Helmikuu 2018: Amiraali ja lakkovahti
Torstai, 1.2. 2018
Päivän väline: Leikkilapio. Tarjolla ei ollut lumikolaa.
Päivän aikana oli satanut niin paljon lunta, että kotipiha oli kotiin palatessani aivan talvierämaa. Aikeet kiipeilemään lähtemisestä oli tarpeen haudata: tiet eivät olisi aurattuja, tuskin edes pääsisimme perille. Sen sijaan tein lumitöitä ensimmäistä kertaa vuosiin ja raivasin parkkipaikkamme kinoksista niin että Taina pääsisi töistä kotiin autolla.
Lumityöt olivat aivan jees puuhaa, mutta tajusin, että ne kävisivät tosi nopeasti vanhoiksi jos niitä joutuisi tekemään joka päivä, tai edes joka toinen päivä. Eikä tässä ole kuin autopaikan kokoinen alue pihaa. Hyvin sopii minulle tämä kerrostaloasuminen, kun ei tarvitse mistään puutarhankiillotuksesta välittää.
Viikonloppu, 2.-4.2. 2018
Päivän sankari: Frigg
Perjantaina oli poliittinen lakkopäivä. Oma liittoni ei meininkeihin osallistunut, joten minulle päivä oli yksinkertaisesti etätyöpäivä. Toisella silmällä seurasin lakkomenoa, mutta enimmäkseen vain raadoin kuten tavallista. EU-projekti tahtoi minulta cv:n ja kaikenlaisia henkilökohtaisia detaljeita, ja fiilis oli lähinnä huvittunut. "5 merkittävintä julkaisua" todellakin. Päädyin myös ensimmäistä kertaa ammatillisessa kontekstissa toteamaan gender-kohtaan "non-binary". Mitäs kysyivät. Käsittämättömän hankalat englanninkieliset third option -pronominit jätin pois, vaikka kiusaus oli kova. Mutta koska en elä englanniksi, ei tämä asia ole minulle niin henkilökohtaisesti tärkeä.
Taina vietti viikonlopun rengastuskokouksessa, joten elin itse villiä elämää käymällä salilla (raskasta, puuduttavaa), kiipeilemässä (raskasta, pelottavaa) ja lukemalla fiktiota. Päädyin viimein aloittamaan alusta Guilded Age -fantsusarjakuvan; se oli joskus pudonnut seurattavien listalta kun se oli käynyt liian hankalaksi käsittää kolmesti viikossa etenevänä tarinana. Mutta kokonaisuutena se toimi erinomaisesti. Se oli helpommin lähestyttävä kuin T Campbellin Fans, ja melkein yhtä hyväkin.
Sarjakuvien ohella katselin sarjoja. Altered Carbon oli jokseenkin yhtä ärsyttävä kuin kirjakin. Päähenkilöllä oli vain yksi ilme, ja maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: koviksia ja kovisten bitchejä. Tämä oli aivan suunnattoman rasittavaa, ja Morganin muusta tuotannosta päätellen syynä on kirjailijan osaamattomuus kirjoittaa muunlaisia henkilöitä. Lisäksi nyt huomasin juonessa typeriä aukkoja, kun maailman premissejä ei oltu mietitty alkuunkaan riittävän pitkälle.
Jaksoin Altered Carbonia kaksi jaksoa, ja silti tiesin, että se pitää katsoa kokonaan, tai muuten transhumanistiscifiä pelauttavana ihmisenä olen täysin ulkona niistä ennakkokäsityksistä, joita se alagenrestä ihmisiin jättää. Toipuakseni katselin toisen scifi-minisarjan, Ascensionin, joka sopi omiin mieltymyksiini paljon paremmin. Siinä oli jopa yritystä hieman kovemman scifin suuntaan, ja vaikka matematiikka ja muutamat muut rakenteelliset jutut olivatkin päin honkia, juoni ja idea olivat silti toimivia.
Maanantai, 5.2. 2018
Päivän hämmennys: Olenko oppinut uuden tavan piirtää kasvoja? Joka toimii paremmin ja luotettavammin kuin aiempi tapa? Oho.
Sekava dokumentaatio, hämärät virheilmoitukset ja muut tekniset pulmat olivat pientä verrattuna taas alkavaan kehityskeskustelukierrokseen. Innostaa tuskin lainkaan moinen, mutta pakko on se tehdä.
Koetin töiden jälkeen palata Altered Carbonin pariin, mutta innostusta ei ollut lainkaan. Niinpä ryhdyin sen sijaan kirjoittelemaan pelimateriaalia. Se sentään veti parmmin, mutta hitto että scifikampanjassani on mutkikas tilanne käynnissä. Minulla voisi olla satoja sivuja materiaalia, eikä se riittäisi mihinkään.
Tiistai, 6.2. 2018
Päivän jäärän kitinä: Charles Stross: Why I barely read SF these days
Aamulla uutiset kertoivat jostain massiivisesta pörssiromahduksesta. Suurvelallisena tällaisten asioiden pitäisi kiinnostaa minua muutenkin kuin pelkkänä prologina Mad Max -tulevaisuudelle, mutta en ymmärrä rahasta oikeasti yhtään mitään. Ei minulla ole aavistustakaan, tarkoittaako tämä sitä, että asuntolainani korko hyppää viikon päästä tasolle, jossa murju ja kaikki muu omaisuus menetetään pankille ja joudun muuttamaan sillan alle. Päätin lähteä lähtöoletuksesta, että näin ei välttämättä käy.
Lamadystopiaan valmistautuakseni kävin kuntosalilla. Olisipa minulla oma hahmikseni, niin voisin nähdä kuinka stattini kohoavat kohisten. Nyt pitää vain käyttää mittarina sitä, miten hyvin kiipeillessä jaksaa vaikeampia reittejä.
Keskiviikko, 7.2. 2018
Päivän larp-tarvikejahtaus: Koppalakki. Ei tuloksia.
Jostain syystä aivoni jumiutuivat keskellä yötä pelisuunnitteluvaihteelle, joten sain nukuttua vain neljä tuntia. Tällä hetkellä pelauttamani kuvio on hieman liian mutkikas verrattuna huomioon, jonka ehdin sille antaa.
Töissä käytin päivän simppelin datasiivouksen parissa. Ei pitäisi moiseen aikaa haaskata, mutta kun asioilla on deadlinet ja muitakaan ei ole, ja tätä sentään osaan tehdä. Siivotessa alkoi kyllä risoa biologien kyvyttömyys kirjoittaa lähdejärjestelmässä tietoja niille annettuihin kenttiin ja sen sijaan vaan oksentaa kaikki tiedot nimi- ja lisätietokenttään. Tällaisesta hällävälistisestä suhtautumisesta pitäisi antaa raippaa. Oletan, että meidän nykyisissäkin järjestelmissämme sama meno jatkuu ja kaikki olennainen vaan kirjoitetaan vapaatekstinä Notes-alueelle, kun on liian vaikeaa esim. avata katuosoitetta ja postinumeroa näille tarkoitettuun kenttään. Koneluettavuus on vaan joku sana lol.
Torstai, 8.2. 2018
Päivän ärtymys: Museon projekti oli ottanut käyttöön taas yhden julkaisujärjestelmän, kysymättä minulta.
Flunssa niitti tiimini jäseniä vasemmalta ja oikealta. Olen yleensä pitänyt yhtenä harvoista ylpeydenaiheistani, että sentään työntekijäni eivät ota burnout-saikkua, joten jos otan krediitin siitä, pitää kai vastaavasti ottaa syyllisyys siitä, että posseni nuoleskelee ovenkahvoja tai miten nyt saavatkin flunssan leviämään. Porukasta vain puolet oli työkykyistä, palavereita piti siirtää ja muutenkin säätää. Omakin olo oli päänsärkyinen, ja päivän ainoa palaveri oli vähän tyhmä.
Kiipeily töiden jälkeen ei ollut kovin voittoisaa. Otin turpaani reiteiltä, joiden olisi pitänyt olla taitotasollani, ja edes yläköysittely ei sujunut. Kiipeilyn jälkeen ehdin tovereineni vielä piipahtaa Kaislassa luolaseuran jäsentapaamisessakin. Siellä oli yllättävän paljon ihmisiä. Kevät herättää taas haaveet maanalaisista seikkailuista.
Viikonloppu, 9.-11.2. 2018
Viikonlopun ui-tai-uppoa -opetus: Tainan oli pakko ajaa paku pois, kun itse aloin pelauttaa. Vastaavanlaisilla pakkokeinoilla itsekin kai joskus opettelin pakettiauton kanssa ajamaan.
Perjantain jouduin etäilemään siinä toivossa, että meille toimitettaisiin uusi akvaario. Taina oli saanut tarpeekseen nykyisen merivesitankkimme lorinasta, ja päätti upgreidata sen profempaan versioon. Tietenkään akvaarion toimitus ei onnistunut, joten fiksusti päätimme vuokrata pakun ja hakea akvaarion varastolta itse. Tämä oli lievästi sanottuna haasteellista: sähläävä pakuvuokraustoimisto, sekavasti viitoitettu varastoalue, mielipuolisesti parkkeeratut autot ja romurallista karannut paku olivat juuri sellaisia elementtejä, joita ei kaipaisi elämäänsä samalla kun koettaa ehtiä saada proggiksen valmiiksi ennenkuin pelaajat saapuvat. Lopulta saimme akvaarion kotiimme Kaisan ja Demossin avustuksella, ja sitten päästiin roolipelaamaan Devil and the Deep Black Skyta.
Lauantaina koetin arpoa, olinko kipeä vai en. Kun päätin, että olisin tässä kunnossa lähtenyt töihin, lähdin myös kiipeilemään. Kiipeillessä tuntui siltä, että tämä oli saattanut olla virhepäätös; lähinnä roolini oli taputtaa kun Velma kapusi älyttömän vaikeita reittejä. Toisaalta, olipa sentään jotain jolle hurrata, koska omat suoritukseni olivat aika surkeita. Sormet olivat voimattomia ja kurkkuun sattui.
Sunnuntaina alkoi uuden akvaarion asennusrumba. Se oli vähemmän tuskallista kuin edellisellä kerralla, vaikkemme saaneetkaan sitä vielä ihan loppuun. Vanhan merivesialtaan eläimet evakuoitiin saaviin ja uusi allas pääsi pisteeseen, jossa siihen voisi alkaa kytkeä tekniikkaa. Viimeksi tämä oli kantamisen jälkeen vaikein vaihe, saapa nähdä miten tällä kerralla käy.
Maanantai, 12.2. 2018
Päivän frustraatio: Riutta-akvaarion pohjakivien kassaaminen. Kolmiulotteinen palapeli, jonka palaset eivät sovi täysin (tai lainkaan) yhteen ja joka rakentamisen jälkeen joutuu selviämään kiukkuisista ravuista ja häröilevistä koralleista.
Rämmittyäni irti päivän palaverisuosta siirryin kotiin, jossa seuraavat 8 tuntia tapeltiin uuden akvaarion kanssa. Harrastuksena riutta-akvaario on sillä samalla hämärällä tasolla, jolla kotitekoiset Linux-palvelimet olivat 90-luvun puolivälissä, mitä nyt että tässä täytyy kantaa enemmän painavia juttuja.
Suolavettä sekoitettiin, allastekniikkaa kasattiin, kiviä pinottiin, pitoisuuksia mittailtiin, ja lopulta jopa vedenkierto saatiin käynnistymään. Kello oli tuolloin ehtinyt jo aamuyhteen ja aloimme molemmat olla aika väsyneitä, joten emme koettaneet vielä virittää korvausvesiautomatiikkaa tai tuoda kaikkia vanhan altaan eläimiä uuteen. Muutama mato, meritähti, katka ja kotilo saivat riittää näin niinkuin aluksi. Uusi allas ei minusta ollut edes merkittävästi vanhaa hiljaisempi, mutta kenties tätä säädetään vielä. Ainakin se oli vähemmän räjähtäneen näköinen.
Tiistai, 13.2. 2018
Päivän huvitus: Wurdemannirapu selvästi viihtyy uudistetun akvaariomme isoissa luolissa, eikä piiloutunut näkymättömiin pohjakerroksiin kuten aiemmin
Painuin suosiolla töihin vasta ysiksi, mikä pelasti minut pääosin koomakuolemalta päivän aikana. Tärkein työtehtäväni, palavereissa istuminen, oli tänäänkin dominoivassa asemassa, joten aivan uupuneena olisin varmaan nukahtanut kesken kehityskeskustelun.
Päivän piristeruiske tuli liiton lakkoilmoituksen myötä. Näköjään liitto aikoo sitten oikeasti kovistella yliopistoa. En ole vakuuttunut, että yhden päivän lakko vaikuttaa mihinkään edes symbolisena eleenä, ja pelkään, että se on lähinnä jäsenistölle tarkoitettu kiukun ilmaus. Työnantaja kohauttaa olkapäitään, jäsenistöllä ei riitä selkärankaa pitkään lakkoon, seuraava työsopimus on surkea, liittojen jäsenmäärä laskee ennestään ja aivovuoto yliopistolta pahenee. Sitten jäädään ihmettelemään, miksi suomalainen yliopistojärjestelmä lahoaa pystyyn.
Kotona poistuin työtaistelumietteiden parista ja palasin siirtelemään erakkorapuja, kotiloita ja wurdemannirapua. Ne kotiutuivat enimmäkseen vaivatta, mitä nyt iso erakkorapu mökötti puoli tuntia siirron jälkeen. Kiukkuinen taskurapu sen sijaan sai vielä jäädä eristyksiin omaan altaaseensa, sitä kun ei oikein uskalla pääaltaaseen päästää. Uudessa ala-altaassa toisaalta ei ole sille sopivaa tilaa. Pitää varmaan antaa elikko jollekulle.
Keskiviikko, 14.2. 2018
Päivän mielipide: "Asia X vaatii kahta asiaa - biologian osaamista ja sosiaalisia taitoja - joista kumpaakaan minulla ei ole."
Kaksi kehityskeskustelua, niiden ympärillä vähän oikeita töitä, ja olin aivan naatti. Ihmisten kanssa puhuminen kuluttaa. Kehityskeskustelukierros ei ole edes tänä vuonna ollut kauhean raskas: kukaan ei ole burnoutin partaalla, kukaan ei uhkaa lähteä talosta jos se ja se ei muutu, eikä kenenkään työn suhteen ole mitään pahaa sanottavaa. Tällainen positiivisuus epäilyttää. Olen niin tottunut työskentelemään kriisiytyvissä tilanteissa, että näen kaikkialla mörköjä ja jos näin ei ole, epäilen aistejani.
Krusadis-peliä varten sain viimein aloitettua puvustautumisen. Kävin ostamassa vanhan puna-armeijan koppalakin. Se päässä näytän aivan uskomattoman byrokraattiselta. Nyt tarvitsisin enää kopin, leimasimen ja jotain papereita hylättäväksi.
Torstai, 15.2. 2018
Päivän lempihomma: 3D-mallintaminen
Yliopiston keskustelupalstalla lakkoretoriikka kiihtyi, ja työnantajapuolen eka kannattaja sortui whataboutismiin ja suhteellisen puutteen virhepäätelmään. Heikosti menisi sivistyksen linnakkeessa, jos moinen hesarin kommenttipalstan tasoinen skeida saisi suosiota. Onneksi tämä yksittäinen kiukunpuuska erottuu joukosta ainoana moisena hölmöytenä, muuten keskustelu ei satu aivoihin.
Oikeiden töiden maailmassa, pääsin eroon tympeästä työtehtävästä ja sain sen tilalle tehtävän koota 3D-malli työtiloistamme. Lopullinen tarkoitus oli toki ihmisten puristaminen ahtaampiin työpisteisiin, mutta jos tekisin piirustuksen huolella, ehkä tämä puristaminen tapahtuisi edes jonkinlaisella johdonmukaisuudella. Ainakin minut voi tunkea ihan hyvin nykyistäkin pienempään koppiin, tosin olisi mukavaa jos se olisi ihan oma koppi suljettavan oven kera.
Myllypurossa treenattiin pitkästä aikaa köysitekniikkaa. Se oli melkoisen kaoottista, ja muistutti hyvin mieleen, miksi ihmisiä ei pidä oikeastaan päästää köysiin ennenkuin he ovat käyneet kurssin. Erikoista kyllä, vaikeuksia tuotti rintajammerin avaaminen, jota en ole itse koskaan kokenut oikeasti hankalaksi.
Viikonloppu, 16.-18.2. 2018
Ajankohdan valtakunta: Korpokraattinen militaristinen dystopia, jonka arvot ovat hillitön kapitalismi, laajeneminen ja luonnonvarojen riistäminen
Järkevien toimien ohella tai sijasta huomasin ostaneeni edellisestä Steam-alennusmyynnistä Stellaris-pelin. Päätin kokeilla sitä. 20 pelituntia myöhemmin oli sunnuntai-ilta; olin välillä saanut käytyä Hämeenlinnassa viettämässä kiinalaista uuttavuotta ja ihmeteltyä akvaarioon hankittuja uusia rapuja, mutta pääasiassa olin rakentanut avaruusimperiumia epämiellyttäville kosmoksen pääjalkaisille.
En tiedä, onko Stellaris pelinä hyvä, mutta se tuntuu olevan ensimmäinen 4X-peli, jonka edes jotenkin tajuan. Toki se on myös vasta toinen sellainen, jota koskaan olen yrittänyt pelata. Endless Legend oli hieno, mutta ahdistava, ja koin koko ajan olevani siinä vähän pihalla. Stellariksessa ymmärrän, mitä olen tekemässä, ja miten asiat vaikuttavat toisiin asioihin. Scifi on niin paljon enemmän minun juttuni.
Ei niin että pelissä kauheasti järkeä olisi. Avaruuskartta on hilpeän kaksiulotteinen (mitä helvettiä) ja kaikki skaalat ovat mainiosti vinksallaan. Ajassa ei ole oikein mitään järkeä: vaikka aikayskiköt olisivatkin joidenkin muukalaisten omia erityisaikajuttuja, ja vaikka avaruusalukset liikkuisivatkin jotain maagista kosmoksen taustagridiä vasten kiihdyttämällä, pelin väestönkasvumallit eivät noudata mitään todellisen maailman logiikkaa. Fermin paradoksikin on viskattu iloisesti ulos ikkunasta.
Mikään tästä ei oikeasti estä pelinautintoani. Stellaris on tosi kaunis ja tosi vinha, ja vaikka sunnuntai-iltaan mennessä olinkin löytänyt jonkinlaisen alkuvaiheen lopun lässähdyksen, päädyin silti ostamaan spinoff-romaanin parilla rahalla, ihan vain jotta pysyisin pelin maailmassa myös työmatkoilla. Öh. Ei se oikeasti näin hyvä peli ole, mutta onpa kuitenkin peli, joka oli minulle juuri sitä mitä nyt tahdoin.
Maanantai, 19.2. 2018
Päivän hankaluus: Sopivien olkalaattojen löytäminen
Palavereja, kehityskeskustelua, kaikenlaisia henkimaailman asioita, jotka pyrkivät pitämään minut kaukana teknisistä jutuista. Jaksoin hieman lukea Krusadis-materiaalia viikonlopun peliä varten, mutta pelimateriaalin kirjallinen puoli oli niin rasittavaa, että lopetin tämän ennenkuin se vei täysin intoni pelaamiseen. Sen sijaan koetin Stellariksessa kasvaa suuremmaksi korpokratiahelvetiksi, ja sain turpaani muinaiselta sivilisaatiolta. Huvittavasti pääjalkaiseni eivät välittömästi tämän jälkeen oppineet virheistään, vaan nimittivät uudeksi toimitusjohtajaksi entistä kauheamman militaristin, joka oli vieläpä massiivinen ksenofobikin. Jos eläisin tässä yhteiskunnassa, haluaisin lähteä pakolaiseksi.
Tiistai, 20.2. 2018
Päivän kauhureaktio: "Is it really going to be -30?" Micki kysyi, ja me kerroimme miten tällaisessa lämpötilassa selvitään
Kolmentoista asteen pakkanen tuntui oikeasti hurjalta. Huomaa, että on ollut leutoja talvia, kun fiilis jo tässä lukemassa on "eihän tätä ihminen kestä". Ja vielä on ainakin 20 asteen matka niihin lukemiin, joissa muistan oikeasti joskus olleeni ulkona (tosin harvoin vapaaehtoisesti).
Palaverien täyttämän työpäivän jälkeen palasin larppiproppien väkertämisen pariin, tai oikeammin, katsomaan kun Taina väkersi hahmoni lookkia. Hemmetti että tällainen askartelu on vaikeaa. Ropessa olisin piirtänyt ja 3D-mallintanut jutun viidessä minuutissa, ja larpissa kukaan ei luultavasti edes huomaa lopputulosta.
Keskiviikko, 21.2. 2018
Päivän sankariteko: Kymmentä minuuttia ennen lentokoneeseen nousemista minulle soitetaan, ja kerrotaan että museon web-sivut ovat alhaalla. Etäkorjaan ne viidessä minuutissa.
Singahdin Kööpenhaminaan lämmittämään penkkiä kansainvälisessä konferenssissa. En ollut täällä ehkä aivan niin kuollutta painoa kuin tavallisesti näissä olen, mutta sittenkin päivä tuntui pitkältä ja turhalta. Valopilkkuna pääsin hetkeksi pois Helsingin helvetillisistä pakkasista ja ehdin käväistä Faraos Cigarer -sarjakuvakaupassa ostamassa laukun täydeltä sarjiksia.
Olo oli tukkoinen ja protoflunssainen, mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta. En ollut hirveän sosiaalisella tuulella, joten lähdin illalliselta varhain hotelliin pelaamaan Stellarista.
Torstai, 22.2. 2018
Päivän paluushokki: Nollakelistä ja auringonpaisteesta -20 asteeseen
Kööpenhaminan konffan toinen päivä ei eronnuut merkittävästi ensimmäisestä. Pari täällä maalailtua tulevaisuuden visiota ahdisti hieman; ei niiden itsensä vuoksi, vaan koska koin etten tiennyt niistä niin paljon kuin pitäisi. Mutta pysy tässä nyt ajan hermolla kaikessa mitä on tekeillä kun kotona ihmiset itkevät toimimattomista käyttäjätunnuksista ja muista pikkujutuista. Päällikkönä ilman toteuttavan tason alaisia on aika paha olla.
Lennolla kotiin sain luettua loppuun Strossin Dark Staten. Se oli, kuten edeltäjänsäkin, juuri minua varten kirjoitettu. Kirjassa oli tekeillä niin paljon mielenkiintoisia asioita niin tiuhassa tahdissa, että 400 sivua tuntui aivan liian lyhyeltä. Tarina ei ehtinyt edetä alkuunkaan tarpeeksi pitkälle ennenkuin se jo päättyi. Tällaista se on kun kirjailija oikeasti tekee kotitehtävänsä ja kirjoittaa perusteellisesti.
Krusadis: Punainen aurinko, 23.-25.2. 2018
Ajankohdan paljon käytetyt sanat: "Komentajakapteeni, silta on teidän."
Perjantaina tein hyvin lyhyen työpäivän, ja sitten kipitin kotiin valmistautumaan viikonlopun larppiin. Hahmon viimeiset propit viritettiin, ja samalla saatiin aikaan hieno kangasväripullon räjähdys keittiössämme. Tunnin verran siivosimme ja siinä sivussa huusimme toisillemme stresssiä ja turhautumista, sitten saimme paikat taas siivottua ja lähdimme pelipaikalle. Se oli onneksi Pohjois-Haagan koulu, aivan naapurissa. Iltaohjelmassa oli vielä vähän rakentelua mutta pääfokukseni oli Artemiksen pelaaminen. Olin pelannut tätä kokonaista yhden kerran aiemmin, ja tarvitsin kertauskurssia ennen peliä. Puolenyön aikaan palasimme kotiin.
Lauantaiaamuna sitten roudasimme paikalle autollisen kamaa ja astuimme peliin. Yllättävän tuskattomien alkumuodollisuuksien jälkeen astuin amiraali Alexandrovin suuriin saappaisiin, ja seuraavat 13 tuntia komensin sota-alus Punaista aurinkoa sekä sen 26 hengen miehistöä. Tähän kuului henkilöstöhallintoa, avaruustaktiikkaa ja Artemiksen kapteenin roolissa toimimista.
Hahmo oli pirun vaikea, mutta lopulta taisin selvitä siitä melko kunnialla. Tässä toki auttoi erinomainen kanssapelaajakaarti: lentoryhmän päällikkönä toimi monien vuosien Artemis-veteraani, joka osasi jopa tuoda osaamisen esiin siten, että se tuki kapteenin päätösvaltaa. Lisäksi kolme vuotta Devil and the Deep Black Skyta oli valmistanut minua ajattelemaan taistelualusten toimintaa. Yllättäen avaruusaluksen komentaminen oli aivan hallittavissa oleva tehtävä, ja silta toimi kuin hyvin rasvattu kone. Sen ulkopuolella nerf-aseet paukkuivat ja konehuoneessa antimateriareaktori surrasi. Pelin toisessa osapuolessa meno oli hyvin samanlaista, tai näin kuvittelen - toinen avaruusalus näyttäytyi minulle missään määrin ainoastaan pelin aivan viimeisillä hetkillä.
Olin suhtautunut pelin epäillen, mutta se toimi lopulta minulle ihan hemmetin hyvin. Päätin genren olevan Robotech tai joku muu nuorten aikuisten scifipiirretty 80- ja 90-luvun taitteesta, ei ihan animea mutta animevaikutteista kuitenkin, ja tällä linjauksella puskin eteenpäin läpi vaikeuksien ja paineen. 13 tunnin pelissä oli jatkuvasti kiire ja stressi, ja olisin kaivannut pidempää peliä jotta olisin voinut vähän levähtääkin. Mutta toimintaa riitti.
Sunnuntaina ohjelmassa oli lähinnä pelin purkamista. Kahta avaruusalusta ja sitä ympäröiviä asemia oli lavastettu viikon verran, nyt kaikki piti pakata takaisin laatikoihin yhdessä päivässä. Onneksi purkuhenkilökuntaa tuntui riittävän. Raadoin Tainan kanssa muutaman tunnin, sitten vetosimme uupumukseen ja siirryimme kotiin. Illalla vielä kiepahdimme katsomaan Black Pantherin, joka oli tosi kaunis, vaikka Marvelin tapaan aivan tarpeettoman suttuisesti ohjattu. Paiskaisivat nyt jo Limboon sen hemmetin shakycamin, ei se sovi supersankaritaisteluihin.
Maanantai, 26.2. 2018
Päivän huvittunut ärtymys: Star Trek -leffan pointti on, että Kirk on aina oikeassa
Työpäivä oli pelin jälkeen vähän väsähtänyt, mutta onneksi kaikki energia oli keskittynyt aamupäivään, jossa oli olennaisin palaveri. Loppupäivän koomailinkin sitten vaan.
Kotona leikin vähän lisää Stellariksen päivittyneellä versiolla. Kehittelin alunperin Invinciblessä / Plan B:ssä näkyneet hazannit pelattavaksi faktioksi, ja lähdin niillä pönkimään pitkin avaruutta levittämään militaristista teologiaa ja ympäristötietoisuutta. Melko pian sorruin sivuraiteelle, ja päädyin Tainan kanssa katsomaan vuoden 2009 Star Trek -leffaa. Selvästi näkee, mistä Artemis on konseptinsa saanut. Leffan meno oli viikonlopun pelin jälkeen hyvin tuttua.
Tiistai, 27.2. 2018
Päivän oivallus: Keino toteuttaa Eclipse Phase -larppi
Kärvistelin palaverien, kehityskeskustelun ja teknisten ongelmien läpi, ja seurasin samalla työtaistelumenoa. Iltapäivästä tuli sitten raportti, että työnantajaosapuoli oli näyttänyt keskisormea valtakunnansovittelijan ehdotukselle, mikä oli jokseenkin hämmentävää ja tarkoitti myös, että lakko toteutuisi.Niinpä jätin virkamerkin ja aseen pöydälle ja menin kotiin. Sieltä päädyin baariin: Krusadiksen pelaajia ja pelinjohtajia oli Kaislassa jakamassa kokemuksiaan. Kuten aina tällaisessa tilanteessa, keskustelu tuntui poikivan kasan uusia larppi-ideoita, joista yksi oli sellainen, jota haluaisin itsekin toteuttaa. Onneksi vuosien saatossa olen oppinut, ettei minun kannata olla larpeissa päävisionäärinä vaan toisten visioiden toteuttajana; ajatusmaailmani on liiaksi pöytäpelimäinen jotta osaisin ideoida hyviä larppeja.
Keskiviikko, 28.2. 2018
Päivän uhma: Yhden hengen kylttirivistö
Lakkopäivä! Olin ilmoittautunut lakkovahdiksi, mutten ollut saanut mitään toimintaohjeita, joten salaa vilkaisin aamulla vielä työpostiani - ja sinnehän ohjeet olivat illan aikana tulleet. Minun pitäisi olla tunnin kuluttua seisomassa Metsätalon ovella lakkovahtiliivi päällä. Kiroillen organisoinnin huonoutta heitin naamaan jotain purtavaa ja syöksyin junalle, joka oli 10 minuuttia myöhässä. Liivit ja rintanappi päärakennukselta, sitten kipin kapin Unioninkatua ylös ja alas, Metsätalon ovelle. Siellä olikin jo toveriliiton ihminen vahdissa.
Vain harvat koettivat päästä yliopistolle, mutta tajusin, että talolla oli toinenkin ovi, joten siirryin sinne. Siellä päädyin juttelemaan opiskelijoiden kanssa, koettamaan vakuuttaa parille jääräpäälle että mitään ei talossa tänään tapahtuisi, ja suurena saavutuksena aatteen puolesta onnistuin selittämään ainakin yhdelle kiikun kaakun olevalle yliopiston työntekijälle, mitä työntekijäjärjestöt halusivat ja miksi lakko oli kuitenkin tullut.
Ulkona oli aivan helvetillisen kylmä. Yhden hengen kylttirivistöä eivät uhanneet niinkään kovanyrkkiset kokoomuslaiset lakonmurtajat kuin lähes 30 asteelta tuntuva pakkanen. Seisoin tunnin vahdissa, ja minut vapautettiin kun varpaista ja sormista oli katoamassa kaikki tunto. Siirryin kahvilaan lämmittelemään ja kuulemaan lakonjohdon kuulumisia.
Porthanian edustalla oli mielenosoitusta yhdentoista aikoihin. Pakkanen oli verottanut väkeä valtavasti, eikä yliopistolaisiin oikein uponnut yksinkertainen huudatus. Sen sijaan pitkät puheenvuorot olivat ainakin minusta hyvin kiintoisia. Kun siirryin täältä lounaalle, tajusin olevani kuolemanväsynyt pakkasesta. Livahdin kotiin aikeinani ottaa torkut, ja se olikin viimeinen lakkotoimeni. Kun heräsin, iltabileet olivat jo käynnistyneet, eikä minusta ollut lähtemään niihin.