Heinäkuu 2015: Autobahn nach Frankreich
Keskiviikko, 1.7. 2015
Päivän pelisitaatti: "Tavoittelemanne Amberin ruhtinas puhuu toista trumppikontaktia. Olkaa hyvä ja odottakaa laskematta korttia kädestänne."
Heinäkuun mukana saapui oikeasti lämmin sää. Oli jo aikakin. Tietty tämä iskee silloin kun edessä on lähtö maasta. Viihdyin töissä vain vähän aikaa saadakseni plussatunteja pois, sitten etenin kotiin Amberin viimeistä peliä varten.
Amberin viimeinen peli oli sodankäyntiä kahdessa todellisuuden nurkassa - Amberissa, ja hahmojemme ihan omalla leikkikentällä. Ensimmäistä kertaa roolipelihistoriassa pääsin komentamaan strategisilla ydinpommeilla varustettua lentuetta ja pudottamaan megatonneittain ydintulta vihollisen päälle. Ei pidä käydä uhittelemaan maailmalle, joka on käytännössä kylmän sodan Neuvostoliitto.
Pelin jälkeen puitiin kampanjan tulevaisuutta. Voisin itse ainakin jatkaa sitä - Amber on peli, johon on aina etukäteen ollut vähän vaikea suhtautua mutta joka on lähtenyt vartin pelaamisen jälkeen rullaamaan hyvin. Nopaton systeemi kuitenkin häiritsi minua, nähtävästi muitakin. Piipahdimme vielä nopeasti pelinjälkeisellä oluella puhumassa larpillisia ja skenellisiä ennen nukkumaanmenoa.
Torstai, 2.7. 2015
Päivän kirjahankinta: Charles Stross - The Annihlation Score. Kesälomaa varten lukulaitteessa pitää olla ainnakin 15 lukematonta kirjaa.
Lyhyt työpäivä, pitkä sessio Arkham Cityä. Ehkä tän voisi katsoa videopelaamisena varastoon kahden viikon taukoa odottaen.
Perjantai, 3.7. 2015
Päivän sysadminin painajainen: Varttituntia ennen loman alkua hajoava laite
Viittätoista minuuttia ennen kuin olin aikeissa poistua lomalleni eräs konehuoneen palvelimista kaatui omituisten, rautavioista kielivien ilmoitusten myötä. Olin koettanut päivittää sitä Windows 2008:aan, mutta päivitys failasi, samoin palautus Windows 2003:een. Jäljelle jäi vaan kasa rautaa, joka ei tehnyt mitään järkevää. Takuukin oli tietysti juuri mennyt umpeen.
Hyllytin suunnitelmat mennä mielenosoitukseen, ja siirryin korjausmoodiin. Suurimman osan laitteen toiminnoista olin onneksi juuri siirtänyt muualle, mutta edelleen laite tuotti oman tiimini VPN-yhteydet. Kyky tehdä etätöitä on, yllättäen, kesällä varsin tärkeä, joten ei oikein sopinut pomon feidata kesälaitumille ja jättää tiimille terveiset, että loman ajan kaikki duunit pitää sitten tehdä toimistolta, koskapa etäyhteydet menivät juuri hajalle.
Tein alustavia korjausliikkeitä, sitten poistuin hetkeksi hakeakseni huollosta auton ja Porvoosta paviljongin, ja palasin korjaustoimenpiteideni pariin. VPN oli juuri se osa palvelua josta ei ollut minkäänlaista dokumentaatiota, joka oli ollut olemassa ennen minun aikaani, ja joka yliopiston käyttösääntöjen tiukan tulkinnan mukaan oli meillä hieman luvattomasti.
Kahdessa tunnissa sain palvelun rakennettua uudelleen tyhjältä pohjalta. Vaihteeksi Windows ei ollut sekava ja hankala, vaan suostui toimimaan kuten dokumentaatio osoitti. Iltakymmeneltä pystyin ilmoittamaan, että VPN oli jälleen käytössä. Sitten suljin työyhteydet, asetin sähköpostiin automaattivastauksen, ja aloitin kesälomani.
Lauantai, 4.7. 2015
Päivän sääilmiö: Helle. Tätä on kyllä kaivattu.
Ostoskierroksen jälkeen alkoi pakkaaminen. Tavaraa ei vielä viety autoon kuin vähän, mutta vuori roinaa joka sinne pitäisi ahtaa oli epäuskottavan valtava. Pelkästään köyttä oli lopulta menossa sisään 850 metriä, ja sellainen määrä vie jo tilaa sekä painaa saman verran kuin kokonainen matkustaja. Kodin lattioilla pakkaamista odottava tavaravuori oli oikeasti aika mielettömän näköinen. Mutta eipä tarvitse lentää metriäkään.
Lisäksi: tämä oli ensimäinen vapaapäiväni sitten toukokuun. En tehnyt töitä. Tuntui vähän omituiselta..
Sunnuntai, 5.7. 2015
Päivän kirjailija: Fred Saberhagen, ja tämän noin 20 Berserker-kirjaa
Jännittävä päivä kului pääasiassa mieliharrastukseni "laita asioita toisten asioiden sisään" parissa. Auto täyttyi huolestuttavan näköisesti, ja etenkin valtava paviljonkimme alkoi tuntua liioittelulta.
Maanantai, 6.7. 2015
Päivän unohdus: Jatkojohto. Tästä tulee vielä harmia.
Pakkaus yltyy crescendoon, muttei silti missään vaiheessa saavuta paniikkipistettä. Kun kaikki on valmista, siirrämme romumme autoon ja ajelemme satamaan, jossa vietämme puoli tuntia jonottaen ja lukien kirjoja. Sitten ajamme sisään ja siirrymme hyttiin. Into osallistua laivarientoihin on matala, merenkäynti on epätavallisen reipasta ja saan pahoinvointia kävelemisestä. Niinpä illallisen jälkeen vetäydyn vain hyttiin lukemaan scifiä. Berserker-kirjat tuntuvat haaskaavan lupaavaa ideaansa ylikilttiin kerrontaan ja välillä todella tyhmiin tarinoihin. Miksei avaruus-robo-Cthulhu voi olla niin pelottava ja karmiva kuin sen pitäisi?
Tiistai, 7.7. 2015
Päivän lingvismi: Muistan koulusaksastani yllättävän paljon, ainakin riittävästi tilatakseni ruokaa ja ostaakseni bensaa.
Road trippailu voittaa lentomatkailusta ensimmäisen erän: kukaan ei ole tullut vaatimaan minua poistamaan kenkiäni tai purkamaan kaikkea elektroniikkaa matkatavaroistani, tai änkenyt minua ahtaaseen pieneen tilaan. Sen sijaan saan heräillä kaikessa rauhassa laivalta, syödä buffet-aamiaisen ja sitten ajaa auton ulos Tukholmaan. Otamme kurssin kohti etelää.
Matka pääkaupungista Skåneen on pääsiassa tylsä, mutta viisi tai kuusi tuntia autossa on paljon mukavampaa kuin kolme tuntia lentokoneessa, etenkin kun sen jälkeen joutuu kuitenkin vielä istumaan autossa. Varaamani matkamusiikki soi ja sää ei ole aivan tuskallisen kuuma.
Siltatullien jälkeen selviämme Tanskaan. Se on meille puhdasta läpiajomaastoa, olemme syöneet säälilounaan jossain Ruotsin syrjäseudulla, ja Tanskassa emme pysähdy kuin käsittämättömän siltatulliautomaatin luokse. Muistio suunnittelijoille: kun ohjeistuksesta valitaan kieleksi englanti, on hyvää designiä että laite kääntää kaikki ohjeet eikä esim. pelkästään flavourtekstit. Nyt on vaikea tajuta, olimmeko vaan paksukalloisia voi puuttuiko ohjeista oikeasti jotain olennaista. (Ainakin jälkimmäinen piti nähtävästi paikkansa.)
Tanska on litteä ja epäkiinnostava, ja jätämme sen nopeasti taaksemme. Kuin yllättäen Saksa nielaisee meidät. Ensimmäinen indikaatio tästä on, että GPS ei enää kerro meille nopeusrajoituksia. Nyt saamme ilmeisesti ajaa aivan niin kovaa kuin mielimme. Tanskan läpi ratissa ollut Taina purkaa ilmeisiä turhautumiaan painamalla kaasua kuin paikalliset ikään, ja kun vaihdun huoltoasemalla kuljettajaksi, jatkan samaa mallia. Tiet ovat hyviä, kyllä niitä kelpaa ajaa 140 km/h.
Alkuperäinen tavoitteemme on ollut päästä hostelliin Bispingenissä, mutta sateinen sää onkin täyttänyt sen. Oletettavasti kaikki sokerista tehdyt telttailijat ovat luikkineet sisään leirintäalueilta kun taivas alkoi nakella vettä. Koska mekin olemme sokerisia, emme itsekään innostu ajatuksesta telttailusta. Sen sijaan Taina kaivaa esiin OpenStreetMapin Find Accommodation -sovelluksen, ja loihtii meille sieltä aivan reittimme vieressä olevan majatalon. Haus Otte osoittautuu kohtuuhintaiseksi, viihtyisäksi ja ei-täpötäydeksi, joten asetumme sinne yöksi. Minun ei edes tarvitse verrytellä saksaani, emäntä osaa englantia.
Keskiviikko, 8.7. 2015
Päivän nopeus: 150 km/h
Leveässä ja mukavassa vuoteessa nukkuminen sekä majatalosta löytyvä ilmainen verkkoyhteys johtaa road trip - lentomatkat -ottelussa 2-0 -tilanteeseen. Nousemme kohtalaisen varhain ja jatkamme matkaa. Ensin Taina ajaa sataviittäkymppiä, sitten minä. Maisemat ympärillämme ovat ensin tasaisia, mutta vähitellen ne kehittävät kukkulamaisia piirteitä, samalla kun kasvillisuus käy täysin keskieurooppalaiseksi.
Hurjastelullamme on muukin syy kuin se että voimme: Taina on sopinut Saarbrücken-nimiseen kaupunkiin aivan Saksan ja Ranskan rajalla tapaamisen ennen klo 16:a. Ilmeisesti kyseisestä kaupugnista löytyy niitä harvoja kameraliikkeitä maailmassa, jotka myyvät hänen kameraansa sopivaa vesi- ja mutatiivistä iskunkestävää koteloa. En ole koskaan edes kuullut koko kaupungista, mutta GPS ohjaa meitä osoitteeseen, ja me seuraamme sitä.
Saksalainen tiejärjestelmä on hämmästyttävä. Nopeasti ajamisessa on tietynlainen rytmi: valitse nopeutesi, pidä siitä kiinni, ja tarkkaile ympäristöäsi. Olennaisin sääntö on, että jos joku on sinua nopeampi, päästä hänet vaivattomasti ohitsesi, ja suorita itseäsi hitaampien ohitukset vain silloin kun tie on hyvin tyhjä. Ajaessa on oikeasti olennaisempaa katsella taakseen kuin eteen, koska silloinkin kun oma vauhti on puolitostasataa kilometriä tunnissa, saattaa peruutuspeiliin yhtäkkiä ilmestyä juuri ekan Porschensa ostanut urheiluautoilija, joka törmää kahtasataa perääsi jos et ole tarkkaavainen. Jotenkin toiminnan ajatusmaailmasta saa kiinni, eikä se lopulta ole niin raadollisen kamalaa kuin voisi kuvitella. Kaikki noudattavat liikennesääntöjä tarkalleen, ja ajaminen on lopulta kuitenkin varsin turvallisuustietoista. Ainoastaan tietyöt katkaisevat flow'n.
Saarbrückenistä saamme kaivatun kamerakotelon ja leikimme hetken turisteja arkkitehtuuribongauksen ja shoppailun merkeissä. Sitten hyppäämme taas autoon. Kymmentä minuuttia myöhemmin olemme Ranskassa. Liikenne muuttuu heti kaoottiseksi ja tiet huonokuntoisiksi. Tietullit ovat hieman hämmentäviä, mutta sentään tällä kertaa ei ole tarpeen kutsua apua automaatille. Vaikka kello on vasta yhdeksän, motarit ovat autoita rekkakolonnia lukuunottamatta. Vaikutelma on kuin jossain Syrjä-Suomessa kolmen aikaan aamuyöllä keskikesällä, valaistusta myöten.
Olen katsonut tavoitematkamme tälle illalle väärin, emmekä ehtisi kohteeksi suunnitellulle leirintäalueelle ennen iltayhtätoista. Koska sisäänpääsy ei tähän aikaan olisi enää varmaa, Taina tutkii taas lähiseudun muuta majoitusta. Tällä kertaa aivan tien vierestä ei löydy mitään, joten joudumme poikkeamaan parikymmentä kilometriä maaseudulle. Hilpaisemme mutkaisia pikkuteitä määränpäähämme, jonka pitäisi olla majatalo mutta josta ei näy minkäänlaista kylttiä ja jonka ympärillä oleva kylä Aulnoy-sur-Aube tuntuu autiolta. Paikallinen asukas tulee kummastelemaan meitä, ja vaikka hän ei puhukaan englantia, saamme viiden sanan ranskallamme ilmaistua, että etsimme majoitusta. Se löytyykin hieman eri paikasta kuin osoite antaa ymmärtää. Pitäjän ensimmäinen reaktio meihin on ihmetellä, olemmeko eksyneet. Paikka on, kuten voisi arvellakin, vielä edellistäkin sopuhintaisempi, ja huoneemme on kuin suoraan välimerellisestä romanttisesta elokuvasta.
Torstai, 9.7. 2015
Päivän reitti: Pipo, 4b
Road trippailu - lentomatkustus matsi jatkuu 3-0 -tilanteesta. Aamun valossa huone ympärillämme on valtava ja ylellinen, ja ikkunan ulkopuolella pesii lintuja. Aamiainen on maukas. Emme ole edes majatalon ainoat vieraat, muutama ranskalainen on myös paikalla.
Emme jää fiilisteelmään pikkukylään, vaan kiipeämme autoon ja suuntaamme etelään. Ohitamme Dijonin, ja päädymme Fixinin pikkukylään. Siellä kerääme valikoiman toimintavarusteita matkatavaroistamme, ja lähdemme polkua pitkin metsään. Parinkymmenen minutin kävelyn jälkeen polku nousee jyrkänteen juurelle. Näillä kallioilla on yli 200 kiipeilyreittiä.
Vaaleassa kalkkikivessä näkyy pultteja, ja opaskirjamme kertoo, että tämän kohdan greidit ovat jossain stratosfäärissä. Kuljemme jyrkänteen reunaa, kunnes vastaan tulee nelosella alkavia sporttireittejä. Köysi esiin laukusta, jatkot kiinni valjaisiin ja ylös kiveä.
En ole koskaan aiemmin kiipeillyt oikeasti kalkkikivellä, mitä nyt ehkä vähän tapailin sitä louhoksessa Walesissa muutama vuosi sitten. Ensimmäinen havaintoni täällä on, että kivi on paikoitellen todella liukasta: vaikka otteet ovat enimmäkseen aivan toista luokkaa kuin graniittiin muodostuvat pystyhalkeamat, ne ovat lasittuneet kohdista, joista kiipijöiden sankat laumat ovat vuosien saatossa menneet. Ja tietenkin helpoista reiteistä on mennyt aika helkkarin monta kiipeilijää.
4b:ksi greidatun reitin liidaaminen ei kuitenkaan ole taitojeni ulkopuolella, ja suhteellisen vaivattomasti nousen varjoisasta syvänteestä ylös auringonvaloon. 20-metrisen reitin huipulta on hieno näkymä metsäiseen kuruun, jonka pohjoisseinää juuri nousin ylös. Taina kakkostelee reitin, sitten siirrämme kamat viereiseen vitosen reittiin ja yläköysittelemme sitä.
Etenemme tasaisesti kalliojyrkänteen reunaa pikin helppojen reittien perässä. On selvää, että tämänhetkinen taitotasomme ei mahdollista muita kuin vitosia ja nelosia tällä vieraalla kivellä, mutta kallio on korkea, näkymät kauniita ja helpotkin reitit mielenkiintoisia. Muutamia paikallisia kiipeilijöitäkin täällä hengaa. Kallio on jakautunut toisissaan kiinni oleviin sektoreihin, ja se on parissa erillisessä portaassa. Eräs reitti johtaa ylös ohutta pilaria, ja sen yläpäässä täytyy astua tai hypätä vieressä olevalle kalliolle kuilun ylitse. Varmistus tapahtuu enimmäkseen varjosta, mutta reitit ovat auringossa ja huomattavan lämpimiä. Onneksi meillä on auringkovoidetta.
Jossain vaiheessa nälkä saa meidät kiinni. Roudaamme romumme autolle ja ajamme viidentoista minuutin matkan päässä olevalle leirintäalueelle, jossa puhutaan jopa vähän englantia. Pystytämme telttamme, ja sitten pystytämme kokeeksi sen ympärille vielä paviljongin. Nyt meillä on kaksinkertainen telttaratkaisu.
Yritykset löytää ruokaa Fixinistä epäonnistuvat, joten tyydymme syömään leirintäalueen pizzaa. Emme jaksa enää tänä iltana palata kiipeilykalliolle, hengaamme majoituksessa ja luemme kirjojamme.
Perjantai, 10.7. 2015
Päivän lämpötila: +33
Vaikka lentomatkailu onkin hävinnyt vertailussa road tripille, ei mikään muuta sitä tosiseikkaa, että Ranska on paska maa ja telttaelämä sivistymätöntä. Koko yön naapuripuussa laulaa omituinen huonosti öljytyltä saranalta kuulostava vinkulintu, ja tuplailmapatjaratkaisuni ei riitä suojaamaan minua selkäkivulta. Aamiaismyslimme on liian makeaa ja vaniljasoijamaito ei auta asiaa. Lähdemme varhain kiipeilemään, ja toteamme, että kallio-oppamme on paitsi Google Translatella käännetty, myös täysin valehteleva.
Päivä on vielä eilistäkin kuumempi, ja parin reitin jälkeen erehdymme nousemaan kallion laelle virittääksemme yläköyden 30-metriseen savupiippuun. Kallion laella ei ole mitään suojaamassa meitä auringon paahteelta, ja yläankkurin löytäminen epäonnistuu kun kuumuus kiehuttaa aivot. Päätämme häipyä päivän kuumimmaksi osaksi. Taina on ideoinut meille kaupunkiturismia Beaunen historiallisessa kaupungissa, joten kruisaamme sinne etsimään ruokaa.
Ranskassa syöminen on kuitenin vaikeaa. Tunnetusti täällä ei ole olemassa yksinkertaista mahdollisuutta vain syödä jotain etnistä; ruokailemisen pitää olla elämys, viedä vähintään 2 tuntia ja maksaa vähintään 25 euroa per pää. Tämä ei sovi minun temparamenttiini mitenkään. Lisäksi valtakunta ei usko kasvissyöjien olemassaoloon, joten kun lopulta löydämme kohtuuhintaisen ravintolan (jossa toki ei puhuta englantia), on kaikessa sen ruuassa lihaa.
Kärsivällisyyttä koettelevien etsintöjen päätteeksi löydämme ravintolan, joka ymmärtää meitä ja tarjoilee rehuja. Nopea se ei tietenkään ole, mutta sentään ruuan hinta-määräsuhde on järkevä. Muuten historiallinen Beaune edustaa juuri sellaista lomailua, joka ei yhtään minua kiinnosta. Sentään täältä löytyy myös supermarketti, josta hankimme pöperöitä.
Haaveet kalliolle palaamisesta illalla haudataan ylikuumenemisen ja väsymyksen vuoksi. Leirintäalueella tuuli on suunnilleen vienyt paviljonkimme mukanaan. Vinkulintu jatkaa lauluaan läpi yön.
Perjantai, 11.7. 2015
Päivän teema: Luolaloman eka päivä
Herään aamulla Mirin tekstiviestiin, joka kertoo ekan setin suomalaisia olevan nyt lentokentällä. Emme suinkaan halua olla heitä hitaampia, joten nousemme vikkelästi ja virkeästi ylös, paketoimme teltat ja feidaamme tien päälle.
Päivä on ennätyskuuma, ja autossamme ei ole ilmastointia. Termarissa oleva kylmä vesi sekä suihkepullolla paljaiden raajojen (ml. pää) kastelu pitävä meidät toimintakuntoisena samalla kun ulkoilman lämpötila kohoaa vähitellen 35 asteeseen. Grenoblessa olo alkaa jo olla melko houruileva, mutta nyt ympärillämme kohoaa jo jylhiä vuoria, ja lähdemme mutkittelevaa tietä pitkin kohti ylänköä.
Kuten muistinkin, maisemat täällä ovat uskomattomat. Tie solan halki laaksosta vuorten ympäröimälle ylängölle on mielessäni viime kerran jälkeen hyvin, ja samalla kun kivivallit nielaisevat meidät väliinsä, lämpötila muuttuu vähitellen siedettävämmäksi. Lopulta tuhannen metrin korkeudessa on leppoisat +25.
Les Eymesin leirintäalueella kuittaamme ranskan ja englannin sekasotkulla itsellemme mökin ja käymme suihkussa. Tunnin sisällä muitakin suomalaisia alkaa saapua. Tuttujen kohtaaminen vieraassa paikassa laukaisee laumaeläimen riemurauhaset, ja meininki on reipas ja hulvaton. Asetun komentomökkiin Tainan, Mirin, Velman ja Elinan kanssa. Rakennamme leirimme infrastruktuuria, teen uuden keikan Grenobleen noutaakseni myöhemmin saapuvan Tonin rautatieasemalta, ja koukkaan Lidlissä shoppailemassa.
Tor on myöhästynyt lennoltaan ja joutuu jumittamaan Genevessä tämän yön. Monet muut käyvät kävelyllä naapuriseudulla; parin kiintoisan luolan sisäänkäynnit sijaitsevat kilometrin säteeellä leiristä. Iltakymmeneltä pidämme ensimmäisen leiripalaverin, jossa suunnittelemme huomisen ohjelmaa ja viihdytämme brittiläisiä vieraitamme Jeffiä ja Mackrillia. 12 suomalaista on jo paikalla, viisi vielä on tulossa. Heljästä, jonka olisi pitänyt ilmestyä tänä iltana, ei ole kuulunut pihaustakaan.
Sunnuntai, 12.7. 2015
Päivän pähkinä: Slingin lyhentäminen. Öh, joo.
Komentomökin oikeassa vuoteessa nukkuminen voittaa telttailun. Aamiaisen jälkeen ihmiset ja tarvikkeet ensimmäisille luolaretkille kerätään. Vietän itse päivän alkuosan pintapäivystäjänä, joten seuraan sivusta kun Velma kerää kourallisen aloittelijoita ja lähtee kohti Grotte Rochea, Miri, Taina ja brittivahvistukset suuntaavat reippaalle pull-through retkelle Fenetre 4:een, ja joukko riggaustaitoisia lähtee kohti Gour Fumantia virittääkseen sinne köysiä. Myös Tor tulee noudettua asemalta, ja hänen mukanaan kuuluu uutisia Heljästä: jumissa liikennekaaoksessa Hannoverin liepeillä. Onneksi Taina ja minä ehdimme moisen alta pois.
Leiri on iltapäivän varsin tyhjä, joten mittailen ja leikkelen köysiä omaa operaatiotani varten. Retkeilijöitä alkaa palailla aikataulujen mukaisesti, ja muutamat heistä ovat tulossa toiselle kierrokselle. Ruokailun jälkeen ohjelmassa on iltaretkenä Saints de Glace.
SDG:n sisäänkäynti on kilometrin päässä leiristä, joten viiden hengen ryhmämme kävelee sen suulle. Nimellisesti retken tarkoitus on Akin SRT-näyttökoe; oheistarkoituksia ovat SRT-kertaus, SDG:n alkuosiin tutustuminen sekä riggauksen mieleenpalautus. Velma on käynyt täällä aiemminkin ja toimii henkisenä tukena, lisäksi mukana ovat Tor ja Toni.
Riggaus alkaa melko lupaavasti, mutta degeneroituu sitten typeräksi ja melkeinpä vaaralliseksi. Selvästi tulen tässä tasaisesti huonommaksi. Luola muuttuu alkukuilujen jälkeen ahtaaksi ja teräväkulmaiseksi suikeroksi. Kivi on hämmentävän valkoista. Alkuperäinen tavoitteemme on Salle Hydrokarst, mutta on melko selvää, että sinne asti emme mene. Neljä köysipätkää saa riittää. Saavutamme pienen mutta korkean kammion, joka jää päätepisteeksemme. Otamme valokuvia ja lähdemme takaisin.
Retki ylöspäin on vaivaton. Puran alaosien riggauksen, ja aivan kohtuuttoman päänvaivan ja vajakkimeiningin jälkeen saamme korjattua ensimmäisen köyden riittävän hyväksi, että sen kehtaa jättää paikalleen huomista varten. Luola soveltuu melko hyvin SRT-näyttökokeisiin, joten luulen pitäväni ne täällä.
Ulkona on pimeää mutta lämmintä. Leirissä vallitsee iloinen kaaos, mutta retkitaulumme, päivystyspuhelimemme ja varustekirjanpitomme onnistuvat ainakin toistaiseksi pitämään sen hallinnassa. Fenetre 4:n ryhmä kertoo tarinoita eeppisestä märästä retkestä, Gour Fumantin riggauskin on lopulta alustavasti toteutunut, vaikka pitkään siihen meni. Oma retkemme on ollut varsin kevyt, juuri sopiva aloitus luolalomalle.
Maanantai, 13.7. 2015
Päivän paniikkireaktio: Kaupan kassa huikkaa minulle yhtäkkiä jotain ranskaksi. Säikähdän ja poistun välittömästi kassajonosta. En tiedä, oliko tämä toivottu reaktio.
Aamuisin vuoristossa on kylmä ja kurkkuun koskee. Komentomökkimme on muuttunut yleiseksi olohuoneeksi, ja aamulla kaikenlaiset ihmiset haahuilevat sisään ja ulos ja pummivat kahviamme. Erilaisia suunnitelmia on syntynyt, ja useimmat lähtevät alkajaisksi Expéen ostoksille. Gour Fumantin riggaus jatkuu ja jotkut aikovat fiilistellä valtavassa Bourneillionissa, minun osani elämää on jälleen käyttää SRT-kurssilaisia Saints de Glacessa.
Oloni on kuitenkin surkea, ja aamupäivä kuluu sohvalla maristessa ja scifiä lukiessa. Jossain vaiheessa pitää käydä supermarketissakin. Huomenna on jokin Napoleonin taivaaseenastumisen päivä tai muu ranskalaisten pyhä, mikään ei ole auki ja tänäänkin kaikki menee varhain kiinni. Marketissa on tästä johtuen hirveästi ihmisiä, ja koska täkäläiset eivät hanskaa hektisiä tilanteita sortumatta kaaokseen ja mellakointiin, shoppailu on hitusen stressaavaa.
Vasta alkuillasta oma retkeni käynnistyy. Neljä ihmistä ja kaksi uutta köysisäkkiä lähtee maan alle. Meillä on kolme tavoitetta: suorittaa Mikan ja Jukan SRT-luolaperehdytys, rigata paikat Salle Hydrokarstiin saakka, sekä ottaa valokuvia. Näistä tavoitteet 1 ja 3 toteutuvat. Matkalla Hydrokarstiin päästään kyllä pidemmälle kuin eilen, mutta ahtaan suikeroinnin jälkeen eteen tulee luolakartasta ja retkikuvauksesta löytymätön kuilu, jonka riggauksessa loppuvat ensin maillonit, sitten köysi ja lopulta kärsivällisyys. Tuloksena puoliksi viritetty köysi pitää purkaa ja isoin köysisäkkimme 60 metrin köysineen on roudattava takaisin ylös täältä ahtaiden meanderien läpi.
Koen suurta ärtymystä. Kuilussa on ranskalaisten sinne jättämä köysi ja haluaisin käydä tutkimassa mihin se johtaa ja miten pitkä se on, mutta aikataulu ja prioriteetit eivät oikein anna myöten. SRT-aloittelijat pitää vielä saada ylöskin köysiä, ja haluan että meillä on riittävästi aikaa harjoitella ja opastaa. Paluuretki alkaa vähän ennen kahdeksaa.
SRT-osuudet paluusta menevät aika vaivattomasti, mitä nyt köysiohjaus aiheuttaa normaalit määrät ärräpäitä. Ahtaat suikerot, painava köysisäkki ja edelleen puutteellinen riggaus minua itseäni enemmän harmittavat. Aloittelijat ovat toivottavasti saaneet retkestä mitä haluavat, koska minulle se on lähinnä ollut turhauttavaa. Sentään oli hyvä idea järjestää toinen koulutusretki samaan luolaan, ja on myös hyvä huomata, että puolikuntoisenakin pystyn tekemään viiden tunnin retkiä ilman ongelmia.
Tiistai, 14.7. 2015
Päivän toiminta: Kahden luolavarustautuneen aikuisen miehen lastaaminen yhdelle hengelle tarkoitettuun kumiveneeseen. Seuraukset odotettuja.
Oloni on parempi ja fiilis olisi luolaisa, mutta tämän päivän suunnitelmia dominoi kaksi Gournierin retkeä. Mackrill, Jake ja Elina ovat tekemässä eeppisen itsemurharetken luolaston kaukaisimpiin osiin, ja joukko muita ihmisiä on menossa samaan luolaan valokuvaamaan. Muut retket järjestetään näiden ympärille. Päädyn arvonnassa ulkopuolelle, mikä sopii minulle suht hyvin: huomenna joudun kuitenkin vetämään lisää SRT-treeniä, ja sen jälkeen ehkä voin alkaa toteuttaa omia ambitioitani.
Ensimmäiset luolaretket lähtevät nopeasti, seuraavat pörräävät ympäriinsä ja rasittavat tehokkuusfriikkiä sisälläni. Mutta kun leiri tyhjenee, en ole millään tavalla tehokas. Kaivan kirjastosta scifikirjan ja uppoudun siihen.
Jotkut kirjat saavat minut kiroilemaan, etten itse kirjoittanut niitä, ja toiset aiheuttavat epätoivoa siitä, etten koskaan voisikaan kirjoittaa mitään niiden kaltaista. Spin on jälkimmäisessä kategoriassa. Sen iso idea on riittävän hämmästyttävä ja suuri pitääkseen minut hypnotisoituna, riittävän monikerroksinen tuodakseen jatkuvasti uusia oivalluksia, ja isoja ideoita kantavat hahmot eivät ole rasittavia mulkvisteja. Kirja on ehdottomasti Hugo-palkintonsa ansainnut, ja nautin sen lukemisesta niin paljon, ettei edes luolaton päivä harmita.
Retkiltä saapuvat ihmiset sen sijaan ovat fiiliksille vähän vahingollisia. Gournierin valokuvausryhmällä kumivene on levinnyt kesken purjehduksen, Gour Fumantissa energiahävikki on meinannut tyrmätä yhden luolailijan ja Bournillionista palaava Taina valittaa, että hänen selkänsä on hajonnut. Jotenkin onnistun kehittämään näistä kaikista henkilökohtaisen ongelman, ja iltapalaverin koittaessa olen aika rikki. Huomenna pitäisi vielä kerran laskeutua Saints de Glaceen ja ehkä saada se rigattua Hydrokarstiin saakka. Haluaisin tehdä jotain aivan muuta, jotain suurta ja vaativaa, mutta aikataulut eivät vielä moista salli. Onneksi olemme ensi viikonkin täällä.
Keskiviikko, 15.7. 2015
Päivän haave: Luolailisinpa joskus jossain muuallakin kuin Saints de Glacessa
Yön aikana Gournierin toinen retkikunta on palannut, ryytyneenä mutta elossa. Tarinat luolan syvemmistä osista ovat hurjia.
Vapaapäivän jälkeen palaan Saints de Glaceen vetämään viimeisen koulutusretken sinne. Onneksi koulutus on varsin lyhyt: vien oppilaita vain ensimmäiset pari köysiosuutta ja sitten julistan kurssin päättyneeksi. Oma SDG-kokemukseni ei kuitenkaan pääty tähän: Miri liittyy seuraamme, ja samalla kun Velma vie oppilaat ulos, me lähdemme alas Salle Hydrokarstia kohti.
Melko nopeasti olemme kohdassa, johon edellinen retki pysähtyi, ja lähdemme virittämään köyttä. Kohdassa johon viimeksi pysähdyin katson kulman taakse - ja huomaan, että P-pulttien asemasta riggaus jatkuu spiteillä ja hangereillä. Koska spiteissä on jo ranskalaisten hangerit, meidän on paljon vaikeampaa asettaa köyttä samoihin pisteisiin. Lisäksi köysikulku näyttää vaikealta. Sitä vastoin Miri tunnistaa käytävän pohjan: se on ahtaikko, jonka läpi hän ja Velma neljä vuotta sitten kulkivat. Korkealle köysikululle on siis vaihtoehto.
Sen sijaan että seuraisimme ranskalaisten korkeaa köysilinjaa, viemme oman köytemme suoraan alas, sillä ajatuksella, että kulku on siten selkeämpää. Pian olemme kolimisen metriä köysilinjan alapuolella tuskallisen tiukassa suikerossa, jossa on edettävä varovasti jottei jää jumiin. Kummallekaan meistä tämä ei ole aivan otollisin ympäristö, mutta kokemuksen suomalla osaamisella puskemme eteenpäin. Parin lähes tuskallisen kapean kohdan yli pitää kiivetä, ja kivi on liukasta.
Lopulta pääsemme pois ahtaikosta, ja kohtaamme ranskalaisen köyden alapään. Pian sen jälkeen tunnelin lattiasta löytyy rosoisia aukkoja, ja puolitoista metriä alapuolellamme mutainen kalteva taso viettää alaspäin. Liukastelemme sokkeloista mutaliukumäkeä alas, tutkimme hetken kaikuvia sivukäytäviä, ja lopulta ilmavirtaa seuraten löydämme pari pulttia ja valtavan tilan. Asetamme viimeisen köyden paikalleen, ja laskeudumme katselemaan Salle Hydrokarstia.
Kaiken edeltäneen ahtauden jälkeen Hydrokarst on valtava. Sen pohjalta, suuren lohkarealamäen alapuolelta löytyy maanalainen järvi, ja toisesta päästä reitti eteenpäin, kohti Trou qui soufflea. Syömme eväät, ja lähdemme ylöspäin.
Retkellä takaisin liukumäessä onnistumme missaamaan kiipeämisen ylös ja harhailemme muutaman minuutin mutaisissa käytävissä. Ahtaikko ei ole yhtään nautittavampi tähän suuntaan, ja kun pääsemme sieltä ylös huomaan olevani aika väsynyt. Hydrokarstin köyden alapäästä takaisin pinnalle taivaltaminen vie kaksi jokseenkin uuvuttavaa tuntia: jalka ei tahdo nousta, kädet eivät jaksa vetää, laukku ja kaikki valjaiden osat tartuvat jokaiseen ulokkeeseen ja yleisesti olo on väsynyt ja tympiintynyt. Lopulta nousemme viimeiset köydet ja olemme hämärässä metsässä. Koen olevani huonokuntoinen ja heikko, tosin Mirikin sanoo paluun olleen melko raskas kokemus.
Illalla kaikki ihmiset päätyvät jotenkin syömään leirintäalueen ravintolaan. Ravioli on hyvää vaihtelua itsetehdylle kikhernepastalle.
Torstai, 16.7. 2015
Päivän uhka: Täpärästi vältetty lämpöhalvaus
Usean päivän ajan ihmisiä on juoksennellut niityllä rakentamassa monimutkaisia köysiratoja Gour Fumant -nimiseen luolaan. Useimmat halukkaat ovat käyneet siellä, ja nyt on purkuretken aika. Minä, Taina, Tor ja Jukka olemme arpoutuneet purkajiksi.
Ajelemme Herbouillyn laakson nurkalla olevalle parkkipaikalle, ja menemme polkua pitkin metsän läpi aurinkoiselle niitylle. 35 asteen helle alkaa grillata meitä samalla kun huomaamme, että sisäänkäynnin löytäminen ei olekaan aivan triviaalia. Haahuilemme alusvermeissämme paahteessa, ja kun viimein löydämme kolon johon voisi heittää sisäänkäyntiköyden olemme lämpöhalvauksen partaalla. Ensimmäistä kertaa koskaan rigatessani joudun villieläimen hyökkäyksen kohteeksi, kun paarma yrittää syödä minut ruuvatessani hängeriä kallioon.
Maan alla helle hellittää, ja orientoidumme luolamenoon. Valmiit köydet johtavat sisäänpäin ja alaspäin vaalean kiven halki. Mikään köysiosuus ei ole erityisen pitkä, ja kateellisena katson muiden tekemää riggausta. Se on tuntuvasti parempaa kuin mikään itse rakentamani. Toisaalta, tätä on viritetty ainakin kaksi päivää.
Pohjalta löytyy liukasta poikkaria ja sen jälkeen hieman vettä. Vaaleassa kivessä oleva todella matala ja juuri ja juuri liikkuva virta on hyvin kaunis, ja lähdemme seuraamaan sitä. Valokuvaajamme haluaisivat kuvia kauniista pienistä virtakammioista, mutta kellon tullessa kuusi joudun diktaattorin elkein panemaan pisteen kuvaamiselle, ja määräämään nousun alkamaan.
Tor ja minä puramme köydet ja sullomme ne pusseihin, Taina katselee, että vasta toisessa köysiluolassaan oleva Jukka ei joudu vaikeuksiin. Nousu menee melko nopeasti, ja ulkona niityllä lämpötilakin on laskenut inhimillisiin lukemiin. Ajomatka takaisin on vähän väsynyt.
Leirissä Saints de Glacessa Salle Hydrokarstiin pyrkinyt Aki-Heljä-Mika -tiimi ei ole ihan päässyt tavoitteeseensa. Egoistisesti koen tästä hienoista huojennusta, oma Hydrokarst-retkeni on ollut niin raskas, että olisin varmaan tuhoutunut alemmuuskompleksiin jos muut olisivat vain juosseet sisään ja ulos ilman mitään vaikeuksia. Retkikuntamme sukellusihmisten vedenalaiset suunnitelmat ovat sen sijaan kohdanneet kaikenlaisia vastoinkäymisiä, sukelluskeskukset ovat kiinni ja ilmapullot tyhjiä.
Perjantai, 17.7. 2015
Päivän havainto: Aki luolavermeissä näyttää aivan Super-Mariolta
Toni ja Aki ovat tahtoneet riggausharjoittelua, joten lupauduin viemään heitä sellaiselle retkelle. Velman kaivettua meille Vercorsin luolat -kirjasta sopivan kohteen olemme jälleen ajelemassa Herbouillyn suuntaan. Tällä kertaa luola löytyy helpommin: parinsadan metrin päässä parkkipaikasta paikallisen pururadan vieressä on kymmenen metriä syvä reikä maassa. Tämä on Scialet du Pot du Loup, ja melkein heti tulemme siihen tulokseen, että ainakin alkuosa kaipaa kokenutta riggaajaa. Tai sitten olemme vain väärässä kohdassa.
Laskeuduttuamme puista montun pohjalle ja kiivettyämme muutaman metrin kiinteää köyttä ylöspäin luolan luonne muutttuu. Lyhyen käytävän jälkeen lattia katoaa, ja edessämme on liki 40-metrinen kuilu kukkulan syvyyksiin. Aki pääsee aloittamaan riggauksen. Minulla ei ole pätevyyttä opettaa ketään riggaamaan, mutta pystyn kyllä kertomaan ihmisille, miten itse riggaan ja huomaan pahimmat turvallisuusriskit köysissä. Tälle retkelle tämä saa riitttää.
Riggausratkaisut ovat paikoitellen eksoottisia, mutta tiedostamme tämän ja meidän ei tarvitse tehdä mitään mikä on jälkeemme tulevien luettavissa. Ensimmäistä kertaa olen mukana retkellä, joka käyttelee dyneemanaruja pultien korvikkeena, ja hämmästelen ohuita, pieniä nauhanpätkiä, joiden varassa henkemme pitäisi olla. Alaspäin, ensimmäiseen kunnon kuiluun tällä matkalla, suureen kammioon, uudelleen alaspäin, hienoille kielekkeille ja lopulta upeaan kalsiittiseen katedraaliin. Köydet loppuvat, joten retken tarkoitus on suoritettu. Emme jää sen kummemmin fiilistelemään, vaan syömme eväät ja käännymme paluumatkalle. Luola on kyllä mainio.
Retki ylöspäin on tarpeettomankin hankala. Eksoottiset riggausratkaisut rankaisevat meitä kovemmin kuin olemme kuvitelleet, ja varuste- sekä taito-ongelmat hidastavat menoamme. Pääsemme ulos juuri ja juuri suunnitellussa ajassa.
Leirissä selviää, että rosvot ovat iskeneet yhteen retkikuntamme autoon ihmisten ollessa Choranchen turistiluolassa katsomassa olmeja. Tainalta puuttuu puhelin, ja hän on viettänyt tuntikausia tehottomalla ranskalaisella poliisiasemalla keräämässä vahvistavia tarinoita kaikille ennakkoluuloilleni Galliasta. Paska maa.
Lauantai, 18.7. 2015
Päivän kiroilu: Liian pitkät raajat
Viisi varsin hermostunutta luolailijaa häröilee aamulla suuren luolakartan ääressä. Kaksi ryhmää meitä on lähdössä Trou qui souffle - Saints de Glace -läpiretkelle, jonka pitäisi olla raskas ja hankala. Kuin nynny ikään olen itse kiertämässä tämänkin haasteen, ja tyydyn toivottamaan onnea sankareille, jotka lähtevät puskemaan naapurikukkulan läpi.
Neljäs luolapäivä peräkkäin ei oikeastaan ole kuulunut omiin suunnitelmiini, mutta eilen varkauden uhriksi joutunut Karhun pariskunta tarvitsee luolaretken, joten lähden mukaan SRT-poliisiksi. Valokuvaajat ja muut visuaalisesti suuntautuneet tahtovat Scialet Michellieriin, jonka pitäisi näyttää mahtavalta.
Ajomatka on pitkä, lähestyminen triviaali, sisäänkäynti pellon keskellä oleva viemärinkansi, ja luolan alkuosa ärsyttävää ja hankalaa ahdasta köysikulkua. 70 metrin syvyydestä löytyy isoja kammioita ja hämmästyttäviä luolamuotoja. Juuri näitä olemme tulleet etsimään: kamerat surraavat ja salamat välkkyvät.
Retki on kyllä hyvä, mutta luola itsessään ei minua puhuttele. Omissa luolaretkissäni on kyse liikkeestä, kauniista kuiluista ja juoksevasta vedestä, ja täällä ei sellaista ole oikein tarjolla. Lähtiessämme köysiä pitkin ylöspäin koen olevani hatarassa kunnossa. Olin eilisellä retkellä noussut 37 metrin köysiosuuden kahteen kertaan, ja jälkimmäinen oli tuntunut väsyttävältä. Nyt 31 metrin köysinousukin vie jo voimia. Ehkä pitäisi harrastaa jotain kuntoilua muulloinkin kuin lomamatkoilla.
Köysimeno ahtaissa kuiluissa ei ole kaikkein helpointa, ja retkellämme on mukana kolme vasta-alkajaa. Heistä jokainen kuitenkin selviää ylös kunnialla ja muutamalla ärräpäällä.
Viemäriluukun yläpuolella otetaan ryhmäkuva. Sitten ajetaan pimeitä teitä takaisin leiriin, jonne TQS-SDG -läpiretket ovat palanneet tuntia aikaisemmin. Niihin osallistuneet ovat asianmukaisen ryytyneitä, ja yllätyksiä on tuottanut mm. vastaan tulevat pull-through -köysiosuudet joita varten mukaan ei oltu varattu köysiä. Silti molemmat porukat olivat selvinneet läpi. Tunnen hienoista kateutta, vaikka retki ei sellaisenaan minua oikeasti kiinnostanutkaan.
Viimeinenkin saapumassa oleva suomalainen, Kimmo, on selvinnyt paikalle. Nyt meitä olisi täällä 17, paitsi että yksi tiimistä on iskenyt paikallisen luolailijan ja on nähtävästi siirtynyt asumaan tämän kotiin.
Sunnuntai, 19.7. 2015
Päivän olotila: Todella vaikea ellei mahdoton
Lomamme saavuttaa puolivälin, joten ensimmäiset ihmiset lähtevät kotia kohti. Omat yritykseni pitää vapaapäivä luolailusta ei onnistu tänäänkään. Otan jälleen kerran SRT-kouluttajan viitan harteilleni, ja Trou qui soufflessa antamassa tekniikkavalmennusta. En ole käynyt tässä osassa luolaa aiemmin, joten samalla tulee katseltua vähän ympärilleen.
Sisäänkäynnillä on virittämiemme köysien asemasta seikkailuretkifirman paikalle tuomat teräksiset tikkaat, ja lauma lapsia mekkaloi luolan sisällä pienissä haalareissa ja kypärissä. Kuljemme menninkäislauman halki kohti 30-metristä köysiosuutta, jossa sentään jätämme pennut jälkeemme. Sitten laskettelemme köysiä alas kunnes saavutamme pisteen, jossa köysittely vaihtuisi mudassa liukasteluksi. Tästä kohdasta palaamme takaisin.
Retki kestää vain kaksi ja puoli tuntia, ja sen jälkeen koetan sulkeutua omiin oloihini. Jatkuva luolailu ilman vapaapäiviä on tehnyt minusta todella pahantuulisen; ei niin, että luolat harmittaisivat, vaan tunne siitä, että valtaosa retkistä on ollut teemaltaan paimentavia. Lisäksi meillä on ärsyttävä tilanne, jossa sinänsä kokeneen paikallaolijan tämänetkinen taitotaso on selvästi matalampi kuin hän itse tajuaa, ja koen turvallisuusvastaavana joutuvani jatkuvasti huolehtimaan retkistä, joissa hän on mukana. Tämä taas syö kykyäni pitää vapaapäiviä tai oikeastaan edes luottaa siihen, että ihmiset osaavat huolehtia itsestään. Ja luolaretkillä tärkeintä on pystyä luottamaan siihen, että ihmiset tuntevat omat taitonsa.
Olen lyhytpinnainen, hapan ja yleisesti kurjaa seuraa, en kestä tippaakaan vittuilua ja koen että kaikki asiat ympärillä jotka eivät toimi ovat sekä henkilökohtainen loukkaus että pulma, joka juuri minun pitää ratkaista. Minulla ei ole järkeviä selviytymisstrategioita tällaiseen solmuun päässäni, ja kuitenkin minulla on konkreettinen vastuu täällä. Pari kertaa minua on jo uhattu tehtävistäni vapauttamisella, mutta kummallakaan kerralla tätä uhannut henkilö ei ollut itse halukas ottamaan tehtäviäni itselleen.
Perustellusti tai ei, koen olevani vastuussa isosta lapsiperheestä jonka jäsenet kärsivät opitusta avuttomuudesta tai Dunning-Krugerista. Roolimallini tällaisten porukoiden käsittelyyn eivät ole koskaan olleet parhaita. (Ja rehellisyyden nimissä tämä ei suinkaan päde koko luolailijajoukkoon, ainoastaan muutama ihminen paikallaolijoista painelee minussa vääriä nappeja. Muut luultavasti vain hiljaa hämmästelevät, miksi minä olen vielä tavallistakin mahdottomampi.)
Maanantai, 20.7. 2015
Päivän zen: Mielentyyneys löytyy maan alta retkiltä, joilla ei tarvitse paimentaa ketään
Koetan taas pitää luolatonta vapaapäivää, ja saattelen muita ihmisiä retkilleen. Yritykseni on huoltaa reistailevaa mielenterveyttäni rauhalla ja hiljaisuudella. Tämä onnistuu vaihtelevasti. Käynnissä on köysien purku ainakin kolmesta eri kohteesta. Tämän voisi tehdä kätevästi, taitavasti ja turvallisesti, mutta mitä vielä: ahdasta Michellieriä lähtee purkamaan kolme suurikokoisinta kundiamme, Saints de Glacen purkaa Aki sooloretkenä, ja lopulta Trou qui souffleen laskeutuu yksi vatsavaivainen ja yksi jälleen vapaapäivän pitämisessä epäonnistunut.
Koska Aki oli yksin kiskonut kolme säkkiä köyttä SDG:n uumenista ylös, minä ja Elina uskomme selviävämme TQS:stä vastaavasti. Livahdamme vikkelästi alas tilavia kuiluja kohtaan, johon eilinen retkeni päättyi. Mutta onko tämä köysi sittenkään viimeinen? Jatkamme alas mutaiseen suikeroon, ja sieltä löytyykin vielä yksi meidän köytemme. Näköjään täällä onkin sitten neljä säkkiä köysiä kolmen asemasta.
Huolimatta melkoisesta lisäyksestä purettavan köyden määrään purkuoperaatio lähtee kulkemaan. Emme koeta rikkoa nopeusennätyksiä, tyydymme huolelliseen ja tasaiseen menoon. Köysien purkaminen on minusta edelleen aika hauskaa toimintaa, mutta paria säkinkato-orjaa operaatio kyllä kaipaisi. Etenkin luolan ahtaassa alkuosassa, jossa edelleen tietä tukkii seikkailuryhmien sinne tuomat tikkaat kaksi säkkiä per henkilö kirvoittaa melkoisesti ärräpäitä. Sittenkin neljässä tunnissa luola tuli siivotuksi.
Tiistai, 21.7. 2015
Lohkareet
Grotte du Gournierin suuaukko on kevyesti lohikäärmeenmentävä. Sen takana aukeaa maanalainen järvi, josta taistelemme yli kumiveneellä yksi kerrallaan. Veneilyn jälkeen riggaan köyden niin, että pääsemme ylös lyhyttä kiipeilyä ja sen jälkeen korkean tason poikkikulkua varsinaiseen luolaan, joka on kooltaan kuin moottoritietunneli. Edeltämme sisään menivät ensimmäiset suomalaiset, takanamme uhkaa tulle vielä yksi porukka meitä. Sisäänkäynnillä on toinenkin köysi, melko tuoreen näköinen.
Tämän on tarkoitus olla tämän lomamatkan oma iso retkeni. Kolme vuotta sitten käväisimme kurkistamassa luolan virtaan ja totesimme sen hämmästyttävän hienoksi, ehdottomasti lisätutustumisen arvoiseksi. Nyt minä, Aki, Miri ja Velma olemme lähteneet liikkeelle tarkoituksenamme mennä niin pitkälle Gournieria kuin suinkin jaksamme.
Ensimmäisenä luolassa tulee vastaan lohkareikko. Aiemman käyntini perusteella muistan Gournierista vain valtavan kokoiset kalsiittimuodostelmat, en, että niiden ympärillä on puolitoista kilometriä mutaista ja vaikeakulkuista kivikkoa joka muodostaa kymmeniä metrejä leveän käytävän pohjan. Ylläni on märkäpuvun haalari, joka kanssa lohkareita pitkin kiipeily on todella kuumaa touhua. Olen ylikuumentua jatkuvasti, ja vesipulloni tyhjenee. Onneksi myös ylemmissä kuivissa osissa on monia paikkoja, joissa täyttää sitä.
Oloni ei kuitenkaan ole erityisen jaksava, ja ilmassa on muutenkin heikkoja enteitä. Miri liikkuu hitaasti ja Velma valittaa, että hänelle tulee kylmä heti kun pysähdymme. Hänelläkin on yllään kokonainen märkäpuku sekä luolahaalari, eikä vaatteita ole tulossa myöhemmissä osissa lisää.
Yhytämme käytävissä hieman meitä ennen luolaan livahtaneet Kimmon ja Tonin, jotka ovat etsimässä tietä virtaan. Tovin kuljemme kuuden hengen letkana. Sitten lohkareikko putoaa valtavassa käytävässä notkelmaan, ja sen pohjalla näkyy numero 2 sekä nuoli alaspäin. Tästä kohdasta virtaan.
Ryhmä kutistuu
Gournierin virta on, vailla epäilyksiä, kaunein missään näkemäni maanalainen virta - ja sen kanssa kuitenkin kilpailevat mm. Three Counties Systemin Main Drain sekä OFD:n virtauskäytävä. Mutta vaalea kivi ja uimahallinkirkas vesi antavat tälle paikalle aivan oman ulkomuotonsa. Missään muualla en kertakaikkiaan ole kohdannut luolavirtaa, jossa näkisi ongelmitta pohjan silloinkin kun se on parin metrin syvyydessä.
Tottakai vesi on jääkylmää, mutta sitä varten meidän nelikollamme on märkäpuvut. Toni ja Kimmo ihailevat maisemia muutaman minuutin, mutta päättävät sitten, että nykyisellä varustetasolla tämä virta ei ole heidän paikkansa. Me lähdemme virtaa pitkin ylävirtaan.
Ensimmäisestä kammiosta alkaen syvemmän veden kohdissa luolan seinissä on metallisia tankoja - askelmia tai kädensijoja - joiden avulla voi uimisen asemasta kiskoa itseään herooisilla käsivoimilla. Ensimmäisen tällaisen setin kohdalla Miri toteaa, että hänen kipeä olkapäänsä ei mahdollista tätä retkeä juuri nyt. Olemme varautuneet jo etukäteen hajautumisen mahdollisuuteen, ja Miri aikoo juosta Tonin ja Kimmon kiinni ja liityä heidän retkeensä.
Kolmen hengen ryhmämme kiipeää seuraavaksi ylös tiukkaa vesiputousta. Meno on raskasta ja ylävartalon voimia painottavaa, ja kun vesiputouksen jälkeen edessä on heti vaikea poikkari, Velma toteaa ettei hänelläkään ole kuntoa tähän. Ylipuhuminen ei onnistu: minä ja Aki jäämme tänne kahdestamme.
Aki on siviilissä turbokuntoinen himokiipeilijä. Hän katsoo minua kysyvästi. Tiedostan kuntoni olevan huono, enkä edes tälle retkelle lähtiessäni uskonut jaksavani sitä kovin pitkälle. En kuitenkaan odottanut, että Miri ja Velma kääntyvät takaisin ennen minua, ainakaan näin virtaosuuden alkuvaiheessa. Ilman minua Aki ei voi jatkaa retkeä. Olen nyt vasta pari metriä pidemmällä kuin edellisellä käynnilläni.
"Jatketaan eteenpäin ja katsotaan mitä löytyy", sanon.
Virta
Gournierin virtauskäytävä kiemurtelee eteenpäin, ja me puskemme ylävirtaan. Kiipeämme tasaisesti korkeammalle. Kivi ympärillämme kimaltelee vaaleana ja kummallisen muotoisena lamppujemme valossa. Ympäristö on henkeäsalpaavan kaunis ja omituinen. Katto on jossakin parinkymmenen metrin korkeudessa. Liikkuminen on vähän hankalaa neopreenipuvun painaessa vastaan, mutta toisaalta kylmyys ei tunnu lainkaan. Sittenkin olo on jo nyt hitusen raskas ja väsynyt, enkä tiedä lainkaan milloin voimat hiipuvat.
Sitä odotellessa kahlaan, poikkaroin, roikun reunoissa ja uin syvien kuoppien ylitse. Uiminen SRT-kamojen kanssa on varsin pelottavaa, ja kylmän veden hulahtaessa sisään kaula-aukostani olo käy melkoisen raikkaaksi. Virta ei onneksi ole poikkeuksellisen voimakas, koska etenkin uintisektioissa vastavirtaan puskeminen kävisi todella raskaaksi. Eräässä kammiossa pohja allamme katoaa täyteen mustuuteen, useita metrejä syvään rotkoon. Sen yli uiminen aiheuttaa kylmiä väreitä tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä veden lämpötilan kanssa.
Aki kulkee edellä, minä jäljessä. Tottakai hän liikkuu nopeammin, mutta en ota paineita tahdissa pysymisestä. Sen sijaan toimin huolellisesti ja varovaisesti, voimiani säästellen. Arvioin, että meille on hauskempaa päästä hitaasti pitkälle kuin vauhdikkaasti vain vähän matkaa.
Meistä kummallakaan ei ole luolakarttaa, eikä edes kelloa. Tämä ei meitä suuremmin huoleta. Gournierin virta on äärimmäisen suoraviivainen ja tiketissämme paluuaika on vasta seuraavana aamuna kello 8. Ei ole mitään pelkoa, että jaksaisin niin pitkään, että paluuajasta myöhästyminen olisi akuutti riski. Jos emme ole aamukahdeksalta ulkona, se ei todellakaan johdu siitä että olemme unohtaneet ajankulun.
Välinäytös: Ulkopuolella
Miri ja Velma ovat selvinneet takaisin Gournierin järvelle. Siellä vastarannalta heille viestii huolestunut Elli, joka ilmoittaa ukkosesta ja kehottaa tulemaan nopeasti pois. Parkkipaikalla viima meinaa viedä kankaat käsistä, ja kallioilta tipahtelee kiviä. Taivas on täynnä pikimustia pilviä.
Automatkan aikana alkaa sataa kuin saavista kaataen. Gournier on tunnetusti erittäin tulva-altis luola.
Salle Chevalier
Pari kilometriä vuoren sisällä virtauskäytävä aukeaa valtavaksi holviksi, jonka katon tuntumasta alas jylisee vesiputous. Sen vieressä ylös johtaa vapaana riippuva pystyköysi sekä teräksiset tikasrimat. Aki lähtee ylös rimoja pitkin lehmänhäntiään turvavälineinä käyttäen. Minua huvittaisi nousta koko matka köyttä ja SRT:ä käyttäen, koska se olisi kevyempää ja yksinkertaisempaa, mutta en tiedä, tarvitseeko Aki pystyköyttä ylhäällä. Niinpä nousen hänen laillaan rimoille.
12 metrin kiipeäminen helpoilla otteilla ei merkitsisi kiipeillessä mitään. Mutta märkäpukuun pukeutuneena, luolareppu selässä, lehmänhäntiä varmistuksina käyttäen ja liukkaat kengät jalassa se on melkoinen käsivoimannäyte. Ylhäällä rimat muuttuvat poikkikuluksi, jota käyttäen pääsemme vesiputouksen viereen.
Putouksen yläjuoksulla kuljemme enimmäkseen virran tason yläpuolella. Kuluneet kiinteät köydet tarjoavat jonkinlaista turvaa, vaikkakin muutamat niistä ovat hiertyneet melkeinpä poikki. Saavutamme suuren, korkean tilan, ja kivillä yläpuolellamme näkyy valoja.
Kiipeilyjen, ja parin ryöminnän jälkeen kohtaamme neljän ranskalaisen ryhmän. Englantia muistuttavalla kielellä saamme selville, että tie eteenpäin jatkuu ylemmäs lohkaretukoksen läpi. Meille yritetään myös kertoa missä olemme: paikan nimi on Salle Chevalier, mutta emme sen nimestä tule hullua hurskaammaksi. Edessämme olisi vielä 15 tuntia luolaa, mutta tähän ei aika eikä energia riitä.
Itse asiassa energiavarantoni alkavat olla melko vähissä, mutta olemme saapuneet pisteeseen, jossa joesta noustaan ylös ja lähdetään köysikulkuihin. Haluan nähdä, mitä seuraavaksi tulee.
Kiemurtelemme lohkaretukoksen läpi ja päädymme poikkareihin jotka loppuvat aivan rehelliseen köysinousuun. Päädymme kielekkeelle, josta on huikea näköala alapuolella raivoavaan vesiputoukseen. Köysinousut jatkuvat edelleen.
Puolimatka
SRT märkäpuvussa ei ole herkkua. Vaikka köysinousut ovat lyhyitä, ne vievät voimiani melkoisesti. Niiden välissä kohtaamme suurehkon kuivan kammion ja lyhyen, ahtaanpuoleisen käytävän. Yhden köyden menemme alaspäin, sitten taas ylöspäin, ja jälleen istumme kielekkeellä jälleen yhden mahtavan vesiputouksen päällä. Tässä kohdassa päätämme kääntyä takaisin. Oikeammin, ilmaisen että minä haluan kääntyä takaisin. Aki varmasti jaksaisi vielä tuntikausia, mutta itse tunnen alkavani heiketä, ja täältä on vielä selvittävä poiskin.
Upeissa maisemissa syömme eväitämme. Olemme kiinni poikkariköydessä, märkäpuku pitää lämpimänä, alapuolella vesimassat syöksyvät kuiluun mutta melu ei ole liian kova häiritäkseen. Henkisesti en ole saanut tästä luolasta lähimainkaan tarpeekseni. En tiedä mitä kello on, en tiedä missä olemme, en haluaisi lähteä takaisin, mutta tännekään emme voi jäädä.
Niinpä laskeutumislaitteet kiinnitetään köysiin ja aloitamme taivalluksen takaisin. Koko matkan olemme kulkeneet ylävirtaan ja ylöspäin, joten ainakin teoriassa paluumatkan pitäisi olla kevyempi.
Keveys on kyllä tervetullutta, sillä poikkikuluissa Chevalierin kohdalla huomaan olevani perusteellisen väsynyt. Onneksi en ole henkinen ruotsalainen, eikä minulla ole mitään tarvetta suoriutua mistään nopeasti. Yhtäläisen onneksi märkäpuku pitää lämpimänä, eväitä on riittävästi ja vettä saa kaikkialta. Salle Chevalierin ja putousten jälkeen köysilaskeutumiset ovat ohi. Astumme takaisin turkoosinväriseen virtaan.
Välinäytös: Ulkopuolella
Leirissä pintapäivystäjät ovat soittaneet huolestuneena Mackrillille. Hän tietää kertoa, että vaikka Gournier onkin erittäin vaarallinen tulvalla, ei lyhyt sadekuuro ole vielä syy huolestua.
Ukkoskuuro päättyy yhtä äkkiä kuin se on alkanutkin. Taivaalla näkyy kaunis sateenkaari.
Ulospäin
Alavirtaan kulkeminen on melko kevyttä. Tässä vaiheessa rikkinäinen nilkkani alkaa lähettää huomiosignaalia. Yleensä se ei kesken liikunnan reistaile, mutta seitsemän luolapäivää ja tämä raskas retki ovat selvästi olleet sille liikaa. Olen liikkeellä vaelluskengillä, jotka ovat kyllä kevyet ja kätevät, mutta ne tuntuvat tukevan nilkkaani heikommin kuin normaalisti käyttämäni ylijäreät kumisaappaat.
Kävelyni hidastuu, ja huolestuttavasti uiminenkin käy raskaaksi. Olisi laukussani toki kuivapussi jonka voisin puhaltaa kellukkeeksi, mutta en tietenkään sitä tajua tehdä ja tuloksena pari uimaoperaatiota tuntuu hieman pelottavalta. Aki riisuu SRT-valjaansa kokonaan köysiosuuksien jälkeen, mutta minä en halua vielä luopua kyvystä kulkea tikkaissa varmistetusti. Eikä minulla ole oikein mitään minne valjaat sijoittaisin jos ne riisuisin.
Virtaa riittää melkoisesti. Viimeisen vesiputouksen laskeutumisen jälkeen olemme hyvin tutulla alueella, mutta sittenkin oikean poiskiipeämisen löytämiseen menee hetken verran. Sen jälkeen edessä on vielä puolitoista kilometriä kuivaa luolaa.
Gournierin fossiilikäytävä ei ole milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Kauniit luolamuoto-osiot tuntuvat lyhyiltä, lohkareikot loputtomilta ja mahdottomilta navigoida. Toinen nilkkani ei enää kanna kunnolla ja kenkäni ovat liukkaat. Kulku on vaikeaa ja puuduttavaa. Luulisi, että moottoritietunnelin kokoista suoraa käytävää olisi helppo kulkea, mutta lohkareita on täällä niin paljon, että oikean reitin löytäminen niiden läpi muodostaa aivan oman navigointiongelmansa. Jopa stooalainen Aki on sitä mieltä, että tämä pätkä luolasta tuntuu huomattavasti pidemmältä takaisinpäin.
Ainakin kolme kertaa olen vakuuttunut siitä, että lohkareikko loppuu vain tajutakseni että ehei, sitä riittää vielä. En tiedä, kauanko taivallamme sen halki. Vasta luovutuani täysin ajatuksesta enää koskaan päästä pois täältä näen köydenpätkän vasemman seinän tuntumassa. Minuuttia myöhemmin olemme järven päällä. Aki ui ylitse, minä vien kumiveneellä laukut sekä itseni. Köysi jää toistaiseksi paikalleen.
Ulkona on pimeää ja lämmintä. Reitti autolle kulkee aution kahvila-alueen ja turistiluolan lipunmyynnin läpi. Valtavia konnia hypähtelee polulla. Auton kello näyttää 22:57. Olemme olleet luolassa suunnilleen kahdeksan tuntia.
Ajomatka takaisin Eymesiin on väsynyt mutta välikohtaukseton. Leirissä saamme kuulla ulkona iskeneestä sadekuurosta ja huolesta, jonka se on päivystäjille aiheuttanut. Gournierin sisällä emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään vedenpinnan reagoimisesta sateeseen.
Olen melkoisen naatti ja jalkaani koskee. Mutta retki oli kyllä upea. Särkylääkkeen voimalla romahdan petiin. Huomenna aion aivan oikeasti pitää vapaapäivän.
Keskiviikko, 22.7. 2015
Päivän mahdottomuus: Luolan löytäminen metsästä koordinaattien ja kulkuohjeen avulla
Makaan vuoteessa, luen scifiä ja kirjoittelen. Rauhani särkyy kun luolaa maastosta etsivä joukkue pyytää minua heittämään heille autolla maasto-GPS:n. Tehtyäni tämän huomaan, että taivas on tummumassa uhkaavasti. Alan keräillä pyykkejä naruilta suojaan.
Maastoryhmän palatessa alkuiltapäivästä (löytämättä luolaa) ukkonen jylisee, ja hetken kuluttua alkaa sataa. Ensin sade on kevyttä, mutta nopeasti se yltyy valtavaksi tulvaksi. Käyn päivystäjän roolissa pelastamassa kävelemään lähteneen Mirin Meaudren keskustasta. Leirintäalueela telttailijoiden teltat ovat pyyhkiytyä pois, ja tajuamme, että mökin reunaan kiinnitetty paviljonki ei välttämättä ollutkaan riittävä suoja sateelle. Myrsky tuhoaa sen tyrmistyneiden silmiemme edessä, ja me keskitymme pelastamaan luolasäkkejä jotka tuuli koettaa viedä mukanaan.
Ukonilma jyrää laaksoa edes takaisin ja tuhoaa sähkömme. Virta ei katoa täysin, mutta riittävästi sulattaakseen jääkaappimme ja eliminoidakseen kykymme ladata lamppujemme akkuja.
Torstai, 23.7. 2015
Päivän vaikeus: Oikean värisävyn saaminen Gournierin virrasta otettuihin kuviin
Trooppinen myrsky on aamusta hellittänyt ja vaikka ulkona on pilvistä, enää ei sääprofeetta lupaa sadetta. Sähköjä meillä ei vieläkään ole, ja kun ne aamupäivän aikana palaavat, käy ilmi että salama on käräyttänyt leirintäalueen verkkoboksin. Mutta ei tänne olla tultu internetissä roikkumaan.
Valtavan sateen jälkeen on tottakai järkevää lähteä tulva-alttiiseen luolaan, mutta Taina haluaa nähdä Gournierin, ja Elli haluaisi koettaa uudestaan selvitä sen alkukiipeilyistä. Niinpä ajamme jälleen Chorancheen. Järven pinta on ainakin yhtä matalalla kuin aiemminkin, ja sen ylitys kumiveneellä sujuu heittämällä.
Aki ja Tor lähtevät samalla keikalla syvemmälle Gournieriin, meidän tavoitteemme on vain käväistä virrassa. Kulku lohkareikossa on hidasta, ja tajuan, että alan vähitellen saada tarpeekseni vasta-alkajien ulkoiluttamisesta ja heidän tahtiinsa kulkemisesta. Kolmessa tunnissa olemme päässeet vasta puoliväliin fossiililuolaa. Siellä pysähdymme ottamaan valokuvia.
Tahti on aivan liian hidas, jotta pysyisin lämpimänä. Hylkään sankarillisen "käsivarret paljaana" -lookin, jota olen tähän saakka aina käyttänyt luolan kuivissa osissa, mutta märkäpuvun takkikaan ei riitä lämmittämään. Kun Janne ja Elli kääntyvät valokuvauksen jälkeen takaisin, kello on jo puoli kuusi ja tiketissä on enää jäljellä reippaat neljä tuntia.
Lähden Tainan kanssa eteenpäin melkoista vauhtia. Löydämme reitin virtaan yllättävän helposti, ja laskeudumme alas vaalean kiven ja turkoosin veden maailmaan. Ei yllättäen, tämä johtaa välittömästi valokuvaamiseen. Mutta se oli retken tarkoituskin. Etenemme virrassa todella verkkaisesti, kuvaten ja ihaillen. Jossain kaukana edessämme Aki ja Tor ovat omalla retkellään.
Valokuvaamiseen kuluu tietenkin paljon aikaa, ja kerrankin en tahdo hoputtaa Tainaa, kunhan totean, että ollaksemme ajoissa ulkona meidän täytyy edetä melkoista tahtia palatessamme takaisin. Tämä uhkaus toteutuu: virrasta nousemisen jälkeisen fossiilikäytävän juoksemme alun järvelle 45 minuutissa, mikä on luultavasti jonkinlainen ennätys. Scurionini valo alkaa antaa varoituksia loppua kohden: olen huudattanut sitä täydellä teholla sekä virrassa että paluumatkalla nähdäkseni mihin astun. Pääsemme järven yli ja ulos luolasta tasan 21:30, ja minuuttia yli kymmenen olemme parkkipaikalla, jossa Janne ja Elli odottavat.
Kotimatkalla iskee kauhea autopahoinvointi, ja ennen nukkumaanmenoa pitää silti syödä. Ruokailu on jonkinlainen koettelemus.
Perjantai, 24.7. 2015
Päivän saavutus: 11 luolaretkeä
Leirimme viimeinen päivä koittaa. Olin suunnitellut pitäväni tänään vapaapäivän, mutta jotenkin päädyin Mirin ja Tainan mukaan Grotte des Eymardsiin tutkimaan, millainen täkäläinen introluola oikeasti on. Muut riggaavat, minä toimin työnjohtajana. Luola on yllättävän kaunis, ja köysittelykin on monipuolista.
Kolmessa tunnissa menemme sisään ja ulos, sitten vaihdamme vaatteet siistimpiin ja siirrymme loman lopetusillalliselle. Vercorsiin selvinneestä 17 suomalaisesta vielä 11 on paikalla, eikä kukaan poistuneista ole lähtenyt edes sairaalan kautta. Turvallisuusvastaavana koen onnistuneeni. Muutenkin fiilikset pöydän ääressä ovat voittoisat. Olemme tehneet kahdessa viikossa yhteensä 44 retkeä 9 eri luolastoon, riganneet ja purkaneet satoja metriä köyttä ja viettäneet maan alla kollektiivisesti varmaan yli 200 tuntia. Tämä on ollut massiivisin Suomen luolaseuran operaatio koskaan, ja se on sujunut lähes pelottavan hyvin.
Alkoholia juodaan, maljapuheita pidetään ja ensi vuoden retkistä uhotaan. Kesken illallisen alkaa taas sataa ja ukkostaa, ja ruokailun jälkeen kohtaamme sen karun totuuden, että huomisaamuna kaiken krääsän pitää olla pakattuna. Aloittaisimme pakkausurakan jo tänä iltana, mutta ulkona sataa taas järkyttävästi vettä ja sisällä ukkonen vie sähköt. Märässä ja pimeässä on aika turha pakata, joten tyydymme menemään nukkumaan.
Lauantai, 25.7. 2015
Päivän eläin: Flamingo
Matkailun järjettömyys on, että kun on ensin saatu kaukomaille pakattua mukaan niin paljon kuin matkatavaraan mahtuu, sen jälkeen käydään vielä perillä shoppailemassa lisää krääsää. Monet leiriläisistä käyvät aamulla kysymässä, mahtuisiko minun ja Tainan autoon vielä heiltä köysi tai märkäpuku tai matkalaukku tai viinipullo. Vastaus on suunnilleen poikkeuksetta "ei". Vaikka paviljonkimme onkin tuhoutunut myrskyssä, omat lisäostoksemme vievät niin paljon tilaa, ettemme voi pelastaa muita heidän kulutushulluudeltaan.
Niin hämmentävältä kuin se vielä aamun kaaoksen läpi näyttääkin, yhteentoista mennessä leiri on käytännössä purettu. Miri ja Velma suuntaavat naapurimassiiville kahden viikon lisäluolalomaa varten, useimmat muut autokunnat lähtevät kohti Geneveä lentääkseen sieltä Suomeen. Minä ja Taina sen sijaan otamme kurssin kohti etelää. Luolat on luolittu, road trip jatkuu.
Road tripin ensimmäinen vaihe on uskomaton ruuhka ranskalaisella moottoritiellä. Madeltuamme kolme varttia eteenpäin 15 km/h keskinopeudella annamme pitkät motarille Tourrette-kylän kohdalla, ja asianmukaisesti kiroillen otamme maisemareitin kohti Rhône-joen suistoa. Se on luultavasti paljon ruuhkassa matelua nopeampi. Ulkona on todella kuuma, mutta meillä ei ole kiire, joten pidämme ruoka- ja nestetaukoja aina kun siltä tuntuu. Eräässä kohdassa spottaamme joessa uimapaikan, joten pysähdymme ja käymme vedessä pulikoimassa.
Alkuillasta päädymme Camarguen luonnonsuojelualueelle. Valtava suoalue ja suolaisen veden matalikko on lintuharrastajan unelmakohde, ja Taina kiskoo minut ulos autosta katselemaan flamingoja. Ne ovat kieltämättä melkoinen näky, aivan epätodellisen pöhköt eläimet jotka kahlaavat vedessä kolmella kummallisesti toimivalla raajalla (joista yksi on pää).
Katseltuamme lintuja ja linnustonsuojelualuetta päädymme Arlesin kaupunkiin syömään roskaruokaa. Hotelleihin emme mahdu, joten kirjaudumme kyberpunkahtavalle leirintäalueelle. Ghettomainen, pimeä ja aidattu telttakompleksi vetoaa minuun: se on paitsi ruma ja klaustrofobinen, myös erittäin käytännöllinen ja sopivan viileä.
Sunnuntai, 26.7. 2015
Päivän ruoka: La Norvegienne, lohella täytetty lettu
Camarguen suoalueella pesii paitsi lintuja, myös kaikenlaisia pieniä hyönteisiä, ja niinpä meidänkin kimppuumme on yön aikana hyökännyt mäkäräisiä ja muita ihmissyöjiä. Onneksi teltta on torjunut niistä valtaosan. Syötyämme eväsaamiaisen palaamme Arlesin keskustaan viettämään tovin kaupunkituristeina. Kun olemme puolessa tunnissa kyllästyneet siihen, ajamme vielä parikymmentä kilometriä eteenpäin. Automme pysähtyy biitsille kymmenen metrin päähän Välimerestä.
Rannalla on valtavasti ihmisiä, mutta koskapa se on useita kilometrejä pitkä, ei väentiheys ole ahdistava. Vesi sen sijaan on yllättävän viileää. Uiskentelemme lyhyen tovin, mutta pitkään pulikointiin lämpötila ja aallokko eivät varsinaisesti innosta. Lähdemme etsimään seuraavaa kohdettamme. Parinsadan kilometrin päässä tarjolla olisi Espanjaa, Italiaa ja Monacoa, mutta päätämme pitäytyä lähiseudulla. Kierrämme suoalueen toiselle puolelle, ja päädymme lomaisaan Saintes-Maries-de-la-Merin kaupunkiin. Se on pieni rantakaupunki aivan täynnä veneilijöitä, mutta sentään mahdumme vielä hotelliin. Pakenemme kuumuutta siestaamalla huoneessamme pari tuntia, ja illan tullen lähdemme tutkimaan paikkoja. Iltaruuaksi syötävät letut ovat todella hyviä. Basaarialue vaikuttaa taskuvarkaiden paratiisilta ja arkkitehtuuri on jotenkin videopelimäistä.
Maanatai, 27.7. 2015
Päivän missattu aktiviteetti: Härkätaistelu. Ei kiitos.
Hotellihuoneemme ei varsinaisesti ole murskaavan mukava, mutta välimerellinen kesäkaupunki ympärillä on tällä hetkellä juuri oikea ympäristö meille. Päätämme jäädä tänne vielä toiseksikin päiväksi. Uimme hieman lisää Välimeressä - tottakai täällä on hiekkarantaa, silmänkantamattomiin - ja kahvilassa istuessamme yritän kirjoitella hieman lisää romaanintynkää, joka koettaa ryömiä päästäni koneelle.
Tiistai, 28.7. 2015
Päivän selviytymiskokemus: Juomaveden löytäminen tienvarsihuoltsikoilta 30+ asteen helteessä. Jostain syystä se tuntuu olevan loppu kaikkialta.
Vaikka kolmaskin päivä rantaparatiisissa houkuttaisi, hotellissa asuminen tuhoaa budjettimme, ja olisi jo korkea aika palata seikkailuloman pariin. Niinpä päätämme lähteä tänään kohti ylänköjä ja kalliopuuhia. Lähtö toki viivästyy, koska Tainan asunto Turussa on vihdoin löytänyt ostajan, mutta kaupantekoa varten pitää etähoitaa valtava määrä paperisotaa ja postitusta. Koko touhu on jotenkin esihistoriallista, kas kun ei fakseja pidä lähettää. Varaamme myös viimein päivän ja laivan kotimakalle, ensi viikon keskiviikoksi.
Lopulta selviämme tien päälle. Sankkojen flamingolaumojen ohi lähdemme ajamaan pohjoiseen päin. Lämpötila alkaa valua alaspäin +34:stä, ensin verkkaisesti, sitten nopeammin. Moottoritiet vievät meitä kohti Burgundia. Suunnitelmissa on palata kiipeilyn pariin, vaikkapa Fixinin kallioilla.
Olemme kuitenkin tehneet amatöörimokan ja unohtaneet katsoa säätiedotusta. Tajuamme tämän kun moottoritiellä ehkä sadan kilometrin päässä määränpäästämme auton lasiin alkaa putoilla pisaroita, ja pian olemme aivan oikeassa tihkusateessa. Leirintäalueelle päästessämme kello on kymmenen, lämpötila +14 ja ilmankosteus 100%. Vilkaisu internettiin kertoo, ettei huomiselle ole luvassa paljon parempia olosuhteita.
Keskiviikko, 29.7. 2015
Päivän ärsyyntyminen: Clairvaux les Lacsin ns. ravintolatarjonta
Sateen ropina teltan kattoon tekee selväksi, että tänään ei kiipeillä. Turhautuminen tästä on kohtalainen. Sääkartat kertovat, että koko Keski-Eurooppa on kylmän ja märän sään riepoma. Olisi varmaan pitänyt jäädä Välimeren rannalle.
Melkein kaikki aktiviteettimme vaativat tätä parempaa säätä. Luolailu ehkä selviäisi kevyestä sateesta, mutta luolakamat on jo pakattu auton pohjalle, ja Vercorsin upeiden maanalaisten maisemien jälkeen ajatus johonkin paikalliseen märkään pikkuonkaloon ryömimisestä innostaa melko vähän. Viimein Taina keksii, että voisimme lähteä Juravuorilla sijaitseville järville melomaan. Melomista ei pieni kosteus haittaa.
Hyppäämme autoon ja singahdamme satakunta kilometriä itään. Clairvaux-les-Lacsin pikkukaupungissa Ranska on taas kovin Ranska: kaikki ruokapaikat myyvät vain ylihintaista hanhenmaksaa tai muuta raatopainotteista, ja kaikki muuta lupaavan näköiset ravintolat ovat joko kiinni tai vailla aineita mihinkään inspiroivaan. Turhautuminen on vaihtua raivoksi, kunnes löydämme kohtuullisen halvan roskaruokapaikan joka tarjoilee meille ravintoa jossa ei ole lihaa. Ranska vihaa kasvissyöjiä, ja kasvissyöjät Ranskaa.
Ajelu ja ruuan etsintä ovat vieneet aikaa niin kauan, että melonta jätetään tältä päivältä; sen sijaan käymme vilkaisemassa paikallista luontonähtävyyttä. Herissonin vesiputous on parikymmentä metriä korkea ja jopa kesällä aika hienon näköinen. Voin vain kuvitella millainen meininki siinä on kevään sulamisvesien aikoihin.
Yöksi onnistumme paikantamaan leirintäalueen, jossa voi harrastaa halpaa melomista. Se kuitenkin jää seuraavalle päivälle. Heitämme teltan hollantilaisen ja walesilaisen asuntoauton väliin ja painumme nukkumaan.
Torstai, 30.7. 2015
Päivän sisäinen löytö: Korkeanpaikankammo
Järvestä on yön aikana noussut kylmää sumua, ja teltassa on ollut koleaa nukkua. Vuorten takaa kohoava aurinko kuitenkin lämmittää paikat, ja sää on muuttunut eilistä selvästi paremmaksi. Aamiaisen jälkeen vuokraamme kajakit ja lähdemme tyhmäilemään viereiselle järvelle. Melontapaikkana se on todella lapsiystävällinen: virtausta ei ole nimeksikään, ja veden sekä lasku- että tulouomat on padottu niin, ettei kajakin kanssa pääse edes karkaamaan villimmille vesille. Mutta järvi on kaunis ja kohtalaisen kokoinen, ja sen vesi on samalla tavoin hassun väristä kuin joissain ranskalaisissa luolissa. Seilaamme varmaan kivennäisvedessä tai jotain.
Loppuiltapäivästä osumme Morezin vuoristokaupunkiin (etäisyys Elimäkeen 2100 km, tietää turisti-infon seinä kertoa). Vaikka kaupunki onkin tunnettu lähinnä simälaseistaan, meidät on tänne houkutellut kaupungin vieressä kohoava korkea rinne ja sitä ylös kiemurteleva via ferrata.
Kypärissä, kiipeilyvaljaissa ja viaferrata-lehmänhännissä silmäilemme rautaisia tikkaita ja vaijereita, jotka johtavat ylöspäin rinteen juurelta. Touhu on meille molemmille uutta, mutta kiipeilijöinä ja luolailijoina perusteet ovat selkeitä: kiivetään käyttäen kaikkea mitä löytyy, pidetään ainakin yksi varmistus jatkuvasti kiinni, vältetään putoamisia. Ei älyttömän vaikeaa.
100 metriä ylempänä joudun uudelleenarvioimaan kantaani. Suomessa kiipeily ei varsinaisesti ole valmentanut tämän tason korkeuseroihin: katson kaupunkia alapuolellani, ja päässä pyörii ja jalkoja heikottaa. En varsinaisesti muistanut reagoivani tällä tavoin korkeisiin paikkoihin, olen kuitenkin maan alla laskeutunut 300-metrisen kuilun ilman suurempia vertigoita. Tosin täällä ilmavuus ja ympäröivän tyhjyyden tuntu on aivan toisenlainen, ja toisin kuin kiipeillessä, en koe olevani itse täysin kohtaloni herra. Kaapeli johon olen itseni kiinnittänyt kulkee vyötäröni alapuolella. Jos lipeän, otan fall factor 2:n putoamisen; edes luolalehmänhäntäni ei kestäisi moista. Viaferratahännän pitäisi, kerran; kun siihen tulee painoa, sen on tarkoitus retkahtaa kokonaan auki ja jarruttaa putoamista, kunnes jään pehmeästi riippumaan sen varaan. Käytännössä minulla on siis kertakäyttöinen varmistus jonka varassa ei voi levätä, ellei tahdo riskeerata sen aukeamista. Sen tarkoitus on selvästi estää minua kuolemasta, ei suojella kolhuilta tai pelolta. Täällä ei pidä pudota.
Onneksi harrastukseni ovat valmentaneet minua tekemään asioita, jotka hieman tai paljonkin karmivat. Via ferrata on kieltämättä aika hauskaa puuhaa, vaikkakin välillä tuntuu vähän huijaukselta kiivetä kaunista kiveä pelkästään metallisten aputankojen avulla. Mutta liikunnallista touhu on, ja niin matkan varrelta kuin lopulta saavutetulta huipultakin näkymät ovat todella hienot.
Liki 1000 metrin korkeudesta laskeudumme tavallista polkua ja tietä pitkin parisataa metriä alemmas kylään. Ranskan ruokakulttuuri koettaa taas näyttää meille keskisormea, mutta emme muuta oikeastaan odottaneetkaan. Kun ilta laskeutuu, etsimme lähistöltä leirintäalueen. Siellä ei ole ketään valvomassa, joten ajamme vaan automme suoraan sisään.
Perjantai, 31.7. 2015
Päivän epäonnistuminen: Via ferrata
Tällä retkellä mukanamme oleva teltta on Marmot Limelight 2, mukava kahden hengen kesäoloihin tarkoitettu teltta. Yön aikana käy ilmi, että se ei ole alkuunkaan riittävä Juravuorilla yöpymiseen. Ulkona on ehkä pari astetta lämmintä, ja jopa kaikkien vaatteiden kanssa olemme jäätyä. Jossain hautautuneena luolakamoihin meillä olisi furryt ja lämpökerrastot, mutta emme aivan ryhdy kaivamaan niitä esiin keskellä yötä. Sen sijaan teemme makuupusseistamme omituisen yhteispesän ja lämmitämme toisiamme sen sisällä. Tämä riittää pitämään meidät hengissä aamuun saakka.
Eilisestä innostuneena lähdemme kohti toista via ferrataa, ja löydämmekin sen. Se kiertää vuoristojärven vieressä olevaa rinnettä; rinteen päällä on ravintola ja ferratakrääsää vuokraava koju. Lähdemme kaapelikulkuihin urheasti, mutta koemme karvaan tappion. Päivä on hemmetin kuuma ja jotenkin meno on vielä eilistäkin karmivampaa. Kun reitin ensimmäisen osuuden jälkeen on tarjolla poistumistie aloittelijoille, joudumme tarttumaan siihen.
Reitiltä vetäytyminen ärsyttää ja johtaa kiukkuun ja turhautumiseen. Puran pahantuulisuuttani kaikkiin lähelläni; onneksi emme ole kovin sosiaalisessa ympäristössä. Via ferratat saavat tältä erää jäädä. Niiden pariin voisi palata myöhemmin, jos vaikka pää olisi paremmin reilassa. Ajamme alas Juravuorilta, palaamme Burgundyyn ja kirjaudumme takaisin tutulle leirintäalueelle Fixinin lähellä. Voisimme huomenna kiivetä, nyt kun sade tuntuu päättyneen.