Joulukuu 2017: Kivireki, ylämäki, mitä näitä on
Viikonloppu, 1.3.12. 2017
Ajankohdan kodinparannus: Kaksi hurjaa taskurapua saatiin ulos akvaariosta ja annettua rapuharrastajalle. Jäljellä on vielä ala-altaassa oleva vegaanianarkistirapu, jonka aiomme kyllä pitää
Joulukuun myötä maahan tuli lunta, mutta fiilis pysyi aika matalana. Toki lumi oli lähinnä vetistä sohjoa ja työhommat edelleen hallinnollisessa puurossa kauhomista. Sivussa autoin Mickiä painimaan viranomaisasioiden kanssa, mutta lopulta odotettu matsi siirtyi joko tulevaisuuteen tai lässähti. Karo ja Joona ilmestyivät kaupunkiin, ja heidän imussaan tuli käytyä kiipeilemässä. Eihän se nyt aivan surkeasti mennyt, mutta enemmän pitäisi kiipiä jotta mitään osaisi.
Niinan syntymäpäivillä koin taas sosiaalista vieraantuneisuutta. Paikalla oli ihmisiä jotka tunsin, mutta oletin automaattisesti, että heillä on parempaa tekemistä kuin hengata minun kanssani, sekä ihmisiä joita en tuntenut, ja kun konteksti oli "synttärit" eikä esim. "luolaretki" tai "roolipeli", en löytänyt itsestäni energiaa tutustua. Kuulin hämmentäviä kertomuksia Parliament of Shadows -larpista Brysselissä, ja koin etäistä kateutta ihmisille, jotka olivat pelanneet tai tehneet sitä. Oikeasti olo oli arvoton ja säälittävä ja yleisen rasittava, joten päätin feidata varhain ennenkuin muuttuisin ulospäinkin sietämättömäksi.
Sunnuntaina alakuloisuuteen auttoi sentään pelikampanjan suunnittelutapaaminen. Raudan tie -kampanja on toki fantsua, mutta aian jostain inspiraation tehdä siihen Darkest Dungeonin Jester-tyyppisen hahmon, ja arvelen, että sillä voisi olla hauskaa pelata raskasta eloonjäämistarinaa. Tavoitteeni on, että oli maailma miten kurja tahansa, hahmoni on vielä paljon synkempi.
Maanantai, 4.12. 2017
Päivän taito: Paperisotiminen. Mikään dokumentti ei selviä kosketuksesta korkeampien hallintoelinten kanssa.
Juoksin koko päivän hallinnollisten tehtävien kimpussa, mutta vaihteeksi tunnuin osaavan niitä. Tietenkin minulle oli kimmotettu myös tehtäviä, jotka eivät kuuluneet minulle, mutta iskin ne oitis vastapallona oikeaan osoitteeseen. En silti haluaisi olla talon se ihminen, joka tietää mistä löytyy apu hallinnollisiin huoliin, joten tämän asian on parempi ratketa melko nopeasti.
Kotona minua odotti kirje Sanastolta. Olin odottanut sen kertovan, että tänä vuonna teoksiani ei oltu lainattu riittävästi korvauksiin, mutta sen sijaan siellä olikin 90 euron palkkiokuitti (miinus verot). Herranjestas. Lainauskorvausten suuruus oli näköjään todella nelinkertaistunut, sen lisäksi että ilmeisesti aivan älyttömän monta ihmistä oli muka lainannut Epäsoinnun periaatteet kirjastosta. Pois se minusta että tätä paheksuisin, mutta olen mielestäni aina välillä salaa vilkaissut kirjastojen tietokannoista, onko joku lainannut romaaniani, ja kovin vähältä on vienti näyttänyt. Onkohan tässä tapahtunut laskuvirhe pankissa minun edukseni?
Katselin vielä Stranger Thingsin kakkoskautta Tainan kanssa. Vähän risoo hahmojen tarve tarttua idioottipalloihin, jopa hahmojen jotka selvisivät ekasta kaudesta ja joiden pitäisi siksi tietää paremmin. Mutta eihän Draamaa ja Konfliktia synny, jos hahmot eivät tunge päätään karhunrautoihin tai pidä typeriä salaisuuksia. Alan toivoa, että tarinan mörkö syö koko porukan.
Tiistai, 5.12. 2017
Päivän diili: Suomen satavuotispäivän kunniaksi luolaromaani on 75% alennuksessa. 100% olisi ollut sopivampi, mutta myös vähän redundantti.
Odottamatta voitin byrokraattisen kädenväännön Migrin kanssa: he myönsivät, että kafkalainen byrokratia, jossa henkilöllä pitää olla suomalainen pankkitili jotta hän voisi saada suomalaisen pankkitilin on virheellisesti ohjeistettu. He lupasivat jopa maksaa tiliavausmaksuun käytetyt rahat takaisin.
Töissäkin ohjelmassa oli byrokratiaa, ja sen jälkeen sain palkinnoksi kiipeilyä. Liidasin 6C:n reitin - en puhtaasti, mutta kuitenkin, ja yläköysittelin lähes puhtaasti 6C+:n tasoisen tasapainottelu- ja sormitekniikkareitin. Toisin sanoen, hyvin meni. Mistähän tämä taito on nyt yllättäen tullut? En ole niin paljon kuitenkaan kiipinyt, että olisin odottanut moista.
Tiistai, 6.12. 2017
Päivän kyltti: "Suuri alpakkasalaliitto 2017-"
Suomi täytti sata vuotta. Sen kunniaksi kaduilla oli natsimarssi, jota piti käydä vastustamassa. Oikeita hardcore-natseja oli vähän, symppaajia ja hyödyllisiä idiootteja niin paljon että pahaa teki. Sentään medianarratiivi tuntui vihdoin kutsuvan natseja natseiksi.
Kylmyys ei estänyt mielenosoittamista ja marssimista, eikä mielenosoittaminen estänyt päivystämistä. Tässä kuussa minulle tulee viisi päivystyspäivää, mikä riittää hälventämään epäilykseni siitä, onko minulla varaa oikeasti lomailla. "Varaa" tarkoittaa tässä ihan rahavaroja, moraalisesta rintamakarkuruudesta en ole ollenkaan niin varma.
Katsoimme myös Stranger Thingsin kakkoskauden loppuun. Sarja ravisteli itsensä ylös keskikauden tylsyydestä, ja muuttui loppua kohti erinomaiseksi. Tällä tavalla pitää todella monen todella erilaisen hahmon yhteismeininkejä käsitellä.
Torstai, 7.12. 2017
Päivän luvut: Natseja vastustavalla marssilla poliisi kertoo olleen 1000 ihmistä, kevytnatsien marssilla 3000. En usko kumpaakaan lukua.
Hallinnollinen monen pallon tennis jatkui, mutta vaihteeksi käynnissä oli hyvä putki, ja jokaiseen kohti tulevaan ongelmaan löytyi jonkinlainen vastaus, tai ainakin suunta johon pulman saattoi kimmottaa. Töiden jälkeen käväisin jopa salilla.
Koetin hakea pelinkirjoitusinspiraatiota Duskers-pelistä, mutta minulla on sen suhteen paha pulma: peli on tunnelmallinen, teemoiltaan kiinnostava ja jopa hyvin toteutettu, mutta se ei vaan onnistu tarttumaan minusta kiinni. Onpa ärsyttävää tällainen.
Perjantai, 8.12. 2017
Päivän synkistely: The Hope Police. "Whenever I find my will to live becoming too strong, I read Peter Watts."
Nimellisestä etäpäivästä huolimatta juoksin museolla vetämässä palaverin. Sitten koetin tarttua pelinkirjoittamiseen, ja onnistuin lopulta löytämään jotain ajatuksen tapaista. Visuaaliset inspiraation lähteeni koettivat kuljettaa minua harhapoluille, joten kovin monta sanaa en peräkkäin saanut, mutta nyt sentään käsitän, miten asiat ensi viikon pelissä ovat, ja miksi ne ovat siten.
Lauantai, 9.12. 2017
Päivän sarjan avaus: Mindhunter. David Fincher on kerebraalinen ja kliininen
Isoin erakkorapumme yllätettiin taannoin mittailemassa erästä kotiloa, ilmeisesti punnitakseen mahdollisuutta nitistää tämä ja varastaa tämän kuori. Koska kotilotkin ovat tärkeitä lemmikkejämme, emme tällaista halunneet katsella, joten tänään erakkoravuille pudotettiin lisää tyhjiä kotilokuoria uusiksi kodeiksi. Olihan niitä akvaariossa ennestäänkin, mutta ne eivät tuntuneet kelpaavan niille. Merkillisiä nirsoilijoita.
Pelinkirjoitus eteni viimein. Taustamateriaali syntyi, nyt tarvittaisiin enää jonkinlainen juoni. Kuvitustakin pitäisi varmaan tuottaa enemmän.
Sunnuntai, 10.12. 2017
Päivän kivireen kiskominen: Devil and the Deep Black Skyn seuraavan pelin kirjoittaminen. Miten voi olla näin vaikeaa saada juoni ja teemat jonkinlaiseen harmoniaan?
Näin koko yön iljettäviä unia, joissa ensin hukkasin kaitsemani ekaluokkalaisen penskan Torholan luolan sumppuun (jollaista ei onneksi ole olemassa) ja sen jälkeen olin naamakkain kunnon libertaarista budjettia väsäilevän ja halveksuntaa tihkuvan Juha Sipilän kanssa. Kiskoin itseni petistä yhdeksän aikaan. Maailma oli inhottava ja harmaa, ja kalenteri väitti, että täytin 45 vuotta. Jee?
Kiipeilyaikeet kariutuivat Tainan kipeisiin raajoihin, joten hengasin kotona koettamassa vääntää pelin kappaleista järkevää kokonaisuutta. Samalla seurasin erakkorapumme yrityksiä vaihtaa kuorta. Elikkoparka näytti aivan siltä, kuin se ei mahtuisi ulos nykyisestä kuorestaan. Se taivalsi eestaas pitkin akvaarion kylkeä ja väänsi itseään kummallisiin asentoihin, mutta ei vaan jättänyt kotiaan. Toiminta näytti valtavan ahdistavalta ja vaikka kaikki järki sanoi minulle, ettei eläimen menoon pidä puuttua ja että se osaa itse parhaiten hoitaa asiansa, ei tämä oloani juurikaan helpottanut. Ollakseni näinkin inhottava ihminen minulla on todella matala sietokyky eläinten näennäiselle kärsimykselle.
Maanantai, 11.12. 2017
Päivän ärtymys: Olen varmaan saanut tarpeekseni Netflixin Marvel-tuotannosta
Punisher oli ensimmäinen Marvelin Netflix-sarjoista, jota todella vihasin. Iron Fist oli toki typerää kuraa, mutta se ei edes yrittänyt olla muuta kuin paskaa viihdettä. Punisher kuvitteli olevansa jotain muuta, ja failasi kauheasti. Pääosa on kyllä virheettömän magneettisesti näytelty ja väkivalta on asiaankuuluvan rumaa, mutta muuten sarjaa en voinut sietää.
Hyväksyn tyylitellyn otteen, jolla voi selittää sen, että juonessa ja hahmojen toiminnassa ei monesti ole mitään järkeä - mutta en hyväksy sitä, että ohjaus ja esitystapa sotivat tätä tyylittelyä vastaan. Sarja koettaa näyttää ja tuntua realistiselta sotadraamalta, mutta todellisuudessa se on detaljitasolla samanlaista unenomaista fantasiaa kuin John Woon luotibaletit. Tämä dissonanssi ei palvele kokonaisuutta millään tavalla.
Hyväksyn sen, että päähenkilö on murhaava paskiainen ja että tarina loppuu epätyydyttävästi. Mutta samaan tapaan kuin Iron Fistissä, ei ole helppoa sulattaa sitä, että kukaan niistä sarjan hahmoista joiden moraalinen kompassi edes jotenkin toimii ei oikeasti lopulta millään pane vastaan Punisherin murhajuhlille. Meille kerrotaan, että Systeemi On Mätä ja subtekstinä että ainoa oikea ratkaisu tulee aseen piipusta, mutta sen sijaan että tämän oivalluksen tajuavat hahmot edes kokisivat castlemaisen psykoottista valaistumista, he antavat vain periaatteidensa luhistua, eivätkä tunnu edes surevan niiden perään. Vähät siitä että suuri salaliitto jäi paljastumatta, kunhan Frank Castle ei joudu vankilaan vastaamaan teoistaan. Punisher tekee nihilisminkin puoliperseisesti.
Hyväksyn, että Punisherin koko premissi on, että Man's Gotta Do What a Man's Gotta Do - mutta en hyväksy sitä, että koko maailma pönkittää tätä machoilua. Hyväksyn, että elämä on halpaa, mutten hyväksy, että afghanistanilaisen hyviksen ja toiselle hahmolle tärkeän tyypin elämä on aivan erityishalpaa. Enkä kertakaikkiaan hyväksy sitä, että tämän helkkarin hitaan stoorin kertomiseen kului 13 jaksoa.
Tiistai, 12.12. 2017
Päivän rautalangan tarve: Tilaaja-toimittajamalli
Joitain päiviä sitten kerroin laitoksemme intendentille, että jos tiettyyn EU-hakemukseen lähdetään mukaan, siinä on kohta jota emme tietotekniikan puolesta halua kontollemme ottaa, koska emme ehdi suoriutua siitä. Tänään sain lukea viimeisimmän version hakemustekstistä, ja eikös meidät ollut siinä merkitty kyseisen kohdan vastuutahoksi. Pitänee hieman selventää, mitä tietotekniikan alasta vastaavana henkilönä tarkoitan kun sanon, että emme aio jotain tehdä.
Ulkona oli hirveä koiranilma, kuntosalilla jaksoin vähän rääkkiä, ja salin jälkeen vihdoin sain pelin palaset sopimaan yhteen. Ei voi olla näin vaikeaa saada yhtä yksinkertaista pelisessiota sovittua. Mutta muistan, että eräs kampanjani kantavista teemoista on "mikään faktio ei ole täysin epäinhimillinen", ja tämän ajatteleminen auttoi avaamaan tulevia tapahtumia. Loppuillan sitten piirtelin ja kirjoittelin.
Keskiviikko, 13.12. 2017
Päivän onnistuminen: Työsuhde- ja avainasiat
Töissä pari asiaa ratkaisivat itsensä, joko tyhmästi tai vähemmän tyhmästi. Kotona akvaariossa oli draamaa, kun erakkorapu hätyytti isoa kotiloa ja jonkin aikaa näytti siltä, että rapu oli murhannut kotilon. Mutta nähtävästi kotilo oli vain leikkinyt kuollutta: se alkoi taas liikkua, ja ensi töikseen kaivautui hiekkaan protestiksi. Erakkorapu taas hyvin pienine hermostoineen tuskin edes muisti mitä oli tapahtunut.
Torstai, 14.12. 2017
Päivän taivaankappale: Pikkuinen Lysithea-kuu
Juostuani töissä tilavaraus- ja palaveriseikkailun läpi pääsin kotiin pelauttamaan lisää Devil and the Deep Black Skyta. Minimaalisilla elementeillä suunnittelemani peli kasvoi juuri oikean mittaiseksi ja sopivan reippaaksi tarinaksi fasistisen valtion virkakoneiston rattaista, ja siitä, miten helppoa niiden osaksi on tulla. Hämmentävää kyllä, pelissä ei ollut oikeastaan lainkaan ratakiskoa. Vakavien elementtien vastapainoksi oli myös reippaasti pöhköilyä ja sotilaiden hassua vapaa-ajan viettoa.
Viikonloppu, 15.-17.12. 2017
Ajankohdan peli-ilmoittautuminen: Krusadis: Punainen aurinko - avaruusscifiä ihan naapurissa!
Laiskan viikon päätteeksi oletin lauantain kiipeilyn olevan aivan surkeaa, mutta yllättävän hyvin se lopulta kuitenkin meni. Liidaaminen vaan muistutti minua, miten pieni ja pelokas olen, ja miten kaikki olisi paremmin jos minulla olisi rohkeutta. Taina oli uusinut köytemme, mikä oli varmaan hyväkin; edelliset alkoivat käyttöikänsä puolesta olla jo hieman vaarallisia.
Pakkaaminen vuodenvaihteen retkeä varten alkoi. Samalla isoin erakkorapumme viimein keksi uuden (asumattoman) kuoren, joka sille kelpasi, ja siirtyi siihen kun silmä vältti. Uusi kuori näytti suurelta ja kömpelöltä, enkä usko, että pöhkö rapu oli tehnyt kunnon vertailua tarjolla olevien kuorten välillä ennen valintaansa. Jos se toteaa, että uusi kuori on sille liian iso, mahtaako se muistaa mihin jätti vanhan kuorensa? Veikkaan että ei.
Maanantai, 18.12. 2017
Päivän olo: Joululoma ei voi tulla liian aikaisin
Laiskuuteni ja piittaamattomuuteni juoksivat minut töissä kiinni, kun kävi ilmi, että projekti josta muka vastaan (vaikkei kukaan koskaan muista sitä, en edes minä itse) oli jättänyt tekemättä kaksi tämän vuoden tavoitteistaan, rahat joilla olin siirtänyt yhden osa-aikaisen koodarin kokoaikaisesti eivät olleetkaan hyväksyttyjä ja järjestelmä, jonka kuvittelin jo läpäisseen asiakkaan hyväksynnän kimposi takaisin viime hetken kriittisiin säätöihin. En tiedä, miten paljon tästä oli todella minun vikaani, mutta kaikkeen tästä olisin varmasti voinut vaikuttaa.
Kotiin päästyäni olin niin lannistunut ja naatti, etten jaksanut kuin katsoa Mars-sarjaa. Se oli aivan surkea. Kova scifi, avaruuslento, luolat jee jee, mutta ne ovat aivan arvottomia kun hahmot ovat hirveitä ja juonenkuljetus sekä ohjaus kliseisintä skeidaa mitä voi keksiä. Joka ainoassa kriisitilanteessa ratkaisu löytyy äijäilemällä ja uhkarohkealla toiminnalla, ei koskaan harkinnalla, nokkeluudella tai älykkyydellä. Ei helvetti mitä menoa.
Tiistai, 19.12. 2017
Päivän ärsytys: Etätyösopimus. Kaikenlaista paperisaastetta sitä pitääkin tuottaa.
Sisäinen asiakas antoi järjestelmästä hylsyn. Hyvää: ei tarvitse paniikissa pitää ehkä reikäistä systeemiä hengissä joulun pyhien läpi. Huonoa: täytyy pitää vanhaa, kankeaa systeemiä hengissä joulun pyhien läpi. Olo oli aika lailla all out of fucks to give, loppupäivän tein vain henkilöstöhallinnon hommia, joita oli aika perkeleesti.
Jaksoin sentään duunin jälkeen käydä salilla rääkkäämässä kroppaani. Sitten sorruin juonimaan ensi keväälle luolaretkeä ja joulun pyhille ropea. Myöhään illalla käväisin lentoasemalla hakemassa Suomeen joulua viettämään saapuvat Mirin ja Duncanin. Olen ehkä aiemminkin tämän sanonut, mutta onpa julmetun kätevää asua varttitunnin ajomatkan päässä lentokentältä.
Keskiviikko, 20.12. 2017
Päivän auto: Tesla Model X
Käärin vuoden lankoja loppuun rekrytoinnin, henkilöstöasioiden ja käyttäjätunnushallinnan parissa. Sitten piipahdin Tainan kanssa verkkokaupassa ostamassa kameraa. Alkuperäinen suunnitelma oli tämän jälkeen käydä katsomassa uusi Star Wars, mutta sen sijaan saimmekin viestin, että eräällä kaverillamme oli parhaillaan Tesla Model X koeajossa, haluaisimmeko mukaan kyytiin? Tottakai halusimme.
Scifistinen sähköauto oli varsin vaikuttava kokemus. Automaattisesti aukeavat ovet joissa ei ollut edes kahvaa olivat vasta alkua: hiljainen, tasainen ja raketin lailla kiihtyvä ajokokemus tuntui vallan hämmästyttävältä. Automaattiohjausta ei saatu tällä kierroksella toimimaan, mutta eipä sitä kai Suomessa saa vielä ihan kauheasti käyttääkään.
Kantama on sähköautolla ilmeisesti vasta vähän yli 300 kilometriä, ja se oli suurin syy miksen heti ryhtynyt välittömästi suunnittelemaan moisen hankkimista. Mutta jos se tuosta vielä kaksinkertaistuisi, riittäisi latausta road trippeihinkin.
Torstai, 21.12. 2017
Päivän hahmotulkinta: Teinien on parempi olla seikkailunhaluisia ja reippaita kuin kyynisiä ja tylsiä
Heräsin aamulla kipeään kurkkuun ja tukkoiseen oloon. Näköjään stressin hellittäminen aiheutti myös vastustuskyvyn kippaamisen. Päätin suosiolla pitää sairaspäivän - töissä kaikki oli kuitenkin jo tehty, en ole korvaamaton, ja puhelin ja sähköposti tavoittaisi jos olisi kriisi.
Makasin vuoteessa ja pelasin Oxenfree-videopeliä, se kun oli eilen ilmaiseksi GOG.com:ista ollut saatavilla. Peli osoittautui oikein hyvin kirjoitetuksi ja vallan mainioksi seikkailupeliksi; ei siinä nyt mitään haastetta ollut, mutta ei se varmaan ollut pointtikaan. Vähän Life Is Strange -tyylinen viba siitä tuli, paitsi että LIS oli varmaan kauniimpi ja detaljoidumpi, Oxenfree taas jotenkin kiinnostavampi.
Kipeydestä huolimatta kävin illalla naapurissa kylässä, tai tarkemmin piipahdin Inarin, Jasonin ja mukulansa Saanan luona. Söimme makaronilaatikkoa, puhuimme tieteestä ja matkailusta, ja pelasimme Tsuroa. Hutera alo juoksi minut melko nopeasti kiinni, joten emme jääneet sinne koko illaksi.
Jouluviikonloppu, 22.-24..12. 2017
Ajankohdan pahis: Kylo Ren
Perjantainakaan en uskaltautunut töihin. Koetin keskittyä paranemiseen. Kun illalla olo alkoi viimein olla melkein elävä, päätin käväistä viimein elokuvissa.
The Last Jedi miellytti minua kovasti. Se heitti hittoon monia niitä asioita, joista Star Warsissa vähiten pidän, ja korvasi ne paremmilla. Juoni oli okei sellaisenaan, mutta teemat olivat todella erinomaisesti toteutettuja. Lisäksi leffa näytti aivan pirun hyvältä.
Jouluaatonaattona ostin itselleni lomaksi videopelejä, ja koetin pelailla niitä. Samoihin aikoihin Taina onnistui kuitenkin jotenkin rikkomaan varmuuskopiolevynsä, ja paljastui, että monien valokuvien suhteen levy ei ollut niinkään varmuuskopio kuin ainoa kopio. Niinpä käytin aikaani pelastamalla tiedostoja. Tämä ei ollut erikoisalaani. Samalla havaitsin lupautuneeni pelauttamaan Xibalbaa Tapaninpäivänä, ja koetin miettiä, mitä ihmettä oikein vetäisin.
Jouluaattona viimein pääsin tosissani pureutumaan Telltalen Batman-seikkailupeliin. Luottoarvostelijani ovat valittaneet Telltalen pelien samankaltaisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, mutta koska en itse ollut pelannut niistä kuin Walking Deadin, ei kyllästyminen ollut vielä minuun iskenyt, ja pystyin nauttimaan Batmanista täysillä. Olisin ehkä toivonut peliltä vähän enemmän epäonnistumismahdollisia, taktisia ja älyllisiä tilaisuuksia mokata. Nykyisellään tuntui siltä, että ainoat virhetilanteet olivat quicktime-taisteluissa, jotka olivat aika turhaa kuraa.
Joulupyhät, 25.-26.12. 2017
Ajankohdan klassikko: Eräänlainen merirosvoaarre
Flunssani oli mennyt pois ja siirtynyt Tainaan. Minä siirryin Batmanista pelaamaan Firewatchia, ja pidin siitä heti. Halusin vaan haahuilla erämaassa, kiipeillä, laskeutua ja käydä luolissa. Ulkomuodoltaan peli oli kuin Long Dark kesällä, enkä tosiaan kaivannut mitään painavaa juonta sotkemaan eräkokemukseni. Onneksi sellaista ei ainakaan aluksi ilmentynytkään.
Tapaninpäivänä pelautin Xibalban jouluspesiaalin kolmelle pelaajalle. Nopeasti kyhätystä ja suoraviivaisesta pelistä tuli yllättävän hauska välityö, ja se oli jopa teemoiltaan varsin jouluisa. Maassa rauha ja haudanryöstäjien kesken hyvä tahto.
Keskiviikko, 27.12. 2017
Päivän voitelu: "No way you're 45, you look like you're 30", sanoi helppoheikki. Pliis. En olisi langennut noin helppoon edes ollessani 30.
Herätyskello soi 6:30. Teoriassa meillä on ollut ihan hyvin aikaa nukkua - eilinen peli päättyi jo kahdeksalta, ja nukkumaan mentiin kymmeneltä. Käytännössä Tainan flunssa on valvottanut häntä, ja sivutuotteena minua. Lähtö tuntuu samalta kuin 4:30 alkavat lähdöt joskus.
Lentokentällä ohjelmassa on tunnin odottelu, jonka käytän päivittämällä pelimuistiinpanoja. Sitten alkaa kuuden tunnin karjavankkurikokemus täyteen ahdetussa lomalentokoneessa. Sentään huutavia lapsia ei ole, mutta polvet ovat suussa, nukkuminen ei onnistu ja kirjani on tympeä. Jahka Dark Tower -sarja on luettu, saa Stephen King luultavasti jäädä hyvin pitkäksi aikaa tauolle. Goodreadsin mukaan kaksi eniten lukemani kirjailijaa ovat King ja Charles Stross, ja näistä kahdesta ensiksimainittu on alkanut suunnattomasti ärsyttää minua jaarittelullaan. Joskus nuorena opin Kingin teksteistä detaljeiden, tekstuurin ja sivuhahmojen tärkeyden, mutta nyt olisi aika oppia tiivistämään ja leikkaamaan.
Lentopainajainen päättyy lopulta Las Palmas de Gran Canarian lentokentälle. Prosessointi on nopeaa, autovuokrausta myöten. Kuvittelin meidän varanneen aivan pienen menopelin, mutta näköjään meille annetaan pullea Citroënin pienoiskatumaasturi. Ulkona on aurinkoista ja lämpötila on 22 asteen tuntumassa. Lennolla kuittaamani pahoinvointi ja päänsärky katoavat nopeasti. Motari kuljettaa meidät kuivien ja kivisten maisemien halki Puerto Rico -nimiseen paikkaan saaren eteläkärjessä. Se on pieneen, merelle antavaan laaksoon rakennettu kaupunki, jonka kaikki rinteet ovat lomahotellien peitossa. Hotellit ovat matalia ja rivitalomaisia, eivät pystyjä kolosseja, joten tunnelma on enemmän välimerellisen leppoisa kuin ahdistava. Epäilemättä tämä paikka on olemassa vain, jotta pohjoisnavan eteläkolkassa asuvat voisivat saada vähän kesää talvensa keskelle, mutta ympäristön kuivuudesta ja karuudesta päätellen ainakaan mitään korvaamattoman arvokasta elollista luontoa ei tämän vuoksi ole uhrattu. Energia-arvot ovatkin sitten erikseen.
Kapeita katuja pitkin pääsemme omalle hotellillemme. Siellä meillä on 30 neliön huone, johon kuuluu oma keittiö ja parveke merinäköalalla. Ympäristö näyttää eloisalta muttei täyteen ahdetulta. Ravintolasta saa pahaa pizzaa, ja ekstrovertti espanjalainen tulee puhumaan meille espanjaa ja huonoa englantia. Kaveri vaikuttaa malliesimerkiltä tyhmiä turisteja huiputtavalta helppoheikiltä yksinkertaisine kehuineen, ja varmaan huomenna koettaa myydä meille lippuja johonkin tosi eksklusiiviseen tapahtumaan.
Iltakävely seudulla kuluu hienoa kiveä ihastellessa. Auto siirretään väliaikaisparkkipaikalta hotellin parkkipaikalle. Leveän auton pysäköinti on hitusen tarkempaa puuhaa kuin toivoisin, mutta onnistuu kyllä. Aikaerosta ja edellisyön lyhyydestä johtuen vetäydymme yöpuulle aikaisin.
Torstai, 28.12. 2017
Päivän eläin: Parraton agama kalliokolossa
Ensimmäinen oikea päivämme Puerto Ricossa on asiaankuuluvan aurinkoinen. Aamiaisen jälkeen laskeudumme portaikkoja ja mutkaisia teitä rantabulevardille, jonka tarkoitus on irrottaa turisteista rahoja. Vastineeksi saa vaatetta, ruokaa, muovikrääsää ja elämyksiä. Viimeksimainittu kiinnostaa minua eniten, satamasta kun löytyy sukellusliike. Bookkailen meille alustavasti sukelluksia seuraaville päiville. Hiekkaranta vieressä on täynnä aurinkotuoleja kuin mikäkin tehogrilli.
Syömme tapasia, ja kävelemme jyrkän kalliorannan päällä kulkevaa väylää pitkin länteen. Kivien seassa päivää paistattelee pieniä ja suurempia liskoja. Kilometrin jälkeen pääsemme seuraavalle hiekkarannalle. Se on yhtä teollinen turistikäristämö kuin aiempikin. Päivä on lämmin muttei ihan kuuma, ja uinti viilentää. Vesi ei ole ihan edes 20-asteista, ja siinä polskiminen on oikeasti kylmää.
Luemme kirjojamme ja kuivattelemme auringossa. Takaisin kävellessä rikomme vielä paikallisia sääntöjä ja kiipeämme käytöstä poistettua portaikkoa alas kalliojyrkänteen juurelle. Aallot hakkaavat kiveä vasten pelottavalla voimalla. Muutama meitä kovempi jätkä hyppii tyrskyihin uimaan terävien kivien seassa. Se näyttää varsin hurjalta.
Hotellille palatessa olen aika väsynyt. Tapas-lounas oli valtava, enkä jaksaisi lähteä metsästämään mitään illallista. Päädymme lopulta hotellin allasbaariin syömään voileipiä. Haluan mennä nukkumaan aikaisin, koska olen seuraavalle aamulle varannut itselleni paikan sukellukselta.
Perjantai, 29.12. 2017
Päivän fiilis: Tuskaisen vaikea
Nukkumaan mennessäni olo on levoton. En tunnu pystyvän nukahtamaan lainkaan. Olenko näin huolissani sukelluksesta? Minulla on kuuma ja kylmä ja torkahtelen satunnaisesti, samalla kun kello käy. Ensin olen saamassa 9 tuntia unta, sitten kahdeksan, kuusi, neljä... Aamuviiden aikoihin tajuan, että sukeltaminen ei tule tänään onnistumaan. Saan viimein identifioitua syynkin: vatsani on aivan sekaisin, ja istumaan nouseminen aiheuttaa huimausta. Joko tapas tai allasbaarin voileipä on tehnyt klassiset varomattomalle turistille.
Joudun perumaan sukeltamisen kun aamupäivä kuluu vuoteessa. Puolenpäivän aikoihin olo alkaa olla sen verran eläväinen, että voin harkita jotain aamiaista. Syömme smoothieita, ja jotain tänään tehdäksemme päätämme lähteä etsimään merivesialtaita ja via ferratoja.
Huonosti alkanut päivä jatkaa samalla linjalla. Ensin yrityksemme paikantaa Decathlon-urheiluvälinekauppa johtaa meidät omituisille syrjäkujille ja moottoritien lähellä olevaan automarkettipainajaiseen. Kun selviämme kaupasta, on jo liian myöhä mennä merivesialtaille, joten koetamme läheistä via ferrataa. Sille johtavat kartat ovat äärimmäisen sekavia, ja jotta via ferratalle pääsisi, pitää näköjään suorittaa kuolemaa uhmaava lähestymislaskeutuminen jyrkässä rinteessä, joka koostuu lähinnä mudasta ja kaktuksista. Järkevästä polusta ei ole tietoakaan. Kello lähestyy jo kuutta ja ajatus paluusta samaa tietä pimeällä ei viehätä yhtään. Niinpä jätämme via ferratankin tekemättä.
Sentään Decathlonista löytyy minulle järkevä luola- ja snorklausmärkkäri, ja paluumatkalla päädymme Maspalomasin kylään ihailemaan isoja dyynejä. Niiden vieressä on Riu-niminen palatsihotelli, joka näyttää Bond-leffan lokaatiolta. Sinne meillä ei ole mitään asiaa.
Illalla kävelemme ylöspäin rinnettä, jossa hotellimme sijaitsee. Tämä osa Puerto Ricoa on tosiaan kilometrin levyinen jyrkkärinteinen laakso, jonka eteläpäässä on meri ja jonka kaikki rinteet on päällystetty hotelleilla. Hotellit eivät ole mitään pystyyn sojottavia kolosseja, vaan rinteeseen rakennettuja rivitalomaisia komplekseja. Tuloksena kaikista hotellihuoneista ja useimmilta teiltä on esteetön näköala laaksoon ja merelle. Laakson pohjalla sijaitsee keskusta, eli ostos- ja ravintolaparatiisi.
Moisen turistirysän kuvittelisi tuntuvan ahdistavalta, mutta oikeasti rakennustyylin tietynlainen demokraattisuus miellyttää minua. Oma hotellimme ei ole mitenkään kallis, mutta mikään luksusmöhkäle ei tuki näköalaamme merelle. Rinteen huipulta näköala on toki parempi, muttei ratkaisevasti. Tajuan myös, että tavallaan tällainen rakentaminen ja näköala tuo mieleen scifistiset ontoksi kaivetut pyörivät asteroidihabitaatit, joiden jokaisesta pisteestä näkee jokaiseen muuhun pisteeseen.
Lauantai, 30.12. 2017
Päivän paikka: Fataga Presan kiipeilykallio
Päättäväisesti nousemme tänään varhain. Emme yritä lähteä mihinkään eksoottiseen toimintaan, vaan valitsemme asian jota osaamme, ja suuntaamme kiipeilemään. Reitti Fatagan padon vieressä sijaitsevalle kalliolle on tyhmä (miksei motarilta voi kääntyä suoraan sisämaan tielle, vaan pitää kiertää Maspalomasin lomahelvetin kautta?), mutta kun viimein pääsemme rannalta kohoamaan sisämaahan, maisemat muuttuvat karun kauniiksi. Kiviet rotkot joissa kasvaa kaktuksia ja sitkeitä ruohoja vetoavat minuun. Ainoa miinus on näköalapaikalla hirveää musiikkia soittava posetiivari.
Kiipeilykallio on suuren padon taakse jäävä vanha leveä joenuoma. Sinne johtava tie on surkea, mutta automme minimaasturiominaisuudet soveltuvat tänne hyvin. Pohjalla lämpötila on juuri sopiva ja kalliolla on muitakin kiipeilijöitä. PDF-topomme on jostain 90-luvulta, mutta muiden kirjoja vilkaisemalla löydämme taidoillemme sopivia reittejä. Valtaosa reiteistä on hieman liian vaikeita meille, mutta koska reittejä on yli 100, pienikin osuus riittää.
Kivi soveltuu kiipeilyyn hyvin: se ei ole lasittunutta kalkkikiven tavoin, mutta siinä on samanlaisia hyviä otteita, eikä se riko sormia. Ehkä se on hitusen haurasta makuuni, mutta millään varsinaisella reitillä kiviä ei jää käteen. Taina kiipii viittä reittiä, minä seitsemää. Emme keksi mitään tapaa viritellä tänne yläköysiä, joten meno on liidipainotteista. Liidaaminen vieraalla kalliolla on aina vähän pelottavaa, mutta onneksi pulttivälit ovat aika tiheitä. Sittenkin parin reitin toppaaminen on hitusen karmivaa. Parhaaksi suoritukseksemme tulee 6a+:n De repente, joka tosin saattaa olla hitusen yläkanttiin greidattu.
Kuuden tunnin jälkeen kädet ovat hellinä. Ajamme takaisin Puerto Ricoon maisemareittiä, käymme keskustan ostoshelvetissä isot annokset kalaa, ja vähän liian varhain niiden jälkeen valumme nukkumaan.
Sunnuntai, 31.12. 2017
Päivän kiroilu: Edellämme ajava kuljettaja, joka pysähtyy kapean ja aivan älyttömän jyrkän mäen huipulle rupattelemaan, ja pakottaa meidät pysähtymään taakseen ja tekemään lähes mahdottoman mäkilähdön.
Ulkona paistaa aurinko, mutta oloni on huono ja päänsärkyinen. En tiedä, mikä flunssa minua oikein kiertää. Koetamme löytää tietoja alueiden via ferratasta, mutta espanjankielinen materiaali on kyllä stereotyyppisen surkeaa. Epämääräisiä ajo-ohjeita, ylimalkaisia tai keskenään ristiriitaisia reittikuvauksia, karttoja joissa ei ole mitään järkeä... parhaat ohjeet löytyvät ei-yllättäen saksankielisiltä klettersteig.de -sivustolta, mutta sen ylläpitäjät ovat käyneet vain yhdellä via ferratalla, ja vaikka siitä on tarkat ohjeet sekä kehuja erinomaisuudesta, sen vaikeustaso on F, eli äärimmäinen. Ehkäpä se ei ole meitä varten.
Yritys löytää paikallisten ylläpitämiltä sivuilta oikeastaan mitään on lähes mahdotonta. Eilisen kiipeilypaikan topo ja ajo-ohje oli tavallaan ollut löydettävissä, olkoonkin että nekin olivat olleet vanhentuneita ja oikeat ohjeet olimme väsänneet itse Open Street Mapin avulla. Turisti-infokin on kiinni. Lopulta päätämme hylätä monimutkaiset juonet, ja lähdemme ajamaan saaren pohjoispäähän, aikeenamme kävellä vuoriston mäntymetsissä.
"Mäntymetsissä kävely" kuulostaa tylsältä puuhalta, mutta reitti metsän laitaan on varsinainen heroquest lähes pystysuorien ja juuri ja juuri autonmentävien katujen läpi. Vuoristospagettitien vieressä on pato, jonka takaa polut alkavat, muttei mitään parkkipaikkaa. Jonkin verran natiiviutta meihin kuitenkin on jo muutamassa päivässä tarttunut, joten periespanjalaisten asshole parking -periaatteiden mukaisesti jätämme automme kapean vuoristotien vähän leveämpään kohtaan, poimimme vaellussauvat takakontista ja kuljemme padon yli rinteessä kasvavaan pöheikköön.
1000 metrissä kasvava puusto on kuin suomalaista kangasmetsää, jonka pohjan joku on kääntänyt 45 astetta. Lämpötila on parissakymmenessä asteessa, ja sata metriä noustuamme toisella puolellamme on hieno näkymä patojärvelle. Toisin kuin saaren kuiva ja aavikkoinen eteläpuoli, täällä pohjoisessa on paljon kasvillisuutta, rehevää ja suurta, ja huvittavan suomalaisen oloista. Paha oloni on enimmäkseen väistynyt. Nähtävästi ihan luonnossa kulkeminenkin on hauskaa, jos kokemus ei ole perisuomalainen "hyttysiä ja olemattomia maastonmuotoja".
Viralliseen karttaan merkitty kävelyreitti olisi viiden kilometrin mittainen ja päätyisi tielle, mutta me oikaisemme aivan rannan tuntumassa olevaa sortunutta kivistä vesikourua pitkin, ja palaamme autollemme. Vaihdamme paikkaa toiseen, vielä vähän korkeammalla sijaitsevaan luontopolkukohteeseen, ja kuljemme sielläkin lenkin. Se kulkee juuri kangasmetsän ja aavikon rajalla, ja näkymät ovat tämän vuoksi aika hämmentäviä.
Hieman ennen kuutta palaamme autolle, ja suuntaamme takaisin Puerto Ricoa kohti. Valitsemme reitin saaren keskiosien läpi, ja päädymme hyväkuntoiselle mutta kapealle ja aivan käsittämättömän mutkaiselle vuoristotielle. Aurinko paistaa suoraan silmiini ja tekee ajamisesta välillä hengenvaarallista. Minkäänlaisia katuvaloja ei ole, joten haluan olla täältä pois ennen kuin pimeä tulee. Niinpä emme jää ihastelemaan maisemia, vaikka ne ovatkin henkeäsalpaavan upeita rotkoineen ja kivimuureineen. Autioiden maiden ja pikkukylien halki ajaminen hämärässä on vähän rassaavaa. Olemme kuitenkin perillä ajoissa ehtiäksemme syömään.
Uudenvuodenaatto Puerto Ricossa on ainakin minulle sopivan antiklimaktinen: syömme intialaista ruokaa ja katselemme ilotulitusta hotellimme parvekkeelta. Pysyn juuri ja juuri valveilla vuoteen 2018.