<

>

Tammikuu 2017: Kuilu ja heiluri

Sunnuntai, 1.1. 2017

Päivän saavutus: Kahden tunnin luolaretki

Suomalainen luolaretkikuntamme on surkeassa kunnossa. Ainoa oikeasti toimintakykyinen meistä on Tor, kolmea muuta vaivaa kombo flunssia, raajarikkoja ja yleiskunnon ala-arvoisuutta. Tästä huolimatta aamutoimista selvittyämme päädymme retkille, joiden haastavuus on kääntäen verrannollinen osallistujien luolakuntoon.

Tor lähtee yksinkertaiselle retkelle valokuvaamaan Columneja. Toisessa ääripäässä Taina lähtee myös käymään samassa paikassa, mutta sen jälkeen hän ja pari muuta suuntaavat riggaamaan Pendulum Passageen johtavaa köyttä, jota pitkin ajattelimme jossain vaiheessa tehdä retken meille kaikille tuntemattomaan hassusti nimettyyn käytävään. Välimuotona minä ja Velma valitsemme yksinkertaisen retken tutkimaan Pendulum Passagen toista päätä, The Nave -nimistä paikkaa, jonne pitää myös laskea köysi jotta Pendulumista pääsisi uloskin.

Velma lääkitsee itsensä jonkinlaiseen toimintakuntoon Finrexinillä, mutta kun viimein saamme kamat yllemme, ulkona on alkanut tuulla ja sataa räntää vaakatasossa. Nousu kukkulan laella sijaitsevalle OFD:n yläsisäänkäynnille on kylmä ja sielua syövä kokemus. Mutta heti kun saamme luukun auki ja livahdamme kiven sisään, fiilikset nousevat. Varttitunnissa olemme ihan maanalaisissa meiningeissä.

Velma kärsii edelleen flunssan jälkiefekteistä; minun raajojani painaa puolentoista vuoden tauko edelliseen vakavampaan luolaretkeen. Sitten Grotte de Gournierin Ranskassa kesällä 2015 en ole tehnyt maan alla mitään vaativaa. Pikainen vierailu Tham Tapaniin heinäkuussa ei vaatinut yhtään mitään, joten sekä voimani että taitoni ovat täysin hävinneet. Varmajalkaisuus, jolla joskus olen kulkenut Brickyardin lohkareiden ylitse on tipotiessään, ja reisilihakset joiden avulla yleensä pidän tasapainoni kivikossa väsyvät naurettavan nopeasti.

Sittenkin selviämme alas Corkscrew'tä ja Salubrious Streamia kelvollista vauhtia. Tridentin ja Judgen ohi, Swamp Creekin ohi, paikkaan jossa lattia putoaa 15 metriä ja seinässä on pari pulttia. The Nave näyttää lopulta aika helpolta rigata, eikä köyttäkään tarvitse mahdottomia määriä. Emme ole tällä kertaa köyttä mukanamme tuoneet, tarkistamme vain, että tätä kautta pääsee kun sen aika koittaa.

Jatkamme Maypole Inletin kuilun yli, ja tässä vaiheessa kaikki alkaa mennä pieleen. Olen jo tuttunut siihen, että Maze-niminen ryömintäkäytävien joukko saa minut pari kertaa menemään harhaan, mutta siitä selvittyämme ja Cross Riftin läpi kuljettuamme lähden Shatter Pillarilta täysin harhaan. Varttitunnissa minulla ei ole hajuakaan siitä, missä olemme.

Velmalle nämä osat OFD:ä eivät ole erityisen tuttuja, ja tajuan, että itsekin olin täällä viimeksi varmaan kesällä 2014. Voimien lisäksi olen näköjään kadottanut täysin muistikuvani siitä, mistä täältä pääsee mihinkin. OFD on aivan valtavan sokkeloinen, ja normaalit suunnistuskeinot eivät johda mihinkään. Eksyksissä olo ei ole vaarallista, mutta se on yllättävän ahdistavaa. Yhtäkkiä olen hyvilläni siitä, että mukana ei ole aloittelijoita. Olisi inhottavaa kiskoa heitä hankaliin paikkoihin vailla tietoa siitä, mitä seuraavaksi on tulossa tai miten kauan täällä pitää olla.

Lopulta tipahdamme takaisin Cross Riftiin, sieltä Shatter Pillarille, ja sieltä viimein President's Leapin inhottavaan poikkariin. Sem jälkeen olemme taas Salubrious Streamin vedessä, ja palaamme jälkiämme takaisin uloskäynnille.

Olemme käyttäneet maan alla vain runsaat kaksi tuntia, mutta retki on vienyt mehut kuin eeppisempikin seikkailu. On rikollista ja vastuutonta päästää itseni näin surkeaan kuntoon. Ulkona räntäsade on sentään lakannut, ja matka takaisin kerhon mökille on alamäkeä.

Paria tuntia myöhemmin Tainakin ilmestyy omalta retkeltään. Hän on vielä meitäkin kuolleempi, mutta köydet on onnistuneesti viety Pendulum Passageen. Juhlimme pastaherkuilla ja juttelemme tuttujemme kanssa kieli- sekä musiikkitieteellisiä Vetäydyn nukkumaan aikaisin..

Maanantai, 2.1. 2017

Päivän omituisuus: Langaton verkko SWCC:llä

Vaikka yö on ollut vähän hatara, aamulla fiilis on parempi kuin olin pelännyt. Joukko ihmisiä on suuntaamassa seitsemän tunnin elokuvausretkelle laakson toisella puolella sijaitsevaan Dan yr Ogofiin, mutta suomalaisista ainoastaan Tor on riitävässä kunnossa tähän.

Minä, Taina ja Velma töhöilemme iltapäivään asti, ja sitten suuntaamme OFD:n alasisäänkäynnille. Teemme kolmen tunnin retken, joka sisältää Upper Toast Rack Seriesin sekä vähän virrassa haahuilua. Konttauksia, intensiivinen matala ryömintä, jonka takana löytyy The Lake, nimeään paljon vaatimattomampi veden täyttämä kammio.

Luolakunto palailee vähitellen, mutta jalat ovat edelleen retken jälkeen kipeät. Märkänä pakkasessa takaisin mökille kapuaminen ei ole mitään suurta herkkua.

Tiistai, 3.1. 2017

Päivän ajatus: Exchange trip

Kuin yhteisestä tuumasta päätämme tänään pitää vapaapäivän. Kahden luolapäivän jälkeen se on paikallaan, jotta lihakset saavat tilaisuuden vähän levätä ja vetreytyä. Loppuviikosta tarkoitus on tehdä yksi haastavahko retki - tai ainakin nykyisellä kunnollani se vaikuttaa haastavalta. Siihen mennessä olisi hyvä kyetä taas kaikenlaiseen.

Erehdyn vilkaisemaan työpostejani, ja huomaan siellä kaikenlaista kriisinpoikasta. Helvetti. Käytän sitten neljä tuntia ratkoen kolmea tai neljää erillistä duuniongelmaa, jotteivät ne ehtisi viikon aikana paisua oikeasti suuriksi. Mutta näköjään minulla ei ole nykyään töissäni minkäänlaista virhemarginaalia; ei ole olemassa ketään, jolle voisin delegoida tehtäviäni ollessani itse poissa. Tästä asiasta on varmaankin tarve käydä keskustelu pomon kanssa jahka palaan kotiin. Eivät asiat voi olla siten, etten voi olla lomalla valvomatta työpostia.

Muut lähtevät kävelemään nummelle, mutta minulle vapaapäivä tarkoittaa lukemista Long Common Roomin lämmössä. Näköjään olen ottanut proggiksekseni lukea Kingin Dark Tower -sarjan oikein laajan kaavan kautta, oheiskirjat mukaanlukien. Helppoahan tämä on kun olen hukatussa nuoruudessani lukenut Salem's Lotin, Sen, Talismanin, Eyes of the Dragonin ja muut kasariklassikot. Nyt olen sitten siirtynyt Insomnian kautta Desperationiin ja Bachmanin Regulatorsiin. Insomnia oli ärsyttävä ja keskinkertainen, mutta Desperation sentään rokkasi ja sen kristillinen kohtalonusko oli niin häpeilemätöntä, ettei se edes häirinnyt. Toivottavasti Regulators on joko humanistisempi tai nihilistisempi.

Illalla Miri ja Duncan ilmestyvät paikalle. Huomisia retkiä pohditaan. Tavoitteemme ovat kovin ristiriitaisia - Tor ja Duncan tahtovat tehdä jotain vähän vaativampaa, me muut voisimme vaikka katsella heliktiittejä tai mennä alas köysiä. Lopulta keksimme retkisuunnitelman, joka on kieltämättä vähän monimutkainen, mutta ainakin periaatteessa soveltuu kaikille. Saa nähdä, miten yhteistyöhaluiseksi todellisuus muodostuu.

Keskiviikko, 4.1. 2017

Päivän termi: Committing

OFD II: sisäänkäynti - Crevasse

Hitusen puolenpäivän jälkeen minä, Tor ja Duncan könyämme sisään OFD:n yläsisäänkäynnin luukusta. Tor suunnistaa, minä taustatuen jos tarvetta ilmenee. Kuljemme alkupään lohkareikon ylitse, ja kymmenessä minuutissa olemme kohdassa, josta Corckscrew lähtisi alaspäin. Me kiipeämme sen sijaan ylös liukasta, mutaista luiskaa, joka lähtee lähes huomaamattomasti toiseen suuntaan kuin tavallisesti kuljettu reitti.

Laskeudumme Arete Chamberin pohjalle, ja sukellamme ahtaaseen, mutaiseen suikeroon jossa hetkittäin pitää ryömiä. Olemme nyt reitillä, jota ainoastaan minä olen kulkenut aiemmin, joten toimin pointtina ja suunnistajana. Suikero on kevyempi kuin muistan, ja melko nopeasti saavutamme Timo's Table -nimisen pöytämäisen lohkareen avoimessa tilassa. Tästä matkamme jatkuu itään.

Lohkareiset, matalat kiipeilyt ja suuret risteykset seuraavat toisiaan. Poached Egg -nimisessä pahamaineisessa kiipeilyssä on valmiina köysi, jonka Taina ja hänen tiiminsä olivat maanantaina vieneet paikalleen. Ehkä tuntia luolaan saapumisen jälkeen pääsemme Crevasselle. Se on huima kuilu, jossa niinikään on maanantain jäljiltä köysi alaspäin. Tähän loppuu reittituntemukseni.

Pendulum Passage teoriassa

Miettiessäni mitä kiinnostavia retkiä OFD:ssä voisi tällä kertaa tehdä, olin bongannut kartalta Pendulum Passagen. Se on syrjäinen, pohjois-eteläsuuntainen käytävä joka lopussa kääntyy länteen, vanha virtausväylä josta kaikki vesi on kauan sitten sahannut tiensä nykyiseen päävirtaan ja jättänyt jälkeensä vain pölyistä lohkareikkoa. Minulla ei ole aavistustakaan mitä siellä on, tai miten vaativa retki sinne olisi.

Pendulum Passagen molemmat päät ovat köysikuiluja. Pohjoispää on Crevasse, 22-metrinen kuilu, ja eteläpäästä sinne tullaan kaksiosaista The Navea pitkin, niinikään 20 metriä alaspäin. Koska Pendulum on molempia päitään alempana, pitää kummassakin päässä olla köydet jotta käytävästä pääsisi ulos eri kautta kuin siihen oli laskeutunut.

Velma, Miri ja Taina ovat lähteneet retkelle viemään köysiä Naveen. Periaatteessa ideamme on exchange trip: kaksi ryhmää lähtee vastakkaisiin suuntiin, kohtaa josssakin, ja kumpikin purkaa köydet siitä päästä, josta tulee ylös. Käytännössä luultavasti ainoastaan meidän ryhmämme yrittää käytävän läpiretkeä - toinen ryhmä on ilmaissut, ettei se aio tehdä mitään kovin raskasta, ja luultavasti palaa samaa tietä kuin oli tullutkin, purkamatta köysiään.

Emme tiedä mitään siitä, mikä meitä Crevassen ja Naven välillä odottaa. Olemme varanneet itsellemme kahdeksan tunnin tiketin. Periaatteessa retki saattaa olla ohi kahdessa. Duncanin kamerassa on luolakartta, ja säkeissä meillä on muutama apuköysi ihan kaiken varalta.

Pendulum Passage: etelään

Yksi kerrallaan kiinnitämme itsemme köyteen, ja sujahdamme alas Crevassea. Köyttä ei ole viety aivan kuilun loppuun saakka, ja ensimmäinen asia, jonka Pendulum Passage meille tarjoaa, on aitowalesilainen pultitus köysiosuudella. Vaikka yläosa onkin ihan täysipäisesti ankkuroitavissa, alhaalta löytyy rupuisia, vanhoja narunpätkiä, puhkiruostuneita mailloneita ja holkki, johon on kertakaikkiaan mahdotonta ruuvata hängeriä kunnolla. Oppikirjat sanoisivat, että tällaisia pultteja ei pidä käyttää, ja jos niitä tulee, on retki syytä keskeyttää. Emme toimi kuten oppikirjat neuvovat, koska viimeinen osa köyttä on vain kuusi metriä.

Köyden päättyessä olemme pohjalla, tavallaan. Käytävä ympärillämme on leveä ja lohkareinen. Heti aluksi on tarpeen kiivetä pari metriä ylös liukkaita, isoja lohkareita, sitten laskeutua takaisin alas, sitten taas kiivetä, sitten taas laskeutua. Luolakartalle Pendulum Passage on jatkuva sarja muutaman metrin kiipeilyjä, ja näköjään kartta vastaa tältä osin todellisuutta.

Pian vastaan tulee ensimmäinen vaativampi laskeutuminen, jota en tahdo tehdä ilman köyttä. Täyden SRT-kelpoisen köyden virittämien tänne ei kuitenkaan näytä mahdolliselta tai järkevältä, joten kiepautamme köyden satunnaisen varmistuspisteen ympärille, ja käytämme sitä pelkkänä kiipeilyn apuköytenä. Ankkuri tehdädän siten, että voimme kiskoa köyden perässämme alas, mutta kun olemme kaikki pohjalla, tajuan että jos käytävä jatkuu tällaisena, en ole ehkä ihan täysin valmis vetämään ainoaa ulospääsyreittiämme alas mukaamme. Niinpä jätän 20-metrisen kasimillisen köyteni roikkumaan paikalleen. Se voi yhtä hyvin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi auttamaan seuraavaa, joka tästä tulee.

Kiipeilyt ja laskeutumiset jatkuvat yhtä hurjina, ja ne käyvät tasaisesti vaikeammiksi. Missä tahansa muualla tämä luola olisi pelkkiä lyhyitä köysiosuuksia, mutta Walesissa moinen on heikkouden merkki. Viritämme lisää apuköysiä kauheimpiin laskeutumisiin, ja koska nämä köydet kuuluvat SWCC:lle, vedämme ne perässämme alas. Nyt alkaa tuntua siltä, että retkeen on todella sitouduttu.

Vaikka käytävän tämä osa on kartalla pelkkää pohjois-eteläsuuntaista putkea, ei reitinlöytäminenkään ole oikeasti niin triviaalia kuin voisi ymmärtää. Luolailussa aina yhtä hauska kolmas ulottuvuus tarjoaa päänvaivaa, kun vastaan tulee lohkarekasoja joista ei osaa sanoa, pitäisikö ne ylittää vai alittaa. Tor on toivonut retkeä, jossa ei tarvitsisi ryömiä, ja se on varmaan ainoa liikkumismuoto, jota oikeastaan ei joudu käytämään. Lohkaretukokseen ahtautuminen on aivan eri asia kuin ryömiminen.

Olemme kaikki täällä yhtäläisen tuntemattomalla maalla. Työnjakomme on melko tasa-arvoista, paitsi että silmälasittomana en juurikaan osallistu luolakartan tulkitsemiseen. Sen sijaan minulle arpoutuu pointtina kiipeileminen ja laskeutuminen, mikä sopii kyllä varsin hyvin. Nimellisesti olen retken johtaja, mutta oikeasti tämä tarkoittaa ainoastaan, että jos jotain menee pieleen, minä olen se joka saa siitä haukut. Pieleen menemiselle tarjoutuu runsaasti mahdollisuuksia. Eräässä kohdassa kohtaamme oikeasti kymmenen metrin vapaakiipeilyn alaspäin, ja se on niin pitkä, että edes köytemme eivät riitä auttamaan meitä. Kun kärjessä oleva Tor potkaisee suurta kivenlohkaretta joka vierii alas rinnettä, ryminä tuntuu kestävän ikuisuuden.

Englanninkieliset luolailijat käyttävät sanaa "exposed" kuvaamaan kohtia, joissa alla on syvä pudotus ja oikeastaan mitään hyvää turvaa sitä vastaan ei ole olemassa. Exposed on muodostumassa koko tämän retken teemaksi. Muita käytettyjä sanoja ovat "committing" ja ehkä myös "dangerous". Mieleenkään ei tulisi käyttää sanoja "boring" tai "tedious"; Pendulum Passage ei ole millään tavalla tylsä. Fyysiset, älylliset ja rohkeudelliset haasteet seuraavat toisiaan hellittämättä.

Noin parin tunnin puskemisen jälkeen alamme kuulla virran äänen, ja pian vastaan tulee lattiassa oleva aukko, jonka läpi näkyy luolavirta vajaat kymmenen metriä alapuolellamme. Tämä tarjoaisi meille pakotien: olen käynyt tämän kohdan virrassa, ja tiedän miten sieltä päästään pois. Mutta oikeasti kukaan meistä ei halua poistua nykyiseltä reitiltämme.

Hetkeksi kiipeilyt hellittävät, ja kuljemme puolisen minuuttia hiekkapohjaista käytävää. Sitten lohkareikko palaa, ja sen joukosta alkaa näkyä kalsiittimuotoja. Lähestymme pistettä, jossa tunneli kääntyy länteen. Olemme ehkä tulleet vähän yli puolet Crevassen ja Naven välisestä osuudesta.

Pendulum Passage: länteen

Leveä käytävä tekee meanderia, ja seiniä peittävät pitkät pillit tai käsittämättömän monimutkaiset heliktiitit. Kulkumme hidastuu. Hauraiden luolamuotojen keskellä täytyy liikkua kuin aave, jottei niitä vahingossa särkisi. Ainoastaan tämän kaltaisessa paikassa, jossa käy ehkä pari ryhmää vuodessa, tämän kaltaiset upeudet voivat pysyä ehjinä. Koetamme olla edes hengittämättä niitä päin.

Katosta tippuva vesi tarjoaa minulle tilaisuuden täydentää hupenevia vesivarastojani. Tämä retki on ollut varsin kuiva, mutta alamme lähestyä virtaa. Jos kaikki menee kuten suunnittelemme, emme kuitenkaan varsinaisesti laskeudu siihen.

Kello tulee neljä. Puolet retkeemme varatusta ajasta on käytetty, mutta etenemisemme on ollut nopeaa. Kahdeksan tuntia on ollut hyvä arvio, ja siinä on ollut sopivasti ilmaakin. Muutaman kiipeilyn, laskeutumisen ja omituisen reitinlöytämisongelman jälkeen tajuamme, että sitä tarvitaan.

Pullahdamme keskikoiselle parvekkeelle, jonka lattian muodostaa joukko lohkareita. Kahdeksan metriä alapuolellamme virta pauhaa. Luolakartan mukaan tästä eteenpäin on kaksi reittiä, joista toinen näyttää ahtaalta ryöminnältä, ja toinen poikkarilta virran päällä. Olen aiemmin äänestänyt poikkaria, koska ryömiminen ei minua innosta. Nyt katselen leveää virtaa, ja mietin, onko tämä mitenkään järkevä näkemys.

Köyttä apuna käyttäen luisun puolitoista metriä parvekkeen alapuolella sijaitsevaan tilaan. Sen katto on suuri irtokivi, ja sen lattia muodostuu kiilautuneista, pienemmistä lohkareista jotka näyttävät olevan paikallaan pelkästään levitaatiolla. Kattolohkareen ympäri on kierretty köysi - eikä mikään tavallinen luolaköysi, vaan paksu, ainakin 15-millinen kunnon laivaköysi. Se laskeutuu virtaan saakka, ja sitä pitkin vahvempi tyyppi voisi varmasti kiivetä ylös tai alas. Mutta ei se voi olla suunniteltu reitti, ei mitenkään. Koetan tajuta, miten tästä jatketaan, ja sitten oivallus iskee minuun. Walesilaiset ovat mielipuolia.

Tartun kiinni köydestä, totean sen pitävän hyvin, ja kuin mikäkin alamaailman Tarzan heilautan itseni leijuvilta lohkareilta virran seinustalla sijaitsevalle listalle. Heiluri ei varsinaisesti ole pitkä, eikä liike ole vaikea, mutta virta on yhä yli kuusi metriä allani. Mitään turvavälineitä ei ole. Minkäänlaista virhemarginaalia ei ole.

Listalta käsin lähden poikkaroimaan eteenpäin. Rotko alapuolellani on leveä, alle 180-senttisille tämä olisi todella extremeä menoa. Ei se varsinaisesti ole herkkua minullekaan. Etenen palan matkaa alavirtaan, ja näen puoltatoista metriä alempana toisen ryppään kiilautuneita lohkareita, joilta käsin poikkari ehkä jatkuu. Lohkareille ei vain ole mitään täysijärkistä reittiä. Niille pitäisi pudottautua. Ne ovat edelleen viitisen metriä pohjan yläpuolella. Jos niille pudottautuu ja horjahtaa, käy kalpaten.

Poikkarireitti alkaa tuntua vähän tarpeettoman vaativalta. Palaan takaisin. Kulku toiseen suuntaan on vielä vaikeampaa, ja eräässä kohdassa jodun kulkemaan hämähäkkikävelyä, kädet ja jalat eri seinillä, leveä rotko allani. Valoni kuvajainen heijastuu vedestä alapuolellani. Päätän, että korkeuskammollani ei tänän ole minkäänlaista puheoikeutta.

Palaan Torin ja Duncanin luokse, ja raportoin, että pokkari tuntuu aivan helvetin vaikealta. He ovat sillä välin saaneet tulkittua tässä kohtaa varsin sekavaa luolakarttaa, ja arvelevat, että niin poikkarireitti kuin ryömintäreittikin lähtee virran päältä. Tässä kohdassa meillä ei ole vaihtoehtoja. Meidän on pakko päästä virran päällä oleville lohkareille.

Lasken vesipulloni köydellä virtaan ja täytän sen. Sammutan janoni kunnolla. Sitten lähden takaisin poikkariin. Köysiheilautus, leveä hämähäkkikävely, lista vasemmalla laidalla. Alapuolellani on lohkareita. Yritän paikantaa jalkaotteita, jotta voisin kiivetä niille, mutta mitään ei ole. Niinpä laskeudun nopeasti alas ja puodttaudun.

Vain puolentoista metrin pudotus, jos osuu. Kuva (C) Duncan Simey, 2017

Putoan jaloilleni lohkareiden päälle. En horjahda enkä syöksy virtaan. Sydämeni hakkaa. Parvekkeella Duncan huutaa hurraata. Hän ja Tor eivät aio kuitenkaan koettaa toistaa samaa temppua - enkä voi moista oikeastaan suositellakaan. Sen sijaan he aikovat viritellä köysistä laskeutumislinjan, ja sen avulla heilauttaa itsensä samalle tasolle kanssani.

Istuudun kiilautuneille kiville odottamaan. Laskeutumislinja ei synny nopeasti: hyviä ankkuripisteitä ei ole, ja mukanamme olevat köydet on liitettävä yhteen jotta niiden pituus riittäisi. Lopulta köysilinja on kuitenkin valmis. Ensin Tor ja sitten Duncan tulevat alas sitä pitkin, parvekkeen reunan yli samalle korkeudelle kanssani. Potkimalla seinää he saavat heilautettua itsensä lohkareiden päälle.

Kun laskeutumislinja on todettu toimivaksi, lähden poikkaria eteenpäin. Virtauskäytävä tekee pari mutkaa - ja sitten poikkarin tukkii massiivinen kalsiittivaluma. Järkyttävä määrä valkoista valukiveä on muodostanut maanalaisen veistoksen korkealle virran yläpuolelle. Sen läpi ei pääse. Sen yli ei pääse.

Annan epätoivoisen tilanneraportin muulle ryhmälle. Mutta luolakartan mukaan reitti kulkee tästä, ja käytävän suunnat ovat tarkalleen kuten kartasta. Jotain on jäänyt huomaamatta.

Palaan kalsiittitukokselle, ja laskeudun varovasti hieman alaspäin. Olen liukkailla kalsiittiliuskoilla, mutta ne jatkuvat eteenpäin. Kumarrun, ja näen edessäni pimeyttä. Poikkari jatkuu tukoksen alapuolella! Raportoin, että reitti on löytynyt.

Tukoksen alittaminen on vaikein osa poikkaria. Sen jälkeen kulku on ahdasta, kapeaa, lähes kalsiittivaluman tukkimaa railoa pitkin. Keskellä oleva rotko on liian kapea, että siitä mahtuisi edes putoamaan virtaaan; eteneminen on hankalaa, muttei varsinaisesti vaarallista. On tarpeen varoa, ettei kulkiessaan riko mitään paikan upeita luolamuotoja.

Ehkä viidenkymmenen metrin jälkeen poikkikulku päättyy lohkareiseen kammioon. Täältä lähtee oikea köysi alas virtaan, mutta emme vieläkään tahdo ottaa sitä. Sen sijaan paikannamme ahtaan kiipeilyn eteenpäin, ja sen päätteeksi edessämme loistaa kirkkaan valkoinen luolaköysi, joka johtaa ylöspäin. Miri, Taina ja Velma ovat virittäneet meille ulospääsyreitin.

The Nave - uloskäynti

Köyden näkeminen on piste, jossa päänsisäinen soundtrack alkaa soittaa Oodia ilolle. Poikkarissa tyhmäily on kuluttanut lähes tunnin, ja kello on melkein seitsemän. Mutta tämä köysi kertoo, että olemme aivan ulospääsyn kynnyksellä.

Naven köysiosuus on kaksi erillistä köyttä, ja rakentajat ovat joutuneet riggaamaan sen kolmella, koskapa luolakartan ilmaisemat pituudet ovat olleet jokseenkin suuntaa-antavia. Mutta riggaus on hyvää ja toimivaa, ja väsyneinäkin saamme itsemme ylös sitä ilman mitään ongelmia. Puramme sen jäljessämme. Kahden hienon ja korkean kammion jälkeen olemme jälleen OFD II:n keskiosien tasolla.

Kuljemme Judgen ja Tridentin ohitse, ja saavutamme Salubrious Streamin. Oloni on kuin kotiin saapuneella. Tässä pisteessä myös voimani loppuvat täysin. Virtaa ylös kulkeminen on tolkuttoman hidasta, ja eräässä kiipeilyssä en kertakaikkiaan jaksa vaan putoan puolisen metriä veteen. Onneksi en satuta itseäni.

Virran päähän, ylös Corkscrewtä, Brickyardin halki jaloilla, jotka eivät enää kanna kunnolla. Ulos luukusta pimeään ja viileään iltaan. Kaukana laaksossa läheisten kylien valot loistavat. Kello on varttia vaille kahdeksan.

Kävelemme kukkulaa alas voitonriemuisina. Retki on ollut haastava, vaativa, monipuolinen ja aivan mielettömän hieno. Saavutamme luolamökin tasan kahdeksalta. Meitä tervehtii kuuma tee ja valmis illallinen. Kuulemme tarinoita riggausretken vaikeuksista, ja kerromme itse valittuja paloja omalta retkeltämme.

Jaksan huoltaa kamoja ihan ehdottoman minimin verran. Sitten kerjään Miriltä järeää lääkitystä huutaviin raajoihini, ja ryömin petiin.

Torstai, 5.1. 2017

Päivän eläin: Släbikiipeilevä pulu rantakalliolla

Eeppisen luolaretken jälkeen kannattaa pitää välipäivä. Ei niinkään fyysisistä syistä (vaikka kieltämättä kropallekin kevyempi meno voi olla hyväksi) vaan siksi, että todella mahtavan retken jälkeen kaikki muu tahtoo tuntua vähän tyhjältä. Tällä logiikalla muun ryhmän suunnatessa Tunnel Caveen minä ja Taina ajamme Swanseaan kävelemään merenrannalla.

Pendulum Passagen retki on jättänyt minut seesteiseen tilaan, johon kevyt patikointi sopii erinomaisesti. Laskuveden paljastamalla hiekkatasangolla ihmiset ulkoiluttavat koiria. Viereiset kalliot ovat korkeita, ja niiden muodot pehmenevät ja pyöristyvät alaspäin mentäessä. Veden kuluttava vaikutus näkyy hienosti: yläosastaan kivi on halkeillutta ja teräväreunaista, alalaidassa se on jo suorastaan luolamaisen pyöreää.

Syömme pubiruokaa lähistöllä. Swansea on yllättävänkin iso kaupunki, väkiluvultaan Tampereen kokoinen mutta paljon tiheämpi. SWCC:lle lähtiessämme osumme melkoiseen iltapäiväruuhkaan.

Illalla kuulemamme kertomukset Tunnel Cavesta eivät suuremmin innosta. Aivan oikea valinta oli käydä sen sijaan ulkosalla. Huomisen retkiä suunnitellaan, ja lopulta niiksi valikoituvat Torille ja Duncanille OFD III, meille muille Northern Lights.

Perjantai, 6.1. 2017

Päivän tunne: Itseinho

Matkalla Crevassen suuntaan oloni on hutera ja voimaton. Purkaessani Pendulum Passagen alkupäähän jäänyttä köyttä pudotan vahingossa luolan avaimen, ja vaikka laskeudun 15-metrisen kuilun pohjalle etsimään sitä, ei sitä löydy mistään.

Akuutimpana ongelmana oloni ei parane taivaltaessani Velman kanssa Crevasselta Corkscrew'n alalaitaan. Kun Miri ja Taina ilmestyvät sinne, ja retki Northern Lightsin suuntaan on käynnistymässä, totean etten ole kunnossa tulemaan mukaan. Päässä heittää ja raajoissa ei ole voimaa.

Taivallan yksin ylös luolasta. Olen kaatua useita kertoja Brickyardin lohkareilla, ja köysisäkki jota vien painaa tonnin. Kun viimein pääsen ulos, sumu on syönyt kaiken näkyvyyden. Jotenkin selviän luolamökille. Koetan pestä köyttä, mutta pahoinvointi on liian voimakas. Syöksyn makuupussiin tärisemään. Ei oikein tullut luolapäivää tästä.

Oloni helpottaa viimein alkuillasta, samoihin aikoihin kuin Northern Lightsin kolmikko palaa. He ovat tolkuttoman mutaisia, ja retki on ilmeisesti ollut aika reipas vaikka perille asti ei päästykään. Heidän kertomuksiaan kuunnellessani olen hyvilläni, että lähdin takaisin. Ei minusta olisi tuonne tässä tilassa ollut.

Koomaamme Long Common Roomissa, ja hukkaamani avain painaa mieltäni. Se olisi varmasti löydettävissä jos asiaan kunnolla paneutuisi, mutta minulla ei ole tähän kuntoa eikä aikaa. Taas kerran tuntuu siltä, että oma pätemättömyyteni aiheuttaa päänvaivaa toisille. Inhoan tätä kokemusta niin paljon, inhoan olla haitaksi. Saan fiilikset painettua pinnan alle jotenkuten, ja kun Duncan ja Tor palaavat OFD III:n retkeltään, lähden mukaan pubiin syömään. Missään vaiheessa synkkyys ei silti kokonaan väisty, ja menen nukkumaan ahdistuneena.

Lauantai, 7.1. 2017

Päivän tunnekäyrä: Itseinho kulkee ahdistuksen kautta matkustusvitutukseen

Hallussani oleva luolamökin avain tuottaa minulle ahdistusta. Olisin tahtonut antaa sen duty officerille, mutta sellaista ei tänä viikonloppuna ole paikalla, ja itse olemme lähdössä SWCC:ltä puolenpäivän aikaan. Lopulta päädyn antamaan sen luotetusta kerhosta tulevan vierailijan haltuun ennen kuin poistumme M4:ää itään.

Lentokenttämeno on tyypillisen viheliäistä. Kulkisipa Cardiffista Helsinkiin yöjuna jolla voisi matkustaa. Tai saisipa Helsingistä suoria lentoja Bristoliin niin ennen lentoa ei olisi jo valmiiksi puutunut autoilusta. Lento on kuitenkin ajoissa ja kotona ehdimme viimeiseen junaankin. Lumi peittää maata. Onneksi huomenna on vielä vapaapäivä, loman jälkeen tarvitsee aina vähän lomaa toipuakseen.

Sunnuntai, 8.1. 2017

Päivän laiskuus: En saanut rinkkaani purettua. Manana.

Katsaus vuoteen 2016, englanniksi.

  1. What did you do in 2016 that you'd never done before?

    2. Visited the tropics. Kayaked in a sea cave. Self-published a novel, in English and in Finnish. Got paid royalties for my first novel. Not that many new things. I really, really hope that "developed a work-related burnout" is not in the list but can't really tell yet.

  2. Did you keep your New Year's resolutions, and will you make on this year?

    3. No resolutions, made none for this year.

  3. Did anyone close to you give birth?

    4. Elina and Mike had a baby, I think.

  4. Did anyone close to you die?

    5. No

  5. What countries did you visit?

    6. Thailand and the UK. (And Russia, if you count 24 hours spent at Moscow airport.)

  6. What would you like to have in 2017 that you lacked in 2016?

    7. More climbing and caving. More RPGs. A political climate that doesn't want to make me claw my eyes out. A job that doesn't try to kill me. A proper publisher for my English literary output.

  7. What date from 2016 will remain etched upon your memory?

    8. The year's been over for a week and I can't remember a single date so.

  8. What were your biggest achievements of the year?

    9. Self-published a novel in English and Finnish. Drove in the second most dangerous traffic in the world and didn't hurt myself or anyone else. Survived a round of layoffs at work. Somehow managed my team without anyone (at least anyone else) succumbing to burnout. Got out of the Finnish Caving Society committee. Not that many achievements, come to think of it.

  9. What were your biggest failures?

    10. Didn't go to Eurospeleo. Didn't find a real publisher for my caving novel. Didn't climb, didn't do much caving, didn't take care of my mental or physical health.

  10. Did you suffer illness or injury?

    11. My frozen shoulder bothered me all year, and all but prevented me from doing any adventure sports.

  11. What was the best thing you bought?

    12. I don't think I bought anything of note.

  12. Whose behaviour merited celebration?

    13. I don't think there was much to celebrate in 2016.

  13. Whose behaviour made you appalled and depressed?

    14. The Brexiters, the Trumpites, the local neo-nazis and horrible politicians. Seriously, never ever have I been as anguished about politics as in 2016.

  14. Where did most of your money go?

    15. Into my mortgage.

  15. What did you get really, really, really excited about?

    16. Diving in Thailand! Finally getting to climb again! The New Baddon Thieves' Guild campaign!

  16. What song will always remind you of 2016?

    17. Hallelujah, by Leonard Cohen

  17. Compared to this time last year, are you:
    • i. Happier or Sadder?

      • Sadder. Also, angrier, less optimistic and more anxious. It was really not a good year, and I don't think it's going to get any better soon.

    • ii. Thinner or fatter?

      • Slightly fatter I guess.

    • iii. Richer or poorer?

      • I think I'm about the same.

  18. What do you wish you'd done more of?

    19. Physical exercise and gaming

  19. What do you wish you'd done less of?

    20. Reading the news. I was supposed to stop, but I can't seem to.

  20. How did you spend Christmas?

    21. Playing XCOM 2.

  21. How did you spend New Year?

    22. Sleeping in a bunk in South Wales Caving Club. Nice and relaxing.

  22. Did you fall in love in 2016?

    23. Just a bit.

  23. How many one-night stands?

    24. None as far as I can remember.

  24. Do you hate anyone now that you didn't hate this time last year?

    25. Some local neo-nazis, but no one personally.

  25. What was your favourite TV program?

    26. Sense8 or Broadchurch, cannot decide

  26. What was the best book you read?

    27. The Nightmare Stacks, by Charles Stross

  27. What was your favourite film of the year?

    28. Arrival

  28. What was your greatest musical discovery?

    29. My 2016 was rather free of music. Maybe this was why it was so bad.

  29. What was your best video game of 2016?

    30. XCOM 2

  30. What did you want and get?

    31. Diving in warm waters with colourful fish. Love and tenderness. Freedom from the committee duties in the caving society.

  31. What did you want and not get?

    Caving

  32. What did you do on your birthday and how old were you?

    33. Chaired my last Finnish Caving Society meeting. 44.

  33. What one thing would have made your year immensely more satisfying?

    34. Having had a shoulder that works properly. (Or, in a wilder note, not having the year be, y'know, 2016.)

  34. How would you describe your personal fashion concept in 2016?

    35. Pre-apocalyptic

  35. What kept you sane?

    36. Taina. Also RPGs and books.

  36. Which celebrity/public figure did you fancy the most?

    37. Fancy schmancy.

  37. What political issue stirred you the most?

    38. In the year of Brexit, Trump and the SOS government, I was mostly stirred by the idea of becoming La Resistance.

  38. Who did you miss?

    39. Didn't do much missing this year.

  39. Who was the best new person you met?
  40. Tell us a valuable life lesson you learned in 2016:

    41. Populism is going to kill us all.

  41. Quote a song lyric that sums up your year:

    42. Muse said it best in Apocalypse Please:

      "Declare this an emergency
      Come on and spread a sense of urgency
      And pull us through

      Proclaim eternal victory
      Come on and change the cause of history
      And pull us through"

Pakkauksia purettiin ja oikeaan elämään orientaatio aloitettiin. Ei kyllä huvittaisi huomenna mennä työhön.

Maanantai, 9.1. 2017

Päivän käännös: Exploring Pendulum Passage, hieman laajennettu ja parilla kuvalla höystetty versio loman isoimmasta luolaretkestä.

Tammikuun eka maanantai oli vähemmän huono kuin kuvittelin, koskapa olin käyttänyt yhden lomapäivä työkriisien taltutteluun. Joka tapauksessa työpäivä oli pitkä ja väsyttävä, ja sain kiinni vain kaikken yksinkertaisimmista listalla olevista hommista.

Kotona katsoin Tainan kanssa Westworldia. En ollut ihan valtavan innostunut sarjasta etukäteen, mutta onneksi hype tuntui edes jossain määrin ansaitulta. Hyvä ja kiinnostava sarja tämä kyllä on. Onko nyt niin, että Jonathan Nolan on tämän hetken televisiomaailman paras vakavan scifin tekijä?

Tiistai, 10.1. 2017

Päivän tahaton komiikka: Vieraiden hölmöilyt Westworldissa. Yhdistää paskasti pelaavat, offgamettavat larppaajat ja MMORPG:eissa säntäilevät ääliöt. Omassa pääkaanonissani jossain isäntien seassa on joukko vakavasti pelaavia vieraita, jotka eläytyvät maailmaan ja koettavat olla osa sitä, ja joita satunnainen vierailija erehtyy pitämään isäntinä.

Olin näköjään unohtanut, että museolla maanantai on itse asiassa tiistai. Päivä alkoi äkäisellä palaverilla, jollaista en aivan oikeasti olisi tarvinnut. Me juuri suoriuduimme isosta urakasta, aivan hyvin, ei ole mitään tarvetta kiukutella. Iltapäivään mennessä kaikki mehut olivat kadonneet, ja kiitos kilpailukykysopimuksen ja toimintaan palanneen kellokortin, työpäiväkin oli kuusi minuuttia pidempi kuin viime vuonna.

Kotona koomasin Tainan kanssa Westworldin parissa. Katsoimme ekan kauden loppuun, ja kyllä sarja ainakin minulta saa peukut ylöspäin. Viimeiseen jaksoon saakka se oli aivan mainio, sekä älykäs että yllättävä, mutta jotenkin puolentoista tunnin finaali ei minuun osunut. Spoilereihin menemättä on hankala selittää, mitkä asiat koin ongelmiksi; näin kyllä, miksi tekijät olivat tehneet ratkaisut mitkä tekivät, mutta koen että hieman toisenlainen ratkaisu olisi ollut parempi ja palvellut tarinan scifiteemoja ehkä vahvemmin. Toisaalta nykyinenkään ratkaisu ei ollut mikään kauhea cop-out, vaikka tv-tarinankerronnan rajat paistoivatkin siitä aika räikeästi läpi.

Keskiviikko, 11.1. 2017

Päivän raivo: Hallinnolliset järjestelmät eivät riitä suojaamaan miljoonalta pieneltä lapulta. Järkyttävä määrä asioita tehdään edelleen lähettelemällä paperiarkkeja kampuksen laidalta toiselle ja odottamalla, että joku suttaa niihin musteella nimensä.

Ahdistavien palaverien jälkeen seurasi vähän vähemmän ahdistavia palavereja. Niiden välissä tein teknisiä säätöjä ja hallinnollisia pikkujuttuja. Yliopiston uusi hallintomalli ajoi taas minua seinää vasten, ja seuraukset alkoivat heijastua jo tiimiinikin. Vaihteeksi päätin olla olematta joustava ja totesin, että jos hallinto ei hoitanut asiaa X ajoissa, en itse ryhtyisi kehittämään mitään hämmentäviä workaroundeja. Tämä ei nyt varsinaisesti ollut tiimini suojaamista hallinnolta, mikä on pääasiallinen tehtäväni, mutta oikeasti jatkuva jousto opettaa vaan yliopiston hallinnon siihen, että kaikki menee mainiosti ja resursseja voi kuristaa ennestään.

Töistä livahdin Pukinmäkeen pelaamaan New Baddonia. Peli sisälsi hölmöä väkivaltaa ja taitavaa sosiaalista kieroilua, sekä uuden mestaririkoksen suunnittelua ja valmistelua. Pukinmäestä kotiin on 8 kilometriä, joka olisi voinut olla hauska fillaroida, mikäli ulkona ei olisi ollut aivan hirveä pääkallokeli.

Torstai, 12.1. 2017

Päivän softakonffaus: Alternative PHP Cache, ei onneksi kovin vaikea säätää

Paljastui, että eräällä joulukuussa lakkauttamallani palvelimella oli ollut dokumentoimaton konfiguraatio, joka oli mahdollistanut siellä olevan järjestelmän toiminnan järkevällä tasolla. Kun siirsin järjestelmän uudelle palvelimelle, en tietenkään tiennyt että moinen konffimuutos pitäisi sinnekin tehdä, ja kun sen puuttuminen ei aiheuttanut järjestelmän toimimattomuutta vaan ainoastaan epämääräistä takkuilua, en ollut huomannut sitä joulun kiireissä. Nyt sitten sain metsästää jo alas ajamani palvelimen konfiguraatioita nauhavarmistuksilta, ja nauhat tietenkin olivat jossain Vallilan kellarin kassakaapissa. Onneksi niiden indeksit näkyivät verkossa, joten pystyin sen perusteella arvaamaan, millainen konfiguraatio oli kyseessä, ja rakentamaan sen uudelleen.

Jos olisin puhdas sysadmin, päiväni olisivat edelleen tällaisia. Koska valitettavasti en ole, päivään sisältyi myös A4-rumbaa sekä palaverointia. Nämä olivat suunnilleen niin tylsiä kuin kuvittelinkin. Olin kuolemanväsynyt neljältä, mutta koomaamisen asemasta päädyin Elinan kanssa lähtemään Tapanilaan kiipeilemään. Kiipeilyvoimat olivat ties missä, mutta taidot sentään olivat tallella, ja pari haastavampaa reittiä meni ihan kelvollisesti. Yläköydessä ainoastaan, tosin, koskapa jostain käsittämättömästä syystä henkilökunta ei tahtonut ottaa Elinan liidinäyttökoetta. Heillä oli kai jotain mutinaa siitä, että liidikurssi oli suoritettu Tampereella, millä ei pitäisi olla mitään vaikutusta mihinkään - seinällä olevien brosyyrien mukaan näyttökokeen voi suorittaa heti kun kokee sen osaavansa. Sählät.

Viikonloppu, 13.-15.1. 2017

Ajankohdan saamattomuus: En poistunut kotoa koko viikonloppuna. Onneksi kotona oli tekeillä kaikenlaista.

Torstaina suorittamani www-sivujen korjaus oli vienyt isoimman ahdistuksen aiheeni, ja jäljelle olivat jääneet vain hallinnolliset ärsyttävyydet. Koska hallinto ärsytti aina, onnistuin jotenkin olemaan välittämättä niistä, ja sain yllättävän paljon aikaiseksi. Joka tapauksessa viikko oli ollut siinä määrin raskas, että kotiin päästyäni sulkeuduin vain XCOM 2:n pariin ja viestin ulkopuolelle murahtelemalla.

Ainoastaan yöunet ja musiikkiristeilyllä olleen Karon pikavisiitti katkaisivat videopelaamiseni. Sunnuntaiaamuna sain pelin viimein läpi. Viimeinen tehtävä oli vähän typerä, joskaan ei ihan niin typerä kuin ekassa pelissä, ja siinä tungettiin väkisin mukaan hahmo, joka ei minua yhtään kiinnostanut. Näinkö huonosti pelintekijät ymmärtävät pelaajiaan? Kun olen vaalinut ja kasvattanut omaa joukkuettani koko pelin läpi, luulisi olevan ilmeistä, että peli on minulle nimenomaan heidän tarinansa. Sentään pelasin viimeisen tehtävän tyylikkäästi, ja lopulta ratkaisevan siirron teki Silvio Murrieta, joka suoritti itsemurhajuoksun vihollislauman läpi ja teki mahdottomalta tuntuvan tempun. Näin sitä pitää.

XCOM 2 tuntui joka tapauksessa vähän liian lyhyeltä. Olisin halunnut pelata vielä lisääkin. Koetin taas hieman Xenonautsia, mutta vaikka nyt pääsin hieman sisään siihen, miten peliä kuului pelata, sen rujous ja epädramaattisuus olivat seuraavat esteet. Voisin varmasti pelata tätä, jos se vaan olisi samaan tapaan personalisoitavissa kuin XCOM, mutta nykyisellään kaikki sotilaat näyttävät identtisiltä ja oppimiskäyrä on niin jyrkkä, ettei hahmoihin ehdi kiintyä.

Maanantai, 16.1. 2017

Päivän järjettömyys: Laitokselle kaadetaan rahaa, mutta emme saa rekrytoitua ketään uutta yliopiston prosessien jähmeyden takia

Töiden jälkeen pakotin itseni taas kirjoittamaan. Yllättäen löysin ongelman, joka toista luolaromaaniani tällä hetkellä vaivasi, ja tajusin, mitä minun pitäisi tehdä korjatakseni se. Toki se vaatii hieman suunnittelutyötä ja olemassaolevan kaavion heittämistä roskikseen, mutta sentään suurta määrää jo kirjoitettua tekstiä ei tarvitse hylätä. Oikeastaan päinvastoin: poistettujen kohtausten joukosta löysin yhden, joka näiden muutosten myötä kuuluisi takaisin tarinaan.

Tiistai, 17.1. 2017

Päivän ilonpilkku: How to Get Away with Murderin toka kausi löytyi Netflixistä

Rekryprosessin ongelma sentään löytyi ja hoidettiin, mutta muuten työpäivä oli jotenkin aivan tukossa. Tuntuu siltä, ettei tämä matalan tason flunssa suostu menemään pois lainkaan. Uudempi vilkaisu toiseen luolakirjaan sai minut tajuamaan, että sen juonirungonkin kanssa pitäisi tehdä vielä paljon työtä ennenkuin siitä tulisi mitään kelvollista. En ole ihan varma, kannattaako tähän panostaminen. Eka luolakirja on saanut todella heikosti huomiota, mikä ei tietty ole ihme, koska se on omakustanne ja jos on yksi asia jota en lainkaan hallitse, se on markkinointi. Jatko-osa olisi luultavasti vielä vähemmän kiintoisa. Toisaalta sitä kuitenkin on olemassa jo 50000 sanaa...

Ulkona oli inhottava, pimeä talvi. Ihoni oli aivan rikki sen johdosta. Pirun tammikuu, ja vielä ei ole edes Trump omaksunut maailman herruutta.

Keskiviikko, 18.1. 2017

Päivän softa: Pyhton

Pitkästä aikaa pidin oikean etäpäivän. Olin ajatellut tekeväni töitä vain neljä tuntia, mutta jotenkin flow oli niin hyvä, että päivä kasvoi ihan täysimittaiseksi.

Ajatukset harrastaa liikuntaa hylättiin heikon olon vuoksi (kuinkahan kauan tämä veruke vielä toimii ja mikä on seuraava jonka keksin?). Xenonautsin tuottama pettymys mutta yhä jatkuva XCOM-nälkä sai minut viimein asentamaan Long War -modin ja kokeilemaan sitä hieman. Se tuntui todella hyytävältä. Olen aivan varma, että samalla kun surkeat sotilaani haparoivat kohti selviytymistä, muu maailma romahtaa koska minulla ei ole olusta alkaen ollut selvää strategiaa kokonaisuudelle. Strateginen ajatteluni lienee muutenkin todella heikkoa: olen paljon tottuneempi lukemaan tilannetta ja reagoimaan siihen, mikä ei tietenkään toimi jos tilanne on toivoton.

Illalla valmistelin vielä Tainan kanssa huomista Kallion kävelyfestivaalin luola-aiheista esitelmää. Varsinainen kotimaan luolien asiantuntija perui, joten joudun leikkimään itse sellaista. Eivät festarikävijät nyt saa ajalleen parasta mahdollista vastinetta.

Torstai, 19.1. 2017

Päivän kumma luola: Karhunpesäkivi

Palvelinmigraation parista siirryin kotiin, ja sieltä sitten Kallion kävelyfestareille, jossa pidin Tainan kanssa luola-aiheisen luennon Suomen ja ulkomaiden luolista. Koska oikea kotimaan luolien asiantuntija Tuomo Kesäläinen oli jäänyt pois, jouduin itse puhumaan Suomen luolista, ja selvästi näkyi, että tämä ei ollut vahvinta osaamisaluettani. Kai luennosta silti oli kuulijoille enemmän hupia kuin harmia.

Vastoin parempaa tietoani seurasin myös maailman uutisia. Tämä pitäisi kyllä taas lopettaa esim. neljäksi vuodeksi.

Viikonloppu, 20.-22.1. 2017

Ajankohdan sankari: Asher Millstone. Tai no, "sankari"

Perjantaina akuutti tekninen ongelma keskeytti palvelinmigraatiopuuhani. Säntäilin ympäri kaupunkia, ja sain kuin sainkin ongelman jopa ratkaistua. Olipa tervetullutta vaihtelua ylläpidolliseen vuorten siirtelyyn tai hallinnolliseen hydrajahtiin.

En sentään ollut riittävän sekaisin ryhtyäksenbi seuraamaan Trumpin virkaanastujaisia, vaan otin XCOM Long Warissa turpaan muukalaisilta. Lauantaina sitten palasin töiden pariin. Joitakin palvelinylläpito-operaatioita on ihan turha tehdä arkisin, joten kuusi tuntia puukottelin vanhaa www-palvelintamme ajaakseni sen alas ja siirtääkseni sen olennaiset osat toisaalle. Kun tämä oli viimein tehty, pystyin aloittamaan viikonlopun vieton.

Kroppa huutaa liikuntaa, mutta mieli on tehnyt selväksi, että se on nyt lähes masentunut, eikä suostu lähtemään talosta. Onneksi kotona on otelauta, painoja, stepperi ja kaikenalaista muuta kotikuntoiluvermettä, joiden avulla pystyy edes hieman saamaan itsensä tekemään jotain. Leuanveto otelaudassa kertoi kyllä, että olen aivan säälittävän huonossa kunnossa.

Liikunnan vastapainoksi sohvaperunoimme How to Get Away with Murderin tokan kauden parissa. Alkupuoli kaudesta oli hyvä, loppupuoli huono. Tämä tuntuu olevan rakenteellinen juttu sarjassa. Mutta sittenkin sitä katsoo kyllä mielellään. Hahmot ovat ihanan kamalia.

Maanantai, 23.1. 2017

Päivän hankaluus: PHP:n moduulit ja Joomla

Tottakai viikonloppuna tekemäni muutokset olivat rikkoneet asioita, joita en ollut ottanut huomioon. Onneksi olin varautunut tähän, ja nämä saatiin kaikki korjattua tämän päivän aikana ilman suurta draamaa tai hälyä.

Fysioterapeutti totesi minut terveeksi. Tai no, käsi on vielä hieman jäykkä ja voimaton, mutta kiipeily yksistään riittää korjaamaan vielä jäljelläolevat ongelmat. Tämän kunniaksi menin heti ... kotiin kuolemaan XCOM Long War:issa. Mutta huomenna kiipeilen, ihan varmasti.

Tiistai, 24.1. 2017

Päivän voivottelu: Heikot sohvaperunan sormet

Olin ajatellut tänään tekeväni ehkä hieman hallinnollisia hommia mutta pääasiassa keskittyväni palvelinmigraation saamiseen valmiiksi. Vaan eihän tämä tietenkään onnistunut: päivä muuttui palaveripainajaiseksi, jotka olivat toinen toistaan ahdistavampia. Viimeinen palaveri venyi pelkäksi tekniikan ja tilaajan väliseksi tappeluksi, jossa jäin pohtimaan, missä olin mennyt vikaan kun olimme joutuneet tällaiseen mahdottomalta tuntuvaan tilanteeseen.

Töiden jälkeen tarvitsin ehdottomasti rauhoittumista, joten hyppäsin junasta Pasilassa ja käväisin boulderoimassa. Voi sitä surkeuden, osaamattomuuden ja heikkouden tasoa jolla olin. Kokeilin lämmitellä nelosen reiteillä ja sitten vähitellen nostaa tasoa, mutta viitosen reittejä taisi cavelta löytyä jopa kaksi. Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä tahkomaan kutosia, ja ne eivät menneet ollenkaan. Hirveällä vääntämisellä sain itseni väkisin ylös paria 6A:n negareittiä - mikään taitoa vaatinut ei olisi onnistunut ensinkään.

Sentään boulderointi oli hauskaa. Voisipa asemalta pudottautua suoraan ratapihalle ilman tarvetta kiertää kauempaa, niin tämä olisi aivan junamatkan varrella. Eipä se toki kaukana ole nytkään. Ja toinen boulderhalli olisi tietty Konalassa, parin kilsan päässä kotoa.

Keskiviikko, 25.1. 2017

Päivän ärsyttävä toiminto: imagecreatefromjpeg

Eilisen palaverihelvetin vastapainoksi pidin täyden etäpäivän palvelinmigraation parissa. Se olisi sujunut hyvin, ellei eräs järjestelmä olisi paljastunut olleen viimeiset kolme vuotta vailla teknistä ylläpitoa ja olevan kulissien takaa täysin lahonnut. Tekisi mieli vaan todeta "taf" ja jättää koko järjestelmä oman onnensa nojaan, mutta kun se on yhteistyöproggis jota tekevien tahojen kanssa en oikein haluaisi riitautua. Helvetti tätäkin.

Yritykset korjata systeemiä eivät kantaneet hedelmää, ja työstä oli vaikea päästä irti. Onneksi Heikki pyysi kahville, joten suuntasin Myyrmanniin syömään sämpylää ja kitisemään. Heikki oli piakkoin muuttamassa, joten diilasin Tainan kanssa hänelle laatikoita. On kyllä viheliäistä, että kulmilla on pian taas yksi kaveri vähemmän - lähiseudulla asuvien kaverieni määrä taitaa tämän jälkeen olla 0.

Torstai, 26.1. 2017

Päivän hurjuus: Oikaisu rautatien poikki

Olen alkanut nähdä unia, joissa olen oikea kirjailija - siis sellainen, jonka kirjat oikeasti käyvät kaupaksi ja joita löytyy kirjakaupoista. Tämä on jotenkin vähän säälittävää kun katsoo oikeita myyntilukujani. Tosiseikkahan on, että olen juuri ja juuri kustannuskynnyksen ylittänyt pöytälaatikkoraapustelija, jonka eka teos upposi about jälkiä jättämättä ja toka teos ei tahdo myydä edes halpana omakustanteena. O woe is me, olen väärinymmärretty (tai ehkä vain huono) taiteilija. Onneksi on tämä päivätyö, joka kyllä on suuren osan aikaa sietämätön, mutta maksaa hyvin.

Nostaakseni työelämäni laatua valtasin itselleni työhuoneen, jonka kaksi kuukautta reissussa oleva tutkija oli jättänyt tyhjäksi. Työrauha nosti huomattavasti fiiliksiä. En tietty tiedä, mitä poissaoleva tutkija ajattelee jos levitän lonkeroni hänen työhuoneeseensa, mutta suoraan sanottuna aivan hirveästi se ei kiinnosta. En aio käyttää ensimmäistäkään hänen laitteistaan tai koskea yhteenkään paperiin, kulutan ainoastaan tuolia ja omaa konettani.

Töiden jälkeen käväisin taas boulderilla. Keksin oikoreitin asemalta cavelle: ei tarvitse kuin oikaista työmaan ja kiskojen poikki, kävellä radan viertä sillan yli ja kiivetä kahden aidan yli. Epäilen, että ihan kauhean suotavaa tällainen oikominen ei ole, enkä joka tapauksessa uskalla tehdä sitä kuin boulderille mennessä, silloin kun tiedän että tällä raiteella ei ainakaan ihan heti toista junaa tule.

Boulderilla 6A:n reitit menivät melkeinpä heittämällä, 6B:n eivät niin millään. Taitotaso on aika selvä.

Viikonloppu, 27.-28.1. 2017

Ajankohdan temppu: Lateksimiekan nappaaminen iskusta käsien väliin kuin parempikin ninja

Sain viimein palvelinmigraation suunnilleeen valmiiksi. Sitten tartuin hallinnollisiin rästihommiin, joita oli ns. vitusti. Onneksi oma työhuone rauhoitti päätä sen verran, että pystyin oikeasti keskittymään näihin. Kotona päädyin Tainan kanssa katsomaan Supergirliä, koska lukeminen Trumpista ja maailmasta ahdisti.

Lauantaina aamupäivästä kiipeilimme. Se meni huonosti - kesken erään reitin iski massiivinen heikotus, ja olo kävi kuumeiseksi. Ei voi olla treenaamisen puutettakaan tämä, kolme kertaa viikossa pitäisi hyvin pitää toimintakykyä yllä. Surkeiden räpiköintien jälkeen suuntasimme Hämeenlinnaan, Topin ja Helin uuteen kotiin viettämään kiinalaista uuttavuotta erään kaveripiirin siivun kanssa.

Pitkästä aikaa olin sosiaalisessa tapahtumassa, joka ei tippaakaan ahdistanut. En tiedä, mistä tämä tarkalleen johtui. Ehkä siitä, että paikalla oli pieniä ihmisiä, joiden kanssa sai miekkailla jos ei halunnut puhua asuntolainoista tai politiikasta, tai ehkä siitä, että aikuisten kanssa oli mahdollista puhua roolipelaamisesta ja muusta tärkeästä. Joka tapauksessa uudenvuoden vietto oli oikein mukavaa ja tervetullutta lääkettä sosiaaliseen autiomaahan, jossa tunnun olleen.

Sunnuntai kului sohvaperunoidessa. Piirtelin peliä varten 3D-malleja, mutta sitten ajauduin vakavaan Supergirl-maratoniin. Sarja ei ehkä ole kaikkein älyllisin tai mietityin, mutta siinä on sydäntä vaikka kuinka, ja sen hyväntuulisuus sekä laaja emotionaalinen skaala ovat juuri sitä, mitä nyt tarvitsen.

Maanantai, 30.1. 2017

Päivän olotila: Epätoivoinen

Lomilla ja viikonloppuina tehtyjen työtuntien vuoksi olin ottanut maanantain vapaapäiväksi. Tavoitteena oli kirjoittaa pelijuttuja, mutta sen sijaan ajauduin uutisvirtaan enkä päässyt pois.

Viimeksi joskus 2003 olin törmännyt näin läpitunkevaan current events -helvettiin, ja koska olin silloin nuori ja kokematon, upposin jonnekin syvälle groupthinkin ja salaliittoteorioiden suonsilmäkkeisiin. Nyt koetan tiedostaa, että se mitä näen tulee vain omasta kuplastani, mutta tämä vain moninkertaistaa ahdistustani. Vapaan maailman johtajana oleva oranssi vieteriukko tekee niin älyttömiä asioita, että koko uutiskuplani huutaa viraltapanoa, mutta pelkään, että tämä on vain liberaalia vääristymää ja että oikeasti jossain punavihersokeuteni ulkopuolella sankat laumat nyökkäilevät hyväksyvästi ja toteavat "näin maailman pitääkin olla".

Joka tapauksessa maailmalta tulevat uutiset lamauttivat luovuuden ja halun tehdä yhtään mitään. Mitä pirua sitä muka voisi tehdä? Jos joisin, joisin.

Tiistai, 31.1. 2017

Päivän ärsytys: Tyyppi, joka sitkeästi kutsuu minua sähköpostissa nimellä Dan senkin jälkeen kun olen huomauttanut, että nimeni on Dare.

Päivän poissaolo johti siihen, että seuraavana päivänä oli liki 10 tuntia töitä, ja vielä lisää jäi tekemättä. Mutta tämänhän olen toki jo tiennyt. Sentään nonstop-duuni piti ajatukset poissa uutisista ja maailman tilasta. Toki olisi kiva, että olisin saanut aikaan jotain edistystä enkä vaan esim. sammuttanut tulipaloja tai hyppinyt hallinnollisten temppuratojen läpi.

Lähdin töistä niin myöhään, että edes boulderille meno ei ajatuksena miellyttänyt. Kotona pelinkirjoitus jumitti. Supergirlin jakso oli tyhmä. Saatanan tammikuu, onneksi se on nyt ohi.