Tammikuu 2018: Eurooppalainen yhteistyö
Maanantai, 1.1. 2018
Päivän ei-uudenvuodenlupauksen pettäminen: Aloin näköjään sittenkin taas lukea Kingiä, kun lukulaitteessa ainoa toimiva kirja oli 11/23/63. Sentään sen idea on aivan kiinnostava, enkä keksi miten siitä saisi tylsän. (Tai no, keksin kyllä, mutta toivottavasti kirjailija ei ole toteuttanut sitä.)
Uudenvuodenpäivänä Puerto Rico näyttää hiljaiselta. Kaikki skandinaavit kaupungissa parantelevat varmaan krapulaansa. Meillä ei sellaista ole, joten aiomme lähteä puuhaamaan juttuja. Gran Canarian kiinnostavin via ferrata on suljettu vaurioiden vuoksi, ja seuraavaksi kiinnostavin on pätsi päiväsaikaan. Niinpä otamme aamupäivän ohjelmaksi merivesialtaissa snorklaamisen. Motarilla pohjoiseen, Las Palmasin taakse, saaren pohjoisrannalle, jossa helvetinmoiset aallot hakkaavat kalliota. Surffaajat kirmaavat laineilla, aallonmurtaja erottaa avoimesta merestä altaan, jossa laudattomat ihmiset polskivat. Vesi on hieman viileää, mutta meillä on märkäpuvut, räpylät, snorkkelit ja kamerat. Livahdamme altaaseen aikeenamme valokuvata kaloja.
Vaikka kaloja löytyykin ja uusi kolmemillinen märkäpuni toimii hienosti, kuvaaminen osoittautuu haastavaksi: aallokko on niin voimakasta, että altaassakin veden pohja on hämmentynyt ja näkyvyys huonoa. Lisäksi aallonmurtajan yli iskevät tyrskyt koettavat paiskoa meitä kiviä päin, mikä koettaa muuttaa rennon snorklaamisen eloonjäämisharjoitukseksi. Parissakymmenessä minuutissa luovutamme, ja vaihdamme kohdetta.
Agaeten kylä on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä, ja sieltä löytyy lisää merivesialtaita. Aallot ovat täällä vielä hurjemmat, mutta altaat ovat paremmin suojattu niiltä. Altaita on kolme, ja riemukseni huomaan, että niitä yhdistävät vedenalaiset holvit, joiden läpi voi sukeltaa. Näissä altaissa vesi on kirkkaampaa ja värikkäät isot ja pienet kalat ovat hauskoja seurattavia. En tunnista ensimmäistäkään, mutta eihän sillä ole mitään väliä. Tainakin on epäluonteenomaisesti pidättynyt valokuvaamisesta, joten hänkin voi keskittyä kalojen katselemiseen täydellisen valokuvan metsästämisen sijasta. Polskimme altaissa kunnes kylmyys ajaa meidät pois.
Via ferrataan riittäisi vielä energiaa, mutta snorklaamiseen on mennyt niin paljon aikaa, että päivänvalo loppuu ennenkuin pääsemme kalliolle. Niinpä tyydymme ajamaan hotellille. Illalla metsästämme vielä geokätköjä. Niitä on täällä valehtelematta tiheämmässä kuin missään; tuntuu siltä, että 30 metrin välein kiven alla on mikropurkki.
Tiistai, 2.1. 2018
Päivän epätäydellisyys: Märkäpuvussa snorklatessa on vaikea sukeltaa pohjan tuntumaan - puku nostaa sieltä heti pintaan.
Kurkku on aamulla edelleen vähän kipeä, joten sukeltamishaaveet haudataan. Sen sijaan kävelemme Amadora Beachille snorklaamaan. Yllättäen kilometrin päässä hotellistamme löytyvällä lähes teollisella hiekkarannalla on kirkasta vettä ja paljon kaloja, kunhan polskii vähän kauemmas vesileikkivistä turisteista ja kelluvista pomppulinnoista. Käytämme pari tuntia kaloja ihaillen ja valokuvaten.
Kahdessa tunnissa jopa märkäpuvussa tulee kylmä, mutta hotellille käveleminen helteessä korjaa asian. Lämpötilavaihtelu on vienyt mehut niin täydellisesti, ettemme koeta tunkea iltapäivään enää pikaista pinkaisua via ferratalle. Sen sijaan velttoilemme uima-altaan reunalla lukemassa. 11/22/63 on alkanut lupaavasti, ja käsittelee aihettaan tavalla, joka tuntuu sekä reilulta että kiinnostavalta. Aikamatkatarinassa tärkeintä on ensin kertoa säännöt, ja vaikka King ei yleensä mitään sääntöjä noudatakaan, tällä kertaa hän on ymmärtänyt kirjoittavansa trilleriä, jossa reilu peli on tärkeämpää kuin shokkiefektit. Toki mukana ovat normaalit helmasynnit: raivokas kohtalonusko, jumitus detaljeihin ja hirveän vaikea tappelu typeriä pikkuasioita vastaan. Sentään nämä ovat ikään kuin osa juonta, eivät pelkkäää kirjailijan sadismia. On tämä kirja toimivinta Kingiä sitten Bag of Bonesin.
Keskiviikko, 3.1. 2018
Päivän fiilis: Voisihan tässä toisenkin viikon vielä lomailla. Tai sitten voisi myös mennä kotiin. Töihin meno ei oikein innosta.
Viimeinen aamumme Kanarialla. Pakkaamme ja dokumentoimme vinhaa hotelliamme valokuvilla. Intoa lähteä kävelemään kukkuloille ei ole, joten istumme puolitoista tuntia hotellin uima-altaalla lukemassa kirjojamme. Sitten ajamme kolme varttia lentokentälle, palautamme auton, syömme vähän ja astumme lentokoneeseen.
Kuuden tunnin paluulento on yllättävän tuskaton kokemus: kirjani on mukaansatempaava, enkä ole liian väsynyt. Suomi on pimeä ja harmaa. Tainan vanhemmat pudottavat meidät kotiin lentokentältä. Micki on siivonnut kotona, ja kaikki kiiltää.
Torstai, 4.1. 2018
Päivän saavutus: Komeron siivous
Katsaus vuoteen 2017, englanniksi tai sinnepäin.
Offered residence for an asylum seeker in our home. Migrated a crawling horror. Hiked on real mountains. Drove up the Via Baltica. Participated in setting up a saltwater fish tank. Bought a gym membership (that I actually used). Rode on a gondola, and a Tesla electric car. That's really shamefully few new things done.
I didn't make any resolutions last year or this year. Maybe I ought to.
My sister Anna had a baby.
No
(deep breath) UK, Sweden (three times), Denmark, Germany, Austria, Italy, Liechtenstein, Switzerland, France, Poland, Lithuania, Latvia, Estonia amd Spain.
A proper caving holiday. Also a proper diving holiday. I guess a sane world is too much to ask?
I still fail to grasp how these dates are in any way relevant.
Got through Pendulum Passage. Managed to keep all my team members at work. Got at least some of my climbing groove back. Managed to stick to something of a gym routine.
Managed to miss Worldcon, even though it was right next door. Didn't go diving. Didn't get my next novel manuscript properly finished. Didn't get anywhere really interesting underground.
For once, no. I was rather healthy, apart from a couple of inconveniently timed little bugs.
The huge monitor for our living room
None come to mind right now, but there must be some.
It was 2017, take a fucking guess. Also, the fucker who stole my bike, and the asshole who keeps vandalizing things in our apartment building. They could even be the same dude.
Into the black hole that's our mortgage, obviously. Aside from that, I spent everything running around the continent like a maniac.
Our saltwater fish tank. The Ikuinen LARP. The via ferratas in Austria and France.
Steve Aoki & Walk Off The Earth - Home We'll Go (Take My Hand)
Sadder. Fuck you, 2017.
Fatter. They told me this would happen when you got older, but I never believed it would apply to me.
Richer. Money just keeps pouring in, despite the mortgage.
Caving.
Losing my temper. Dealing with non-technological administrative emergencies at work.
Watching Star Wars, playing Batman: The Telltale Series, and watching over computer systems at work.
In Gran Canaria, hiking on low mountains / tall hills, and later racing against darkness on a suicidally narrow mountain roads.
I did not.
None that I recall.
Sure, but no one I know personally.
Sense8 wins again, with Expanse nipping at its heels.
Empire Games, by Charles Stross
This is a tough one. There were a lot of movies I really liked - but for favourite, as in, the one I'll probably return to, I'd have to say The Hateful Eight, now that I finally got around to watching it.
Postmodern Jukebox
Soma, narrowly beating Batman: Arkham Knight
A reef tank. A big screen for our living room. A personal office at work.
Worldcon tickets. Diving.
Wrote stuff for an RPG session. 45.
Not having to watch everything in the world burn.
Ugly
Not having to share an office at work. Even that didn't do such a good job.
THIS QUESTION IS STUPID WHY DO I KEEP INCLUDING IT
Dude, not funny.
Hardly anyone
Micki
Never drive through Switzerland. Actually, never go to Switzerland.
This is The Sounds with The Best of Me
Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että mitä nopeammin 2017 unohtuu, sen parempi kaikille.
Perjantai, 5.1. 2018
Päivän retrospektiivi: Vaihtoehtoinen 2018 - Cradle-kampanjan osumat ja ohilyönnit
Editoin ahkerasti romaanikäsistä, kunnes tuli aika lähteä loppiaisbileisiin Demossin ja Hannan luokse. Bileissä tarjolla oli aivan järkyttävät määrät kakkua, jota tuli syötyäkin ihan typerän paljon. Paikalla oli valtavasti ihmisiä, joiden kanssa juttelin roolipeleistä ja reissaamisesta.
Melu oli niin kova, että karkasin suhteellisen aikaisin kotiin takaisin editointityön pariin. Onnistuin tekemään sen ennen kuin ahdistuin. Sittenkin pitää kummastella, olenko nykyään oikeasti yhtään tällaisiin kokoontumisiin sopivaa tyyppiä?
Lauantai, 6.1. 2018
Päivän reitti: Boulderilla meni 6B-tasoinen tasapainoreitti, todella pitkästä aikaa.
Tänään ohjelmassa oli toiset bileet. Moinen sosiaalisuus on ihan kreisiä, mutta kyseessä oli Helin synttärit, jotka sentään alkoivat boulderointietkoilla. Boulderilla kiikkuminen teki hyvää, vaikka suorituksen laatu ei päätä huimannutkaan.
Synttäritapahtuma oli pienempi kuin eilinen koko roolipelaajaköörin kokoontuminen, ja ehkä siksi se toimi minulle myös paljon paremmin. Olin jatkuvasti mukana kiinnostavassa keskustelussa joko kirjallisuudesta, seikkailuharrastuksista tai spefi-fandomista. Vaikken edes tuntenut täältä kovain monia ihmisiä, enkä kuvitellut ihmisten olevan omaa viiteryhmääni, koin silti olevani oikeassa paikassa. Mitähän tämä tällainenkin on.
Synttäreiden jälkeen kotona katsottiin vielä pari jaksoa Wynonna Earpia, kuten tällaisissa tilanteissa tapana on. Pöhkö sarja pysyi pöhkönä.
Sunnuntai, 7.1. 2018
Päivän huvitus: Erakkorapu vaihtoi taas kuorta. Sillä on luultavasti niin pienet aivot, ettei se tee tuota mistään järkevästä syystä, tai suorita mitään oikeaa vertailua nykyisen ja uuden kuoren välillä
Joululoman viimeisen päivän käytin lukemalla Stephen Kingin 11/22/63:sta, joka kyllä loppua kohti oli taas niin Kingiä. Samalla editoin omaa romaanikäsistä ja ihmettelin, miksei kukaan muka halua tällaista mestariteosta kustantaa.
Maanantai, 8.1. 2018
Päivän epätoivo: Näinkö kamala tämä vuosi tulee olemaan?
Taistellakseni uuden työvuoden lamauttavuutta vastaan varasin lennot Yorkshireen pääsiäiseksi, ja ilmoitin luolaseuralaisille, että taas olisi tilaisuus lähteä möyrimään. Sain tehtyä tämän, ennenkuin duunien kaaos tallasi minut jalkoihinsa. Oikeasti toivon, että eräs rahoitushakemuksemme menee puihin, koska minulla ei ole enää millään resursseja osallistua enempiin hankkeisiin. Jo nyt kaikki työaika menee epämääräisen spagetin oikomiseen, tiimiläisteni suojaamiseen hallinnollisilta sirpaleilta ja yliopistobyrokratian kanssa taiselemiseen.
Taina raahasi minut kuntosalille, joka ei kuitenkaan oikein saanut työasioita pestyä mielestäni. Jos joudun ajattelemaan duunia 24/7, minulle pitäisi myös maksaa vastaavasti. Vaihtoehtoisesti pitäisi ehkä hankkia entistäkin vaarallisempia harrastuksia.
Tiistai, 9.1. 2018
Päivän käsittämättömyys: Minkä takia tiimiini koetetaan tunkea ihmistä, jonka työaika on kiinni joidenkin sienten kasvamisesta?
Vuoden toinen työpäivä oli yhtä hengästyttävä kuin ensimmäinen. Kuvaava oli, että oikean ruokailun asemasta jouduin heittämään naamaan purkillisen Jimmy Joyta kun nurkan takaa hyökkäsi kansainvälinen palaveri rahoitushankkeesta. En oikein jaksaisi kuunnella mannermaisittain murrettua englantia asioista, joista en ole oikea henkilö vastaamaan, mutta minkäs teet.
Tämä ei oikeasti voi olla kuvaava esimerkki siitä, millainen työtahti tänä vuonna tulee olemaan. Jos on, yliopisto joutuu hankkimaan uuden ihmisen tilalleni, nykyinen ei selviydy.
Keskiviikko, 10.1. 2018
Päivän tuttu fiilis: Perkeleen tammikuu
Etäpäivänä työtahti putosi sentään vähän vähemmän hektiseksi. Edelleen sain kyllä paiskia duunia täyden päivän verran, mutta tuntui siltä, että ehdin nyt puuttua asioihin, jotka olivat oikeasti olennaisesti kesken, en pelkästään sammutellut uusia tulipaloja.
Jonkinlainen kipeä olo vaivasi. Lämpöä minulla ei ollut, mutta paikkoja särki ja palelsi. Lienee jotain työperäistä psykosomaattista hölynpölyä tämä, joka menee ohi kun vaan puree hampaita yhteen ja puskee väkisin kohti vääjäämätöntä burnouttia.
Torstai, 11.1. 2018
Päivän leffa: The Stunt Man. Olen nähnyt tämän kerran joskus 1984 tai sinnepäin, en muistanut edes nimeä, mutta muistin edelleen musiikin. Omituisia asioita päähän tarttuukin.
Päivän tuskalliseksi pelkäämäni palaveri menikin aika vaivattomasti ja sieltä valuvat tehtävät eivät olleet kauhean massiivisia. Muuten onnistuin jotenkin vähän löysäämään vannetta pään ympärillä ja lähdin jopa töisä varhain kuitatakseni pois eilisiltana tekemäni käyttispäivitykset.
Onneksi tänään oli kiipeilyä. Fiilistä Tapanilaan lähtemiseen ei kauheasti ollut, mutta kun seinälle pääsin, siellä viihdyin oikein hyvin. Välttämättä kovin sankarillista meno ei ollut, muttei aivan surkeaakaan, ja yksi uusi 6A+ meni on-sight. Kiipeilyn jälkeen Tonja ilmaantui meille matkallaan kohti kansanmusiikkiristeilyä, mikä sellainen sitten onkin.
Viikonloppu, 12.-14.1. 2018
Ajankohdan säähavainto: Ulkona on aivan oikeasti pakkasta, tosin vain viisi astetta. Lumesta ei ole tietoakaan. Aika säälittävä tämä talvi.
Perjantain työpäivä oli pelkkää palaveria. Sen jälkeen tuskallinen viikko oli ohitse. Ensi viikko ei näytä merkittävästi paremmalta, mutta jos vaikka joskus ei olisi pimeä, saattaisi elämä olla parempaa.
Viikonloppu meni laiskoissa pelinkirjoituksellisissa merkeissä. Karo ilmaantui lauantai-iltana samalta kansanmuzakkiristiretkeltä, jonne Tonjakin oli suunnannut, ja yllytti minua pelauttamaan. Päädyin pelauttamaan edellisen Devil and the Deep Black Skyn tapahtumat hieman eri vinkkelistä. Pelkkää hömppäähän peli oli, mutta aivan hauskaa hömppää. Lisäksi spontaani "pelautas jotain" -meininki oli ihan kaivattua.
Maanantai, 15.1. 2018
Päivän viisaus: Siili ei ymmärrä helikopteria
Työpäivä oli hektistä juoksentelua, sen jälkeen ilta oli rope- ja luolaretkilogistiikkaa. Tuntuu siltä kuin viikonloppua ei olisi ollutkaan. Kaksi päivää lepoa on aivan liian vähän (tai sitten liikuntaa on aivan liian vähän, mene ja tiedä). Finanssit eivät vaan ihan kestä nelipäiväistä työviikkoa.
Menimme nukkumaan ajoissa. Kun olimme maanneet peiton alla puoli tuntia, alakerran naapuri alkoi taas karjua apua kurkku suorana. Soitimme ambulanssin ja huoltomiehen, odotimme että ne saapuivat paikalle, sitten jätimme tilanteen ammattilaisille ja palasimme nukkumaan. Edellisestä naapurilevottomuudesta olikin jo kaksi kuukautta, ja edellisestä tämän nimenomaisen naapurin hätätilanteesta kolme.
Tiistai, 16.1. 2018
Päivän byrokraatin riemu: Oikea helpdesk-järjestelmä
Työpäivä oli aluksi raskas, mutta sitten se helpottui. Sain vihdoin, vuosien odottelun jälkeen, Luomuksen liitettyä yliopiston Helpdesk-järjestelmään. Taivaan kellot soivat ja autuus laskeutui yllemme kun edes tähän nimenomaiseen pieneen kaaoksen pisaraan tuli jonkinlainen järjestys. Seuraavaksi pitää vielä koulia omien ja muiden huonot työtavat pois vakiintuneista sähköpostisähellyksestä.
Illalla ajauduin Tainan ja Helin kanssa kiipeilemään. Vaikka olo oli aluksi heikko ja omiin kykyihin ei ollut oikein uskoa, sain nerokkaan idean kiivetä lähinnä sellaisia reittejä, jotka on greidattu alakanttiin ja jotka näyttävät kamalilta. Tuloksena pääsin ylös helvetin pelottavaa tasapainoilu-6a:ta, murhaavan raskasta vitosta, krimppaavaa 6a+:aa ja nokkeluutta vaativaa 6b+:aa (sekä aiemminkin suorittamaani 6c:tä). Okei, ehkä kaikki noista eivät sittenkään olleet alakanttiin greidattuja, mutta idea siitä, että greidien jahtaamisen sijaan asetin itselleni haasteita tuntui olevan pirun hyvä. Toverinikin kiipesivät vaikuttavasti. Tässähän on melkein opittu jotain. Kohta tosin varmaan tulee influenssa ja vie voimat ja järjen, koska niin aina käy kun kiipeily alkaa kulkea.
Keskiviikko, 17.1. 2018
Päivän komento: gotolonglat {time 8.0 distance 40000.0 longitude 30 latitude -10}
Kansainväliset rahoitushakemukset ovat olleet pelottava mörkö horisontissani jo jonkin aikaa, ja tänään jouduin viimein aivan oikeasti tekemisiin sellaisen kanssa. Kyseessä ei edes ollut hakemustekstin kirjoittaminen, vaan koiratappelua muistuttavassa prosessissa hakemuksen koordinaation valmistelu. Hyvä tavaton että kontrollifriikkiä hirvitti tämä meno. Sentään löysin yhteistyökumppanikseni täsmällisen saksalaisen, jolle pystyin selittämään mihin osaan hakemusta me tahdoimme osallistua, ja joka pystyi vastaamaan ymmärrettävästi. Seuraava yhteistyökumppani on Skotlannissa. Saa nähdä yltääkö British vagueness pohjoiseen asti.
Pelautin Kaisalle lyhyen soolopätkän Devil and the Deep Black Skyta. Sitten siirryin kotiin opiskelemaan Celestian skriptausta. Eihän se nyt vaikeaa ollut, mutta jeesus että se oli käyttäjävihamielinen softa. For geeks by geeks tosiakin.
Torstai, 18.1. 2018
Päivän fyysisyys: Pitää muistaa lämmitellä useammalla kuin yhdellä reitillä, ennenkuin lähtee mihinkään extreme-suorituksiin
Vaikka naapurit eivät raivonneetkaan, yö meni jostain syystä aivan pieleen. Päivä oli silti jotenkuten suoritettavissa, mutta sen jälkeen kiipeilemään lähteminen oli aika kiskontaa. Lämppärireitin jälkeen lähdin epäviisaasti aivan murhaaavn pelottavaan liidiin, joka oli greidiltään vain 6a+ mutta jossa klippailu oli ihan helvettiä. Pakotin itseni kiipeämään sen loppuun (en toki puhtaasti), mutta sen jälkeen käteni päästi tosi huolestuttavaa kipusignaalia. Tällä tavoin oli sattunut viimeksi tenniskyynärpääaikoihin, ja sitä kokemusta en todellakaan tahtonut uusia. Niinpä kiipesin vain pari reittiä, jotten kiusaisi raajaa enempää. Tainalla meno oli vähän sankarillisempaa. Aika lähellä toistemme tasoja me nykyään taidamme kiipeillä, mikä kieltämättä helpottaa sopivien reittien löytämistä.
Viikonloppu, 19.-21.1. 2018
Ajankohdan greidi: 7a. Ei minulla tosin.
Perjantaina pelattiin Devil and the Deep Black Skyn 20. jakso. Dynaaminen ja onnistunut peli päättyi vasta, kun pääsimme kohtaan, jossa oli tarpeen tietää, mitä toisen ryhmän sivujuonessa tapahtui, ja se pelattaisiin ensi viikolla. Pelin jälkeen istuttiin vielä baarissa tovi.
Lauantaina jatkui pelinkirjoitus. Tappelin Celestian kanssa ja sain viimein tajuttua, miten ohjelma käsittelee joitain 3d-mallejaan. Edelleenkin siinä piileskelee muutamia typeryyksiä joiden syystä minulla ei ole tietoa, mutta sentään näitä nimenomaisia presentaatioita se ei sotkenut. Softa on kyllä ihan mielettömän mainio, mutta sen dokumentaatio on kivikautista ja sen käyttäjäyhteisö on niin pieni, ettei sen hämäärillä virheilmoituksilla tule verkkohaussa välttämättä yhtään tulosta.
Kun kosmoksen mallintaminen sai riittää, päädyimme kiipeilemään. Velma kapusi jotain käsittämättömän haastavia reittejä, ja vaikka itsekin tapailin niitä, pitkälle en päässyt. Jaksoin kyllä enemmän reittejä kuin viimeksi, mutta vaikeammat olivat tavoittamattomissa. Kuten monesti, kiipeilyn jälkeen katsoimme Wynonna Earpia. Pöhkö sarja käy vaan koko ajan pöhkömmäksi. Se on melkeinpä niin höttöinen, että pelkään jättäväni sen ekan kauden jälkeen - aivoilleni ei ole tässä mitään pureksittavaa. Ei niin että kauhean älykkäitä tai haastavia juttuja muutenkaan katsoisin, mutta en edes koe, että opin tästä olennaisia pelinjohdollisia kikkoja.
Sunnuntaina oli lisää roolipelaamista. Raudan tie -kampanja lähti käyntiin vain kolmella pelaajalla. Kurjistelufantsu ei ollut läheskään yhtä kurjaa kuin JD:n Warhammer, mutta ei hahmoillamme silti kovin loistavasti mennyt. Toisaalta, hulluuden ja kuoleman maagini ei ajanut ketään hulluksi tai kuolleeksi, mitä voinee pitää voittona.
Maanantai, 22.1. 2018
Päivän larppimateriaali: Sivukaupalla asiaa sisäpalvelusohjesäännöstä. Öh, wat.
Raskaan muttei varsinaisesti raivostuttavan tyäpäivän jälkeen kävin pitkästä aikaa salilla. Aivan eri lihaksia siellä tulee käytettyä kuin kiipeillessä, mikä on varmaan hyvä. Parempi olisi, jos salilla käyminen jotenkin kohaisi kategoriasta "siedettävä" kategoriaan "miellyttävä", niin että siellä olisi oikeasti muutakin motivaatiota käydä kuin velvollisuudentunto. En vaan tiedä, millä tuollaisen saisi aikaan. Omalla musalla ehkä?
Huomaan tosin, että epäsosiaalisuudestani huolimatta olen alkanut suhtautua hienoisella kriittisyydellä ihmisten taipumukseen sulkea itseään pieniin kupliin. Toki tätä on tehty kymmeniä vuosia, mutta jotenkin älylaitteet ovat moninkertaistaneet efektin. Koen itse tiettyä arvoa siinä, että on oikeasti läsnä tilassa, jota käyttää. Ja sittenkin käytän työmatkani lukemalla kirjoja - tätä ihmiset ovat varmaan tehneet satoja vuosia. Hm.P
Kotona kertasin orbitaalimekaniikkaa keskiviikon peliä varten. Hakkasin päätäni omituisen näköisiä kiertoratalaskuja vastaan, ja siinä vaiheessa kun sain ne toimimaan tajusin, että toinen orbitaalimekaniikan mutka teki näistä laskelmista minulle enimmäkseen turhia. Mutta väliäkö hällä, koska ratojen ja kiertoaikojen laskeminen oli oikeastaan tosi hauskaa.
Tiistai, 23.1. 2018
Päivän huolestuttava oivallus: Tiedän videoeditoinnin teknisestä puolesta enemmän kuin kukaan muu talossa. En sentään sisällöllisestä tai taiteellisesta puolesta.
Vähän tuskallinen palaveri meni tälläkin kertaa ilman, että aloin itkeä, mutta hirveän kaukana se ei ollut. Saa nähdä, onko tämä kevät viimein se kerta, jolloin noin tapahtuu, ja johtaako se mihinkään muuhun kuin märkään naamaan. Jokin aika sitten sain eräänlaisen oivalluksen päällikkötehtävästäni, ja sen myötä tajusin, ettei minun tarvitse yrittää olla ihmisilleni mikään auktoriteetti - että jos minua ei kuunnella tai diktaattejani noudateta, siitä on oikeasti haittaa vain henkilölle, joka näin ei tee. Tämä ei johdu siitä, että kostoni on kauhea, vaan yksinomaan siitä, että tämä vähentää merkittävästi omaa hyödyllisyyttäni kyseiselle henkilölle.
Venyneen työpäivän jälkeen päädyin Kaislaan puhumaan Toisen vuoden hahmoporukastamme. Peli lupaa vähän synkkiä aikoja, ja sellaisessa on oikeasti hyvä pelata hahmoa, joka on optimisti vaikka hänellä olisi kaikki syyt olla muuta. Juttelun ohella Janina jakoi paikallaoleville larppaajille ja ropeconiiteille pullia ja pasteijoita. Kannattaa olla kaveri leipomossa työskentelevän ihmisen kanssa.
Keskiviikko, 24.1. 2018
Päivän epäreilu matsi: Kolme panssaroimatonta sotilasta vastaan taistelupanssarissa oleva vihollinen
Etäpäivä jäi haaveeksi, kun totesin että yliopiston kiinteistöpalvelut olivat lakossa. Niinpä istuin itse konehuoneessa valtaosan päivästä, pitämässä silmällä lämpötilaa ja sähkönsyöttöä. En oikeasti olettanut, että niissä olisi mitään ongelmia, mutta parempi niitä on vahtia. Samalla pystyin kuitenkin tekemään oikeita töitä. Konehuone olisi tähän tavallaan leppoisa ympäristö, jos se ei olisi pirun kuuma ja ärsyttävän meluisa.
Kotona roolipelattiin. Aiemmin Devil and the Deep Black Skyssa vierailleet nuoremmat matruusit olivat nyt oman tarinansa päähenkilöitä, kun 21. jakso rymisteli menemään pikkuisen Miory-kuun kiertoradalla. En ollut etukäteen tiennyt lainkaan mitä odottaa tältä peliltä, joten ainoa tapa käydä asiat läpi oli ollut pelata se. Ja hyvinhän pelaajahahmot pistivät vastustajalle kampoihin.
Yhdentoista maissa tilanne oli ratkaistu, pelaajat nakattu koteihin tai busseihin ja pelitilaa vähän siivottu. Siitä huolimatta minä ja Taina olimme niin jälkitäpinöissä, ettemme saaneet nukahdettua ennen aamuyötä. Mahtaa tulla virkeä päivä huomisesta.
Torstai, 25.1. 2018
Päivän haave: Olisinpa oikea fyysikko
Mielelläni vaihtaisin vaikka kaikki jeesuslomat ja kuolleiden valkoisten miesten muistopäivät lomasääntöön, jonka mukaan roolipelisessiota seuraava työpäivä on vain puolen päivän mittainen, ja larpin jälkeinen päivä on täysi vapaapäivä. Koska näin ei ollut, eilisen pitkään jatkuneen pelin jälkeen oli pakko raahautua museolle. Päivä ei ollut nopeimpiani, ja kun koetin vakavampien töiden asemasta nakutella ohjelmointikehityksen tehtävälistalta pois törmäsin vain kehittäjiemme uusiin käytäntöihin, jotka tekivät kontribuutioistani arvottomia. Manageri on hyödytön, mutta toisaalta, ei managerin kuuluisikaan ohjelmistokehitykseen koskea.
Kotona luin kuudennen Expanse-kirjan loppuun, ja pohdin scifikampanjan tulevaisuutta. Tuntuu, että pieni partiofregatti on käymässä vähän pieneksi hahmoilleni, ja pyörittelin mahdollisuutta seuraavalla kaudella vaihtaa isompaan, nopeampaan ja entistä epärealistisempaan alukseen. Tämä toki tarkoittaisi uutta kaivautumista reaktorifysiikkaan ja uusia handwaveja sen suhteen, miten asiat oikeasti muka toimivat, ja pelkään että vanhojen laskelmieni katsominen muistuttaa minua siitä, kuinka älyttömiä ne ovat. Klassisesti scifikampanjani romahtavat siinä vaiheessa, kun pelinjohtajan suspension of disbelief pettää. Tätä tapahtuu paremmillekin: Charles Stross totesi, ettei voi enää kirjoittaa Singularity Skyn ja Iron Sunrisen maailmaan mitään, koska sen lähtöolettamuksissa on virhe, jota hän ei kestä.
Viikonloppu, 26.-28.1. 2018
Ajankohdan kappale: Paleface - Punainen
Miken uusimman kirjan, Sinä vuonna 1918, julkkarit pidettiin ihan hämmentävässä paikassa. Periaatteessa kyseessä oli yksityisasunto Katajanokalla, mutta käytännössä kyseinen asunto oli tilaltaan ja sisustukseltaan ainakin kolme tasoa fancympi kuin mikään, mihin olen tottunut. Tila toimi mainiosti suunnilleen kahvilan kaltaisena bilepaikkana. Tilan lisäksi ohjelmakin oli hauskaa: kitaran kanssa meille lauloi ja soitti kansalaissodan meiningeistä mm. Anni ja Paleface. Itse kirjaan en ehtinyt vielä paneutua, mutta se näyttää olevan 500 sivua choose your own adventure -meininkiä. On tässä taas hämärä kombo.
Lauantai oli ihan koomainen päivä, sunnuntaina erehdyin käymään Tainan kanssa Ikeassa katsomassa, millaisia sohvia olohuoneeseen emme ainakaan halua. Herrajee että ei-käytetyt huonekalut ovat kalliita. Ja sohva kannattaisi varmaan ostaa uutena niin se ei olisi jo valmiiksi aivan puhki istuttu. Ikea kokemuksena ahdisti pahemmin kuin mikään luolaretki ikinä, ja sen jälkeinen kiipeily oli terapeuttista. Velmakin suoritti liidikortin, ja tätä fasilitoidakseni pääsin itsekin hyppäämään köyteen korkealta. Tätä ei olekaan hetkeen taas tullut tehtyä. Vieläkään ei 6c-projektini mennyt puhtaasti, mutta jonain päivänä....
Maanantai, 29.1. 2018
Päivän ahdistus: Projekti siirtynee pian vaiheeseen 3 (syyllisten etsiminen)
EU-projektivalmistelun makkaratehdas jatkoi minun ja muiden jauhamista sörsseliksi. Tänään sentään joku systemaattinen skotilantilainen keksi päivän pääteeksi pistää suunnitelmaan hieman ryhtiä, juuri sen jälkeen kun olin ehtinyt käydä itkemässä projektin vastuulliselle vetäjälle, että koko homma on ihan kaaoksessa eikä projektia johdeta tavalla, joka sopii systemaattiselle mielelleni. Toki yksi kolmasosa siitä osasta, josta olen ikäänkuin vastuussa on edelleen täysin tunkiolla ja EU-skaalan vastuuhenkilö on lakannut vastaamasta viesteihin.
Kotona kirjoittelin ja piirtelin. Taina keksi ehdottaa minulle ohjelmanumeroa ensi vuoden Ropeconiin, ja ajatus oli oikeastaan hyvin houkutteleva. Siihen toki tarvitsisi kanssatoteuttajan, mutta aihe on sellainen, joka ei edes ahdista minua. Mielellänihän minä roolipeleistä esitelmöin.
Tiistai-keskiviikko, 30.-31.1. 2018
Ajankohdan sitaatti: "Piuhat voi kytkeä monella tavalla."
Projektihaun viimeiset päivät olivät yhtä kaaosta ja hälinää, varsinkin kun samalla kasa muita dediksiä puski päälle. Nakuttelin henkilötyökuukausia ja koetin arvailla, miten vaikea asioita olisi tehdä. Raportoin lukuja, jotka olivat puoliksi mielikuvituksen tuotetta. Kaiken huipuksi postilaatikkoon pamahti viesti, joka esitti toiveita asioista jotka olivat sekä kenttäni ulkopuolella että indikaattoreita mielenterveydellisistä ongelmista. Viimeksi kun sain tällaisia tekstimuureja, kysyjä kärsi paranoidista skitsofreniasta, ja vaivasi minua harhoillaan seuraavat 8 vuotta. En haluaisi aloittaa vastaavaa yhteydenpitoa.
Mutta lopulta EU-hakemus oli suunnilleen tehty, raportit kirjoitettu, skitsoihin viesteihin vastattu ja silppua siivottu pois näkyviltä. Kotona koetin kirjoittaa pelimateriaalia, mutta olin jotenkin liian puhki. Ei helkkari mikä tammikuu.