<

>

Toukokuu 2014: Kuilukulkua

Torstai, 1.5. 2014

Päivän vappusää: Sadetta sekä Suomessa että Isossa-Britanniassa

Aamulla kurkku on hieman karhea. Ärsyttävää. Onneksi lento lähtee vasta illalla ja päivälle ei ole mitään ohjelmaa, joten lepäilen, katselen leffoja ja pakkaan. Kun Taina saapuu, oivallamme puutteita tavaralistassamme. Normaalisti näiden täydentäminen ei olisi pulma, mutta vapunpäivänä harvat aukiolevat kaupat ovat ääritungoksessa.

Joka tapauksessa saamme hankittua tarvitsemamme varustuksen. Siirrymme lentokentälle ja ilmojen halki Lontooseen. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä meitä ollaan vastassa: kaverimme Rob on lähdössä kanssamme Etelä-Walesiin, ja me pummimme kyydin hänen isossa autossaan. Rob on käynyt OFD:ssä vain pari kertaa, joten ulkomaalaisuudestani huolimatta olen pääasiallinen navigaattorimme SWCC:n suuntaan. Itseluottamuksen puute ja hienoinen väsymys johtavat pariin liian myöhään tulevaan kurssikorjaukseen, joten automatka on vähän mutkaisempi kuin yleensä.

Tescossa ostamme vuoren ruokaa. Minulla ja Tainalla on aikomuksena viettää 10 päivää SWCC:llä, eikä meillä ole autoa käytössä. Niinpä koko puolentoista viikon evässetti on ostettava yhdellä kertaa. Meillä on tarkka ruokasuunnitelma joka kertoo meille mitä tarvitsemme ja miten paljon - ja hyvä niin, koska kello on yksi aamuyöllä, olemme aivan poikki, ajatus ei kulje ja ruokalistassa olevat ostosmäärät näyttävät epäintuitiivisen valtavilta. 36 kananmunaa, 18 litraa mehua (jota emme saa kaikkea millään kulkemaan), 4 pakettia mysliä... autoon roudattava kasa pusseja ja laatikoita näyttäisi riittävän kahdeksan hengen megaleirille. Hieman hirvittää ajatus, että jotain olennaista on unohtunut, koska täydennyksiä ei oikeastaan tule.

Saavutamme SWCC:n vähän ennen aamukolmea. Mökki on pimeä, mutta pihalla olevat autot ja lokikirja kertovat, että paikalla on muitakin. Ulkona on koleaa. Väsymys on jotenkin ohittanut akuutin vaiheen ja siirtynyt tasaiseksi taustakohinaksi, jonka läpi nukahtaminen on oikeasti vähän hankalaa.

Perjantai, 2.5. 2014

Päivän vammaisuus: Polvi

Alkavan vuosikokousviikonlopun johdosta SWCC alkaa täyttyä heti aamusta. Fiilis on hassu. SWCC on tosiaan minulle varakoti, tai ehkä enemmän mökki jollaista minulla ei ole koskaan ollut, ja ihmiset täällä ovat kavereitamme. Ei ole enää epäilystäkään siitä, etteikö roolipeliskenen lisäksi myös luolaskene olisi oma heimoni. Meidän ryhmämme nouseminen on verkkainen. Jonnekin olemme tänään menossa, mutta minne?

Kohteeksi arpoutuu OFD I, jossa Rob ei ole koskaan käynyt. Tämä on tietysti korjattava. Teemme mutkikkaan reittisuunnitelman ja yhden aikaan iltapäivästä pääsemme toteuttamaan sitä.

Portti auki, alas tuttuun pimeyteen. Virrassa vesi on melko alhaalta, muttei sellaisissa kuivuuslukemissa, joita viimeiset pari retkeä täällä ovat tarjoilleet. Niinpä virtauskäytävässä retkeily on märkää, raskasta ja mielettömän hauskaa. Aktiiviset virrat ovat aina minulle vesipuistokokemus: niissä ei tarvitse varoa kuin omaa turvallisuuttaan, hauraita muotoja ei ole koska vesi kuluttaa kaikkea kuitenkin pahemmin kuin satunnaiset luolailijat.

Normaaleja vesileikkejä harrastetaan Boulder Chamberiin asti. Siellä poikkeamme perusreitiltä ja lähdemme Waterfall Seriesiin. Tavoite on löytää Crystal Pool Chamber, mutten ole tarkistanut reittiä sinne luolakartasta ennen lähtöämme. Niinpä parissakymmenessä minuutissa olemme aivan hukassa. Onneksi tiketissä on reippaasti aikaa.

Seikkailemme pitkin Waterfall Seriesiä seuraavat pari tuntia. Löydämme paljon kaikenlaista uutta: ahtaan vastavirtaryöminnän (Wet Way), korkealla sijaitsevan suuren käytävän (West Leg), sekä näennäisen päättymättömän railokiipeilyn (???). Crystal Pool Chamber kuitenkin pysyy piilossa. Lopulta toteamme, ettemme sitä tällä retkellä löydä, ja palaamme virtaan ja perusretkelle.

Spiraalimaisessa kiipeilyssä kohti Low's Chamberia tajuan, että polvitaipeisiini sattuu. Olen koettanut varoa kipeää kättäni tällä retkellä, joten polte alaraajoissa tulee jokseenkin yllättäen. En oleta sen olevan mitään kovin olennaista, mutta ohitettuamme Roly-Poly Passagen ja päästessämme Rawl Seriesin kiipeilyihin kipu tuntuu enemmänkin pahenevan kuin olevan poistumassa. Vasemman jalan taivuttaminen sattuu, koetan suosia sitä oikean jalan kustannuksella. Havaitsen, että oikean jalan polvitaive on hetken kuluttua samalla tavoin kipeä. Mitä helvettiä?

Elephant's Posterioria alas, Bolt Traverseen ja Airy Fairyn kaapelikulkuja pitkin alhaalla pauhaavan virran yli. Koipeni toimivat ongelmattomasti normaaliin kävelyyn, konttaamiseen ja ryömintään, mutta kevyinkin kiipeily sattuu. Laskeudumme virran tasolle ja kiipeämme takaisin luolan suuaukkoa kohti. Tikkaat ylös ovat tuskaa. Ylös auringonvaloon viiden tunnin retken jälkeen, ja edessä on vielä kapuaminen kukkulaa ylös kerhon majalle. Sitäkään ei voi tehdä täysin suorin jaloin, ja puolen tunnin loppunousu kukkulan kylkeä kulkevaa polkua pitkin on kamala kokemus.

Selviän SWCC:lle asti ja saan ripustettua kamani kuivumaan. Pintakävely onnistuu, mutta portaat saavat minut huutamaan amputaatiota. Taina kokkaa ravintoa. Miri ja Velma ovat myös saapuneet mökillle.

Jaamme luolakokemuksia, mutta oma sosiaalisuuteni on romahtanut. Henkisesti oloni on jossain ahdistuneen ja toivottoman välimaastossa. Fysiologisten ongelmien asiantuntijana Miri tunnistaa polvivaivani, ja sanoo, että se luultavasti johtuu liian vähästä liikunnasta ja sen pitäisi mennä ohi parilla tulehduskipulääkkeellä ja päivän levolla. Koska perkeleen tenniskyynärpää on käytännössä tuhonnut kykyni kiipeillä, olen viimeisenä yhdeksänä kuukautena tuskin lainkaan treenannut niitä eksoottisempia lihasryhmiä, joita seinällä tulisi käytettyä koko ajan. Nyt sitten sekundääriset efektit purevat jopa luolatoimintaan.

Päätän pitää huomenna vapaapäivän. Ehkä vaiva menee tosiaan ohi levolla ja kipulääkkeillä. Käyn nukkumaan varhain.

Lauantai, 3.5. 2014

Päivän vastahankoilu: Seuran ei pitäisi kysyä neuvoa juristilta. Seuran ei pitäisi ottaa käyttöön elektronisia maksuja. Seuran ei pitäisi tehdä yhteistyötä yliopistoseurojen kanssa. Seuran ei pitäisi muuttaa pykälääkään 60 vuotta vanhoista säännöistä.

Herään vähän ennen yhdeksää ja hoipun portaat alas. Pihalla ihmisiä pakkautuu autoihin, bongaan Mirin ja Velman, ja hyppään heidän kyytiinsä syömättä edes aamiaista. Taina ja Rob nukkuvat vielä, eivätkä he joka tapauksessa aio mukaan tälle keikalle.

Luolaretken asemasta ohjelmassa on ruohonjuuritason politiikkaa SWCC:n vuosikokouksen merkeissä. Kokous alkaa lauantaiaamuna yhdeksältä. En ollut aikonut osallistua, mutta rampana minulla ei ole parempaakaan tekemistä. Minulla on pahoja ennakkoluuloja suurten ja pitkään toimineiden yhdistysten kokouksista, ja seuraavat neljä tuntia osoittavat valtaosan niistä oikeiksi.

SWCC on ollut olemassa 1940-luvusta asti, joten sen ongelmana on ikääntyvä jäsenistö, hajoava infrastruktuuri, luottamustehtäviin suostuvan jäsenistön puute, tehoton brittiläinen byrokratia ja jäsenkunnassa oleva oppositio, joka ei tahdo mihinkään vastuutehtäviin mutta vastustaa silti kaikkea. Etenkin viimeksimainittu tekee kokouksesta superrasittavan kokemuksen. Tuntuu siltä, että oppositiolla on tyypillinen oppositio-ongelma - täysi luottamuksen puute kaikkiin muihin, ja halu valvoa jokaista detaljia jota luottamustehtävien haltijat tekevät, jotteivät nämä vaan tekisi mitään väärin. Puolentoista tunnin kohdalla puren hammasta jotten alkaisi itse pitää palopuheenvuoroa sisällöllä "ole jo saatana hiljaa".

Haasteista huolimatta kokous etenee. Monet ehdotetut asiat ovat yllättävänkin järkeviä, lähinnä omaa sydäntäni etenkin mahdollisuus maksaa seuran jäsenmaksuja sähköisesti. Koska tämä on Britannia, moinen esitys ei todellakaan ole itsestäänselvyys ja olen riemuissani siitä, että se tuntuu menevän eteenpäin. Seuran hallituksen valintakin tapahtuu, vaikka ensin tuntuu siltä, että kukaan ei halua tehdä mitään. Ehdin melkein ehdottaa Miriä hallitukseen, mikä olisi varmaan ollut oma diplomaattinen kriisinsä. Ilmeisesti SWCC:n jäsenistössä on parin hengen ksenofobiblokki, jonka mielestä ulkomaalaisia ei pitäisi päästää jäseniksi lainkaan,

Opin myös, että Britanniassa yhdistys ei ilmeisesti voi lainkaan omistaa (kiinteää?) omaisuutta, vaan se pitää olla joidenkin luonnollisten henkilöiden nimissä. Tämä käsittämätön laillinen kiemura tuntuu sotivan kaikkea yleistä järkeä vastaan. SWCC:n mökki ja maat ovat seuran asemasta kolmen ikääntyvän trusteen hallussa, ja ilmeisesti trusteen vaihtaminen on niin työläs proggis, että trusteet halutaan pitää samoina aina vuosikymmeniä kerrallaan. Niinpä akuutiksi ongelmaksi muodostuu huolehtia, että trusteet vaihdetaan ennenkuin nykyiset kuolevat tai käyvät seniileiksi. Oikean metodin löytäminen tähänkin on vaikeaa.

Lopulta, neljän tunnin jälkeen, kokous on ohi ja pääsen mökille syömään todella myöhäistä aamiaista. Taina ja Rob lähtevät OFD II:een kokeilemaan Edward's Shortcutin ihanuuksia, minä jään mökille lukemaan ja syömään kipulääkkeitä.

Iltaan mennessä jalkani alkavat olla suht hyvässä kunnossa. Ohjelmassa onkin sitten ceilidth, vuosikokoukseen liittyvät syömingit ja tanssiaiset. Maan alta palaavat Rob ja Taina juoksevat suihkun ja vaatteenvaihdon läpi, ja sitten singahdamme Cwm Trchin pikkukylään syömään, juomaan ja tanssimaan (tosin meistä kolmesta kukaan ei tanssi). Olemme tuoneet arpajaisvoitoiksi suomalaista salmiakkia, ja epäluuloinen ilme niitä voittavien kasvoilla on mahtava.

Sunnuntai, 4.5. 2014

Päivän huvitus: Olisi perin hilpeää, jos englantilainen Rob hakisi SWCC:n jäsenyyttä, ja hänen suosittelijanaan olisi kaksi suomalaista.

Aamulla kuittaan SWCC:n varustevarastosta ulos 10 ja 35 metrin köyden, varustesäkin ja muutamia mailloneita. Tuhdin aamiaisen jälkeen pakkaamme SRT-kamat ja lähdemme matkaan kohti yläsisäänkäyntiä. Kohteenamme on OFD III.

Alunperin tämä oli vain minun, Robin ja Tainan proggis, muttta Miri ja Velma ovat liittyneet retkikuntaan. Ainoastaan Taina ja minä olemme käyneet aiemmin seuduilla joille aiomme, ja siitäkin on liki kolme vuotta.

Sisäänkäynti - Poached Egg

Jalkani valittavat aivan hitusen noustessamme polkua kukkulan laelle. Sujahdamme yläsisäänkäynnistä sisään, ja vipellämme Corkscrew'n luo. Tiketin mukaan olen retkikuntamme johtaja, mutta oikeasti olemme liikkeellä varsin tasa-arvoisen tutkimusretkikunnan aikein. Suunnitelma on mennä niin pitkälle kuin ehdimme, jaksamme tai uskallamme. Haasteita löytyy matkan joka vaiheesta.

Ensimmäinen on kiipeily Arete Chamberiin. Sinne päästäkseen on ensin noustava ylös mutaisia, liukkaita ja huonoilla käsiotteilla varustettuja portaita, ainakin viiden metrin pudotuksen yläpuolella. Menen ensimmäisenä, ja selässäni on kaksi säkkiä. Tämä ei ole kokemus, jonka haluaisin aivan pian toistaa, mutta selviän siitä kunnialla. Toisella puolella laskeutuminen on helpompaa ja kitka on parempi.

Kaksi säkkiä ovat seuraavaksi riesanani Arete Chamberilta itäänpäiin lähtevässä matalassa suikerossa. Sen läpi ryömiminen ei ole koskaan aiemmin minua haitannut, mutta SRT-kamat ylläni ja säkit perässäni kokemus on vähän tympeä. Mutta lopulta selviämme senkin sokkelon läpi Timo's Tablelle ja avarampiin käytäviin. Muutaman mutkan ja kevyen kiipeilyn jälkeen edessämme on Poached Egg Climb, liukas laskeutuminen johon virittelen ensimmäisen köytemme. 10-metrinen köydenpätkä toimii poikkari- ja apuköytenä alas louhikkoon.

Poached Egg - Crevasse

Hienoinen epävarmuus reittivalinnoista hidastaa meitä. Poached Eggin alueella luolakartta on suunnattoman epämääräinen, ja vaikka itäänpäin pitäisi mennä oikeastaan vain yksi käytävä, sillä ei ole monia mieleenpainuvia piirteitä. Minun ja Tainan muistikuvat täältä ovat hataria - kolme vuotta sitten seurasimme Iainia ja kiinnitimme itse aivan liian vähän huomiota siihen, mistä piti kääntyä minnekin. Mirillä ja Velmalla asiat eivät ole juurikaan paremmin. Kun vastaan tulee lyhyt ryömintä ja eksoottinen luolamuoto, enkä lainkaan muista kumpaakaan, alan pohtia, olemmeko sittenkin jossain aivan muualla kuin pitäisi.

Mutta sitten lattia allamme syöksyy syvään kuiluun. Tämä on Crevasse, kohta josta aloitamme laskeutumisen yläosan fossiilikäytävistä hieman alempana sijaitseviin kosteisiin saleihin. Kreisit walesilaiset menevät tästäkin ohitse vapaakiipeillen, mutta meillä on mukana SRT-kamat sekä köysi, ja aiomme käyttää niitä.

Vertikaalitoimintavermeet puetaan, ja Rob lähetetään pätevimpänä riggaajana asettamaan köysi paikalleen. Crevasse alkaa huolestuttavasti: jyrkkä laskeutuminen johtaa poikkikuilun päälle, ja vaikka kuilun vieressä on pultteja, ei lähestymislinja ala suinkaan kiinteältä maalta, vaan sen alkuun päästäkseen on jo pitänyt laskeutua pari metriä. Kuilu alapuolella on noin 30 metrin syvyinen, ja johtaa suoraan virran tasolle. Sitä kautta pääsisi Pendulum Passage -nimiseen käytävään, mutta meidän aikeemme ei ole laskeutua syvään kuiluun vaan ylittää se.

Poikkarilinja syntyy nopeasti. Poikkarin päässä oleviin pultteihin heitetään tiukka Y-henkari, ja siitä köyden pää laskeutuu 7 metriä alaspäin leveähköä savupiippua pitkin suureen kammioon. Matkamme ainoa oikea laskeutumista vaativa köysiosuus jännittää hieman - 35 metrin köyden pitäisi kai riittää juuri ja juuri - mutta riggaus on niin tiukkaa, ettei köyden loppumisesta kesken ole mitään pelkoa.

Yksi kerrallaan sujahdamme alas kammion pohjalle. Siellä riisumme SRT-vermeet ja syömme ja juomme hieman. Jälkeenpäin ajatellen tämä olisi ehkä ollut järkevämpää tikkaiden kanssa: viiden ihmisen SRT-roinaa on ollut paljon työläämpää kuljettaa tänne kuin yhtä 10 metrin narutikassettiä. Mutta toisaalta puhdas köysittely on tikkailla heilumista hauskempaa.

Crevasse - Traverses

Crevassen pohjalla oleva kammio on yli kymmenen metriä korkea ja tilava. Se viettää alaspäin lohkareikkoon. Nyt olemme seudulla, jossa ainoastaan Taina ja minä olemme käyneet - Miri ja Velma ovat omalla retkellään käyneet vain Crevassella asti. Kammio tuntuu tutulta, mutta kun ensimmäisenä kulkeva Rob kurkistaa lohkareiden läpi, hän raportoi, ettei siitä ole mitään toivoa jatkaa ilman köyttä.

Tämä ei mitenkään vastaa muistikuviani. Kiipeän kivien päälle, ja näen lattian tosiaan putoavan kuutisen metriä leveään pyöreämuotoiseen virtauskäytävään. Sen pohjalle meidän kai pitäisi jotenkin päästä. Hetken pähkäilyn jälkeen lohkareiden lomasta löytyy pieni aukko jota kautta pääsee kiipeämään alas isoille kivisille portaille. Reitti ei ole vaikea - muistikuvieni mukaan täälä pitäisi tosiaan olla vain yksi yhtään vaikeampi paikka.

Eteenpäin johtaa korkea rotko, jossa minä ja Taina kuljemme ylätasolla istumapoikkaroiden ja muut alempana pohjaa kävellen. Sitten tie tuntuu täysin nousevan pystyyn. Edessämme on täysin mahdottoman näköinen kiipeily, ja ensin olen vakuuttunut siitä, että olemme väärässä paikassa. Sitten Taina muistuttaa, että yksi todella hankala kiipeäminen tällä reitillä pitäisi olla, ja ajatusten pyöräyttäminen hieman uuteen järjestykseen saa minut tajuamaan, että tämä on juurikin se: liukas, lähes otteeton kolmen metrin nousu seuraavalle tasolle.

Pitkistä raajoista on hyötyä: hetken pähkäiltyäni onnistun suorittamaan melko vaivattoman nuohoamisnousun ylös kalsiittivalumaa. Lyhyemmille ihmisille tämä ei kuitenkaan onnistu. Vaihtoehtoinen tapa tulla ylös on kulkea pieneltä otteelta toiselle liukasta seinää pitkin. Putoamisen riski on ilmeinen, mutta juuri tällaisia tapauksia varten meillä on mukana ylimääräinen köysi.

Rob heittää minulle köyden pään, ja kiinnitän sen semitukevan oloiseen kiveen. Hän löytää kiven alta paikallisen köydenpätkän, ja käyttää sitä sekä slingiä hyväkseen virittääkseen turvaköyden kammion poikki. Velma heittää lehmänhäntänsä turvaköyteen ja seikkailee seinää pitkin ylös luokseni. Yksi kerrallaan muut seuraavat, ja köysi vedetään irti viimeisen jälkeen. Olen hurjan ylpeä tiimistäni. Kohta oli sekä vaikea että hieman vaarallinen, mutta me sivuutimme sen sekä taitavasti että turvallisesti. Robin köysiosaaminen on täällä aivan korvaamatonta.

Nousemme kaunista kalsiittitunnelia ylöspäin, ja sitten edessämme on pieni vuori irtokiviä. Shambles, epäluotettava kivikasa, jossa vain muta pitää lohkareita paikallaan, ehkä eniten inhoamani kohta tällä reitillä. Varovasti kapuamme ja ryömimme kasan ylitse. Vielä hieman lohkarekiipeilyä - sitten lattia ja katto pakenevat, ja edessämme on viivottimensuora korkea ja syvä rotko, jossa olemme noin puolivälin korkeudella. Hyvät naiset ja herrat, The Traverses.

Takaisinpäin

Etenemisemme tänne saakka ei ole ollut kaikkein nopeinta. Kuilun ensimmäinen pätkä on vajaat kymmenen metriä pelkkää vasemman seinän halaamista pienten sormiotteiden avulla, ja kun koetan näyttää muille miten se tehdään, tajuan etten itse muista kuin parin otteen sijainnin. Onnistun pitämään kammoni kurissa ja selviän kuilun katkaisevalle lohkareelle.

Melko pian on selvää, ettemme jatka tästä pidemmälle. Traverses on jokseenkin huolestuttava paikka olla, ja koko ryhmämme ei millään pääsisi tästä sekä yli että takaisin kohtuullisessa ajassa. Sen sijaan otamme valokuvia ja nautimme vertigosta.

Oloni on voitonriemuinen. Olemme selvinneet ihan omillamme ja ilman erityistä opasta tänne asti. Nyt on selvää, että mahdolliset retket OFD III:een ovat ainoastaan omasta tahdostamme kiinni.

Paluumatka koostuu samoista haasteista takaperin. Oli Traverses miten pelottava tahansa, itselleni Shambles on vielä sitä paljon pahempi paikka. Kuilussa roikkuessani koen sentään olevani kohtaloni herra, Shamblesissa saan jatkuvasti pelätä että jokin lohkare irtoaa ja joko putoaa päähäni tai vie minut mukanaan. Kalsiittikiipeily on onneksi helpompi alaspäin, ja varsin nopeasti saavutamme Crevassen pohjan. Tarjoudun nousemaan viimeisenä ja purkamaan köyden.

Köysinousussa tulen taas tietoiseksi polvitaipeideni kipeydestä. Minusta roikkuu kaksi säkkiä, purkaminen on hidasta. Kun lopulta saan Crevassen köyden säkin pohjalle ja alkaa matka takaisin, tajuan sen koostuvan pääasiassa kevyestä lohkarekiipeilystä. Ei mitenkään vaikeaa muuten, paitsi että sitä on mahdotonta tehdä jalat suorana.

Olen muuten hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta polvet ovat kuin tulessa. Könyäminen Poached Eggille on tuskallista, Timo's Tablen jälkeinen ryömintä painajaismaista, ja lopulta Arete Chamberilta alakautta Salubrious Streamiin ja sieltä ylös Corkscrew'ta pitkin kidutusta. Nämä osat luolaa ovat kevyitä, tuttuja ja helppoja, ja olen silti täysin hajoata niihin. Stooalainen ulkoasuni ei täysin pidä, etenemiseni on surkean hidasta ja jopa veteni loppuu kesken käyttäessäni liikaa energiaa säästääkseni kipeitä paikkojani.

Objektiivisesti Corkscrew'n huipulta uloskäynnille on vajaan kymmenen minuutin matka, mutta se tuntuu tunnilta. Lopulta edessä näkyy avatun uloskäynnin valoneliö, ja saan ryömittyä siitä ulos kukkulalle. Kello on seitsemän, olemme olleet maan alla kuusi ja puoli tuntia. Olen tehnyt yli kaksi kertaa näin pitkiä retkiä vähemmällä tuskalla.

Sentään tällä kertaa paluu mökille on alamäkeä, joten saan painettua raajakipuni jonnekin taustalle. Sen tilalle palaa voitonriemu. Ihan itse Traverseille ja takaisin, eikä ainakaan mikään tenniskyynärpää tuntunut hidastavan menoa tippaakaan. Vaikka olisin loppuikäni raajarikko, pystyn silti selvästi tekemään mainioita retkiä.

Maanantai, 5.5. 2014

Päivän virke: "Drop the fake Jamaican accent and get on a boat back to Fake Jamaica."

Muu ryhmä on eilisiltana saanut mahtavan idean lähteä Dan yr Ogofiin laakson toisella laidalla. Minua DYO ei ole koskaan suuremmin kiinnostanut, mutta kaikille muille se on Iso Juttu. Niinpä pakotettu vapaapäivä kipeän raajan vuoksi tulee oikeastaan ihan hyvään saumaan. Tony vie muut suomalaiset sekä Robin mukanaan, minä jään mökille huoltamaan kamoja, lueskelemaan ja paranemaan.

Hyvänä merkkinä, vaikka eilinen retki oli ollut selvästi raskaampi kuin OFD I:n reissu, jalkani tuntuu parantuneen nopeammin. Portaat eivät ole ongelma. Ilmeisesti kyseessä on vaan sitten ollut laiskan sohvaperunaelämäntyylini sivuvaikutus. Merkitsen pöytäkirjaan, että mainittu elämäntyyli päättyy heti kun pääsen täältä kotiin. Siihen on onneksi vielä viikko.

Käytän päiväni lueskelemalla. Wild Cards -sarjan viimeisin, Fort Freak, on oikein mainio, mutta vielä parempi on jostain poimimani John Dies At The End. Se on kuin turkulainen kaupunkipelikampanja kirjamuodossa, kirjoitettu hysteerisen nokkelalla tyylillä. Maltan tuskin laskea sitä kädestäni kun pitää tehdä jotain muuta.

DYO:n retkikuntakin palaa ajoissa. Luolamökin tyhjentyessä saan kuulla tarinoita naapurikukkulan luolasta. Olisihan se mukavaa vaihtelua OFD:n lohkareikkoihin, mutta kauniisiin osiin pitää mennä sisään ja ulos Long Crawl -nimisen pätkän kautta. Nimi ei valitettavasti ole ironinen.

Tiistai, 6.5. 2014

Päivän sääilmiö: Kauhea tuuli. Riggaa siinä sitten kun walesilainen viima meinaa vetää köyden käsistä.

Miri ja Velmakin lähtevät takaisin kotiin, ja jään mökille kahdestaan Tainan kanssa. Tainalla on neljä luolapäivää takana, joten hänelle tämä päivä on lepoa. Päätän itsekin olla riehumatta siinä toivossa, että seuraava luolaretki ei vaikkapa johtaisi kipeään polveen. Ohjelmassa on pitkän kaavan mukaista ruuanlaittoa, kirjoja sekä lyhyt riggausharjoitus naapurin louhoksella. Meidän kanssamme SWCC:llä on enää Starless River -luolatarvikekauppaa pyörittävä Tony Seddon, jolta aina välillä innostumme ostamaan jotain tarvikkeita.

John Dies at the End ei valitettavasti pidä tasoaan yllä loppuun saakka. Olisipa kustannustoimittaja sanonut kirjoittajalle, että leikataanpa tästä 150 sivua pois eikä suhtauduta juoneen niin vakavasti. Lopputulos olisi voinut olla silkkaa timanttia. On kirja tällaisenakin hyvä, muttei samalla tavoin loistava kuin mitä alku lupasi.

Keskiviikko, 7.5. 2014

Päivän pseudoviisaus: Ei kannata odottaa täydellisiä olosuhteita retkeen. Kannattaa tehdä retki ja huolehtia olosuhteista myöhemmin. (Ei päde tulvavesiin.)

Nummella

Ulkona sää on kuurosateinen ja tuulinen, mutta ennuste lupaa huomiselle vielä kurjempaa keliä. Vaikka ajatus nummella tarpomisesta ei oikeastaan viehätä, lähdemme yhdentoista aikoihin kävelemään kukkuloita ylöspäin melkoisesti tavaraa mukanamme.

Sade kastelee ja tuuli pieksee meitä, mutta onneksi Pant Mawr Potille on vain tunnin kävely ja vain puolet siitä on ylämäkeä. Olemme aivan märkiä vaihtaessamme vaatteita nummen keskellä olevan kuilun vieressä. Termospullosta juotava tee pitää meidät edes jotenkuten lämpiminä.

Pant Mawr Pot, sisäänpäin

Olemme käyneet Pant Mawr Potissa viimeksi 2010. Tämä kilometrin mittainen luola sijaitsee melko kaukana kaikesta, ja alkaa 15 metrin helpolla kuilulla. Viritän sisäänkäyntiin köyden, ja saan aikaan yllättävän hyvän oloisen riggauksen. Pakenemme sadetta maan uumeniin.

Tavoitteemme on dokumentoida luolan kaikki olennaiset osat valokuvin. Aiomme käydä kaikkialla minne suinkin pääsemme, ja tätä varten olemme pelkkään luolassaoloon varanneet seitsemän tuntia. Kun sen päälle lisää vielä kävelyn ja riggauksen, täyttyy 10 tunnin tikettimme nopeasti.

Luolana Pant Mawr Pot on simppeli, enimmäkseen haarautumaton virtauskäytävä, joka kiemurtelee nummen alla pohjoisesta etelään. Aktiivisen virran varrella on lohkaretukoksia, suuria saleja, vesiputouksia, runsaasti luolamuotoja ja kaikenlaisia kiipeilyjä. Kivi on sysimustaa ja äänimaailmasta virran kohina ei koskaan katoa.

Kuljemme luolassa ripeää tahtia. Poikkeamme Graveyard-nimiseen sivuhaaraan ottamaan valokuvia, kiipeän hankalaa ja märkää änkiötä korkaan kammioon nimeltä Organ Loft, jossa korkealta putoava vesi rummuttaa jännittävästi. Sitten palaamme virtaan. Suuret kammiot pienenevät, kunnes käytävä on enää ohut, jatkuvasti madaltuva suiikero. Lopulta katto kohtaa pinnan luolan kauimmaisessa pisteessä. Tästä vesitukoksesta ei voi enää jatkaa. Vesi katoaa maan alle ilmestyäkseen seuraavan kerran luultavasti Neath-joessa parin kilometrin päässä.

Dokumentoimme luolan pään valokuvin ja käännymme takaisin.

Pant Mawr Pot, ulospäin

Paluumatkamme on retken valokuvausosuus. Nyt kun tiedämme mitä kaikkea luolasta nöytyy, voimme valita niistä kiintoisimmat asiat kuvattaviksi. Oma tehtäväni on, kuten tavallista, olla lähinnä mallina; Taina napsii kuvia kahdella kamerallaan. Kuvaus on viileää touhua, vaikka en minkään vesiputouksen alle joudukaan poseeraamaan. Mutta kivi on kylmää, olen kastunut aika perusteellisesti, ja lämpimänä pysyminen edellyttäisi jatkuvaa liikkumista.

Sittenkin suht kattavan valokuvasetin tuottaminen tästä luolasta on minusta hyvä tavoite, joten kitisen ja valitan vähän tavallista vähemmän mallin tehtävistäni. Hypin pysyäkseni lämpimänä ja laulan pysyäkseni virkeänä odottaessani Tainan viritysten valmistumista. Sentään laitteisto toimii tällä kertaa melko hyvin.

Vaihteeksi jalkanikaan eivät kipeydy. Jos pysyisimme liikkeessä, luolaa jaksaisi vaikka miten pitkään. Paikallisilla standardeilla Pant Mawr Pot on kyllä nätti luola, mutta minua sen pillistöt eivät aivan loputtomasti jaksa kuitenkaan säväyttää. Pidän enemmän huikean korkeasta Sabre Junctionista tai vesiputoukselle johtavista ahtaista ja teräväreunaisista käytävistä.

Päivänvalo - tai ainakin sade ja alkuillan hämärä - tervehtivät meitä sisäänkäyntikuilun pohjalla. Taina löytää pohjalta rupikonnan ja pelastaa sen köyttä noustessaan ylös luonnollisempaan elinympäristöön.

Nummella

Avoimen taivaan alla on märempää ja kylmempää kuin luolassa. Köyden purkaminen ja vaatteiden vaihtaminen on jäätävää touhua. Vaihtosukkani ovat kastuneet, joten en edes yritä vaihtaa kuiviin vaatteisiin. Ilman teetä olisin aivan jäässä.

Maan alla oli kulunut hieman yli kuusi tuntia. Tunnin patikointi takaisin luolamajalle olisi aivan kevyt kokemus, jos ulkona ei olisi niin kertakaikkisen brittiläinen meininki. Sumuinen nummi, kylmä tuuli, vaakasuora sade ja vihaiset lampaat - näidenhän takia minä täällä joka vuosi lomailen.

Torstai, 8.5. 2014

Päivän lahjattomuus: Northern Lightsin löytäminen ei onnistu edes kartan kanssa

Koska eilinen koiranilma ei ollut riittävän paha pitääkseen meitä poissa luolasta, Wales on tänään nostanut panoksia. Sumu estää näkyvyyden viittä metriä kauemmas ja vettä tulee katkotta. Onneksi Pant Mawr Potin retki tehtiin jo, tänään voimme puuhata jotain, joka ei vaadi pitkiä ulkoilmakävelyitä.

Ajatus virtaan menemisestä ei kuitenkaan kahden sadepäivän jälkeen houkuta, joten päätämme sen sijaan lähteä etsimään tietä Northern Lights -nimiseen osaan luolastoa. Lähtömme venyy, jalat ovat eilisen jälkeen vielä vähän haluttomia mihinkään. Lopulta pääsemme yläsisäänkäynnin läpi kolmen aikoihin.

Maan alla olemme onneksi jonkinlaisessa sateensuojassa, joskin pinnan sateen vuoksi pienet purot ovat isompia ja normaalisti kuivista paikoista katossa tippuu vettä. Yläosien lohkareikon läpi vipellämme Edward's Shortcutiin, teemme kuolemaa halveksuvan kuilunylityksen ja vilistämme länteen Cross Riftin päähän. Sieltä laskeudumme alemmas, Skyhookin tasolle, ja sitten poikkeamme meille tuntemattomaan suuntaan.

Meille on kerrottu reitistä Northern Lightsiin, mikä onkin hyvä, koska luolakartta on näistä osista poikkeuksellisen hyödytön. Vanha ja uusi kartta leikkaavat juuri tässä, ja tietenkään käytävät eivät kahdella erilaisella kartalla täysin kohtaa. Koetamme seurata luolavaistojamme ja muistella mitä meille on sanottu. Löydämme pienen ikkunan josta sukellamme läpi, mutta pian sen jälkeen vastaan tulee kohta, jossa saa valita joko kiipeilyn vesisuihkun läpi tai todella märän ryöminnän. Arvomme ensimmäiseksi kiipeilyn, ja kastumme kauttaaltamme. Kiipeilyn takaa löytyy toinen kiipeily, joka ei mudan määrästä päätellen ole kovin paljon käyttöä nähnyt. Väärin arvattu, ilmeisesti.

Tiketissämme ei ole kauheasti aikaa, ja olemme kylmissämme. Päätämme jättää märän ryöminnän tutkimisen toiseen kertaan. Sen sijaan vaihdamme kuivat furryt yllemme ja lähdemme tutkimaan muita suuntia. Northern Lights jää, mutta kenties vastaan tulee jotain muuta kiintoisaa.

Päädymme kauniin puron ohitse Haydn's Dig -nimiseen paikkaan, jossa tarjolla olisi korkea ja hyväotteinen chimneykiipeily ties minne. Kiipeän ensimmäiset kuusi metriä, ja totean kiipeilyn vaan jatkuvan ja jatkuvan. Yläpuolellamme on Great Oxbow Series, ja jos kiipeäisin vielä kymmenkunta metriä olisin sen tasolla, saattaisin kenties jopa löytää reitin sinne. Mutta tällä retkellä moisen etsiminen ei olisi tarkoituksenmukaista.

Palaamme yläosiin Salubrious Streamin kautta. En muista koskaan nähneeni pientä virtaa näin vuolaana. Eräässä kohdassa on aivan oikea vesiputouskin. Poikkaroimme säilyäksemme kuivin jaloin.

Pihalla sade on hellittänyt, mutta sumu on käynyt vaan pahemmaksi. Takaisin luolamökille löydetään lähinnä vaistolla.

Perjantai, 9.5. 2014

Päivän muka-asiantuntemus: OFD:n erikoisuuksien neuvominen vieraileville yorkshireläisille

Sade jatkuu ja me pidämme vapaapäivän valmistautuaksemme viikonlopun koitokseen. Mökille ilmaantuu posse luolailijoita pohjoisesta, aikeenaan kulkea I to II virtaa pitkin. Suhtaudun tämän suunnitelman viisauteen skeptisesti: menossa on kolmas sadepäivä, ja maan alla oli jo eilisten arvioiden perusteella aika märkää. Näytän heille luolakartasta suositellun reitin, ja koetan kuvailla heille Stepin sekä suositellun veden maksimikorkeuden.

Joukkue palaa parin tunnin jälkeen - vesi oli ollut aivan liian korkealla läpiretkeen. Seuraavaksi he lähtevät yläsisäänkäynnin suuntaan käydäkseen katsomassa Maypole Inletiä. Aikeet ovat melko reippaat, mutta kaikesta päätellen ryhmä osaa asiansa.

Taina ja minä paistamme lettuja, syötämme niitä mökillä vieraileville Iainille ja Lelille, sekä teemme suunnitelmia. Sääennuste näyttää huomiselle yhtä kurjaa keliä, joten kaavailtu läpiretki virtaa pitkin on mahdoton. Cwm Dwrin ryömintöihin emme tahdo, joten esiin nousee ajatus uudesta retkestä OFD III:n suuntaan. Se olisi mahdollinen märälläkin säällä, ja nyt kun olemme kartoittaneet reitin Traverseiden alkuun asti, ei pitäisi olla ylivoimaista tunkeutua pidemmälle. Keräämme köysiä ja muita tarvikkeita tätä suunnitelmaa silmälläpitäen.

Maypole Inletiin lähtenyt ryhmä palaa ilman tappioita. Illasta paikalle saapuu joukko Kentin yliopiston luolakerholaisia sekä Duncan matkalla massiiviselle kuvausretkelle Ogof Draeneniin. Viime viikonlopun kaltaista yleisöryntäystä ei ole odotettavissa.

Lauantai, 10.5. 2014

Päivän juttu, joka näyttää isommalta kuvissa: Maypole Bridge

Sisäänkäynti - Traverses

Vedenpaisumus jatkuu. Kentiläiset ovat joutuneet hylkäämään oman läpiretkiajatuksensa ja tyytyvät luolan kuivissa yläosissa tehtävään perusretkeen. Minä ja Taina singahdamme hetkellisen sadetauon aikana mökiltä yläsisäänkäynnille ja sisään luolaan. Lähdemme kohti Traverseja.

Kummallakin meistä on jotenkin pahoinvoiva olo ja takana huonosti nukuttu yö. Alun lohkareikot ovat poikkeuksellisen tympeitä ja tuskallisia. Sää ulkona on niin vetinen, että muutaman päivän takainen reittimme sisältää nyt uusia puroja ja vesiputouksia. Kiipeily alas Arete Chamberiin on kuin kävisi kylmässä englantilaisessa suihkussa, mitä nyt painetta on ehkä vähän enemmän.

Poached Eggin jälkeisissä käytävissä kuuluu virran kohina, jaloissa kulkee puroja ja niskaan putoilee vettä. Vasta Crevassella alan olla hereillä, kun pääsen virittelemään lyhyttä köyttämme jännittävän oloiseen yläankkuriin. Jotain olen selvästi oppinut, koska bowline on a bight -solmun pidentäminen solmimisen jälkeen sujuu melko vaivattomasti. Sittenkin riggauskurssi tuntuu tarpeelliselta. Typerää kyllä, kipeää kättäni ei itse luolameno tunnu haittaaan, ainoastaan solmujen ja sulkurenkaiden kanssa pelaaminen.

Alas Crevassea, alas lohkaretukosta, lyhyen poikkarin ohi, ylös kalsiittikiipeilyä, Shamblesin yli. Sen jälkeen edessämme on jälleen Traverses.

Traverses

Ensimmäinen Traversejen osa menee pari päivää sitten opitulla rutiinilla. Sen jälkeen lähdemme kahdestamme kuiluun, jota pitkin kulkeminen meille näytettiin kolme vuotta sitten ja jonka olemme enimmäkseen unohtaneet.

Traverses on edelleen hieman karmiva. Alapuolella on vaihtelevan syvä pudotus, ja jalka reilun metrin levyisen kuilun kummallakin puolella kulkiessa koettaa pitää katseensa jalkaotteissa. Silti aina välillä näkee vilauksen mustasta railosta alapuolella, ja sitä koettaa olla ajattelematta.

Enimmäkseen jalkaotteet ovat erittäin hyviä - paitsi silloin kun ne hetkittäin eivät ole. Parissa kohdassa on tarpeen vaihtaa tasoa jolla kulkee, ja nämä kohdat ovat hyvin huolestuttavia. Paljon vaikeampiakin asioita on tehty, mutta enimmäkseen paikoissa, joissa on olemassa edes jonkinlaista virhemarginaalia. Täällä ei halua tehdä ensimmäistäkään erehdystä, koska se jäisi luultavasti viimeiseksi.

Missä tahansa muualla maailmassa tällaisessa railossa olisi pultteja, ja eteneminen tapahtuisi köysiä pitkin. Sittenkin tavallaan käsitän, miksi SWCC on halunnut jättää tämän vapaaksi moisista. Traverses on tarkoitettu seulaksi: se huolehtii siitä että ainoastaan omistautuneet ja kylmäpäiset harrastajat pääsevät sen läpi luolan syvempiin osiin. Jos tämä ei miellytä, on olemassa kasapäin muita luolia joissa juuri tällaista estettä ei ole, mutta kaipa maailmassa on tilaa parille tällaisellekin karsinnalle. Edetessäni hitaasti ja välillä sydän kurkussa kuilua pitkin, huomaan suhtautuvani jokaiseeen etenemääni metriin voittona. Köyden kanssa tämä olisi vain helppo läpikulkupaikka, ilman helppoa keinoa kiinnittää köyttä se muuttuu aivan muuksi.

Viimeisessä osuudessa annamme hieman periksi. Se on leveämpi kuin muut osat, joten päädyn virittämään siihen poikkarilinjan johon Taina kiinnittää lehmänhäntänsä. Lopulta linjaa ei kuitenkaan tarvita, mutta ensimmäisen ylityksen turvana se on hyödyllinen.

OFD III

Traversejen toisella puolella on lohkareinen kiipeily. Möyrimme siinä aikamme, sukellamme kivien väliin ja päädymme laskeutumaan inhottavan niljakkaaseen suikeroon. Sen jälkeen ryömimme ulos ahtaasta puristuksesta, ja olemme varmuudella OFD III:ssa.

Reitti eteenpäin on selkeä ja kaunis. Mutkittelevan fossiilisen virtauskäytävän seiniä koristavat lukuisat luolamuodot, ja kaikkialta kuuluu melkoinen pauhu. Vesi on täälläkin korkealla, ja lattiassa olevien aukkojen läpi virrasta näkyy välillä vilauksia.

Maypole Bridge on terästanko, jota pitkin ylitetään leveä kuilu. Sen tuolla puolen reitti laskeutuu lähemmäs virran tasoa. Mustan kiven läpi virtaa valtavia määriä vettä. Normaalisti näissä osissa virta on vielä pieni ja rauhallinen, mutta nykyisissä tulvaoloissa se ei ole erityisen kutsuva.

Emme ole liikkuneet kaikkein nopeimmin - pelkästään Traversejen ylitykseen meiltä kului varmaan puoli tuntia, ja kolmosessa olemme ottaneet valokuvatodisteita käynnissämme. Kello 16:30 olemme olleet maan alla viisi tuntia - puolet kymmenen tunnin tiketistämme. Käännymme takaisinpäin.

Paluu

Puristus ja liukas suikerochimney ovat ikäviä toisinkin päin, mutta Traverses sujuu helposti ja nopeasti. Syytäkin olisi, käytimme pitkään harkiten jokaista askelta OFD III:n suuntaan. Shambles on edelleen kamala, kalsiittikiipeilyssä laskeutumisköysi jää jumiin ja pitää vapaakiivetä hakemaan, mutta muuten meno on aika rutiinia. Jaloissa tuntuu väsymys. Crevasselta OFD III:n alkuun on katkeamaton sarja hankalia kohtia, ja molempiin suuntiin se todella tuntuu. Mökillä olimme kuulleet, että historian hämärissä joku mielipuoli oli tehnyt I - III - I -retken - eli alasisäänkäynniltä luolan päässä sijaitsevaan Smith's Armoryyn ja takaisin ulos samaa tietä - viidessä ja puolessa tunnissa. Sen lisäksi, että moinen pikapinkominen on vaarallista, mahdollisesti vahingollista luolalle ja vain tyhmää, sen on täytynyt myös vaatia aivan eläimellistä kuntoa.

Kevyt varustukseni tällä retkellä tarkoittaa, että kiipeän Crevassen seitsenmetrisen köyden ylös slingistä tehdyillä valjailla, tiblocilla ja prussikilla. Se onnistuu kyllä, mutta melko tuskallista kiipeily on. Yhtään pidempää kiipeilyä en tällä setillä mielelläni tekisi.

Poached Eggin purkaminen on turvallisuusnäkökohdiltaan vähän niin ja näin. Timo's Tablen ympäristön ryömintä muuttuu kamalammaksi kerta kerralta. Corkscrew'n tienoilla laukkuni alkaa kairata olkapäihin uria, ja Brickyardin lohkareita koen nähneeni jo aivan riittävästi elämäni aikana.

Nousemme ulos tasan kahdeksalta, maan alla on kulunut 8.5 tuntia. Ulkona ilma on muuttunut vielä pahemmaksi: tuuli koettaa viedä meidät mennessään ja välillä sataa rakeita. Kauhea sää ei kuitenkaan nujerra voitonriemuamme. OFD III koettu, vihdoinkin!

Mökillä syömme illallisen, joka koostuu puoliksi pastakastikkeesta ja puoliksi särkylääkkeistä. Jokainen lihas huutaa hoosiannaa. Jotenkin löydämme energiaa hengata hetken yliopistolaisluolailijoiden kanssa ja leikkiä pöhköä slinginpujotusleikkiä ennenkuin nukkumatti hiipii selän taakse ja tempaisee lapiolla päähän.

Sunnuntai, 11.5. 2014

Päivän reittisekoilu: Ruutukaava Timo's Tablen tuntumassa. Risteyksiä on runsaasti ja ne kaikki näyttävät samoilta.

Luolaloman makeimman retken jälkeen on tyypillisesti vähän turha enää tehdä vähäisempiä retkiä. Tälle päivälle teemme vielä pikaisen pyrähdyksen OFD II:n Chasmiin, mutta vaikka päänsisäisissä kartoissa olevien aukkojen täydentäminen onkin hyödyllistä, retki itsessään on aika tarpeeton. Chasmiin laskeuduttaisiin köydellä kahdesta pultista, mutta ne ovat miltei puhkiruostuneita emmekä tahdo niihin luottaa. Viritämme köytemme sen sijaan luonnollisista varmistuksista.

Olin kuvitellu Chasmin olevan valtava ja jylhä, muttei se ole oikein kumpaakaan. Haahuilemme sen pohjalla muutaman tunnin ja löydämme vaihtoehtoisen reitin Timo's Tablelle ennenkuin kyllästymme ja palaamme pinnalle.

Toisella possella on ollut jännittävämpi retki, kun eräs ryhmästä oli pudonnut 7 metriä Cwm Dwrin louhikoissa. Onneksi hän oli selvinnyt parilla mustelmalla, koska täysimittainen pelastusoperaatio ahtaasta Cwm Dwrista virran ollessa tulvakorkeuksissa olisi ollut ennennäkemättömän vaikea suorittaa.

Maanantai, 12.5. 2014

Päivän tarve: Uusi laukku. Sukelluslaukun pyörien lopullisesti tuhouduttua nykyinen soveltuu vain selkärepuksi, ja sellaisena se on hirveä.

Vastoin neuroottisia pelkojani taksi löytää SWCC:lle vain pari minuuttia myöhässä. 40 minuutin ja 40 punnan kuluttua olemme Neathin rautatieasemalla, ja nousemme junaan. Juuri nyt autoton lähestymistapa lomaan tuntuu todella oikealta: olen väsynyt ja laiska, enkä halua istua ratissa katsellen moottoritietä. Maisemien seuraaminen junan ikkunasta puoliksi torkkuen on paljon houkuttelevampaa.

Etelä-Britannia valuu leppoisasti junan ohitse, ja taskutietokoneessa OpenStreetMap vahvistaa lopullisesti paikkansa Google Mapsin korvaajana elämässäni. Loman viimeinen päivä on vaihteeksi rauhallista oleskelua, ei neuroottista singahtelua. Voisipa junalla matkustaa täältä Helsinkiin asti.

Tietenkään hyvä fiilis ei kestä, transit-helvetti alkaa Lontoossa. Meillä olisi aikaa katsella kaupungilla ympäriinsä, mutta King's Crossin matkatavarasäilytys on järkyttävän hintainen, joten toteamme että se ei maksa vaivaa. Siirrymme kentälle syömään suhteellisen edullista mutta hyvää pizzaa. Lento kotiinpäin lähtee vasta 19.30, aivan liian myöhään. Miksi loman pitää aina päättyä lentomatkustukseen, se kun on niin turkasen kamalaa?

Pienenä lohtuna Suomen pään maahantulorutiinit menevät ennätysnopeasti. Kone laskeutuu 00:30, olemme Kampissa 01:00. Näin saisivat kaikki asiat mennä.

Tiistai, 13.5. 2014

Päivän laite: Jolla

On vaikeaa edes kuvailla, miten vähän töihin meneminen inspiroi, mutta museon johtaja oli määrännyt tiiminvetäjäpalaverin puoli kymmeneksi, joten sinne raahauduin. Poissaoloni aikana yliopisto oli päättänyt sulkea salasanani kun en ollut vaihtanut sitä (tietenkin sekä vaihtokehotus että sulkeminen olivat tulleet lomani aikana) ja museolla erilaiset prosessit olivat tuottaneet eri asteista suunnatonta tyhmyyttä. Kahden jälkeen luovutin ja pakenin kotiin.

Britannia oli tällä kertaa oikeasti tuhonnut puhelimeni, joten päätin hankkia uuden. Jostain syystä havaitsin päätyneeni Jollaan, pääasiassa koska se tuntui olevan ideologialtaan vähiten vastenmielinen laite tarjolla olevista. Jos vaikka vaihteeksi taas koettaisi elää kuten saarnaa.

Keskiviikko, 14.5. 2014

Päivän avuntarve: Töissä kaivataan pelialan ammattilaista. Kaikkialle sellaisetkin tunkevat.

Jostain ryömi esiin lisää varhaisaamun palavereja. Miksei kukaan noudata sääntöäni "mitään ei tapahdu ennen aamukymmentä"? Sentään sain valtaosan lomarästihommista tehtyä ja jäljelle jäi enää tavallinen vuori byrokratiaa, ylläpitotehtäviä ja käyttäjätukihommia.

Matkatavaratkin sain melkein purettua, mutta sitten distraktoiduin katsomaan John Dies at the Endin leffaversion. Se ei ollut kovin hyvä.

Torstai, 15.5. 2014

Päivän ahdistuskäyrä: Niin korkea, että ongelmat luolaseuran tilintarkastuksessa eivät edes erottuneet.

Työpäivän ensimmäisenä asiana kävin keskustelun, johon kului kaikki kärsivällisyys. Päivä jatkui teknisellä turhautumisella ja kun sain siitä selvittyä, vastaan tuli hallinnollinen drive-by shooting. Se tuhosi täydellisesti onnelliset ajatukset, ja onneksi sitä pääsi pakoon illan roolipeleihin.

Shadowrunissa koetettiin taas pelastaa naapurustoa verilöylyltä. Huonolta näyttää ennuste. Pelin päätyttyä duuniasiat koettivat palata mieleen, joten menin varhain nukkumaan niitä paetakseni.

Perjantai, 16.5. 2014

Päivän poliittisen päätöksenteon apuväline: Maaseudun tulevaisuuden vaalikone. Sisälsi paljon kysymyksiä, joista minulla oli vahvoja mielipiteitä, mutta luultavasti eri tavoin kuin vaalikoneen tekijät olivat suunnitelleet.

Naapurin kodinparantaja on herättänyt tällä viikolla joka aamu kello kahdeksalta, mutta tönään hän pani paremmaksi ja aloitti poraamisen, naulaamisen ja jumbojettien moottoreiden testaamisen jo 07:30. Unenpöpperöisenä harhailin ilmoitustaululta tarkistamaan, että siellä edelleen luki sallituksi aloitusajaksi moiselle mekkalalle 08:00. Koetin etsiä ahkeran naapurin ovea käydäkseni vähän naapurisopukeskustelua, mutta meteli tuli ilmeisesti viereisestä rapusta, eikä siihen minulla ollut avainta. Well played. Oletan tämän olevan karmista velanperintää kaikesta painajaismaisesta naapurimenosta, jota olen itse elämäni aikana jakanut.

Päivä oli edelleen raskaanpuoleinen ja atk-tukityö tunki isompien hommien sekaan. En jaksaisi. Kotiin päästyäni päädyin vielä kävelemään ympäri lähiseutua ja kuulemaan valheita tirpantunnistuksesta.

Viikonloppu, 17.-18.5. 2014

Ajankohdan suunnitelma: Luolaseuran retki Vercorsiin kesällä 2015

Demokraattisen velvollisuuden suorittaminen ajoi minut ja Tainan jo lauantaiaamusta ulos kaupunkiin. Olin lopulta löytänyt useitakin ehdokkaita joiden äänestäminen ei harmittaisi, ja vaikka edelleen pelkäsin olevani vähän liian pihalla osallistuakseni päätöksentekoon yhteisistä asioista, uskalsin silti kannattaa vihervasemmistoa tai vasemmistovihreitä tai mitä nuo nyt ovatkaan.

Kaupungilla ensimmäinen lämmin päivä oli osunut yhteen ravintolapäivän kanssa, ja tuloksena keskustassa oli mainio meininki. Söimme lettuja ja indonesialaista ruokaa ja nautimme ihmisvilinästä. Illasta päädyimme käymään vielä Mirin luona suunnittelemassa seuraavaa päivää.

Sunnuntaina pidettiin luolaseuran kalliopäivä ja kevätkokous. Hienossa säässä kiipeiltiin köysillä ja kivillä ja taisteltiin vaihtelevan tasoisen riggauksen tuottamien ongelmien kanssa. Kalliolle selviytyi aivan mukavasti ihmisiä, ja vaikka varusteita oli pitänyt roudata paikalle melkoinen vuori, suunnilleen kaikkea käytettiin. Päädyin itsekin kiipeämään yhden nelostasoisen reitin, vaativammille en vielä uskaltautunut. Köysinousun ja -laskeutumisen lisäksi kiipeily teki hyvää. Ehkä suurimpana voittona koskaan riggauksessa Y-henkareiden tekeminen alkoi tuntua luontevalta tavalta asettaa köysiä paikalleen, ja bowline on a bightin tekeminen ei vaadi enää minuutin pähkäilyä.

Kevätkokouskin pidettiin, ja se oli luokassaan yleisömenestys. Seuralla on tekeillä paljon kaikenlaista, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Haluaisin itse olla mukana joka ainoassa luolaoperaatiossa, mutta jotkut niistä ovat päällekkäin ja välillä pitää kuulemma tehdä töitäkin.

Maanantai, 19.5. 2014

Päivän reitti: Smaug Suuri, 5. Ei mennyt.

Kesä! Oli synti ja häpeä hautautua toimistoon mädäntymään byrokratian parissa tällaisella säällä, mutta museon hallinnon pitää toimia vaikka ulkona olisi millainen sää. Niinpä kalliolle kirmaamisen asemasta istuin toimistossa ja luin Finlexistä museon viranomaisvelvoitteista. Melkein yhtä jännittävää kuin miltä kuulostaakin.

Kun työaika lopulta päättyi, hyppäsin fillarin selkään, heitin kesämusiikin päälle ja sotkin Käärmekalliolle kiipimään Mirin kanssa. Pyöräily oli mahtavaa ja jalankulkijatkaan eivät kauheasti tyhmäilleet pyörätiellä. Vantaalle oli pitkä matka, mutta uusi puhelin selviytyi navigaattorin tehtävästä kunnialla. Kiipeily oli toki säälittävää - en vieläkään uskaltanut käyttää oikeaa kättä mihinkään kovin raskaaseen - mutta sentään puolitoista reittiä tuli selvitettyä ja ainakin yksi semihankala muuvi tehtyä. Sittenkin kun vitosen yläköysittely on täysin ylivoimainen tietää olevansa ruosteessa.

Pakenimme ukkoskuuron alta Mirin luo funtsimaan hetkeksi luolaisia. Sitten hyppäsin taas fillarin selkään ja sotkin kotiin. 30 kilometriä tuli yhteensä fillaroitua.

Tiistai, 20.5. 2014

Päivän linkki: Serbian tulvakatastrofin avustustili - kaveri Belgradista kertoi täältä melkoisia kauhujuttuja mm. kaupungista, joka juuri lakkasi kokonaan olemasta.

Koska olin eilen ollut niin mielettömän ahkera, ja tänäänkin jopa siivosin keittiötä, annoin itselleni luvan vaan laiskotella koko illan. Katselin Man of Steelin (visuaalisesti vaikuttava, mutta tekijöillä oli mennyt ilmeisesti Superman ja Miracleman sekaisin, joten lopputulos oli täysin mahdoton Teris-tarinaksi) ja Hannibalin uudet jaksot. Hannibal saattaa olla sarja, joka on liian rankka minulle. Ottaen huomioon että kyseessä on klassinen kauhutarina, tämä on melkoinen saavutus. Aiemmin tälle tasolle ovat yltäneet vaan tositapahtumiin perustuvat jutut tai We Need to Talk About Kevinin kaltaiset hirveydet.

Keskiviikko, 21.5. 2014

Päivän luolareitti: Ylemmän kellarin puolivälin jälkeen vapaakiipeä helpot portaat alempaan kellariin. Ryömi sokkeloisen käytävän läpi ja seuraa kylttejä toisen tiedekunnan suuntaan. Ääripäässä käytä avainta. Viimeisen tukoksen vieressä on kaunis ja koskematon atk-kaappi.

Pitkästä aikaa työpäivään kuului verkkoliittymien metsästystä museon kellarin sotkuista. Talossa pidempään olleet epäilivät, että kellarista voisi löytää mitään ilman karttaa tai että löydettäessäkään tarvittavaan oveen olisi avainta, mutta osoitin nämä arviot vääräksi. Halvat ovat maanalaiset huvit luolattomassa maassa.

Tartuin myös pelinkirjoitukseen pitkästä aikaa. Kampanjan lopettaminen on minulle näköjään paljon hankalampaa kuin sen aloittaminen - kun tiedän lopun lähestyvän, mieli alkaa karata muihin ideoihin. Pakotin sen pysymään vielä aloillaan.

Illalla oli kuuma. Päätin nukkua parvekkeen ovi auki. Toivottavasti sieltä ei kävele sisään zombeja.

Torstai, 22.5. 2014

Päivän juoni: Mahtavan Ventruen karkoittaminen muuttamalla tilanne niin absurdiksi, ettei Ventrue kokenut arvolleen sopivaksi jäädä paikalle.

Aamulla erehdyin avaamaan koneen ennen töihinlähtöä, ja tuloksena päädyin pitämään etäpäivää. Valinta oli hyvä, koska sain taas tehtyä melkeinpä viikon "tehdään perjantaina" -kategorian rästihommat. Lisäksi ulkona oli kaunis päivä ja parvekkeen ovi auki oli hyvä puuhata.

Illalla jatkui Verikartta. Hahmoni tuntuu löytäneen sosiaalisen roolinsa huonojen suunnitelmien nopeassa laadinnassa ja toteuttamisessa. Tämä on niin kovin stereotyyppistä itselleni pelaajana, että mietin pitäisikö moisesta kokea syyllisyydentuntoa. Mutta kun se on niin suunnattoman hauskaa, vaikka miinuspuolena moisten pelien jälkeen on vaikea rauhoittua saadakseen unta.

Perjantai, 23.5. 2014

Päivän idea: Julkaisukelvoton (siltä varalta että toteutan sen)

Hallinnollinen spagetti sai minut harkitsemaan muutamaa BOFH-siirtoa töissä. Suuren root-tunnusmäärän myötä tulee suuri vastuu. Toistaiseksi pitäydyin useimmista epäeettisistä tempuista ja keskityin tekemään asioita, joissa oli jotain järkeä.

Illalla kävin Käpylässä juhlistamassa Kaisan uutta lisensiaatin oppiarvoa. Ohessa rupateltiin roolipeleistä, luolista, Lähi-Idästä, Neuvostoliiton sotilasdoktriinista ja varmaan muustakin. Pyöräily kotiin alkavassa kesäyössä oli mainiota. Selvästi olen henkisesti siirtynyt täyteen kesälomamoodiin.

Lauantai, 24.5. 2014

Päivän eläinhavainto: Rapu. Köllötteli järven pohjassa kun snorkkeloin ohi. Tarkempaa määritystä en osaa tehdä, mutta ei tuollaisia eksoottisia erikoiseläimiä kuulu Suomessa uidessa nähdä, ainoastaan ulkomaille suuntautuvilla sukellusretkillä.

Ensimmäinen oikea hellepäivä kului luolakamaa shoppaillessa. Iltapäivästä selvisin Mirin ja Velman kanssa uimaankin. Vesi oli hämmentävän lämmintä ja kirkasta. Aivan käsittämätön meno toukokuuksi.

Sunnuntai, 25.5. 2014

Päivän teema: Naked Caving

Päädyin Mirin, Tainan ja Velman kanssa pakenemaan vaalipäivää Torholan luolaan. Luolassa otettiin paljon jännittäviä valokuvia sekä piirrettiin luolakarttaa Mirin "Suomessa on kurjaa olla luolaharrastaja" -Hidden Earth -esitelmää varten. Ulkona oli mielettömän kuuma.

Kun luolaa ei enää jaksanut, ajelimme Tainan mökille syömään halloumia ja uimaan. Ajatus huomisesta töihin menosta ei ollut ainoastaan vastenmielinen, se oli myös epätodellinen. Miten niin tästä maailmasta jossa on luolia ja järviä voisi muka olla edes mahdollista siirtyä siihen toiseen, jossa on aateekoota ja byrokratiaa?

Maanantai, 26.5. 2014

Päivän outous: Haluan takaisin kaivamaan. Mitä pirun hulluutta tämä nyt sitten on?

Töihin saapuessani minua tervehti tympeä vaalitulos. On välillä kummallista tajuta, miten enemmistön tahtoon perustuvassa hallintosysteemissä enemmistö tuntuu olevan jatkuvasti tyytymätöntä. Kompromissit ovat vaikeita ja ällöttäviä. Toisaalta Suomen tulos taisi olla hieman vähemmän kauhea kun vaikkapa Britannian.

Lämmin sää jatkui vielä tähän päivään ja muita ihmisiä suuntasi töiden jälkeen uimaan. Minulle ulkona oli hitusen viileää, joten jäin kotiin siivoamaan ja kirjoittamaan viikonlopun peliä. Pitäisi taas piirtää asioita, mutta ne ovat vaikeita ja kynäkään ei toimi kunnolla.

Tiistai, 27.5. 2014

Päivän asekombo: Kaksi vasaraa

Kesä oli näköjään päättynyt, ulkona oli harmaata, sateista ja kylmää. Olihan se hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Töissä oli tylsää, kotona kirjoitin peliä ja kiertelin piirustushommia. Illalla kävin Aleksin ja Tainan kanssa vilkaisemassa Raid 2:n, joka oli outo ja väkivaltainen. Omituista edistystä ekaan osaan, joka oli pelkästään väkivaltainen.

Keskiviikko, 28.5. 2014

Päivän klaani: Tremere

Töissä koetin aukoa byrokraattisia koukeroita ja elvyttää omituiseen tilaan yllättäen vajonneita Windows-järjestelmiä. Lopulta sain kaiken toimimaan ja livahdin kotiin. Neljän päivän viikonloppua en ollut itselleni saanut, koska byrokratian kirjain sanoi, että kellokortissa olevat 10 tuntia plussaa eivät riittäneet saldovapaapäivään, enkä jaksanut tapella asiasta.

Kotona pelailin Bloodlinesiä. On se vaan hankala peli hahmolle, joka keskittyy sosiaalisiin taitoihin, ja kuitenkin pelissä on niin paljon älyllis-sosiaalista sisältöä, ettei malttaisi pelata hahmoa joka on vaan kauhea mättäjä.

Helatorstai, 29.5. 2014

Päivän testi: Which English? Omat tulokseni: 1. American (Standard) 2. Canadian 3. South African, ja äidinkieliarvaukset 1. English 2. German 3. Russian. Yhh, kielioppini on amerikkalainen. Sen siitä saa kun katsoo liikaa tv-sarjoja ja elokuvia.

Mike pelautti toisen pelin Grad://:ia. Post-kyberpunkiaaninen possemme suoritti hienon murto-operaation suuriyrityksen konttoriin, ja toimi mallikelpoisesti yhtäaikaa sekä tietoverkossa että fyysisessä maailmassa. Hämmentävän rokkaava operaatio ei välttämättä ollut realistinen, mutta sillä oli todentuntuinen tekstuuri ja ainakin omalta osaltani se tuntui hyvin mielekkäältä sekä tavoitteiden että toteutuksen osalta. Lisäksi ärsyttävä hahmoni pääsi olemaan ärsyttävä.

Perjantai, 30.5. 2014

Päivän mahdottomuus: Piirtäminen ilman piirtolevyä. Näin juuri pelkäsinkin käyvän kun siirryin kokonaan digitaaliseen prosessiin.

Käytin työpäivän tappelemalla asiakkuudenhallinnan sekä piippaavan UPS-lootan kanssa. Jälkimmäinen oli todella rasittava löytö. En usko, että se oikeasti millään tavalla kuuluu minulle, mutta siihen saakka kun voin todistaa tämän, olen lähtökohtaisesti vastuussa siitä, vähän niinkuin melkein kaikesta muustakin joka käy sähköllä.

Koetin piirtää peliä varten, mutta näköjään käytössäni olevasta Wacomin kynästä on terä kulunut loppuun ja uudet terät eivät käyneet vanhaan malliini. Sentään ihmeellisestä internetistä löytyi jotain, jonka pitäisi sopia ja joka ei maksanut kohtuuttomasti. Ei se kyllä tähän tarpeeseen vielä ehdi.

Viikonloppu, 31.5. - 1.6. 2014

Viikonlopun pahis: Hänen keisarillinen majesteettinsa valtiatar Semiramis, planeetta Maan itsevaltias, Kuun suurruhtinatar, Aurinkokunnan suojelija, ihmiskunnan elinikäinen presidentti jne jne. Esikuvana Nostalgia Chickin Nella.

Lauantain ohjelmassa oli SRT-treeniä. Myllypuron kiipeilyseinä oli remontissa, mikä sopi meille erittäin hyvin: kiipeilijöitä ei ollut, joten saime vallata koko seinän omilla köysivirityksillämme. Luolaseuran serbialaisvahvistus Vojin speksasi jokseenkin vaikean köysivyyhdin, jonka sitten toteutin vähemmän kuin mainioilla riggaajan taidoillani. Sain aikaan mm. löysän poikkarin, joka sopi kyllä omille raajoilleni, mutta jossa kuka tahansa alle 180-senttinen oli pahoissa vaikeuksissa ja joka oli ilmeisesti oikeasti täysin mahdoton 160-senttisille. Sentään suurin osa läsnäolijoista sai treenattua jokseenkin hankalia köysittelyjä. Paikallakin oli jopa kuusi ihmistä, enemmän kuin meillä oli edes SRT-settejä.

Sunnuntaina ampaisin Turkuun vetämään Plan B:n viimeisen osan, jossa superpahiksille annettiin valtakunnan avaimet. Pelissä kävi vierailemassa myös pari pelaajaa Invinciblen puolelta. Olin puoliksi päättänyt, että kampanjat eivät varsinaisesti kohtaa, ja tässäkin eri porukoiden yhteinen aika oli hyvin rajoittunutta. Sentään mikään ei päättynyt kauheaan katastrofiin. Peli oli yllättävän lyhyt, ja jälkeenpäin sen rakenne hieman ärsytti, mutta sentään teemallisesti meno oli vahvaa.