Heinäkuu 2014: Solmustrategiaa
Tiistai, 1.7. 2014
Päivän arvio: En varmaan tarvitse ihan kokonaista 5mm märkäpukua Pohjois-Englannissa
Päivä oli niin hektinen, että sen loputtua olin valmis painumaan suoraan nukkumaan. Sen sijaan heitin fillarini huoltoon ja ryhdyin pakkaamaan. Sukelluslaukkuni oli tosiaan kuollut edellisellä luolaretkellä, ja vaihtoehtoni olivat joko hankkia uusi tai koettaa käyttää jotain muuta laukkua. Yllättäen kamani tuntuivat mahtuvan rinkkaankin. Lentoyhtiö varmasti rakastaa minua.
Keskiviikko, 2.7. 2014
Päivän olo: Sohvaperunoitunut. Pitäisi ehkä tehdä vähän jotain verryttelyä ennen luolaretkiä.
Tuore sivari ratkaisi tunnissa ongelman, jolle olin kiristellyt hampaita pari viikkoa. Jos elämäni olisi Nethackia, tämä olisi kohta jossa murhaisin hänet ja söisin hänen aivonsa. Oikeasti olen yksinomaan hyvilläni siitä, että BOFH:in PFY on pätevä.
Töistä olin taas saanut yliannostuksen sosiaalisuutta, joten käytin iltani pelaamalla Shadowrun Returnsin läpi. Olihan siinä varmaan jotain heikkouksia, mutta minua se silti puhutteli. Ehkä olisin ei-letaaleja optioita vähän kaivannut, nyt meni vähän tarpeettomastikin murhajuhlien puolelle monessa kohdassa.
Torstai, 3.7. 2014
Päivän eliö: Maailman syvimmässä luolassa elävä uusi koppislaji - tarkkaa esiintymissyvyyttä ei mainittu, mutta kuva viittaisi sen olevan noin 600 metrissä. Hurjaa.
Työhulinan ohella infoa Britanniasta alkoi valua, ja mm. luolat, joita riggauskurssille oli kaavailtu ilmoitettiin. Useimmat näistä olivat minulle vieraita, mutta joukkoon näytti päätyneen myös yksi ehdoton suosikkini: Lost Johns'. Yhtäkkiä avoin taivas yläpuolella tuntui typeryydeltä, tahdoin vaan jättää työt ja muut hommat sikseen ja syöksyä oitis maan syvyyksiin.
Perjantai, 4.7. 2014
Päivän reaktio auringonpaisteeseen: Verhot kiinni ja syvennytään tietokonepeliin.
Tyhjensin työpöytäni, siirsin sivarin istumaan paikalleni, heitin sähköpostiin lomavastaajan, ja sitten kirmasin pakoon töistä. Ulkona kesä oli viimein alkanut.
Koska olen hyvä yliopiston työntekijä, olin toki vielä luvannut näyttäytyä maanantaina tekemässä pari pikkujuttua. Hienoinen stressihuoli siitä, olinko antanut sivarille liian vähän hommaa vaiko liikaa vastuuta jäi vielä vaivaamaan, ja karkoitin sen aloittamalla Shadowrunin Dragonfall-lisäosan. Se tuntui vielä edeltäjäänsäkin paremmalta.
Viikonloppu, 5.-6.7. 2014
Ajankohdan haave: Birk's Fell Cave, yksi Yorkshiren vaativimmista luolista.
Vaihteeksi yritin jo etukäteen toteuttaa kipeää jalkaani pitkiin kävelyihin jo ennen luolaretkeä. Haahuilin pitkin Lauttasaarta, ja törmäsin mm. 80-vuotiaaseen ex-armeijatyyppiin, joka lennätti 50 tonnia maksanutta kauko-ohjattavaa helikopteria merenrantatakapihaltaan. Pelaajahahmon tausta tyypillä selvästi.
Lauantai-iltana kävin viimein katsomassa uuden X-leffan. Olin pelännyt kauheaa Wolverine-showta, mutta leffan päähenkilöt olivatkin Xavier ja Magneto, Wolvis oli vaan taustalla fasilitoimassa. Aivan täysin en voi antaa anteeksi Kittyn sivuroolia tarinassa, jossa hänen kuuluisi olla aivan fokuksessa, mutta sentään leffasarja pakotettiin takaisin järkiinsä tavalla, joka oli ainakin hyvin uskollinen sarjakuvien juonisolmujen hengelle. Oikeastaan tämä riittää minulle erinomaisesti.
Luolasuunnitelmatkin alkoivat hahmottua. Skannasimme luolakarttoja ja riggausohjeita, ja koetimme mahduttaa kaiken kiinnostavan aikatauluihimme. Tunnetusti lomalla tärkeintä on suorittaminen.
Maanantai, 7.7. 2014
Päivän hämmästely: Miten vaikeaa voi olla tehdä kuten on sovittu, ja jättää saappaat kerhotalolle, sen sijaan että ne päättää roudata 30 km väärään suuntaan omituiseen pikkukylään, jossa ei ole edes kauppaa?
Nukuin huonosti ja liian vähän. Aamulla kiskoin itseni vielä museolle tekemään muutamia rästihommia ja tyynnyttelemään neuroottisuuttani. Sitten vaihdoin rahat, kokosin soittolistan ja tein muita valmistelevia toimenpiteitä.
Kesä oli saapunut. Taina singahti vielä illalla uimaankin, minä en moista yrittänyt ohjelmaan mahduttaa. Painuin nukkumaan varhain siinä toivossa, että herääminen aamuviideltä ei olisi aivan kuolettavaa. Se toimi heikonlaisesti, koska jostain syystä kaikki kaverit ja melkein-kaverit Britannian luolascenessä olivat päättäneet sotkea itsensä meidän suunnitelmiimme. On ihan hyvä idea tilata köydet luolaretkelle tyypeiltä, jotka ensimmäiseksi lentävät puolen mantereen halki ja joiden aikataulussa on ihan rajattomasti asioita, jotka voivat mennä pieleen.
Tiistai, 8.7. 2014
Päivän meininki: Kaikki maanpäällinen, mikä voi menne pieleen, menee.
Vastoinkäymiset alkavat heti aamusta. Kommunikaatiovirheen takia myöhästymme ensimmäisestä lentokenttäbussista, ja kun selviämme seuraavaan, tajuamme että Tainan puhelin on unohtunut. Tietenkin hän on operaatiomme viestintä- ja diplomatiaosasto, joten sen mukana tarvitsemamme numerot ja yhteydenottokanavat ovat nyt kiinni. Lentokentällä Tonia ei näy missään, ja vasta Manchesterissa käy ilmi, että hän on myöhästynyt koneesta ja ottanut uuden lennon. Se on paikalla vasta alkuillasta.
Ralf sentään selviytyy paikalle, ja autovuokraamo on mutkaton ja hyvin palveleva. Viehättävällä punaisella Fiatilla ajamme puolentoista tunnin matkan YSS:n mökille, jossa om käynnissä uudisrakentaminen. Kaverimme Gordon viime vuodelta on paikalla, ja saamme puhelinnumerot sekä viestintäväylät siirrettyä minun puhelimeeni. Sen jälkeen keräämme setin tarvikkeita seuran tarvikevarastosta (jonne minulla ja Tainalla on nykyään jäseninä pääsy!) ja suuntaamme Kingsdaleen.
Aquamole Pot, Kingsdale
Yorkshiren vahvoja etuja luola-alueena on, että luolaan voi helposti mennä jo matkustuspäivänä. Vaikka Ralf on SRT-koulutettu jo yli vuosi sitten, hän ei ole koskaan ollut oikeassa vertikaaliluolassa. Gordonin ehdotuksesta olemme valinneet kohteeksemme Aquamole Potin, syrjäisehkön osan West Kingsdalen luolastoa.
Muutaman kilometrin päässä mökiltä sijaitsevan kukkulan rinteessä on ritilä, ja sen alla savupiipun näköinen tiiliseinäinen rööri. Gordon asettaa köyden paikalleen, ja kun eka "Rope free" kuuluu kolosta, Ralf seuraa häntä. Minä tulen viimeisenä. Niityllä on lämmin, melkeinpä kuuma. Sääennusteet ovat povanneet seudulle epävakaista säätä, mutta ennuste ei tunnu toteutuvan. Välillä auringon ohi kulkee pilviä, mutta muuten kaikki on kesäistä ja kaunista. Ympärilläni oleva kukkula on täynnä lampaita ja luolan sisäänkäyntejä. West Kingsdale on 27 kilometrin pituisena Britannian kuudenneksi pisin luolasto, ja Englannin toiseksi pisin. Vielä enemmän kuin monet muut tämän seudun luolastot, se tuntuu koostuvan joukosta yksittäisiä vertikaalisia reikiä kukkulan rinteessä. Käytännössä kaikki sisäänkäynnit taitavat olla yhden ainoan laakson länsirinteellä, saman tien varrella, kävelyetäisyyden päässä parkkipaikasta. Arvostan moista kätevyttä.
Kun köysi on vapaa, laskeudun joulupukin lailla savupiippuun. Puolentoista metrin jälkeen tiili vaihtuu kiveksi ja ilma käy viileäksi. Pienen sivuttaissiirtymän jälkeen olen ahtaassa railossa, joka kiemurtelee syvyyksiin. Köysiankkurilta toiselle matkaa on vain muutamia metrejä, ja molemmat railon seinät ovat jatkuvasti aivan vieressä. Ei täällä tukalan tiukkaa ole, ahtaus tarjoaa enemmänkin paljon jalkaotteita ja hyllyjä joilla seistä mikäli köydessä roikkuminen ei miellytä. Muusta ryhmästä näkyy lähinnä edelläni laskeutuvien valot. Ankkuripisteissä joutuu odottelemaan, koska neljän hengen ryhmä liikkuu varsin hitaasti.
Otamme kaikki Aquamole Potin harjoituksen kannalta. Palautamme mieleen tarvitsemiamme tekniikoita ja varmistamme että varusteemme toimivat oikein. 70 köysimetrin jälkeen saavutamme ensimmäisen kammion. Sen pidemmälle emme aio tällä retkellä mennä. Taina testaa kameransa maanalaisia säätöjä vielä hetken, sitten lähdemme takaisin ylös. Tulen jälleen viimeisenä, ja puran köydet tullessani. Purkaessani koetan kiinnittää huomiota riggaukseen, sitä opettelemaan kun tänne on nimenomaan tultu. Pari solmuviritystä on eksoottisia, enkä tiedä miksi ne on tehty kuten on (tai miten moinen solmu edes tehtäisiin).
Kolmen tunnin retken jälkeen olemme taas pinnalla. Luola on ihan metka, mutta ehkä enemmän juuri tällainen harjoituspaikka kuin oikea retkikohde. Tuntuman saaminen maanalaiseen köysitoimintaan kesti tällä kertaa ennätysmäisen lyhyen ajan. Jotain on selvästi tullut opittua.
Lancaster
Tonin iltalento on saapunut, ja hän on selvinnyt junalla Lancasteriin. Settle olisi toki ollut lähempänä, mutta viimeinen juna sinne oli mennyt hänen nenänsä edestä. Gordon asuu Lancasterissa, joten päädymme ajamaan hänen perässään poimimaan ryhmämme puuttuvan jäsenen. Sitten siirrymme kaikki viisi pubiin syömään ja juomaan. Pubiruoka on halpaa ja hyvää, kuten tavallista. Lancaster kaupunkina näyttää edelleen rumalta.
Juttelemme luolaisia ja leppoisia. Jossain vaiheessa tajuamme, ettei meillä ole ensimmäistäkään luolamökin avainta - ainoa avaimemme on kellarin tarvikevarastoon. Ralfin pitäisi yöpyä Northern Pennine Clubin mökissä Green Closessa, ja pubi josta hän saisi paikan avaimen menee kiinni yhdeltätoista.
Seuraa jokseenkin reipas ajomatka öisen Lancashiren halki. Britanniassa liikene tuntuu putoavan liki nollaan heti pimeän tullessa, eikä oikeastaan ihme: katuvaloista ei ole täällä kuultukaan, ja tiet ovat mutkaisia. Olen edelleen porukkamme kuljettaja, ja raskaalla kaasujalalla vien meitä naurettavan kapeiden teiden halki Claphamin kylään, jossa Green Close sijaitsee. Valitettavasti pubi ei ole mukavasti sen vieressä, eikä meillä ole aikaa etsiä jos mielimme saada YSS:n avaimen sen vieressä olevasta pubista.
En suosittele kenellekään Austwick Roadin ajamista sellaisella vauhdilla, jolla päädyn sitä hurjastelemaan. Onneksi yhden auton levyisellä tiellä ei tule ketään vastaan. Olemme YSS:llä klo 22:57, ja mökissä on vielä valot päällä. Ei tarvetta rientää pubiin. Puramme tavaramme. Tilaa riittää, joten Ralf jää myös tänne täksi yöksi.
Hetken juttelemme vielä parin muun paikallaolijan kanssa ennen nukkumaanmenoa. Colin-niminen luolavaari jakaa rakkauteni Bergerin ja Cueto-Coventosaan, ja kertoo jossain Ranskassa sijaitsevasta hirmuluolasta, johon laskeutuminen vaatii köydessä tehtävää korkkiruuvikierrettä ahtauden vuoksi. Tämän kohdan alapuolella on parempi olla loukkaantumatta pahasti, koska mitään keinoa saada paareja sen läpi ei ole Colin on myös miekkonen, joka 20 vuotta sitten asensi Lost Johns'in nykyiset pultit paikalleen. Kiitän häntä hyvin suoritetusta työstä.
Keskiviikko, 9.7. 2014
Päivän evoluutio: Lampaat ovat oppineet livahtamaan karjaporttien läpi tielle
Jostain syystä kaikissa brittiläisissä luolamökeissä vain jäsenille varatut huoneet ovat vähemmän viihtyisiä kuin yleiset huoneet. Minä ja Taina nukumme ainoina yöpyvinä jäseninä jäsenhuoneessa, jonka ilma käy todella huonoksi jos ikkuna ei ole auki - ja jos se on auki, aamuseitsemältä herätyskellona toimii ohi ajava rekkaliikenne. Yö ei ole levollisimpia.
Kauppareissun jälkeen seurueemme syö aamiaista ja pohtii päivän ohjelmaa. Tämän pitäisi olla ison retken päivä, eikä valmista suunnitelmaa oikein ole. Colin on taas paikalla tekemässä remonttia, ja aikeistamme juteltaessa mainitsen, että mieluiten veisin porukan Lancaster Holeen, mutta meillä ei ole sinne lupaa. Colin toteaa, että hän voi järjestää meille sellaisen. Pikainen ryhmäpalaveri hyväksyy Lancaster Holen päivän kohteeksi, ja Colin soittaa puhelun. Hyviin luoliin pääsemisessä on puolet ennakkosuunnittelua ja puolet oikeille tyypeille puhumista.
Keräämme köydet, teemme reittisuunnitelman ja jätämme sen taululle. Ajamme Ingletoniin ostamaan puuttuvia luolatarvikkeita. Bernie's Cafén ja Inglesportin jälkeen meillä on riggaussulkkareita, uusia sukkia, lisää mailloneita ja jopa Lancaster Holen luolakartta. Sen jälkeen pohjoiseen, ylös Casterton Fellille.
Lancaster Hole, alaspäin
Alkusäätö lähestymisen ja kamojen pukemisen yhteydessä käy hermoilleni. Haluan kaiken olevan sujuvaa ja mutkatonta, mutta eihän se koskaan ole. Esimerkiksi puhelin ei saa kenttää parkkipaikalla, joten en voi ilmoittaa callbackillemme ulostuloaika-aikomustamme ajamatta takaisin paria kilometriä. Ulkona on melkeinpä helle, ja käveleminen kamat päällä on kuumaa touhua.
Kymmenen minuutin jälkeen pääsemme kukkulaan asetetulle betonirenkaalle. Allamme on 35 metrin pudotus, ja olemme täällä aivan keskenämme. Tämä tarkoittaa, että minun pitää rigata luola. Ei sen pitäisi olla erityisen haastavaa, vaikka kurssia en vielä olekaan käynyt.
55 metrin köyden kanssa laskeudun betonirenkaan läpi kivien keskelle. Yläankkuri on epämääräinen, ja ensimmäinen väliankkuri on onneksi siitä jo parin metrin alapuolella. Siitä lyhyt laskeutuminen puolitasanteelle, johon rakennan varsinaisen Y-ankkurin. Allani on syvä ja leveä kuilu, mutta sen alkuosa on aika kapea, ja joudun säätämään bowline on a bight -solmun kanssa tovin ennenkuin köysi laskeutuu hyvin eikä kosketa seiniin. Näin korkeassa kuilussa köysi ei saa raapiutua mitään vasten, tai seuraukset ovat helposti kohtalokkaat.
Itse 30 metrin kuilun laskeutuminen on hauskaa heti kun alan luottaa riggaukseeni. Lancaster Hole laajenee mukavan kokoiseksi kammioksi, jonka pohja on pyöreitä pieniä kiviä. Riggaaminen ja laskeutuminen ovat kylmimpiä puuhia luolassa, mutta minulla on silti kuuma. Furry on selvästi liioittelua, joten luovun siitä.
Olemme päättäneet tämän olevan valokuvausystävällinen retki, joten jo laskeutuminen venyy täydellisen luolakuvan metsästämisen vuoksi. Lopulta olemme kaikki pohjalla, ja lähdemme etsimään tietä eteenpäin.
Lancaster-Easegill -luolasto on pahamaineisen sokkeloinen ja eksyttävä, ja suositellaan että tänne ei mennä ilman oppaita. Minä ja Taina olemme käyneet täällä kahdesti aiemmin, ja OFD on kouluttanut meitä selviämään labyrinteissa. Kokemuksella ja surveyn valokuvien avulla suuntaamme maan uumeniin. Ensimmäinen etappimme on Colonades, jossa käytetään pitkä tovi vallokuvaten kalsiittipylväitä. Sitten jatkamme syvemmälle, lohkareikkojen ja kapeiden, mutkittelevien käytävien läpi. Tavoitteemme on päästä virtaan.
Suunnistus ei ole ihan helppoa. Ensimmäinen reittivalintamme johtaa meidät lyhyille terästikkaille ja todella tukalaan ahtaumaan, jonka jälkeiset ryöminnät vakuuttavat meidät siitä, että tämä ei voi olla oikea suunta. Ei Yorkshiressa kuulu ryömiä. Paluu takaisinpäin ahtauman läpi riittää melkein vakuuttamaan minut siitä, etten välitä enää koskaan yrittää tätä nimenomaista reittiä. Arveluttavan muotoinen liukas ja ahdas 90 asteen kulma on aivan helvettiä kaikille, paitsi Tonille, joka jotenkin livahtaa siitä läpi edes yrittämättä. Jälkiemme palaaminen johtaa meidät liukkaan kiipeilyn kautta massiiviseen kammioon ja viimein tuttuun paikkaan. Tämä on Fall Pot, ja reittimme alas virtaan.
Pohjalla
Fall Pot on upea. Se on valtavan suuri kammio, jonka katto on kymmenien metrien korkeudessa. Olemme ehkä noin puolivälin korkeudessa, ja epäilyttävä mutainen köysi johtaa alaspäin. Sen tuolla puolen kapea railo vie lohkaretukoksen yläpäähän. Reitti alaspäin löytyy hieman hakemalla. Virran ääni voimistuu, ja muutaman minuutin kuluttua ympärillämme virtaa vettä. Main Drain, Britannian pisimmän luolan päävirta, on kuivuuden vuoksi rauhallinen ja matala.
Toisin kuin Etelä-Walesissa, kivi ympärillämme ei ole mustaa vaan ystävällisen vaaleanruskeaa, ja valomme kantavat hyvin. Etenemme ylävirtaan päin. Tunnelma on katossa, eikä edes valokuvaaminen heikennä fiiliksiäni. Haluaisin jatkaa vaikka miten kauas, en kääntyä takaisin lainkaan, ja muiden fiilikset ovat samanlaiset. Pitäisi lähteä takaisin - mutta ei vielä, vielä seuraavan lohkareen yli tai seuraavan mutkan taakse.
Lopulta vastaan tulee kaksi syvää allasta, ja ne muodostavat luontevan loppupisteen retkellemme. Otamme pari lomakuvaa ja sitten aloitamme paluumatkamme. Paluu virtaa pitkin ja kiipeily lohkaretukoksessa menevät ongelmattomasti. Mutaköysi ylös on edelleen vähän huolestuttava, ja mietin, miten läpiretkellä tästä selvittäisiin jos valmista köyttä ei olisi. Koetan vapaakiivetä kuilun ylös, ja totean sen suhteellisen helpoksi. Köysi on kyllä kiva olemassa, mutta jos sitä ei ole, pohjalle ei jää auttamattomasti jumiin.
Sen jälkeen meno on suhteellisen simppeliä omia jälkiämme pitkin palaamista. Melko pian olemme sisäänkäyntikuilun pohjalla. Yksi kerrallaan lähdemme ylös auringonvaloa kohti. Minun vuoroni on viimeisenä, ja palelen kuilun pohjalla odottaessani, että muut pääsevät ylös. Vatsanikin on hieman sekaisin, ja jokaisen väliankkurilla vietetty pähkäilevä tovi saa oloni tuntumaan hieman tukalammalta. Taina löytää pohjalta pari pientä sammakkoa, ties miten tänne päätyneitä, ja pelastaa ne mukaansa noustessaan. Sitten on lopulta minun vuoroni.
30 metrin köysinousu menee melkein huomaamatta, ankkureiden purkaminen on rutiinia. Ulkona aurinko on juuri laskemassa ja mäkäräiset ahdistelevat meitä. Surrealistisena lisädetaljina luolan luukku on vaihdettu sisällä ollessamme: puisen kannen tilalla on nyt alumiinilevyä. Sentään kannen vaihtajat eivät ole käytännön pilana tehneet mitään kauheaa köysillemme. Raahaamme itsemme takaisin autolle. Olo on kaikilla varsin koomainen, mutta retki on ollut todella mainio. Ihan itse selviydyimme virtaan ja takaisin, ilman eksymisiä tai pahoja vastoinkäymisiä. Ehkä varttia ennen aikarajan umpeutumista saamme jopa lähetettyä ilmoituksen turvallisesta paluusta päivystäjälle.
YSS:llä syömme pikaisesti kootun myöhäisillallisen. Kello on valtavasti. Pesemme köydet ja heitämme vermeet kuivaushuoneeseen lähinnä selkäytimellä, aivotoiminta on lakannut pari kilometriä ennen mökille pääsyä. Olen unessa suunnilleen sillä sekunnilla kun pääni osuu tyynyyn.
Torstai, 10.7. 2014
Päivän haave: Stereotyyppisen saksalainen luolaseura, jossa kaikelle toiminnalle on minuuttiaikataulu, ja jossa pienistäkin virheistä seuraa teloitus.
Herääminen on hieman hidas, ja kun aamulla alamme koota seuraavan retken suunnitelmia, käy ilmi ettei minulla olekaan varustevaraston avainta. Se on kadonnut jonnekin eilisiltapäivän ja yön välissä.
Kuten tavanomaista, reagoin tähän vastoinkäymiseen aikuisesti - eli, olen täysin neuroottinen ja hajalla. Jotenkin saamme kokoon silti päivälle reittisuunnitelman, mutta sitä ennen haaskaamme paljon aikaa etsimällä avaimia Bull Pot Farmin parkkipaikalta ja Lancaster Holen luukulta. Mitään ei löydy, ja epätoivo valtaa mieleni. Meillä ei olisi tuoreina jäseninä edes pitänyt olla koko avainta, ja saan villejä visioita seurasta erottamisesta ja ikuisesta suomalaisten jäsenten pannasta YSS:lle. Yhyy.
Rangaistuksenomaisesti suuntaamme Kingsdaleen, aikeenani hukuttaa murheeni maan alle.
Heron Pot. sisäänpäin
Pikavisiitti Yorda's Caveen sujuu kymmenessä minuutissa ilman kamoja. Ulkona on taas helle, ja vermeissä taivaltaminen East Kingsdalen rinteillä (Ingleboroughin pohjoisrinteillä?) on aika puuduttavaa. Meillä on sekä reittiohje että GPS, ja molempien seuraaminen johtaa huonompiin tuloksiin kuin kummankaan erikseen.
Sittenkin Heron Potin yläsisäänkäynti löytyy melko helposti. Se on pikkuinen reikä vajonneen puron kyljessä. Olin olettanut kolon olevan vähän isompi, ja könyän sisään olettaen kohta kohtaavani ensimmäisen köysiosuuden.
Sen sijaan päädyn ryömimään ja konttaamaan ensimmäiset viisi minuuttia. Sen jälkeen käytävä muuttuu kapeaksi suikeroksi, jonka pohjalla virtaa puro. Luola on ikävän ahdas, kääntymään ei oikein mahdu. Sentään vesi viilentää minut ulkoilman kuumuuden jälkeen, ja voin edetä melkoista haipakkaa vailla pelkoa ylikuumenemisesta. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan takanani tulevan ryhmän ääniä varmistuakseni, etten ole täällä yksin tai eksynyt reitiltä. Ei luola mihinkään näytä haarautuvan, mutta ei olisi ensimmäinen kerta kun missaan jotain ilmeistä.
Satunnaiset luolamuodot vilistävät ohi, ja sitten lattia muuttuu vesiputoukseksi. Seinissä näkyy retken ensimmäiset pultit.
Köysiä
Koskapa varustevaraston avain oli mennyt hukkaan, meillä ei ollut mahdollisuutta ottaa tätä retkeä varten varsinaisesti oikeita köysiä. Heron Pot edellyttäisi 20 ja 25 metrin köysiä, meillä on 15 ja 55. Olen arvellut, että riggausohjeiden kuvauksissa on niin paljon ilmaa, että vähän kuristamalla selviän ensimmäisestä 20 metrin köysitemppuilusta 15 metrin köydellä.
Tämä tarkoittaa, että köyttä ei tosiaan ole tuhlattavaksi. Teen ehkä elämäni tiukimman kasin, sitten toiseen pulttiin backup-solmun ja lähden sitten poikkaroimaan vesiputouksen päälle. Muu ryhmä tavoittaa minut kun kiemurtelen käytävän kulman ohitse.
Alapuolellani on kuuden-seitsemän metrin pudotus. Poikkarien riggaaminen on jo valmiiksi vaikeaa, ja tässä nimenomaisessa on sekä sileät seinät että 90 asteen kulma heti alussa. Onnistun kipuamaan kulman takana olevaan alkoviin, jonka jälkeen olen ihan tukevassa paikassa ja voin alkaa rakentaa Y-ankkuria varsinaiseen laskeutumiseen. Se ei ole herkkua. Joudun roikkumaan tukalassa poikkikulussa suoraan vesisateen alla, ja koetan ruuvata mailloneita kiinni sekä olla kastumatta liikaa. Kun puhuin tarpeesta hukuttaa murheeni, en tarkoittanut aivan tätä.
Lopulta saan alas menevän köyden valmiiksi ja testaan sitä. Kyllähän tällä laskeutuu. Mutta kun Taina on riittävän kauan epäonnistunut yrityksissään seurata minua, jään ihmettelemään olenko tajunnut jotain perustavanlaatuisesti väärin. Poikkari tuntuu tarpeettoman hankalalta ja köysikin menee kummallisesti. Eikö tämän pitäisi olla aloittelijaystävällinen retki? Riggausohjeen toki unohdin autoon, mutta kyllähän pultit näkee ilman ohjettakin. Mutta millainen idiootti tämän oikein on pultittanut, kun köysi menee noin järjettömästi-
- ja sitten huomaan, että alkovissa on vielä yksi pultti. Öh. Jos poikkarin riggaisi vaikkapa sitä käyttäen, se ehkä muuttuisi mahdottomasta helpoksi.
Seuraa pari minuuttia lisäsäätöä kylmässä suihkussa, ja sen jälkeen meillä on ihan käyttökelpoinen poikkari sekä köysi alas. 15 metrin köysi riitti hyvin, onneksi. Ryhmämme pääsee etenemään ilman suuria ongelmia. Taina menee pohjalle ensimmäisenä, ja raportoi, että seuraava köysiosuus alkaa heti.
Hieman kohoava poikkari johtaa helppoon Y-ankkuriin, josta laskeudun kymmenisen metriä luolamme ensimmäiseen oikeaan kammioon. Sen pohjalla odottelen muiden saapumista, ja tajuan olevani melkoisen jäässä.
Paluumatka
Huomattavan typerästi olen alipukeutunut tälle retkelle. Ulkona oli niin kuuma, etten edes harkinnut furrya kerrastoni päälle, mutta kastuminen ja odottelu on saanut aikaan inhan kylmyyskombon. Olisin valmis lähtemään takaisin, mutta muutkin palelevat, ja tahtovat vähän juosta lämpimikseen. Jatkamme eteenpäin virtauskäytävään.
Niin kauan kun pysyn liikkeessä, pysyn lämpimänä. Ympärilläni virtauskäytävä jatkuu melko helppokulkuisena suikerona, ja sitä on hyvä kulkea. Parin mutkan jälkeen päädymme matalaan kammioon, jossa koetamme hieman valokuvata. Täältä käsin voisi tehdä läpiretkenkin, mutta emme tiedä tarkalleen miten syvällä olemme, ja joka tapauksessa meidän on tarpeen hakea köydet takaisin.
Pysähtyminen kylmettää, ja lopulta ilmoitan, että nyt aion itse lähteä takaisinpäin. Kirmaan virtauskäytävän takaisin jälkimmäisen köyden alapään kammioon. En voi lähteä vielä ylös, minun on päästettävä kaikki muut ohitseni, mikä tarkoittaa ainakin puolen tunnin odottelua kammiossa. Jos en lämpene, en pysty purkamaan riggauksia. Riisun haalarin yläosan, ja kietoudun avaruushuopaan. Jälleen kerran se vaikuttaa lähes maagisesti: puolessa minuutissa olen aivan lämmin.
Avaruushuovan sisällä on hyvä odotella muiden nousua. Köysiosuudessa otetaan vielä valokuvia, sitten pääsen ylös. Nousu ei ole vaikea, ei liioin purku. Ylempi köysi vielä jäljellä. Toni, jolla on niinikään ollut vähänlaisesti vaatetusta, on jo vilistänyt sen huipulle ja lähtenyt uloskäyntiä kohti. Ralf seuraa häntä, tappelee hetken yläankkurin kanssa ja selviää lopulta siitä. Sitten Taina ampaisee ylös ja lopuksi minä. Riggauksen purkaminen kylmässä suihkussa on suunnilleen niin hauskaa kuin voisi kuvitella.
Loppuretki mennään valtavaa vauhtia. Valtava köysisäkki kulkee Tainan selässä naurettavan vaivattomasti. Kiemurramme ulos päivänvaloon, ja kylmyys lähtee jäsenistäni.
Kotimatkalla A65:llä harhailee lampaita, jotka koettavat törmätä autoomme. Onneksi ratissa olevalla Tainalla on nopeat refleksit.
Perjantai, 11.7. 2014
Päivän juusto: Wensleydale Blue
Tunnustan avainhukkaussyntini YSS:n cottage wardenille, ja saan asiaankuuluvia moitteita. Toisaalta John-niminen luolajäärä kehottaa olemaan ottamatta asiaa niin vakavasti. Kai tämän epätäydellisyyden kanssa sitten voi elää. Uusikin varustevaraston avain toimitetaan, ja tällä kertaa se jätetään Tainan vastuulle.
Tänään on vapaapäivä, joten ajamme Hawesiin ja ostamme 50 punnalla juustoja. Kävelemme katsomassa riistovesiputousta (aikuiset 2.5 puntaa, lapset 1.5 puntaa), ostamme lisää luolaroinaa ja selviämme viimein jopa Green Closelle, Northern Pennine Clubin mökille. jonne ruotsalaisten pitäisi saapua. He ovat selvästi olleet täällä, koskapa liitutaululla on ilmoitus retkestä Simpsons' Potiin ja paluuuaika kymmeneltä.
Kauppakeikan jälkeen olemme sosiaalisia YSS:llä. Ralf dumpataan Green Closelle odottamaan kurssitovereitamme. Lopulta hekin ilmestyvät, ja keräännymme kaikki pitämään kurssin johdantoa. Käy ilmi, että kurssin oppilaat koostuvat ainoastaan suomalaisista ja kolumbialaisista - SSF:stä on selvinnyt paikalle vain opettajia. Niinpä kurssimme opettaja-oppilas -suhde on 1:1. Mahdamme saada hyvää hands on -opetusta. Kurssin vetäjä, Mark, on alunperin kotoisin Britanniasta, mutta on asunut viimeiset 20 vuotta Ruotsissa, ja kurssimme kieli on englanti. Muut apuopettajat ovat Emma, suunnilleen minun pituiseni ruotsalaisporukan ainoa nainen; Tobbe, jolla portsarin kroppaan on liitetty yliopistotutkijan pää; Andreas, laiha kundi joka näyttää lähinnä narkkkarilta ja jolla on ilmeisesti eniten Yorkshire-kokemusta; Nicklas, kaljupää joka hymyilee jatkuvasti, sekä Petter, noin kaksimetrinen alternatiivimuusikon näköinen tyyppi. Meidän nelikkomme lisäksi ainoa oppilas on SWCC:n kolumbialaisvahvistus Blanca, joka on kai meistä vähiten tehnyt SRT:ä.
Lauantai, 12.7. 2014
Päivän sitaatti: "If this is your idea of an easy cave, I think your course may be too hardcore for me."
Kurssilaiset kohtaavat Green Closella aamukymmeneltä. Yö on ollut vähän hankala, YSS:llä on vieraana 40 sairaanhoitoalan ammattilaista, ja ne ovat olleet melko äänekkäitä. Meidän nukkuessamme kurssi on jaettu ryhmiin. Minun ryhmääni (C-ryhmään) kuuluvat Andreas ja Mark.
SRT 2, tai riggauskurssi, on suunniteltu alkamaan miellyttävällä luolaretkellä, joka toimii samalla osallistujien taidon evaluaationa. Kohteeksi on määrätty Notts Pot, jonka etäisempiin osiin tutustuin ensimmäisellä vierailullani näihin maailmankolkkiin. Notts II on viheliäinen helvetinkolo, jota en oikeastaan koskaan enää välittäisi nähdä. Mutta tämän osan pitäisi olla olennaisesti erilainen.
Leck Fellillä on korventava helle, ja Notts Potille johtaa kilometrin taivallus kanervaisella kukkulalla. Kun luola viimein löytyy, haluan syöksähtää heti sisään viileään, mutta 11 hengen ryhmä ei etene aivan nopeasti. Sittenkin olen toinen maan alla. Parin metrin köysi johtaa kuoppaan, josta ryömitään sisään. Ryömintä muuttuu onneksi pian ahtaaksi halkeamaksi. Mukanani on kaksi säkkiä: ensimmäisessä ovat evääni sekä vesipulloni, toisessa ehkä 80 metriä köyttä. Kahden säkin kuljettaminen täällä ei ole mitään herkkua, mutta minulla on tietyt epäilykset tästä retkestä, enkä aio lähteä maan alle varautumatta nälkään ja janoon.
Alaspäin - Central Route
Matala kammio on piste, jossa reitit jakautuvat. Takanani tullut Mark näyttää Andreasille miten Central Routen alkuriggaus tehdäään. Se on huolestuttava kahden köysiohjauksen laskeutuminen ammottavaan onkaloon. Andreas virittelee köyden ja laskeutuu, minä seuraan häntä. Jossain takanani Toni ja Blanca ovat lähdössä kahden ohjaajansa kanssa omaan suuntaansa, ja Ralf sekä Taina vielä kolmanteen. Minä en heistä nyt kanna huolta, keskityn omaan menooni.
Notts Pot muistuttaa rakenteeltaan ja kiveltään naapuriaan Lost Johns'ia: kulku on jatkuvasti köysissä, ja kivi on mustaa. Kuitenkin siinä missä Lost Johns' on tilava ja avara, Notts on ahdas ja tukala. Kuilut ovat kyllä korkeita, mutta ne päättyvät lähes poikkeuksetta ahtaisiin halkeamiin. Selässäni oleva köysisäkki on kai luolan aivan pohjimmaisen osuuden köysi, joten aivan nopeasti en ole siitä eroon pääsemässä. Siellä täällä kulkee pieniä puroja ja vesiputouksia.
Luola nielee kolme ryhmää vaivattomasti. Andreas riggaa hyvin pätevin elkein, ja seuraan hänen köysivirityksiään. Mark ei oikeastaan kulje perässämme, hän jä jälkeen opastamaan muita tiimejä. On selvää, että Notts ei ole ihan simppeleimpiä luolia; köydet kulkevat välillä jännittävästi ja vastaan tulee ratkaisuja, jotka ovat hyviä mutta joita en itse olisi tullut ajatelleeksi. Jotenkin yleinen ahtaus vaikeuttaa luolasta nauttimista hieman. Minulle tämä ei ole erityisen vaikeaa, SRT on vuosien saatossa tullut kovin tutuksi, mutta kannan hieman huolta siitä, miten muut kurssilaiset selviytyvät. Tainasta en oikeastaan huolehdi, hän on kokenut ja pätevä, mutta muista en ole aivan varma.
Arvaamme väärin kuilun johon laskeutua, ja päädymme pisteeseen, josta jatkaminen edellyttää ahtaassa vesitunnelissa uimista. Pulahdukset eivät ole minulle täysin vieraita, mutta en ole pukeutunut märkää retkeä ajatellen, ja tiedän että kastuminen johtaisi minulla palelemiseen. Mark ilmestyy paikalle vilkaisemaan etenemistämme, ja toteaa, että vaikka ryhmä LH (Emma, Nicklas, Taina ja Ralf) on hyvää vauhtia menemässä Lefthand-reittiä alas, A-ryhmä (Tobbe, Petter, Toni ja Blanca) ei ole vielä näyttäytynyt lainkaan. Kolme ryhmää laskeutuu luolaan, ja välittömästi kaikki menee sekavaksi, mikä yllätys.
Käyn köysilinjan yläpäässä viemässä köyden oikeaan rööriin ja laskeudun sitä pitkin samalla kun Mark ja Andreas uivat pulahduksen läpi. Kohdatessani heidät taas Mark sanoo lähtevänsä ylös katsomaan, mitä muille ryhmille kuuluu. Andreas ja minä puskemme eteenpäin.
Kohti pohjaa
Päädymme inhottavaan ahtaaseen poikkariin syvän kuilun päällä. Tajuan, että olemme nyt lähestymässä luolan pohjaa. Aivan kaikkien ei ollut tänne tarkoitus mennä, mutta minä ajattelin kyllä ottaa Notts Potia koko rahalla. Sittenkin poikkarin pää arveluttaa. Se on törkeän ahdas rako josta pitäisi ujuttautua yli 10 metriä syvään kuiluun, ja kun Andreas on luikahtanut siitä, käytän puoli minuuttia pelkästään miettien, miten tästä menisin. Minulla on edelleen kaksi säkkiä, ja toista niistä tarvitaan alhaalla.
Ujuttautuminen säkkien kanssa kivien välistä on tuskallista. Olen tajunnut sentään tehdä stopistani simplen, joten minun ei tarvitse koettaa pitää yhtä kättä edessäni. Piinaavan hetken olen silti jäädä kiinni, kypäräni on jumissa ahtaassa kohdassa ja tunnun roikkuvan päästäni kalliohalkeamassa muun kroppani sätkiessä sen alapuolella. Sitten pään kääntäminen onnistuu, ja pääsen alas, jossa halkeama on tilavampi.
Viimeinen iso köysiosuus on syvä ja avara kuilu. Olen päässyt säkistäni eroon, ja laskeudun nautiskellen 30 metrin matkan märkään kammioon, jonne pieni mutta korkea vesiputous myös päätyy. Täältä on vielä parin metrin köysiosuus alaspäin pohjan sumppiin, ja minulle tarjotaan mahdollisuutta rigata se. Mikäs siinä. Samalla kun olen virittelemässä poikkarilinjan päähän Y-henkaria, Mark ilmestyy takaisin. Ryhmä LH on etenemässä kohti pohjaa, ryhmä A taas on ilmeisesti kääntynyt takaisin, tai jotain sinne päin. Viestintäyhteydet ovat sekavia. Mutta tämä ei ole minun päänsärkyni. Laskeudun sumpin käytävään, ja kohtaan kuvottavan likaisen näköistä seisovaa vettä. Viikkoja jatkunut kuivuus ei ole huuhdellut täältä sakkaa pois.
Sumpin yläpuolisessa kammiossa. jään Andreasin kanssa odottamaan muita pohjalle saapujia. Jonkun pitää köydet purkaakin, ja jos muita ei tule, se jää meidän tehtäväksemme. Minulla on vettä ja energiapatukoita, ja tarjoan juotavaa toverillenikin, jottei hänen tarvitsisi uskaltautua hörppimään kukkuloilta huuhtoutuvasta vesiputouksesta. On hieman koleaa, ja Andreas lähtee menemään köyttä ylös pysyäkseen lämpimänä. Minä en haaskaa energiaa, vaan vetäisen avaruushuovan ympärilleni. Jään pohjalle yksin. Tilassa on mainio kaiku, joten käytän sitä hyväkseni laulamalla Flogging Mollya, Dropkick Murphysia ja Poguesia. Kuvittelen, että vahvat tulkintani kaikuvat koko luolaston läpi, vaikka todellisuudessa vesiputouksen ääni varmaan vie ne jo kuilun yläosan kohdalla.
Oma fiilikseni on hyvä ja energinen, mutta vaikka en olekaan millään tavalla vastuussa tästä retkestä, huoli muista palaa. Tämä ei ole todellakaan ollut aivan helppo luola, ja pinnalle palaaminen on raskaampaa kuin laskeutuminen. Jos ihmiset arvioivat jaksamisensa väärin, tämä voi muuttua aika tuskalliseksi retkeksi.
Ylöspäin - Lefthand Route
Ehkä kolmen vartin musisoinnin jälkeen Andreas palaa köyttä alas. Hän raportoi, että ylhäällä tilanne on hajaantunut, mutta Nicklas ja Emma ovat ainakin saapumassa pohjalle ja voivat siis purkaa sen köydet. Kun he pian saapuvatkin alaspäin, lähden Andreasin perässä ylös. Emma sanoo, että operaatiolla on valtava kiire, kello on jo kuuusi, ja kahdeksalta meidän pitäisi viimeistään olla ulkona.
Pohjalta lähtevä köysi on pitkä ja joustava, ja pompuilla nouseminen on raskasta touhua. Andreas on jo päässyt ylös ahtaaseen rotkoon, ja ajatus sinne palaamisesta hyytää. Ylöspäin on vielä vaikeampi mennä kuin alaspäin, mutta toisaalta juuri nyt minulla ei ole riesanani kuin oma pikkuinen laukkuni.
Railon alaosassa vastaan tulee Petter, joka on jotenkin saanut kaksimetrisen kroppansa ahtaasta raosta läpi. Hänen perässään alas laskeutuu Toni. Nähtävästi koko ryhmä A ei olekaan vielä lähtenyt ulospäin.
Vaihdan pari sanaa Tonin kanssa, ja seuraan sitten Andreasta ylös. Railo kapenee ja kapenee, mutta sitten näen siinä leveämmän kohdan. Täydellisessä maailmassa pultit olisi asetettu juuri sen päälle, mutta jostain syystä näin ei ole. Jotenkin onnistun kuitenkin keplottelemaan itseni ylös siitä kohdasta, sillä seurauksella että ylöspäin meneminen on paljon laskeutumista helpompaa.
Jatkan railoa pitkin, mutta köysi vain päättyy. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, minne pitäisi jatkaa: alapuolella on ilkeän näköinen kuilu, eikä poikkarointi sokkona ilman varmuusköyttä miellytä. Palaan railon huipulle ajattelemaan. Tovin kuluttua Emma ilmestyy ylös, poikkaroi railon päähän, ja löytää reitin eteenpäin. Seuraavaksi ylös on tulossa Toni, joten jään railon huipulle odottamaan häntä. Ahdas kohta on huolestuttava, ja arvelen, että henkinen tuki voi olla paikallaan. Se osoittautuukin yllättävällä tavalla tarpeelliseksi, kun seuraavana ylös tuleva Petter koettaa klipata itsensä köyteen ennenkuin Toni on päässyt irti siitä, millä on inhottavia sivuvaikutuksia tiukassa paikassa. Sentään tämä saadaan keskeytettyä ennenkuin kukaan kuristuu.
Yhytän Andreasin pienessä kammiossa railon päässä. Retken ideana on, että jokainen ryhmä menee ylös eri reittiä kun laskeutui, ja purkaa köydet mennessään. Minulle ja Andreasille osuu Lefthand-reitti. Se alkaa ahtaana köysinousuna, ja jatkuu hankalina poikkareina. Suoritan jälkimmäisenä deriggausta, ja tajuan sen olevan aivan perseestä. Notts Potin on kaikesta päätellen pultittanut kaksimetrinen ja nelikätinen mutantti, koska edes pitkillä raajoillani ja kiipeilijätaidoillani köysien irrottaminen pulteista turvallisesti tuntuu liki mahdottomalta. Parhaassa kohdassa huomaan seisovani poikkariasennossa kahden liukkaan kaukana toisistaan olevan seinän välissä, ainoana varmistuksenani lehmänhäntä joka menee alapuolellani olevaan pulttiin, ja kädessäni köysi, jota minun pitäisi jollain ilveellä seurata leveää railoa eteenpäin. Koen olevani kurssisisällön ytimessä.
Jotenkin onnistun purkamaan köydet putoamatta tai loukkaantumatta. Adrenaliini ja raskaiden säkkien kantaminen on kuluttanut voimia, mutta saamme silti kiinni edellämme Central-reittiä ulos menossa olevat Tonin ja Blancan. Jaamme eteenpäin säkkikuormaamme viimeisiin ryömintöihin ja kapuamisiin. On selvää, että oppilaat ovat jokseenkin poikki retken jäljiltä, eteneminen on hidasta ja välillä epäskarppius on johtaa pahoihin virheisiin.
Ulkona on alkanut sataa, ja sisääntuloköydellä on jonoa. Ralf ja Taina ovat jo pihalla, he olivat järkevästi päättäneet jättää pohjalla käynnin välin, ja olivat siten säästyneet paitsi deriggauspainajaiselta, myös yleiseltä clusterfuck-tason loppuhajaannukselta johon retkikuntien rippeet ajautuivat kun nouseminen ja purku alkoivat.
Jälkipuinti
Sateessa on miellyttävämpi kävellä autolle kuin auringonpaisteessa. Olen aika poikki ja hieman hapan. Kurssin ensimmäiseksi retkeksi tämä oli tarpeettomankin hardcore enkä oikein hahmota, miten lähtötaitojamme olisi tässä voitu mielekkäästi evaluoida. Kouluttajat tuntuivat siinä määrin joutuvan keskittymään riggaamiseen, että ainoa mielekäs arviointi mitä useimmille saattoi tehdä oli merkitä, miten pitkälle kukin pääsi. Oletin olevani kurssilla opiskelemassa riggaamista, en mittailemassa luolapenikseni pituutta.
Ruokailun jälkeen Green Closella on purkutilaisuus, jossa esitän sekä kysymyksiä että kritiikkiä. Mark sanoo, että ihmiset tarvitsevat toimintaansa nopeutta, ja minä kysyn, mitä tekemistä tällä on riggaamisen kanssa. Esille nousee myös yksi oppilaan tekniikan puutteellisuudesta johtunut turvalapsus, sekä kaksi näkemääni ihan oikeaa läheltä piti -tilannetta joissa opettajamme olivat osallisina. Olen itse tottunut siihen, että luolaretken johtaja koettaa etukäteen selvittää, kykenevätkö mukanaolijat selviytymään retkestä sekä pitämään aktiivisesti huolta retkeilijöistä sikäli kun se on mahdollista, tai ainakin tämä on oma linjani aina kun retkiä vedän. En koe näin tapahtuneen tänään, ja huomasin itse huolehtivani muiden turvallisuudesta. Tämän ei pitäisi kuulua kurssisisältööni.
Olen aistivinani, että kurssi tulee arvomaailmasta, jossa luolamenon on saavutettava tietty melko korkea nopeus ennenkuin riggaustaitoja voidaan opettaa. En ole itse samaa mieltä. Nopeutta oppii automaattisesti tekemällä, riggaustaidot taas saa ainoastaan kurssilla, ja jälkimmäisten hallussaolo ei mitenkään haittaa ensimmäisen kehittymistä, päinvastoin. Olen purkutilaisuudessa äänekäs yhden hengen oppositio, mutta koetan pitää kritiikkini asiallisena ja rakentavana. Kurssin ohjaajista eräs ilmaisee hämmennystä havaitsemastaan matalasta taitotasosta, ja onnistun olemaan huomauttamatta, että taitojen summittaisen tason kartoittaminen etukäteen ei olsi vaatinut kuin pari sähköpostia kullekin osallistujalle. Mutta etukäteiskommunikaation surkeus kostautuu nyt tällä tavoin.
Sentään olemme kaikki hengissä, ja purkutilaisuudessa esitetty seuraavan päivän ohjelma vaikuttaa realistiselta. Välittömästi luolasta noustuani olin melkeinpä valmis toteamaan, että kurssi ei vastaa Suomen luolaseuran turvallisuus- ja pedagogisia vaatimuksia, mutta siitä osa oli pistettävissä nälän piikkiin. Katsotaan miten tämä tästä jatkuu.
Sunnuntai, 13.7. 2014
Päivän perusidea: The rope must not break
Riggauskurssin teoriaosuus palauttaa uskoni kurssin mielekkyyteen. Materiaali esitetään selkeästi ja johdonmukaisesti, ja vaikka osa asioista on tuttua, valtaosa on uutta. Tuttuihinkin asioihin on tullut kiintoisia muutoksia, ja nyt myös alkuolettamukset eksplikoidaan selkeästi. Köysien kestävyydet, riggauksen tekniset sekä taktiset aspektit, pultit ja pultitus sekä solmut - kaikki tämä on minusta loputtoman kiintoisaa, ja olen havaitsevinani tiettyä kieroa nokkeluutta siinä, että eilinen luola oli niin mutkikas. Ainakin itse pystyn arvostamaan sen köysittämisen monimutkaisuutta aivan uudella tavalla nyt kun selitetään, mistä kaikista osista se koostuu.
Solmuharjoittelu on niinikään tarpeellista ja hienoa. Opin ainakin neljä kokonaan uutta solmua: bowline on a bightin korvaavan fusion knotin, double figure of eightin, figure of ninen sekä hämmentävän tavan liittää köysiä yhteen laajennetulla kasisolmulla. Etenkin fusion knot tuntuu nerokkaalta, ja koska se perustuu tuttuun kasisolmuun, se on helppo oppia.
Teorian jälkeen on lyhyt lounastauko, ja sen jälkeen lähdetään maan alle. Suurin osa ihmisistä suuntaa Calf Holesiin harjoittelemaan perusriggausta. Minä ja Taina olemme edistyneimmät oppilaat, joten me saamme kumpikin oman opettajan, ja vaikeamman luolan rigattavvaksi.
Sell Gill Holes
Penyghentin länsirinteillä kaksi aukkoa johtaa maan sisään. Ne johtavat yhteen ja samaan kammioon ehkä 50 metrin syvyydessä. Tämä on Sell Gill Holes, josta Taina saa Tobben ohjauksessa rigattavakseen dry routen, ja minä riggaan Markille wet routen.
Wet Route on juuri oikeanlainen riggausprojekti minulle. Kaksi 45 metrin köyttä kuluu liukkaisiin poikkareihin, hankaliin kuilukulkuihin ja valtaviin Y-ankkureihin. Vaikka tämä onkin luolaan menevän veden pääasiallinen kulkuväylä, eilinen sade ei ole jatkunut ja purot ovat pieniä eivätkä kastele minua. Pelkkää vaikeutta luola ei muutenkaan ole; loppupäässä pyrkimykseni palkitaan suurella, avaralla kuilulla hienoon pohjalla olevaan kammioon. Samalla kun pääsemme pohjalle, kuulemme Tobben ja Tainan äänet ja näemme heidän valonsa. He ovat ajallisesti hieman meitä jäljessä, mutta lähes pohjalla yhtä kaikki.
Markilla on kiire Calf Holesiin jääneen ryhmän luokse, mutta haluan silti derigata viritykseni itse. Se ei ole kaikkein nopeinta toimintaa, mutta pidän kiinni näkemyksestäni, että hitaus ei ole vaarallista. Köysien purkamisessa eniten ongelmia tuottaa kahden köyden liitossolmun purkaminen; sitä en kerta kaikkiaan saa itse auki, eikä se Markiltakaan suju triviaalisti. Yleensä köysissä olevat solmut avataan vasta retken jälkeen, mutta meillä on kumpikin köysi omassa säkissään, eikä niitä voi kuljettaa ylös irrottamatta.
Parissa kohdassa olen missannut pultteja, mikä tekee noususta tarpeettoman hankalaa. Lisäksi huomaan, että muutama kohta olisi voinut hyvin käyttää ylimääräisiä apulenkkejä. Etenkin ryömintä, josta pudotaan suoraan kymmenmetriseen kuluun tarvitsisi huomattaavsti parempaa riggausta.
Selviän ylös kohtalaisessa ajassa. Retkeen kului ehkä kolmisen tuntia, ja olen aivan tyytyväinen saavutukseeni. Ei tämä lopulta kovin vaikeaa ollut. Siirryn Dry Routelle, jota Taina ja Tobbe ovat juuri kiipeämässä ylös. Kun he purkavat omat köytensä, lähdemme katsomaan mitä muu porukka puuhaa.
Calf Holes on mainio paikka riggausharjoittelulle, samoin kuin ensimmäinen luola jonka milloinkaan itse oikeaoppisesti riggasin (viime kesänä). Käynnissä näyttää olevan perusteellinen opetussessio, jonka ideana on, että jokainen kolmesta oppilaasta rakentaa poikkarilinjan ja reitin alas. Selvästi täällä hommat ovat hanskassa, joten minä ja Taina jätämme Tobben ja siirrymme YSS:lle tekemään kukkakaaligratiinia. Wensleydalesta ostetut juustot ovat taivaallisia.
Maanantai, 14.7. 2014
Päivän köysiosuus: 72 metriä freehangia
Sää on muuttunut sateiseksi. Teoriasession jälkeen ryhmä suuntaa Alum Potia kohti, mutta toisin kuin on suunniteltu, minä ja Taina emme ole lähtemässä alas Diccan Potin reittiä. Diccan Pot muuttuu kuolemanansaksi jos vettä on paljon, ja vaikka luultavasti aivan tällaisia määriä ei saadakaan, epävakainen ilma ei houkuta ketään ottamaan riskiä.
Alum Pot, pohjoislaita
Muun joukkueen lähtiessä kiemurtelemaan alas Long Churn -luolaa minä, Taina, Andreas ja Nicklas ylitämme kiviaidan ja kuljemme suoraan kuilun reunalle. Alum Pot on suoraan edessämme, valtava puiden ympäröimä kraatteri kukkulan kyljessä. Pohjalle on 80 metriä, ehkä 40 metrin syvyydessä reunoja kiertää kielekkeitä joilla voi kulkea, ja pudonnut kivilaatta muodostaa samalla korkeudella liukkaan sillan länsi- ja itäpuoleisten kielekkeiden välille. Meidän tehtävämme on rakentaa suorat pakoreitit kuilun pohjalle sen eri puolilta.
Minulle on arpoutunut pohjoisrinne, jossa laskeutuminen on kaikkein syvimpään kohtaan. Kiinnitän köyden puuhun ja hiivin kuilun reunalle. Alum Potin suoran laskeutumisen ainoa haaste on psykologinen, mutta korkeat paikat eivät vaivaa minua. Ankkurien tekemisessä vaikeinta on kahden köyden liittäminen yhteen siten, että Diccan Potin reitille mitoitetut köydet riittävät pohjalle saakka.
Vasta kun olen ylittänyt reunan ja roikun 72 metrisen laskeutumisen alussa jonkinlainen vertigo iskee. Pimeässä laskeutuminen on helppoa, mutta sateisenakin päivänä auringonvalo näyttää minulle tarkalleen mitä olen tekemässä. Alkeellinen apinavaisto huutaa, että tämä ei ole paikka, jossa haluan olla, edistyneempi luolailijan kokemus on huolissaan köyden hankaamisesta. Jos 9 millimetrin paksuinen köyteni hankaisi terävää kiveä vasten samalla kun sitä jännittää köyden painon lisäksi oma painoni, saattaisi käydä hyvin ikäviä. Lähden alaspäin hillityllä vauhdilla. Muutamassa sekunnissa ympärilläni joka suuntaan kymmeniä metrejä ilmaa.
Valo siivilöityy hämärämmäksi pohjan lähestyessä, ja minuutissa saavun rotkon pohjalle. Ohitseni syöksyy vesiputous. Rotkon pohja ei ole vielä luolan pohja, varsinainen maanalainen osuus alkaa tästä, vaikkakaan se ei jatku valtavan pitkälle. Irrottaudun köydestä ja jään odottamaan Nicklasia.
Riggausharjoituksena kuilun laskeutuminen ei ollut kummoinen. Muita ryhmiä ei kuulu, pohjalla tulee viileää ja meillä ei ole köysiä lähteä syvemmälle luolaan, joten päätän kiivetä ylös ja käydä katsomassa mitä muut puuhaavat. 72 metrin köysinousu ei tapahdu aivan nopeasti, mutta päästyäni ensimmäiset 40 metriä ylös alan nähdä muita ryhmiä. Hieman alapuolellani kuilun keskiosissa olleesta aukosta putkahtanut partio rakentaa poikkikulkulinjaa kuilun reunoja pitkin, toisessa päässä rotkoa Taina ja Andreas virittävät omaa laskeutumislinjaansa kohti pohjalle syöksyvän vesiputouksen ylempää päätä.
Alum Pot, etelälaita
Maan pinnalla kierrän kuilun, ja käyn vilkaisemassa miten Tainan laskeutumisproggis etenee. Meno näyttää hitaalta, ilmeisesti ankkurin kanssa on ollut vaikeuksia ja Andreas sanoo tämän puolen olleen vaikeampi rigata. Siltä se kyllä näyttääkin: valtavasta, lähes tyhjän päällä kasvavasta puusta laskeutuva köysi on ollut helvetillinen asettaa oikealle kohdalle. Istun tovin köyden yläpäässä, joka on mainio piste tarkkailla muita kuilussa työskenteleviä. Näyttää siltä, että kaikki ryhmät ovat päässeet itse kuiluun.
Laskeudun itsekin alas eteläpuolen köyttä, ja kohtaan Tainan, joka valittaa reitin hankaluudesta ja siitä, ettei riggaamista ole ollut kovin paljon. Näinhän tämä on, Diccan Potissa olisi ollut enemmän tekemistä meille, mutta säälle ei mitään mahda.
Me olemme jo viime vuonna käyneet Alum Potin pohjalla, eikä se meitä mitenkään valtavasti kiinnosta, joten lähdemme taivaltamaan ylöspäin kulkeaksemme Long Churnin läpi. Kohtaamme Ralfin, joka on matkalla alaspäin ja valittaa, ettei hän ole saanut rigata vielä mitään; nytkin hänen ryhmänsä ohjaajat pähkäilevät reittiä ja köysiä sen sijaan että hän tekisi sitä itse. Mitä helvettiä. Ehkä heillä on syynsä, mutta moinen toiminta ei tunnu kyllä kurssia tukevalta.
Kierrämme kuilun reunoja keskikorkeudelle saapuvan Long Churn Caven suulle. Reunan poikkareilla ohitamme myös Tonin ja Blancan, jotka ovat sentään rakentaneet kiintoisia poikkikulku- ja köysiosuuksia matkallaan alas. Alum Potin rotko ei tarjoa meille minkäänlaista suojaa sateelta, ja olen aika märkä sekä viileä. Vasta Long Churniin kiivetessä lämpenen hieman.
Nicklas ja Andreas ovat kiertäneet toista kautta edellemme, ja kuvaavat GoProlla kun me ylitämme pienen luolan syviä lampia reunoja kiertäen. He toivovat saavansa mainion videon veteen putoavasta luolailijasta, mutta Taina ja minä olemme liian taitavia ja selviämme kuivin jaloin. Long Churnin läpi kulkemiseen menee vain parikymmentä minuuttia, ja sitten olemme jälleen pinnalla.
Purkaminen alkaa. Lähden Tainan kanssa eteläpään pitkälle reitille, joka osoittautuu vielä hankalammaksi ottaa pois. Y-ankkurista löytyy sulkurengas, joka ei suostu aukeamaan millään voodoolla. Sateen yltyessä ensin Taina ja sitten minä tappelee aukeamattoman renkaan kanssa, mutta se ei hievahdakaan. Lopulta käyn ilmoittamassa Andreasille, että sulkkari eteläpään reitillä on kelvoton palvelukseen, ja että ainakaan minun voimillani sitä ei saa hievahtamaankaan. Olen melkein valmis purkamaan kaikki muut solmut ja ryhtymään vetämään köyttä sulkurenkaan läpi, mutta Andreas saa slingin avulla sulkkarin lopulta auki. Pysyn näkemyksessäni, että moinen on vaarallinen ja pitää heittää pois. Tällä kertaa se oli ollut vain Y-ankkurissa, mutta se olisi voinut myös olla paikassa, jossa nopeahko irrottaminen olisi ollut tärkeää.
Pinnalla
Muutkin ovat selvinneet ulos luolasta ja lähteneet autoja kohti. Kohtaan ärsyttäviä tarinoita siitä, miten Mark on väittänyt, että yksisuuntaiset sulkurenkaat ovat ominaisuus ja että ne kuuluukin avata slingillä. Calling bullshit, 15 vuotta kiipeilleenä en ole koskaan kuullutkaan tällaisista, enkä näe sellaisissa mitään etua mikä ylittäisi haitat. Autolla saan vielä ylimääräisen kierroksen luolan suulle hakemaan sinne unohtamani Andreasin rinkan. Onneksi kävely on lyhyt. Palatessani selviää, että Mark on kruisannut omalla autollaan kohti kauppaa, ja vienyt mukanaan toisenkin Green Closelle menevän auton avaimet; Andreas, Nicklas, Ralf ja Blanca ovat jumissa täällä. Suuri johtaja ei nyt oikein vakuuta. Nummella ei tietenkään ole kenttää, joten emme voi soittaa.
Evakuoimme omalla autollamme jäätymäisillään olevan Blancan ja lähetämme heti kentän saadessamme Markille tekstiviestin avaimista. Blanca kertoo outoja huomisen suunnitelmista. Riggauskurssi alkaa taas vituttaa. Jotenkin apuopettajat tuntuvat haluttomilta päästämään ketään kurssilaista oikeasti mm. riggaamaan, verukkeena kai että nämä ovat hitaita tai jotain. Kai nyt ovatkin, koskapa ovat saapuneet kurssille jonka moista pitäisi opettaa. Kun Markista ei tunnin jälkeen kuulu mitään, ajan Blancan Green Closelle, josta johtaja ja hänen autokuntansa löytyykin. Raportoimme toisen autokunnan olevan yhä jumissa Alum Potin parkkipaikalla. Toisenlainen ihminen saattaisi saada halpamaista tyydytystä ärtyneen ja kärsimättömän ilmeen vaihtumisesta oman mokansa tajuamiseksi, mutta minä olen liian suurisieluinen moiseen.
YSS:llä Taina, Toni ja minä käytämme vielä illan haukkuen kurssimme opetusmetodeja. Ratkaisukeskeisesti toteamme, että selvästi paras tapa saada opetusta on vaatia sitä - että seuraavalla retkellä jokainen meistä asettaa itsensä letkan kärkeen ja pitää kiinni köysisäkistä, eikä anna sitä kenellekään ennenkuin on saanut rigata jotain kiintoisaa.
Tiistai, 15.7. 2014
Päivän luolailuväline: Pilli
Aamulla olomme on koomainen. Minun energiatasoni on vielä melko korkea, mutta Taina ja Toni pohtivat jaksavatko tänään yhtään mitään. Jotenkin selviydymme Green Closelle, jossa ollaan saman tien lähdössä luolaan - Lost Johns'iin. Tieto kestosuosikkiin pääsemisestä, sekä paikalla oleva Starless Riverin myyntiauto nostavat fiiliksiä. Samalla kun köysiä pakataan, Mark demonstroi meille pulttien asettamista, ja pääsemme itsekin kokeilemaan ruuvikuoren poraamista pelkän vasaran ja asettimen avulla.
Sitten ryhmät kootaan. Olen hieman huolissani siitä, pääsevätkö kaikki tänäänkään riggaamaan, ja ilmaisen huoleni Markille. Tämän suunnitelmassa on kohta jota en ole tullut ajatelleeksi, ja joka takaa kaikille kohtalaisesti tekemistä. Ei se välttämättä toteudu, mutta ainakin aikeet ovat oikeat. Pakkaudumme autoihin, ja ajamme Leck Fellille.
Lost Johns', Monastery Route
Jokaisen luolaretken aluksi joku kertoo aina unohtaneensa jotain olennaista. Tällä kertaa Toni on unohtanut saappaansa, joten lainaan hänelle omiani ja pidän itse jalassani vaelluskengät. Kai niitäkin voisi joskus maan alla kokeilla.
Lähestyminen parkkipaikalta on minuutin kävely tien alle sukeltavaan railoon, jossa tällä kertaa virtaa eilisen sateen jäljiltä roimasti vettä. Luolana Lost Johns' on käytännössä immuuni säävaihteluille, mutta pohjalle johtavasta kolmesta reitistä kaksi on kuivia, ja yksi on Monastery.
Olen arpoutunut Monastery-reittiä suorittavaan ryhmään Andreasin ja Nicklasin kanssa. Tämä on operaation hardcore-osuus, ja vaikka Lost Johns' onkin muuten minulle aivan tuttu, en ole tällä reitillä koskaan ollut. Pitkänä letkana kiemurtelemme kivien väliin, ja viiden minuutin kuluttua alamme hajaantua. Useimmat jatkavat korkeamman tason poikkikulkuja pitkin, mutta minä ja tiimini seuraamme vettä.
On ilmeistä, että tällä retkellä tulemme kastumaan. Vaikka Lost Johns' on kauttaaltaan kostea luola, kahdella pääreitillä harvoin näkee tai kuulee varsinaista virtaavaa vettä ennen aivan loppua. Sen sijaan meidän valitsemassamme kapeassa ja terävämuotoisessa virtauskäytävässä lattialla kulkee jatkuvasti puro, ja ensimmäisen lyhyen laskeutumisen jälkeen se kasvaa virraksi. Kapeassa käytävässä poikkaroimme veden yläpuolella. Kuljen ensimmäisenä ja riggaan. Poikkari on ahdas ja vähän hankala, ja melu on melkoinen. Viritän köyden putouksen yläpuolella olevaan ankkuripisteeseen, laskeudun alas kohti vettä, heilautan itseni pois sen reitiltä sivusuunnasta tulevaan aukkoon ja jatkan köysien asettamista. En ole nopea, mutta koen tietäväni mitä teen. Köysi ei hankaa, solmut syntyvät järkevästi.
Ahdas sivukäytävä päättyy suureen kuiluun, jota jylisee alas komea vesiputous. Tänne on mentävä. Laskeudun alas ja saan pärskeitä päälleni. Pohja näyttää huolestuttavalta, mutta parinkymmenen metrin jälkeen näen kaistaleen kiveä joka ei ole veden peitossa, ja tähtään siihen. Alhaalla on todella märkää, mutta sentään en ole kokonaan vedessä. Vesiputouksen pauhu peittää alleen kaikki muut äänet, normaali viestintä on täällä mahdotonta.
Tiimimme on kuitenkin ollut kaukaa viisas, ja meistä jokaisella on mukana pilli. Vihellän siihen kerran: rope free. Kaksi vihellystä tarkoittaisi, että olen tulossa takaisin ylös, kolme vihellystä kertoisi hätätilanteesta.
Pian Andreas ilmestyy alas köyttä pitkin. Hän liittyy seuraani pohjalla, ja viheltää omaan pilliinsä, jonka jälkeen Nicklas viilettää niinikään alas. Meillä kaikilla on leveä virne naamalla. Monastery on haastava, mutta todella upea reitti, ja selvästi teimme oikean valinnan lähtiessämme tänne.
Putouksen pohjalta vesi jatkaa matkaansa kapeaan railoon. Ajatus tuskin 30 senttiä leveän tilan jakamisesta järkyttävän nopeasti liikkuvan veden kanssa tuntuu itsetuhoiselta, joten poikkaroimme muutamaa metriä ylempänä. Köyttä emme tähän laita, eikä se tunnu tarpeelliseltakaan, vain parissa kohdassa on olemassa minkäänlaista putoamisiskiä.
Vettä ei kuitenkaan enää pääse pakoon. Andreasin rigattua seuraavan osuuden laskeudumme korkeaan mutta ahtaaseen kammioon jonka kautta kulkee valtaosa luolan vedestä. Reitti eteenpäin ei ole ilmeinen, mutta lattian tuntumassa on pieni rako. Andreas arvelee, ettei tämä voi olla oikea reitti, mutta ei täällä muutakaan ole. Luikahdan sisään. Ilmatilaa on runsaasti, mutta kylmässä vedessä konttausta seuraa toinen ja kolmas. Jos ulkona alkaisi sataa rankasti, tämä ei todellakaan olisi paikka jossa haluaisimme olla. PVC-pukuiset kanssaluolailijani tuntuvat kantavan kastumisesta enemmän huolta kuin minä.
Lopulta pääsemme nousemaan pystyyn. Ahdas suikero kiemurtelee jyrkästi alaspäin, ja vesi painaa suoraan polvitaipeitamme. Liukastuminen on jatkuva uhka, ja kukaan meistä ei tiedä, minkä mutkan takana ei olekaan enää pientä koskea vaan kymmeniä metriä syvä rotko. Koetamme äänestä arvioida, miten vaarallista eteneminen on, ja tarkkailemme seiniä pulttien varalta.
Jyly kertoo avoimesta tilasta edessämme, ja pian näemme seinässä pultin. Sitten virtauskäytävä aukeaa suureen kuiluun. Nicklas on riggausvuorossa, hän rakentaa poikkarilinjaa portaittain alas putousta seurailevalle köydelle. Viimeinen laskeutuminen on korkeudeltaan vain ehkä 15 metriä, mutta se on aivan putouksen vieressä, ja pohjalla ei näytä olevan mitään keinoa väistää vettä. Koetan ovelalla keinumisliikkeellä ja nopealla laskeutumisella väistää veden, mutta tämä ei onnistu, ja päädyn kauttaaltani vesiputouksen alle. Kaikkialla ympärilläni on hyytävää vettä jota tulee valtavalla paineella katosta, mutta olen onneksi jo pohjalla, ja pääsen räpiköimään pois putouksesta.
Lost Johns', Dome-Cathedral / Centipede Route
Putouksen pohjalla oleva kammio on todella kylmä, eikä sieltä löydy tietä muualle kuin sumppiin, mutta pian katosta näkyy valoa. Mark on kiertänyt reittimme yläpuolelle, ja laskee meille köyden jota kautta pääsemme pois täältä. Toni on hänen kanssaan; he ovat laskeutuneet Dome-Cathedral -reittiä. Osa ihmisistä on jo lähtenyt sitä kautta luolan pohjaa kohti.
Taina ja Ralf löytyvät riggaamasta Dome Junctionin köysiosuuksia. Kun niissä on köysi paikalla, jatkamme alaspäin, ja löydämme jo valmiiksi rigatun Candle & Shistolin. Centipeden kautta tullut ryhmä on nähtävästi myös saapunut paikalle ja oikaissut edellemme, kuten veikkasinkin heidän tekevän.
Battleaxen poikkarikin on jo valmiiksi rigattu. Ralf menee siitä yli, mutta muut suomalaiset eivät jaksa. Monasteryssa on ollut riittävästi sankaritekoja tälle päivälle.
Odottelemme Battleaxen luona pitkän tovin, ja lopulta kun pohjalta palaava Mark kulkee ohitsemme, ilmoitamme hänelle aikeestamme lähteä takaisin pintaa kohti. Olen aika jäässä. Monastery kasteli minut kauttaaltaan, ja odottelu on kylmettänyt. Otamme kurssin kohti Centipede-reittiä.
Nousemme ja puramme noustessamme Centipeden köydet. Kaikki purkuhommat sälytetään Tonin niskaan - 40 metrin Centipede, 15 metrin Mud, 10 metrin Hammer - ja tähän kuuluu myös säkkien roudaaminen. Oikeasti purkaminen on yhtä hyödyllinen opittava kuin riggaaminenkin, molemmissa on yhtä tärkeää pitää huolta omasta turvallisuudestaan samalla kun köyteen rakennettu turvajärjestelmä ympärillä joko vasta valmistuu tai otetaan pois. Eteneminen on hidasta, mutta ei meillä ole ulkoisia kiirepaineita. Muut eivät ole yhtä kylmisssään kuin minä, ja omasta puolestani kestän kyllä vähän palelua.
Pulpahdamme pinnalle vähän Tobben ja Blancan jälkeen. Retkemme on kestänyt liki kahdeksan tuntia, ja se on ollut meistä jokaiselle hyvin palkitseva. Minä sain rigata Monasterya, Taina Cathedralin ja Toni Domen alapuolisia köysiä. Lost Johns' oli yhtä upea kuin aina, ja nyt olen oppinut mistä luolan jyrinä on peräisin.
Keskiviikko, 16.7. 2014
Päivän viisaus: It is a universal law of caving that tackle sacks gravitate towards the rear of the party.
Aamulla olemme miltei liian uupuneita nousemaan ylös. Kurssin teoriaosuuden loppu kyllä käydään läpi, mutta kun muu seurue lähtee maan alle Marble Stepsiin, Taina, Toni ja minä jäämme taakse harjoittelemaan solmuja ja viettämään vapaapäivää. Neljä luolapäivää on vienyt aika hyvin voimat.
Vapaapäivä kuluu shoppaillessa ja lukiessa. Illalla käyn vielä Green Closella juttelemassa huomisesta. Olemme aikeissa jättää kurssin huomisen luolaekskun väliin ja mennä sen sijaan omaan suuntaamme.
Kurssi on kyllä ollut harvinaisen epätasalaatuinen. Teoriaosuus on selvästi osaavaa, mutta tuntuu siltä, että välillä opettajat pudottivat pallon aivan kokonaan ja välillä käytännön retket on suunniteltu aivan päin honkia. Jos joku muu olisi menossa tälle, voisin suositella sillä varauksella, että on syytä ottaa aggressiivinen asenne omaan oppimiseensa ja opetukseen, jokaisella luolaretkellä änkeä itsensä retkikunnan etuosaan köysisäkin kanssa, ja vaan rigata menemään protesteista välittämättä.
Torstai, 17.7. 2014
Päivän mörkö: West Kingsdalen luolien aavelammas, jonka henki kulkee levottomana maan alla
Riggauskurssi lähtee viimeiselle retkelleen Gaping Gilliin, mutta YSS:llä majaileva kolmikkomme Blancalla vahvistettuna ottaa vähemmän kunnianhimoisen tavoitteen ja suuntaa Kingsdaleen. Lähtömme on myöhäinen ja luolalle saapuminen venyy.
Jingling Pot
West Kingsdalen rinteellä syvä kivinen oja on reittimme sisään. Blanca riggailee alun, sitten ojan halkaisee valtava kuilu, ja minä siirryn ryhmän kärkeen. Kuilun reunojen kiertäminen on hieman jännittävää, ja sen toisella puolella kapea railo jatkuu.
Jingling Pot ei missään vaiheessa katoa täysin auringonvalon ulottumattomiin, mutta se on konsistentisti ahdas ja minulle hieman ahdistava. Vuorottelemme riggauksen kanssa ja teemme luovia ratkaisuja. Köysiohjauksiahan voi hyvin tehdä esim. köysisäkeistä, mitään slingejä niihin tarvita, ja jos köysi ei riitä pohjalle saakka, voi aina korvata Y-ankkurin kiipeilyankkurilla.
Huolimatta nerokkaista ajatuksistamme eräs köytemme on 5 metriä liian lyhyt, joten emme selviä aivan pohjalle asti. Jäämme pääkuilun pohjalle ihmettelemään lampaan ja tuhannen pikkujyrsijän jäänteitä sekä pelastamaan sammakkoeläimiä. Kuilu on sentään aivan viehättävä, mutta Jingling Pot on selvästi enemmänkin aloittelijoiden treenauspaikka kuin oikea iso luola.
Ylöspäin mentäessä iskee sarja omituisia vastoinkäymisiä. Crollini vioittuu jotenkin, eikä suostu irtoamaan köydestä; joudun käänteisprusikoimaan kahdeksan metriä alas ja melkein vaihtamaan varustekonfiguraatiotani. Köysien purkaminen ahtaissa tuubeissa on helvettiä. Y-ankkurit on paikoitellen tehty liian tiukoiksi. Blanca ei 150-senttisenä yllä pultteihin. Hirveä lampaan mylvinä kaikuu kuilussa ja säikäyttää meidät perinpohjin seistessämme väliankkurilla.
Mutta ryhmätyöllä selviämme kaikista kommelluksista ja kiemurtelemme ajoissa pihalle luolasta. Ulkona kohtaamme paikallisen ulkoilmaihmisen landroverissaan, joka tarjoaa meille mehua ja kertoo tarinoita kaivuuprojektista luolan pohjalla 10 vuotta sitten.
Takaisin ajaessamme päivittelemme ruotsalaisia. Täällä olleella porukalla tuntuu olleen tosi käsittämätön pakkomielle nopeudesta, mikä on minusta ihan käsittämätöntä. Luolailussa on kyse nopeudessa suunnilleen yhtä paljon kuin museoissa käymisessä. Blanca on viihtynyt meidän seurassamme, koska nopeus on meille aivan samantekevää.
Ralf on suunnannut kohti Manchesteria, ruotsalaiset aikovat lähteä seuraavana aamuna ja Blanca on liittymässä SWCC:n porukkaan näiden saapuessa maisemiin viikonlopuksi. YSS:n mökille sen sijaan on saapunut uusia kasvoja, jotka vaihteeksi näyttävät olevan aikeissa oikeasti mennä maan alle sen sijaan että vaan hengaisivat paikalla ja vittuilisivat toisilleen.
Perjantai, 18.7. 2014
Päivän ding: Achievment unlocked - Pull Through! Achievment unlocked: Calf Holes - Browgill Through Trip!
Herääminen on hitaanpuoleista ja suunnitelmia kutistetaan sen mukaan. Lopulta päätämme vaan tehdä Calf Holes - Browgill Cave pullthrough-läpiretken. Vähän nynnyilemme läpivedossa sikäli, ettemme vedä sisäänkäynnin köyttä perässämme, mutta Browgillin vesiputoukseen teen elämäni ensimmäisen pullthrough-ankkurin, ja se jopa toimii.
Pikkuluola on hauska, muttei erityisen haastava. Illasta YSS:lle alkaa saapua lisää ihmisiä, mm. viimevuotinen kaverimme Ian (eri Ian kuin Etelä-Walesissa, tietty). Hänellä on juoni seuraavan päivän ohjelmaksi, eikä sateen pitäisi sitä haitata. Luvassa on sen verran hardcorea luolaa ja sen verran varhainen lähtö, että ainoastaan minä tarjoudun hänen mukaansa. Menen nukkumaan aikaisin.
Lauantai, 19.7. 2014
Päivän ilmaisu: Outhardcored
Vesper Pot, sisäänkäynti
Puoli yhdeksän aikaan aamulla Ian, minä ja Gordon olemme East Kingsdalen kukkulalla. Edessäni on pikkuinen metallineliö, jonka läpi lähtee reitti maan alle. Ensimmäinen kosketukseni Vesper Potiin on nokkoset, jotka sen suuaukolla polttavat käsiäni.
Vesper Potin on kerrottu olevan ankara retki, eikä täysin syyttä. Se alkaa useiden metrien mittaisella tiukalla ahtaumalla, jossa on pakko ryömiä sivuttain ja josta en selviä SRT-kamat päällä. Tietenkin minun pitää viedä myös 60 metriä köyttä tästä läpi.
Monella luolaharrastajalla tuntuu olevan jokin psykologinen heikko kohta, joka vaikuttaa täysin epäyhteensopivalta harrastuksen kanssa. Jotkut kammoavat korkeita paikkoja, toiset eksymistä, kolmannet virtaavaa vettä. Minua karmivat ahtaat paikat. Vesper Potissa kivi sulkee minut sisäänsä lähemmin kuin mikään koskaan aiemmin, ja alkupuristuksen jälkeen hautaan syvälle huolen siiitä, millaista tuosta olisi tulla vielä takaisinkin.
Luola jatkuu ryömintänä ja konttaamisena seuraavat sata metriä. Olen ensimmäisenä, koska minulla on säkissäni ensimmäinen tarvitsemamme köysi. On vaikea kuvitella, että tämä sissiteltan korkuinen tunneli edellyttäisi minkäänlaista köysittelyä, mutta näin luolakartta meille vakuuttaa. Ian on käynytkin täällä aiemmin, 15 vuotta sitten, ja hän tahtoo pohjalle uudelleen. Minä ja Gordon ihmettelemme, mitä täällä oikein teemme.
Luola on hyvin koristeellinen ja fanaattinen valokuvaaja löytäisi paljon metkoja kalsiittimuotoja kuvattavaksi. Minä tuskin edes näen niitä, keskityn tunkemaan itseäni eteenpäin. Ruumiinmuotoni pitäisi olla juuri tällaiseen melko otollinen, ja pakotan klaustrofobiani kuriin punkiessani eteenpäin.
Käytävän korkeus kasvaa, mutta leveys kutistuu. Lyhyen kiipeilyn ja poikkaroinnin jälkeen ryömintä vaihtuu virtaussuikeroksi, jaloissamme kulkee pieni puro, mutta tämä suikero on tiukempi kuin mikään milloinkaan kokemani. Aiemmin olin valittanut Heron Potin meanderia ahtaaksi koska siellä ei kunnolla mahtunut kääntymään; täällä ei mahdu kääntämään päätään. Kirjaimellisesti: jos kypäräni osoittaa yhteen suuntaan, en voi kääntää sitä osoittamaan toiseen kuin parissa harvassa kohdassa. Minua karmii. Tämä niin ei ole paikka jonne kuulun. Antakaa minulle syviä kuiluja ja monimutkaisia riggausongelmia milloin vaan, mutta älkää sulloko minua tulitikkurasian kokoiseen kivisuoleen.
Sitten suikeron lattia katoaa, ja olemme ensimmäisen köysiosuuden päässä. Käytävä ei kuitenkaan mitenkään levene.
"The easy part is done". Ian toteaa.
"Please tell me you are kidding", minä vastaan.
"'Fraid not."
Tämä saattaa olla sietokykyni tuolla puolen.
Syvemmälle
Y-ankkurin tekeminen ahtaassa paikassa ei ole herkkua, mutta onnistuu jotenkuten. Lähinnä luontaisen kapeuteni ansiosta onnistun sujahtamaan alas köyttä pitkin, ja viisi metriä alempana on armollisesti pieni kammio jossa olla. Reitti siitä eteenpäin näyttää kuitenkin yhtä ahtaalta.
Gordon koettaa seurata perässäni, muttei mahdu. Hän ei pääse yläankkurista köyteen, eikä hän ole millään muotoa lihava tai tukeva, lähinnä normaalimuotoinen. Jotenkin Ian onnistuu ohittamaan hänet (luultavasti ryömimällä hänen päältään) ja koettaa näyttää hänelle, miten yläankkurista selvitään. Tämä ei auta: Gordon ilmoittaa lähtevänsä takaisin.
Meillä on mukana 142 metriä köyttä, ja siitä on käytetty 12 - eikä tämä ole mitään ohutta hightech-köyttä, vaan seurakäyttöön tarkoitettua kestävää ja paksua 11-millistä kaapelia. Kolmen säkin roudaaminen syvemmälle kahdella hengellä tuntuu pähkähullulta. Ian kysyy, mikä on minun fiilikseni - haluammeko jatkaa.
Rehellinen veikkaukseni on, että meillä ei ole edellytyksiä päästä pohjalle, ei näin monella säkillä, ei kahdestaan. Mutta ehkä vähän tästä pidemmälle voisi vielä koettaa. "Let's push on and see what happens", totean. Ianille tämä kelpaa, ja hän laskeutuu alas seurakseni.
Gordon lähtee palaamaan sisäänkäyntiä kohti, Ian änkee kolmen säkin köydet kahteen säkkiin, niin että kummallakin meistä on vain yksi vietäväksi eteenpäin. Tämä auttaa hieman, mutta seuraavana vastaan tulee painajaismainen Meanders.
Ylhäällä ollut suikero oli tästä esimakua. Meanders on kiemurteleva virtauskäytävä, jossa selkäni ja vatsani koskettavat jatkuvasti kiveä. Välillä jollain korkeudella löytyy kohtia, joissa on mahdollista koettaa vaihtaa asentoa tai kääntää päätä, mutta suurimmaksi osaksi voi vaan puskea eteenpäin, alaspäin, peläten jatkuvasti jumiin jäämistä.
Normaalisti luolassa on todella vaikea jäädä jumiin. Jos pääsee johonkin ujuttautumaan vailla kohtuutonta voimankäyttöä, siitä pääsee lähes poikkeuksetta poiskin. Pakotan itseni suhtautumaan Meandersiin rauhallisesti. Ian kulkee edelläni, ja koetan seurata hänen astntojaan. En anna itseni riuhtoa, jos jollain korkeudella en pääse läpi, en koeta änkeä itseäni siitä väkisin. Välillä kiemurtelen suikeron pohjalle ja ryömin hetken vedessä, välillä pääsen nousemaan muutamia senttejä. Jatkuvasti mukanani kulkee köysisäkki, joka on aivan liian suuri. Tämä olisi riittävän haastavaa ilman SRT-kamoja ja säkkiäkin, niiden kanssa meno on järkyttävän hirveää.
Kun lattia taas katoaa, otan kuilun vastaan riemulla. Sentään tämä köysiankkuri ei ole yhtä kapea kuin edellinen. Yhtäkkiä meno muuttuu vertikaaliseksi - hieman ahtaaksi, muttei enää samanlaiseksi prässiksi kuin Meanders. Klaustrofobiani pakenee. Hankalat ankkurit tai poikkarit ilman jalkaotteita eivät haittaa, kuilut ovat rakkaimpia ystäviäni.
Viimeisen köyden ankkurin rakentaminen jää minulle. Se sujuu melko kivuttomasti huolimatta varsin ilmavasta ympäristöstä, jossa joudun sen tekemään. Mutta mitäpä sitä 42 metrin pudotuksista, olen kuitenkin kiinni turvalaitteessa, eikä kivi enää purista minua joka suunnalta.
Paluumatka
Vesper Potin pohja on valtava kivikasa. Tänne päättyy toinenkin seudun tiukka luola, Spectacle Pot, joka on maineeltaan vielä ahtaampi. En osaa edes kuvitella millainen se olisi. Haahuilemme kivikossa tovin, ja havaitsemme, että lohkareet tahtovat irrota ja vyöryä pienimmästäkin rohkaisusta. Toteamme saavuttaneemme tavoitteemme ja lähdemme takaisin.
Köysiosuudet ja deriggaus sujuvat rutiinilla. Ian varoittelee jalkaotteettoman poikkarin olevan vähän hankala derigata, ja onhan se, mutta tämä on hankaluutta jonka tunnen ja joka ei aiheuta minulle kammoa. Deriggausta olen tehnyt vielä pahemmissakin paikoissa. Valitettavasti köydet päättyvät, ja sitten alkaa Meanders.
Meanders ei ole takaisin päin aivan yhtä hirveä kuin alaspäin, vaikka kiipeäminen virtauskäytävää ylös onkin tukalaa ja välillä säkkini käyttäytyminen saakin minut laukomaan ärräpäitä. Mutta nyt minua auttaa tieto siitä, että olen jo selvinnyt tästä kerran. Olen vaihtanut paikkaa Ianin kanssa ja kuljen nyt ensimmäisenä, melko hyvää tahtia jopa. Selviän ensimmäiselle köydelle ja singahdan sitä ylös, jotenkin selviän jopa törkeän tiukasta yläankkurista suuremmin itkemättä. Kiskon säkkini ylös, ja suuntaan kohti ryömintöjä.
Ianilla on vaikeuksia oman säkkinsä kanssa. Ihmekös tuo - hänellä on 80 metriä köyttä ja Gordonin hylkäämä tyhjä säkki kiedottuna yhteen pakettiin. Palaan takaisin auttamaan häntä. Hänen säkkinsä painaa kuin syöpä, ainakin puolitoista kertaa sen mitä omani, ja sen kiskominen köysiankkurilta kolme metriä eteenpäin paikkaan, jossa käytävässä mahtuu kääntymään on aiheuttaa minulle tyrän. Siitä alkaen mikään ei ole enää helppoa.
Ryöminnöissä oma säkkini on jatkuvasti tiellä. Voimani ovat täysin finaalissa, ja pusken eteenpäin hitaasti ja tuskallisesti. Jossain vaiheessa vastaan tulee leveä kohta, jossa riisun SRT-kamani. Ian sanoo tahtovansa koettaa sisäänkäyntiahtaikkoa kamat yhä päällään, ja hän ryömii ohitseni.
Jos säkin vieminen yllämäkeen ryöminnässä oli vaikeaa, sen lisäksi SRT-valjassetin roudaus nostaa vielä vähän vaikeustasoa. Pakkaan köysinousukamani erilliseen säkkiin, mutta siitä seuraa vaan, että minulla on yhden säkin asemasta kaksi. Eteneminen on hidasta, aivan naurettavan hidasta, puoli metriä minuutissa -hidasta. Tahdon vettä, ruokaa, vessaan ja kotiin. Minkä helvetin takia minun piti tälle retkelle tunkea mukaan? Miksei tämän vihoviimeisen kolon pohjalla voinut olla reittiä suoraan ulos? Miksen noudattanut Gordonin fiksua esimerkkiä, ja kääntynyt takaisin tunteja sitten?
Maailmani kostuu vain kivestä, hiekasta, kuralätäköistä ja kahdesta säkistä, joita pusken edelläni pari senttiä kerrallaan. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä ajankulusta. Viimein saavun mutkaan, jossa on miltei mahdollista istua, ja Ian kehottaa minua odottamaan - hän koettaa yhä änkeä itseään sisäänkäynnin ahtaikosta läpi.
Istun ja odotan. Äänet sisäänkäynniltä eivät ole rohkaisevia, mutta jonkin ajan kuluttua Ian kertoo olevansa ulkona. Sitten on minun vuoroni. Kulman takana näkyy jo päivänvaloa. Sen luo on vain kymmenen metriä, mutta tie sinne on suunnilleen koiranluukun kokoinen.
Kokeilemalla selviää, että säkkien kanssa ei ole kertakaikkiaan mahdolista ryömiä ahtaikosta. Siihen mahtuu joko luolailija tai säkki, ei molempia. Eikä säkkejä voi jättää tänne.
Itken, kiroilen ja raivoan. Jätän säkit, ja tungen itseni ahtaikosta läpi. Sitten sen toisella puolella käännyn ympäri ja ryömin takaisin hakemaan ensimmäisen säkin. Änkiössä peruuttaen vedän sen perässäni ahtaikon loppuun, pusken sen suuaukolle, ja sitten ryömin vielä kerran rööriin hakemaan toisen säkin. Vielä kerran peruutan ahtaikon takaisin, käännyn ympäri, ja jotenkin jaksan vielä puskea itseni sekä vermeeni ulos päivänvaloon.
7 tunnin luolaretki on väsyttänyt minua melkein yhtä paljon kuin monet tekemäni 12 tunnin operaatiot, ja psykologisesti tämä on ollut ehkä rankin maanalainen keikkani koskaan. Olen aivan kuollut. Mutta jotenkin kuitenkin selvisin Vesper Potin pohjalle ja takaisin, vieläpä omin voimin ja siten että sain itse tuotua ulos sen, mitä vein sisään. Tämä ei välttämättä ole uroteko, jonka olen aivan heti toistamassa.
Jälkipuinti
YSS:llä syön särkylääkkeitä ja painun petiin toipumaan. En kuitenkaan malta olla lukematta tarinoita Vesper Potista. Jostain syystä kaikki tarinat missä se mainitaan käsittelevät itse asiassa naapurin Spectacle Potia ja suitsuttavat sen erinomaisuutta ja haastavuutta, ja Vesper Pot sivuutetaan ohimennen "helppona retkenä". Mistä nämä ihmiset oikein on tehty? Ja millainen mielenhäiriö minuun on oikein mennyt, kun huomaan pohtivani, pitäisikö Spectaclea tämän jälkeen käydä katsomassa?
Sunnuntai, 20.7. 2014
Päivän missattu kohde: The Pool Traverse, liukas poikkari 15 metriä mutaisen lätäkön päällä
Gaping Gillin retkikunta on kokenut tappioita. Neil on kipeä, Emma on jäänyt hoitamaan häntä, ja Vesper Pot on jättänyt käteni niin kipeäksi, etten uskalla enää kiusata sitä rasituksella. Ian, Gordon, Toni ja Taina lähtevät kohti Britannian suurinta vesiputousta ja kammiota, minä jään YSS:lle pitämään vapaapäivää. Gaping Gillin missaaminen harmittaa hieman, mutta toisaalta olen jo käynyt siellä, ja se on retki johon on tilaisuus aina kun täällä päin käy. Parempi oli käydä Vesper Potin kaltaisessa harvinaisuudessa.
Käytän vapaapäivän lukemalla ja kirjoittamalla. Etenkin ensimmäistä on tällä lomalla tullut tehtyä todella vähän. Ian Tregillisin Milkweed Triptych pysyy kiinnostavana 1900-luvun puolivälin okkulttisena vakoojatrillerinä, ja saadessani tokan osan loppuun ostan oitis nettikirjakaupasta tarinan päätöksen.
Maanantai, 21.7. 2014
Päivän tuore ongelma: Luola, jossa on liikaa pultteja järkevään riggaukseen. Ilmeisesti joku paikallinen luolaseura on käyttänyt sitä pultitusharjoitteluun tai jotain.
Jos Bull Pot of the Witchesiä pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi "matala". Kaikki on korkeussuunnassa jotenkin kääpiökokoista: köysiosuudet, virta, jopa kammiot. Luola ei pääse suosikkieni joukkoon, ja itse asiassa olen 11 retken jälkeen havaitsevinani jo lievää luolaväsymystä. Näin on tyypillisesti käynyt kunkin kesän Eeppisen Retken jälkeen, ja tällä kertaa Vesper Pot taisi hetkeksi pilata minulta muut luolat.
Tiedän, että viikon tauon jälkeen kaipuu maan alle palaa, mutta juuri nyt olisin suht valmis lähtemään kotiinpäin ja tartttumaan roolipelijuttuihin. Onneksi viikon päästä on Ropecon.
Tiistai, 22.7. 2014
Päivän ennenkokemattomuus: Lämmin vesi luolassa. Mitä noituutta tämä on?
Vielä aamulla olen haluton lähtemään luolaan lainkaan, mutta Yordas Pot - Yordas Cave -läpiretki osoittautuu täydelliseksi vastalääkkeeksi retkiuupumukselle. Vain tunnin kestävä läpiretki on hilpeä temppurata vedessä, ja lopun vesiputouslaskeutuminen on paras tapa saada varusteet puhdistettua mudasta reissun päätteeksi.
Yordas-retken jälkeen annan väsähtämiselleni periksi. Ei tässä tarvitse enää tehdä muuta kuin pakata tavarat ja suunnata kotiin. Seuraavalla Yorkshire-retkellä tavoitteena on County Pot - Lancaster Hole -läpiretki, mutta saapi nähdä miten pitkään kuluu ennenkuin palaamme tähän maailmankolkkaan.
Kotimatka, 23.-24.7. 2014
Ajankohdan ennätys: Kolme turvatarkastusta yhdessä päivässä
Lopulta keräämme romumme YSS:n eri nurkista ja lähdemme ajamaan kohti Manchesteria. Toni on jatkamssa vielä muutamaksi päiväksi Lontooseen, minä ja Taina aiomme suunnata suorinta tietä kotiin. Aikomuksemme kuitenkin törmää ylibookattuun lentoon ja ahneuteen: otamme kumpikin Finnairilta kahden sadan lahjuksen plus hotelliyön plus kolme ateriaa, ja hyväksymme siirron 24 tuntia myöhäisemmälle lennolle.
Hotellissa majailu on luolaretken jälkeen oikeastaan aika hyvä idea. Manchesterissä ei ole tekeillä mitään murskaavan kiinnostavaa, joten lusmuilemme hyvin ilmastoidussa huoneessamme helteen keskellä ja nautimme täysihoidosta. Hotellin ruoka on vähän säälittävää, mutta silti toisten rahoilla asuessa ei valittamista lopulta ole.
Lentomatka koettaa parhaansa mukaan olla suunnattoman rasittava kokemus. Ilmeisesti kahden viikon lomamme aikana joku on keksinyt uusia turvasäännöksiä matkustajien kiusaksi. Kukaan ei konkreettisesti yritä vaatia meitä osoittamaan, että elektroniikkamme menee päälle, mikä onkin hyvä, koska aika iso osa siitä ei käynnisty ilman verkkovirtaa. Joka ainoa paitaa monimutkaisempi esine laukussani otetaan ulos - jokaisessa tarkistuksessa - ja syynätään erityistarkasti. Suurimpana hulluutena, lennollamme on vaihto Lontoossa, ja siellä joudumme myös turvatarkastukseen. Aika hyvä ettemme ostaneet esim. edellisen tarkastuksen jälkeen pulloa kallista viiniä, koska se pitäisi nyt kaataa pois - vesipullomme toki menetämme. Emmekä siis missään vaiheessa turvatarkastusten välissä poistuneet lentokenttäviranomaisten tai lentoyhtiöiden lempeästä valvonnasta.
Viimeisenä loukkauksena minut valitaan satunnaiseen laukkuvilkaisuun juuri kun olen kävellyt turvatarkastuksen läpi. Ruumiinkieleni ja katseeni kertovat virkailijaparalle, miten paljon tätä kokemusta arvostan, ja tuntuu siltä, että olen toista kertaa elämässäni vähällä päätyä ihan oikeaan "näpit irti tavaroistani" -tason sanaharkkaan lentokentän turvallisuusvirkailijan kanssa. Kokemus saa minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Britannia on turvaneuroottisin maa jonne minun mitenkään kannattaa matkustaa, jos kokemus olisi yhtään pahempi, minut varmaan suljettaisiin putkaan häiriköinnistä.
Ropecon, 25.-27.7. 2014
Ajankohdan puku: Alien
Perjantai
Lento saapui maahan yöllä, Ropecon-ohjelmani alkoi neljältä, pukuni ei ollut vielä valmis, joten tietenkin aamulla kannatti lähteä uimaan. Huomioiden ulkona vallitsevan trooppisen sään, veteen pulahtaminen oli pään selvittämiseksi lähes välttämätöntä. Mustikkamaalle oli selvinnyt muutama muukin kaveri, joille minä ja Taina kertoilimme epäuskottavia tarinoita Britanniasta.
Sitten rannalta kotiin ja kotoa fillarilla Otaniemeen, jossa Ropeconin ovien avautumista odotteli jo normaalikokoinen lauma hassun näköisiä ihmisiä. Kiersin takaovelle, ja kuittasin ohjelmansuorittajan ilmaisrannekkeen. Minulla oli kyseenalainen kunnia olle Ropeconin eka puheohjelma, ja tilakseni olin saanut valtavan auditorion. Esitelmäni aihe oli kuitenkin hitusen obskuuri "Fantsuseikkailuja oikeissa luolissa", eivätkä ne konkarit joita tuollainen saattaisi kiinnostaa ole paikalla ennen alkuiltaa.
Esitelmäni on varsin keskinkertainen, mutta sentään se on nopeasti ohi. Sen jälkeen pääsen nauttimaan conista vailla enempiä velvollisuuksia. Ensimmäiselle illalle tämä tarkoittaa paria puheohjelmantynkää, kavereihin törmäämistä ja verkostoitumista. Musikaalisten metatekniikoiden työpajassa syntyy projekti-idea, joka ei edellytä minulta suurta työpanosta. Tällaiset projektit ovat parhaita. Kotiin pyöräillessä vähän ennen puoltayötä jopa helle on hellittänyt hieman.
Lauantai
Conlauantaina saan viimein päälleni cosplay-asuni. Meillä on tusinan Marvel-hahmon kavalkaadi, enimmäkseen Ryhmä-X:ää, mutta myös Uusia mutantteja sekä Oravatyttö. Oma pukuni on shamaani-Forge, ja se koostuu Sannan väsäämästä kyberjalasta sekä Tonjan nopeasti pyöräyttämistä rumista viiksistä. En ole kombinaation hienoin hahmo, mutta sentään ehkä tunnistettava.
Pöljäilemme puvuissa ympäri Dipolia ja joudumme moniin valokuviin. Sitten alkaa roolipelaaminen. Eilen olin kuvitelut pelitarjonnan olevan tänä vuonna vähän vaisua, mutta näköjään kaikki kiinnostavat pelit oli vaan säästetty lauantaille. Ensimmäiseksi neljä tuntia Fight for Freedom Citya tarjoili katkotonta supersankaritoimintaa tyylikkäästi, pelinjohtajan con-pelikokemattomuus näkyi vaan harmillisesti siinä, että sääntöihin kiinnitettiin tarpeettomasti huomiota eikä skenua tämän vuoksi ehditty pelata täysin loppuun. Mutta sentään supersankarimeno oli mainiota.
Laundry Files taas oli pelinjohdolta taitavammin vedetty, mutta muille pelaajille kuin minulle maailma oli vieras, ja tästä syntyi hieman dissonanssia. Niinpä rasittuneesta managerihahmostani tuli välillä rasittava ja kiukutteleva manageri, kun hänen alaisensa eivät tuntuneet tajuavan asioiden vakavuutta. Muutoin omasta vinkkelistäni meno oli todella aitoa Laundrya: oli byrokratiaa, organisatorista osaamattomuutta ja maagisia tietokoneita.
Sunnuntai
Live-tetristä ei tänä vuonna conissa ollut, joten sunnuntaiaamuni oli vailla normaalia aivotonta viihdettään. Alunperin olin ajatellut mennä pelaamaan gobboa Päiväni goblinina -skenussa, mutten ollut selvinnyt paikalle ajoissa. Päädyinkin lähinnä tuttujen pitämiin puheohjelmiin ja Keltsuun. Tiemuksen puheet valtateorioista olivat tervetullut tuulahdus akateemisuutta, toisaalta meressä ei voinut uida koska sinilevää oli valtavasti.
Loppuseremonia oli vähän myötähäpeää herättävä. Eikö näitä oikeasti käsikirjoiteta kunnolla? Mutta sitten coni oli ohi ja oli aika siirtyä ravintolaan syömään kavereiden kanssa. Jotkut jatkoivat syömingeistä vielä baariin, mutta minä olin saanut sosiaalisuudesta riittävän annoksen, ja karkasin kotiin. Onneksi ensi viikko oli vielä lomaa.
Post-ropecon, 28.-29.7. 2014
Ajankohdan mukanokkeluus: Kesäkurpitsa-keräkurmitsapizza
Helle vei kyvyn nukkua yöllä, mikä puolestaan vei kyvyn tehdä mitään järkevää päivisin. Olin omituisessa lomapumpulissa: kavereita notkui nurkissa, päivät menivät uiden, retkien jälkiä siivoillen ja videopelejä pelaillen. Eiranrannassa joku lenteli jetlev-järjestelmän kanssa ja sai aikaan minussa hirvittävää kateutta. Dragonfall pysyi loppuun asti laadukkaana, ja sai minut vaan haluamaan lisää Shadowrunia.
Tiistai-iltana taivas lupasi ukkosta, muttei sitten lopulta antanut kuin hieman vettä. Pöh.
Kesäloman viimeiset päivät, 30.-31.7. 2014
Ajankohdan modi-idea: Family Ties, Shadowrun Returnsin laajennus
Pelailtuani Shadowrunin itsetehtyjä skenaarioita sain ajatuksen ryhtyä itsekin pitkästä aikaa rakentelemaan tietokonepelisisältöä. Shadowrunin setting on kiintoisa ja pelimoottori tuntuu mahdollistavan useimmat asiat joista pidän, joten ehkä voisi vaihteeksi koettaa rakennella sillä jotain.
Editointityökalut osoittautuivat kohtalaisen helpoiksi. Järkevästi olin ensin aloittanut tarinaideasta jonka ympärille sitten rakentelin pelisisältöä. Pseudokoodin väsääminen oli hauskaa, kartan kanssa nysvääminen ei niinkään. Ehdotin Heikille yhteistyötä projektin suhteen, eikä hän edes heti tyrmännyt ajatusta.
Muun ohella juoksentelin Eiranrannassa uimassa, helle kun yhä jatkui. Huima tuuli sai aikaan valtavia aaltoja, joissa lilluminen oli sekä hupaisaa että liikunnallista. Hyväksyttävää kesäaktiviteettia tällainen.