<

>

Heinäkuu 2016: Tuhannen hymyn maa

Finncon, 1.-2.7. 2016

Conin hämmentävä tunne: Vieraat ihmiset, jotka sanovat minulle hankkineensa tai lukeneensa kirjani. Makeeta kyllä.

Lomafiilikset haihtuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, kun duunissa iski henkilöstöpoliittinen ongelmatilanne. Sentään se ei tällä kertaa johtunut mistään suunnattomasta lapsellisuudesta tai yliopistobyrokratian jähmeydestä, mutta sittenkin se vaati minua ainakin ajattelemaan työasioita. Onneksi tämä kävi nyt, eikä ulkomailla ollessani.

Pelailin, kirjoittelin ja pakkailin alkuiltaan saakka, jolloin koitti aika lähteä ajamaan Tampereelle, kohti Finnconia. Autolla ja taittopyörillä pääsimme kätevästi conialueen vieressä olevaan Dream Hosteliin, jossa asetuimme pieneen ja järkkysöpöön ikkunattomaan huoneeseen. Koetimme illalla vielä paikantaa tuttuja conibaareista, mutta menestys oli vähäistä. Mukaan tarttui vain pari vasta julkaistua kirjaa.

Lauantaiaamuna hankkiuduimme sitten itse coniin. Heti ensimmäisenä ohjelmassa oli Esikoiskirjailijat estradilla -paneeli, jossa esiinnyin. Olin tätä varten etukäteen nimenomaan kysynyt conilta, miten esikoiskirjailija saisi myyntiin teostaan, ja saanut vastauksen, että conissa myyvällä kirjakaupalla olisi tarjolla kirjojani. Näin ei kuitenkaan ollut, ei minun eikä useimpien muidenkaan esikoiskirjailijoiden osalta. Muutenkin koin olevani panelissa vähän pihalla, ja vaikka yritinkin kääntää "sori, kirjaani ei voi ostaa mistään" -heiton edukseni ja luoda itselleni underground-uskottavuutta, oikeasti taisin vain vaikuttaa aidon sählältä. Kanssapanelistini hanskaavat jutut jotenkin paljon paremmin.

Finnconin meininkiin on jotenkin aina vähän vaikeampi päästä käsiksi kuin Ropeconin. Tuttuja on vähemmän ja roolipelaamisen kaltaista luontevaa osallistuvaa ohjelmaa ei oikein ole. Scifiscene on minulle jotenkin enemmän seuraamista kuin punk-henkinen "tehdään outoja juttuja yhdessä" -ropescene. Niinpä täältä on vähän vaikeaa löytää kiintoisaa ohjelmaa, muttei onneksi täysin mahdotonta. Kunniavieras Jasper Fforde on hyvin viihdyttävä, ja vaikka Hugo-paneeli on vähän kamala, on silti ihan informatiivista kuunnella näkemyksiä teksteistä, joita en toivottavasti joudu koskaan lukemaan koska ne eivät voita mitään.

Jonkinlainen joukko kavereita kyllä löytyy, ja heidän kanssaan seuraan Atorox-palkintojen jakoa. Janos ei voita, mutta pääsee kuudennelle sijalle. Palkinnonjaon jälkeen käymme syömässä texmexiä ja juttelemassa kirjallisia sekä ruokavaliollisia.

Huomennakin olisi kiintoisaa ohjelmaa, mutta matkavalmistelut vaativat niin paljon huomiota eikä hotelliakaan enää ole, että päätän Tainan kanssa häipyä kotiin. Helsinkiin selvittyämme alkaa mainio ukonilma. Jylinässä on hyvä lukea conista saaliiksi saatua kirjallisuutta.

Sunnuntai, 3.7. 2016

Päivän hämmennys: Uusi GPS puhuu eri äänellä kuin vanha. Perusturvallisuus on uhattuna.

Kaupungilta ostin puuttuvia tarvikkeita matkaa varten, ja iltapäivästä koetan saada retkikohteitamme GPS:ään. Thaimaalaiset osoitteet ovat yhtä älyttömiä kuin japanilaiset osoitteet, eikä johdonmukainen "maa - maakunta - kaupunki - katu - talonumero" -jaottelu toimi mitenkään järkevästi. Osa tästä johtuu merkillisestä thainkielisestä translitteraatiosta, jossa sanavälit tuntuvat menevän milloin minnekin, ja osa siitä, että kadut tuntuvat olevan vähän mitä sattuu. Jotkut lähteet pitävät kärrypolkuja katuina, toiset eivät.

Matkatavaraa tuntuu tällä kertaa olevan todella vähän. Toki olen tottunut luolalomien älyttömään kamaralliin, ja viime vuoden retken pakkaus-excel, joka kattoi kokonaisen auton, retkikunnan köydet, kumiveneet, paviljongit ja päivystystarpeet, oli kieltämättä niin kosminen, että siihen nähden mikä tahansa olisi helpompi.

Maanantai, 4.7. 2016

Päivän leffa: John Wick. Hongkongilaisin amerikkalainen elokuva ikinä.

Ensimmäinen täysi lomaviikko alkoi työnteolla. Puolentoista tunnin palaveri setvi henkilöstöpoliittista kriisiämme, mutta lopulta siitä tunnuttiin selviävän kunnialla. Ainakin sain itselleni uskoteltua niin. Jos en olisi saanut, lomailusta olisi voinut tulla vaikeaa.

Viimeisiä hankintoja tehtiin, pakkausta finalisoitiin ja sen keveyttä hämmästeltiin. Koko touhu oli yllättävän kiireetöntä. Huomenna kohti itää.

Tiistai, 5.7. 2016

Päivän mielipide: Matkailu vahvistaa ennakkoluuloja

Kuin sivistyneessä maailmasa ikään, heräämme raukeasti kahdeksalta, syömme hyvän aamiaisen, ja viemme laukut rautatieasemalle. Parinkymmenen minuutin junamatka vie meidät lentokentälle. Näin asioiden pitääkin mennä. Valitetavasti päivän sivistys päättyy siihen.

Kentällä meille kerrotaan, että lentomme Moskovaan on kolme tuntia myöhässä. Olisimme tietysti voineet tarkistaa asian kotonakin, mutta mikäs tässä - sama venailla kolme tuntia kentällä. Kirjoja on riittävästi. Jatkolentojemme tila hieman huolettaa, mutta meille vakuutetaan, että ongelma on tiedossa ja hanskassa. Turvatarkastuksessa laukkuni pääsee taas ekstrasyyniin, ja syynä on johonkin sivutaskuun Halat hisarista unohtunut saippua, jonka olemassaoloa en muista ja jonka löytämiseen menee turvahenkilökunnaltakin kymmenen minuuttia. Onneksi kiirettä ei ole.

Kun lentomatkailun turvallisuus on taattu hävittämällä vaarallinen käsisaippua, pääsemme notkumaan kentällä kirjojemme parissa. Kolmen tunnin viiveellä lennokki on vihdoin lähtövalmis, paitsi ettei tietenkään oikeasti. Aeroflotin lento Moskovaan lähtee vielä myöhemmin kuin on ennustetu, ja jatkolennolle ehtiminen näyttää jo varsin pahalta. Ilmaisemme huolemme lentoemännälle, joka vakuuttaa, että laskeudumme kuudelta, ja ehdimme hyvin koneeseemme.

Laskeudumme 18:15. Kun kone alkaa viimein tyhjentyä, syöksymme ulos ja lähdemme pinkomaan kohti jatkoyhteyttämme. Valitettavasti se on kahden terminaalin päässä, ja aitoon retardityyliin välissä on turvatarkastus, jossa saamme taas purkaa ja koota makatavaroitamme. Sentään laukussa olevasta vedestäni ei ryhdytä avautumaan, joten ehdin rientää passintarkastukseen.

Ei ole puhettakaan siitä, että kukaan koettaisi ottaa meitä tai ongelmaamme haltuunsa. Olemme onneksi tottuneet olemaan omillamme. Haukankatseellani löydän portin, jolta lentomme on lähdössä, ja kymmenen minuuttia juoksemme ihmisiä täynnä olevien käytävien halki vieraalla lentokentällä. Lopulta päädymme odottelutilaan, jossa infomonitorilla pyörii Windowsin käynnistyslogo. Kun pari minuuttia myöhemmin selvitämme reitin täältä varsinaiselle portille, meille kerrotaan, että lento män justiinsa.

Roolipelikielellä tuntuu siltä, että juuri mokasimme noin viidestä vaaditusta taitoheitosta viimeisen. Vitutukseni on massiivinen. Seuraavaksi meidät kimmotetaan transfer-tiskille, jossa elämäänsä kypsynyt asiakaspalvelija koettaa viis veisata meistä. Missään vaiheessa emme saa kuvitelmaa, että kukaan piittaisi rahtuakaan tilanteestamme. Ihmiset pompottavat meitä virkailijalta toiselle, ja sanovat "kaikki on ok", selvästi tavoitteenaan saada meidät pois häiritsemästä itseään ja seuraavalle. Lopulta meidät kimmotetaan transfer-tiskin vuoropäällikölle.

Saamme uuden lennon, 24 tunnin kuluttua, 12 euron edestä lounaskuponkeja sekä 8 tunnin huoneen paikallisessa hotellissa. Hotelli on tuntivuokrainen, joten saamme mennä sinne nukkumaan vasta kello 11, ja meidä heitetään ulos tarkalleen seitsemältä aamulla. Meille vakuutetaan, että matkatavaramme tulevat samalla lennolla kuin mekin, mutta tässä vaiheessa olen jo oppinut, että paikalliset asiakaspalveluihmiset keskittyvät sanomaan meille mitä haluamme kuulla, jotta lakkaisimme häiritsemästä heitä ja siirtyisimme jonkun toisen murheeksi.

Kupongeilla ostamme ruokaa. Toki ensimmäinen ravintola, jossa haluaisimme syödä on väärällä puolella turvaarkastusta, ja yritykset löytää reitti sinne johtavat vain byrokratiasilmukkaan, joten luovutamme ja otamme B-vaihtoehdon; sen ruoka on sentään kelvollista. Hotellivarauksemmekin lopulta toimii. Lähetämme pari viestiä Thaimaan suuntaan peruuttaaksemme ensimmäisen hotelliyömme, ja sitten painumme kapselihotelliin (joka ei kuitenkaan ole scifihenkinen ruumisarkkupino) yrittämään nukkua. Hyvin alkaa tämäkin loma.

Keskiviikko, 6.7. 2016

Päivän arvailu: Korkealta näkyvän kaupungin valot. Kathmandu?

Näen yön nihilistisiä ja väkivaltaisia painajaisia, ja aina kun olen oikeasti nukahtamaisillani, hotellin käytävässä joku mielipuoli alkaa kiljua innosta. Kun meidät soitetaan hereille 6:45, olen nukkunut vain marginaalisesti paremmin kuin jos olisimme olleet lennolla. Aamiaisen jälkeen tajuan hukanneeni kotiavaimeni. Olenkin odottanut jo yli kymmenen vuotta, että "poista kaikki mikä ei ole kybernetiikkaa" -henkinen turvatarkastus johtaa johonkin tämän kaltaiseen, ja juostuani sen läpi eilisellä vauhdilla en yhtään ihmettele, että jotain unohtui.

Neuvostoliittolaishenkisen asiakaspalvelun päivävuoro on kuitenkin yövuoroa pätevämpi. Se paikantaa avaimeni, järkkää meille lisää ruokakuponkeja, sekä uuden kahdeksan tunnin pätkän hotellissa. Koska lentokenttä on jo vähän niin kuin nähty, luemme ja nukumme hotellissa suunnilleen lennon alkuun saakka.

Yhdeksän tunnin reittilento on etukäteen täyttänyt minut inholla, mutta kaikkien ennakko-oletusten vastaisesti valtava koneemme tarjoaa jopa karjavaunumatkustajille enemmän jalkatilaa kuin normaalit reittilentomme Britanniaan. Aeroflot saa ison osan tyhmäilystään anteeksi kun löydän itseni penkistä, jossa polvia ei ole pakko pitää suussa. Tarjolla on hulppea leffavalikoima, mutta penkkiemme äänentoisto on siinä määrin kuraa, että luovutamme puolikkaan Spectreä katsottuamme. Sen sijaan torkumme tai luemme. Taina saa oikeasti nukuttua pitkän tovin, minä poimin vain lyhyitä silmänräpäyksiä. Allamme leviää Keski-Aasian Staneja, sitten Tiibetin ylänkö. Himalajan kohdalla tuntuu turbulenssia, ja kovin lyhyen matkan päässä alapuolellamme näkyy kaukaisia valoja.

Torstai, 7.7. 2016

Päivän järkevyys: Automaattivaihteet vuokra-autossa oletuksena

Phuket! Thaimaa tervehtii meitä kämyisen oloisella lentokentällä ja matelevilla maahantulojonoilla. Kirjoitus on hassua vänkyrää, josta en tajua yhtään mitän. Onneksi myös englanninnokset kaikesta olennaista kuuluvat kyltteihin.

Ilmastoidun lentokenttähallin tuolla puolen sää on kuuma ja kostea. Tropiikissa tottavie ollaan, Sic Semperin maisemissa. 600 kilometrin päässä meistä olisi paikka, jossa koko pelikampanjan ensimmäinen kausi tapahtui, mutta se on Malesian puolella rajaa, ja autoa jonka vuokraamme ei saa viedä rajan ulkomaille.

Alunperin aikeemme oli saapua jo eilen ja viettää yksi yö hotellissa Patongilla, jotta saisimme tilaisuuden vähän kuittailla univelkoja pois. Kiitos Aeroflotin ja/tai Moskovan lentokentän, tämä suunnitelma meni puihin, joten about kahden tunnin yöunen voimin poimimme menopelin ja lähdemme uhmaamaan Kaakkois-Aasian liikennettä. Se on kieltämättä aika hurjan oloista, muttei täysin mahdotonta tässäkään vireystilassa. Ensimmäinen tavoitteemme on löytää supermarketti, ja kun tuttu Tesco tulee vastaan, säntäämme täydentämään varastojamme helteeseen sopivilla vaatteilla. Hinnalla pilattu tämä valtakunta ei todellakaan ole.

Ostokset tehtynä ja pikaisesti ruokaa syöneenä lähdemme sitten oikeasti tien päälle. Välittömästi kimppuumme iskee trooppinen myrsky, taivaasta tulee biblikaaliset määrät vettä, tiet tulvivat ja hullut paikalliset eivät käytä sateella ajovaloja. Ajaminen on mielenkiintoista, ja univelka antaa sille lisähaasteen. Alkuasukkaat noudattavat liikennesääntöjä vain hieman ranskalaisia paremmin, ja kamikazemopoilijat huristelevat ohi milloin miltäkin puolelta, kypärättä tietysti. Parissa kohtaa liikennettä hidastaa myrskyn kaatama puu tai helvetinmoinen kivivyöry, joskin viranomaiset ovat jo paikalla ohjaamassa autoilijoita niiden ohi.

Reilussa kahdessa tunnissa selviämme Khao Sokiin, ja löydämme ensimmäisen etappimme: Khao Sok Treehousen. Siellä meidät osoitetaan korkealla valtaviin puihin rakennettuun majaan, josta kuitenkin löytyy sähkö, vesi ja Internet. Ensimmäinen kerta koskaan, kun hotellihuoneeseen pääseminen vaatii oman lähestymisen (joka onneksi vie vain pari minuuttia, mutta sisältää puron ylityksen ja portaat puuhun). Puramme minimimäärän tavaroitamme, ja romahdamme välittömästi uneen.

Pimeän tultua saamme itseämme vielä sen verran liikkeelle, että pystymme syömään ja vähän katselemaan paikkoja ympärillä. Olemme keskellä luonnonpuistoa, pimeydessä liihottaa lepakoita ja viidakko ympärillä pitää omituista viidakkoääntä. Hyttysiäkin tuntuu olevan paljon, ja kuten tavallista, Taina kerää niitä enemmän kuin minä. Onneksi meillä on rokotteet.

Huoneeseen palattuamme vietämme tovin internetissä. Se kertoo meille, että Thaimaassa on tällä hetkellä denguekuume-epidemia, mm. Koh Samuilla, jonne olemme viikon päästä suuntaamassa. Dengueta levittävät nimenomaan hyttyset, eikä siihen ole rokotetta. Tämä ei kuulosta hyvältä.

Perjantai, 8.7. 2016

Päivän sitaatti: "I've only seen a tiger footprint once. It was *makes pizza shape* this big. I stopped that trek right away." - Jarean, oppaamme

Hyttysverkon alla nukkuminen on meistä molemmille uusi kokemus, ja vessassamme asuu torakka, joka kokonsa puolesta luultavasti voittaisi kummatkin meistä kädenväännössä. Sääennuste uhkaa seuraavaan etappiimme aivan hirveää myräkkää usean päivän ajaksi, mutta varaamamme opas on sitä mieltä, ettei mitään syytä huoleen ole. Niinpä emme muuta suunnitelmiamme. Nukumme myöhään, ja puolenpäivän jälkeen kohtaamme Jarean-nimisen paikallisen, joka on vetämässä meille kolmen päivän ajan melontaretkiä.

Puumajasta siirrymme Cheow Lanin patojärvelle. Se on noin 20 kilometriä pitkä lonkerohirviön muotinen entinen laakso, jonka Thaimaa päätti 30 vuotta sitten täyttää vedellä ja rakentaa maan suurimman vesivoimalan. Nyt laaksossa on sitten helvetin syvä plutakko, josta kohoaa viidakkoisia kalkkikivimuotoja, joiden sekaan lähdemme paikallisella pitkähäntäveneellä.

Taina on järjestänyt meidät tänne melomaan ja katsomaan lintuja, mutta hän ei ole muistanut mainita, että paikan geologia on näin ällistyttävää. Vedestä kohoavat jyrkänteet ovat parinsadan metrin korkuisia, pystysuorilta ja negatiivisilta osiltaan rikkinäistä, vaaleaa kalkkikiveä, positiivisilta osiltaan viidakkoa. Kivi on ehkä aggressiivisimman näköistä koskaan: kaikki muodot ovat uhkaavan veitsenteräviä, ja lukuisat kalliossa näkyvät kolot lupaavat käytäviä tuolla puolen. Jo pelkästään näiden maisemien takia koen saaneeni matkasta rahoilleni vastinetta. Kun ohitamme puun jossa telmii apinalauma, en enää tiedä mitä sanoisin.

Tunnin verran moottoroitu pitkähäntävene vie meitä kallioiden ja viidakon sokkelossa. Lopulta nousemme pois kelluvalle bambulautalle rakennetussa pienoiskylässä. Emme ole tarkalleen rannassa, ainoastaan rannan tuntumassa - rantaan meidät yhdistää kävelylankku, mutta ainoastaan generaattori ja vessat ovat kuivalla maalla. Meille osoitetaan pikkuinen maja, jossa ei ole juuri mitään muuta kuin patja ja hyttysverkko. Oven ulkopuolelta voi sukeltaa suoraan järveen.

Suunnilleen saman tien heitämme ylle melontavermeet. Jarean ja Taina ottavat kahden hengen kajakin, minä saan ihan ikioman banaaninvärisen kipon. Lähdemme tutkimaan ympäristöämme.

Lähistömme rannat eivät ole aivan pystysuoria, mikä tarkoittaa että ne ovat pelkkää viidakkoa. Vesirajassa on parin metrin vyöhyke, jolla kasvaa vain nurmikkoa, mutta sen jälkeen nousee parikymmentä metriä korkea vihreä seinä. Viidakko ei ole mikään kevyt vesakko; jos haluaisin nousta kajakista ja lähteä vähän metsään kävelemään, minun pitäisi ensimmäiseksi jotenkin tunkeutua muurimaisen kasvillisuuden läpi. Onneksi jaloittelu ei ole suunnitelmissa.

Sääennuste on luvannut sadetta, mutta duh, on sadekausi. Vettä tulee parina rajuna kuurona, muutoin taivas on kirkas ja näkyvyys hyvä. Puskasta kuuluu käsittämättömiä ääniä, enimmäkseen erilaisia työkoneita muistuttavia kaskaita. Vaikka kaikkialla on rehuja, eläimiä näkyy tuskin lainkaan. Jareanilla ja Tainalla on lintukiikarit, sekä ilmeisesti toimiva värinäkö, koska he oikeasti erottavat kaikenlaisia siivekkäitä elämänmuotoja. Minä näen pari tirppaa niiden lentäessä ylitsemme, mutta lintutuntemukseni perustuu jaotteluun "pikkulintu, iso lintu, erikoislintu", ja vaikka joku sarvinokka saakin toverini innostumaan, minulle se osuu vain keskimmäiseen kategoriaan.

Mutta kuten sanottua, maisemat ovat ällistyttäviä, ja on selvää, että sademetsä kuhisee elämää, joka vain enimmäkseen pysyy piilossa. Edes äänetön melontamme ei riitä yllättämään viidakon asukkeja. Näemme kyllä paikan, jossa norsu on käynyt aiemmin kylpemässä, mutta emme itse norsua.

Juuri ennen pimeää palaamme lauttakylään. Kipeä oikea käteni huutaa tuskaa ja kuolemaa, ja ihmekös tuo, sen lihakset ovat aivan surkastuneet. Nytpä saavat harjoitusta. Lautoilla täysihoitoomme kuuluu rikollisen iso ruoka-aineperversioidemme mukaan tehty ateria.

Pienoiskylä ympärillämme on melonta- ja eräretkituristeja varten pyöritettävä lomakeskus. Näin sesonkikauden ulkopuolella täällä on lisäksemme paikalla vain pari muuta turistia, joten ympärillämme on lähinnä paikallisia. Sähköä tuottaa generaattori, vettä saadaan järvestä, puhelimissa ei ole kenttää, internetistä ei ole tietoakaan - mutta katetulla ruokailuterassilla on kyllä valtava telkkari, josta lomakylän henkilökunta katsoo käsittämätöntä thaimaalaista visailuohjelmaa. Jaraen ja Taina etsivät lintukirjasta havaitsemiaan pöllötiaisia, minä vetäydyn lauttamajaan lukemaan Conania. On jotenkin paljon tunnelmallisempaa lukea barbaarin seikkailuista kun on itsekin keskellä viidakkoa ja vessaan mennessä pitää varoa saalistavia tiikereitä.

Lauantai, 9.7. 2016

Päivän eläin: Iilimato

Majassa on lämmin vaan ei kuuma nukkua, eivätkä möykkäävät hyönteisetkään häirise liikaa. Herätys on aamukuudelta, jolloin ulkona on vielä hämärää, ja teekupillisen jälkeen (siis: ennen aamiaista - ennen jumalauta aamiaista!) lähdetään ensimmäiselle melontaretkelle. Ymmärrän vielä sukeltamisen ennen aamiaista, mutta melominen ei ole samalla tavalla kevyttä lillumista, ei ainakaan minun käsivoimillani. Mutta kun opas sanoo että näin tämä tehdään, näin tehdään. Varhaisen lähdön pointti on nähdä eläimiä aamutoimillaan.

Ajatus jopa toimii, ainakin jossain määrin. Satunnaisten omituisten lintujen lisäksi näen jopa pari pientä apinaa. Hienoimpana juttuna kuulemme kaukaista kimeää huutelua, jonka kerrotaan lähtevän gibboneista. Jossain kilometrin päässä meistä viidakossa on oikeasti suuria apinoita, ja niiden ääntely on todella outoa.

Tajuan myös, että yhden hengen kajakillani liikun huomattavasti hitaammin kuin Taina-Jarean -kaksikko, ja saan kauhoa kuin vähämielinen pysäkseni mukana edes heidän verkkaisessa tahdissaan. Aamiaiselle selvitessämme olen varsin kuitti, enkä tiedä, miten selviän seuraavasta melonnasta.

Ohjelmassamme vaan ei olekaan seuraavaksi melontaa, vaan patikointia. Olemme kertoneet Jareanille harrastavamme kiipeilyä ja luolia, ja hän arvelee meidän pitävän seuraavasta kohteestaan. Pitkähäntävene vie meitä muutaman kilometrin etelään, kohti maastoa, joka on kuin suoraan Sic Semperistä.

Viidakon seinään on rannassa louhittu aukko, ja kyltti kertoo puolentoista kilometrin luontopolusta. Polku on kuin kapea tunneli ympäröivässä tiheässä kasvillisuudessa. Ulkona aurinko polttaa, mutta lehvästön alla on miellyttävää ja varjoisaa. Kuljemme ylöspäin reippaasti mutta helposti. Eteenpäin näkyy suunnilleen seuraavaan mutkaan asti. Yhtäläisyys luolamenoon on ilmeinen, paitsi että täällä pitää vähän katsoa mihin astuu. Tarkkailen ympäristöäni ja muistutan itseäni siitä, että täällä saattaa kohdata inhottavia eläviä olentoja, toisin kuin steriilissä normaalissa seikkailuympäristössäni. Klassista olisi, että tyhmä turisti tarttuisi kiinni käärmeestä, jota luulee oksaksi. Mutta käärmeitä ei näy.

Kun oppaamme pitää tupakkatauon, löydämme itsestämme ensimmäiset iilimadot. Ne ovat pieniä ja ällöttäviä, ja ohjeistuksen mukaan ne kuuluu vain kiskaista irti ja heittää pois. Yksi sellainen on sukassani, jonka läpi se koettaa turhaan kaivautua päästäkseen juomaan vertani. Toinen on Tainan sadetakin hupussa. Typerät madot eivät mahda mitään teknologiselle etumatkallemme.

Tauon jälkeen polku muuttuu vertikaalisemmaksi, ja lopulta vastaan tulee jopa kalliota. Lähdemme könyämään sitä ylöspäin. Tämä on kiipeilyä sanan luolaharrastusmerkityksessä, so. emme käytä köysiä, vaan etenemme hankalaa, lähes-pystysuoraa kalkkikiveä vapaasooloten. Vaikka märkä kivi on liukasta ja retkisandaalieni pito huono, otteet ovat erinomaisia. Kivi on kuitenkin veitsenterävää, eikä minulla ole polvisuojia. Tässä helteessä en haluaisi ensimmäistäkään haavaa, koska se luultavasti olisi iltaan mennessä auki luuhun saakka.

250 metriä lähtöpaikan yläpuolella kiipeäminen päättyy näköalapaikalle. Se on pieni, ahdas, veitsenterävistä kivistä koostuva tasanteen tapainen, josta kuitenkin on mahtavat näkymät järvelle ja ympäröivään viidakkoon. Valokuvia otetaan ja maisemia ihaillaan. Täälläkin kivikon lomassa kasvaa takkuista sademetsää, ja pieniä ötököitä on runsaasti. Taina löytää jopa tuhatjalkaisen, mutta onneksi onnistun itse välttämään moisen luontokokemuksen.

Alaspäin meno on hankalaa, ja saa kaipaamaan luolasaappaita, hansikkaita sekä suojia. Kulku käy kuienkin nopeasti. Veneellä käy ilmi, että iilimatoja on tarttunut mukaan enemmänkin: sukkaani pureutunut matonen oli vain harhautus, todellinen hyökkääjä oli sillä aikaa kiivennyt ylös lahjettani, diablerisoinut pohjettani ja häipynyt saatuaan kyllikseen. Antikoagulanttia erittävän juotikkaan jäljiltä lahkeeni on kuin gore-leffasta. Muutkin seurueen jäsenet ovat ottaneet osumaa, mutta madot ovat lopulta enemmän ällöttäviä kuin vaarallisia, eivätkä niiden pienet imujäljet meitä hidasta.

Lounaan jälkeen tehdään vielä melontaretki, jonka makeimmat havainnot ovat metsästä kuuluva laukausta muistuttava bambunrungon räsähdys kun villisika astuu sen päälle, sekä veteen vauhdilla ampaiseva juovavaraani. Illallista on taas valtavasti, mutta pimeän tultua oloni alkaa tuntua heikolta. Ensin iskee päänsärky, ja kun otan pari buranaa, tajuan että vatsani kiertää ja minua huimaa. Olenko taas ollut huono trooppinen matkailija ja unohtanut desinfoida käsiäni joka välissä? Vai olenko poiminut jostain eksoottisen vatsataudin? Ajatus jälkimmäisestä hyytää. Olemme aivan huitsin kuusessa, generaattorista katkaistaan yhdeltätoista virta, ja sen jälkeen vessassa käyminen on vielä suurempi operaatio kuin aiemmin. Kaikki juotava vesi tulee tietenkin pulloista, järvestä otettua vettä ei pidä juoda.

Käytän puolitoista tuntia wc-rakennuksessa arpoen, nauttiako negatiivinen päivällinen ja koettaa parantaa oloani siten. Jos sekään ei auttaisi, olisin varmaan oikeasti sairas - mutta jos se auttaisi, menettäisin kauhean määrän kaloreita eikä vararavinnon lähteitä ole. Lopulta, vähän ennen generaattorin sammutusta fiiliksissä tuntuu hienoista helpotusta. Ruuat yhä sisälläni palaan majaamme, ja vajoan verkalleen uneen.

Sunnuntai, 10.7. 2016

Päivän paikka: Khau Jia (sp?)

Yö on yllättävän tuskaton, ja aamulla olen vielä vähän heikko, mutta pirteä. Tälle päivälle on kaavailtu neljän tunnin pituinen melontaretki, pisin toistaiseksi tekemistämme. Kai minä sille uskallan lähteä. Syömme aamiaisen ja hyppäämme kajakkeihin.

Puolen tunnin jälkeen oloni on voimaton ja hutera. Jarean ja Taina melovat fraktaalin muotoisen järven rantoja pitkin ja vahtivat silmä kovana kaikkia mahdollisia lintuja. Minä oion reittiäni, en lähde nuohoamaan vuonomaisten umpikujien jokaista nurkkaa, vaan rasitan itseäni mahdollisimman vähän. Yllättäen reittivalintani palkitaan saukkohavainnolla. Siitä huolimatta lämpö, johon kuvittelen jo tottuneeni, tuntuu painostavalta, eikä kajakkini tunnu ohjautuvan oikein. Pelkään, että joudun keskeyttämään retken, ja mietin, osaankohan takaisin lauttakylään yksin jos niin teen. Järvi on varsin sokkeloinen ja tunnistettavia maamerkkejä on vähän.

Sitten käännymme mutkasta, ja edessämme vedestä kohoaa eeppinen kalliojyrkänne. Se nousee parisataa metriä ylöspäin, ja sen vieressä on vähän pienempiä kallioisia jyrkänneluotoja. Paikka on mykistävä. Yhtäkkiä paha oloni haihtuu, kun pusikon sijasta ympärillä onkin upeaa, jylhää kalkkikiveä. Sormieni alla se tuntuu viileältä. Sen leikkauskohdat ovat veitsenterävät. Sitä olisi upeaa trädikiivetä tai loivemmista kohdista ehkä vain vapaasoolota - tosin se näyttää paikoitellen aika murtuma-alttiilta, ja sen reunat saattaisivat leikata sormia ja köysiä.

Kotvan kuluttua vedenpinnassa näkyy luolan suuaukko. Se on ehkä viisi metriä leveä ja vajaat pari korkea. Tottakai melomme sisään. Kammio suuaukon takana on helposti riittävän suuri parille kajakille, katossa majailee lepakoita, ja eräässä kulmassa oleva kalsiittivaluma kertoo suunnan, josta luolan muodostanut vesi on tullut. Kalsiittivaluman päällä näkyy aukko, josta mahtuisi ehkä ryömimään eteenpäin. Nopea veikkaus on, että syvemmällä on reitti 150-metrisen kallion päälle, mutta on mahdotonta tietää, mahtuisiko siitä ihminenkin.

Jos mukana olisi kypärä ja valo, kiipeäisin ehkä kalsiittivaluman päälle ja tutkisin onkalon, vain tietääkseni onko siellä mitään kiinnostavaa. Nykyisellään emme saa edes ilmavirtausta mitattua, enkä tiedä, kertooko sen puuttuminen tropiikissa mitään. Sisällä on yhtä lämmintä kuin ulkonakin. Jarean kertoo, että onkalon nimi on Khau Jia - Jian luola - eikä sitä hänen tietääkseen ole tutkittu pidemmälle.

Loppuretkeni menee luolaa fiilistellessä ja ympäröivää kalkkikiveä pohtiessa. Tänne olisi hilpeää järjestää Suomen luolaseuran tutkimusretki, mutta tosiseikka on, että mitään kansainvälisellä skaalalla järisyttävän mahtavaa ainakaan tästä kohdasta tuskin löytyy. Paljaissa kallioissa näkyy vähänlaisesti siirroksia, minkä kuvittelen tarkoittavan, että jos vesi on kaivertanut jotain sen sisään, se olisi lähinnä pystysuora kuilu. Toki jotain muutakin voisi löytyä - en tiedä geologiasta riittävästi osatakseni ennustaa tällaisia asioita.

Lauttakylään palattuamme syömme lounaan ja pakkaamme tavaramme. Edellispäivän aikana kylään oli ilmestynyt muitakin turisteja, mutta useimmat heistä näyttivät olevan paikalla vain retkeilläkseen pitkähäntäveneillä, ja niiden moottorin ääni hautaa alleen kaikki luonnon äänet sekä pelottaa eläimet pois. Melonta oli selvästi viisaampi valinta. Saamme kyydin pois, ensin veneellä ja sitten autolla. Khao Sok Tree Housella meille annetaan sama puumaja kuin aiemminkin. On hyvä olla taas paikassa, jossa on kylppäri, sähköä ja nettiyhteys.

Maanantai, 11.7. 2016

Päivän romaanisuositus: Charles Stross - The Nightmare Stacks. Parasta Laundrya tähän mennessä.

Kolmen liikunnallisen päivän jälkeen ohjelmassa on vapaata. Ulkona rankat sadekuurot pyyhkivät ylitsemme, me kuivattelemme tavaroitamme, käymme läpi valokuvia ja funtsimme seuraavaa siirtoa. Ilmeisesti Ko Samuilla pelkäämämme dengue-epidemia oli vanha uutinen, ja vaikka Thaimaassa on tänäkin vuonna paha denguemeininki, se on keskittynyt pääkaupungin ympärille ja Phuketiin. Sukelluslomakohteessamme menon ei ole raportoitu olevan normaalia pahempaa.

Reidet ovat melonnan jälkeen hieman hellinä, ja sää vie halut käydä missään. Työasiat tunkeutuvat hetkeksi lomani keskelle, kun erään palvelimemme valitetaan sisältävän haittaohjelmia. Onneksi kyseessä on vain testipalvelin, joka ei sinänsä sisällä mitään arkaluontoista.

Tiistai, 12.7. 2016

Päivän ahdistus: Sekavasti merkityt kaistat Don Sakin lauttaterminaalissa

Khao Sokin sateet jäävät taaksemme, kun lähdemme ajamaan itää kohti. Malakan niemimaa on kapea, ja kuljemme sen läpi parissa tunnissa. Edelleen Thaimaa ylläpitää vaikutelmaa mukavana maana jossa autoilla: vain yhdessä kohdassa tie on huonossa kunnossa, ja senkin olisi voinut kiertää, jos olisimme seuranneet tienviittoja emmekä lyhyintä reittiä etsivää GPS:ää. Toisaalta, sitten emme olisi syöneet matkalounasta poliisiaseman takapihalla olevassa kojukeittiössä.

Taina hankkii meidät Thaimaanlahden rannalle, josta otamme autolautan eteenpäin. Kanssamatkustajistamme puolet on paikallisia ja puolet länsimaisia turisteja. Tunnin seilaamisen jälkeen olemme Ko Samuin saarella. 400 kilometriä meistä pohjoiseen on manner-Aasia ja Bangkok pienessä pohjukassaan, saman matkan päässä koillisessa, lahden itärannalla Kambodzda ja Vietnam. Ne eivät kuulu meidän kohteisiimme tällä retkellä.

Ko Samui on pieni saari, vajaat parikymmentä kilometriä halkaisijaltaan. Sen kokoiseksi täällä on aivan typerän paljon liikennettä. Valtaosa siitä koostuu niin kovin thaimaalaisista mopedeista, jotka ajavat asiaankuuluvan holtittomasti. Sinänsä, jos nämä kaikki ihmiset liikkuisivat autoilla, täällä vallitsisi täysi tukos. Mopedit ovat erikoisen tasa-arvoistava kulkuväline: niillä ajetaan ikään, kokoon ja sukupuoleen katsomatta. Näen jopa pari länsimaalaista niiden selässä, varmankin turisteja jotka ovat vuokranneet itselleen hyvin tänne sopivan menopelin.

Hotellimme on keskellä turistialuetta, ei rannalla, jossa varakkaat matkailijat ovat, vaan pari korttelia siitä syrjässä, pesuloiden, vuokraamoiden ja pikkukauppojen keskellä. Baan Taa Yay on pimeässä vähän hankala löytää, kyltti näkyy vain toiseen suuntaan. Saamamme huone on ehkä hotellimaisin tähän saakka: kivestä ja laastista rakennettu, kuiva ja ilmastoitu. Sängyn yllä ei ole hyttysverkkoa, joten jahtaamme huoneesta kaikki verenimijät jotka suinkin löydämme.

Suoritamme pikaisen silmäyksen lähiseutuun. Ilmoittaudumme sukellusliikkeessä, ja saamme aikatauluja puuhillemme. Ostamme ruokaa Family Martista. Huoneessamme on jopa jääkaappi, joten emme ole pelkästään ravintoloiden ja kuivamuonan varassa.

Keskiviikko, 13.7. 2016

Päivän houkutin: Eye of the Tigeria soittava Samui Fight -mainosauto

Taina erkanee aamulla sukelluskurssilleen, ja minä jään yksin. Yksinäinen kaukomatkailu ei ole oikein juttuni, mutta käyn läheisellä rannalla uimassa ja täydennän ymmärrystäni lähiseudulta löytyvistä asioista. Saan hotellihuoneemme verkkoyhteydenkin pelittämään, tosin jotenkin tämä on vielä hitaampi kuin Khao Sokin puumajassa ollut Tarzan-net -yhteys.

Sukelluskurssin teoria on yhtä turhaa kuin aina aiemminkin. Kun siitä on selvitty, lähdemme tutkimaan Samuin saaren yöelämää. Taina leikkaa kuontalonsa lyhyeksi, ja yömarkkinoilta ostamme helvetin hyviä smoothieita. Kaiuttimet paasaavat viereisellä stadionilla alkavaa Muay Thai -matsia, ja sisälläni herää liikaa van Damme -leffoja nähnyt kasaritoimintaleffafani. Jos olisin täällä yksinäni, kävelisin luultavasti sisään katsomaan, kuinka kovat jätkät antavat toisilleen turpaan, oli tämä miten normaalin luonteeni vastaista tahansa. Onneksi Taina on herkkä väkivallalle jopa elokuvissa, joten hänen kanssaan moiseen hulluuteen ei voi luisua.

Torstai, 14.7. 2016

Päivän eläin: Tungetteleva imukala

Älyttömän varhain aamulla oveen koputetaan. Mit helv? Bungalowin ulkopuolella on thaimaalainen lavataksi, joka on tullut noutamaan minua sukeltamaan, kaksi tuntia aiemmin kuin kuvittelin. Heitän nopeasti vaatteet päälle ja maskin ja regun laukkuun, ja hyppään puoliunessa kyytiin. Taksilla matkustaa samaan määränpäähän muutama nuori länsimainen kundi.

Veneellä tarjoillaan onneksi aamiaista, ja siellä alan myös tajuta, mihin olen oikein joutunut. Viimeksi kun Egyptissä aloitin sukellusloman, eka sukellus meni minulta aivan täysin päin helvettiä, ja siellä parinani oli ymmärtäväinen Kaisa, joka ei myöskään ollut parhaassa vireessä ensimmäisenä iltana. Täällä parikseni arpoutuu niinikään 50 sukellusta suorittanut Tobias-niminen saksalainen, jolla on mukana kaikki omat kamat sekä noin skootterin kokoinen valokuvausjärjestelmä. Muut veneen matkustajat ovat enimmäkseen ruotsalaisia - ilmeisesti joku svenssoniklaani on tullut kolmen sukupolven voimin sukeltamaan ja snorklaamaan.

Marine Parkiin menee veneellä hyvä tovi. Kasailen sukellusvermeitä ja muistelen, miten viimeksi sukellusloman alussa eka sukellus meni täysin päin helvettiä ja miten pihalla vuosi sitten Teneriffalla olin. Sittenkään en ole erityisen huolissani. Eihän tämä ole kuin sukeltamista, ja jotenkin minulla on käsitys, että osaan sen.

Veteen meneminen vahvistaa fiilikseni. Minua ei ahdista eikä pelota, viiteentoista metriin laskeutuminen on vain hauskaa. Näkyvyys ei ole suunnattoman mainio, mutta riutta on kaunis ja kaloja riittää. Uimme veden puoliksi täyttämän syvän luolan läpi, ja kerrankin nosteen hallinta sekä rauhallinen liikkuminen tuntuvat olevan hallinnassa. Parikseni siunaantuneella Tobias-nimisellä saksalaisella on aivan massiivinen kameraviritys, ja kuten monet sukellusvalokuvaajat, hän keskittyy yksinomaan kuvaamiseen. Sukelluksen loppua kohden pysähdymme, kun vastaan tulee riuttaan takertunut kalastusverkko jonka ei pitäisi olla täällä. Irrotamme sen ja viemme ylös, ja parinkymmenen minuutin ajan leikkaamme verkkoon juuttuneita rapuja irti ja palautamme niitä mereen. Samalla saan kuulla, että pieni matomainen kala joka eräässä vaiheessa sukellusta tökki reittäni, on vaaleisiin isoihin kaloihin kiinnittyvä imusuinen eläin, joka joskus häiritsee vaaleaihoisia sukeltajia. Yleensä kohteet ovat naisia, mutta selvästi myös androgyyni olminvärinen nörtti kelpaa.

Seuraava sukellus on hieman isomman saaren luona, jossa pohja on pahemmin mylläytynyt ja näkyvyys vain viisi metriä. Pikkukaloja ja koralleja on edelleen valtavasti, mutta nyt parini kameraobsessio käy oikeasti ongelmalliseksi. Sameassa vedessä on työlästä koettaa pitää kontakti sekä häneen että ryhmämme toiseen pariin, ja kerran onnistummekin kadottamaan divemasterin sekä hänen parinaan sukeltavan ruotsalaisen.

Yhtä kaikki sukeltaminen on hauskaa eikä lainkaan stressaavaa. Koen nosteenhallinnan sujuvan paremmin kuin pariltani, mikä on minulle kokonaan uusi elämys. Kun pinnalle on palattu ja olen purkanut lokin tietokoneeseen, näen ilmankulutukseni vihdoin saavuttaneen tason, joka sopii suht osaavalle sukeltajalle.

Veneily kotiin on uuvuttavaa. Sukellus on vienyt mehut, kuten tavallista, ja tyhmästi olen jättänyt kirjani kotiin. Puhelimessa on sentään Conan-kokoelma hätätilanteita varten, mutta tarinoiden kaavamaisuus alkaa risoa melko nopeasti. Kotiin päästyämme käymme vielä läheisellä yötorilla syömässä ja katselemassa meininkiä.

Perjantai, 15.7. 2016

Päivän ilmiselvyys: Virtaa vastaan uiminen kuluttaa enemmän ilmaa

Aamuseitsemältä hyppään jälleen taksikyytiin, ja tällä kertaa Tainakin on mukana. Hän jätti sukelluskurssin kesken, mutta päätti silti lähteä veneelle snorklatakseen riutalla. Vähän harmi mutta mikäs siinä.

Kohteemme tänään on Sail Rock, ja vene on aivan täynnä sukeltajia. On aran näköisiä sukelluskokeilijoita, on ryppyotsaisia OWD-kurssilaisia, kunnon superatleettien näköisiä konkareita, ja sitten meitä trooppisia sunnuntaisukeltajia. Pari kiinalaista nuorta naista näyttää lähinnä shoppailijoilta tai sukelluskokeilijoilta, kunnes he kaivavat esiin gopro-kamerat ja design-sukellusvermeet. Harrastus selvästi kerää kaiken näköisiä.

Ulkona on aurinkoista, ja suojavoiteita kuluu. Sail Rock on avomerestä pistävä kallioinen luoto, jonka päällä pesii lintuja. Varsinainen pohja on sadassa metrissä, ja jossain 40 ja 60 metrin välillä hengaa valashai. Niin syvälle en kuitenkaan ole menossa.

Ensimmäinen sukelluksemme vie meidä 25 metriin. Näkyvyys on hyvä, ja paikka kuhisee elämää. Hirveän iso meriahven mulkoilee meitä. Divemaster keskittyy kouluttamaan OWD-sukeltajaa, me muut tyhmäilemme ympäriinsä. Luodon ympärillä käy melkoinen virta. Sen läpi uiminen sujuisi minulta melko helposti, mutta parini kamerahässäkkä on kaikkea muuta kuin virtaviivainen, ja hän ajautuu ties minne tapellessaan sitä vastaan. Tämä kuluttaa paljon ilmaa, ja sukellus jää vain reilun puolen tunnin mittaiseksi.

Lounaan jälkeen lähdemme uudelleen alas. Tällä kertaa sujahdamme pohjan tuntumassa olevasta koralliaukosta pystykuiluun, joka kulkee 18 metrin syvyydestä pinnan tuntumaan. Suljetussa ympäristössä keskityn liikkumaan varovaisesti ja huolehdin siitä, etten osu mihinkään. Tämä on kohtalaisen helppoa. Yhtäkkiä, ja ensimmäistä kertaa koskaan, tuntuu siltä, että luolasukellus, tai ainakin sitä edeltävä cavern diver -spessu voisi ehkä jotenkuten olla ulottuvillani.

Tämäkin sukellus on jotenkin hämmentävä. Vesi on aivan täynnä sukeltajia - veneitä on paikalla ehkä kymmenen, ja jokaisesta on laskeutunut kymmenen sukeltajaa. Mestari näyttää merkillisiä käsimerkkejä, enkä käsitä, mitä hän oikein tahtoo meidän tekevän. Keskityn itse katselemaan kaloja, seuraamaan muita sukeltajia, ja nauttimaan olostani. Kun on viimein aika nousta pintaan, näen vilauksen Tainasta, joka snorklaa luodon vieressä ihailemassa riuttaa ja kaloja.

Noustuamme vedestä bondaamme näkemistämme vesielävistä. Vene lähtee takaisinpäin. Haluaisin sukeltaa lisääkin, mutta huominen retki on peruttu osallistujakadon vuoksi. Seuraava sukellus tulee sunnuntaille. Veneellä ihmisillä näkyy karuja auringonpolttamia, ja kun palaamme hotellille, huomaamme ettemme itsekään ole aivan täysin niitä väistäneet. Sentään palovammat rajoittuvat minulla outoon pieneen suikaleeseen kyynärvarressa, ja Tainalla vain marginaalisesti isompiin läikkiin alueilla, jotka snorklatessa altistuivat paahteelle.

Hotellilla käy myös ilmi, että jossain vaiheessa päivän toisen sukelluksen aikana olen käynyt 28 metrissä. En tajunnut tehneeni niin. Toki tämä syvyys on hyvin taitojeni rajoissa, mutta en pidä ajatuksesta, että lipsahdin sinne edes huomaamatta tekeväni moista. Varmaankin tapahtui seuratessani parejani.

Lauantai, 16.7. 2016

Päivän toinen näkökulma: Taina's Adventures - valokuvia ja tekstiä

Vaikka Baan Taa Yaay onkin ollut hotellina miellyttävä, kuiva ja viileä, tuntuu siltä että voisimme vaihtaa hieman maisemaa. Olemme juuri nyt aivan Ko Samuin pahimman turistihelvetin vieressä, ja voisimme ehkä vetäytyä jonnekin hitusen syrjempään. Parin kilomerin päässä on ranta, josta snorklaajat pitävät, joten etsimme sen läheltä huokean majoituksen, pakkaamme kamamme ja lähdemme.

Majoitusvaraus failaa parhaalla tavalla: netissä maksamaamme huonetta ei olekaan tarjolla, joten meidät on pakko sijoittaa rannan vieressä olevaan luksusmökkiin. Tämä ei, yllättäen, haittaa yhtään. Ranta osoittautuu erinomaiseksi snorklausrannaksi: riittävän kirkas vesi kuhisee pieniä ja isompiakin kaloja, ja jonkin matkan päästä löytyy hieman koralliakin. Vähän murheellisesti tajuamme, että tämä on kuitenkin kuoleva kohde - aiemmin paikalla on varmaan ollut oikea riutta, mutta se on enimmäkseen tuhoutunut.

Yritykset harjoittaa vedenalaista valokuvausta ovat varsin koomisia, mutta leikkikenttänä ranta toimii upeasti. Päivä kuluu vesileikeissä. Hotellin ravintola tarjoaa halvalla kaikenlaista ruokaa. Kun aurinko on laskenut, täysikuu paistaa palmujen välistä suoraan yläpuolelta, kuten tropiikissa käy.

Sunnuntai, 17.7. 2016

Päivän välikohtaus: Thaimaalainen liikenneonnettomuus - songhaew-taksi vs. mopedi. Onneksi ketään ei sattunut, ja onneksi tämän pääsi kokemaan siten, ettei itse ollut kuin matkustajan roolissa.

Kuljetuksen on näköjään vaikea löytää uudelle hotellillemme: ilmoitettu lähtöaika on seiskalta, mutta kyyti saapuu 7:45. Tässä ajassa olemme ehtineet tehdä tuttavuutta useiden hyttysten kanssa. Päivän sukellukset kohdistuvat Marine Parkiin, jossa näkyvyys on vielä huonompi kuin aiemmalla kerralla. Samassa sukeltajaryhmässä kanssani on kiinalaiskaksikko, ja joko he tai minä tai molemmat ovat aivan sähliä taktisessa sukeltamisessa. Tuloksena sukelluksista ensimmäinen on pelkkää sähläystä. Toinen sentään on vähän mielekkäämpi, paikoitellen jotain näkeekin ja kaloja on paljon. Sittenkin, ahtaat kanjonit, kahden metrin näkyvyys ja voimakas virtaus ovat aika hankala yhdistelmä.

Sukellusten jälkeen jatkuvat pitkät kuljetukset kohteisiin alkavat kyrsiä. Huomaamme harkitsevamme siirtymistä Koh Samuilta jollekin vähän lähemmälle saarelle. Ensin pohdimme Koh Tao'a, mutta käy ilmi, että pieni pelkkään sukeltamiseen keskittyvä saari on sekä helvetin kallis että aivan massiivinen käynnissä oleva ympäristökatastrofi, joka surkealla jätevesikäsittelyllään käytännössä tuhoaa ympäröiviä riuttoja. Emme aio osallistua tällaiseen. Koh Phangan sen sijaan vaikuttaa lupaavammalta. Sinne menemisessä pelottaa parin päivän päästä koittava Full Moon Party, "the worst party in Asia", mutta kai sen voi välittää menemällä saaren toiseen laitaan ja keskittymällä vesiaktiviteetteihin.

Maanantai, 18.7. 2016

Päivän havainto: Mihin tahansa yksittäiseen etniseen ruokaan kyllästyy ajan myötä. Thaimaalaiseen kyllästyy hitaammin kuin kiinalaiseen mutta (luultavasti) nopeammin kuin intialaiseen tai italialaiseen.

Varhain aamulla keräämme tavaramme ja lähdemme Coral Cove Resortilta. Buddhalaisessa temppelissä olevan geokätkön kautta etsiydymme Raja Ferry Portiin ehtiäksemme kahden lauttaan Koh Phanganille. Koetamme varautua etukäteen lauttamatkustuksen epäselvyyteen, mutta saamme iloisen ristiriitaista tietoa kylteistä, infomonitoreilta ja vajavaisesti englantia puhuvilta virkailijoilta. Lopulta tajuamme, että lauttamme on 30 minuuttia myöhässä. Hyvä ettei kukaan ampunut meitä, kun yritimme ajaa säädettyyn aikaan monitoreissa näkyvään lauttaan.

Unettavan lauttaretken jälkeen saavumme Phanganille. Todellakin olemme nyt aivan hevon kuusessa. Pikkuisen satamakeskuksen jälkeen ympärilä rehottaa älytön yhdistelmä rehevää viidakkoa ja päättymätöntä nuorisoturistiansaa. Phangan on kuin rantojen ympärille syöpämäisesti kasvanut kasa ravintola-, sukellus-, tatuointi-, retkeily- ja mopovuokra-startuppeja. Kaikki palvelut näyttävät halvoilta ja häthätää kyhätyiltä, valtaosa vastaantulijoista on nuoria länsimaalaisia. Perhe- tai ylellisyysmatkailukohde tämä ei ole, kaikki tuntuu olevan suunnattu kaksikymppiselle bilehileelle, joka haluaa ehkä vähän sukeltaa tai reippailla alkoholimyrkytysten välissä. Lisäksi kaikkialla on jatkuvasti muistutus saaren kaikkeasyövästä hirviöstä, Full Moon Partysta. Milloin on seuraava Full Moon Party, miten kauan kestää päästä täältä Full Moon Partyyn, mitä maksaa taksi Full Moon Partyyn? On helppoa kuvitella, että jokainen näkemämme ihminen on täällä ainoastaan odottamassa seuraavaa täysikuuta kuin mikäkin ihmissuden alkoholisti-narkomaanivariantti.

Lopputulos on silti enemmän hämmentävä kuin ahdistava. Suuntaamme autollamme saaren luoteiskulmaa kohti. Vaihtelevan kuntoisella ahtaalla betonitiellä ajaa meidän lisäksemme lähinnä mopedeja ja songhaew-busseja. Matkaoppaan uhkaamaa teiden laadun heikkenemistä Haad Yaon rannan pohjoispuolella ei tule, ja selviämme vaivattomasti pienellä autollamme hassunnimiseen Haad Saladin rantaan. Siellä meitä odottaa vuokraamamme mökki. Siitä on merenrantaan hieman pidempi matka kuin edellisestä majoituksestamme, mutta toisaalta rannassa on sukelluskeskus. Mitäpä sitä muutakaan kuin varaamaan sukellusohjelmaa huomiselle.

Tiistai, 19.7. 2016

Päivän hankaluus: Kun vihdoin löytää paikan, joka kelpuuttaa luottokortinkin maksuvälineeksi, ei minun korttiani hyväksytä.

France Plongeé on ranskankielinen sukelluskeskus Haad Salad Villas -lomakylän keskellä. Onneksi gallialaisilta luonnistuu täällä laitamailla myös englanti, joten sukelluksessa ei tarvitse selvitä pelkästään käsimerkeillä.

Kohde on jälleen Sail Rock, mutta täältä sinne on paljon lyhyempi matka kuin Koh Samuilta. Tunnin veneilyn jälkeen olemme taas kirkasvetisen luodon vieressä. Tainallakin on tällä kertaa ohjelmassa sukellus, ja hän on napannut ranskalaisista ohjaajista yhden henkilökohtaiseksi opettajakseen.

Omat sukellukseni ovat taas mutkattomia 20 metrin tuolla puolen käyviä kalankatselukierroksia. Kerrankin kaikki sujuu niillä kuten pitääkin: ryhmässä ei tyhmäillä eikä sekoilla, vesi on kirkasta, kaloja on paljon ja vastaan tulee pari kiinnostavaa haastetta, kuten kapea railo jonka läpi uimme reunoihin koskematta. Varmasti aivan sattumalta tällainen retki tapahtuu silloin, kun mukana ei ole yhtään vedenalaista valokuvaajaa.

Tainakin ilmestyy veneeseen sukelluksensa jälkeen. Selvästi yksityisopettajan antama Discover-sukellus oli ollut oikea idea: näissä vesissä pääsi käväisemään hienolla riutalla upeiden kalaparvien keskellä. Vertailemme eläinhavaintojamme ja tajuamme, että pienellä tukialuksella on kaksi muutakin suomalaista turistia. Sosiaalisempana meistä Taina juttelee heidän kanssaan kotimatkan.

Haad Saladille palattuamme minuun iskee kooma. Ei ihme, päivä on ollut täkäläisittäinkin kuuma - 33 astetta, ja paikoitellen iho näyttää siltä, että aurinkorasva on vain vaivoin onnistunut estämään palamisen. Ranskalaiset ovat huomennakin menossa Sail Rockille, eikä ihan heti ole tarpeen lähteä takaisin. Huomenna voisi sen sijaan tutkia rannan vieressä sijaitsevia vesiä.

Keskiviikko, 20.7. 2016

Päivän aloittelijamoka: Luottokorttini kelpaamattomuuden syy on, että autovuokrausfirman takuuksi asettama katevaraus on vienyt kortin aivan katteensa rajalle.

Haad Salaad ei tarkoita salaattirantaa vaan merirosvorantaa. Ilmeisesti 1700-luvulla tässä kolkassa asui jotain Thaimaanlahden kauhuja, mutta nyt heistä on jäljellä enää sukelluskeskus Pirate Divers. Sitä pyörittävä ruotsalainen moittii meitä siitä, että sukellamme ranskalaisten emmekä kanssaskandinaavien kanssa, mutta myy meille silti maskeja ja skinsuit-paitoja. Uusien varusteiden voimin uskaltaudumme snorklaamaan merirosvorannan vesiin.

Merirosvoilla on aikanaan ollut melko matalapohjaiset laivat, koskapa Haad Saladin ranta syvenee hitaammin kuin mikään koskaan kohtaamani. Onneksi ostimme auringolta suojaavat paidat. Kolmenkymmenen sentin syvyisessä vedessä pohja on pelkkää terävää kiveä ja korallijäännettä, jossa on juuri ja juuri mahdollisempi uida kuin kävellä. Pohja on myös täynnä merimakkaroita, ja rannan tuntumassa löytyy melkoinen valli merisiilejä. Täällä saa tosiaan snorklata varoen.

Älyttömän matalassa vedessä snorklaus osoittautuu hyvin ahdistavaksi. Pohjaan ei voi istuutua, koska se on liian terävä, asentoa ei voi vaihtaa tai osuu johonkin pohjassa olevaan. Ei ole liioin mitään tapaa nostaa päätä pinnan yläpuolelle, koska se johtaisi ainakin minun tasapainottelutaidollani pohjakosketukseen. Niinpä pää on pidettävä vedessä ja hengitys tehtävä snorkkelin läpi. Tämä aiheuttaa minussa ehkä pahemman reaktion, kuin mikään ahdas luolakäytävä ikinä. Niissä voin sentään yleensä pysähtyä ja relata, täällä pysähtyminen johtaa vajoamiseen.

Lopulta sentään löydämme syvemmän kanaalin, jossa voi uida rauhassa ja katsella värikkäitä kaloja. Paikka on ehdottomasti kaunis, ja Taina valokuvaa ahkerasti. Pitkän valokuvaus- ja merielämän ihailusession jälkeen yritämme lähteä takaisinpäin, mutta eksymme vielä aiempaakin matalampaan koralli- ja merisiiliviidakkoon. Umpikujassa peruuttaminen on mielettömän vaikeaa. Vessahätä on huomattava. Aurinko tuntuu niskassani kuumalta.

Lopulta löydämme taas syvempään veteen, ja sieltä rantaan. Kotona oloni on sekava ja huimaava, eikä se poistu edes juomisen ja WC:n avulla. En ole palanut enkä ylikuumentunut - paitani ei lämmitä, ja vesi itsessään on ollut sopivan viileää. Sen sijaan olen kuitannut jostain jonkin trooppisen pöpön.

Loppupäivä kuluu vessan ja petin väliä ravatessa. Onneksi huoneemme Haad Salad Villassa on suhteellisen sivistynyt, ilmastointi pelaa ja vettä on riittävästi. Kuten monesti vatsakivussa, koen etten pysty syömään mitään mikä maistuu miltään, mutta purkkitonnikala sentään pysyy alhaalla. Ilmoitamme sukeltajille, että jos olo ei dramaattisesti parane, huomenna ei sukelleta.

Torstai, 21.7. 2016

Päivän varautuminen: Lukulaitteessa lomalla on aina 20 lukematonta kirjaa sairaspäivän varalta.

Vatsapöpö pelastaa meidät Full Moon Partylta. Onneksi pöpö on laatuaan aika lievä: ruoka pysyy pääosin sisällä ja lämpöä on vähän. Käytän päivän pääasiassa lukemalla, Taina ui, snorklaa ja on sosiaalinen paikallisten kanssa.

Brinin jälkimmäinen Uplift-trilogia ei tokalla lukukerralla oikein säväytä. Skaala menee niin älyvapaaksi, että yhtään mistään on vaikea välittää kun biljoonat ja triljoonat älylliset olennot kuolevat vaan, jotta yksi kirjan voimataho saisi tehtyä jotain, joka maalataan jopa semisankarilliseksi. Täh. Greg Bearin Moving Mars taas toimii samalla tavoin kuin Bearin kirjat yleensäkin, eli hetkittäin tosi hyvin, mutta enimmäkseen vaan ärsyttävästi ja epäkiinnostavasti. Toivottavasti sen lukeminen ei kuitenkaan tarkoita, että olen laajentamassa lukuhaastettani Hugo-voittajista Nebula-voittajiin.

Perjantai, 22.7. 2016

Päivän ruoka: Kalahampurilainen ranskalaisilla. Pakko saada vaihtelua riisistä ja nuudeleista.

Hieman huterana mutta enimmäkseen toimivana kohtaan maailman. Full Moon Partyn jälkeisenä päivänä kukaan ei sukella - kuulemma tämä käytäntö syntyi aivan liian monen onnettomuuden jälkeen. Tämä on helppo uskoa. Jos saarella liikkuminen olisi helpompaa, lähtisin ehkä Haad Rinille osallistumaan siivoustyöhön ihan vain nähdäkseni bileiden kuulemma aiheuttaman eeppisen tuhon, mutta ranta on toisessa päässä saarta, ja tiet sinne ovat mitä ovat. Haad Salad on tosiaan päällystettyjen teiden ääripiste; sen jälkeen alkaa mutaisten, rakenteilla olevien teiden ja lomakohteiden erämaa jonka kautta ei uskalla ilman maasturia tai pickup-taksia liikkua. Ahkerasta laajenemisesta voi päätellä, että joku täällä ei usko, että peak tourism olisi jo saavutettu.

Kun sukeltaa ei voi, käytämme päivän geokätköilemällä, snorklaamalla ja melomalla. Melontaankin ranta on mainio, kajakkeja vaan ei viitsi vuokrata ennenkuin pahin keskipäivän paahde on ohitse, ja alkuillasta emme ehdi enää meloa läheiselle saarelle, josta löytyisi mm. autio lomakeskus. En tiedä, miten täällä jokin lomakeskus voi päästä autioitumaan. Ehkä paikka, jonne ei päässyt mopedilla ei kertakaikkiaan kannattanut.

Lauantai, 23.7. 2016

Päivän älytön kirja: David Wong - This Book Is Full Of Spiders

Sail Rockilla alkaa sataa juuri kun veneemme kiinnittyy ankkuriköyteen. Valitettavasti tuuli on vienyt parhaan näkyvyyden, joten veden alla näkee vain kymmeneen metriin. Oi kurjuutta, oi surkeutta. Eka sukellus menee ranskalaisporukassa, ja eräs kanssasukeltajistani on ilmeisesti ainakin puoliksi kala: 20 metrissäkin käyneen 63 minuutin mittaisen sukelluksen jälkeen hänellä on jäljellä 120 baaria ilmaa, eikä hän todellakaan vain ollut paikallaan, vain pyöriskeli vedessä ahkerasti, kuvasi ja hääräsi. Minulla jäljellä on 41 baaria, ja olen ollut ylpeä siitä, miten olen saanut ilmankulutukseni täällä hallintaan.

Toisen sukelluksen teen Tainan ryhmässä. Tämä on Discover-ryhmä, ja saan sukeltaa heidän kanssaan kunhan en häiritse ohjaajaa ja pidän itse itsestäni huolta. Näkyvyys on parantunut, ja vain 12 metriin menevä kevyt kalojenkatselukierros on aivan mainio lopetus sukelluslomalle, sekä tietokoneeni mukaan kuudeskymmenes sukellukseni. Olen nyt mukavasti päässyt sille vaaralliselle tasolle, jossa tavalliset sukellukset sujuvat niin hyvin, että sukeltaja kuvittelee selviävänsä mistä tahansa. Pari päivää sitten olin jopa kysäissyt Cavern Diver -kurssista, mutta ehkä onneksi täällä ei ole parasta mahdollista ympäristöä sen suorittamiseen.

Sukellusten jälkeen hyvästelemme ranskalaiset oppaamme, nousemme valmiiksi pakkaamaamme autoon, ja ajamme Phanganin satamaan. Vaihteeksi olemme ostaneet lipun etukäteen, mutta nettilippu pitää tottakai vaihtaa vähintään kolmeen paperilippuun. Kuumuuden, sekavan (=olemattoman) ohjeistuksen ja yleisen säätämisen lomassa onnistun kadottamaan kaksi niistä, mikä tietenkin johtaa siihen että automme jumittaa koko jonon kun yritämme ajaa laivaan ja meillä on lippu vain ajoneuvolle muttei itsellemme. Thaimaalaisella tehokkuudella meidän annetaan olla tulppana koko kahdentuhannen ihmisen lastaamiselle ainakin viisi minuuttia, ennenkuin meidät tajutaan siirtää syrjään jonosta. Taina onnistuu jotenkin hankkimaan meille uuden lipun joutumatta maksamaan siitä, minä kieriskelen metaforisessa tuhkassa samalla kun lopulta pääsemme lauttaan.

Phanganista Don Sakiin lautta seilaa kolmisen tuntia. Se on ääriään myöten täynnä krapulaista Full Moon Partysta palaavaa kaksikymppistä bileääliötä. Onneksi täydenkuun viina- ja huumebakkanaalit ovat vieneet näiltä mehut niin täydellisesti, ettei heillä riitä virtaa mölyämiseen. Koomaan kirjan kanssa.

Don Sakin päässä löydämme ilmeisesti paikallisten rekkamiesten suosiman yöpymispaikan. Sen makuhuone on genreltään saippuaoopperaa tai pornoa, kylpyhuone vankilakauhua. Mitään ruokaa täältä ei saa, mutta henkilökunta johdattaa meidät 7-11:lle, josta ostamme elintarvikkeita pitämään meidät elossa yön läpi.

Sunnuntai, 24.7. 2016

Päivän eläin: Delfiini

Aamulla selviää, että majoituksessamme on ilmeisesti luteita. Lisää ötököitähän tässä tarvittiinkin. Onneksi olimme saapuessamme jättäneet matkalaukut autoon, joten käärimme karanteenipussiin kaikki hotellihuoneessa käyttämämme vaatteet ja peseydymme huolellisesti. Joka tapauksessa kotiin tullessa kaikki mukana ollut pitää viedä tuntikausiksi saunaan ihan silkan vainoharhaisuuden vuoksi.

Mantereella alkuperäinen aikomuksemme on ollut tänään käydä vilkaisemassa buddhalaista luolatemppeliä. Sen sijaan harhaudumme Don Sakin laitamaille, Laem Pra Thapin kylään, jossa pitäisi olla geokätkö, jota kukaan ei ole koskaan löytänyt. Hirvittävässä helteessä Taina löytää sen, ja samalla päädymme juttelemaan lähellä asuvan saksalaisen ekspatin kanssa. Jotenkin tämä keskustelu vie meidät paikallisen ajamaan pitkähäntäveneeseen, joka kruisaa upeiden kallioiden halki läheiseen poukamaan. Siellä vedessä kirmaa vaaleanpunaisia delfiinejä. Ei ole eufemismi eikä kiertotermi millekään krapulahallulle: meressä haahuilee aivan oikeasti pari kappaletta Sousa chinensis -merinisäkästä.

Ensialkuun delfiinit ovat vähän arkoja ja näemme niitä vain kun ne pistäytyvät pinnassa. Niillä on mukanaan delfiinivauva (poikanen? vasikka? pentu?) ja niitä saadaan juuri ja juuri valokuvattua. Sitten, kun lähdemme takaisin, delfiinit osoittavat kieron luonteensa, ja kun olemme jo syventyneet kalliomuotoihin, pari niistä hyppää vedestä kymmenen metrin päässä veneestämme, koko pinkissä komeudessaan. Olen sanaton. Mahtavia eläimiä.

Delfiineistä selvittyämme lähdemme ajamaan Phuketia kohti. Thaimaalainen liikenne on oma itsensä: mopedit ja kuormurit, joille eurooppalaisessa autonkatsastuksessa annettaisiin kuolemantuomio, risteilevät kaistoilla aivan miten sattuu. Tarkalleen puolivälissä niemimaata käynnistyy sadekausi, ja rankkasade päättyykin vasta kun olemme Phuketissa.

Olemme vuokranneet Mai Khao Beachilta mökin, mutta lomakylä on täysin autio, ja naapurilomakylästäkin löytyy vain kuivuneen näköinen käppänä, joka ei ymmärrä sanaakaan englantia. Respana toimivassa baarissa on kyllä valot päällä, luukut auki ja tuuletin käynnissä, mutta henkilökuntaa ei näy missään. Hämärtyvässä illassa, helvetinmoisten aaltojen iskiessä läheiseen rantaan fiilis on kuin Silent Hilliin eksyneellä. Respan seinällä näkyy avaimia mökkeihin. Olen melkein harmissani, kun omistaja lopulta ilmestyy, emmekä ratkaisekaan yöpymistä kiipeämällä baaritiskin yli ja ottamalla omin nokkinemme yhtä avaimista. Tällä tavoin oikea seikkailusankari olisi menetellyt.

Maanantai, 25.7. 2016

Päivän luola: Wat Tham Tapan

Edessämme ammottaa lohikäärmeen kita terävine hampaineen, joten kytkemme kypärävalot päälle ja kävelemme sisään kieltä pitkin. Jossain Charles Darwinin haamu nyökkäilee hyväksyvästi.

Phang Ngan kaupungissa sijaitseva buddhalainen luolatemppeli on kuuluisa erikoisesta arkkitehtuuristaan. Kulku luolaan tapahtuu helvetinmoisen lohikäärmepatsaan läpi. Sen kurkku jatkuu viitisentoista metriä, ja pudottaa meidät varsinaisen luolan suulle.

En ole koskaan käynyt turistiluolassa, eikä tästä tule ensimmäistä kertaa. Luolaan on kyllä vedetty sähköjohdot ja siellä täällä on loisteputkia, mutta valot eivät ole päällä. Astumme keskipäivän kuumuudesta kiven sisällä vallitsevaan miellyttävään 25 asteeseen. Suuren luolan pohjalla kulkee pieni virta, ja sen ylitse menee rautakaiteisia siltoja. Luolamuotojen lomaan on sijoitettu rukousmattoja ja alttareita.

Temppeli on kieltämättä persoonallinen, mutta meitä kiinnostaa enemmänkin, mitä sen takaa löytyy. Kuten kunnon D&D-seikkailussa ikään, on mahdollista laskeutua alttarin taakse, josta alkaa villi luolasto. Kapuamme alas virtaan, pois sähköjohtojen ja pyhien kuvien luota, ja lähdemme seuraamaan vettä yläjuoksun suuntaan.

Varsinaiseksi luolaretkeksi varusteemme ovat aika köykäiset: meillä on puuvillapaidat, ohuet thai-pöksyt, sandaalit, kypärät ja valot. Tropiikissa tämä kuitenkin tuntuu tarjoavan luolaretkeilijälle aivan riittävän mukavuuden. Kengät ovat vähän liukkaat, ja keräävät ikävästi kiviä, ja välillä kaipaisi jotain haalarin tapaista jotta kivikosketus ei täysin tuhoaisi kuteita, mutta lämpötilan puolesta olemme aika oikein varustautuneet. Vesi on pöljän lämmintä, ilma samaten.

Virtauskäytävä on korkea ja leveä, ja välillä aukeaa suuriksi kammioiksi. En ole milloinkaan ollut luolassa, jossa olisi näin paljon elämää. Monissa paikoissa katossa roikkuu lepakkokolonioita, joita koetamme olla hätyyttämättä lentoon valoillamme. Virrassa on rapuja ja hyönteisiä, ja kun Taina valaisee veden päällä kävelevää sirkkaa ottaakseen siitä valokuvan, vedestä ilmestyy viisitoistasenttinen monni joka hotkaisee ötökän suuhunsa. Tällaiseen kuhisevaan luolavirtaan on välillä vähän epämiellyttävää astua vain sandaalit jalassa, mutta tuskinpa luolakalat kuitenkaan meidän varpaitamme popsivat.

Luola jatkuu, me seuraamme ja valokuvaamme. Parin tunnin kohdalla mieleen pälkähtää, ettemme varsinaisesti odottaneet mitään näin isoa keikkaa, ja että kukaan ei tiedä meidän olevan täällä. Tämän piti olla vain pieni soppi temppelin kellarissa, mutta näköjään sinne voikin tehdä tuntikausien tutkimusretken.

Vastaan tulee haarautuma, ja pian sen jälkeen löydämme suuren, romahtaneen kammion joka on avoin taivaalle. Täältä pääsisi ulos käyttäen rautatikkaita ja kiipeilytaitoja, mutta loppukapuaminen näyttää vähän ikävältä, ja jos nousisimme tästä ulos, olisimme jossain keskellä viidakkoista kukkulaa. Luultavasti takaisin pääsee helpommin ja varmemmin luolaa pitkin.

Tietenkään emme palaa temppeliin, vaan lähdemme tutkimaan toista haaraa. Se on ahtaampi ja virta on vuolaampi. Kohtaamme pieniä mutta kovaa ääntä pitäviä vesiputouksia. Edellisen suuaukon perusteella ulkona oli yhä kaunis sää, eikä eilisen sateen jäljiltäkään vedenpinta täällä näytä kohonneen kovin korkealle. Niinpä kiipeämme koskia, ahtaudumme kapeikoista, ja lopulta jopa ryömimme muutaman metrin pituisesta veden puoliksi täyttämästä siirroksesta. Pysähdymme vasta, kun eteenpäin ei pääsisi sukeltamatta.

Neljän tunnin kohdalla olemme tutkineet luolan niiltä osin kun se helposti onnistuu. Pituutta tällä villillä luolalla on raporttien mukaan 1200 metriä - ihan kunnioitettavasti, vaikkei mitenkään valtavasti. Muutaman lisävalokuvan otettuamme käännymme takaisin.

Kolmessa vartissa olemme jälleen temppelissä. Ulkona on yhä valoisaa. Arkivaatteemme ovat mutaisia ja kohtaamamme munkit näyttävät huvittuneilta ulkomuodostamme. Oma fiilikseni on hilpeä. Tämä pikkuinen vilkaisu maan alle muuttuikin aivan oikeaksi luolaretkeksi oikein hienoon luolaan. Kiipeilyä oli niin vähän, ettei kipeä olkapääni haitannut, ja pitkälle tunkeutuminen vaati kuitenkin aivan oikeita luolataitoja. Tätä temppeliluolaa voisi suositella muillekin lähistöllä käyville harrastajille.

Tiistai, 27.7. 2016

Päivän retkiseura: George Clooneyn näköinen mies. Väitti olevansa hollantilainen, mutta oikeasti oli kuitenkin tähti itse, incognito-matkailemassa.

Taksi poimii meidät bungalowilta ja kuljettaa Phuketin satamaan. Siellä kiipeämme muutaman muun turistin kanssa kuljetusveneeseen. Sea Canoe Thailand on viemässä melojia meriluoliin Phang Ngan lahdella on kasapäin pieniä kalkkikivisaaria, mutta ne ovat onttoja ja niiden sisään on mahdollista meloa vuoroveden ollessa alhaalla.

Ehkä tunnin verran olemme veneen kyydissä. Sitten nousemme kajakkeihin. Jotkut kanssaretkeilijämme ovat täysihoitomatkalla, ja oppaat hoitavat heidän osaltaan melomisenkin, mutta me olemme sitä mieltä, että mieluiten raadamme itse seikkailujemme eteen, sellaisella pehmeällä hemmotellulla länsimaisella tavalla nyt ainakin. Niinpä otamme itse melat kahden hengen kajakkiimme. Olemme jutelleet oppaan kanssa, ja olemme saaneet luvan käyttää omia valojamme sekä kypäriämme. Olemme retkikunnan ainoat varsinaiset luolaharrastajat, mutta muuta emme kanssamatkustajistamme tiedäkään.

Vuoroveden uurtamassa kalliossa, aivan meren pinnassa, näkyy matala luola, ja oppaamme meloo omalla kajakillaan siitä sisään. Me seuraamme perässä. Katto on todella alhaalla: kajakissa istuvan täytyy kumartua mahtuakseen. Sisäänkäynnin jälkeen luola kuitenkin laajenee hieman, ja Taina mahtuu ottamaan valokuvia samalla kun minä kauhon meitä eteenpäin. Annamme suosiolla muun ryhmän kiriä edellemme. Voisimme ottaa kuvia pitkään, mutta edestäpäin kuuluu hoputusta: vesi on nousemassa.

Seuraavan mutkan takana luolan katto sukeltaa vain muutaman kymmenen sentin päähän merenpinnasta. Okei. Ahtaista paikoista tunkeutumiset eivät ole meille vieraita, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun se pitää tehdä kajakin kanssa. Käymme pitkäksemme, asetamme melat viereemme, ja liikumme työntämällä katosta. Scurionin lamppu on niin iso, että pää pitää matalimmassa kohdassa kääntää sivuttain, jotta luolasta mahtuisi. Ahtaat paikat eivät ole luolissa ikinä suosikkejani, ja tämä on melkoisen ahdistava.

Välittömästi ahtaan kohdan jälkeen luola aukeaa taivasalle. Saaren sisällä on laguuni. Upeat kalkkikiviseinät nousevat kymmenien metrien korkeuteen, ja kummallisten lintujen ääni kaikuu kuilussa, jonka pohjalla olemme. Kasvillisuuden seassa haahuilee pieniä apinoita, jotka eivät tunnu suuremmin ihmisiä pelkäävän. Paikka on upea.

Voisimme jäädä tänne tuntikausiksi, mutta vuorovesi sulkee kapean tuloluolamme puolen tunnin päästä, ja meillä on vielä muita samanlaisia kohteita nähtävänä. Niinpä pikaisen kierroksen jälkeen ahtaudumme takaisin kiven alle, mutkittelemme ulos laguunista, ja seuraamme opasta seuraavaan koloon.

Kuvio toistuu useita kertoja: matala ja kapea luola johtaa eksoottiseen laguuniin. Joissakin on enemmän lintuja, eräässä kasvaa mangrovepuita. Luolaa ei ole valtavasti, mutta se on jatkuvasti semihaastavaa. Kombinaatio yksinkertaista ahtautumisharjoitusta ja upeita maisemia viihdyttää minua ne kolme tuntia, jotka täällä käytämme. Olen myös salaa hyvilläni siitä, että nousuvesi pakottaa meidät jatkuvasti liikkumaan, eikä Taina voi jäädä ikuisuuksiksi valokuvaamaan. Toisaalta, ripeän tahdin vuoksi työnjako on, että silloinkin kun Taina valokuvaa, minun on melottava.

Kun viimein palaamme veneelle, ovat hennot eturaajani aivan hellinä, ja mietin, olisiko hemmotellun pehmeän turistin sittenkin kannattanut ottaa riuska opas melomaan. Syömme lounasta, ja sen jälkeen ohjelmassa on vapaata melomista ja/tai uintia. Oppaat kertovat, että kalliossa lähellä on pari ihan tavallista käveltävissä olevaa luolaa, joten tietysti meidän kajakkimme suuntaa niihin. Lounas on antanut käsiin hieman uutta puhtia, mikä onkin hyvä, koska tuulen nostattama aallokko tekee melomisesta raskaanpuoleista. Pari hollantilaista turistia lähtee katsomaan myös paikkaa.

Löydämmekin hiekkapohjaisen luolan, jonka iso sisäänkäynti aukeaa pienestä poukamasta. Sisällä on suuri, korkea kammio ja barokkisia kalkkikivikattokruunuja sekä kalsiittivalumaa. Ylöspäin näyttää jatkuvan kuilu, mutta ilman köyttä emme tahdo lähteä sitä tutkimaan. Otamme sen sijaan valokuvia niin kauan, että hollantilaisvahvistuksemme kyllästyvät ja häipyvät.

Nousuvesi ei tähän luolaan pääsyä uhkaa, mutta vapaaseen ohjelmaan on silti varattu rajoitetusti aikaa. Niinpä käännymme lähteäksemme takaisin - ja meidät yllättää kalsiitilla kiemurteleva pieni käärme. Se säikäyttää meidät molemmat perinpohjin, muttei onneksi käyttäydy uhkaavasti. Kammiossa olisi tilaa vaikka rock-konsertille, joten matelijan kiertäminen ei ole minkäänlainen ongelma.

Veneelle palattuamme näytämme käärmeen valokuvaa eräälle oppaistamme. Hän sanoo sen olevan eräs seudun myrkyllisimmistä. Öh. Hyvä ettemme vahingossa talloneet sitä, koska normaalien luolasaappaiden asemasta meillä oli yllä vain sandaalit. Kuulemma Thaimaassa käärmeen näkeminen on hyvin harvinaista, ja oppaamme kertoo, ettei ole itse milloinkaan nähnyt täällä ensimmäistäkään, saati sitten jotain helkkarin myrkyllistä lajia.

Keskiviikko, 27.7. 2016

Päivän liikenne: 80 lives lost every day

Viimeinen päivämme Thaimaassa. Olisin itse eilisen rääkin jälkeen aivan valmis vaan makaamaan petissä ja kuolaamaan, mutta Taina keksii uimarannan, jonne haluaa meidän menevän. Valitettavasti meidän ja sen välissä on Phuket Ciy.

Paperilla Phuket City ei kuulosta kovin huolestuttavalta esteeltä: sen väkiluku on alle 80000. Kuitenkin koko 550 neliökilometrin Phuketin saarella asuu yli puoli miljoonaa ihmistä, ja näistä merkittävä osa on töissä pikkuisessa Cityssä. Kaupngin liikennejärjestelyt taas ovat varsin thaimaalaiset.

Thaimaalainen liikenne on aiemmin huvittanut minua muistuttamalla lähinnä videopeliä. Olen alkanut tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että täkäläiset eivät noudata mitään mahdollisia liikennesääntöjä sitäkään vähää kuin aluksi kuvittelin, ja olen itsekin ottanut linjan, jossa tärkeintä on perille pääseminen, tyylillä ei niin väliä. Maaseudulla tämä toimi vielä suht vähällä stressillä ja hallittavissa olevalla riskillä, mutta kaupungissa vaikeustaso kohoaa nopeasti tappiin. Siray Beachille ajaminen on hieman huolestuttava kokemus, mutta siitä selviämme yllättävän vaivattomasti. Kuin paremmatkin bluffaajat, pysäköimme hienon hotellin parkkikselle, laskeudumme sen takana olevalle rannalle, ja valtaamme varmasti vain vieraille tarkoitetut aurinkotuolit. Niiltä käsin käymme 30-asteisessa vedessä uimassa. Jos jotain kotona tulee ikävä, niin tätä.

Uituamme lähdemme takaisin, ja kohtaamme Phuket Cityn iltapäiväruuhkan. Se on melkein liikaa kestettäväksi. Vaikken välttämättä mikään maailman paras kuljettaja olekaan, vika ei tällä kertaa ole minussa vaan maailmassa: jokainen olio täällä kulkee liikenteessä täysin mielipuolisesti. Eräällä sivukadulla juoksee valtoimenaan viisivuotiaan näköisiä kakaroita, ja kun hijennän jotten liiskaisi heitä, auton ympäröi lauma koiria, jotka eivät tunnu lainkaan piittaavan siitä, että jos painan kaasua, niistä tulee katupizzaa. Pakenen koiria isommille teille, mutta niillä parveilee mopoilijoita. Koulupäivä on juuri loppunut, ja jokainen koululainen joka on saavuttanut tai melkein saavuttanut teini-iän on mopedin selässä - jotkut yksin, mutta useimmat kaksin ja muutamat kolmistaan. Mopedistien liikennekäyttäytyminen noudattaa lähinnä fluididynamiikan sääntöjä: jos autojen väliin ilmestyy pienikin kolo, se täyttyy välittömästi niin monella mopolla, kuin siihen mitenkään mahtuu. Mopot eivät myöskään kauheasti pysähtele liikennevaloihin tai mihinkään, mikä ei ole suora, kiinteä este heidän tiellään. Tämä puna-armeijan vanhaa jalkaväkidoktriinia muistuttava eteneminen on hirveää katsottavaa sen sisältä käsin. Pelkään jatkuvasti, että joku ennakoi liikkeeni väärin, tai että unohdan katsoa johonkin kuolleeseen kulmaan kääntyessäni. Nopeudetkaan eivät varsinaisesti ole aivan pieniä ja mopoilijoista kypärä on korkeintaan joka kolmannella.

Tilastojen mukaan Thaimaassa on maailman toisiksi kuolettavin liikenne; rankempaa meno on ainoastaan Libyassa. Ajokoulutus on lähes olematonta, kännissä ajaminen tavallista, nopeusrajoitukset vitsi. Kun tämän yhdistää massiiviseen ruuhkaan ja sateeseen, olen kireänä kuin viulunkieli koko matkan Siray Beachilta hotelliimme Mai Khaolla. Jotenkin selviämme perille asti osumatta keneenkään tai mihinkään. Olen todella onnellinen, että otimme hotellin kaukana kaikesta. Muistan myös, miksi kaupunkilomailu ja vuokra-autot eivät ole hyvä yhdistelmä. Mutta jumalauta että tämä maa on sekaisin.

Torstai, 28.7. 2016

Päivän sankari: Ilsa Faust

Vuokra-auto palautetaan satunnaiselle hymyilevälle tyypille, joka viittilöi lentokentän vieressä meitä pysähtymään. Tämähän ei mitenkään haiskahda turistien päänmenoksi järjestettävältä huijaukselta, joten otan tyypistä ja autostamme kuvan samalla kun jätämme auton avaimineen hänelle. Se onkin hyödyllistä, koska Sixtin palvelutiskillä kohtaamme tyhjiä katseita kertoessamme, että palautimme auton jo. Vasta valokuvan näyttäminen muistuttaa virkailijoita siitä, että tällainenkin palvelu heillä on.

Lipussamme lukee väärä terminaali, ja Aeroflot ei hanskaa kännykkälippuja vaan kaikki pitää printata. Varsinainen byrokraattinen hammasten kiristely tulee kuitenkin vasta, kun passintarkastaja ei halua päästää meitä pois maasta ennenkuin olemme täyttäneet poistumiskortin, joita hänellä ei ole ja jotka pitää hakea kahden tarkastuksen takaa. Korttiin kopioidaan tietoja passista ja lentolipusta. Kyllä Thaimaassa sitten rakastetaan hankaluutta ja satunnaisia lapukkeita. Onneksi olemme varanneet runsaasti aikaa juuri tämän kaltaisten typeryyksien varalta, ja ehdimme lennolle ongelmitta.

Phuket-Moskova -lento on yhdeksän tuntia puuduttavuutta. Koneen elokuvavalikoimasta löytyy Batman v Superman, joka on lähes rikollisen tyhmä ja jonka loppumättö vaivuttaa minut uneen. Toisaalta Mission Impossible: Rogue Nation on oikein mainio, lämminhenkinen toimintarymistely, joka imaisee minut mukaansa vaikka se näkyykin vain pienellä ruudulla.

Moskovassa jonot ovat tympeät, lentomme tiedotus huonoa, lähtö myöhässä jne jne jne. Helsingissä saamme lentokentältä kyydin Tainan vanhemmilta. Kotona on siistiä ja miellyttävän viileää.

Ropecon, 29.-31.7. 2016

Perjantain eliö: Neomustekala Jakarta

Suunnitelma oli, että Thaimaasta palaamisen jälkeen voisimme levätä perjantaiaamupäivän, ja sitten iltapäivästä edetä virkeinä Ropeconiin. Tietenkään tämä ei onnistunut. Olimme joutuneet jättämään kamojamme luteita tuhoavaan saunaan Tainan vanhempien luo, ja kun yritimme aamusta noutaa niitä, auto ei käynnistynyt. Autonhuoltostressi, jetlag ja yleinen päätön säntäily nielivät lepäämiseen tarkoitetun ajan, ja kun koitti aika siirtyä coniin, oli pohjalla jo hyvä alkuväsymys.

Dipoli oli olosuhteiden pakosta vaihtunut Messukeskukseen, eli coniin pääsi junalla kotiovelta. Aluksi uusi conisijainti vähän hämmensi, ja ihmisiä oli hankala löytää avarilta käytäviltä ja uudesta geografiasta. Coniropejen uusi sisäänheittometodi oli myös ärsyttävä ja vähän ahdistavakin. Sitten kuitenin löysin mainion conikokemukseni, kun pääsin pelaamaan Jonne Arjorannan Eclipse Phase -peliin. Vihdoin sain kokea EP:n maailman muustakin kuin pelinjohtajan vinkkelistä, ja yllättävän hyvin se toimi. Hahmollani oli jopa mustekalan sielu mustekalan ruumiissa, mikä oli aivan mahtavaa. Taas olin päätynyt pelaamaan jonkinlaista teknistä ylläpitoihmistä, mutta hahmoni ei kuitenkaan ollut pelkästään glorifioitu vahtimestari, vaan tutkijaryhmän tasa-arvoiselta tuntuva jäsen. Huolimatta aikaeron aiheuttamasta väsymyksestä jaksoin pelata loppuun saakka. Conimajoittujaksi arpoutuneen Tonjan kansssa siirryimme puolenyön aikaan takaisin Pohjois-Haagaan.

Lauantain puheenaihe: Erilaiset sukupuoli-identiteetit scifissä

Lauantaiaamu alkoi skenen kiusaamis- ja häirintäkuvioita pohtivalla paneelilla. Paneeli oli hyvä, mutta sain siitä ehkä vähemmän kuin olisin toivonut. Sittenkin moinen toiminta osuu jotenkin omaan sokeaan pisteeseeni niin pahasti, että kaikki sitä käsittelevät puheenvuorot on tarpeellista kuunnella. Ohjelmasta jäi kuitenkin monella tavoin henkilökohtaisesti paha olo: yhtäältä siksi, että pelkään olevani osa ongelmaa omilla toimintamalleillani, ja toisaalta siksi, että koen myös olevani helposti ahdistuva pikku prinsessa, joka kaipaa trigger warningeja kaikkeen ruokalajeista lähtien. Miten ihmeessä sitä voisi olla ihmisiksi, ja samalla kokeilla omia rajojaan pelaamisella ja muutenkin, ja tarjota toisille saman mahdollisuuden?

Coniropejen sisäänheittojärjestelmä ei päästänyt minua sisään peliin, johon olisin tahtonut, joten änkeydyin toiseen. Se oli Eternals, ja oli sekä varsin hyvä peli, että erittäin kiinnostava mission statement markkinoille tulossa olevasta pelituotteesta. Eternals tuntui haastavan nimenomaan videopelit asioissa, joihin se tähtäsi, ja tällainen kunnianhimo sai minulta heti pisteitä. Kun toteutuskin oli vielä toimiva, tämä oli varmaan ensimmäisiä kertoja, kun pohdin että voisin oikeasti ostaa conissa demotun pelin aivan käyttöön saakka, ei pelkästään kuriositeetiksi.

Messukeskuksen kolkko ympäristö vaikeutti vähän syömistä (pitkät välimatkat) ja kaveriden kanssa hengaamista (ketään ei tahtonut löytyä), mutta lopulta kuitenkin selviydyin Keltsun korvanneen coniravintolan terassille puhumaan levottomia roolipelillisistä ja oheisilmiöistä. Tällä kertaa en koettanut tapella jetlagia vastaan tappiin saakka, vaan poistuin meille majoittuvan Karon kanssa kotiin melko varhain. Siellä tietysti levoton höpinä jatkui järkevän nukkumaanmenon asemasta.

Sunnuntain termi: Räkäpuuma tai mahdollisesti persmagneetti

Paikallisjuna coniin oli peruttu, live-tetristä ei ollut, kiintoisaan peliin en mahtunut ja toiseksi kiintoisin oli peruttu. Sittenkään conisunnuntai ei täysin failannut: pukupiirustus, Agents of Armageddon -testi, kivi jota kiinnostaa ja conikokemuksia raportoivat kaverit pitivät henkilökohtaisen tunnelman korkealla. Coni päättyi, aivan liian nopeasti, ja päädyin tovereiden kanssa Secret Masters of Fandom -illalliselle keskustaan.

Söin valtavasti ja kävin läpi fiiliksiäni. Suurin osa Ropeconin hankaluuksista mielessäni johtui paikan vaihtumisesta ja siitä johtuvasta perusturvallisuuden järkkymisestä. Sittenkin olin päässyt siitä yli, ja onnistunut nauttimaan olemisestani. Ehkä ensi vuonna olisi taas aika pelauttaa jotain.