Heinäkuu 2017: Euroopan tusina
Lauantai, 1.7. 2017
Päivän rasistinen ennakkoluulo: Slaavit varmasti juovat ja sotkevat ja murhaavat
Ruotsinlautalta ulos ajaessamme meitä tervehtii poliisi. Onko tännekin pesiytynyt joku läpeensä fasistinen passintarkastus? Sentään ei, kyseessä on vaan puhallutus, eli aivan oikeasti turvallisuutta lisäävä toimenpide. Kun saan puhkuttua nollat lasiin, pääsemme lähtemään matkaan. Ågelsjöniin ajaa pari tuntia. Olemme olleet epävarmoja leirytymisaikeistamme, mutta melko nopeasti bongaamme telttapaikan, ja toteamme että tänne varmaan aluksi jäädään.
Road trip alkaa perinteisesti kiipeilyllä, tällä kertaa Lilla bergetin liukkaalla graniitilla. Lähestyminen on kevyt ja sää on suosiollinen, kiipeilytaidot ruosteisia mutteivät sentään aivan toivottomia. Trädiliidailen törkeän helppoja reittejä ja koetan vähitellen siirtyä vaikeampiinkin. Ne eivät oikein onnistu. Halkeamat ja lasittunut, sileä kivi eivät ole hyvä kombo. Taina sentään puskee raivolla erästä hankalaa 6a+:n reittiä pidemmälle kuin minä.
Onneksi tavoitteemmekin ovat aika matalalla, ja niinpä kiipeäminen otetaan enemmän riemukkaan tekemisen kuin omanarvontunnon mittaamisen kannalta. Neljän tunnin jälkeen sormet eivät enää kestä, joten siirrymme kokkaamaan leirimuonaa. Ågelsjönin sää on hieman viileä, eikä järvessä uiminen oikein houkuta. Mutta sentään alue on mukava ja rauhallinen…
… kunnes jostain pelmahtaa yhtäkkiä paikalle bussilastillinen tunnistamatonta slaavilaista kieltä puhuvia retkeilijöitä. Heitä on valehtelematta 50, ja jokaiseen tasaiseen kohtaan nousee varttitunnissa teltta. Onneksi olimme pystyttäneet omamme jo aiemmin, joten emme saaneet ihan vihoviimeistä paikkaa. Oma rauha on tipotiessään, mutta sentään tulokkaat eivät ole liikkeellä ryyppäämässä, leikkimässä sotaa tai harjoittelemassa jodlausta. Porukan lapsetkin ovat vaippaikää vanhempia, joten emme joudu kärsimään edes slaavinkielisestä itkemisestä.
Yhtä kaikki, aiemmin tyhjä teltta-aukio on yhtäkkiä muuttunut täydeksi festarimajoitusalueeksi. Onneksi meillä on uusi, hieno, suuri teltta, jossa on tilava makuuhuone ja eteinen. Roudaamme kaikki kamamme eteiseen ja vetäydymme makuuhuoneeseen. Koetamme mennä ajoissa nukkumaan, mutta ympäröivä ihmislauma tekee sen hieman vaikeaksi.
Sunnuntai, 2.7. 2017
Päivän kateus: Ågelsjönin kalliot. Olisipa kotona edes Lilla berget – pieni, mutta äärikätevästi lähestyttävä ja helppo rigata.
Tainan ilmapatja on tyhjentynyt yön aikana, mutta muuten yö sujuu kriisittä. Kun aamulla nousemme, slaavilauma on kadonnut paikalta, jättämättä mitään muita jälkiä kuin lommoja ennakkoluuloihini.
Kiipeily jatkuu, mutta eilisen jälkeen sormet ovat lähes käyttökelvottomat. Taistelen Ranger Danger –reitin ylös asti (jammaamatta; nyrkkini on liian läski kohtaan, jossa pitäisi nyrkkijammata, joten annan sitten piutpaut koko jammille ja menen reitin taidon sijasta voimalla) ja tappelen Tuborg-nimisen reitin kanssa. Sitten toteamme, että tauko on paikallaan. Syömme suuren lounaan, ja lähdemme hetkeksi ihmisten ilmoille metsästämään Tainalle uutta patjaa.
Norrköpingissä pörräämme turhauttavasti kaupoissa. Muistinkin, mistä asiasta lomailussa en yhtään pidä: haahuilusta tympeissä kaupungeissa. Pinnani on kireällä ja Taina joutuu sietämään kiukutteluani. Viimein XXL:stä löytyy sekä uusi ilmapatja että jopa Tainalle uudet luolasaappaat. Kotiin palatessamme alkaa sataa. Eipä tarvitse keksiä verukkeita siihen, miksi ei kiivennyt illalla enää lisää. Sen sijaan syömme salaattia ja luemme romaaneja teltassamme. Suuri teltta puolustaa edelleen paikkaansa kesän parhaana hankintana: siellä on tilaa jopa oikeasti vaihtaa vaatteita tai penkoa reppuja.
Maanantai, 3.7. 2017
Päivän vanha tuttavuus: Mustien audien saalistavat laumat
Heräämme törkeän aikaisin mutta hyvin virkeinä. Suuntaa-antavan aikataulumme mukaan meidän pitäisi olla tänä iltana Hampurin ja Hannoverin välissä. Siispä teltta kasaan, roippeet autoon ja tien päälle.
11 tuntia ja 980 kilometriä myöhemmin pysähdymme Garlsdorfin pikkukylässä Haus Otte -majatalolla. Välissä on ollut kaksi valtakunnan rajaa, kalliita siltatulleja, kiroilua tanskalaisista (pirun juutit eivät ole kahdessa vuodessa saaneet korjattua siltakorttimaksuaan toimimaan DANSKE BANKIN KORTILLA JUMALAUTA), lisää kiroilua helvetinmoisesta kaatosateesta, sekä loppumaton tietyö välillä Tanskan raja - Hampuri. Saksan autobahnit ovat varmasti kiva idea teoriassa, mutta oikeasti niillä on käynnissä ikuinen korjausprojekti, ja ylvään monikaistaisen yksityisautoilijan paratiisin asemasta tarjolla on pelkkää tuskallisen ahdasta kiemurtelua räjäytystyömaan näköisillä liikenneväylillä, joilla tietysti liikkuu miljoona muuta ihmistä. Mustien audien saalistavat laumat ilmestyvät jälleen katukuvaan ja aina jos käytössä on yli puolitoista kaistaa, ne valtaavat nopeimmin liikkuvan itselleen.
Sentään Haus Otte on paikallaan, ja sieltä meille löytyy tarpeettomankin ylellinen asunto. Suihku, lämmitys, vuode, sähkö ja internet, mitä ovat nämä eksoottiset ylellisyydet?
Tiistai, 4.7. 2017
Päivän eläin: Amazona oratrix
Haus Otte on edelleen ollut erinomainen majapaikka. Sen sijaan seuraava etappimme Stuttgart käy vaikeaksi. Kaupungissa on näköjään vastikään ollut sarjakuvakonventio, ja joko sen jäljiltä tai muista syistä kaikki hotellit ovat täynnä. Parin tunnin hakemisen jälkeen sopiva kohde sentään löytyy. Tien päälle jälleen.
Tainan mielestä autolla jarrutettaessa tuntuu outoa tärinää, ja kun se kerran on minulle osoitettu, en voi olla siitä täysin eri mieltä vaikken itse sitä heti huomaisikaan. Autohan oli huollettu juuri ennen reissua. Koska emme halua sen hylkäävän meitä jonnekin, etsimme Stuttgartista huoltoliikkeen ihan varmuuden vuoksi vain. Salaa olen sitä mieltä, että Taina on vainoharhainen, mutta olkoon.
Kesä löytyy kun Suomesta ollaan edetty 1500 kilometriä etelään. Auton ulkopuolella lämpötila kipuaa +29:ään ja sisällä +30:een. Stuttgartiin päästessämme alkaa jo olla melko kuuma. Toyotahuollossa vilkaisevat autoa, ja toteavat, että rengastasapaino sekä jarrut ovat aika paskana. Varaosien plus työn hinnaksi tulee helvetisti. Olen ällistynyt, ja hieman raivonakin. Suomalainen huoltoliike saa kuulla tästä kunniansa. Onneksi en sentään ollut yrittänyt vakuuttaa Tainalle, että hän on kuvitellut koko jutun.
Auto jää huoltoon, josta se kuitenkin luvataan palauttaa huomiseksi. Jalkaisin ja minimivarustuksella lähdemme taivaltamaan helteisen Stuttgartin halki hotelliamme kohti. Onneksi Toyota-liikkeen ja hotlan välillä on vain valtava Rosenstein-puisto, joka on sattumalta myös syy, jonka vuoksi yleensä tähän kaupunkiin suuntasimme. Puistosta vastaan pomppaa mm. luonnonhistoriallinen museo sekä jännittävä lisko. Sää on helteinen, mutta se on vain hyväksi.
Hotellimme on nimeltään AO, huone on typerän kallis, ja ulkonäöltään vankilamaisen ruma. Sinne emme pitkäksi aikaa jää, vaan keräämme setin roinaa, ja lähdemme viereiseen puistoon tekemään luontohavaintoja. Reilua kuukautta aiemmin olimme katsoneet Areenalta papukaijadokumentin, joka oli kertonut, että Stuttgartissa elää villiintynyt keltapääamatsonikanta. Minua kiinnostaa nähdä elävänä tasan kahdenlaisia luontokappaleita: sukeltaessa vastaan tulevia mereneläviä, sekä papukaijoja.
Puisto on valtava, ja trekkaamme siellä eestaas pari tuntia. Näemme puluja, variksia, hanhia, kanalintuja, joutsenia ja jopa haikaroita, mutta papukaijoista ei näy vilaustakaan. Emme tiedä tarkalleen, mistä niitä löytäisi, ja edes Tainan lintuharrastajavaistot eivät paljasta niitä. Väsyneenä luovutamme viimein, käymme syömässä herkullista thai-pöperöä, ja vaellamme takaisin hotellia kohti.
Kotimatkalla puista yläpuolellamme alkaa yhtäkkiä kuulua helvetillistä rääkynää. Tainan ylivertaiset biologiaistit kertovat, että mikään tavallinen lintu ei tuolla tavoin ääntele. Kyseessä on ihan oikea erikoislintu, juurikin etsimämme amatsoni. Niitä löytyy neljä kappaletta, kaksi pariskuntaa, ja niillä on käynnissä huutokilpailu.
Papukaijojen löytäminen pelastaa aika paskasti menneen päivän. Ihastelemme niiden puuhailua ja kuuntelemme moniäänistä karjuntaa ainakin puoli tuntia. Nämä mainiot luontokappaleet ovat asuneet täällä, tuhansien kilometrien ja valtameren päässä kotiseudultaan, jo 30 vuotta, ja ne tuntuvat pärjäävän puistossa erinomaisesti. Vaikka ne ovat kotiseudullaan uhanalaisia, tällä populaatiolla menee hyvin.
Keskiviikko, 5.7. 2017
Päivän huiputus: Ranta ilman vettä ei ole ranta, se on aavikko.
Vankilahotelli paiskaa vankinsa ulos jo aamukymmeneltä, eikä aamiainen edes sisälly hintaan. Syötyämme naapuri-Lidlin antimia suuntaamme viettämään päivää kaupungilla. Suunnitelmaamme kuulunut suora eteneminen Itävaltaan ei toteudu auton ollessa huollossa, joten keksimme korvaavaa touhua. Paikallinen luonnontieteellinen museo viihdyttää meitä aamupäivän. Näyttelyt ovat hyvin paleontologiavoittoisia dinoineen ja fossiileineen, mutta tämä kelpaa minulle hyvin. Olen varmasti tavannut tämän museon tietokantaihmisen jossain loppumattomissa konferensseissani, mutta en muista häntä nimeltä tai ulkonäöltä, joten en pääse museoihmisen salaisella kädenpuristuksella näyttelykokoelmien taakse.
Seuraavaksi tavoitteemme on löytää uimapaikka. Lämpötila ulkona on noussut 30 asteeseen, ja vaikka olemmekin alppien juuren kukkuloilla, kaupungin läpi virtaa joki. Mutta, huiputusten huiputus – Stadtstrand ei olekaan uimapaikka, ainoastaan keinoteknoinen hiekkaranta josta on näköala joelle. Sentään siellä on varjoisia aurinkotuoleja ja tuuli viilentää hieman.
Ruuan löytäminen on jälleen vaikeaa, koska useimmat ruokapaikat ovat joko keskipäivällä kiinni, tai tarjoilevat ainoastaan lihaa lihalla. Kuin Ranskassa olisi. Falafelien voimalla selviämme neljään saakka, jolloin palaamme autoliikkeeseen. Saksalaisella tehokkuudella automme viat on korjattu, ja vaikka hinta kirpaisee hieman, kotona se olisi varmasti maksanut yhtä paljon. Palaamme päiväjärjestykseemme 10 tuntia aikataulusta jäljessä. Päätämme, ettemme yritä Itävaltaan tänään, vaan suuntaamme sen sijaan aivan rajan tuntumassa olevaan Lindaun kaupunkiin. Ensimmäinen leirintäalue siellä on aivan täynnä, toisesta löytyy tilaa. Leirintäalueen uima-allas on jo kiinni, mutta suihkut ovat hyvät ja telttapaikka miellyttävä. Ravintolasta saa pizzaa.
Torstai, 6.7. 2017
Päivän harmi: 14 kilometriä pitkä tietunneli oli remontissa, joten se oli kierrettävä käsittämättömän näköisen vuoristotiespagetin kautta
Internettiä hörpittyämme kuittaamme itsemme ulos leirintäalueelta. Käväisemme pulahtamassa Bodensee-järvessä. Sen rannalla Taina astuu mehiläisen päälle ja saa jalkaansa massiivisen turvotuksen. Kun pahin tuska hellittää, koetamme käydä Lindaun vanhassa keskustassa syömässä, mutta liikennejärjestelyt nujertavat meidät ja tyydymme tienvarsikiinalaiseen. Saksa, edelleen yhtä suurta tietyötä. Sitten syöksymme motaria pitkin Itävaltaan. Ensimmäiseksi vastaan tulee neljä kilometriä pitkä moottoritietunneli, ja sen läpäistyämme ilmestymme upeiden vuorien reunustamaan laaksoon, jonka halki tie kiemurtelee.
Jottemme olisi aivan lainsuojattomia, ostamme huoltsikalta moottoriteillä ajamiseen oikeuttavan tarran. Sitten kruisaamme kohti määränpäätämme, tai ainakin jotain määränpäätä. Itävalta on meille täysin tuntematonta seutua, ja vaikka täältä löytyykin hyvää kiipeilyä, meillä ei ole kiipeilyalueiden sijainteja tai topoja, tai kunnollista tietoa leirintäalueista. Internet-sivustot ovat olleet hieman vähemmän hyödyllisiä kuin voisi olettaa, pääasiassa koska ne ovat melkein pelkästään saksaksi. Lisäksi alueen sääennusteet ovat pelotelleet meitä sateilla, jotka saattavat alkaa seuraavana päivänä, tai sitten eivät. Pirun vuoristot ja niiden arvaamattomat kelit.
Kuumuus käy päällemme. Ulkona on +33 astetta, sisällä autossa samaten, ja tällaisessa lämpötilassa Taina muuttuu toimintakyvyttömäksi. Itse kestän hellettä hieman paremmin, joten siirryn kuljettajaksi. Eka löytämämme leirintäalue hylätään kun käy ilmi, että siellä ei ole uima-allasta. Meidän pitäisi tehdä aivotyötä toisen majapaikan löytämisen suhteen, mutta aivotyö ei tahdo oikein onnistua. Niinpä pusken vain eteenpäin, kiemurtelevia vuoristoteitä, ja toivon, että matkan päässä on jotain, joka on vaivan arvoista. Fiilikseni ovat hieman ärtyneet. Autovaivoista johtuen olemme nyt puolitoista päivää aikatauluistamme jäljessä, ja vaikkei meillä kiire mihinkään olekaan, Dare 4v pitkästyy jos hänellä ei ole fyysisiä ja älyllisiä haasteita jatkuvalla syötöllä. Haluaisin olla kiipeilemässä, tai luolassa, tai tekemässä jotain muutakin kuin hurjastelemassa Euroopan teiden halki. Maisemat ympärillämme ovat kyllä mahtavat, mutta vuorten katseleminen on pelkkää pornoa. Katsominen ei riitä, tahdon koskettaa – kiivetä kiveä ylös tai tunkeutua sen läpi.
Ötztalin laaksossa pitäisi olla paljon kiipeilyseiniä, ja siellä on jopa kaksi leirintäaluetta joiden pitäisi olla niiden lähellä. Taina valitsee niistä meille sen, jossa on ilmainen uima-allas. Längenfeldin kylässä sijaitseva Camping Ötztal sijaitsee upeassa paikassa, ja löydämme sieltä telttapaikan, johon aurinko ei porota ihan kaiken aikaa.
Leirintäalue ei ole kaikkein halvin, mutta toisaalta se on ylellinen. Peseytymistilat ovat kuin roomalaisesta kylpylästä, kyltit ovat vaihteeksi saksan lisäksi myös englanniksi, ja internettikin toimii. Vaikeilla saksankielisillä sivuilla seikkaileminen näyttää meille viimein laakson kiipeilypaikat - ja niitä on aivan helvetisti. Lähin niistä on 500 metrin päässä leiristämme.
Perjantai, 7.7. 2017
Päivän reitti: Arabika, 6b+. Ei mennyt.
Vuorenseinämä edessämme kylpee aamun auringonpaisteessa, mutta parissa kohdassa se mutkittelee niin, että rinne jää varjoon. Sen alapuolista niittyä jakavat sulassa sovussa lehmät ja kiipeilijät. Parkkipaikalta kalliolle oli parin minuutin kävely, ja sporttireitit kohoavat kymmenien metrien korkauteen.
Kivi täällä ei ole fixiniläistä kalkkikiveä, kustavilaista graniittia tai vantaalaista gneissiä. Sen halkeilurakenne muistuttaa eniten gneissiä, mutta sen pinta on rosoista kuin graniitin. Tämä yhdistelmä tekee siitä erinomaisen kiivetä. Aloitamme molemmat helpoilla liideillä, ja riemuitsemme tiheää pultitusta, joka on selvästi suunniteltu lapsille ja kaltaisillemme arkajaloille. Pysyttelemme varjoisilla reiteillä, samalla kun paikalliset vetävät kunnon mad dogs & Englishmen –tyylillä reittejä suorassa auringonvalossa. Päivä ei ole vielä aivan kuumimmillaan, mutta aivan riittävän korventuva olo tulee heti jos erehtyy pois varjosta.
Lehmä yrittää syödä minut. Tästä hämmentyneenä päädyn liidaamaan reittiä, jonka kuvittelen olevan 5c mutta joka onkin 6b+. Asia valkenee minulle kun ehkä 3/4 reitistä kiivettyäni löydän kohdan, josta en vain pääse. Onneksi pystyn vaihtamaan viereiselle reitille, eikä tarvitse hylätä kalustoa kalliolle.
Neljän reitin jälkeen otamme puolipäivätauon, käymme uimassa ja teemme ruokaa. Päivän kuumimman osan koetamme viettää piilossa paahteelta. Sadekuuro tekee kiipeilyn entistä mahdottomammaksi, mutta kuuteen mennessä maa on taas kuiva. Palaamme kiipeilyseinälle.
Tällä kertaa paikalla ei ole ketään muita kiipeilijöitä. Valitsemme toisen sektorin, ja pian kipuamme ylös kaksiosaista reittiä nimeltä Neuland / Biene Maia. Liidaan itse ensimmäisen osan, Taina toisen. Kolmenkymmenen metrin korkeudessa näkymä laaksoon on melkoinen. Tällaista helppoa multipitchiä voisi mennä enemmänkin.
Taina kipaisee ylös helpon ja lyhyen Ole-nimisen reitin. Seuraava oma reittini on nimeltään Baum ja greidiltään vain 5b, mutta lievä negatiivisuus ja hyvin sileä kivi pelottavat. Joudun pakenemaan reitiltä muutaman jatkon jälkeen. Koska en halua jättää kamaa tännekään, lähden ylös viereistä reittiä nimeltään Bimba. Sen pitäisi olla 4b ja sen avulla minun pitäisi helposti päästä äskeisen reitin yläpuolelle. Mutta joko lähestyvä pimeys pelottaa, aiemmat reitit ovat vieneet voimiani tai Bimba on vaan hemmetin karmiva, koska liidauksesta ei meinaa tulla mitään. 15 metriä kallion yläpuolella tasapainoilen aivan liian sileällä släbillä, vasemmalla puolellani ei ole mitään, päälläni on vain katto ja edellinen varmistukseni on pari metriä alapuolellani. Täällä putoaminen ei olisi kivaa.
Lopulta selviän Bimban loppuun, ehkä vaikeimpana 4b-reittinäni koskaan. Saan kaiken kamani haettua. Tainakin kiipeää reitin, ja vahvistaa sen pelottavuuden. Ehkäpä tältä päivältä voi kiipeilyn jättää tähän. Nyt kuitenkin loma alkaa tuntua lomalta - mikä siis tarkoittaa, että teen pelottavia ja vaarallisia asioita, jotka ovat yhtä aikaa haasteita sekä aivoille, rohkeudelle että kropalle.
Lauantai, 8.7. 2017
Päivän huolestuttava oivallus: Olemme vain 20 kilometrin päässä Italian rajasta. Tämän lähemmäs en tahtoisikaan joutua.
Koko yön sataa ja ukkostaa, ja vaikka telttamme selviääkin vedenpaisumuksesta, unemme ei ole ollut parasta. Tainan jalkapohjassa oleva mehiläisenpisto vaivaa yhä hieman, joten päätämme pitää alkupäivän lepojaksona. Via ferrata olisi kipeällä jalalla vähän uhkarohkea siirto (liidikiipeily tietenkään ei ole, koska sitä osaamme) ja omakin olkapääni voisi arvostaa hetken lepoa.
Aamupäivän päätämme siksi ottaa rauhallisesti, syömme lähiravintolassa, hengaamme uima-altaalla ja luemme, ja suuntaamme kiipeilykalliolle vasta neljän aikoihin. Muitakin kallioita kuin Oberried täällä tietysti olisi, mutta Oberried on viiden minuutin ajomatkan päässä, lähestyminen on toiset viisi minuuttia kävelyä niityllä, ja reittejä on kuitenkin yli sata. Aivan kauheaa intoa muualle ei vielä ole.
Hankalan liidin kaveriksi löytyy tällä kertaa myös lähes puhdas voimareitti, hitusen negatiivinen kiteillä kiikkuminen, joka muistuttaa hyvin paljon Ispoisissa aikanaan ollutta Big Man Cryingiä. Toki Big Man Cryingin olin kymmenen vuotta sitten liidannut puhtaasti ja tämä ei mennyt edes yläköydessä puhtaasti, mutta kyse voi olla enemmän omien taitojeni alennustilasta kuin vaikeuserosta.
Sade ajaa meidät kalliolta. Seuraavien päivien sääennuste näyttää hieman pelottavalta: sadetta ja ukkosta aamupäivästä iltaan joka päivä. Mutta jos aivan aamu on kuiva, ehtisimme ehkä vetäistä huomenna nopean via ferratan ennenkuin taivas repeää. Keräämme varusteet tätä silmälläpitäen, ja menemme nukkumaan sateen koventuessa.
Sunnuntai, 9.7. 2017
Moosalm, Söldenin kylä
Huolestuttavan kymmenen kilometrin päässä Italian rajasta vuoren seinämä on täynnä vaikeita kiipeilyreittejä. Niiden lomassa ylös kiemurtelee teräksinen kaapeli. Kello on vähän aamuyhdeksän jälkeen, ja päivän säätiedotus lupaa sadetta ja ukkosta. Mutta tämän hassusti nimetyn via ferratan pitäisi olla sekä helppo että lyhyt.
Kohoamme ylös vuoren länsiseinää, joten aurinko ei meitä korvenna. Eilisen sateen jäljiltä maa on sieltä täältä vielä kosteaa, mutta kivi on jo ehtinyt kuivaa. Vaikka edellisestä via ferratastani onkin jo kaksi vuotta, ei tämä mitenkään monimutkaista ole. Sen kun klippailee lehmänhäntiä vaan kiinni ja kapuaa.
Puolessa tunnissa selviämme reitin huippuun. Matkan varrella näköalat ovat huimia ja korkeanpaikankammoni koettaa saada suunvuoroa. Mutta lopulta reitti on helppo, ja olemme taas autollamme puoli yhteentoista mennessä. Geokätköilemme hetken raivoavan joen ylittävällä riippusillalla, ja sitten suuntaamme takaisin Längenfeldiin. Ruuan jälkeen taivas on pilvetön, eikä uhatusta ukonilmasta ole tietoakaan. Moosalm on käynyt hyvin verryttelystä, ja kamat olisivat valmiina. Ehtisiköhän tässä vetäistä toisenkin via ferratan?
Stuibenfall, Umhausenin kylä
Arviolta 1500 metrin korkeudesta kolmesataametrinen Stuibenin vesiputous syöksyy alas laaksoon. 1200 metrin korkeudesta via ferrata –reitti lähtee kiemurtelemaan sen viereistä kalliota ylös. Kapuamme polkua ylös parkkipaikalta pisteelle, josta via ferrata alkaa teräsvaijerisillalla, joka ylittää ärjyvän vuoristopuron.
Taivas on edelleen kirkas, ja sää lämmin ja aurinkoinen. Vuorten takaa näkyy kuitenkin huolestuttavia pilvimassoja, jotka uhkaavat tuoda mukanaan sadetta. Ennen kuin ne ehtivät tänne, kallio on auringossa, mikä tekee kiipeämisestä tuskallisen kuumaa. Kun ne saapuvat, kuumuus lakkaa olemasta ongelma, mutta kivi muuttuu hengenvaarallisen liukkaaksi. Reittiin pitäisi mennä kolme tuntia. Uskallammeko lähteä?
Pari muutakin via ferrata- paria näyttää reitille etenevän, joten toteamme, että kyllä me jos nuokin! Ylitämme vuoristopuron ja lähdemme polkua pitkin ylöspäin. Ensimmäinen osa reittiä on pelkkää metsässä kävelyä, mutta sitten alkaa rinne, kaapeli ja kuumuus. Taina-parka on hyvin altis ylikuumentumiselle, ja vaikka meillä onkin repuissa valtavasti vettä kätevissä juomarakoissa, sitä on luovilla keinoilla johdettava hänen kypäränsä alle ettei hänen päänsä kiehuisi.
Kaapeli loppuu, ja täysin epäviaferratamaisesti polku haarautuu. Sekoilemme metsässä hetken ja katselemme lähestyviä pilviä huolestuneina. Korkealla yläpuolellamme aurinkoista rinnettä pitkin kulkee kaapeli, jossa kaksi ennen meitä matkaan lähtenyttä kiipijää kulkee. He näyttävät olevan pelottavan korkealla. Toisin kuin Moosalmin, tämän reitin ei pitäisi olla ihan triviaalin helppo, ja vaikka normaalisti luotammekin voimiimme ja taitoihimme, kuumuus sekä uhkaava sade tuovat menoon hieman lisähaastetta.
Lopulta löydämme kallion ja kohdan, josta kaapeli jatkuu. Siitä alkaa helvetin pitkä nousu aurinkoista kiviseinää pitkin. Selvitettyämme ensimmäisen muutaman osuuden ilma viilenee, ja vesipisaroita putoilee ihollemme. Nytkö täällä sataa? Käännymme kallion kulman ympäri, ja toteamme että ei, pisarat eivät tule sateesta, vaan aivan helvetin valtavasta vesiputouksesta, joka syöksyy parinkymmenen metrin päässä meistä kohti laaksoa.
Viilennys ja upeat näkymät saavat jalkoihin vauhtia. Pysähdymme kalliolipan alla olevalle penkille ottamaan valokuvia. Ne eivät mitenkään voi tehdä tälle paikalle oikeutta. Kaukana putouksen toisella puolella kulkee valtava teräsportaikko, jota kautta jalankulkijat voivat nousta ihastelemaan näitä samoja maisemia. Mutta kiveä ja kaapelia kiipeäminen on paljon hauskempaa.
Sadepilvetkin ovat kuitenkin lähestyneet. Jonkin matkan päässä vuoren yllä leijuu sysimusta pilvi, joka lupailee ukkosta. Olisi ihan hyvä päästä täältä pois ennen kuin se on päällämme. Viis liukkaudesta, en halua olla vuorella kiinni monisatametrisessä teräksisessä ukkosenjohdattimessa kun ympärillä alkaa salamoida.
Reitin viimeinen osa on vaijerisilta vesiputouksen yli. Taina kulkee sitä pitkin ensin. Kun hän on ylittänyt putouksen, lähden seuraamaan. Valkoisena vaahtoavan veden pärskeet kastelevat jalkani. Alapuolellani on 160 metriä suoraan putoava Stuibenfallin pääputous. Jalkani ovat teräsvaijerilla, turvalehmänhännät toisella vaijerilla, ja vuorten yli lähestyy ukonilma. Naamallani on ehkä levein hymy kuukausiin.
Kosken ylitys on lopulta helppo ja liiankin nopea, vaikka poseeraan paria valokuvaa varten Tainalle. Sitten via ferrata on ohitse, ja edessä on laskeutuminen portaikkoa pitkin. Matkalla alas meihin iskee ensin tuuli, sitten sade, ja taivas alkaa salamoida. Tätä voisi kutsua täydelliseksi ajoitukseksi. Reittiin pitäisi kulua kolme tuntia, mutta selvitimme sen puolessatoista. Joko olemme aivan järkyttävän nopeita, tai sitten aika-arvio on villisti ylimitoitettu. Veikkaamme jälkimmäistä.
Autolle päästessämme olemme läpimärkiä, mutta hyvin onnellisia. Jaloissa päivän nousut alkavat vähitellen tuntua. Via ferrata rasittaa ainakin kaksi kertaa kovemmin kuin samanpituinen luolaretki. Loppuilta on varustehuoltoa ja venyttelyä. Huomenna voisi pitää täyden vapaapäivän.
Maanantai, 10.7. 2017
Päivän museo: Timmelsjoch-museo, kuusi metriä kanttiinsa olevan betonikuution sisään rakennettu yhden huoneen miehittämätön nähtävyys, jonka sisäänkäynti on kiveen leikatun ihmissiluetin muotoinen ja jonka kuvittelimme ensin olevan vain satunnainen taideteos.
Geokätkön metsästys johtaa meidät leirintäalueen läheltä alkavan via ferratan juurelle. Via ferratoiden osuudet on tyypillisesti arvioitu vaikeusasteillla A-E; A on helpoin, ja eilisen vaikeimmat kohdat olivat tasoa C. Tämän via ferratan vaikeusaste on kauttaaltaan C tai D. Haluaisin silti kiivetä sitä, mutta Taina ei tahdo eilisen rääkin jälkeen moiseen lähteä, ja lienee viisainta jättää haaste tulevaisuuteen.
Naapurin Italia on sen sijaan roikkunut tässä narratiivissa kuin mikäkin Tsehovin pistooli. Kun maanantaipäivän kunniaksi suljetut tirolilaiset ravintolat ovat näyttäneet meille riittävästi keskisormea päätämme ärtymykseemme ajaa vaaditut 25 kilometriä rajalle ja käydä villissä Välimeren maassa. Ajamme ylös kimurtelevaa serpentiinitietä, suoraan matalalla roikkuvaan pilveen. Tai no, kahdessa kilometrissä roikkuvaan, varsin korkealla kun täällä ollaan. Timmelsjoch-solan rajalle johtavassa tiessä on erillinen tiemaksu, jonka tarkoituksen oletan olevan pitää satunnaiset italialaiset poissa Itävallasta.
Varsinainen raja löytyy 2500 metrin korkeudessa. Siellä on tietunneli, jonka toisella puolella sumu on totaalinen ja joukko italiaanoja puuhaa tietöiden parissa. Siirtymä Itävallasta Italiaan on surrealistinen kokemus, kuin olisi juuri vaihtanut genrejä. Yhtäkkiä tie on paskassa kunnossa, mitään ei näe, ja resuisen näköinen huoltoporukka haahuilee ympäriinsä kuin Vietnam-elokuvassa liian pitkään viidakossa olleet amerikkalaiset. Rajojen ylittäminen EU:ssa on aiemminkin ollut melkoisen antiklimaktista, mutta tämä on melkeinpä loukkaavaa. Ei mitään ”tervetuloa pizzan ja mafian valtakuntaan” –kylttiä, ainoastaan revittyä asfalttia ja viiden metrin näkyvyys.
GPS-laitteissamme ei ole paikallista karttaa, mutta eipä tämä tie mihinkään haaraudu. Lopulta sumu hälvenee sen verran, että löydämme näköalapaikan, josta käsin voimme katsella muinaista Rooman valtakuntaa. Lämpötila on +9. Vietämme Italiassa kaiken kaikkiaan noin varttitunnin, sitten toteamme että tämä on niin nähty, ja palaamme sivistyneiden germaanien maille.
Huono sää seuraa meitä: lämpötila on matala ja sade ja ukkonen piiskaavat laaksoamme. Teltassa kyhjöttäminen vedenpaisumuksen keskellä alkaa jo vähitellen käydä vanhaksi.
Tiistai, 11.7. 2017
Päivän korkeus: 2800 metriä
Söldenissä nousemme Giggijochbahnin gondolihissiin, joka lähtee kohoamaan kohti vuoria laakson länsipuolella. Maisemat ovat hurjat: kuten yleensä, aamupäivä on aurinkoinen ja pilvetön. Oikeasti kuumana päivänä gondoli voisi olla hirveä pätsi. Kymmenessä minuutissa nousemme kilometrin verran, 2300 metriin merenpinnasta. Puita ei enää juuri näy, ja laskettelukeskuksen rinteet ovat kiinni. Ulkona on kuitenkin lämmintä. Kuormurit ja kaivinkoneet pörräävät ympäriinsä työn touhussa. Ilmastonmuutos lienee lyhentänyt tämänkin laskettelukeskuksen aukioloaikoja niin paljon, että rinteisiin alkaa olla taloudellista rakentaa lisää maastopyöräilyreittejä lumetonta vuodenaikaa varten.
Ylös vuorille lähtee useita polkuja. Valitsemme niistä helpoimman oloisen, vain tunnin mittaisen kävelyn Rotkogelhütte-nimiselle majalle. Ei reitti ole oikeasti edes polku vaan tie, jota pitkin huolotajoneuvot huristavat ohitse.
Nousu tuntuu pitkältä ja raskaalta, ja ihmekös tuo: korkeuseroa hissin päätepysäkiltä vuoristomajalle on 400 metriä, kiemurtelevaa tasaisesti nousevaa serpentiiniä. Ei tämä merenpinnan tasossa olisi iso juttu, mutta täällä ilmanpaine on jo pudonnut 75% tienoille, ja tämän huomaa liikkuessaan. Eihän tämä vielä oikeasti korkealla ole - tämä on juuri ja juuri vuoristotaudille altistavan korkeuden rajoilla, ja yllätyksettömästi emme näin lyhyen oleilun aikana havaitse itsessämme merkkejä sellaisesta. Mutta sittenkin tämä on korkeammalla kuin olen milloinkaan jalkaisin ollut.
Majalla on hyvä kahvila-ravintola, sekä upea näkymä kauempana vuoristossa sijaitsevalle jäätikölle. Lounasta syötyämme päätämme jatkaa vielä vähän matkaa. Tie on päättynyt, ja nyt jäljellä on vain aivan oikea vuoristopolku. Sadan metrin nouseminen sitä pitkin vie hyvän tovin.
Polun päässä on maisema karulta, vieraalta planeetalta. Kasvillisuutta on tuskin lainkaan, kaikki on pelkkää lohkareikkoa, ja jäätiköltä puhaltava kylmä ilma tekee takista välttämättömän. Kumpujen välissä on Schwarzsee, Mustajärvi, ihan oikea vuoristojärvi. Paikka on hiirenhiljainen, ja kuvittelen, että kättäni heiluttamalla tunnen vähemmän ilmanvastusta kuin mihin olen tottunut.
Paikan autius ja karuus vetoavat minuun. Polku jatkuisi vielä, mutta olen sen verran puhki, etten tahdo jatkaa pidemmälle. Tavoitteemme on kuitenkin ehtiä takaisin ennen viimeisen gondolihissin lähtöä. Laskeutuminen on tympeää - alaspäin käveleminen yleensäkin on. Taina on investoinut vaellussauvaan, ja huomaan miettiväni, olisiko sellainen kätevä itsellenikin. Ainakin sen avulla kädet osallistuisivat työntekoon sen sijaan, että ne vaan roikkuvat sivuillani hyödyttöminä.
Keskiviikko, 12.7. 2017
Päivän regressio: Näköjään Ötztalissa kaikki mahdolliset liikkeet menevät kiinni kello 19. Koeta siinä sitten löytää ruokaa muualta kuin ravintoloista.
Päätän sitten ostaa vaellussauvaparin, ja lähden testaamaan niitä vuoristopolulle leirintäalueen lähellä. Vaellussauvat tekevät minusta heti hirveän tehokävelijän, ja ne myös antavat levottomille eturaajoilleni tekemistä kävellessäni. Tämän johdosta käveleminen fyysisenä aktiviteettina on heti paljon vähemmän tylsää. Onko tällainen gorillaekstensio nyt siis oikeasti ainoa, mitä tarvitsin fuskatakseni itseni uskomaan, että kävelykin on vain eräänlaista kiipeilyä?
Taina ei meinaa perässä pysyä kun nielen jyrkästi kohoavaa polkua. Hujauksessa olemme nousseet parisataa metriä ja olemme Reihardt-Schiestl –viaferratan huipulla. Aina välillä kallionreunan yli ilmestyy jokseenkin hengästyneitä kiipeilijöitä, joiden kanssa rupattelemme. Koen fuskaukseksi, että olemme tulleet tänne eräpolkua emmekä kallionreunaa pitkin.
Alas laskeuduttuamme vaihdamme leirintäalueen hotelliin. Kuuden telttayön jälkeen kroppa kaipaa oikeaa vuodetta, ja umhausenilainen Hotel Johanna tarjoilee sitä vain kaksinkertaisella hinnalla leirintäalueeseen verrattuna. Aikeemme on vielä illalla suunnata via ferratalle, mutta päälle käyvä ukkoskuuro sabotoi tämän aikeen. Jo nyt on helvetti näiden säiden kanssa. Näköjään kaikki pitää vaan suosiolla tehdä aamulla, koska sanoi sääennuste mitä tahansa, iltakuudelta alkaa sade ja ukkonen.
Torstai, 13.7. 2017
Päivän järkytys: Sveitsin hintataso. Tiesinhän minä, että tämä on kallis maa, mutta esim. mobiilidata maksaa ulkomaisella puhelimella 30 kertaa sen, mitä muualla.
Edes lykkäys aamuun ei näytä pelastavan via ferrata –aikeitamme, kun herätessämme koko laaksoa peittää paksu sumuvalli. Turhautuneena ajelemme reitin juurelle, ja tuijotamme sadepilviä pahansisuisesti, kunnes ne viimein puolentoista tunnin mulkoilun jälkeen alkavat vähän hälventyä. Lähdemme oitis seinälle johtavalle polulle. Matkan varrella poimimme geokätkön, ja kohtaamme yllättäen suomalaisen perheen, joka on tekemässä täällä ties mitä hämäryyksiä.
Lehner Wasserfallin via ferrata ei ole aivan yhtä eeppinen kuin Stuibenfalls, mutta se on teknisesti vaikeampi. Toki via ferratan ollessa kyseessä "vaikeampi" on käytännössä yleensä sama kuin "vaatii enemmän voimaa". Ainakin C-vaikeustasolle saakka nämä temppuradat ovat hyvin yksinkertaisia, mikä on toki välttämätöntäkin, koska pudota ei oikeastaan saa. Maisemien vuoksi näitä kiivitään, ja ne ovat kyllä täälläkin hienoja. Missaamme lopun köysisillan jotenkin, mikä vähän harmittaa.
Sitten tankkaamme auton ja otamme kurssin kohti itää. Ensin pysähdymme Liechtensteinissa loggaamassa geokätkön. En tiedä tästä valtiosta mitään, eikä puolen tunnin oleilumme siellä asiaa oikeastaan muuta. Korkeuserot kyllä ovat mahtavat ja näkymät kauniita. Sen jälkeen livahdamme kuin vahingossa Sveitsiin. Tämäkin maa on pienempi kuin olen tajunnut: parissa tunnissa olemme ajaneet sen itä-länsisuunnassa suunnilleen päästä päähän, ja saavumme Suur-Baseliin, jossa Ebu ja Satu ottavat meidät vastaan. Vietämme illan jutellen seikkailuharrastuksista ja suunittelemalla hieman seuraavan viikonlopun ohjelmaa.
Perjantai, 14.7. 2017
Päivän sitaatti: "Sun perunasi on syttynyt tuleen." Nuotiolla kokkaaminen on ihan omanlaistaan hupia.
Heräämme melko myöhään. Satu on kadonnut töiden pariin, mutta Ebu on lähdössä kanssamme luolaretkille. Keräilemme kamoja ja suunnittelemme reittejä aamupäivän, ja samalla taivastelemme sveitsiläisiä hintoja. Saamme yhteden Patrick-nimiseen Vallée de Jouxin luolaseuralaiseen, ja sovimme hänen kanssaan tapaamisen Aubonne-nimisessä pikkukaupungissa. Olemme majoittumassa luolamökkiin, ja osoite täyttää minut riemulla: tämä mökkihän on ihan sivistyksen parissa.
Etenemme kahdella autolla. Tag team -autoilu halki Sveitsin on hankalaa: meidän lotjamme on aivan täyteen lastattu ja kiihtyy kuin etana, mutta Ebun on melkein natiivisveitsiläisenä helpompi olla ensimmäisenä. Tietyöt, kiertotiet ja GPS:n sekoilut venyttävät ajoaikaa, mutta viiden pintaan olemme silti sovitussa paikassa. Käy ilmi, että tämä ei ole luolamökki, vaan Patrickin koti, josta lähdemme eteenpäin. Ensin käymme kaupassa ostamassa sveitsiläisin hinnoin muonaa. Pahat aavistukset täyttävät minut, ja kysyn, onhan mökissä jääkaappi. Siellä on kuulemma luola. Öh, okei.
Safkat hankittuamme lähdemme vuoristoon. Tie on ensin vain englantilainen (siis: yhden auton levyinen), mutta muuttuu puolivälissä walesilaiseksi (siis: lähes ajokelvottomaksi muulle kuin maastoautolle). Ebun auto jätettiin Patrickin luo, koska todettiin että sen maavara ei vaan riitä näille teille. Meidän maavaramme riittää juuri ja juuri, ja parissa kohtaa lohkareet raapivat pohjaa.
Tie on vähän pelottava, mutta kolmen vartin jälkeen se päättyy. Luolamökiltä löytyy kolme paikallista harrastajaa nimiltään Albert, Paul ja David. Suunnitelmia viikonlopulle tehdään ja paikkoja näytetään, mutta minulta ne menevät vähän ohi. Kysyn paikkaa jonne voin ripustaa köyden SRT-demoja varten, ja minulle näytetään sadan metrin päässä mökistä oleva pikkuinen luola. Tämä selvä.
Natiivit poistuvat, ja me jäämme kokkailemaan ruokaa sekä kummastelemaan, mihin olemme joutuneet.
Lauantai, 15.7. 2017
Päivän kateus: Lyhyen kävelymatkan päässä oleva 15-metrinen kuilu, jossa voi harjoitella köysittelyä. Olisipa tällainen Suomessakin.
Sveitsiläinen luolamökki! Kiitämme:
Toisin sanoen, tämä on paikka, jossa ei ole mitään sivistyksen häivääkään. Koetan vähentää ahdistustani tällaisesta kivikautisuudesta käymällä aamiaisen jälkeen riggaamalla eilen näytettyyn pikkuluolaan harjoitusreitin. Baume no 2 du Creur d'Enfer -luola on oikeasti vain sisäänkäynti ja sen jälkeen 15-metrinen kuilu, mutta tarkoitukseeni se soveltuu täydellisesti. En aio Ebulle mitään SRT-kurssia pitää, ainoastaan demota miten köysissä suunnilleen ollaan. Tähän ei kauan mene.
Ebulla sentään on aiempaa luolakokemusta, ja Patrickille on tehty selväksi, että köysiluolien on syytä olla yksinkertaisia. Tähän mennessä sveitsiläinen kommunikaatiotapa on kuitenkin tuntunut hyvin epämääräiseltä, enkä tiedä yhtään mikä on mennyt perille ja mikä ei. Kielivaikeuksia ei onneksi ole, Patrickin englanti on mainiota. Muu kommunikaatio on kuitenkin jotenkin failaillut: käy ilmi, että toisin kuin olen kuvitellut, useimmat luolat täällä tarvitsevat omia hängereitä, eikä meillä ole niitä mukana kuin kourallinen. Lisäksi hängereiden käyttämät ruuvit on toteutettu eri tavoin kuin Ranskassa ja Britanniassa, mikä johtaa yhteen ylimääräiseen välivaiheeseen rigatessa.
Kun köysissä on leikitty, koittaa aika lähteä maan alle. Emme mene mihinkään viereisistä koloista, vaan lähdemme hurjastelemaan kauheita teitä pitkin. Onneksi käytössä on Patrickin maastoauto, eikä meidän tarvitse koettaa viedä Toyotaamme mihinkään louhikkoon. Suunnilleen lampaan kokoisten herhiläisten hätistellessä meitä hyppäämme autoon, ja rymistelemme läheiselle karjatilalle.
Ensimmäinen luola, Glacière de St Line, on tilan pakeilla sijaitseva reikä maassa. Se on ruma, karikkeen täyttämä kraatteri, jonne laskeudutaan 45 asteen kulmassa olevaa multaista luiskaa pitkin. Köysiä käytetään, mutta mitään fyysisesti kiinnostavaa täällä ei ole. Pohjalla on möhkäle jäätä, mutta lämpenevä ilmasto on kutistanut sen valtavasta ja kauniista jäätiköstä surkeaksi valliksi likaista töhkää. Oikeasti paikka on aika lannistava, ja pakollisten jäävalokuvien jälkeen lähdemme sieltä nopeasti pois.
Syvemmältä Tendre-vuoren pikkuteiltä löytyy ryömintäkokoinen sisäänkäynti luolaan nimeltä Gouffre de Pachamama. Sen takana on hieman mutkittelevia, kapeita käytäviä, ja sitten lattia katoaa poikkikulun ja kuilun tieltä. Patrick laittaa minut riggaamaan nähdäkseen mitä osaan.
Vaikken kahteen vuoteen ole mitään harjoitusratoja kummempaa rigannut, taidot ovat kuitenkin minulla tallella. Hitaasti mutta turvallisesti rakentelen hankalan, ylöspäin nousevan poikkarin ja sen päähän Y-ankkurin kolmenkymmenen metrin laskeutumiselle. Kun viritykseni hyväksytään, lähden niitä pitkin alaspäin. Vasta matkalla pohjalle ehdin oikeasti katsoa luolaa ympärilläni. Kivi on hyvin vaaleaa ja todella karheaa. Kaikki on kuivaa. En tiedä, missä paikan vesi on, mutta jossain sitä varmasti virtaa: maasto ympärillämme on kuitenkin yli 1000 metrin korkeudessa, ja vaikka viime päivien sää onkin ollut kaunis, vuoriston luulisi kuitenkin kondensoivan kohtalaisesti kosteutta joka yö.
Pohjalla Patrick siirtyy edelleni, riggailee pienen jatkopitchin, ja vie köyden sen jälkeen kapeaan suikeroon. Sen seinät ovat edelleen valtavan karheat ja lattiaa ei ole ollenkaan. Taina toteaa kipeine polvineen, ettei hän aio tästä tunkeutua. Ebu sen sijaan luiskahtaa sisään odotettua tahtia. Kun lähden itse änkeytymään sisään, vatsani alkaa pitää kummaa ääntä ja tuntua vetelältä. Parin änkeytymisharjoituksen jälkeen päätän, että Tainan jääminen paikalleen antaa minullekin hyvän verukkeen olla punkematta tästä.
Vatsa velloen odottelen Ebun ja Patrickin paluuta. Luola ei onneksi änkiön jälkeen ole enää pitkä, eivätkä etupartion äänet lakkaa koskaan kuulumasta. Kun ne kääntyvät takaisin, ryhdymme nousemaan köysiä ylöspäin. Kolmikymmenmetrinen köysiosuus tuntuu raajoissa yllättävän kovaa. Vaikka kiipeily- ja kävelykuntoa on vähän saatukin takaisin, selvästi köysittelykondikseni on edelleen pohjamudissa. Mutta ei tässä mitään vaikeaa ole, ja nousu menee lopulta vaivattomasti. Sen jälkeen ryömimme ulos. Retki on ollut lyhyt, vain puolitoista tuntia, mutta luola on kyllä ollut viehättävä. Pitkästä aikaa aivan oikeasti maan alla!
Hyvää fiilistä kuitenkin varjostaa suikerossa takaisin kääntyminen, sekä vatsassani yhä oleva kiemurtelu. Mökillä päädyn viettämään paljon aikaa iljettävän ja ääriään myöten täyden vessan kanssa. Tietysti juuri oloissa, joissa vettä on todella vaikea saada täytyy kärsiä tällaisesta. Sentään en ala oksennella, ja olo pysyy siedettävänä, huussissa on vain juostava yhtenään. Epäilen syylliseksi Aubonnesta hankittua tuorejuustoa, jossa luultavasti on ollut laktoosia ihan himmeät määrät.
Sunnuntai 16.7. 2017
Päivän hämäryys: Narusta tehty aita, joka estää lehmiä runtelemasta autoa
Ebun on määrä lähteä tänään kotia kohti, mutta silti aiomme ehtiä luolaan ennen sitä. Pitkää retkeä emme tänäänkään voi tehdä, mutta onneksi lähestymisiin ei kauan aikaa täällä haaskaudu.
Siispä imodiumia naamaan, ja kahden minuutin lähestymiskävely vain vähän aikaa sitten auki kaivettuun luolaan nimeltä Papaboom. Seuran vaarit olivat vähän räjäytelleet, ja löytäneet upouuden luolaston aivan mökin vierestä. Köydetkin ovat siellä valmiina, joten eihän tässä tarvitse kuin lähteä laskeutumaan.
Slingitikkaat johtavat kaivettuun portaikkoon, josta lähtee railo alaspäin. Se olisi vapaakiivettävissäkin, mutta huomaavaisesti railoon on jätetty myös köysi… eräänlaiseksi poikkarilinjaksi, jossa kuitenkaan ei ole välikiinnityksiä, köydet vain kulkevat metallilenkkien läpi … mitä helvettiä täällä oikein on ajateltu? Lehmänhäntiin putoaminen johtaisi siihen, että köysi juoksisi kaikkien ohjaukisen läpi ja luolailija putoaisi pohjalle. Öh, joo. Käytännössä railo siis vapaakiivetään. Se ei onneksi ole tuhottoman vaikea, ainakaan alaspäin.
Railon alapäässä on hankala ryömintä tyhjyyden päälle. Sitten alkavat oikeat poikkarit ja köysiosuudet. Ne ovat sentään hienoja. Luolassa on käyty erittäin vähän, ja tuloksena siellä on paitsi irtokiveä, myös kauniita kiteitä aivan kulkureittien kohdalla. Tätä onkaloa eivät ole sankat luolailijalaumat vielä rikkoneet, tosin eräässä kohdassa valkeassa kalsiitissa näkyy pultittajan vaikeaan paikkaan jättämä mutainen kädenjälki.
Riggaus on vähän kummallista. Kaikki mahdollinen on tehty kasisolmuilla, ja monessa kohtaa on Y-ankkureiden sijasta tehty ankkuri + vara-ankkuri -tyylisiä ratkaisuja. En osaa heti sanoa, ovatko nämä välttämättömiä, mutta ainakin ne kohdistavat yksittäisiin pultteihin melkoisia rasituksia. Vaan tällaista se tutkimusriggaus varmaan on.
Älyttömän syvälle emme ehdi, koska retkeen on varattu vain pari tuntia. Luola jatkuisi vielä syvemmälle ja kalsiittivalumat näyttävät muuttuvan suuremmiksi ja kauniimmiksi, mutta Ebun on lähdettävä kotiin. Niinpä käännymme ensimmäisten köysiosuuksien jälkeen takaisinpäin.
Nouseminen on alun omituiselle railolle saakka rutiinia, ja siitäkin selviämme toistemme päälle tallomalla. Kamat ovat hyvin mutaisia. Heitämme romppeemme säkkeihin, ja lähdemme sitten viemään Ebua takaisin Aubonneen. Vuoristopolut ("tiet" olisi vähän liioittelua) eivät näy auto-GPS:ssä lainkaan, mutta OpenStreetMap tuntee ne. Selviämme Aubonneen, ja Ebu lähtee autoineen takaisin Baselia kohti.
Minä ja Taina olemme kauttaaltaan saastaisia, mutta onhan tässä vieressä Genevenjärvi (jonka oikea nimi on jotain muuta, mutta sitä käyttävät vain sveitsiläiset; sellaisia emme ole emmekä sellaisiksi tahdo tulla). Paikannamme uimarannan, joka on vieläpä ilmainen, ja käymme pulahtamassa vedessä. Se tuntuu taivaalliselta. Hieman syrjäisemmässä kohdassa rantaa jynssäämme myös vermeistämme mutaa pois.
Lopulta seikkailemme takaisin ylös vuorille. Huomiselle on luvassa vielä yksi luolapäivä.
Maanantai, 17.7. 2017
Päivän osaaminen: Rikkinäisellä ranskalla käytävä luolaretki.
”Tässä luolassa ei kukaan ole käynyt kymmeneen vuoteen”, Patrick selittää. Syytä en käsitä, koska Glacière de Druchaux -luola on aivan mökin vieressä, ja se yltää lähes 400 metrin syvyyteen; se on aivan vaikuttavan kokoinen siis. Jostain syystä luolaseuran juniorit ovat harjoitelleet räjähteiden käyttöä luolan ankkuripisteinä toimiviin tukkeihin, joten ne pitää ensin kiskoa pois tieltä. Sen jälkeen ryhdymme rakentamaan uusia ankkureita. Retkemme tavoite on viedä pysyviä köysiä luolan ensimmäiseen kolmannekseen.
Epämääräinen olo on hypännyt minusta Tainaan, ja hän on päättänyt jättää tämän päivän luolailun väliin. Minulla on sen sijaan energinen fiilis, ja olen innoissani mahdollisuudesta lähteä isompaan luolaan.
Parin pultin kiinnittämisen jälkeen lähdemme alaspäin. Ensimmäisenä kulkee Patrick, joka hoitaa pääosan riggauksesta. Toisena on Albert, joka tukee. Minulle ei jätetä edes kannettavia säkkejä, joten päätän että roolini on tarkistaa riggaus ja tuottaa valoa tarvittaessa. Ensimmäinen 40-metrinen köysiosuus on vähän tympeä, ja pohja on täynnä kariketta sekä lunta. Ilma on hyvin kylmää. Kuitenkin pohjalta alkaa hieno vinorailo alaspäin, ja parissa minuutissa olemme ihan oikean luolailun ja riggailun touhuissa.
Retkemme on kaksikielinen. Albert osaa englantia suunnilleen yhtä hyvin kuin minä saksaa, joten meidän viestintämme on välillä aika hilpeää. Onneksi luolasanasto on juuri se osa ranskaa, jota olen vaivautunut opettelemaan. Corde ja libre ja puits ja pardon, ou est la sortie? ovat aivan riittävästi tarpeisiini. Pääsen riggaamaan yhden Y-ankkurin, ja taas kummastelen paikallisten erikoisia köysiratkaisuja. Luola on paitsi kaunis, myös yllättävän hankala, ja eräs laskeutuminen jättäisi minut killumaan inhottavan V-muotoisen köysikuvion pohjalle, ellen huomaisi ongelmaa ajoissa ja vaihtaisi laskeutumislaitettani konfiguraatioon, jossa voin selvitä tirolilaiseksi muuttuvasta alaköydestä. Vika tuntuu olevan hieman erikoisessa pultituksessa, mutta tätä retkemme onkin tarkoitus tutkia tulevien korjausliikkeiden varalta.
Kävellä ei täällä tarvitse: kuilut seuraavat toisiaan, ja niiden välillä on korkeintaan kiipeilyjä, poikkareita tai ahtautumisia. Rauta loppuu kesken ennen kuin köydet, ja uhraan setistäni yhden maillonin riggaukselle, jotta saisimme kaikki köytemme käytettyä. Lopulta niitä oli vain puolitoista säkkiä, ja 120 metrin syvyydessä toteamme, että tähän jäämme. Olemme 2/3 alaspäin Puits Supreme -nimistä kuilua. Köydet jäävät luolaan, me käännymme takaisinpäin. Tämä on hieman harmi, koska luola on tähän asti ollut todella hieno, ja tahtoisin päästä Supremen pohjalle asti. Mutta tällaisenakin retki on ollut makee.
Yhtäkkiä olen letkan ensimmäinen, ja typerä kykyjen osoittamisen tarve saa minut kiipeämään aivan liian nopeasti. Tuloksena olen parin ekan köysiosuuden jälkeen aivan naatti, ja sittenkin kuusikymppinen Albert on jatkuvasti aivan takanani. Energiatehokas liikkuminen on menostani kaukana. Sisäänkäynnin nelikymppinen tuntuu ainakin tuplasti niin pitkältä. Miksi oi miksi en ole juossut jatkuvasti SRT-treeneissä vetämässä satametrisiä köysinousuja?
Kolmen ja puolen tunnin jälkeen olen pinnalla auringonvalossa. Aika lyhyt retki, mutta vailla yhtään hukka-aikaa: Patrick riggasi hirveällä vauhdilla, ja kuvittelen, etten ollut mukana pelkkänä kuolleena painona.
Tiistai, 18.7. 2017
Päivän käyttämättä jätetty tilaisuus: Emme vierailleet tarkassa paikassa, jossa Sic Semper -kampanjassani sijaitsi natsien maailmanportti.
Heitämme roinat autoon, ja seikkailemme vuoristotietä takaisin alas. Huomaamme, että jossain vaiheessa olemme kadottaneet autosta yhden pölykapselin. Kumpikaan meistä ei tiedä, mitä pölykapseleilla oikein tekee, joten emme asialla sen enempää päätämme vaivaa.
Koetamme paeta Sveitsistä Ranskaan, mutta lähin tie ulos maasta on poikki, bensa on lopussa, GPS:t tuittuilevat ja muutenkin Sveitsi tuntuu taas kovin vaikealta paikalta. Lopulta onnistumme pääsemään pikkutielle, joka kiertää Ranskan puolelle. Sitten tarjolla on taas järkevän hintaisia nettiyhteyksiä sekä ruoka-aineita. EU:n alueelle saavuttaessa asiat helpottuvat huomattavasti. Löydämme ensimmäisestä ranskalaisesta kylästä kasvismurkinaa, ja arvomme itsellemme seuraavan majoituskohteen. Vaatetilanteemme on kriittinen, ja meidän on pakko pyykätä.
Pari tuntia ajamme helteen läpi Besançoniin, ja hankkiudumme hotelliin. Hotelli on ilmastoimaton ja asiakaspalveluihminen tarjoaa ei-aavistustakaan kysymyksiimme pesuloista. Googlen palvelut tarjoavat lähiseudulla olevaa pesulaa, joka onkin kuitenkin muuttunut autopesulaksi viimeisen vuoden aikana. Ärtymys vanhentuneisiin tietoihin vallitsee. Lopulta vanhan kaupungin maisemista löytyy pesula-automaatti, ja hyvää thaimaalaista ruokaa.
Pyykättyämme haahuilemme pari tuntia vanhankaupungin alueella. Vaikka kaupunkilomailusta en perustakaan, Besançon on kyllä hyvin viihtyisä. Hieno joenrannan puisto, kalkkikivistä tehty luolamainen suihkulähde (jossa ei valitettavasti virtaa vettä) sekä leppoisa liikenne ovat hyväksi hermoillemme.
Keskiviikko, 19.7. 2017
Päivän eräjormailu: Autossa lämmenneen veden viilentäminen kylmään jokeen upottamalla
Huolimatta läheisen autotien melusta nukumme hotellissa melko hyvin, ja laadiukas aamiainen saattelee meidät tien päälle. Lähdemme Sveitsin rajaa kohti, tavoitteenamme Echelles de la mort -nimisen paikan via ferrata. Kuitenkin olemme katsoneet via ferratan sijainnin laviaferrata.net -nimisestä paikasta, joka ohjaa meidät jonnekin saakurin lomakylään. Sieltä löytyy kyllä via ferratan mainos, muttei reitin alkua tai mitään ohjetta siitä, mistä se löytyisi. Lähellä pitäisi olla kiipeilykalliokin, mutta sitä etsivä ranskalainen perhekunta on yhtä hukassa kuin me.
Harmistus ja nälkä saavat minut kiukkuiseksi, ja tietenkin siesta on sulkenut kaikki kaupat. Ravintolat tuntuvat tarjoilevan pelkkää lihaa lihalla. Juuri ennen kuin saan massiivisen raivarin ja alan särkeä koko typerää valtakuntaa, tielle osuu auki oleva patonkidiileri, josta löytyy jääteetä sekä lähes kasvispohjaisia leipiä. Nämä palauttavat energiatason ja uskon elämään.
Internetin tarkempi tarkastelu paljastaa, että meillä ollut osoite oli virheellinen, ja että oikea via ferrata on aivan Sveitsin rajan tuntumassa, 10 kilometrin päässä. Siispä autoon ja menoksi. Mutkittelevia pikkuteitä myöten pääsemme uskomattomaan paikkaan, jossa kapeassa laaksossa virtaa rajajoki 50-metristen kallioseinämien välissä. Joen yli pääsee kahlaamalla. Sveitsin puolella on kiipeilyä, Ranskan puolella via ferrataa. Muutama muukin näyttää olevan lähdössä kaapelikulkuihin.
Valjaat ja kypärät päälle, juomarakot täyteen, ja kohti kalliota. Kaapeli on hieman löysempi kuin Itävallassa, mutta päättäväisesti lähdemme ylöspäin. Viiden minuutin jälkeen taivaalta alkaa kuulua jyrinää. Ei saatanan saatana. Paskasivuston aiheuttaman kahden tunnin ajanhaaskauksen vuoksi olemme nyt jäämässä ukkoskuuron jalkoihin.
Tämä via ferrata on sen verran pitkä, että sen keskellä on useita poistumisreittejä. Otamme näistä lähimmän, ja nousemme kallion päälle tarkkailemaan säätilaa. Jyrähtely jatkuu ja muutamia pisaroita putoilee, mutta pahin ukkonen näyttää menevän ohitse. Kymmenisen minuuttia pähkäiltyämme toteamme, että voisimme oikeastaan jatkaa kulkua. Poistumisreittiä ei saisi kulkea kuin yhteen suuntaan, mutta me emme tästä piittaa. Törkeästi palaamme via ferratalle.
Seuraavat puolitoista tuntia roikumme kalliossa vaijerien ja lehmänhäntien varassa. Tämä nimenomainen vaijerikulku on sekä vaikeampi että pidempi kuin Itävallassa suorittamamme, ja etenkin vaijerisillat sekä negatiiviset sektiot haastavat rohkeutta ja voimaa. Mutta kun ukkonen ei enää vaivaa, pahin ahdistus haihtuu, ja kiipeilystä pystyy nauttimaan. Maisemat ovat asiaankuuluvan hienot.
Lopun tirolilaiseen emme lähde - meillä ei ole sopivia varusteitakaan. Kuuman päivän jälkeen joki tarjoaa erinomaisen peseytymismahdollisuuden. Sitten liikunta on ohitse, ja on aika siirtyä seuraavaan kohteeseen.
Syöksähdämme läheiseen kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita, ja ehdimme sinne juuri ennen kuin se sulkeutuu. Sitten tilaamme GPS:ltä reitin Hinter Weissensteinin majataloon Sveitsissä, ja päädymme oudoille pikkuteille. Sveitsin nopeusrajoitukset ajavat taas minua neuroosiin, ja pelkään kaikkialla väijyvän kameroita sekä hirveitä sakkoja. Olen aivan varma, että eräässä motarin kohdassa kamera välähtää, ja olen yhtä varma, että juuri ennen sitä nopeusrajoitus oli muuttunut 80:sta 100:an, ja oma nopeuteni oli 84. Ehkä kuvittelin koko jutun, ehkä en, en tiedä, mutta tietämättömyys ahdistaa.
Aivan iltayhdeksän pintaan saavutamme majatalon Weissenstein-vuoren rinteellä. Majatalo näyttää toimivan maatilan yhteydessä, pihalla on lehmiä, ja ravintolapuolelta löytyy jopa kasvisruokaa (sikäli kun juusto ja munat lasketaan kasviksiksi). Säästäväisinä eläiminä emme ole ottaneet kokonaista huonetta vaan vuoteet yhteismajoituksesta. Käy ilmi, että olemme joka tapauksessa majatalon ainoat vieraat, joten meillä on koko kerros omaan käyttöömme. Kyllähän tämä käy.
Torstai, 20.7. 2017
Päivän köysiosuus: Alkuperäiskielistä nimeä en muista, mutta käännös oli suunnilleen “röhkintä”
Markus-niminen paikallinen luolailija ilmestyy paikalle aamukahdeksalta. Syömme hänen kanssaan aamiaista ja suunnittelemme päivän retkeä. Hinter Weissensteinin aamiainen koostuu lähinnä leivästä, juustosta ja hilloista, eikä se välttämättä ole aivan riittävän iso luolaretkipäivälle. Vaan tällä pitänee selvitä.
Majatalon kellarista löytyy luolaseuran pukuhuone. Vedämme kamat ylle, ja lähdemme tarpomaan ylös mäkeä. Viidessä minuutissa saavutamme kalkkikiviseinässä olevan raon, jossa on teräksinen portti. Sisään mennään avaimella.
Ennenkuin portti asennettiin, Nidenlochin luolassa kävi valtavasti ihmisiä tekemässä ihan mitä sattuu. Heidän jätteensä ja graffitinsa on sittemmin enimmäkseen siivottu, eikä luolan alkuosa ole enää samanlainen kaatopaikka kuin se on joskus ollut. Pyöreämuotinen vaalea kalkkikivi kuitenkin kantaa vielä tuhansien kävijöiden jäljet: se on peilisileää ja valtavan liukasta. Alun kammioissa alaspäin laskeuduttaessa on liikuttava hyvin varovasti.
Kävelykokoinen käytävä vie meitä vuoren sisään. Ympärillämme on kuivaa ja pölyistä, ja vähemmän lohkareista kuin ehkä odottaisin. Tämä ei tunnu muinaiselta virtauskäytävältä joka sittemmin on romahtanut kun vesi on paennut alempiin kerroksiin: romahdus lohkareiksi on täällä vasta tulevaisuudessa. Käytävä on paria pientä ryömintäkoloa lukuunottamatta haarautumaton, eikä mitenkään valtavan leveä.
Lyhyen Virgin Hole -nimisen kyljellään ahtautumisen jälkeen kulku muuttuu hankalammaksi. Kiipeilemme, laskeudumme ja poikkaroimme, ja löydämme ensimmäiset oikeat haaraumakohdat. Pari todella vanhaa seinäkirjoitusta tulee vastaan; eräässä on vuosi 1937. Sitten käytävässä makaa seinään kahlittu muovitynnyri, jonka Markus avaa. Tynnyristä otetaan ulos ensimmäinen köytemme, joka on valmiiksi varustettu solmuilla ja sulkurenkailla oikeissa kohdissa.
Köysilaskeutumiset ovat lyhyitä mutta vähän hankalia. Niiden jälkeen seuraa lisää ryömintää ja ahtautumista. Luolamuotoja ei juurikaan näy, eikä vettäkään ole paria lätäkköä enempää. Markus tietää kertoa, että sateella muutamat kohdat täällä tulvivat ja muuttuvat hyvin jännittäviksi, mutta normaalisti Nidenloch on kokonaan kuiva. Tämän vuoren alla ei kuulemma kulje enää minkäänlaista virtaa. Olen tästä hieman kummissani; tämä ei vastaa ymmärrystäni siitä, miten kalkkikivivuoret toimivat. Mutta natiivit varmaan tietävät parhaiten.
Fiilikseni oli alkumatkasta ollut hieman tylsistynyt, mutta kiipeilyt, köydet ja ryöminnät ovat saaneet minut zoneen. Etenemisemme ei ole superripeää, mutei liioin mitään matelua. Alas, alemmas etenemme, kunnes viimein päädymme pieneen kammioon, jonka lattia on selvästi keinotekoisesti tasoitettu. Tämä on Bivouac 3, luolan syviä osia tutkivien leiripaikka. Olemme 200 metrin syvyydessä, ehkä kilometrin päässä sisäänkäynniltä. Kello on melkein kaksi. Tämä on retkemme kaukaisin piste.
Eväiden syömisen jälkeen käännymme takaisinpäin. Nyt kulku muuttuu yllättävän vaikeaksi. Jo alaspäin hankalat köysinousut osoittautuvat ylöspäin todella haastaviksi. Ne eivät ole ahtaita tai pitkiä, ne vain tapahtuvat kaltevien, todella liukkaiden seinien vieressä, ja eräs sisältää käsittämättömän jyrkän köysiohjauksen. En ole näin hitaasti noussut kymmenmetrisiä köysiä varmaan milloinkaan. Köysikävelytekniikkani on täällä täysin hyödytöntä, enkä saa korvattua sitä millään kovin nokkelalla. Eräässä nousussa jalkalenkissä oleva saappaani jää jumiin mutaiseen rakoon. Kiroilen vuolaasti kaikilla osaamillani kielillä.
Vauhtimme hidastuu, mutta hitauden myötä löydän järkevän luolakulkutekniikan (ainakin paikoissa, jotka eivät ole mutaisia köysinousuja). En niinkään kiipeile lohkareilla kuin valun niitä ylöspäin, ja käytän minimimäärän voimaa. Sulahdan ryöminnöistä läpi kuin saippuapalanen. Heikko luolakunto tuntuu jaloissa, mutta loppuun asti pääseminen ei tunnu hetkeäkään toivottomalta, ainoastaan hitaalta.
Melko tasan kello kuudelta palaamme pinnalle. Retki on niellyt suunnitellut kahdeksan tuntia, emmekä ole ehtineet käydä aivan kaikkialla missä olemme suunnitelleet. Jokainen lihas on huomattavan väsynyt, mutta järki juoksee vielä. Varusteet pois, suihkuun, ylös ravintolaan ison fondue-annoksen pariin katsomaan luolakartasta, missä oikein olimme. Koko luolasta ehdimme tällä retkellä nähdä vain ehkä 15%
Perjantai, 21.7. 2017
Päivän teema: Cthulhu vs. Cthulhu
Suunnilleen kahdentoista tunnin jälkeen kiskomme itsemme ylös petistä. Raajat ovat aika hellinä, mutta sentään alakertaan aamiaiselle suoriutuminen onnistuu. Syötyämme siirrämme kamat autoon, kirjaudumme ulos majatalosta, ja karistamme Sveitsin tomut jaloistamme. Satunnaiset paikalliset ovat meitä kohtaan loukkaavia vielä ennen lähtöä (minkä helvetin takia keskellä autotietä kävelevä sveitsiäijä hieroi meidän ohi ajaessamme sormia yhteen ja sanoi “zahle, zahle”? Vain kertoakseen, että hän on kusipäisen sveitsiläisen stereotyyppi?)
Tunnin jälkeen olemme taas Ranskassa. Korkeat moottoritietullit ovat pieni hinta siitä, ettei tarvitse pelätä kohtuuttomia seurauksia mitättömistä ylinopeuksista. Lisäksi täällä tietää täsmälleen mitä saa.
Päädymme tutulle leirintäalueelle Fixinin kiipeilykallioiden lähellä. Tämä päivä on suosiolla julistettu lepopäiväksi. Makaan teltassa lukemassa Charles Strossin Delirium Briefiä. Strossilta lähtee taas vähän mopo näpeistä, mutta minusta hän on silloin kaikkein viihdyttävimmillään, joten väliäpä hällä.
Lauantai, 22.7. 2017
Päivän reitti: En tiedä sen nimeä, mutta greidi oli muka 5b, korkeutta 30 metriä, ja se vaati ihan pipona kestävyyttä.
Kuten Fixinissä kuuluu tehdä, lähdemme heti aamusta kiipeilemään. Kalkkikivikallion lähestyminen on tuttu itsemurhapolku, reitit ovat lasittuneita ja greidit outoja jne jne. Joka tapauksessa kiipeily luonnistuu minulta varsin hyvin. Taina sen sijaan manaa kallion outouksia ja hänellä on vaikeuksia löytää hyviä reittejä.
Erityisesti liidaaminen täällä on varsin hankalaa. Pulttivälit ovat joskus todella hurjia, ja kallion liukkaus tarkoittaa, että lipeäminen on jatkuvasti todellinen uhka. Reitit eivät myöskään ole kivaa negaa, josta putoaa turvallisesti tyhjyyteen, vaan inhottavia portaikkoja, joissa on hyvä loukata itsensä jos tipahtaa.
Kahdeksan reitin jälkeen oma jaksamiseni on lopussa. Loppua kohti Tainakin löysi hieman kiipeilyfiilistä. Kalliolla tuli vietettyä seitsemän tuntia, ja olo on yllättäen varsin kulunut. Heti leiriin päästessämme alkaa sataa. Tältä osin ajoituksemme on täydellinen.
Sunnuntai, 23.7. 2017
Päivän hämmennys: Ibis La City -hotellin toisen kerroksen kaikki huoneet haisevat pahalta. Onneksi kolmannen kerroksen huone ei haise.
Aamun tullen pakkaamme teltan ja kirjaamme itsemme ulos leirintäalueelta. Sitten suuntaamme takaisin kalliolle kiipeilemään vähän lisää.
Kuutta tuntia myöhemmin sormet eivät enää kestä, jalat eivät kanna, kädet eivät nosta. Taina on kiivennyt kahdeksan reittiä, minä seitsemän, eivätkä kaikki näistä ole olleet ihan helppoja. Selvästi Fixinissä kiipeämisen sääntö on, että ensimmäinen päivä on vähän tuskallinen, mutta toisena päivänä kalkkikiveen osaa jo suhtautua ja kiipeily pelittää. Oma suurin saavutukseni oli Fissure Maurice -niminen klassikko, joka oli joskus 6a+, mutta nyt on niin lasittunut, että se on ainakin 6b, ellei 6c. Liidaamaan en sitä kyennyt, mutta yläköydessäkin olen ylpeä sen kiipeämisestä.
Päivän viimeiseksi reitiksi Taina kiipeää Pic Pontu -nimisen itsenäisesti seisovan miniatyyrivuoren huipulle. Otan hänestä kasan valokuvia. Sitten laskeudumme alas ja häivymme paikalta. Olemme löytäneet uuden parkkipaikan, josta käsin reitti kalliolle on vähän vähemmän tuhoisa kuin aiemmin käyttämältämme.
Seuraava kohteemme on Basel, mutta sinne emme tänä iltana yritä. Sen sijaan palaamme Besançoniin, joka tarjoilee meille ketjuhotellia, pyykinpesua, thaimaalaista ruokaa ja unta.
Maanantai, 24.7. 2017
Päivän säätö: Suunnitelmien muuttaminen lennossa, taas
Matka kotiinpäin on nyt alkanut, mutta hitaasti. Ensimmäiseksi livahdamme taas hemmetin Sveitsiin, mutta tällä kertaa vain Baseliin. Palautamme Ebulle lainassa olleet kirjan ja elektroniikan, sekä yhytämme vierailemassa olevat Topin, Helin ja Otson.
Jotenkin päädymme jäämään kaupunkiin hengaamaan kavereiden kanssa koko päiväksi. Niin epäsosiaalinen kuin yleensä olenkin, havaitsen kaipaavani seuraa, ja haahuilu pitkin Baselia tutussa porukassa täyttää tämän kriteerin. Katselemme hassuja gargoyleja, koetamme taitotemppuja puistossa ja ihmettelemme kasvitieteellistä puutarhaa. Syömme vielä yhdessä salaattia ennen kuin on aika lähteä.
Sveitsi jää taakse (hemmetin kivikasa, tänne ei enää ikinä tulla jne) ja Saksan Autobahnit aukeavat edessämme. Kello on jo melko paljon, joten tyydymme ajamaan pari tuntia Karlsruheen, jossa kirjaudumme teollisuushallihenkiseen hotelliin.
Hotellissa nettiä tutkimalla meille selviää, että aikomamme paluureitti on tukossa: kaikki lautat Ruotsista Suomeen ovat aivan täynnä seuraavien päivien ajalta. Lautta Saksasta Suomeen maksaisi aivan törkeästi. Tämä jättää meille suunnitelma C:n, joka on Via Baltica. Ajatus karmii minua hieman. Luolat, tulvat, korkeat kiipeilyt hanskaan kyllä, mutta autoilu vanhoissa Itä-Euroopan maissa pelottaa. Vaan kyllä sitäkin ihmiset todistettavasti tekevät.
Tiistai, 25.7. 2017
Päivän leikkiraha: Zloty.
Jotta Via Balticaa pitkin voisi ajaa, on ensin päästävä paikkaan josta Via Baltica alkaa. Tiistai kuluukin mielipuolisessa syöksyssä Saksan lounaisnurkasta Puolan keskelle. Liki 1200 kilometrin matkaan kuluu 13 tuntia, muutaman pysähdyksen kanssa.
Saksassa ajaminen on tuttua autobahnausta ja tietöiden manailemista. Alkumatkasta meitä vainoaa huomattavan kova sade, joka hidastaa nopeuksia motarilla. Pysähdys vanhan Itä-Saksan puolen Hof-nimisessä kylässä on perin epäsaksalainen kokemus: liikennejärjestelyt ovat päin helvettiä, ja ihmiset suhtautuvat sääntöihin viitteellisesti.
Sitten sade päättyy, ja kun trippimittarimme osuu tarkalleen 5000 kilometriin ylitämme rajan Puolaan. Se on yhdeksäs maa tällä road tripillä. Olemme kuulleet kauhutarinoita paikallisesta liikennekulttuurista, mutta moottoritiet ovat hyväkuntoisia ja niillä ajaminen vaatii samaa logiikkaa kuin autobahneillakin. Ehkä kuljettajilla on täällä hieman vähemmän itsesuojeluvaistoa ja ennakointihaluja kuin Saksassa, mutta sittenkään ajaminen ei meitä stressaa. Pysähdyksillämme kohtaamamme henkilökunta puhuu ymmärrettävää englantia. Moottoriteiden varsilla olevat WC:t ovat ilmaisia, hyväkuntoisia ja siistejä.
Ihastelemme maisemia vain yhden geokätkön verran. Tahdomme olla Varsovassa järkevään aikaan. Pimeän jälkeen ajaminen käy hieman hurjemmaksi, muttei vieläkään mitenkään mahdottomaksi. Ehkä Thaimaan liikenne on ollut siinä määrin hurjaa, ettei tällainen itäeurooppalainen meno tunnu vielä missään.
Iltayhdeltätoista pääsemme hotellillemme. Se maksaa vähän, sijaitsee vanhassa linnakkeessa, ja huoneemme on kuin Hammerin Dracula-elokuvasta. Kokonaisuus on kaikin puolin positiivinen. Ennakkoluuloni Itä-Eurooppaa kohtaan eivät selvästikään selviä kosketuksista todellisuuden kanssa.
Kekiviikko, 26.7. 2017
Päivän hassu kieli: Liettua
Via Balticasta lukiessani vastaan on tullut kaikenlaisia varoituksia. Puolalainen liikennekulttuuri on hengenvaarallista. Liettua on täynnä rattijuoppoja. Mitään ei saa jättää näkyviin pysäköityyn autoon, tai jokainen rosvo Pärnusta Lodziin iskee kiinni siihen. Pimeällä ajamista ei kannata edes ajatella. Tie on niin vaarallinen, etteivät edes vakuutukset ole siellä voimassa. Kaiken aikaa on parempi pitää hätänumero puhelimessa ja isämeitä huulilla.
Omaan kokemukseeni pohjautuva arvio: Via Baltica on enimmäkseen puuduttava.
Lähdemme Varsovasta liikkeelle varhain aamulla ja ajamme Puolasta Liettuaan (hienon neuvostohenkisen vanhan rajavartioaseman läpi). Loputtomat tietyöt ja rekkajonot ovat varoituksista ainoita, jotka tuntuvat olevan totta - ja rekkajonotkin tuntuvat olevan pääasiassa vastakkaisen suunnan ongelma. Baltian halki johtavan tien pitäisi liikenteen määrään nähden olla vähintään nelikaistainen motari, ja kenties jonain päivänä se onkin. Nykyisellään se tuo lähinnä mieleen vanhan Turuntien. Puolalainen liikennekulttuurikaan ei hirvitä. Kunhan toimii kuten Saksan autobahneilla ja katsoo taakseen siinä missä eteenkin ja jättää vähän tilaa itsensä ja hurjimpien ohittajien väliin, ei ajaminen edes huolestuta.
Eteneminen on kuitenkin ärsyttävän hidasta, emmekä kuuden ajotunnin jälkeen ole edes puolivälissä. Taina ajaa meidät Kaunasiin, jossa pysähdymme syömään halpaa intialaista ja metsästämään geokätköä. Geokätköily nielee aikaa, mutta täpötäyttä autoamme ei silti sen aikana ryöstetä. Sen sijaan ympärillämme alkaa sataa. Kun vuorostani tartun Kaunasista lähtiessämme rattiin, sade on yltynyt kovaksi, ja kaupungista ulos kääntyessämme se on muuttunut oikeaksi myrskyksi.
Tummat pilvet vievät valon, tien laatu laskee, ja vettä tulee kuin letkusta. Yhtäkkiä leppoisa ajamisemme saa ihan oikean extreme-kokemuksen piirteitä. Tuulilasinpyyhkijät eivät pysy mukana vedenpaisumuksen tahdissa, ja vastaan tulevien rekkojen hyökyaalto meinaa aina välillä heittää meidät tieltä. Minua ei vielä karmi, mutta keskittymistä ajaminen alkaa vaatia. Joudun hieman hidastamaan vauhtia ja varomaan rekkojen ohituksessa selvästi aiempaa enemmän. Onneksi tie ei ole huonolaatuinen kuin muutamat ensimmäiset kilometrit. Tällainen Via Baltica -kokemus varmaan heikompia hirvittäisi, mutta mikään kuvaus reitistä ei varoittanut, että suurin vaara on valtava ukkosrintama.
Puolitoista tuntia ajamme vedenpaisumuksen ja salamoinnin keskellä. Sitten pääsemme Latvian rajan lähelle, ja sade laantuu. Retkemme yhdestoista maa tarjoilee halpaa bensaa sekä laskevan auringon viimeisiä säteitä. Niiden väistyttyä pimeä peittää maan. Sekään ei muuta tietä roistojen ja rattijuoppojen saalistuskentäksi. Henkilöautot vähenevät, mutta rekkojen seassa on edelleen vaivatonta ajaa. Vauhtikin pysyy korkeana. Ajan suunnilleen nopeusrajoitusten mukaisesti, 90-100 kilometriä tunnissa, samoin kuin muutkin tienkäyttäjät.
Joka tapauksessa sade ja pysähdykset ovat saaneet meidät skaalaamaan päivän tavoitteita alaspäin, ja päätämme, ettemme sittenkään koeta tänään Viroon asti. Kyllä se onnistuisi - voisimme varmasti ajaa vaikka Tallinnaan - mutta koska laivoja Helsinkiin ei kuitenkaan kulje läpi yön, ja koska Tallinnassa on kallista yöpyä, päädymme äärihalpaan tienvarsimajataloon Saulkristi-nimisessä latvialaisessa kylässä. Tasan kello kaksitoista kurvaan pihaan. Kymmentä minuuttia myöhemmin olemme onnellisesti unessa.
Torstai, 27.7. 2017
Retken loppusaldo: 4 viikkoa, 6500 kilometriä, 12 maata, 12 maanalaista tuntia, 2800 metriä korkeuseroja, kymmeniä kiipeilyreittejä ja aivan helvetin monta euroa.
Majatalosta ei saa aamiaista, joten sitä varten ajamme hotelliin parikymmentä kilometriä pohjoisempana. Sen jälkeen meillä on edessä Via Baltican viimeinen parisataakilometrinen Tallinnaan. Se on yhtä antiklimaktinen kuin aiemmat 700 kilometriä.
Syömme ja kävelemme kesäisessä naapurikaupungissa. Koti-ikävä vaivaa, mutta siihen on jotenkin helpompi suhtautua kun lauttamatka on vain kahden tunnin pituinen sen sijaan, että se kestäisi koko yön.
Puoli viideltä lauttaan, pian seitsemän jälkeen kotipihassa. Sen jälkeen monta tuntia kamarallia, valokuvien katselemista, pizzaonlinesta tilattua ruokaa, omasta kodista riemuitsemista.
Ropecon, 28.-30.7. 2017
Perjantain historian elävöittäminen: Tappajaluolastossa seikkaileminen
Juuri sopivasti matkalta paluun jälkeen käynnistyi Ropecon Messukeskuksessa. Mitäpä sitä muutakaan kuin paikalle juhlimaan luovuutta. En ollut edes ehtinyt vilkaista ohjelmaa ennen conipäivän aamua, joten olin onnellisen pihalla kaikesta, mitä tulossa oli.
Peli-ilmoittautumisjärjestelmä oli pantu jälleen uusiksi. Uusi järjestelmä teki aivan uusia virheitä ja inhosin sitä melkein heti alusta alkaen. Siitä huolimatta onnistuin pääsemään peliin. Klassikko-teeman vuoksi päätin lähteä mukaan ihan oikeaan luolastonkomppaukseen, ja hyppäsin mukaan Zach Rieslingin pelauttamaan Vault of the Elements -peliin, jota oli kuvailtu hirmuisena murhadunkkuna. Sitä se varmaan olikin, mutta meillä oli kunnon suorittava hahmo- ja pelaajaporukka, jotka kaivautuivat sen läpi menettämättä ketään. Peli oli puoliksi karmeaa kohellusta ja puoliksi nerokasta ongelmanratkontaa, ja liskokansaan kuuluva assassinihahmoni Sarah oli aivan hemmetin awesome ryhtyessään tekemään jotain.
Peli jatkui valitettavasti yli kahteen, ja jouduin loppumetreillä poistumaan siitä. Taina oli pelannut Lurking Horrorin ropeversiota samaan aikaan, ja oli niinikään kekkuloinut paikalla myöhään. Keräsimme Karon mukaan baarista, ja hankkiuduimme kotiin vähän ennen aamuneljää.
Lauantain löytö: Lautapeli nimeltä Parasite
Olin kuvitellut lauantaiaamuna lähteväni pelaamaan kovaa scifiä, mutta aamukahdeksalta kelloa vilkaistessani totesin, että tämä ei kyllä tapahtuisi. Päätin suosiolla nukkua myöhään ja siirtää pelihaaveeni jonnekin muualle.
Coniin viimein selvittyäni eksyin lautapelaamaan Thing-leffan inspiroimaa Parasite-petturimetsästystä. Se osoittautui oikein mainioksi lautaa vastaan pelattavaksi eikä lainkaan tyhmäksi peliksi, jonka pariin palailin myöhemminkin. Lauantaina näin tuttuja, kiersin Messukeskusta ja sain peli-ilmosysteemiltä jatkuvasti turpaani kun yritin johonkin peliin päästä. Ällisteltyäni gaalan mielettömiä pukuja selvisin lopulta Sotakarjut-esittelypeliin, jossa pelattiin geneettisesti muokattuja tulevaisuuden sikasotilaita. Sotakarjut oli yllättävän vakava ja tyly peli, ja maailman kuivimmalla huumorintajulla varustettu Prinsessa-alikersanttisikani sopi siihen mainiosti.
Sunnuntaifiilis: Nelipäiväistä conia edelleen kaipaava
Lauantai ei ollut venynyt aivan yhtä pahasti kuin perjantai, mutta sittenkin tapahtumapaikalle saapuminen oli hidasta. Ei pelejä tänään, sen sijaan harhailin puheohjelmissa kuuntelemassa viisauksia. Gaalassa olin nähnyt vilahduksen hämmästyttävän näköisestä larpista nimeltä Rihmasto, ja kävin kuuntelemassa kun sen tekijät kertoivat, miten he järjestivät eksoottista fantasiaa Outokummun kaivoksessa.
Esityksen perusteella Rihmasto osoittautui peliksi, jonka missaamisesta sain potkia itseäni. Sentään tekijät osasivat kertoa meille, keneen kannattaisi ottaa yhteyttä jos Outokummun kaivosta mielisi käyttää luolaisiin tai pelillisiin aikomuksiin.
Sitten coni päättyi, palkintoja jaettiin ja jatkoillalliselle mentiin. Oman heimon ympäröimänä koin palanneeni road tripiltä, eikä Suomen litteys tai pimeys ainakaan hetkellisesti harmittanut.
Maanantai, 31.7. 2017
Päivän musiikki: Vanha Hämähäkkimies-piirrettyjen tunnari
Oli viisain päätös ikinä pitää vielä Ropeconin jälkeinenkin viikko lomaa. Pystyin yksinkertaisesti nauttimaan vapaasta ja laiskottelemaan. Päädyin kaupungille näkemään Tonjaa ja sitten kävin Tainan kanssa katsomassa Hämähäkkimies-leffan. Se oli jotenkin pöhkö kokemus. Pidin melkein kaikesta hahmonkehitykseen liittyvästä, mutta toiminta oli niin suttuista, että olin aina ärtynyt kun mäiske alkoi. Ei Hämiksen menon pidä näyttää miltään shakycam-helvetiltä, sen pitää olla kaunista ja sulavaa ilmabalettia. Eikö kukaan Marvelilla osaa ohjata toimintaa?