Maaliskuu 2018: Paineentasaus
Torstai, 1.3. 2018
Päivän saavutus: Sain käytyä salilla. Jee.
Näköjään sitten ensimmäinen osallistumiseni suosituimmuuskilpailuun kantoi hedelmää: päästin varaedustajaehdokkaana sisään museon johtokuntaan. Tämä on vaarmaan kunniakkaan poliittisen uran alku.
Viimeinen kehityskeskustelu käytiin koko tiimin voimin. Sen jälkeen edessä on vielä kokonaisarkkitehtuuripäivä ja virkistyspäivä, ja sitten sosiaaliset työvelvoitteet saavat tältä keväältä riittää. Sulkeudun kammiooni ja kommunikoin pelkästään murisemalla.
Perjantai, 2.3. 2018
Päivän kappale: Three Doors Down - Kryptonite
Olin kuvitellut pitäväni etäpäivän, mutta aamulla yhteydet museolle olivat jostain syystä poikki, joten säntäsinkin vauhdilla keskustaan. Onneksi konehuone oli kunnossa, yliopiston verkossa oli vain jotain häikkää. Sitten puun takaa hyökkäsi muita välittömiä juttuja, joten päivän suunnittelutyöstä ei tullutkaan oikein mitään.
Kotona kiepahduksen kautta ajoimme Pitskuun poimimassa äänentoistokalustoa. Sitten roudasimme vermeet Bokvillaniin, jossa käynnistyivät uudet tanssibileet. Ilta kuluikin sitten tanssiessa.
Sekä musiikki ja seura olivat mainioita, ja tanssin enemmän kuin mitä jalat kestivät. Mielenterveydelle meininki oli kuitenkin todella hyväksi. Aivan liian vähän on tullut harrastettua ihan tällaista päämäärätöntä riemuliikkumista, vailla minkäänlaisia mittareita tai suorittamistarpeita. Puolenyön jälkeen musiikki katkesi, suoritettiin nopea siivous, ja viskattiin Tonja bussille. Sitten luisuimme Karo mukanamme hitonmoisen pakkasen läpi kotiin ja kaaduimme nukkumaan.
Viikonloppu, 3.-4.3. 2018
Ajankohdan liikeidea: Babylonin Portto & Purilainen, yhdistetty bordelli ja grilli
Lauantaina selvisimme joenkin suurella joukolla kiipeilemään. Seinällä oma menoni oli aika heikkoa, ja ihmekös tuo: viime aikoina liikunnan ovat korvanneet lentomatkailu ja stressaaminen. Edellispäin tanssiminen oli jo kuluttanut voimia, tänään olisi pitänyt levätä, mutta näköjään sitten ei. Yksi onsightattu 6a+ oli päivän suurin saavutus.
Sunnuntaina Karo ja Taina lähtivät vielä laskettelemaankin, mutta neljään peräkkäiseen liikuntapäivään vedin itse rajan. Jäin kotiin sumplimaan pelijuttuja, ja kun energia niistä loppui, luisuin pelaamaan Stellarista. Hazanneistani on tullut aivan liian kiltti porukka, mutta kun piruparoilla on ihan oikea planeettakin niin piruakos sitä kiukuttelemaan, sivistystä ja federaatiota kaikkialle vaan.
Maanantai, 5.3. 2018
Päivän metailu: Kaappi jossa on kaappi
Kv-konferenssin järjestelyt täyttivät päivän säntäilyllä ja panikoinnilla. Samaan aikaan tekeillä oli kolme muutakin asioihin vaikuttavaa juttua: uuden, konferenssin aiheeseen perehtyneen työntekijän sisäänajo, konferenssin kösittelemän domainin hallinnan siirto ja perjantain verkkovian jälkien selvittely. Seilasin näistä kaikista läpi kuin pro, tai ainakin kuin tyhmänrohkea harrastaja.
Iltapäivällä pistäydyin Tainan ja Iiriksen kanssa Porvoossa vilkaisemassa lapsuudenkotikartanon soveltuvuutta larpin pelipaikaksi. Toki soveltuvuus oli vähän niinkuin jo päätetty, koska peli oli jo ilmoitettu ja täytettykin. Pelipaikkaa käyttöömme luovuttava äitini ei edes asettanut meille kauhean kohtuuttomia oheisvaatimuksia. Kartano pääsee vihdoin toimintaan, johon se on suunniteltu: toimimaan murhamysteerin tapahtumapaikkana.
Tiistai, 6.3. 2018
Päivän helpotus: Työehtosopimus
Eilen minulle selvisi, että Trimble tosiaan lakkaa kehittämästä ilmaista 3D-mallintamisohjelmaansa SketchUp Makea. Ilmainen versio siirtyy webiin, pro-versio maksaa 700 dollaria. Tämä oli herättänyt käyttäjäyhteisössä melkoisen harmistuksen, minussa myös. Käytän SketchUpia varmaan 10 tuntia viikossa, ja voisin mielelläni siitä jotain maksaakin, mutta en kyllä vajaata tonnia. Web-versio oli taas tavanomaisen käyttökelvoton, varastoi kaiken pilveen, oli hidas, kaatuileva ja vailla järkevää tapaa käyttää näppäimistöä työnkuluissa.
Liitin ääneni kuoroon, joka halusi ylläpidetyn koneelle asennettavan SketchUp-harrastelijaversion järkevään hintaan. Satasen voisin siitä hyvin maksaa. Samalla jäin pohtimaan, kannattaisiko minun sittenkään järjestää Ropeconissa 3D-mallintamistyöpajaa, jos softa jolla sen pitäisin oli tulossa elinkaarensa päähän.
Hassun niminen ICEDIG-hanke sai avajaiskonfferenssinsa tänään, joten istuin koko päivän kuuntelemassa esityksiä kokoelmien digitoinnista ja yleiseurooppalaisesta kokoelmanhallintajärjestelmästä. Jälkimmäinen on toki vasta tulossa, eikä sen muoto ole vielä päätetty, mutta aika hirvittävän isolta operaatiolta se vaikuttaa. Tahtoisin mennä piiloon moista yhteisprojektia, mutta pelkään ettei tämä onnistu.
Toisaalla saatiin sentään aikaan työehtosopimus. Väitettiin, että koska työnantajapuoli oli hylännyt edellisen sovitteluesityksen ja siten ajanut meidät lakkoon, tuli lakkojen laajentumisen ja tukilakkouhkien myötä lopulta sopimus, joka oli työntekijäosapuolelle vieläpä hitusen parempi kuin se, jonka työnantajaosapuoli oli alunperin hylännyt. Kyllä varmasti taas kannatti. Voisiko työnantajaosapuolikin toimia jotenkin järkevästi tässä, kun se kuitenkin yhteistyökumppani näissä proggiksissa on?
Salin jälkeen sain kutsun Minecraft-serverille. Pitkästä aikaa päädyin kaivamaan monttua ja rakentamaan tyhmiä asioita. Näköjään päällä oli edelleen nudistiluolamies-skini, joten jatkoin edellisellä servulla aloittamaani pasifisti-nudisti-vegetaristi -linjaa. Ts. ketään ei saa lyödä, mitään vaatteiksi tulkittavaa ei saa pukea päälle, ja lihaa tai kalaa ei saa syödä. En ole vielä päättänyt, onko hahmoni jopa vegaani, joka ei syö edes maitoa tai kananmunia.
Keskiviikko, 7.3. 2018
Päivän kummastelu: Miksi random@gmail.com kyselee minulta museon äänentoistojärjestelmistä?
Vietin etäpäivän, ja sen päätyttyä pelasin Stellarista. Huomasin taas haaveilevani pöhköstä ja epärealistisesta avaruusoopperascifikampanjasta. Varmaan pitää sellainen jossakin vaiheessa tehdä.
Torstai, 8.3. 2018
Päivän lista: Lajitietokeskuksen käyttämät kehitysframeworkit. Niitä tuli niin pitkä lista, että täytyi ihmetellä, teemmekö jotain pahasti väärin.
Kehityskeskusetelu- ja muun sosiaalirumban lähes viimeinen työpuristus vei minut tänään Länsimetroa pitkin Tapiolaan, jossa tiimini piti kokonaisarkkitehtuuripäivän. Kävimme läpi ison ja pienen skaalan nykytilaa ja suunnitelmia, ja koetimme parantaa niitä. Espoo oli sielua syövä ympäristö, ja aihealuekin hieman hankala. Olo oli myös vähän särkyinen ja flunssainen. KA-työn jälkeen olisi ollut tilaisuus lähteä kiipeilemään, mutta jotenkin tuntui siltä, että ajatus liikunnasta tai ihmisten seurasta juuri nyt ei innostanut. Möllötin kotona akvaariokalojen kanssa, napsin särkylääkkeitä ja seurasin vierestä, kun kaksi avaruusimperiumia kävi sotaa.
Viikonloppu, 9.-11.3. 2018
Ajankohdan ei-rasistinen lookki: Keithface
Perjantaina oli tiimin virkistyspäivä. Se alkoi KGB-teemaisella escape roomilla, joka osoittautui oikein mainioksi puuhaksi. Olin suhtautunut pakohuoneisiin epäilevästi, koska vanhat tietokoneseikkailupelitkin lähinnä rasittavat minua ongelmanratkonnan jähmeydellään, mutta ryhmätyönä tämä sujui yllättävän hauskasti. Pakenimme 38 sekunnin marginaalilla, elokuvamaisen tiukasti.
Pakohuoneen jälkeen siirryimme saunomaan ja pelaamaan seurapelejä. Escape-niminen temppelipako oli hektinen, Ihmissudet ja kyläläiset pitkästä aikaa oikein mahtava. Häipyessäni luolaseuran jäsentapaamiseen muut jäivät vielä jatkamaan, mikä oli minusta jokseenkin hämärää. Tämä on työpaikan virkistyspäivä, miten sieltä ei muka poistuta heti kun kehdataan? Mutta nyt olen tehnyt kaikki kevään sosiaaliset työvelvoitteet, seuraavat kolme kuukautta voinkin varmaan vaan murista.
Lauantaina akvaarioon ostettiin ensimmäinen koralli. Vihreä ruohomainen Briareum vetäytyi säikähdyksestä sinipunaiseen nuppuun kun se siirrettiin meille, mutta jahka se oli liimattu kiveen, se alkoi vähitellen toipua järkytyksestään. Emme ehtineet sitä aivan loputtomasti ihailla ennenkuin singahdimme Korsoon juhlistamaan Annen uutta kotia. Tuparit eivät ahdistaneet aivan kauheasti, ja viihdyimme siellä lähes puoleenyöhön.
Järkevämpi ihminen olisi harrastanut sunnuntaina jotain liikuntaa. Minä pelasin koko päivän Stellarista. Ei tämä voi olla hyväksi ihmiselle.
Maanantai, 12.3. 2018
Päivän elikko: Taskurapu, taas
Olin toivonut, että sosiaalisten työvelvoitteiden selättäminen johtaisi massiiviseen produktiivisuuden aaltoon. Kävi päinvastoin: olin jo yhdentoista aikaan valmis lähtemään kotiin, ja loppupäivän pystyin keskittymään lähinnä täytehommiin. Tähän toki vaikutti sekin, että rööreistä oli näköjään tullut lisää EU-rahaa joka pitäisi jotenkin käyttää; en tiedä, onko managerial overheadia otettu tuossa riittävästi huomioon. Ohessa sain matsata yliopiston hallinnon kanssa näiden omista säännöistä ja lomakäytännöistä.
Sain käytyä salilla, mutta muuten ilta uhkasi mennä sohvaperunoinniksi. Sitten Taina keksi jostain mahdollisuuden hankkia uutta korallia, ja pian olimme Espoon takametsissä suorittamassa eläinkauppoja käteismaksulla. Valmistautuessamme istuttamaan uutta tulokasta akvaarioon huomasin Scurionin valossa liikettä kohdassa, jossa sitä ei pitäisi olla. Tankissamme oli taas yksi parisenttinen taskurapu, kiukkuisen näköinen ja varustettu saksilla, jotka olivat varmaan yli puolet sen koko massasta. Mistä ihmeestä tämä nyt oli tänne saapunut? Aiemmat korallihankintamme olivat olleet niin pieniä, ettei niissä olisi tämän kokoinen salamatkustaja voinut kyydissä ratsastaa. Ilmeisesti otus oli sitten ollut täällä alusta asti, ovelasti piilossa vain.
Otus oli jo uhkaavasti marssimassa erästä koralliamme kohti, epäilemättä aikeenaan leikellä se tuhanneksi palaseksi. Onneksi se ei ollut yhtä vikkelä kuin aiemmin akvaariossa olleet sukulaisensa. Taina nappasi sen pinseteillä kiinni ja sijoitti pieneen vara-altaaseen. Pitänee löytää tällekin pedolle nyt joku hyvä uusi koti.
Tiistai, 13.3. 2018
Päivän antisankari: Hok Prang, slumlord
Työpäivä oli jotenkin kiukkua ja palavereita. Kiukutteluun ei ollut edes mitään järkevää syytä, olinpa vaan jostain syystä penseä ja ikävä ihminen. On tämä hienoa. Jotain vaikutusta toki saattoi olla sillä, että työjono vaan piteni koko ajan, ja kaikki asiat olivat tietenkin superkiireellisiä.
New Baddon -peli oli tällä kertaa omituinen oneshot, joka käsitteli varashahmojemme asemasta rikkaita ja moraalittomia liikemiehiä samaisessa varkaiden kaupungissa. Mukana oli hullua sienitiedettä sekä todella epäilyttävää taloustiedettä. Peli jatkui vähän liian myöhään, mutta onneksi Kalle nakkasi minut sen jälkeen autolla kotiin. Julkisilla kulkemalla olisi mennyt ihan pikkutunneille.
Keskiviikko, 14.3. 2018
Päivän tuttu fiilis: Itseinho
Yöuni oli lyhyt, päivä oli kärttyisä. Taas tuli sellainen fiilis, että olen väärässä työtehtävässä. Lisäksi tarkemmin itseäni analysoidessani löysin koko joukon muitakin inhottavia luonteenpiirteitä, jotka taitavat juontaa viime kädessä juurensa siihen, että pelkään ihmisiä ja sosiaalista kanssakäymistä. Tämän vuoksi olen aina ihmisten kanssa ollessani vähän kireänä, en uskalla sanoa mitä ajattelen paitsi jos kiehahdan, jolloin sitten ylireagoin ja kiukuttelen. Kun en kommunikoi ihmisten kanssa kasvokkain, minulla on aivan liian suuri halu valittaa toisista ihmisistä, mikä on sekin halpamainen piirre ja samasta pelkuruudesta johtuva. Jos moitin tai soimaan jotakuta toista, hän on varmasti minulle vähemmän uhkaava.
Nämä ovat hirvittävän vittumaisia ominaisuuksia, eikä ketään jolla ne ilmenevät pitäisi ainakaan pistää mihinkään esimiesasemaan. Ehkä ainoa etuni tässä on, että vähän niinkuin tiedostan, etten ole ihan optimaalisimmassa asemassa, ja että minun pitäisi yrittää suitsia luonteeni huonoja puolia. Vaan miten? Myskologillako tässä pitää alkaa käydä? Sentään vaihteeksi työongelmat ovat ihan oikeasti pään sisäisiä, eivätkä johdu yksinomaan kauheasta työkuormasta, joten ammattilainen voisi oikeasti auttaa. Nyt kun vielä uskoisin, että sellaiselta saisi jotain konkreettista apua, eikä tyypillistä "olet liian ankara itsellesi, sun pitää relata" -plääpläätä.
Torstai, 15.3. 2018
Päivän raivo: Hidas Excel
Itseinho vallitsi vielä aamulla, mutta päivän aikana se muuttui raivoksi, sekä itseäni että muita kohtaan. Työhommia kasautui järkyttävästi, ja niiden seasta paljastui jopa eniten inhoamaani lajia - ts. hommia, jotka olin tehnyt joskus pieleen ja joilla nyt oli suuret seuraukset. Olisin halunnut vajota epätoivoon ja itkuun, mutta oikea ratkaisu tietysti oli ryhtyä korjaustoimiin.
Taas oli sellainen olo, että olen väärässä paikassa. Stressinsietokykyni ei oikeuta minua istumaan minkäänlaisen pomon tai koordinaattorin pallilla, varsinkin kun stressin iskiessä ensimmäinen asia joka minulta lähtee on kyky käyttäytyä ihmisten kanssa. Asioita voin kyllä hoitaa, mutta auta armias jos minun pitää samalla olla tekemisissä jonkun kanssa.
Pakenin surkeuttani kiipeilyseinälle. Kiipeilyssä olleesta tauosta huolimatta meno oli yllättävän jees: sain vihdoin tehtyä projektoimani 6C-reitin kokonaan. Saavutin puhtaasti viimeisen otteen, mutten jaksanut enää klipata toppia. Toisaalta, kaikki eivät sitä edes tee vaan hyppäävät suosiolla köyteen huipulta. Pitäisikö tämä nyt laskea kiivetyksi vaiko ei?
Viikonloppu, 16.-18.3. 2018
Ajankohdan hämmennys: Toisaalla tapahtunut luolatoiminnan kurssi, jossa ei ollut luolaa
Sysadmin-hommat ja epätoivoiset datasiivoukset veivät työpäivän kokonaann. Viikonlopun käytin Stellaris-eskapismiin. Lauantaina tosin jotenkin päädyin kiertelemään kaupungilla hakemassa larppikamaa, huollosta tulevaa elektroniikkaa sekä tarpeellisia vermeitä seuraavan viikonlopun köysitekniikkakurssille. Jotenkin ajauduimme vielä ostamaan makuuhuoneeseen uudet verhotkin. Nyt on taas hienosti kulutettu.
Katsoimme myös Jessica Jonesin loppuun. Se oli vähän epätasainen, ja loppu oli hiukan antiklimaktinen. Tarinassa sentään oli kunnon supersankarihenkeä, paitsi sitten ihan lopussa ei jotenkin ollutkaan. Äh. Jotta sohvaperunointi olisi täydellinen, vilkaisimme Areenasta myös pari jaksoa Blue Planet II:a. Ne olivat, kuten odotimmekin, erinomaisia.
Maanantai, 19.3. 2018
Päivän bonussynkeys: Britannian sää kahden viikon kuluttua näyttää kauhealta
Olin onnistunut viikonloppuna olemaan ajattelematta työjuttuja, mutta aamulla törmäsin sitten sekä hallinnolliseen työvuoreen että viikonlopun aikana hajonneisiin järjestelmiin sen kovemmin. Päivä oli vähän kurja, ja vaikka töistä lopulta selvisin, huonot puolet persoonallisuudestani olivat tarpeettomasti esillä. Miksei minua ole jo potkittu ulos kauheana ihmisenä? Synkkä vastaus on, että yliopistolla ei ole mitään keinoa tunnistaa huonoja esimiehiä, eikä se siksi osaa muuta kuin palkita niitä. Vuoden Vetäjä -diplomin kirahvi katselee minua seinältäni tyhjillä silmillään. Jos minulla olisi itsekunnioitusta ja rohkeutta, varmaan irtisanoutuisin. Mutta imposter syndrome on iskenyt kyntensä syvälle minuun, ja niinpä tiedän varmasti, että olen saanut nykyisen työn pelkästään huijaamalla, eikä kukaan enää lankeaisi samaan virheeseen.
Salilla, sen jälkeen kuvankäsittelyä ja vähän Minecraftia ja Stellarista. Olisipa ropea. Tai lomaa. Tai molempia.
Tiistai, 20.3. 2018
Päivän höpöhöpö: Viranomaisen valvonta
Aamusta iltapäivään istuin palavereissa puhumassa lööperiä. Tein sitä niin kauan, että lopulta aloin uskoa itsekin juttuihini, ja vasta kotiin päästyäni normaali second-guessing ja epäusko omasta osaamisesta valtasi minut. Unohdin töysin illalle puoliksi suunnitellun ohjelman, ja vajosin eskapismiahdistukseen.
Eihän tähän funkkiin tunnu auttavan edes liikunta. Luolaretkeenkin suhtaudun epäillen, kun tuntuu että olen möyrinyt luolissa viime aikoina niin vähän, etten ole millään pystyvä vetämään mitään retkiä. Tämä on varmaan sitten ihan oikea spiraali kohti masennusta. Viimeksi moisessa ollessani osasin jotenkin katkaista sen, nyt kun vielä muistaisi, miten se tapahtui.
Keskiviikko, 21.3. 2018
Päivän larpeista tuttu reaktio: Olen hyvä suoltamaan paskapuhetta, mutta kun pitäisi jälkeenpäin muistaa, mitä oikein sanoin, ei pää toimikaan
Päivä oli niin täynnä palavereja ja muuta ohjelmaa, että jouduin jo jättämään yhden väliinkin kun vastaan tuli yllättävä henkimaailman asioiden selvittely. Sentään tämä ei ollut ahdistavin sellainen, mitä voisi kuvitella, mutta riittävän ikävä kuitenkin. Epäilen tekeväni jatkuvasti sekä henkilö- että asiajohtamisessani valtavia mokia, jotka sitten ilmestyvät esiin jälkeenpäin, ja ainakin yksi mokistani oli ryöminyt päivänvaloon. Ymmärrän kyllä, miksi moisen mokan tein, mutta en tiedä, suhtautuisinko minkäänlaisella ymmärryksellä jos joku muu olisi tehnyt saman.
Jotenkin jaksoin käydä salilla ja kotona siivota viikonlopun kurssia varten. Olisi kiva käydä luolassa. Olisi kiva käydä luolassa verkkaiseen tahtiin, vähän opetella omia taitoja taas, eikä siten että täytyy pitää huolta muista ihmisistä.
Torstai, 22.3. 2018
Päivän haave: Jos osaisin ajatella ennenkuin kiehahdan, en olisi ollenkaan niin mahdoton
Töissä ihmiset (ml. minä) olivat taas tyhmiä. On tämä nyt rasittavaa. Aiheutanko itse muissa tyhmyyttä vaiko toisinpäin, vai olemmeko me kaikki vaan spontaanisti typeriä koska typeryys on luonteemme? Viimeinen vaihtoehto on synkein, joten se on varmaan totta.
Viikonloppuna tulevaa köysitekniikkakurssia varten kävin seinällä vähän treenaamassa ja ottamassa palautetta riggauksestani. Oli hyvä että näin tein, koska olin vahingossa tehnyt pari aika hankalaa viritystä, ja kurssilla en tahtoisi köysien olevan aivan niin mutkikkaasti.
Viikonloppu, 23.-25.3. 2018
Ajankohdan huvitus: Köysikouluttaessamme olemme niin virallisen oloinen porukka, että Myllypurossa meidät oletetaan aina paikan henkilökunnaksi.
Etäilin hallinnollisten hommien parissa, enkä poistunut kotoa edes työpäivän loputtua, koskapa illalla alkoi SRT-kurssi. Minä ja Velma opetimme, oppilaita oli kokonaiset neljä. Edellisestä pitämästäni kurssista oli lähes kolme vuotta, mutta jotenkin olin saanut asiat palautettua päähäni. Perjantaina käytiin läpi teoriaa ja tehtiin varusteita, lauantaina ja sunnuntaina roikuttiin köysissä Myllypurossa.
Kurssi sujui varsin mainiosti. Kaikki oppilaat oivalsivat nopeasti oikeat tavat tehdä asioita, ja ehdimme käydä läpi niin helpot kuin edistyneet tekniikatkin. Opettamisemme sai myöskin kehuja, mikä oli vähän yllättävää: Velmalla toki on pedagogista taustaa, minulla ei. Mutta kai tämän kurssin pitäminen viisi tai kuusi kertaa on jotain jättänyt päähän. Tosin jotain tässä opin itsekin, nimittäin sen, että kurssilla käytettävät varusteet on käytävä läpi ennenkuin ne antaa oppilaiden käsiin. Karolle osoittamani laskeutumislaite oli jossain välissä mennyt vaarallisella tavalla rikki, mutten tajunnut sitä ennenkuin sunnuntaina.
Kurssituksen jälkeen Taina ja minä aloimme pakata Yorkshiren retkeä varten. Tavaraa tulee taas valtavasti, eikä ole edes omaa autoa, jolla matkustaa.
Maanantai, 26.3. 2018
Päivän toimimaton palvelu: IPv6
Työpäivän jälkeen tartuin pakkaamiseen. Tein sen vaihteeksi todella antaumuksella: pakkasin valmiiksi jopa erään retken edellyttämän mutkikkaan köysisetin, ja merkitsin säkin jossa ne olivat. Nyt kun köydet on valmiiksi pakattu, kyseinen retki ei luultavasti sitten toteudu tai toteutuu jossain ihan toisessa muodossa.
Pakattuani päätin ajaa Windows-palvelinten päivitykset paikalleen. Tuloksena tärkein tietokantapalvelimemme meni Helen Keller -moodiin, ja jouduin lähtemään yötä myöden museolle korjaamaan sen. Onneksi ongelma oli tuttu ja korjaus nopea, suurin osa ajasta kului liikkumiseen. Sittenkin asiat oli parempi korjata yöllä kuin herätä aamulla siihen, että kaikki soittavat minulle hädissään kun asiat eivät toimi.
Palattuani kotiin avauduin irkissä keskiyön keikoista, ja minulle tehtiin puolivakavissaan rekrytointiyritys. Ei tällaisia toivonpilkahduksia saa roikottaa laitostuneen yliopistolaisen nenän edessä.
Tiistai, 27.3. 2018
Päivän epäluulo: Selväiäisinkö yksityisellä sektorilla?
Muiden työasioiden lomassa käväisin lounaalla jatkamassa puolivakavasti tehtyä rekrytointia. En vieäkään ollut yhtään varma, oliko tämä asia, johon tahtoisin tarttua. Uusi työ täyttää perussäännön 1 (työni on tähdättävä jollain selkeällä tavalla maailman muuttamiseen paremmaksi), perussäännön 2 (työllä pitää elää) ja perussäännön 3 (sen pitää olla nykyistä miellyttävämpi). Valitettavasti kriittinen perussääntö 4 (lomia ei saa olla vähemmän) ei ole ihan varmasti täyttyvä, joten miten tähän nyt sitten suhtautuisi.
En tehnyt vielä mitään ratkaisuja, mitä nyt kirjoittelin CV:n vähän parempaan kuosiin. Suurin huomio kuitenkin kiinnittyi pakkaamiseen. En ajatellut työn vaihtamista sen enempää, koska juuri nyt minun oli funtsittava muita, välittömiä asioita.
Keskiviikko, 28.3. 2018
Päivän mittaus: 50 kiloa matkatavaroita
Työpaivä alkoi piinallisella palaverilla, jatkui säntäilyllä ja päättyi varhain. Sen jälkeen pakkaaminen tehtiin loppuun saakka. Karo saapui paikalle omine kamoineen. Kävin hakemassa Torilta lisää köysiä ja muita vermeitä, ja tungin ne ylimääräiseen laukkuun.
Pakkaamisen lopputuloksena oli ennätystäyteen ammuttuja laukkuja. Grammakin lisää ja en selviäisi lentokentän matkatavaratarkistuksesta. Ennen nukkumaanmenoa ehdin vielä manata GPS:n päivittymisen hitautta ja lentomatkustamisen yleistä epäkäytännöllisyyttä. Tälle yölle tulisi korkeintaan kuusi tuntia unta.
Torstai, 29.3. 2018
Helsinki - Manchester
Joona paiskaa meidät lentokentälle. Valtavine laukkuinemme mahdumme tuskin autoon. Jään miettimään, miten täysijärkistä oli ottaa näin paljon omia köysiä mukaan mökkiin, jossa meillä kuitenkin on lupa käyttää paikallisia köysiä. Mutta kun suuri osa meistä ei kuitenkaan YSS:ään kuulu, on ehkä kiltimpää rigata omalla kuin seuran kamalla. Ja sitäpaitsi ysimillinen köytemme on vain parempaa.
Yö on ollut lyhyt, lentokenttä on ruuhkainen, satunnaistarkistus osuu käsimatkatavaraani. Yhytämme muut kolme tällä kyydillä lähtevää suomalaista. Lento on totuttua kuraa, mutta sentään se on nopeasti ohi. Sitten poimimme Sixtiltä suuren auton ja tungemme vermeemme sinne. Jakaudumme kahteen ryhmään: Velma, Mikko ja Tor lähtevät junalla, minä, Taina ja Karo autolla.
Manchester - Helwith Bridge
Automme on upouusi Skoda Octavia. Muutaman kymmenen kilometrin motariajon jälkeen tajuamme, että autossa oleva pistävä new car smell ei ole mitenkään laantumassa. Hajuherkkä Taina kokee matkustamisen tuskalliseksi, ja Karokin valittaa päänsärkyä. Tämän auton voisi vaihtaa toiseen samanlaiseen, sellaiseen josta tämä introhaju on jo ajettu pois.
Auton vaihtamista koetamme Blackburnissa, mutta siellä ei olekaan Sixtin toimipistettä vaikka netti niin väittääkin. Kiukkumme on suuri, mutta mitään ei ole ilmeisesti tehtävissä. Huivit naamalla ja ikkunat auki ajamme loppumatkan. Selviämme YSS:lle. Mökki on tyhjä ja viileä. Sää ulkona on pilvinen, mutta sadetta ei juuri ole. Lämpimämpi ilma olisi kivempi, mutta sentään luolat eivät ole tulvimisvaarallisia. Käymme pubissa syömässä uuniperunoita, sitten noudetaan junailijat, käydään kaupassa, ja suunnataan vielä maan allekin.
Calf Holes - Browgill Cave
Browgillin pikkuluolasta tulee Karon ja Mikon ensimmäinen luola, samoin kuin ensimmäinen köysiluola. Vesi on matalalla ja reitti löytyy melkoisen helposti. Katson vähän ensikertalaisten perään, mutta meitä on yhteensä kuusi ja kaikkea on vaikea kontrolloida. Niinpä vähän vastoin parempaa tietoani en blokkaa aikeita rigata luolan keskellä oleva vesiputous, ja tähän vierähtääkin puoli tuntia. Vesi on helvetin kylmää, ja roolikseni jää pull-through -ankkurin tekeminen, joka melkein epäonnistuu kun sormeni ovat niin kohmeessa, etten meinaa saada solmuja auki.
Lopulta saan koko ryhmän ulos, pimeälle nummelle, jossa sataa lunta. Optimistisesti lähdemme kävelemään suuntaan, jossa oletan automme olevan... ja päädymme eksymään valottomalle nummelle. Tietä ei näy, aitoja ei näy, asutusta ei näy, mitään elämää ei näy. Meillä ei ole GPS:ää, ja kompassikaan ei paljoa lämmitä.
Ulkona on pirun kylmä, ja olen kastunut vesiputouksessa; onneksi muut ovat vähän vähemmän märkiä. Tunnen itseni täydeksi ääliöksi. Tämä retki on ehdottomasti ollut minun vastuullani, ja jos nyt hukkaan meidät nummelle niin, etteä meidät pitää pelastaa, saan ansaitusti kuulla kunniani. Parinkymmenen minuutin sekoilun jälkeen vastaan tulee polku ja portti, sitten kyltti joka osoittaa läheiseen High Birkwithin kylään. Sitä seuraamalla näemme tuttuja maisemia, ja vain puolen tunnin sekoilun jälkeen löydämme automme.
Melkein ajoissa ja enimmäkseen jäätymättä pääsemme takaisin YSS:lle. Elina ja Jaakkokin ovat ehtineet saapua paikalle. Olemme kaikki väsyneitä, ja retki nyt on ollut mitä on. Painun nukkumaan ja toivon, että huomenna olen vähemmän tyhmä.
Perjantai, 30.3. 2018
YSS
Yöni ei ole kauhean hyvä. Olo on tukkoinen ja paleleva, sekä kurkkuun että nenään sattuu, ja pohdin, onko minulla mitään edellytyksiä tänään lähteä maan alle. Kumma kyllä, fiilikseni kohenevat jahka pääsen jalkeille. Tälle päivälle suunniteltuna on Lancaster Holen retki, jolle on paljon lupiakin. Yön aikana jopa Miri ja Duncan ovat selvinneet paikalle.
Fiilikseni koheneminen taittuu, kun varsinainen retkisuunnittelu pääsee käyntiin. Joko en ole kommunikoinut riittävän selkeästi, että retkiä on useita ja minä voin vetää niistä vain yhtä, tai vaihtoehtoisesti ihmiset olivat vähemmän aloitekykyisiä kuin kuvittelin. Lisäksi kaikenlaiset hormonologiset ja flunssaiset vaivat ovat verottaneet ryhmämme käytössä olevaa aivokapasiteettia, joten meno on vähän hankalaa. Törmäilemme toisiimme ja emme ole jatkuvasti aivan niin kohteliaita kuin meidän pitäisi.
Liikkeellelähtö on todella hidasta. Ensin selviydymme Inglesportiin ostamaan roinaa ja syömään. Sen jälkeen viimein pääsemme Casterton Fellille. Olemme kaikki menossa samaan luolaan, mutta kolmena erillisenä ryhmänä, joista minä vedän keskimmäistä. Eka ryhmä aikoo tehdä HC-retken, keskiryhmä aloittelijaretken, ja viimeinen on liikkeellä ans-kattoo-nyt -periaatteella.
Lancaster Hole
Ulkona on edelleen tolkuttoman kolea, ja vaatteiden vaihtaminen autolla hyytää. Sentään juuri tällä hetkellä ei sada. Aloittelijaretkemme Lancaster Holeen alkaa 30 metrin laskeutumisella. Taina ja minä opastamme Mikkoa ja Karoa ahtaissa väliankkureissa, mutta paljon apua ei lopulta tarvita. Koulutus on ollut kattavaa ja oppilaat riittävän omaksuvia.
Colonnadesilla otetaan valokuvia niin pitkään, että kolmas ryhmä - Miri ja Velma - päätyy ohittamaan meidät. Kun lopulta palaamme luolavalokuvahelvetistä, lähdemme luolakartan ja muistikuvien varassa kulkemaan syvemmälle. Kath's Wayn lohkaretukos, Bill Taylor's Passagen konttaus, Montagu Cavernin kuilun kierto menevät ohi rutiinilla. Tämä osa Three Counties Systemiä on sokkeloinen kuin OFD, mutta alan vähitellen tuntea sen osia Lancaster Holen lähellä.
Valtavassa Fall Potissa yhytämme Mirin ja Velman, jotka ovat köysilaskeutumassa psykoottisen näköistä jyrkännettä. Me otamme muutaman askeleen oikealle, ja löydämme lohkareiden takaa tutun mutaköyden, jonka avulla kipuamme liukkaita kiviä 8 metriä alemmas. Ilma on kosteaa, ja kohisevan veden ääni erottuu selvästi. Pohjalla ensin ahdas railo, sitten lohkaretukos. Opetan oikeaa liikkumistapaa Karolle ja Mikolle. Viimein saavutamme Main Drainin, tämän luolaston päävirran.
Vesi virrassa on matalalla. Olin itse asettanut tämän kohdan retkemme viimeiseksi pisteeksi, mutta Mikko ja Taina jatkavat vielä vähän pidemmälle ottaakseen valokuvia. Minä ja Karo istumme nauttimassa kauniista paikasta. Lancaster Hole on vahvistanut paikkansa eräänä suosikkiluolistani: se on monipuolinen ja sokkeloinen, ja sen virta on valtavan kaunis. Käyn täällä aivan liian harvoin. Haluaisin lähteä syvemmälle, ylävirtaan kohti siellä olevia suuria kammioita ja muita uloskäyntejä, County Potia, Wretched Rabbitia tai Top Sinkiä, mutta tänään se ei ole mahdollista.
Paluumatkalla annamme ekakertalaisten suunnistaa. Vielä retken alussa kuulin väitteitä, ettei täällä mikään näytä mieleenpainuvalta, mutta sittenkin näkemämme kuilut ja konttaukset ovat jotenkin jääneet mieleen, koska suunnistaminen lopulta tuottaa hyviä tuloksia. Nopeasti nousemme sisäänkäyntikuilulle, ja kiipeämme ylös. Ulkona ilta hämärtää.
Autolla Karo häviää tappelun paikalliselle heinälle, joka pistää häntä silmään. Se on jokseenkin typerä loppu illalle, muttei tuhoa omaa hyvää fiilistäni: Lancaster Hole on paljon suurempi kuin kykyni empatiaan. Mökillä ahkerat ihmiset ovat kokanneet yhteisruokaa, jota syödään ahnaasti. Seuraavan päivän Lost Johns' -retkeä kaavaillaan, muttei kovin detaljoidusti. Paljon asioita on vielä ilmassa kun vetäydyn yöpuulle.
Lauantai, 31.3. 2018
Päivän mukavuusalueen ulkopuolisuus: Osaan paljon paremmin suunnitella ja toteuttaa luolaretken kuin ravintolaillan
Karon silmä on aamulla sen verran huolestuttava, että lähden viemään häntä lääkäriin. Tämän johdosta joudun jättämään väliin Lost Johns'in retken, mutta sentään kaksi muuta ryhmää on menossa. Minun osakseni tulee ajella Skiptoniin ja istua odotushuoneessa. Olen kuullut hyviä Britannian terveydenhuollosta, mutta käynti tässä sairaalassa ylittää odotuksenikin: lyhyt odotus terveydenhoitajalle, alkutarkastus, lyhyt odotus lääkärille, perusteellinen tarkastus ja hoito-ohje. Kaikki tämä saadaan ilman laskua. Löytyipä vaihteeksi asia, josta voin olla briteille kateellinen. Silmässäkään ei ollut mitään vakavasti vialla.
Luolan ovat jättäneet väliin minä, Karo, Taina ja Miri. Meidän päiväohjelmaksemme muodostuu käynti Wensleydalen juustolassa; tämän jälkeen Karo ja Taina lähtevät kapuamaan Penyghentille. Minulle jää tehtäväksi hankkia illalle ravintola. Jaakko täyttää tänään vuosia, ja koetan etsiä koko 10 hengen seurueelle paikkaa, jonne mahtuisimme. Austwickin hassusti nimetty Game Cock on täynnä, joten joudumme ottamaan ruokapaikaksi Craven Armsin. Lost Johns'in retkikuntien paluuaika on kymmeneltä, mutta onneksi heillä ei mene aivan niin myöhään. Retketkin ovat onnistuneet, huolimatta siitä, että kokonainen köysisäkki oli unohtunut kotiin.
Ehdimme kaikki syömään, jopa vuorilta palaavat vaeltajat. Ruoka on hyvää, jutut huonoja. Suomen luolaseura maailmalla.