Syyskuu 2015: Esikoiskirjailija
Tiistai, 1.9. 2015
Päivän ratkaisu: Nopein tapa päästä Mechelininkadulta Snellmaninkadulle on tietenkin taittopyörä.
Singahtelin kokouksesta toiseen ja koetin samalla tehdä teknisiä hommia. Olin työyhteisööni miten kypsä tahansa, täytyy myöntää että aina välillä meillä on melko hyvä tekemisen meininki. Kun yliopisto uhkaa massiivisilla leikkauksilla, yleinen fiilis meillä tuntuu olevan "pidetään huolta että on mistä leikata" ja käynnistetään niin monta uutta projektia kuin mihin keskittymiskyky vaan riittää. En tiedä onko tämä viisasta, mutta on se ainakin makeeta.
Perjantaina pitäisi aloittaa uusi ropekampanja, ja tänään viimein sain ekan pelisession juonen puuttuvan palasen kohdalleen. Ei mennyt edes tiukille, nyt pitäisi hioa vielä detaljeita. Huvittaisi kovasti pelauttaa uudessa kodissa, mutta ehkä ei kannata noin yllättäen ilmoittaa pelaajille, että keskustan sijasta heidän pitääkin tulla jonnekin lähiönevadaan.
Samaiseen paikkaan siirrettiin lisää tavaroita. Kokosin Tainan kanssa kirjahyllyn, ja söin iltapalaa parvekkeella katsellen lentokoneita. Ei ole huono maisema tämä.
Keskiviikko, 2.9. 2015
Päivän hämmennys: Pyöräreitti toiseen suuntaan. Näyttää aivan erilaiselta pohjoisesta etelään kuin päinvastoin.
Pyöräily uudesta kodista yliopistolle kestää näköjään tasan 30 minuuttia. Tämä on juuri mukavan pyöräilymatkan yläraja, mutta se on käytännössä kokonaan pyöräteitä, ja iso osa siitä kulkee Keskuspuiston halki. Niinpä työmatkan voi ottaa enemmän miellyttävänä hyötyliikuntana kuin tuskallisena hidasteluna.
Päivä oli käytännössä nonstop-palaveria; ehdin vain pikaissesti tehdä muutaman näyttelykonesäädön. Jälkimmäinen palavereista ei ainakaan vähentänyt ahdistustani yliopiston tilanteesta. En tiedä, valitanko enää koskaan työtyytyväisyydestä; kun nyt vaan saisi pitää duunin, tai saisi pitää edes jonkin duunin. Olen taas kovin neuroottinen, ja oletan että kaikki synkät ennusteet toteutuvat aivan erityisesti juuri minun kohdallani.
Haagassa sentään sai neljän euron pizzaa, ja olohuoneessa oli jo ensimmäinen nojatuoli jossa pystyi kirjoittamaan perjantain peliä. Vielä pitäisi piirustusvälineet saattaa uuteen kotiin.
Torstai, 3.9. 2015
Päivän pelidialogi: "Parhaimmilla shadowrunnereilla on oma lehti." - "Ei se nyt todista mitään, mullakin on ollut fanzine." - "Parhailla on jonkun muun kirjoittama lehti."
Töissä epäonnistuin yrityksissäni väistellä minulle kuulumattomia hommia, ja tuloksena sain sekä atk-tukea että viestintää niskaani. Jonain päivänä opin välittömästi kimmottamaan pois tehtävät, jotka eivät minulle kuulu, mutten näköjään tänään.
Illalla ohjelmassa oli Shadowrunin pelaamista. Kadonneen jalan arvoitus muuttui bioaseen metsästykseksi ja jokseenkin yliampuvaksi suunnitelmaksi hakea se takaisin. Ensi pelissä varmaan ammutaan ihan helkkaristi.
Viikonloppu, 4.-6.9. 2015
Ajankohdan kauhukuva: Ostimme pöydän tyypeiltä, joiden kaikki huonekalut olivat Artekia, samoin eteisessä prominentisti oleva iso kalenteri. Epäilemättä muiden huoneiden taulut olivat Artekin perustajia ja toimitusjohtajia, ja lapsen hiusten alla oli pedon merkki -henkinen logo.
Perjantaina pääsin viimein aloittamaan Devil and the Deep Black Sky -scifikampanjan. Eka peli oli vähän sekava ja hankalasti koossapysyvä ekspositiohelvetti, mutta scifijuonet ja hilpeä hahmokatras olivat valopilkkuja suttaisessa kokonaisuudessa. Se oli myös oletettavasti viimeinen peli Lapinrinteen asunnossa.
Lauantaina jatkui muutto-operaatio. Roinaa oli aivan järkyttävät määrät, ja jostain syystä sitä hankittiin vielä lisää pienen keittiöpöydän muodossa. Sentään kirjamäärämme oli jotenkuten hallittavissa. E-kirjat ovat pelastaneet minut kirjahyllypainajaiselta.
Sunnuntaina vuorossa oli sitten suuri akvaariomuutto. Tainalla on ainakin 200 litraa vetävä kalatankki, ja vaikka koetin itse kierosti väistää kaiken sen siirtoon liittyvän, se venyi niin pitkäksi, ettei tämä ollut mahdollista ilman pakoa Kamppiin. Monimutkaiset järjestelmät hajoavat monimutkaisilla tavoille, ja tässä järjestelmässä olleita häiriöitä ihmettelivät niin Tainan vanhemmat kuin pari kadulta tempaistua akvaarioharrastajaa. En hanskaa vieraita ihmisiä kovin hyvin, eikä työhuone ollut vielä valmis pakopaikaksi, joten jouduin hengaamaan olohuoneessa ja katsomaan, kuinka sinttien kotia koottiin. Olen viimeksi asunut akvaariotaloudessa yli 30 vuotta sitten, onneksi olen jo etukäteen ilmoittanut että ruokkimista lukuunottamatta en ajatellut sen ylläpitoon osallistua. Kaloja voin kyllä ihailla.
Maanantai, 7.9. 2015
Päivän olennainen työhaastattelukysymys: "Mikä sun fiilis on asiasta X?"
Puolen tunnin fillarointi aamusta voi olla joko viheliäistä tai hauskaa, riippuen säästä ja suhtautumisesta. Tänään se oli hauskaa. Asiassa toki auttaa sekin, että jos sataa tai on muuten kamalaa, voi aina mennä junalla sen sijaan. Töissä oli ohjelmassa työhaastatteluja sekä pieniä aateekoo-ilmiöitä, töiden jälkeen jatkui muutto.
Illalla uudessa kodissa oli paitsi toimiva tiskikone ja pesukone, myös internet. Nyt kun olen muuttanut koneeni ja piirtolevyni, puuttuu oikeastaan enää äänentoistojärjestelmä ja projektori niin koti on valmis. Seikkailuharrastuskamat toki olisi hyvä saada myös turvaan.
Näköjään kirjailijahaastattelukin oli julki kustantajan sivulla. Se oli paljon vähemmän nokkela kuin muistin. Ehkä kustantaja oli sensuroinut kaikki parhaat kohdat, ettei sanan sählymailan säihke häikäisisi lukijoita.
Tiistai, 8.9. 2015
Päivän uutisvilkaisu: SSS-miehet haluavat leikata 15 vuotta palvelleiden julkisen sektorin työntekijöiden lomaa. Saattaapa olla, että liittoni on pian lakossa.
Vaikka pyöräily töihin päin on aika kevyttä, takaisin koko matka on ylämäkeä ja vastatuulta. Kotona oli pino laatikoita, joihin en koskenut; sen sijaan piirtelin, kirjoitin ja koetin osallistua luolaseuran kesän retken kulujen selvittelemiseen. Panokseni viimeksimainittuun oli vähemmän kuin loistava.
Keskiviikko, 9.9. 2015
Päivän yliopistotekniikka: Paras tapa saada satunnainen professori vastaamaan sähköpostiisi on lähettää hänelle lyhyt viesti häntä kiinnostavasta aiheesta, ja pari selkeää kysymystä joihin kaipaat vastauksen. Näin saadaan lisätietoa Suomen luolista.
Olin mennyt eilen lupautumaan sihteeriksi tämän päivän kuusituntiseen palaveriin, joten siinäpä kaikki hommat sitten oikeastaan olivatkin. Sentään sihteeröinti on keino pysyä hereillä moisen 30-vuotisen kokouksen läpi.
Illalla olin yllättäen sosiaalinen, ja ajauduin Tikkurilaan Kristiinan pop-up -vaatekirppikselle. Hassujen vaatteiden sovittamisen ohella puhelin roolipeleistä ja scifistä, ja vaihteeksi olin ahdistumatta pahasti siitä, että ympärillä oli ihmisiä.
Torstai, 10.9. 2015
Päivän ärsytys: Siviilipuolen chat-palvelu meni myötätuntolakkoon duunichatin kaatuessa
Aloitin työnteon kotona, kirjoittamalla puhtaaksi eilisen palaverin muistiota. Etätyössä vastaan käveli omituinen ongelma: uusi koti on epäilyttävän hiljainen. Kampissa ohi menevien bussien ääni jotenkin auttoi keskittymistä, mutta Pohjois-Haagan asunto on hiirenhiljainen ja tämä jotenkin häiritsee. Olen kyllä tiennyt, että olen onnellisempi jos ympärillä on hieman elämän merkkejä, mutta tämä on jo odottamattoman hassua. Ehkä äänentoistolaitteisto auttaisi tässä.
Siirryttyäni museolle työpäivä mateli ohitse, täynnä tehtäviä joita en voinut aloittaa ennenkuin joku muu tekisi osansa tai jotka olivat käsittämättömiä ennenkuin saisin lisätietoa joltakulta. Luovutin neljän maissa ja siirryin Kamppiin pakkaamaan. Löysin vanhalle vuoteelle ottajan ja sain DVD-kokoelmani roudattua divariin. Eihän niistä saanut kuin kympin, mutta kun ne ovat edellisestä muutosta asti vain olleet komerossa keräämässä pölyä, lienee divari oikeampi paikka niille kuitenkin.
Työt heräsivät uudelleen henkiin illalla Microsoft-päivitysten myötä. Ne eivät taaskaan menneet kiltisti paikalleen, ja asentuessaan tappoivat chat-palvelimemme. Näin se infra rappeutuu kun ainoa ylläpitäjä on muutettu hallintoihmiseksi.
Perjantai, 11.9. 2015
Päivän omituisuus: Itsensä automaattisesti korjaava kaatunut palvelin. En vastusta, mutta en liioin ymmärrä.
Eilisen atk-häiriöt sentään ratkaisivat itse itsensä, joten päivän saattoi aloittaa työpahoinvointipalaverilla. Se oli suunnilleen niin hauskaa kuin miltä kuulostikin, ja nieli kaiken loppupäivän energian. Sen jälkeen olikin hyvä lähteä kotiin vastaanottamaan muuttolaatikoita ja pakkaamaan.
Muuttolaatikoita oli, kuten aina, ihan tolkuttoman näköinen määrä, mutta nopeastipa ne täyttyivät. Samalla vastaanotin raportteja siitä, että Epäsoinnun periaatteiden ennakkotilaajat olivat saaneet kirjojaan. Omat tekijänkappaleeni seikkailivat vielä postissa osoitteenmuutosteni vuoksi.
Lauantai, 12.9. 2015
Päivän häiriö: Elohiiri perseessä. Ei onneksi minulla.
Aamusta siirryin Tainan kanssa Kamppiin, jossa pakkausoperaatio jatkui. Ehkä kahdeksan tuntia tungimme asioita pakkauslaatikoihin, mitä nyt välillä kävimme syömässä ja viemässä romua kierrätyskeskukseen tai roskalavalle. Lopulta olimme suunnilleen valmiita.
Roudasimme kasan romua uuteen kotiin, ja siirryimme Mirin ja Velman luo nauttimaan alkoholia sekä puolukkapiirakkaa. Juttujen taso oli levoton ja matala. Voitoksi laskettakoon, että selvisimme takaisin kotiin tulematta pidätetyksi tankojuoppoudesta.
Sunnuntai, 13.9. 2015
Päivän musiikki: Yleislakko: Maaseudun tulevaisuus. Toivottavasti nämä tulevat esiintymään ensi perjantain mielenosoituksessa.
Nuha vaivasi ja olo oli hutera, mutta siitä huolimatta sain puheenjohdettua luolaseuran hallituksen kokouksen. Sen jälkeen palasin kotiin ja vajosin koomaan. Heräsin siitä toviksi illalla, kirjoitin muutaman sadan sanan artikkelin lehteen, ja painuin takaisin pehkuihin. Ammattikirjailijan rutiineita ei hetkauta flunssa eikä kahdeksan tunnin deadline.
Maanantai, 14.9. 2015
Päivän löytö: Kadonneiksi luullut Amazonasin lintujen kuvat ja kartat. Nyt voin rakentaa näiden ympärille näyttelykoneen.
Otin esimakua tulevaan sairauslomakäytäntöön ja menin kipeänä töihin. Näinhän oli tarkoitus menetellä? Yllättäen työpäivä ei ollut pelkkää koomaa, vaikka se olikin vain viiden tunnin pituinen.
Kotona kirjoittelin vähän pelimateriaalia ja luin. Hugo-projekti oli vihdoin päästänyt minut läpi Fritz Leiberin Wandererista (jos kustannustoimittaja olisi silponut tätä armotta, sisällä olisi voinut olla kohtalainen pienoisromaani, mutta tällaisenaan se oli kyllä aivan kuraa) ja palasin aiemmin kesken jääneeseen Snow Queeniin. Se oli edelleen sellaista fantsuhtavaa scifiä, josta en kauheasti pidä, mutta sentään se lähti kiinnostavasti eteenpäin. Sittenkin fantasiaromaanien taipumus katsoa taaksepäin eikä eteenpäin oli vahvasti läsnä: menneen imperiumin kultaiset ajat on elementti, johon en haluaisi enää koskaan törmätä lukemisissani.
Tiistai, 15.9. 2015
Päivän fiilis: Jotenkin tyhjä
Yllätyspalaverit ja omituiset ongelmat täyttivät päivän työosuuden. Sen jälkeen sain vihdoin jäljitettyä ja haettua romaanini tekijänkappaleet. Ne olivat tosi hienoja ja täyttivät kotona kokonaisen hyllytason. Mitähän noilla yleensä tehdään?
Keskiviikko, 16.9. 2015
Päivän järjestelmä: Confluence. Ehkä.
Silppuinen duunipäivä jätti lopulta eteeni tehtävän, jota olin hieman kammoksunut jo kuun alusta lähtien, mutta joka olisi silti tehtävä. Niinpä käärin hihani ja aloin perehtyä tiimin sisäisen dokumentaatiojärjestelmän tarpeisiin.
Muutamaa tuntia myöhemmin pakenin harmaan syyspäivän läpi kotiin. Lattialämmitys oli näköjään saatu päälle, joten enää ei ollut aivan niin hurjan kylmä kuin aiemmin. Pelinkirjoittamisesta pitäisi jotenkin saada kiinni.
Televisiossa pääministeri olisi puhunut kansalle, mutta oikeasti minulla on riittävästi ahdistavaa jo muutenkin. Pitäköön tunkkinsa.
Torstai, 17.9. 2015
Päivän arvio: Joka kolmas yliopiston tukitoiminnoissa työskentelevä saa fudut.
Aamulla vastassa oli uutinen yliopiston massiivisista yt-neuvotteluista. Tämän siitä saa kun yrittää ignoroida politiikan: se kokee tulleensa hyljeksityksi, ja tekee kreisimpiä ja kreisimpiä juttuja saadakseen huomiota. Oikeasti yt-tuulia oli ollut jo ilmassa, joten yllätyksenä tämä ei tullut. Laitoksen tietotekniikkaihmisenä olen varmaankin tulilinjalla. Jee.
En jaksanut tästä aivan loputtomasti stressiä tänään ottaa, hommaa oli sen verran paljon. Jos antavat kenkää, sitten antavat. Keskityin dokumentaatioratkaisumme laatimiseen ja eteen leijuvaan pikkusilppuun.
Illalla siirryin Kamppiin odottamaan muuttoihmisiä. Oli pakko saapua autolla, koska huomenna sadan ammattijärjestön mielenosoitus pysäyttää kaiken julkisen liikenteen, ja sää on liian huono fillarointiin. Tyhjä asunto oli aavemainen. Jäljellä oli vuodesohva, ja päiväpeitto johon kääriydyin.
Perjantai, 18.9. 2015
Päivän ratkaisu: Teknisesti kaikki seikkailuroina mahtuu vaatekomeroon, jos sen vaan tunkee sisään ja painaa oven kiinni.
Heräsin aamulla aavemaiseen hiljaisuuteen. Bussiliikenne oli suurmielenosoituksen vuoksi pysähtynyt, joten ikkunan ohi ei ollut menossa normaalia työmatkaliikenneletkaa. Muuttajat eivät kuitenkaan olleet mukana mielenosoituksessa, joten aamuysiltä käynnistyi roudaus.
Kahta tuntia myöhemmin kamat oli siirretty. Uusi asunto tuntui järkyttävän ahtaalta, ja kaikki luolaseuran kama ei millään mahtunut vaatekaappiimme. Mutta tämän ostimme, joten sen kanssa nyt eläisimme. Energiaa mielenosoitukseen lähtemiseen ei enää ollut: ulkona satoi, ja keskustaan olisi pitänyt mennä pyörällä. Niinpä tyydyin hengaamaan kotona ja purkamaan laatikoita.
Muun touhun ohella sain luettua Joan Vingen Snow Queenin. Se oli pitkästä aikaa Hugo-voittaja, josta todella pidin. Alku oli ehkä hidas ja fantsumainen ja kustannustoimittaja olisi voinut käyttää vähän enemmän saksia, mutta lopulta tarina alkoi rokata mainiosti. Ote hahmoihin oli persoonallinen, ja fokus anteeksiantoon enemmän kuin kostoon oli hyvin tervetullut.
Snow Queenin jälkeen annoin itselleni luvan ostaa lisää kirjoja elektroniseen hyllyyn. Ensimmäiseksi tartuin Linda Nagatan Red-trilogian ekaan osaan. Se alkoi tympeänä milscifinä, mutta sitten kurvasikin vähän odottamattomaan suuntaan, ja muuttui kiinnostavaksi milscifiksi. Oikein hyvä käänne.
Viikonloppu, 19.-20.9. 2015
Päivän vaate: Mitä sopivin T-paita julkkarikäyttöön
Vähitellen laatikot tyhjenivät, huonekalut vaelsivat oikeammille paikoilleen ja koti alkoi muutenkin näyttää kodilta. Samalla koetin arpoa, olinko kuitannut itselleni saman vatsaflunssan, jota Taina oli juuri potenut. Paikkoja särki hieman ja välillä olo tuntui tasapainottomalta.
Kirjoitin maanantain peliä ja kun luovat akut olivat aivan tyhjiä, latasin niitä lukemalla Red-kirjaa sekä pelaamalla Prototypeä. Molemmat olivat sekä hyvin viihdyttäviä, että teemallisesti todella sopivia. Prototype on edelleen pelinä keskinkertainen, mutta se on selvästi juuri minun mieltymyksiini suunniteltua keskinkertaisuutta, enkä varmaan kyllästy siihen koskaan. Ehkä kakkososakin pitää ostaa, vaikka sen päähenkilön vastenmielisyys saattaa olla liikaa jo minullekin. Toki ekan osan Alex Mercer on myös amoraalinen tappokone, mutta peli kertookin siitä, miten hän/se löytää sisältään inhimillisyyden pilkahduksen. Hyvin, hyvin pienen pilkahduksen.
Maanantai, 21.9. 2015
Päivän huvitus: Kustantaja on varmaan ostanut kirjabloggaajan
Helvetillinen viikko räpsähti käyntiin kuuden tunnin työryhmätapaamisella. Se oli puuduttava ja järkeä haastava, ja sen päätteeksi oli vielä toinenkin palaveri, lyhyempi mutta yhtä hankala. Yliopistomaailma vaan näytti koko päivän jatkuvasti keskisormea.
Sentään outona valopilkkuna vastaan tuli Epäsoinnun periaatteiden ensimmäinen arvostelu, joka oli hyvin positiivinen. Pikavilkaisulla arvioija kyllä tuntuu pitävän kaikesta muustakin mistä on kirjoittanut, joten ehkä tämä ei ole maailman suurin saavutus. Mutta sittenkin, hyvä että on löytynyt ainakin yksi ihminen joka piti kirjasta eikä ole sukulainen tai läheinen ystävä.
Sain jopa myytyä pari kirjaa, ja sitten siirryin vetämään peliä. Devil and the Deep Black Skyn toka sessio sisälsi lähinnä parikymppisten hahmojen tyhmäilyä, keskinäistä kilpailua ja sivujuonteena vähän vakoojamenoa. Hahmointeraktio oli hulvatonta ja olisin jaksanut sitä vaikka miten pitkään. Saimme sentään lopetettua ihmisten aikoihin, ja onnistuin livahtamaan keskustasta kotiin vaikka juna menikin nenän edestä.
Tiistai, 22.9. 2015
Päivän fiilis: Vee ja vee, täälläkin
Aamu alkoi laitoskokouksella, jonka pääaihe olivat yliopiston yt-neuvottelut. Ei yllättäen, tämä ei ollut kaikkein piristävin käynnistys päivälle. Kaikkein parasta oli, että kun kokouksessa oli koetettu luoda uskoa siihen, että pahimmat uhkakuvat voitaisiin hyvinkin väistää, heti sen päätyttyä yliopisto antoi tiedonannon, jonka sisältö oli suunnilleen "hyvä yritys, mut nää ja nää uhkakuvat me kyllä ajateltiin ihan oikeasti toteuttaa."
Työtehtäviä oli silti aivan saatanasti. Kukahan nämä kaikki tekee jos yliopisto päättää näyttää minulle ovea? Ehkä pitää myydä museolle konsultaatiopalveluita 200 EUR/tunti, minimilaskutus 2 tuntia jne. Päätellen duunimäärästä olisin nopeasti aivan saakurin rikas.
Taina oli paikantanut kodin läheltä kiipeilykallion, jota kävimme vilkaisemassa. Matalahan se oli, enimmäkseen boulderi, ja lisäksi graffitiartistit olivat maalanneet siitä ison osan. Ihan nättiä graffitia, ei siinä mitään ... mutta graffitimaali tuhoaa sekä kitkan että kiven luettavuuden. Ärsytys oli valtava. Saakurin Helsingin nollatoleranssilinja ajaa kaupunkitaiteilijat metsään. Betonisessa sillassa taideteos olisi ollut vain hieno ja lisäväriä tuova, luonnonkivessä se rikkoo liikuntamahdollisuuksia.
Iltaa kohti erehdyin lukaisemaan työposteja, ja sieltä löytyi vielä yksi yliopiston hallinnon keskisormen näyttö rahoitetulle hankkeellemme. Päädyin kirjoittamaan todella vihaisen vastauksen, jonka onneksi tajusin lähettää välissä olevalle hallintopäällikölle enkä suoraan niille, joihin kiukkuni kohdistui. Tätä pitäisi ehkä tehdä enemmänkin vastaavanlaisissa tilanteissa.
Keskiviikko, 23.9. 2015
Päivän fiilis: Au
Nukkumaan mennessäni olo oli rauhaton ja sekava, mutta ensialkuun pistin sen loppuillan raivarin piikkiin. Sitten vatsa alkoi kieppua. Aamulla pitäisi lähteä Tallinnaan työmatkalle, mutta kolmen aikaan yöllä totesin, että tämä ei tulisi tapahtumaan. Nakkasin mailia muille matkalaisille, ja palasin potemaan.
Onnistuin väistämään siis aika turhana pitämäni työmatkan kuittaamalla vatsataudin. Jee. Sentään tämä oli aika lievä versio, mikä tarkoitti etten jatkuvasti oksentanut joka paikkaan, mutta en voinut kyllä tehdä mitään muuta kuin maata petissä. Syöminen, lukeminen ja muut edistyneemmät toiminnot vaativat yli-inhimillisiä ponnistuksia.
Onneksi tauti alkoi silloin kun alkoi. Jos olisin saanut tämän kesken työmatkan, olisi meno voinut olla vähän karua.
Torstai, 24.9. 2015
Päivän meininki: Ajetaan tankilla pitkin New York Cityä ja ammutaan kaikkea mikä käy päälle
Keskittymiskyky oli palaillut sen verran, että pystyin lukemaan, pelaamaan Prototypeä ja vilkaisemaan työposteja. Jaloillaan oleminen aiheutti edelleen huimausta, eikä töihin meneminen olisi olut mitenkään järkevä ajatus.
Kirjoista sain loppuun Robert Charles Wilsonin Burning Paradisen sekä Blind Laken. Näistä ensimmäinen oli heikompi: ideat olivat kyllä vahvoja, kuten aiemminkin, mutta tarinankuljetus oli jotenkin tympeää ja innotonta. Sen sijaan Blind Lake oli vahvaa settiä sekä ajatuksiltaan, hahmoiltaan että kerronnaltaan. Wilsonin muukalaiset ovat riittävän vieraita tuntuakseen todella oudoilta, ja kuitenkin lähtötilanne tuntuu aina olevan varsin tuttu.
Hugo-palkittujen kirjojen osastossa aloitin Heinleinin Stranger in a Strange Landin. Ensivaikutelma oli aika rasittava. Heinleinin hahmot kuvittelevat olevansa kovinkin nokkelia, ja 60-luvun seksitiset käytösmallit paistavat läpi.
Perjantai, 25.9. 2015
Päivän hykertely: Julkaisin sitten kirjan, jonka nimi on käytännössä Principia Discordia suomeksi, mutta tämä on mennyt ohi valtaosalta kirjaan törmänneistä
Toivuin viimein riittävästi käydäkseni töissä. Kahden päivän poissaolo oli jättänyt saman verran rästihommia kuin kahden päivän työmatka olisi jättänyt, ja tappelin niiden kanssa kunnes en enää kestänyt ja pakenin kotiin valmistautumaan illan pääohjelmaan.
Pääohjelma oli tietenkin Epäsoinnun periaatteiden julkaisubileet. Ne käynnistyivät Mascotissa seiskan aikoihin, ja vaikka olin tyypilliseen tapaani aivan hermona (en tiedä ketä on tulossa, ohjelmarunko on todella kursorinen, mitä tällaisissa yleensä tehdään, miksi edes kuvittelen että kukaan olisi kiinnostunut kirjasta jonka olin kirjoittanut), ihmisiä saapui paikalle niin paljon, että kammoni haihtui. En tiedä miten puheohjelma meni, mutta ainakaan kukaan ei heittänyt mätiä tomaatteja ja joka tapauksessa Taika teki kaiken raskaan työn siihen liittyen. Puhuin lyhyesti, tosin haastattelussa koin koettavani olla liian nokkela. Jotenkin minua hämmensi myös suhtautuminen romaaniini suurena yliopistometaforana. Oikeasti se on vaan suljetun tilan seikkailutarina jossa on mörkö.
Ilta oli kyllä oikein hauska, mutta en voinut välttää syyllisen narsistista oloa siitä, että kaikki olivat paikalla näennäisesti puhumassa minun teoksestani ja kertoilivat minulle jatkuvasti, miten paljon odottivat siltä. Onhan kirja kyllä ihan jees, ei siinä, mutta ekan arvostelijan suitsutus tuntui jotenkin liioitellulta. Toisaalta olisi ollut tyhmää olla vaatimaton tai haukkua omaa työtään kun toiset sitä kehuvat, mutta sittenkin koin olevani sosiaalisesti kömpelö, huono isäntä ja yleisesti väärässä sosiaalisessa mallissa. Ehkä onneksi en juonut paljon alkoholia, koska se olisi luultavasti tuhonnut minut täysin.
Ehdin nähdä ihmisiä, joihin törmään todella harvoin. Kirjoja myytiin melkoisesti. Toivottavasti ihmiset pitävät niistä.
Viikonloppu, 26.-27.9. 2015
Viikonlopun säälittävyys: Kirja-arvosteluiden tulokseton metsästäminen internetistä
Nukuin julkkareiden jälkeen ennätyshuonosti, ja lauantai kului kotona koomatessa vielä maisemiin jääneiden Adeptin ja Suvin kanssa. Torkuin pitkin päivää ja menin nukkumaan varhain. Sunnuntaina jaksoin juuri ja juuri käväistä Oulunkylässä Caiuksen synttäreillä. Kuten aina Taikan luona käydessäni tapahtuu, mukaan tuli hirveä vuori lainattuja kirjoja. Ottaen huomioon, että Hugo-lukuprojektini on päässyt Heinleinin Stranger in a Strange Landiin, joka tuntuu aivan hirveän vastenmieliseltä, on ehkä hyväkin lukea jotain muuta välillä.
Maanantai, 28.9. 2015
Päivän kuittailu: Järkyttävä kasa pilkkuvirheitä Epäsoinnun periaatteissa. Äh.
Pientä silppua putosi taas eteen läjäpäin, mutta kahvitunneilla ihmiset ostivat romaaniani. Tätä menoa tekijänkappalehyllyni kotona tyhjenee ennenkuin viikko on ohi.
Loppupäivästä päädyin istumaan yliopiston YT-infotilaisuudessa, mikä oli aika ahdistava kokemus. Sen jälkeen kotona en tahtonut tehdä mitään muuta kuin pelata Prototypeä. Sain lopulta kuitenkin heitettyä auton takakoslaa rumistaneen Ikean pöydän hiiteen, juuri ajoissa huomenna koittavalle Kampin kodin loppusiivoukselle.
Tiistai, 29.9. 2015
Päivän itkeskely: Kirjaani ei ole myynnissä Akateemisessa (vielä?)
Sekavan työpäivän jälkeen kävin tyhjentämässä Kampista loput tavarat. Lainapaviljongin nakkasin Porvooseen, muille koetin löytää jotain tilaa kotoa. Samalla koetin vastustaa syksyn lannistavuutta ja yleistä raskautta. Se onnistui jotenkuten.
Puoliltaöin käväisin lentoasemalla poimimassa Hidden Earth -konferenssista palaavan Mirin. Onpa koti lähellä lentokenttää nykyään, kentälle ajoi vajaassa varttitunnissa. Ruuhka-aikaan saattaa toki kulua hieman enemmän.
Keskiviikko, 30.9. 2015
Päivän diilaus: Luulin museon romaanipitoisuuden saavuttaneen jo saturaatiopisteen, mutta sittenkin tänään tulin myyneeksi kaksi kappaletta.
Vaihteeksi hallinnollinen roolini ja tekninen roolini tuntuivat olevan tasapainossa. Toki molemmissa työtä oli enemmän kuin pystyi tekemään, mutta sentään priorisointi meni oikein eikä mistään tullut salaperäistä keskeytystä hätäkiilauksen varjolla. Jos tästä menosta pystyisi pitämään kiinni, työ voisi olla ihan järkevää.
Kotona ruuvasin kattoon yhden lampun, suunnittelin roolipelijuttuja ja lueskelin. Haluaisin kiipeilläkin joskus, mutta nyt taidan olla sisäkiipeilypaikkojen suhteen melkoisessa paitsiossa. Kuinkahan täältä edes pääsee Tapanilaan, paitsi kehärataa pitkin kiertämällä lentokentän kautta?