Helmikuu 2015: Teneriffan kylmin talvi
Viikonloppu, 31.1, -1.2. 2015
Viikonlopun näkemys: Get Your Loved Ones Off Facebook
Lauantai kului romaanin editoinnin parissa, ja sunnuntaina oli kiipeilyä. Minun tapauksessani kiipeily oli kyllä kutistunut varmistusorjana toimimiseen, koska flunssa ei osannut vieläkään päättää oliko se tulossa vai menossa. Niinpä sitten turvasin muiden kiivintää ja toivoin, että olisin itsekin voinut jotenkin nousta seinälle.
Maanantai, 3.2. 2015
Päivän kuolemanmarssi: Neljän ja puolen tunnin palaveri
Tuskallisen aamun jälkeen alkoi turhin iltapäiväpalaveri koskaan. Sen jälkeen olin aivan uupunut, ja stressi oli saanut ihoni kutisemaan niin, etten voinut tehdä oikeastaan mitään hyödyllistä. Pakkailin hieman lomaa varten, mutta pääasiassa vaan luin ja koomasin.
Douglas Wynnen Red Equinox oli saanut hyviä arvosteluja, ja järjen mukaan Cthulhu-tarina nykyajan Bostonissa olisi ollut juuri minun juttuni. Mutta jotenkin kirja oli jatkuvasti epäkiinnostava ja innoton. Henkilöt tuntuivat latteilta, tapahtumat yllätyksettömiltä ja kielikin väsyneeltä. Tuli vaikutelma ropekampanjasta, jonka joku oli kirjoittanut auki kirjaksi. Jopa ihan lopussa ollut jännä oivallus oli jotenkin latistettu selittelemällä.
Teemallisesti minusta tuntui myös väärältä, että lovecraftiaanisia mörmöjä vastaan taisteltiin ennustuksilla ja valkoisella magialla. Ehkä alkuperäisissäkin tarinoissa näin tehtiin, en tiedä, mutta oma kuvani kosmisista kauhuista on, että kaikki magia on vain tappavan vaarallista ja että hyväntahtoisia korkeita voimia ei ole.
Tiistai, 4.2. 2015
Päivän sunk cost fallacy: Regu ja sukellustietokone tulivat huollosta. Nyt kai pitää ainakin yrittää sukeltaa lomalla. Vähän karmii.
Vihdoin ja viimein päivitin omppuni Yosemiteen. Tämä oli hieman pelottava siirto, koska nojaudun moniin melko vanhoihin softiin, enkä halua sotkea työnkulkujani. Kuitenkin ainoa, joka lopulta oli haasteellinen oli vanha iTunes 10, jonka ikkuna-asetuksista en tahdo luopua. Ennen päivitystä uudelleennimesin iTunesin "iTunez":ksi, ja tämä näytti riittävän.
Olin pelännyt Yosemiten olevan hidas, mutta sentään ihan järkyttävää hidastelua en ainakaan heti havainnut. Darkest Dungeon suostui myös viimein aukeamaan omppupuolella. Se ei kyllä pyörinyt aivan yhtä sulavasti kuin winkussa, ja omituisia bugeja tuntui esiintyvän, mutta Early Access aiheuttaa sellaista.
Keskiviikko, 5.2. 2015
Päivän käytännöllisyys: Hotellin vieressä sijaitseva käytetyn sekatavaran myymälä, josta saa mm. käytettyjä iPodeja, polkupyöriä, räpylöitä ja märkäpukuja
Lähdöt lentokentälle tuntuvat tapahtuvan yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Tällä kertaa herätys on ennen aamuviittä, mikä saa minut entistä enemmän pohtimaan elämässäni tekemiäni valintoja. Kuuden tunnin lento ei onneksi sisällä yhtään huutavaa lasta.
Sen jälkeen nousen Tainan kanssa koneesta pienellä saarella Afrikan rannikolla. Teneriffa ympärillämme näyttää ja tuntuu miellyttävän lämpimältä verrattuna talviseen Suomeen, ja pakettimatkakin lakkaa ahdistamasta kun dumppaamme muun Tjäreborg-possen, vuokraamme auton ja lähdemme ihan itse kohti hotelliamme. Ajelu pitkin saaren rantaa tarjoaa vaikuttavia maisemia ja vinkeää kasvillisuutta. Tunnissa moottoritie vie meidät Puerto de la Cruzin ahtaille kaduille, joista löydämme tuurilla parkkipaikan hotellin tuntumasta.
Lomallisesti olen todella kaukana mukavuusalueeltani. Olen suositussa lomakohteessa saarella, joka ei koostu kalkkikivestä, ja mukana on vain minimimäärä seikkailuvarustusta. Mutta aikeeni on oikeasti editoida romaanini viimeinen vedos kuntoon, muu toiminta on toissijaista. Ajatus kirjoituslomasta subtropiikissa tuntuu joltain, mitä oikea kirjailija voisi tehdä.
Tietenkin Kanarian saaria koettelee kylmin talvi vuosisataan. Pohjoislaidan Puerto de la Cruzisa lämpötila on +18 eikä +25, mikä hieman harmittaa, mutta ei tästä mitään rantalomaa oltu suunniteltukaan. Jatkuva pilvisyys ärsyttää hieman enemmän, etenkin kun hotellihuoneen ikkunasta on suora näkyvyys Teide-vuorelle, joka kuitenkin nyt katoaa utuun. Ulkona kävellessämme alkaa sataa. Kaikesta huolimatta tämä voittaa Suomen talven 16-0.
Iltapäiväkävelymme johtaa meidät läheiselle kukkulalle, jossa on sekä kaunis vesiputouspuutarha että hieno näkymä alas kaupunkiin. Arkkitehtuuri on espanjalaisen värikästä, yhdistettynä hyvin vertikaaliseen tilaan. Kivi on upean näköistä huokoista laavakiveä. Taina spottaa harvinaisia lintuja, minä koen hilpeyttä ilmajuurisista puista.
Ostamme puuttuvia tarvikkeita ja koetamme normalisoida päivärytmiämme. Se ei täysin onnistu. Varhainen aamuherätys tuntuu vielä, joten vajoamme petiin ennen kello yhdeksää.
Perjantai, 6.2. 2015
Päivän kivilaji: Tuffi (ehkä)
Sää ulkona on pysynyt viielänä, joten aamiaisen jälkeen ryhdyn biitsille säntäämisen asemasta elämään taiteilijaelämää. Valitettavasti jo muinaiset Hemingwayt sanoivat "write drunk, edit sober", ja käynnissä on nyt editointikierros. Niinpä tylsän selväpäisenä alan raapia tekstistäni turhia kullannuppuja pois. Samalla hoidan kommunikaatiota kustantajan kanssa. Fiilis on kuin luovan työn ammattilaisella.
Puolenpäivän jälkeen olen käyttänyt älyllisen puhtini. On aika tehdä jotain muuta. Hyppäämme autoon ja suuntaamme korkeammalle vuoristoon.
Liikenne Kanarian saarilla on vähän karmivaa, mutta kun vertaa englantilaisiin pikkukaupunkeihin joissa olemme tottuneet ajamaan, on täällä kuitenkin paljon tilaa ja selkeä meininki. Vuoristotiet ovat leveitä ja hyväkuntoisia. Ilma ympärillämme viilenee ennestään, ja kun 1000 metrin korkeudessa pysähdymme haukkaamaan lounasta, ihmisillä ympärillämme on villapaitoja ja balaclavoja. Ei täällä ehkä ihan niin kolea kuitenkaan ole. Ylisöpö koiranpentu pyörii jaloissa samalla kun nautimme naurettavan halvan keittolounaan.
Sitten viemme auton vähän syrjässä olevalle parkkipaikalle ja lähdemme haahuilemaan pusikkoon. Taina haluaa nähdä paikallisia lintuja, minä hämmästelen muuta luontoa. Kaktukset ja muu subtrooppinen rehevyys sekä maa-aineksen afrikkalainen väritys ovat kyllä hienoja, mutta jotenkin ne eivät sovi yhteen ympärillä olevan englantilaisen sään kanssa. Tihkusade piskaa meitä, taivas on kauttaaltaan pilvessä ja jos pysähtyy, tulee kylmä. Yllättäen löydämme jopa vanerilevyillä tukitun luolan suun, vaikkemme ole edes moista hakemassa.
Luontoturisteina kuljemme pitkin kukkuloiden polkuja ja ihmettelemme kiveä ympärillämme. Jähmettyneen vulkaanisen kiven lisäksi täällä näyttää olevan vulkaanista sedimenttikiveä, jota epäilemme tuffiksi. Harrastelijageologeille sen jännittävä ulkonäkö tarjoaa paljon ihmetyksen aihetta. Mutta luolien muodostumiselle tämä kivi ei tunnu kaikkein otollisimmalta, ja näkemämme suuaukkokin johti hyvin epävakaan näköiseen tunneliin.
Lauantai, 7.2. 2015
Päivän suomalaisuus: Luolaretki ilman haalaria
Valtava liuskeinen kallioseinä kohoaa tien vieressä. Sen alaosa on pakkautunutta liusketta, yläosa jähmettynyttä laavakiveä. Seinässä on pultteja, ja se houkuttelee kiipeämään. Mutta emme ole tulleet San Marcosiin kiivetäksemme.
Toisella puolella tietä avautuu näköala rannalle kymmeniä metrejä alapuolellamme. Kiviaidassa on aukko, josta pukahdamme läpi rehottavalle kielekkeelle. Varovasti kuljemme eteenpäin rapautuvaa polkua pitkin ja vanhan betonimuurin yli. Sitten jyrkänteessä on matala, mutainen aukko. Puemme kypärät ja polvisuojat yllemme, ja sukellamme kiven sisään.
Cueva de San Marcos
Olemme ihastelleet Teneriffan geologiaa, ja nyt tutustumme siihen sisältä käsin. Vaikka tämä ei varsinainen luolaloma olekaan, ei tilaisuutta käydä maan alla sovi jättää käyttämättä. Laavatunneli on meille aivan uusi kokemus.
Ensi vilkaisulta tunneli näyttää samanlaiselta kuin mikä tahansa fossilisoitunut virtauskäytävä. Äänimaailma ja tuoksu ovat tuttuja. Kuitenkin seinien ja lattian lähempi tarkastelu paljastaa ilmeisiä eroja. Seinät ovat kauttaaltaan karheiden vulkaanisten minimuotojen peitossa - kalkkikiven sileydestä ei ole tietoakaan. Lisäksi lattia on paljon muhkuraisempi kuin virran pohja. Se ei koostu romahdusten jälkeensä jättämistä irtolohkareista, vaan luolamudan peittämät kiinteät möykyt ovat kiinni luolan lattian kivessä. Kaikki on yhtä ja samaa ainesta.
Alun konttauksen jälkeen käytävä kasvaa käveltävän kokoiseksi, sitten jopa hyvin tilavaksi. Vuoren sisällä on melkeinpä lämpimämpää kuin ulkona, poolopaita ja pitkät housut ovat enemmän suojaamassa naarmuilta kuin kylmyydeltä. Luolamuotoja ei näy, mutta laavakiven omat värivaihtelut tekevät paikasta kiintoisan, vaikka suuret korkeuserot ja virrat puuttuvatkin.
Puolen tunnin jälkeen tunneli haarautuu. Yläpäästä löytyy reitti ulkoilmaan, sekä suurimmat luolahämähäkinverkot mitä on milloinkaan nähty. Emme kuitenkaan poistu vielä, vaan laskeudumme alempaan haaraan ja ryömimme matalien ahtaikkojen läpi. Käytävä laajenee ja nousee ylemmäs. Täällä maanjäristykset ja kuluminen ovat irrotelleet katosta lohkareita, joiden yli kiipeämme.
Virtausluolat kulkevat veden sisäänmenosta ulostuloon. Miten laavatunnelit? Olemme menossa kohti tunnelin vanhempaa osaa, mutta mitä sen päässä odottaa? Kiivetessämme harmittelen kuumuutta ja ilman raskautta. Sitten Taina sanoo myös, että hengittäminen on vähän hankalaa.
Virtausluolissa on lähes aina hyvä ilmankulku, koska ne ovat monesta kohdasta auki ulkoilmaan. Laavatunnelit eivät välttämättä ole. Täällä ilma ei tunnu liikkuvan lainkaan. Se ei välttämättä vaihdu koskaan.
Ei ole hyvä idea koettaa tunkeutua luolaan, jossa ilma on huonoa. Minua huvittaisi jatkaa, mutta tiedän, että jos hiilidioksidipitoisuus kasvaa, se ei välttämättä tämän suurempaa varoitusta anna. Käännymme ympäri, ja vilistämme takaisin kohti paikkaa, jossa viimeksi tuntui vetoa. Tajuan päätäni särkevän.
Paluu parempaan ilmanalaan on onneksi vaivatonta. Ilman raikastumisen myötä päänsärkykin alkaa vähitellen hellittää. Palaamme takaisin sisäänkäynnille valokuvaten ja luolan värimaailmaa kummastellen. Paikoitellen kivi on keltaista, kertooko se, että täällä on paljon rikkiä? Oliko meillä runsaan hiilidioksidimäärän sijasta tai lisäksi jotain rikkipohjaista myrkkykaasua ilmassa? Vai kuvittelimmeko koko jutun?
Sunnuntai, 8.2. 2015
Päivän outous: Karu laavakivimaisema lumen peitossa
Vaikka Teneriffalla onkin käynnissä ennätyskylmä talvi, lumisade yllättää minut silti. Toisaalta olemme korkealla Teide-vuoren rinteillä ja liikennemerkitkin varoittavat lumikuuroista. Sittenkin, mitä helvettiä. Ilma on täynnä räntää ja maa peittyy valkoiseen mähmään. Jos kaktukset vesisateessa olivat kumma näky, ne ovat lumisateessa kertakaikkisen hämäriä.
Näköalat vuorelta lumituisku tuhoaa, mutta meillä on lämpimiä vaatteita mukana. Pystymme poistumaan autosta ja ihmettelemään vinkeän muotoista laavakivikkoa. Käsittämättömän näköiset kiviobeliskit olisivat enemmän kotonaan helteisen hiekkaerämaailmaston keskellä, ei tällaisessa kotoisassa räntäsateessa.
Vuoristoteillä ajaminen muuttuu jännittäväksi kun näkyvyys putoaa ja liukkaus kasvaa. Sentään mitään toivotonta pääkallokeliä tänne ei synny. Ajamme läpi koko saaren keskellä olevan tulivuorinäköalareitin, pysähdyme toiselle puolelle syömään ja etenemme etelärannikolle siinä toivossa, että löytäisimme vähän aurinkoista rantaa lomaamme.
Tämä ei todellakaan onnistu. Etelässä vallitsee hirveä kaatosade ja ulkona on kylmää. Minkäänlaista halua poistua autosta ei ole, joten kierrämme vaan rantaa pitkin takaisin hotellille. Teneriffa on yllättävän suuri saari, eteläkärjestä Puerto de la Cruziin ajaa puolitoista tuntia moottoritietä pitkin. Sadekuurot piiskaavat meitä koko matkan. Olipa nyt taas pöh.
Maanantai, 9.2. 2015
Päivän havainto: Espanjalaiset eivät osaa pysäköidä. Tai ehkä kadunvarret ovat vaan täynnä turistien vuokra-autoja, ja turistit eivät osaa pysäköidä.
Perhospuisto on sulkeutunut ilman suurempia fanfaareja. Kuvittelen, että eräänä aamuna puiston työntekijät vaan saapuivat paikalle, eikä missään ollut yhtään perhosta - ne olivat kaikki paenneet tai varastettu. Puiston lähellä oleva tuhannen vuoden ikäinen puu näyttää lähinnä ruusukaalilta.
Aivan tynnyrin pohjaa ei tämän päivän ohjelma kuitenkaan kolua, koska San Marcosissa aurinko paistaa ja hiekkarannalla voi uida. Vesi on vain suomalaisen kesän lämpötiloissa, mutta nousuvesiaallokossa on hauska polskia. Selvästi pilvisyys on jotenkin Puerto de la Cruzin juttu, koska kun kaupungista lähtee pois, aurinkokin suostuu näyttäytymään.
Illalla palaan romaanieditoinnin ja apurahahaun pariin. Luolaseuran apurahahakemuksesta tulee surkea, mutta sainpa sen sentään tehtyä. Romaanitekstiäni olen lukenut eestaas jo niin monta kertaa, että se vaikuttaa minusta vain loputtoman ikävystyttävältä. On jo aikakin päästää tämä kalkkuna käsistäni.
Tiistai, 10.2. 2015
Päivän ärsytys: Kuuluisat merivesialtaat, joita mainostetaan kaikkialla ja joiden lähelle ei edes pääse.
"Ei täällä ole voinut tehdä muuta kuin shoppailla", valittaa kanssaturistimme aamiaispöydässä, ilmeisesti protestina Puerto de la Cruzin surkealle säälle. Tottakai jos vaihtoehdot ovat auringon ottamnen tai shoppailu, valinta pelkistyy kylmyyden ja kuurosateiden vuoksi jälkimmäiseen. Mutta meillä on onneksi kiinnostavampaa tekemistä. Lähdemme ajamaan rantoja kiertäen kohti saaren länsiosaa ja Los Gigantesin kaupunkia.
Vuoristotie on silkkaa serpentiiniä, ja edellämme ajaa neurootikko joka pelkää jokaista mutkaa. Toisella puolella on valtavien kalliojyrkänteiden vieressä sijaitseva vilkas kaupunki, jonka pääasiallinen aktiviteetti tuntuu olevan veneily ja muut vesitouhut. Aikeemme on osallistua näihin.
Valitettavasti asiat alkavat heti mennä pieleen. Kaupunki on täynnä ihmisiä, joten parkkipaikka löytyy jostain puolivälistä vuorenrinnettä. Sukelluskeskus opastaa meidät snorklausaltaille, joille ei kuitenkaan pääse. Seuraava sukellusmahdollisuus olisi huomenna, mutta tänne ajaminen uudelleen ei viehätä lainkaan. Kadut ovat lähes vertikaalisia. Lopulta päädymme käymään veneretkellä, jossa emme näe delfiinejä emmekä kotkia. Sentään kalliot ovat upeita ja niitä jaksan silmäillä.
Jos olisin todella halunnut täällä sukeltaa, olisi varmaan kannattanut järjestää asiat etukäteen. Mutta tietoisesti olin järjestämättä mitään varmistaakseni, että ohjelma ei tulisi kirjoittamisen tielle. Tämä selvästikin onnistui.
Keskiviikko, 11.2. 2015
Päivän kontekstista irrotettu sinänsä totuudenmukainen kuvaus tapahtumista: Belgialainen mies löi alastonta tyttöystävääni naamaan ja sitten kiskoi hänet veden alle.
Taina soittaa puhelun, ja ilmoittaa järjestäneensä meille tälle päivälle snorklausretken. On varmaan kivaa omistaa edistyneitä sosiaalisia taitoja kuten ihmisille puhuminen ja puhelinten käyttö. Tunnin ajomatkaa myöhemmin olemme aurinkoisella länsirannikolla ja löydämme kalliin hotellin sisällä sijaitsevan sukelluskeskuksen.
Jotenkin snorklausretki muuttaa muotoaan sukelluskokeiluksi Tainalle ja sukellukseksi minulle. Tämähän käy loistavasti. Operaatio alkaa lupaavasti kun belgialainen sukellusopas Mark lyö Tainan huulen auki auttaessaan hieman liian tiukkaa märkäpukua päälle, ja vähän aikaa kylvemme veressä. Pääsemme kuitenkin rantaan, vedämme kamat niskaan, ja lähdemme sukelluskokeilemaan.
On ehkä hyvä, että kahden vuoden tauon jälkeen eka sukellukseni on tällainen äärimmäisen yksinkertainen mukana hengaaminen kun toiselle näytetään kädestä pitäen, miten veden alla mennään. Nosteenhallintani on surkeaa, tasapainoni kateissa ja tunnun muutenkin unohtaneeni kaiken mitä olen ikinä oppinut. Mutta veden alla on hauskaa, ja kun pääsemme viimein vähän kaummas rannasta, vastaan tulee värikkäitä kaloja ja kaikkia muita hilpeitä merenalaisia eliöitä. Sukellustietokoneenikin toimii taas.
Sukelluskokeilu kestää puolisen tuntia. Sitten palaamme pintaan ja saamme kyydin takaisin One-Two Dive Centeriin. Hengaamme aurinkoisessa kaupungissa vielä tovin juomassa smoothieita ja puhelemassa vedenalaisista jutuista. Yksi sukellus sai minussa aikaan taas kovan kaipuun vedenalaisiin lomiin. Millähän ajalla ja rahalla sitäkin muka tekisi.
Torstai, 12.2. 2015
Päivän käännöskukka: Kyltti talojen seinissä olevissa luukuissa sanoo "Uso exclusivo bomberos", joka varmasti tarkoittaa "Used exclusively by bombers"
Puerto de la Cruz on jälleen pilvinen ja sateinen, kun pakkaamme roinamme ja ajamme eteläiselle lentokentälle. Typerä Thomas Cook ei ota online check-iniä ilman erityispalvelumaksua, joten kentällä on oltava varsin aikaisin.
Kotiinpaluulento on puuduttava. Lentokone on niin ala-arvoinen matkustusmuoto junaan verrattuna. Jos minulla olisi kuuden tunnin junamatka, saisin aikaan vaikka mitä: ehtisin tehdä romaanikäsiksen editoinnin loppuun, lukea ja ehkä nukkuakin. Lentokoneessa tarjolla ei ole riittävästi tilaa kirjoittaa eikä verkkovirtaa johon kytkeä laitteita. Nettiyhteyttä en tarvitse, mutta ilman sähköä ja ahdettuna sardiinimaiseen tilaan en voi kuin lukea.
Sentään lento on Suomessa jo yhdeksältä, ja olen vuoteessa ennen puoltayötä. Fiksusti huominen on työpäivä.
Perjantai, 13.2. 2015
Päivän muistutus harrastuksen vaarallisuudesta: Man kiled in caving accident
Pääsin petistä ylös yllättävän varhain, ja töissäkin hommat luistivat. Sitten puolipäivän aikaan Britanniasta saapui ilmoitus, että näissäkin annaaleissa tavattu luolaharrastajakaverimme Gordon oli eilisiltana joutunut kivivyöryyn Bull Potissa, Yorkshiresssa, ja kuollut.
Päivän työtehot olivatkin sitten siinä.
Gordon ei ollut millään tavalla rämäpäinen tai riskejä ottava luolailija - hän oli varovainen ja huolellinen kaveri. Edellisellä retkellä hänen kanssaan hän oli todennut Vesper Potin liian ahtaaksi ja ennemmin kääntynyt takaisin kuin puskenut väkisin sen läpi. Eikä Bull Pot, jossa hän oli opettanut minua riggaamaan toissakesänä, ole mitenkään paha luola. Aivan käsittämättömän huonoa onnea koko tapaus.
En tuntenut Gordonia mitenkään erityisen hyvin, mutta hän kuului siihen osaan kaveripiiriiä, jonka kanssa oli kaikenlaisia yhteisiä jatkosuunnitelmia. Bull Pot oli myös luola, jonka pohjalla olisin halunnut käydä. Saa nähdä toteutuuko. Ensijärkytyksessä uutinen vei suuremmat innot lähteä maan alle, kuten tuollaiset asiat usein tekevät.
Viikonloppu, 14.-15.2. 2015
Ajankohdan tosielämän pelaajahahmo: Sulo Sulonen
Eilisten uutisten jälkeen viikonloppu alkoi vähän vaisusti, mutta tasapaino lopulta löytyi. Lauantaina pelailin Darkest Dungeonia ja sumplin luolaseuran juttuja, sunnuntaina oli hallituskokous. Siitäkin selvittiin hieman runsaassa tunnissa, ja sen jälkeen siirryttiin vapaan pölinän pariin.
Luolaonnettomuuksien pohdinta johdatti minut 1970-luvulla Britanniassa vaikuttaneen tapaturmaisesti kuolleen suomalaisen luolaharrastajan jäljille. Tutkimuksissa kävi ilmi, että kyseinen tyyppi ei ilmeisesti ollutkaan suomalainen, ainoastaan esiintyi sellaisena, ja hänen todellinen taustansa oli lontoolainen huijari ja autovaras. Aion pelata häntä, jos milloinkaan tulee tarvetta 1970-luvun Britanniaan sijoittuvalle veijaritarinalle.
Maanantai, 16.2. 2015
Päivän antisankari: Hock Seng
Työpäivä oli enimmäkseen epäinspiroiva, ja sen päätteeksi olo oli kurkkukipuinen. Sentään sairastuminen suvaitsi odottaa työ- ja lomamatkan yli. Kotona katselin keskinkertaisen (mutta silti ihan viihdyttävän) sukellusleffa Dark Tiden, ja luin Paolo Bacigalupin Wind-Up Girlin loppuun. Ekopunk-tarina luonnonvarojen loppumisen jälkeisestä maailmasta, joka edelleen laahustaa eteenpäin tutuilla poliittisilla kuvioilla oli erinomaisen persoonallinen, hyvin kirjoitettu ja mukaansaimevä. Jaettu Hugo-voitto The City & the Cityn kanssa oli kyllä mennyt oikeaan osoitteeseen -- ja C&C on sentään suosikkikirjailijani toiseksi paras kirja.
Tiistai, 17.2. 2015
Päivän olo: Kurkkukipuinen ja kuumeinen
Olin romanttisesti Tainan kanssa yhteisflunssassa. Päivän ohjelma koostui Darkest Dungeonista ja Fallen Londonista.
Keskiviikko-torstai, 18.-19.2. 2015
Ajankohdan saavutus: 20 Whirring Contraptionia Fallen Londonissa. Enhän olekaan näitä kuin kuukauden verran tahkonut.
Tauti piti tiiviisti petin pohjalla, ja jopa torstain roolipelaaminen piti perua kuumeen ja yleisen epäkunnon takia. Mitäpä tässä muutakaan voisi sitten tehdä kuin katsoa audiovisuaalista viihdettä ja lukea kirjoja?
Lonely Place to Die oli varsin huono Skotlantiin sijoittuva kiipeilyerämaatrilleri. Itse kiipeily leffassa itse asiassa näytti melko hyvältä, mutta elokuvan logiikka oli suoraan videopelistä, hahmot olivat toinen toistaan hölmömpiä ja eräässä kohdassa mainittu 7mm 20m köysi oli oikeasti takuulla ainakin 9-millinen ja 40 metriä pitkä. En voi suositella kenellekään.
Helix oli scifisarja, jota kokeilimme katsoa kaksi jaksoa, mutta se oli loukkaavan huono yhdistelmä latteutta, suunnatonta tyhmyyttä ja kliseitä. Vasta Continuum osoitti jotain merkkejä kiinnostavuudesta. Sen lavasteet ja puvustus olivat 90-lukulaisen halpoja, mutta perusasetelma lupasi kiinnostavia. Aikamatkaileva korporaattifasistiturvanainen vastaan demokratian puolesta korpokratiaa vastaan taistelevat verenhimoiset terroristit - en keksi mitään tapaa millä tämä voisi olla lattea. Sarjan on oikeasti aivan pakko pystyä sanomaan jostain jotain kiinnostavaa. Pakko.
Viikonloppu, 20.-22.2. 2015
Ajankohdan tarpeeton kieroilu: "Meidän ei tarvitse kertoa mitään henkilölle X, koska henkilö Y ei olisi paljastanut asiaa meille ja toivonut ettemme veisis sitä eteenpäin X:lle jos X ei jo tietäisi sitä jo." Ja sitten vielä kieroiltiin lisää. Amberiitit, mutkikkaita ja hölmöjä.
Perjantainakaan en vielä mennyt töihin, vaan kävin terveydenhoitajalla kuittaamassa vielä yhden vapaapäivän. Valinta oli oikea, koska päänsärky, väsymys ja post-flunssainen olo pitivät vielä otteessaan. Käytin päivän lähinnä torkkumalla.
Lauantaiaamuna sitten käynnistyi SRT-kurssi, jossa olin siis opettajana. Oppilaina olivat luolaseuran kautta tutut Pasi ja Aki, joiden ekstensiivinen köysitoimintatausta mahdollisti kolmepäiväisen kurssin puristamisen kahteen päivään. Ensin pari tuntia teoriaa ja varusteiden kasaamista, sitten apujoukkojen kanssa Myllypuroon jossa vietiin köydet seinälle ja alettiin vipeltää niitä ylös alas. Koetin ottaa toipilaana mahdollisimman iisisti, mutta sittenkin iltaan mennessä oloni oli varsin hutera.
Sunnuntaina oli toinen kurssipäivä, jonka aikana taidot alkoivat oikeasti luistaa. Pasilla oli mukanaan vuori omaa köysitekniikkakalustoa, mm. räkki-laskeutumislaite, jota minä ja apuopettajina toimineet Miri, Velma ja Taina myös kokeilimme. Omituinen laite se on, mutta varmaan soveltuu hyvin amerikkalaiseen Indestructible Rope Techniqueen ja järkyttävän syviin kuiluihin. Kurssilaiset selvisivät kunnialla kaikista harjoituksista, joten totesin heidät päteviksi SRT-ihmisiksi (tosin luolassa pitää vielä tehdä näyttökoe kesällä).
Iltapäivästä oli vielä Amber-pelikin. Hahmoni vietti sen alkuosan epäkunnossa edellisen pelin tapahtumien jälkeen, ja yhden pelaajan täydellinen ilmestymättömyys sotki kuviota hieman. Kurssittaminen oli vienyt yllättävän ison möhkäleen keskittymiskyvystä, joten saattoi olla hyväkin että olin pelissä lähinnä sivustakatsoja.
Maanantai, 23.2. 2015
Päivän auto: Toyota Auris, suurempi sisäpuolelta
Yöuni oli pitkä mutta pätkäinen ja aamulla nenä oli täynnä sementtiä. Mutta lämpöä ei ollut, joten taivalsin töihin kohtaamaan viikon poissaolon rästiduunit. Niitä oli järkyttävä määrä ja kaikki tietysti tolkuttoman kiireellisiä. Mitähän täällä tapahtuisi jos joskus ihan oikeasti saisin kunnon kallonmurtuman tai älyrauhastulehduksen ja joutuisin olemaan viikkotolkulla töistä poissa? Ja kuuluisikohan vastuulleni rakentaa jonkinlainen sijaisjärjestely tuon varalta?
Illalla oli Mirin ja Velman luona syntymäpäiväkakkua ja Mirin uuden auton ihmettelyä. Kruisailimme sillä Tuusula-Helsinki -väliä ja vaihtelimme kuljettajia. Oli sillä kylä sulava ajaa.
Tiistai, 24.2. 2015
Päivän tyhjät vastaukset: "Kiioksia palautteesta", "Hyviä kysymyksiä kaikki", "Tästä pitää oikeastaan kysyä laitoksen edustajalta", "Työnkulut eivät varsinaisesti kuulu meille". Kun näitä saa tarpeeksi, ymmärtää että itse asiassa palaute oli ärsyttävää, kysymykset tyhmiä ja koko asia sellainen, jota on parempi olla tökkimättä.
Kolmen tunnin esitys yliopiston digitaalisista palveluista oli surkea avaus aamulle. Joko yliopistolla kukaan ei ole halukas ottamaan vastuuta Office 365 -projektin todellisista vaikutuksista käyttäjien menoon, tai sitten olen rasittava luddiitti ja vastarannankiiski, joka ei ymmärrä asioita jotka ovat ilmiselviä kaikille muille. Epäilen jälkimmäistä. Tämä vaan tarkoittaa sitä, että jos olen väärässä tässä, en voi luottaa muutenkaan arvostelukykyyni ammatillisten periaatetason asioiden suhteen, mikä taas tarkoittaa että olen tasan väärä henkilö työhöni. Imposter-syndrooma puree melko lujaa.
Kotiin viimein selvittyäni olin aika kaput, ja ymmärrys riitti vain Darkest Dungeonin pelaamiseen. Huvittaisi harrastaa jotain liikuntaa, mutta flunssan rippeet painavat yhä. Sentään viikonloppuna tulee lisää SRT-kurssia.
Keskiviikko, 25.2. 2015
Päivän sähköpostivastausidea: "Koska luottamuksellisia tietoja ei ole sallittua välittää sähköpostitse, en avannut lähettämääsi liitettä, koska siinä ei voi olla kaipaamaani tietosisältöä."
Kun töissä on ollut puoli tuntia, ja on vähällä purskahtaa itkuun koska pöydältä ei löydy kynää millään, on ehkä aika pysähtyä ja vilkaista mielenterveysasioitaan. Ne ovat aika synkät. Selvästihän työ tällä hetkellä vituttaa minua jatkuvasti, lähinnä koska sitä on aivan liikaa ja tärkeät asiat ovat sekavia. Mihinkään ei myöskään ehdi keskittyä, kun jatkuvasti sataa pientä silppua ja käyttäjätukiasioita ovista ja ikkunoista.
Tukijoukot suosittelivat sairauslomaa. Tässä olisi tietty järki, paitsi että työuupumuksesta saa vaan palkatonta vapaata. (Toki profet kirjaa taudin masennukseksi, mutta yliopiston työterveys ei varsinaisesti tunnu olevan työntekijän puolella tällaisissa asioissa. Ja oikeasti en ole masentunut; intoa olisi kaikkeen muuhun kuin näihin saakurin paperinpyörityshommiin.) Sitäpaitsi olin juuri viikon poissa flunssan vuoksi ja palattuani asiat olivat vain entistä huonommin.
Jonkun pitää silti muuttua, koska en ajatellut antaa työni viedä järkeäni aivan täysin. Pitäisi löytää päästä vipu, jonka vääntäminen saisi piittaamaan vähemmän työmeiningeistä, ja sit kääntää sitä asentoon, jossa vitutus ja stressi vähenevät.
Tänään en vipua löytänyt. Sen sijaan lähetin epärakentavaa palautetta työhyvinvoinnille heidän saavutuksistaan, sekä itkin vähän lisää yliopiston tietoturvapuolelle ongelmista sähköpostin käyttöpolitiikassa, tai ainakin ihmisten tavasta tulkita sitä. Oletan, että käyttäjätietojeni kohdalla minussa on lisäteksti "käsittämätön valittaja ja mouhkaaja, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken". Omana aikanani atk-tuessa olisin varmaan vihannut itseäni asiakkaana. Yleensä karminen palkinto menee toisinpäin.
Torstai, 26.2. 2015
Päivän artikkeli: Privatised London - public = shopping
Yritykset paeta stressiä teknisiin töihin toimivat osittain. Iltapäivällä minua karminut active directoryn functional levelin nosto osoittautui kahden minuutin hommaksi, mikä olikin hyvä, koska komplikaatiot siinä olisivat sotkeneet melkein kaiken museon omassa tietotekniikassa.
Illalla oli luolaseuran jäsentapaaminen, jonne odotettiin uusia kasvoja mutta saatiin vain vanhoja. Ensiapuoppaan sherpajutuille naurettiin ja uusia seuran lainakypäriä ihmeteltiin. Niiden kanssa ei ainakaan ole pelkoa siitä, että näyttäisi liian fiksulta.
Viikonloppu, 27.2 - 1.3. 2015
Päivän virhe: Käsijammerin jumittaminen jarruköyden taakse. Aivan pikkuinen moka, jota on todella vaikea korjata.
Viikonloppu kului taas SRT-kurssia pitäesä, ja lopputulos oli taas aivan kelvollinen. Samalla kun kiusasin ihmisiä köysissä, Taina kruisasi Pohjanmaalle ja osti sieltä auton. Se on hänen nimissään, mutta käytännössä se on yhteinen.
Tarkoitus on pitää autoa kesän, sitten ajaa sillä Vercorsiin luolaseuran retkeä varten, ja myydä se sitten pois. Auto on Mirin vanha, ja saimme sen ilmeisesti ihan kelvollisella hinnalla. Ei mitenkään haittaa, että kyseessä on tuttu peltilehmä jolla olemme ajelleet jo 10 vuotta.
Helsingin keskustassa asuvalle auto on tottakai pöljä hankinta, emmekä edes yrittäneet kieroilla sille parkkipaikkaa jostain Kampista, vaan jätimme sen suosiolla Tainan vanhempien pihalle Pakilaan. Siellä se on bussinoudon päässä jos sitä sattuu tarvitsemaan. Tämän välimatkan pitäisi leikata pois pahimmat satunnaiset laiskottelukruisailut.
Oli omituista omistaa auto ihan itse. Olisi tavallaan kätevää pitää se jatkossakin. Toisaalta se on iso menoerä ja lopulta kumpikaan meistä ei tarvitse sitä niin paljon. Jos kiipeilisimme nykyään yhtä innokkaasti kuin muutama vuosi sitten se puolustaisi ehkä paikkaansa, mutta luolailu on noussut seikkailupuuhien ykköseksi ja se edellyttää lähes poikkeuksetta ulkomaanmatkoja ja auton vuokraamista paikan päältä. Autovuokraa maksellessa olen aina ollut tyytyväinen, että se tulee lopulta halvemmaksi kuin oman auton omistaminen, ehkä on syytä muistuttaa itseään tästä jos syksyllä iskee hulluus ja halu pysyä autotaloutena.