Toukokuu 2015: Siirrännäis-Ropecon
Perjantai, 1.5. 2015
Päivän unohdus: Käsijammeri ja turvanaru. Aina luolaan mennessä jonkun pitää unohtaa jotakin.
Alum Pot
Team Finland on saanut vahvistuksekseen Team Starless Riverin, eli Tony Seddonin. Hänen kanssaan hyödynnämme aurinkoista päivää ja laskeudumme Lower Long Churnin kautta Alum Potin syövereihin.
Taina on riggausvuorossa, ja Tony antaa hänelle jatko-opetusta. Tuloksena etenemisemme on hyvin hidasta, mutta koulutus on tarpeen, ja Alum Pot on edelleen alueen kaunein luola jossa ei ole kiire minnekään. Long Churnin käytävissä yhytämme yllättäen Nigelin, joka on ulkoiluttamassa laumaa koululaisia.
Kiemurtelemme valtavan rotkon reunoja pitkin. Verkkainen kulku tekee Miristäkin luolavalokuvaajan, ja tämä on toki paras mahdollinen paikka siihen. Mutta kylmä uhkaa, ja kun viimein saavutamme rotkon pohjan, päätämme olla laskeutumatta enää viimeistä köysiosuutta sumpin luokse, vaan käännymme takaisin. Laskeutumiseen verrattuna nousumme on huiken nopeaa, mihin toki vaikuttaa se, että Tony purkaa köysivirityksemme.
Selviämme takaisin autoille törkeän pitkään kestäneen retken jälkeen. Olen aivan jäässä ja paikkoja särkee. Olemme olleet maan alla vain kuutisen tuntia, mutta jotenkin olen ihan lopussa. Mitä ihmettä kunnolleni on oikein tapahtunut? Riittääkö muka vähän vajaan vuoden sohvaperunointi siihen, että fyysinen suorituskyky katoaa kokonaan?
Tony suuntaa Walesiin, me jäämme kokkaamaan ja varustehuoltamaan. Illemmalla Ian B saapuu myös kerholle, ja ryhdymme juonimaan huomista retkeä. Kaverimme kyky arvioida realistisesti retkien vaikeuksia ei koskaan ole vakuuttanut, joten epäilen että huominen tulee tuhoamaan minut fyysisesti ja henkisesti. Minulla on parhaat harrastukset.
Lauantai, 2.5. 2015
Päivän ostos: 11 sulkurengasta kymmenen hinnalla. Nyt loppui mailloneilla riggaus.
Marble Steps
Sääprofeetta on luvannut, että sade alkaa iltapäivällä. Sääprofeetta pitäisi kivittää, koska sade alkaa heti aamusta. Tämä huolettaa meitä hieman, koska kohdeluolamme saattaa olla tulvaherkkä. Tai sitten ei - kukaan meistä ei ole koskaan käynyt siellä.
Ajamme Inglestonin ja shoppailun kautta Mason Gillille, sitten käännymme takaisin hakemaan unohtunutta furrya, palattuamme vuorossa on täsmäterapiaa kylmettyneille, retken uudelleenkalibrointia sekä muuta säätöä. Olemme päättäneet tehdä exchange tripin Marble Stepsin luolaan, sen sijaan että koettaisimme laskeutua aivan pohjalle saakka. Vaihtoretkessä jakaudumme kahteen ryhmään ja lähdemme eri reittejä alaspäin, tavoitteena kohdata suuressa kammiossa ja sitten palata vastakkaisia reittejä ylös.
Marble Stepsin Gully Route alkaa hienolla vesiputouskuilullla, jossa ei tälläkään säällä kuitenkaan ole vesiputousta. Minä riggaan, Taina kulkee perässäni kartanlukijana; Miri ja Ian menevät toista reittiä. Luola ympärillämme on koruton mutta jylhä: kuilu kiemurtelee korkeita kammioita alaspäin. Kulkumme ei ole järin vaikeaa, isoin ongelma on että olen liian sokea löytämään pultteja.
Ryhmän jakautuminen on minusta vaikuttanut varmalta keinolta eksyä ikuisesti, mutta Marble Steps osoittautuu rakenteeltaan selkeäksi, ja melkein jatkuvasti kuulen myös toisen parin jossain lähistöllä. Pian he laskeutuvatkin samaan suureen kammioon, jonka lattia koostuu irtokivistä. Vaihdamme köysikulusta kävelyyn, ja lähdemme etsimään tietä syvemmälle.
Luola muuttuu suurista kuiluista ja kammioista walesilaistyylisiksi lohkareikoiksi, vapaakiipeilypähkinöiksi ja avaimenreikäkäytäviksi. Sujahdamme pienen konttauksen jälkeen ahtaaseen suikeroon, josta löytyy seuraavan köysiosuuden pää. Mutta meillä ei ole enää köysiä jäljellä. Omasta puolestani voimia olisi kyllä vielä, mutta varustetilanne sanelee, että meidän on käännyttävä takaisin.
Lähdemme ylös Sidewinder-reittiä. Taina purkaa Ianin riggausta, Miri kiroilee Gully-reitillä minun solmujeni ja ankkureideni kanssa. Sidewinderissä on kylä komeita, pitkiä köysiä, mutta pian nousemme niistä inhottavan ahtaisiin rööreihin, joissa pitkät raajani ovat haitaksi. Kolautan jossain vaiheessa vasemman kylkeni kipeästi seinään, mutta ei tätäkään oikeasti vaikeaksi voi kutsua.
Viiden tunnin retken jälkeen olemme jälleen pinnalla. Olen hieman nälissäni, mutta en tippaakaan kylmettynyt tai erityisen väsynyt. Tältä luolakunnon pitää tuntua.
Sunnuntai, 3.5. 2015
Päivän dialogi:"How was Old Ing?" - "Rubbish."
Eilen alkanut sade oli yltynyt yön aikana myrskyksi. Aamulla YSS:llä majaillut pyöräilijäjoukko ei tuntunut tästä piittaavan, vaan suuntasi ulos koiranilmaan. Luolaharrastajille tilanne oli hieman arempi.
Alunperin olimme lähdössä ylös Gaping Gillille kunhan sade hieman laantuisi, mutta sitten Ian päätyi lupaamaan auttamaan eräässä ekakertalaisretkessä, joka oli suuntautumassa luolaan jonne me emme halunneet. Päätimme jakautua kahteen tiimiin: aloittelijat lähtivät Old Ing -nimiseen luolaan, ja suomalaiset eteneivät kohti sen naapurissa olevaa Sell Gill Holes -systeemiä.
Sell Gill Holes
Vuosi sitten minä ja Taina teimme riggauskurssimme harjoituksia tässä luolassa, kumpikin eri reitillä. Nyt märässä reitissä raivoaa hengenvaarallisen näköinen vesiputous, ja fossiilireittiinkin valuu noroja. Päätämme lähteä helpomman kautta. Ensimmäinen köytemme on hieman liian lyhyt, joten improvisoimme. Muutaman metrin laskeutuminen rotkoon johtaa pisteeseen, jossa varsinainen luola alkaa, ja Miri ryhtyy riggailemaan.
Ensimmäinen poikkari ei ole vielä aivan valmis, kun Ian ilmestyy paikalle. Old Ing oli ilmeisesti ollut aivan tulvakunnossa, vasta-alkajaporukka oli painellut läheisseen Birkwith Caveen tsekkiläisen YSS-läisen johdolla, ja Ian oli patikoinut pari kilometriä meidän luoksemme. Hän pääsee todistamaan suomalaisten luolaharrastajien luovuutta ja säheltämistä.
Miri riggaa ekan köysiosuuden, sitten Taina vaihtuu riggaajaksi, mutta vastaan tulee omituinen köysiankkuri jotä hän ei saa menemään oikein. Siirryn itse kärkeen, ja pähkäilen todella kauas kaikesta sijoitettuja pultteja, joiden luo ei tunnu kätevästi pääsevän alle 180-senttinen harrastaja.
Luola on aivan märkä. Kaikkialta valuu niskaan vesinoroja, ja kun selviämme viimeisen pitchin pohjalle, päädymme valtavan raivoavan vesiputouksen viereen. Sen melu tekee keskustelun mahdottomaksi, ja sen ympärillä viima on niin kylmää, ettei lähellä tee mieli olla. Märällä säällä pohjan suuret kammiot ovat aivan vaikuttavia, ja kirmailemme niitä ympäriinsä kamerat ojossa.
Retki ylöspäin on rutiinia, mitä nyt pari riggauskohtaani kirvoittaa lyhyemmiltä ärräpäiitä. Koen taas itseni päteväksi. Mutta pinnalle palataan hujauksessa. Meillä olisi periaatteessa resurssit tehdä myös märkä puoli luolasta, mutta jo kuiva puoli on kastellut meidät läpikotaisin ja pohjalla ollut vesiputous lupaili aivan hirveitä. Päätämme poistua tältä päivältä, ja palata YSS:lle.
Syömme pubiruokaa ja käymme heittämässä Ianin asemalle. Hieman harmittelen, etten tällä kertaa tullut tehneeksi hänen kanssaan mitään eeppistä, mutta olen varma, että jonain päivänä tulen päätymään hänen kanssaan Spectacle Potin äärimmäisen ahtaisiin ryömintöihin. Ajatus kiehtoo ja karmii.
Maanantai, 4.5. 2015
Päivän luolamuoto: Sad penis
Ribbleheadin parkkipaikalla tapaamme Helenin. Hän on Mirin tuttu, ja on lähdössä meidän kanssamme tämän matkan toivottavasti kiintoisimmalle retkelle. Pikaisen Ingleton-pyrähdyksen jälkeen ajamme A65:ä pohjoiseen. Casterton Fellillä vaihdamme kamat ja suuntaamme kukkulalla olevalle kaivonkannelle.
Lancaster Hole, sisäänpäin
Nopeasti rigattu köysi vie meidät 30 metriä alaspäin, tuttuihin suuriin kammioihin. Lähdemme lohkaretukosten ja mutaisten kivikoiden halki Fall Potiin, mutta vaihteeksi emme laskeudu virtaan. Viime päivien sateiden jälkeen Main Drainissa on luultavasti hirveästi vettä, ja Helenin mukaan on olemassa myös korkeamman tason reitti, jonne suuntaamme. Mutaiset köydet seuraavat toisiaan kun nousemme virran päällä kulkeviin käytäviin.
Three Counties Systemiä on paljon, ja tämä osa siitä koostuu enimmäkseen liukkaista lohkareista ja haastavasta reitinetsinnästä. Välillä käytämme omaa köyttä kohdissa, joissa valmiit köydet vaikuttavat aivan liian epäluotettavilta. Erään mutaisen köyden päästä löytyy kiveen iskettyjä teräsaskelmia, joiden avulla laskeudumme virtaan. Ensivaikutelmani on, että vettä ei lopulta ole aivan mahdottomasti, vain puoleen sääreen. Sitten tajuan, että tässä kohdassa uoma on todella leveä, ja sijoitan mielessäni saman määrän vettä vajaat kaksi metriä leveään putkeen. Lopputulos olisi todella hurja.
Jatkamme kulkua yläreittiä pitkin. Muistan hämärästi suuret kammiot neljän vuoden taaiselta vierailulta. Edelleen muta on todella liukasta, mutta lohkareikossa kulkeminen on varsin hauskaa. Välillä pitää konttia ja ryömiä, kun Minarets-niminen ahdas sileä käytävä yhdistää suuria kammioita toisiinsa.
Wretched Rabbit, ulospäin
Mudasta tehty kaninpääveistos keskellä suurta kammiota kertoo, että olemme lähestymässä ulospäin johtavaa osaa luolaa. Sen tuolla puolen on vielä yksi suuri kammio, hieman kolmiulotteista ongelmanratkontaa lohkareikossa, ja ahtautuminen kapeasta raosta SRT-kamojen kanssa. Ahtautuminen merkitsee ilmeisesti todellisen uloskäyntiosion alkua.
Olen saanut jossain Monster Chamberin valokuvaustauon kohdalla uusia voimia, ja kulkuni on reipasta. Helpot kammiot ovat päättyneet, ja edessämme on ryömintöjen jälkeen ahdas suikero jossa virtaa pieni puro. Siitä alkaa loppupuserrus.
Puserrus on melkeinpä kirjaimellinen: suikero on kapeimmillaan juuri rintani kohdalta, ja joudun välillä ahtautumaan pohjalle mahtuakseni. Olo on tähän saakka ollut lähinnä kuuma, mutta nyt olen ihan onnellinen fleecekerroksestani. Suikerossa kulkeminen ei ole aivan helppoa, ja viides peräkkäinen luolapäivä tuntuu jäsenissä. Vastaan tulee erilaisia kiipeilyjä, joiden pitäisi mennä aivan heittämällä, mutta jotka ovat jotenkin paljon oletettua työläämpiä. Vähäinen tila ei suinkaan auta asiaa. Olen saada epätoivokohtauksen katsoessani oikealle ja ylös lähtevää kapeaa rotkoa, jonne kiilautuneen kiven päälle pitäisi jotenkin päästä. Onneksi kiipeily on paljon helpompi kuin miltä näyttää.
Sitten vastaan tulee paksuja köysiä. Vihdoinkin jotain mitä osaan! Puhtailla käsivoimilla kiskon itseni niitä ylös, eturaajoja ei vielä ole tällä retkellä juurikaan tarvittu. Köysien jälkeen on vielä vähän konttausta, ja sen jälkeen olemme ulkona päivänvalossa.
Loppuhuolto
Olemme olleet varsin hitaita, ja retkeen on kulunut kuusi tuntia. Jaksaisin sinänsä vielä ainakin muutaman tunnin, joten ehkä kunto on pelastettavissa jos kovasti treenaisi.
Helen lähtee sovittuun tapaamiseen, minä deriggaan Lancaster Holen. Olen epäskarppi ja yritän tappaa itseni laskeutumislaitteen huonolla käytöllä, mutta onneksi lehmänhännät tarjoavat jonkinlaista turvaa.
YSS:llä alkaa massiivinen varustepesu. Se on koomainen operaatio, kukaan ei oikein enää jaksaisi. Miri on jatkamassa Unkariin, ja menossa siellä johonkin suojeltuun luolaan jota varten kamat eivät saa olla mutaisia. Tämä on älytön vaatimus, mutta yritämme silti noudattaa sitä.
Tiistai, 5.5. 2015
Päivän pikkutie: A684 Hawes-Kendal
Aamulla käymme Wensleydalen juustolassa ostamassa kauhean määrän juustoja. Sitten jätämme Mirin Hawesiin, ja ajamme kurjan sään läpi Manchesteriin. Olemme perillä minuutilleen sillä hetkellä kun auto pitää palauttaa. Vuokrafirma mutisee jotain jostain naarmusta, olen hieman eri mieltä tästä mutta samapa tuo, vakuutuksen omavastuu on 0.
Lentomatka on epätavallisen nopea ja tuskaton. Kotona huomaan, että joku epatto on varastanut ostamani juustot matkatavaroista. Joka retken pitää loppua ärsytykseen.
Keskiviikko, 6.5. 2015
Päivän kiukun aihe: Ratkaisin kahdessa minuutissa (ilman pääkäyttäjäoikeuksia) työasemapulman, jota yliopiston helpdesk ei saanut hoidettua viikossa.
Töissä odotti sekä ärsyttäviä, tulehtuneita ongelmia että etenemistä parilla vähän hankalalla sektorilla. Tein suosiolla superlyhyen nelituntisen työpäivän, ja palasin kotiin toipumaan. Kotona selvisi, että pöllityiksi kuvittelemani juustot olivatkin vaan tehneet eksoottisen migraation matkalaukun kulmasta toiseen, ja jättäneet jälkeensä tyhjän kohdan. Tämä oli melkoinen temppu, koska matkalaukku oli sen sulkiessani ollut aivan täynnä. Mutta en valita: minulla on sittenkin hyviä juustoja.
Ilta kului luolaroinaa siivoillessa, Ranskasta saapuneen tilauksen kappaleita diilatessa ja Xibalba-pelin hahmoa sorvatessa. En taaskaan päässyt nukkumaan järkevään aikaan.
Torstai, 7.5. 2015
Päivän vaikeasti selitettävä asia: Memeettinen sodankäynti
Nukuin huonosti, ja aamulla en kyennyt lähtemään museolle. Päätin aloittaa päiväni etätöillä, ja yhtäkkiä löysin jostain aikaansaavuuden kipinän. Kahdeksan tuntia myöhemmin olin hoitanut yhden ison ja hankalan homman käytännössä kokonaan, sekä leikkinyt myyränpudotusta pienempien kanssa. Pitäisi muistaa tehdä yksi etäpäivä viikossa, niin jotain saattaisi saada aikaankin.
Illalla ihmiset saapuivat laatimaan scifipelin hahmoja. Peli on edelleen hyvin kaukana mukavuusalueeltani, mutta onneksi pelaajaporukka otti hahmojen tilanteen hyvin omakseen ja sorvasi kokoon melko lailla toimivan oloisen ryhmän. Kai nämä voi sitten heitää päin ulkoavaruuden vaaroja.
Viikonloppu, 8.-1005. 2015
Ajankohdan fiilis: Orastava flunssa tai siitepölyallergia
Selvittyäni perjantain töistä uppouduin pelinkirjoitteluun. Torstain hahmonluontisessio oli antanut minulle ideoita ensimmäiseen pelikampanjaan, ja luovuus valui toisenkin kampanjan puolelle. Meininki jatkui lauantaille.
Sunnuntaina hilpaisin Porvooseen juhlistamaan äitienpäivää. Siskon talo vieressä oli jo muuttunut talon muotoiseksi, ja sen vieressä oli rakennustelineitä joissa oli hyvä kiipeillä. Onneksi (?) toisen siskon jälkikasvu ei ollut näkemässä, olisi varmasti saanut huonoja vaikutteita. Mutta miksei kartanon ja viereisen talon välille ole kaivettu salakäytävää? Miten tällaisen tilaisuuden on voinut jättää käyttämättä?
Maanantai, 11.5. 2015
Päivän hilpeys: Live-Tetris on taas tänä vuonna Ropeconin ohjelmassa
Pää oli tukkoinen, mutta en tiennyt oliko se orastavaa flunssaa vaiko siitepölyallergiaa. Päivä koostui palavereista ja hallinnollisesta väännöstä, mutta oli lopulta yllättävänkin tuottelias.
Kotona koomauduin liki täysin. Korkeatehoisin aktiviteetti johon pystyin oli Ropeconin ohjelman läpikäyminen ja kiinnostavien asioiden merkitseminen. Ainakin ropepuolella näytti olevan melkoinen kasa pelejä, joihin voisin koettaa tunkea mukaan.
Tiistai, 12.5. 2015
Päivän sketchup-työkalu: Intersect with model, jonka avulla saan oikean muotoiset kannet eksoottisesta avaruusalusmallistani.
Paiskin töitä hämmästyttävän ahkerasti. Selvästi henkilökohtainen tuottavuusohjelmani on jotenkin nyt saanut lähdettyä käyntiin. Hyvä sinänsä, koska ennen kesälomaa pitäisi saada vielä aikaan paljon.
Tekniset asiat eivät ole ongelmallisia, mutta diplomaattiset asiat karmivat. Miten voi olla mahdollista ihmisen vihata näin paljon muille ihmisille puhumista? Olen siinä surkea, miksi ajaudun kuitenkin aina asemaan, jossa moista pitää tehdä? Tänään listalla oli onneksi pelkkiä teknisiä juttuja, ja kotona pakenin 3D-mallien ja kirjojen pariin.
Keskiviikko, 13.5. 2015
Päivän blogitus toisaalla: Ropeconin tavoitekartta
Perjantainomaisen työpäivän jälkeen päädyin baariin hengaamaan Ropeconin kunniavieraiden kanssa. Mutta baarittelu ei vieläkään ole minun juttuni, joten livahdin sieltä suht aikaisin kotiin kirjoittamaan, piirtämään ja 3D-malleilemaan.
Ropecon tulee, eikä ulkona ole kesä. Tähän on vaikea suhtautua.
Torstai, 14.5. 2015
Päivän eliö: Jättiläisampiainen
Omituinen helatorstaivapaa kului roolipelimeiningin parissa. Aamupäivän nakuttelin karttoja ja 3D-malleja, iltapäivästä pelattiin sitten Amberia. Peli oli täynnä aitoa Zelazny-älyttömyyttä sekä suunnattoman huonoja päätöksiä. Oman hahmoni luurangot romahtivat kolisten ulos kaapista, ja vaikka Pattern tulikin käveltyä, asianmukainen määrä Bad Stuffia, Amber Diceless -systeemin miinusekspaa romahti niskaan sen korvaukseksi. Mutta peli oli kyllä varsin mainio.
Ropecon, 15.-17.5. 2015
Ajankohdan teksti: "Kiitos Dipoli 1998 - 2015. Anteeksi Otaniemi."
Perjantai
Polkupyöräni kumi on tyhjentynyt, mutta toisaalta ulkopuolella on viileää ja tuulista. Niinpä lyhyen työpäivän jälkeen lähden suosiolla coniin bussilla, kun sellainen etuoven edestä kuitenkin menee. On hieman erikoista saapua Dipoliin viileässä säässä. Takaovella saan kuitenkin esiintyjäalennukseni sekä nimibadgeni, ja pystyn suuntaamaan käynnistyville nörttifestareille.
Minulla on suunnitelma siitä, mitä täällä voisi tehdä, ja se lähtee heti kättelyssä menemään vinoon. Roolipeli Autiuden poikki ei toteudukaan - pelinjohtaja ei koskaan ilmesty paikalle - joten joudun pomppaamaan korvaavaan peliin. Sandbox-henkisessä fantsussa D&D:n 3.5-edikalla on liikaa sääntösäätöä ja liian vähän hahmomeininkiä makuuni, ja otan sen lähinnä mekanistisena sormiharjoituksena. Sen jälkeen koetan mennä katsomaan esitelmää kehittyneiden tekoälyjen vaaroista, mutta sekin on peruuntunut. Tämä ei nyt ala kaikkein lupaavimmin. Näen vilaukselta paria tuttua, mutta conifiilis ei ole oikein ottanut minua valtaansa.
Päädyn Inin kanssa kokeilemaan toista roolipeliä, Avaruuslaiva 3139 -nimistä scifidekkariksi mainostettua peliä. Se osoittautuu erinomaiseksi. Puolikovaan scifitarinaan ei ole ympätty mitään ylimääräisiä elementtejä, se on puhdas looginen päättelytehtävä katastrofin jälkeisestä tilanteesta. Conipelin pitää keskittyä siihen mitä tekee hyvin, ja tämä peli onnistuu siinä mallikelpoisesti. Ei sääntösäätöä, ei turhaa toimintaa, ainoastaan mikropainovoimassa leijuvia kappaleita ja tragedia, joka meidän pitää avata ja raportoida. Hahmofokus on niin ikään minimalistinen: me olemme wanhan polven scifikirjan rationaalisia toimijoita, emme synkkiä salaisuuksia kantavia tunteilijoita.
Vääränlaisella peliporukalla Avaruuslaiva voisi olla tuskallinen, mutta nyt meillä on viisi ongelmanratkonnasta pitävää pelaajaa, ja rakennamme yhdessä mindmapin siitä, mikä rahtialuksella on oikein mennyt pieleen. Samalla rakennamme yhdessä pelinjohtajan kanssa todella oivallisen pelin.
Puolenyön jälkeen olen kokenut perjantain ohjelmaa riittävästi. Taina on tuonut auton coniin, ja heitämme sillä kavereita kotiin ennen kuin itse vetäydymme yöpuulle.
Lauantai
Autolla selviydyn kotoa lähtevän lauman kanssa Otaniemeen kymmeneksi. Olen ilmoittautunut varasijalle Maunon Pedon suuhun -peliin, ja luottanut siihen, että lauantaiaamuna joku muista pelaajista kuitenkin jättää ilmestymättä. Harmini on suuri kun näin ei käykään, enkä mahdu mukaan lähtemään pelastamaan sivullisia lohikäärmeen vatsasta.
Korvaava ohjelma löytyy Heikin ja Topin organisoimasta Chain of Command -demopelistä. Figusota on minulle täysin uusi alue, mutta tilaisuus pelata saksalaisia toisessa maailmansodassa on houkutteleva. Korkeajännitys-tasoisella kielitaidollani kiroan englantilaisia jotka ovat tunkeutuneet leikkikentälleni, ja käyn läpi melkoisen vuoristoratataistelun pienen kylännurkan hallinnasta. Lopulta saksalaiseni häviävät, kun britit tekevät itsemurhaavan rynnäkön tankkiani kohti, ja onnistuvat räjäyttämään sen kosketusetäisyydellä toimivalla räjähteellä. Sankarillista.
Dipolin ulkopuolella ravintolapäivän kunniaksi noussut pizzauuni tarjoilee pizzoja tee-se-itse -hengessä. Tämä on vähän ahdistavaa: syön ravintoloissa nimenomaan, jottei minun tarvitsisi itse osallistua ruuanlaittoon. Kuvittelen, että jotkut ihmiset tilaavat takseja jottei heidän tarvitsisi itse ajaa. Mutta Tainan avulla jonkinlainen pizza syntyy, ja energiatasot saadaan kohdalleen Pakkasvaara-ropea varten. Superpahistarina kärsii ekalle conipelille tyypillisistä ongelmista: sääntöihin keskitytään liikaa, hahmoihin ja juoneen hieman liian vähän, mutta sittenkin meno on reipasta, sanailu riemukasta ja kaikilla osallistujilla on tilaisuus loistaa. Lisäksi saan ikimuistoisen superpahiskokemuksen kun avaan minua harmittavan biometristä verkkokalvotunnistusta käyttävän oven lyömällä vastustajan minionin naaman suoraan tunnistinta päin.
Vihdoin koittaa puheohjelman vuoro. Antti Erosen esitelmä avaruussodankäynnistä ei ehkä tarjoa minulle valtavasti mitään uutta, mutta se vahvistaa käsitykset joita Eclipse Phase -pelin valmistelu on minulle jättänyt. Olen kuvitellut, että realistisen avaruussodankäynnin käsittely olisi järkyttävän monimutkaista, mutta näköjään se on hallittavissa muutamalla perusyhtälöllä ja järkevillä ennakko-olettamilla. Lisäksi yksi pieni todellisuuden venytys kvanttilomituksen sovelluksista saattaa tarjota vähän mutkikkuutta sen muuten armottomaan kokonaiskuvaan.
Antin kanssa rupattelen scifistä hänen vetämäänsä kirjoittajamiittiin asti. Se on vähän häröilevä tapahtuma: Ropeconista on mahdotonta erottaa kirjoittajia, koska suunnilleen joka toinen täällä kuitenkin kirjoittaa joko proosaa, fanficia, ropematskua tai larppihahmoja. On ihan hauskaa jutella kirjoittamisen eri näkökohdista erilaisten ihmisten kanssa, mutta suunnattoman antoisa ohjelmanumero ei kyllä ole.
Kirjoittajamiitin jälkeen sorrun satunnaiseen haahuiluun. Tovereita on Keltsussa, mutta melu siellä on liian kova kestettäväksi. Larpin rajoilla -esitelmästä saan napattua vain muutaman viimeisen minuutin, mutta se saa minut harmittelemaan etten nähnyt enempää. Lopulta päädyn koomaamaan käpyaulan penkeille ja höpisemään niitä näitä. Ympärillä olisi tarjolla discolarppia ja tanssiaisia, mutta huomisaamuna pitäisi olla skarppina puhumassa paneelissa, joten kotiinlähtö on tänäänkin edessä ihmisten aikaan.
Sunnuntai
Pelinjohtajasta kirjailijaksi on hieman hassu aihe Ropeconin paneelikeskustelulle, mutta kun kerran scenessä on ihmisiä jotka moisen siirtymän ovat noin suunnilleen tehneet ja yleisöäkin löytyy, kai tästä voi puhua. Taika puheenjohtaa, keskustelijat ovat minä, Mike, Nina, Jenny ja Kristel. Tämä on ensimmäinen esiintymiseni kirjailijan roolissa milloinkaan, varmasti merkittävä virstanpylväs siis.
Paneelimme tuntuu toimivan hienosti. Kukaan meistä ei ylidominoi tai katoa taustalle, meillä on riittävästi erilaisia näkökulmia että silloin kun olemme jostain samaa mieltä, sen voinee ottaa aika universaalina totuutena, ja yleisökään ei nukahtele tai pakene. Ehkä tästä kirjoittajatouhustakin vielä jotain tulee.
Paneelin jälkeen olo on niin täpinäinen, ettei ohjelman enemmästä seuraamisesta tule mitään. Sen sijaan hengaan kavereiden kanssa puhumassa kirjoittamisesta, peleistä ja hassuista puvuista. Conisunnuntaista ympärillä on tyypillisen vaikea saada otetta, mutta onneksi Live-tetris on palannut ohjelmakarttaan. Kahden tunnin ajan eläydyn tetris-palikan rooliin ja nautin kykenemättömyydestäni hahmottaa kaksiulotteisia asioita. Se on edelleen loistava sekoitus kevyttä aivojumppaa, kevyttä liikuntaa ja satunnaisten ihmisten kanssa jaettua hilpeyttä. Kuten monesti käy, laudan fiksuin palikka on mukana oleva kahdeksanvuotias, koska hän on ainoa joka on saanut kunnolliset yöunet.
Vasta conin päättäjäisissä tajuan, että Ropecon siinä muodossa jossa olen oppinut sen tuntemaan on nyt ohi ikuisiksi ajoiksi. Dipolin remontti vie meiltä tämän mainion tapahtumapaikan ja pakottaa rakkaan nörttifestarini siirtymään muualle, ja loppuseremoniassa fiilis on asiaankuuluvan kaihoisa. Olin kuullut avajaisista kauheita, mutta sentään päättäjäisissä juontajat eivät tyhmäile, heidän vähät puheensa tuntuvat aidoilta eikä kukaan kompastele omiin nokkeluuksiinsa.
Ropecon-renkutus saattelee meidät ulos salista takaisin arkielämään. Seuraavaan coniin on yli vuosi. Hemmetin arkielämä.
Maanantai, 18.5. 2015
Päivän satunnaisuus: Kotiin oli jostain livahtanut naapurin kissa.
Conisunnuntainakin oli nukkumaanmeno viivästynyt, ja fiilis oli aamulla asiaankuuluvan koomainen. Töissä oli onneksi simppeleitä rutiinihommia joihin tarttua. Niiden avulla pysyin tajuissani kotiinlähtöaikaan saakka.
Vaihteeksi eräs rekryistämme ei näyttänyt täysin epäonnistuneen, vaan hakemuksia oli tullut melkoisesti ja pari niistä oli jopa aivan hyviä. Pitää vielä valikoida haastateltavat ja sen sellaista, mutta sentään tästä saattaa tulla jotakin. Tunnustan, että jos tässäkin olisi tullut hakemuksia pelkästään pashtunkielisiltä hamstereilta ja normcorebändien varakitaristeilta olisin saattanut todeta, että ammattitaitoni ei selvästikään riitä rekrytointeihin.
Tiistai, 19.5. 2015
Päivän tv-sarjan teema: Koneäly
Hallintohommat veivät huomion aamusta alkaen, ja silti niitä valui myös viattomille sivullisille. Olen huono kilpi. Kotona fyysiset fiilikset olivat hieman epämääräiset - en varmaan ole mitään varsinaista coniflunssaa itselleni kuitannut, mutta jotain pientä sen suuntaista pintaan kyllä pyrki. Hoidin itseäni katselemalla Person of Interestiä, vaikka se onkin kauheaa kuraa.
Keskiviikko, 20.5. 2015
Päivän luolaroina: 200 metrin köysirulla. On se valtava.
Arvelin, että minulla on typerä flunssanpoikanen, joka nostaa päätään ainoastaan kun yrittää tehdä jotain työntekoa aktiivisempaa, mutta Miri muistutti siitepölykaudesta. Ehkä velttous onkin sitten vaan puiden vika. Yritykset harrastaa liikuntaa kotona johtivat siinä määrin huonoihin tuloksiin, että päätin vaan vegetoida Person of Interestin parissa. Alan vähitellen käsittää, miksi Peter Watts aikanaan kehui tätä blogissaan: jossain skeidan sisällä voisi hyvinkin piileskellä aivan oikeasti nerokas scifisarja. Ainakin toistaiseksi se väijyy vaan niin kovin syvällä, etten uskoisi siihen lainkaan ellei minulle olisi vakuutettu, että sellainen löytyy kyllä.
Torstai, 21.5. 2015
Päivän kirjahankinta: Ann Leckien Anicllary Justice. Kai se kuuluu listan ohi viedä, kun se kerran voitti Hugo-palkinnonkin.
Pitkän työpäivän jälkeen löysin jostain energiaa siivoamiseen, mutten juuri muuhun. Jotenkin olen väistellyt kaikkia kirjoitusprojekteja nyt ennätyspitkään, ja asialle pitäisi varmaan tehdä jotain.
Luolaseuran viikonlopun kevätkokouskin painoi ja stressasi, vaikka oikeasti se ei ole erityisen vaikea operaatio. Sittenkin siihen liittyy asioita, jotka ovat minulle julmetun vaikeita. En hanskaa alle 15 ihmisen kokoontumisia, ellei kyseessä ole joko peli, luolaretki tai kurssi.
Perjantai, 22.5. 2015
Päivän nettivetoomus: Pelastetaan ympäristöministeriö
Aamu alkoi Lajitietokeskuksen avajaisseminaarilla. Kävelin paikalle, ja havaitsin kaikkien muiden olevan puvuissa. Juoksin Anttilan kautta, ostin nopeasti mustan kauluspaidan, heitin sen ylleni ja painuin seminaariin, vain tajutakseni, että muut tietotekniset ihmiset olivat pukeutuneet normaalisti. Mutta nytpä on sentään musta kauluspaita.
Seminaari vei valtaosan päivästä, ja koetti olla samaan aikaan myös massiivinen some-tapahtuma Twitterissä. En tiedä oliko se; tuntui siltä, että useimmat #lajitieto-tagilla kommentoijat olivat itse asiassa paikalla seminaarissa. Mutta sosiaalinen media on minulle vieras juttu, enkä välttämättä hahmottanut kaikkea aivan oikein.
Työpäivän jälkeen siirryin tekemään viime hetken viilauksia luolaseuran huomisen kevätkokouksen suunnitelmiin. Inhoan tällaisia järjestelyjä, olen huono käytännön asioissa.
Viikonloppu, 23.-24.5. 2015
Ajankohdan oivallus: Tytyrin kaivoksen pitkäaikainen johtaja oli kansallissosialisti, joten kaivokseen on varmasti kätketty natsien kulta-aarre.
"Saako käyttää omaa kypärää jos sellainen on?" kysyn Tytyrin kaivosoppaalta, ja näytän Scurion-valolla varustettua luolakypärääni. Saahan toki. Niinpä luolaseuran kymmenhenkinen tiimi pakkautuu ahtaaseen autoon ja laskeutuu maan alle ainakin puoliksi omilla kamoilla varustettuna. Aika monella on oma kypärä ja oma valo mukana, ja vaikka kaivostunnelit ovatkin jo valaistuja, auttaa kalsiittimuotojen ja pimeiden kolojen katseluun kannettavat valot.
Kaivoskierros on vähän tynkä: museosta pari osaa on suljettuna, ja oppaamme pahoittelee meille tätä. Kieltämättä suurten louhossalien puuttuminen keikasta ärsyttää, mutta sittenkin tämä on konkreettisen luolaisinta ohjelmaa mitä vuosikokouksessamme on koskaan ollut. Opas luennoi meille kaivoksen meiningeistä, me singahtelemme innoissamme pitkin käytäviä ja hihkumme aivan oikeille kalsiittimudoille, joita täältä löytyy. Jos seuramme olisi tehty rahoista, olisimme pitäneet varsinaisen kokouksemmekin täällä.
Puolentoista tunnin museomeiningin jälkeen kiipeämme takaisin pinnalle pitkiä portaita pitkin. Kiitämme opastuksesta, pakkaudumme autoihin ja siirrymme Lohjan keskustaan kokoustamaan.
Vedän puheenjohtajan ominaisuudessa tehokkaan kevätkokouksen 20 minuutissa. Sitten keskitymme syömään viisivuotisen seuramme syntymäpäiväkakkua, katselemaan kuvia retkiltä ja leikkaamaan köysiä. Kun kuvat on katseltu, siirrymme illalliselle Amarilloon, jossa luolajuttu jatkuu. Aivan suotta olen kantanut huolta tästä päviästä, mainiostihan se sujuu.
Sunnuntana puidaan Vercors-asioita, lasketaan seuran kamoja ja kirjoitellaan ohjeposteja. Xibalba-kampanjan hahmotkin saadaan viimein käytännössä valmiiksi. Nyt ei tarvitse kuin etsiä pelipäivää.
Maanantai, 25.5. 2015
Päivän onnistunut väistö: En tiedä mitä käyttäjillä on työasemillaan, en haluakaan tietää, enkä aio tätä työtehtäviini lisätä. Jo ennestään lautaselta putoilee asioita kun se on niin täynnä.
Viikonloppu oli lopulta ollut varsin rauhallinen, joten maanantai oli vastaavasti hektinen. Ruokatunnilla pujahdin kauppaan ja ostin seitsemän euron lasten kahluualtaan. Kun työpäivä oli ohi, levitin altaan saunan lattialle, laskin sen pohjalle 200 metriä köyttä, ja täytin sen vedellä. Oli hyvä että ostin 200 litran altaan, koska mihinkään pienempään köysi ei olisi edes mahtunut. Siellä se sai sitten liota seuraavan vuorokauden.
Tiistai, 26.5. 2015
Päivän pelissä esiintyvä ruokatarvike: Rottamakkara. Varpailla tai ilman.
Joku ampui minua koko päivän tennispallotykillä, joka oli ladattu hankalilla hallinnollisilla pulmilla. Aamun ensimmäiseen pulmaan osasin kyllä varautua, mutta en siihen, että niitä sataisi lisää iltapäivän loppuun saakka. Jotenkin sain osuttua jokaiseen niistä byrokratiamailallani, niin että kotiin päästessäni olin väsynyt mutta enimmäkseen tyytyväinen.
Kiskoin köyden altaasta kuivumaan, heitin seuraavan pesuun ja pyöräilin Lauttasaareen pelaamaan Shadowrunia. Valveutuneet naapuruston vahtikoiramme ryhtyivät pyyteettömästi tutkimaan eteensä pudonnutta kadonneen jalan tapausta. Kyberpunkissa on parhaat juonet.
Keskiviikko, 27.5. 2015
Päivän videopelikickstarter: Perception
Juostuani työssä koko päivän olennaisten mutta pienten hommien perässä erehdyin tutustumaan tarkemmin uutistarjontaan. Olisi varmaan hauskempaa olla pessimisti, koska kuulemma sellainen ei pety. Luettuani aikani jokseenkin katalaa tekstiä demokraattisista meiningeistämme päätin mielenterveyteni varjelemiseksi langettaa itselleni kahden viikon mediapimennon. Uutisten tavoite on kuitenkin vaan kerätä silmiä mainostajille, ja parhaiten tämä saadaan aikaan julkaisemalla jotain mikä tekee ihmiset vihaisiksi. Tiedon asioista joilla on oikeasti väliä saan joka tapauksessa töistäkin.
Torstai, 28.5. 2015
Päivän älyttömyys: Windowsin tiedostonhallinta osaa logata toiseen domainiin ja käyttää siellä olevia verkkoresursseja. Osaako IIS samoin? No eipä tietenkään, vaikka optio näyttääkin olevan olemassa.
Ulkona oli kesäistä, ja tuloksena fiilikset työnteon suhteen olivat vaihteeksi hyvät. Jos tällaisia kelejä olisi useammin, varmaan työmasennus, -ahdistus, -turhautumus ja -vitutus olisivat paljon hallittavampia. Toki Windows teki kaikkensa luodakseen näitä silti.
Sain luettua Expanse-sarjan neljännen kirjan, Cibola Burnin loppuun. Korkea taso pysyi edelleen yllä, ja jatkokin lupaili kiinnostavia. Sitä joutuisi varmaan vaan odottamaan hyvän tovin.
Perjantai, 29.5. 2015
Päivän pumaska: Oikovedos
Pidin yhden urani huonoimmista esitelmistä laitoskokouksessamme. Ehkä pitäisi opetella käyttämään powerpointia edes sen verran, että kalvojen oheismuistiinpanot näkyisivät muuallakin kuin omalla koneellani.
Kotona postin joukosta löytyi romaanin oikovedos. Sen parissa sitten rattoisasti käytinkin illan punakynää heilutellen ja tekstin kömpelyyttä kiroillen. Vähän myöhäistä tässä vaiheessa itkeä tietty.
Viikonloppu, 30-31.5. 2015
Ajankohdan hämmästys: Seurasaaren lähes-kesyt oravat ja linnut. Vaarallinen luonto tunkee liian lähelle.
Lauantai kului oikovedoksen ja pelinkirjoittamisen parissa. Välillä ehdin hetken hengata Heikin kanssa sekä katsoa pari jaksoa Orphan Blackia. Kolmoskausi ei ole aivan yhtä hyvä kuin kaksi edellistä, mutta se on edelleen erinomainen ja kaikin tavoin suositeltava.
Sunnuntaina lähdin Tainan kanssa pyöräilemään Meilahteen, leikkimään hetken boulderilla. Taitojen, voiman ja kestävyyden puute oli aivan uskomaton, kivessä ei ollut lainkaan kitkaa ja joka tapauksessa kiipeilijöiden tekemät jutut tuntuivat luoliin tottuneille täysin vikapäisiltä. Mutta oli silti hauskaa harrastaa edes hitusen liikuntaa ja päästä hipelöimään kalliota.