<

>

Elokuu 2013: Cantabria

Torstai, 1.8. 2013

Päivän kotoisuus: Suomen lippu kaukaisella leirintäalueella

Herääminen viideltä saa pohtimaan, olisiko ollut järkevämpää vaan nukkua pidempään ja ottaa taksi. Mutta yksinäni olen liian pihi moiseen, ja seikkailen lentokentälle bussilla. Lento on myöhässä, ja koneessa lähdön odottelu on lähes tuskallisen koomaista. Ensimmäinen välietappi on Frankfurt, jossa on viiden tunnin odottelu ennen jatkolentoa. Sentään löydän tyhjiä penkkirivejä joissa torkkua, ja tarjolla on nettiyhteyttä.

Lopulta Frankfurtista lennän Bilbaoon. Sää on pilvetön ja ikkunasta näkyvät Pyreneet ovat hämmästyttävät. Kone laskeutuu vuorten keskelle. Kentällä Miri ja Velma ovat minua vastassa. Hämmästyksekseni kentällä kyltit ovat kolmella kielellä: baskiksi, englanniksi ja espanjaksi.

Oloni on mielettömän väsynyt, koomainen ja enemmän kuin vähän pelokas. Britanniassa olin vielä aivan luolafiiliksissä, mutta viikon tauko Suomessa tuntuu vieneen ainakin henkisen teräni. Täällä pitäisi lähteä eeppisille retkille, enkä ole vakuuttunut, että minusta on näihin. Shoppailu on väsynyttä. Espanja ympärillä kuulostaa hassulta.

Seurue brittiläis-suomalaisia seikkailijoita on majoittunut leirintäalueelle kukkuloilla. Meidän käytössämme on pieni mutta kelvollisesti varusteltu mökki, jossa asuvat myös Stevie ja Martin SWCC:ltä. Vain Stevie on paikalla, Martin on pitkällä läpiretkellä Red del Silencio -nimisessä jättiluolassa. Teknisesti mökissä voi majoittua vain neljä henkeä, mutta keittiö-olohuoneen sohvalta löytyy hyvin tilaa vielä minulle.

Käy ilmi, etten ole ainoa jolla on epävarma olo tulevien retkien suhteen: muutkin suomalaiset tuntuvat suhtautuvan seuraaviin operaatioihimme pelonsekaisella kauhulla. Olen itse missannut kevyet orientaatioretket, ja ensimmäinen kaavailtu luolaretki on lauantain Cueto-Coventosa -läpiretki. Jos olisin singahtanut siihen suoraan Britanniasta, olisivat fiilikseni urheammat. Jos lomani muuttuvat vielä tästä vähemmän rentouttaviksi, alan varmaan harrastaa sissisotaa Lähi-Idässä.

Telttaleirissä istuu iltaa brittiläisiä luolaharrastajia. Salossa liehuvat, tai roikkuvat, Englannin, Walesin ja Suomen liput. Näky on hilpeä, ja jotenkin saa minut kokemaan itseni enemmän joukkoon kuuluvaksi. Koko Espanjan-operaatio on SWCC:n kerhomatka, jokavuotinen seikkailuretki jonnekin kiinnostavaan kohteeseen ulkomailla, ja tällä(kin) kertaa myös seuran suomalaisvahvistuksia on selvinnyt mukaan. Juttelemme huomisen suunnitelmista. Useimmat ihmiset ovat pitämässä vapaapäivää, mutta Velma voisi näyttää minulle tulossa olevan läpiretkemme Coventosan päätä, jos vaan saisimme sinne kyydin. Brian tarjoutuu kuljettajaksi.

Yötä vasten odotamme takaisin kahta retkikuntaa: toista Cueto-Coventosasta ja toista Red del Silenciosta. Kumpaakaan ei näy. Silencion tiimiltä tulee juuri ennen puoltayötä ilmoitus, että muu ryhmä on poistunut luolasta, mutta Martin on kadonnut retkellä jonnekin. Tämä on poikkeama, muttei vielä kriisi: leiri laatii valmisteluja mahdollista pelastusoperaatiota varten, ja asettaa päivystyksen luolan uloskäynnille. Parin tunnin kuluttua muusta seurueesta eroon joutunut Martinkin ilmestyy. En täysin ymmärrä mitä luolassa on tapahtunut, olen itse jo mennyt nukkumaan ja herään hetkeksi vaan toteamaan, että mökkimme täysi miehitys on paikalla.

Perjantai, 2.8. 2013

Päivän tyhmyys: Ylösalainen nousukahva SRT-setissä. Onneksi havaittiin tänään eikä esim. vaikeammassa tilanteessa.

Saan ensimmäisen järkevän mittaisen yöuneni pitkään aikaan. Herääminen on verkkainen, tänään ei ole kiire minnekään. Cueto-Coventosan tiimi on myös palannut yön aikan, lähes 16 tuntia kestäneen retken jälkeen. Kokeneista ja hyväkuntoisista harrastajista koostunut ryhmä käytti 16 tuntia. Ajatus hyytää minua. Onko tämä meidän taitotasojemme rajoissa?

Otetaan selvää.

Lähden Brianin ja Velman kanssa Coventosan luolaan pikaiselle kierrokselle. Ulkona on lämmin päivä, ja brittiläispuoleisen auton kyydissä on hassua olla oikeanpuoleisen liikenteen maassa. Luolan sisäänkäynti on valtava aukko korkeassa rinteessä: kun pään päälle tulee kattoa, kasvillisuus ja valo ja lämpö vähitellen katoavat kunnes kävelemme eteenpäin pimeässä ja viileässä kivikossa. Valtava sisäänkäyntikäytävä johtaa lyhyeen köysiosuuteen ja syvemmälle.

Coventosa on 30 kilometrin pituisen luolaston alaosa. Ympärillämme on valtavia, vaaleaa kalkkikiveä olevia kammioita ja, harvinaista kyllä, hiekkaa. Lyhyitä köysiosuuksia alas ja ylös, ja ympärillämme on syvyyksiin lähteviä leveitä kuiluja. Kaikki on todella isoa, ja niissäkin osuuksissa joissa tarvitsee ryömiä näkyy ryömintätunnelin päässä massiivinen kammio. Tänne mahtuisi vaikka mitä. Kammioita on paljon, mutta niiden suunnaton koko hävittää kaiken vaikutelman sokkeloisuudesta. Luolan ilma on huomattavan lämmintä. Vaikka minulla on haalarini alla pelkästään tekninen kerrasto, oloni on melko kuuma.

Jossain vaiheessa hiekka- ja mutakerros häviävät ja niiden alta näkyy teräviä mustia kiviharjanteita. Pian tämän jälkeen kohtaamme vettä. Vaikutelma Coventosasta on ollut varsin kuiva, mutta tämä pää luolastoa on kuitenkin vielä aktiivinen. Rio Coventosa on maanalainen virta, joka laskee viereisessä laaksossa olevaan Asón-jokeen, mutta veden reitti ulos on kaukana alapuolelllamme ja näin kuivalla säällä täällä ylhäällä on vain muutamia lammikoita.

Pidemmältä löytyisi enemmän vettä, paljonkin, mutta me emme sinne mene. Tavoitteeni oli vähän katsella täällä ympärilleni ja testata varusteitani, ja kun se on tehty, olen täysin valmis poistumaan.

Suoran palaamisen asemasta teemme aivan sisäänkäynnin tuntumassa pikaisen pyörähdyksen Sale de las Fantasmas -nimisessä luolamuotogalleriassa. Se on iso ja suunnattoman koristeellinen, ja tottakai sieltä löytyy pari luolavalokuvaajaa koettamassa kuvata paikkaa. He kaappaavat meidät malleikseen, ja päädymme seisoskelemaan eri puolilla kammioita antamassa skaalaa paikalle.

Kun viimein pääsemme pakoon valokuvaajilta, poistumme autollemme ja palaamme leiriin. Pari tuntia maan alla on palauttanut tuntuman dungeon crawlingiin, ja nyt koen olevani valmis tekemään pidempiä retkiä. Jatkamme pakkaamalla tavaroitamme suurta operaatiota varten.

Tottakai vastaan tulee heti suunnitelmanmuutos. Tarkkaan suunnitellut ekspeditiot ovat alttiita häiriöille, ja Martinin eilisöinen seikkailu Red del Silenciossa on aiheuttanut aikataulukaaosta monille seurueessamme. Huomiselle kaavailtu eeppinen läpiretki siirretäään sunnuntaille, tälle illalle ohjelmassa on vielä koko retkikunnan yhteinen illallinen paikallisessa majatalossa. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, ja sen kylkiäisenä tulee 12 litran punaviinipullo. Suunnilleen sukeltajan ilmatankin kokoinen pullo koetetaan tyhjentää illan aikana, ja urheasti yritän omalla höyhensarjalaisen panoksellani auttaa tässä. En ole valtavan sosiaalisella tuulella ja sisällä on liian kuuma makuuni, joten kun ympärilläni oleva nuorten sankareiden joukkue lakkaa kertomasta viihdyttäviä sotajuttuja, poistun ensin pihalle viilentymään ja sitten kävelen Harveyn kanssa takaisin leiriin.

Lauantai, 3.8. 2013

Päivän huumori: Puujalkavitsit pilvessä olemisesta. Mutta minkäs teet, kun tie johtaa kilometrin korkeuteen pilvisenä päivänä.

Tästä päivästä on yllättäen tullut vapaapäivä, mikä käy minulle hyvin. Jotain voisi kuitenkin tehdä, joten päädymme kolmistamme lähtemään katsomaan erään paikallisen luolan sisäänkäyntejä.

Autoilu Cantabriassa on häkellyttävä kokemus. Viime vuonna Vercorsissa kuvittelin maisemien olleen jylhiä, mutta täällä kaikki on vielä hurjempaa. Korkeuserot ovat valtavia: satoja metriä korkeat kallioseinät nousevat laaksoista, ja tiet kiemurtelevat rinteitä pitkin. Kaikki on niin upeaa, että tahdon koskettaa niitä - ja onneksi olen tavallaan täällä tekemässä juuri sitä. Joku toinen haluaisi varmaan kiivetä kaikki vuorenseinät, ja kelpaisi tämä minullekin, mutta vielä tästäkin kutkuttavampi on ajatus tunkeutua vuoren läpi.

Valitettavasti kiemurtelevat tiet herättävät matkapahoinvointini, joka vaikeuttaa ympäristöstä nauttimista. Kilometrin korkeudessa automme sukeltaa matalalla roikkuviin pilviin, ja 1350 metrissä sijaitsevalla näköalapaikalla näkyvyys on viisi metriä. Miri vie meitä polkua pitkin Gandara-luolan yläsisäänkäynnille. Näköalan pitäisi olla upea, mutta viiden metrin näkyvyydellä ei paljon juhlita. Onneksi mukanani on takki, koska pilvessä käveleminen ilman sitä olisi koleaa.

Pahoinvointilääke saa matkapahoinvointini kuriin paluumatkamme alkaessa. Kotimatkallamme poikkeamme pienessä kylässä, jossa torilla myytävät pöydän kokoiset suklaajutut saavat minut uudelleenarvioimaan kulinaarista seksuaalisuuttani. Ostamme valtavan kasan ruokaa ja aloitamme energiatankkauksen huomista koitosta varten. Syön sokeria ja rasvaa kuin viimeistä päivää, ja tiedän silti, että mikään määrä pohjaravintoa ei tule olemaan liikaa huomioiden mitä aiomme seuraavana aamuna yrittää.

Illan aikana suunnitelmamme kiteytyvät. Huomenaamulla Cueto-Coventosan läpiretkelle lähtee ensin kolmen suomalaisen tiimi, ja kahta tuntia myöhemmin perässämme seuraa brittiläisjoukkue, joka oletettavasti kohtaa meidät maan alla ja joka toimii ikäänkuin turvapartiona kokemattomille. Yhdeksän maissa käymme nukkumaan. Uni ei tule nopeasti, mutta jotenkin suhtaudun tähän seesteisesti: paikallaan makaaminen riittää rentouttamaan minua.

Sunnuntai, 4.8. 2013

Päivän luola: Cueto-Coventosa

Taso 0: Lähestyminen, kello 05.00 - 09.00

Aamuviideltä herätyskello kiskoo minut ylös, Miri ja Velma ovat jaloillaan kymmentä minuuttia myöhemmin. Syömme valtavan mutta nopean luola-aamiaisen, teemme viimeisen kamatarkistuksen, ja sitten nousemme autoon. Puoli kahdeksan maissa olemme parkkipaikalla 900 metrin korkeudessa. Aamu on valkenemassa. Otamme vermeet kantoon, ja lähdemme kiipeämään ylös vuorta, kohti sen huipun tuntumassa sijaitsevaa koloa, Sima de Cuetoa.

Tämän vuoren läpi kulkee veden kaivertama tunneliverkosto. Se alkaa kilometrin korkeudesta ja kiemurtelee huipulta laaksoon 285 metrin korkeuteen. Meidän aikeemme on mennä tämän verkoston läpi, sisään Cuetosta ja ulos alhaalta Coventosasta. Telesiirtymällä kahden uloskäynnin etäisyys on vain reilut puolitoista kilometriä, maan alla reitin pituus on karkeasti arvioiden seitsemän. Cueto-Coventosa on pisin retki, mitä kukaan meistä on koskaan yrittänyt, ja läpiretkenä siinä on omat aivan erityiset haasteensa.

Operaatio alkaa kuitenkin lähestymiskävelyllä, joka ei sekään ole aivan kevyttä hommaa. Mutkitteleva polku kulkee heinikon ja terävän kivikon läpi ylös pitkin vuoren reunaa. Kulkutie ei ole aina kaikkein selkeimmin merkitty, ja polulla on välillä jalanmentäviä aukkoja, joissa varomaton voi taittaa nilkkansa.

Kävely on pitkä ja raskas. Luolasäkit painavat selässä, ja oma SRT-settini ei ole mahtunut sen sisään. Se roikkuu säkin ulkopuolella, heiluu puolelta toiselle ja koettaa viedä tasapainoni. Onneksi olemme liikkeellä aamulla, koska jo nyt vettä kuluu melkoisesti. Keskipäivän helteellä kokemus olisi tiivistettyä hornaa. Aivan eilisen kaltaista pilvimuuria ei tänään ole havaittavissa, mutta voin hyvin kuvitella, kuinka huokoinen vuori ympärillämme juo kosteuden sitä ympäröivistä pilvistä, siten että se kaikki päätyy maanalaisiin noroihin, puroihin ja lopulta virtoihin. Mennessään se kaivertaa kiveen koloja.

Pintakävely on minulle aina epäinspiroivin osa luolaretkeä, ja tämä suunnilleen aamuyöstä tehtävä pitkä kävely pystyyn nostetulla niityllä ei täytä minua innolla. Sentään näköala laaksoon takanamme on komea. Tunnin taivalluksen jälkeen kärjessä kulkeva Miri kävelee muutaman metrin syrjään polulta ja pysähtyy. Kivessä on pieni reikä, suunnilleen ihmisen mentävä. Olemme saavuttaneet suuaukon.

Syömme viimeiset kävelyeväämme, puemme kamat yllemme. Sitten astumme vaalean kalkkikiven sisään.

Taso 1: Kuilu, kello 09.00 - 11.30

Cueton sisäänkäynti ei näytä juuri miltään. Viiden metrin kapean käytävän jälkeen lattia yllättäen katoaa, ja vaikka kypärässä olisi millainen supervalo, kuusi metriä leveän pystykuilun pohjaa ei näy. Tämä on Euroopan syvin maanalainen kuilu, 302 metriä syvä Pozo Juhué, Juhue Shaft.

Ylhäältä katsottuna Juhué näyttää samalta kuin mikä tahansa riittävän syvä maanalainen rotko: pohjaa ei näy, köysi katoaa mustuuteen allamme. Mutta 300 metriä on aivan käsittämätön matka. Se on pilvenpiirtäjän korkeus, se on kaksi Näsinneulaa päällekkäin, se on kahdeksan Olhavan korkeinta kiipeilyreittiä peräkkäin. Ajatus lähteä laskeutumaan alas moista sentin paksuisen köyden varassa aiheuttaa helposti primaalisen kauhureaktion tasaisella maalla elävässä apinassa.

Velma menee ensin. Hän kiinnittää laitteensa asianmukaisesti, tarkistaa niiden toiminnan, ja laskeutuu mustuuteen. Pian hänestä näkyy vain valo. Olen kiinni lähestymisköydessä kuilun ylälaidassa, ja katselen alas. Perspektiivi ei toimi. Aivoni tietävät, että allani oleva syvyys on valtava, mutta en pysty prosessoimaan sitä. Olen katsonut köysikuiluja alas ennenkin, ja tämä on lopulta minulle vain yksi muiden joukossa. Jos asiasta olisi ollut aiemmin jotain epäilyksiä, tämä riittäisi vahvistamaan, että minulla ei ole korkean paikan kammoa.

Minuutteja kuluu. Valo jossain alhaalla pysyy paikallaan. Sitten kuuluu huuto "Köysi vapaa!". Kiinnitän oman stoppini, ja laskeudun.

SWCC on rigannut sisäänkäyntikuilut heti saavuttuaan Cantabriaan, ja urakka on ollut melkoinen. Köysien viritteleminen on luultavasti ollut 12 tunnin oma operaationsa, ja me vain nautimme sen hedelmistä. Toki "nauttia" voi olla hassu termi touhulle, joka monissa aiheuttaisi lähinnä kammoa, mutta liukuessani alas köyttä aiempi hapan oloni on tipotiessään. Kuilu on aivan mahtava! Eilisiltana leirissä Tony oli kertonut psyykkisesti valmistautuvansa Juhué Shaftiin kuutena viidenkymmenen metrin erillisenä köysiosuutena välttääkseen vertigoa, mutta minä en moista suhtautumista tarvitse. Ylhäällä Mirin Scurionin valo pienenee, alapuolella Velma on päässyt seuraavaan köysiosuuteen, ja minusta kumpaankin suuntaan on ainakin 50 metriä seuraavaan ihmiseen.

300-metristä kuilua ei suinkaan laskeuduta yhdessä pätkässä, vaan noin 50 metrin välein seinässä on väliankkureita. Ensimmäisen kanssa minulla on hieman vaikeuksia, mutta sitten löydän rytmini, ja kiidän niiden ohitse tottumuksella. Kuuntelen Velman ilmoituksia ja ilmoitan itse Mirille aina siirtyessäni seuraavaan köyteen, niin että hän voi tulla perässäni.

Juhue Shaft on hieno kokemus, joka loppuu melkeinpä liian aikaisin. Mutta laskeutuminen ei suinkaan pääty tähän. 300 metrin suoran kuilun jälkeen seuraa toinen mokoma erillisiä, mutkittelevia kuiluja, jotkut pituudeltaan 50 metriä ja toiset vain 5. Kokonaisuudessaan etenemme lähes suoraan alaspäin, kävelyosuudet köyden päästä seuraavalle ovat vain pari metriä. Jotkut rotkoista ovat ahtaita, mutta useimmissa mahtuu hyvin kulkemaan. Luolasäkkini painaa mutta alaspäin mennessä se ei haittaa.

Pelkkään laskeutumiseen kuluu kaksi tuntia. Se on kevyttä mutta tarkkaavaisuutta vaativaa toimintaa, ja parissa kohdassa joudun hieman soveltamaan oppimaani jotta kaikki sujuisi turvallisesti. Kommunikaatioyhteydet ovat välillä poikki, mutta tämä kuuluu normaalina osana köysitoimintaan.

Sitten viimeinen parinkymmenen metrin laskeutuminen pudottaa minut keskelle suurta hallia. Pohjalla Velma odottelee, ja Miri tulee pian jälkeeni. 581 metriä sisääänkäynnin alapuolella olemme saavuttaneet tason, jolla alamme kävellä.

Taso 2: Lohkareikko, 11.30 - 13.30

Vaikka kuilussa ei mitään kylmää viimaa tuntunutkaan, laskeutuminen ei ole kovin liikunnallista ja siksi luultavasti viilein osa retkemme alkupäätä. Pohjalla kevennämme vaatetusta, katsomme kompassista oikean suunnan, ja lähdemme kulkemaan etelää kohti. Tila ympärillämme on suuri, korkea ja kaiuton - ja kun sanon suuri, en tarkoita "suuri kuin olohuone" vaan "suuri kuin katedraali". Lattia muodostuu kasoista lohkareita, kooltaan pikkumurikasta kuplavolkkariin, jotka eivät tietenkään ole mikään tasainen pinta. Kiviä peittää ruskea pöly - ei edes muta, täällä on liian kuivaa siihen. Katto on lähes näkymättömissä. Taivallamme ylös ja alas kiviröykkiöitä, ja etsimme oikeaa reittiä eteenpäin.

Joissain toisissa oloissa yli puolen kilometrin laskeutuminen olisi jättänyt jälkeen onton olon ja tiedon siitä, että monen tunnin kuluttua, väsyneenä, kylmissään ja nälkäisenä tämä kaikki on vielä noustava ylöspäinkin. Mutta nyt olemme läpiretkellä, emmekä ole palaamassa takaisin samaa tietä. Se ei luultavasti olisi mahdollistakaan, sillä 600 metrin köysinousu vaatisi aivan kosmista kestävyyttä. Saavutettuamme pohjan meillä on tosiasiassa vain yksi tie ulos täältä: eteenpäin.

Edellinen eeppinen luolaretki Gouffre Bergeriin viime kesänä alkoi korkeilla tavoitteilla, joita sitten kuristettiin kun alkoi käydä ilmeiseksi, että olemme täysin yliarvioineet ryhmämme kyvyn suoriutua. Edestakaisin suuntautuvilla retkillä tämä on mahdollista; voi todeta, että nyt olemme riittävän kaukana, käännytään takaisin. Läpiretkellä viimeinen hetkemme kääntyä takaisin oli Juhue Shaftin alussa. Nyt olemme sitoutuneet suunnitelmaamme.

Halli ympärillämme laajenee ennestään. Edes kaksi turbolamppua ei riitä kantamaan sen molempiin sivuseiniin. Luola on karu, mutta vaikuttava. Kartan mukaan suunnistaminen täällä on helppoa, koska luola jatkuu vain yhteen suuntaan, mutta oikeasti halli on niin valtavan kokoinen, että siinä olevat kiviröykkiöt muodostavat omat navigointipulmansa. Tiukan lineaarisen laskeutumisen jälkeen tekee mielelle hyvää olla jossain, jossa voi itse valita polkunsa. Ymmärrän hyvin, miksi tämän kokoisissa luolissa on reitin merkitseminen heijastavilla teipeillä on tarpeen; ilman niitä tänne tuleminen ilman opasta merkitsisi eksploraatioreissua ja kymmenkertaistaisi tarvittavan ajan. Kulkumme menee ylös ja alas, sivulta toisille, ja kiipeilemme melkein yhtä paljon kuin kävelemme.

Parissa kohdassa kuivissa halleissa kuuluu tippuvan veden ääntä. Jossain pitäisi olla El Oasis, kohta jossa retkeilijät täyttävät vesipullonsa, mutta emme näe sitä. Ei meillä vedestä ole pulaa, jokaisella on pari litraa ja tähän mennessä siitä on kulutettu vain murto-osa.

Pimeässä lohkareikossa kulkemiselle löytyy rytmi. Ensimmäinen kulkee hieman edellä ja suunnistaa, muut tulevat hieman hitaammin perässä. Suunnistajan tehtävä kiertää. Se on minulla kun lohkareiden lomassa näkyy yhtäkkiä köysi, joka lähtee alaspäin kahdesta pultista seinän vieressä olevaan rotkoon. Olemme paljon kaikkia aika-arvioitamme nopeammin saapuneet luolan alkuosan lohkareikon päähän, retkemme läntisimpään pisteeseen Pozo de Navidadille, ja on aika lähteä taas alaspäin.

Taso 3: Lumikukkia, 13:30 - 16:30

Köyden pohjalla, kaksikymmentä metriä lohkareikon alapuolella maanalaisen maailman ulkomuoto muuttuu täysin. Valtavien hallien sijasta olemme nyt tilavassa virtauskäytävässä, jonka seiniä peittävät kauniit kalsiittimuodot ja jonka lattia on sileä. Täältäkin vesi on paennut kauan sitten, mutta jäljelle jäänyt ontto tila ei ole vielä romahdellut.

Galería de Navidad on suunnilleen itä-länsisuuntainen käytävä. Meidän reittimme kulkee itäänpäin. Täällä voisi kulkea nopeasti, mutta jopa kaltaiseni suorittava luolailija joutuu pysähtymään ihastelemaan käytävän reunojen luolamuotoja. Ne ovat kimaltelevan valkoisia, ja joukossa on monia täysin erilaisia kuin mikään aiemmin näkemäni: on kalsiittimuodoista koostuva ontto valeseinä, tippaleivän muotoinen suurin koskaan näkemäni heliktiitti ja aivan käsittämättömän näköinen katosta kasvava teräväpiikkinen ihmisen pään kokoinen lumihiutale. Oikeanlaisella mielikuvituksella vaikutelma voisi olla happoisen kuvanveistäjän tulkinta talvipäivästä. Meillä ei ole mukana kameraa, ja nyt huomaan harmittelevani sitä. Niin paljon kuin kuvittelenkin olevani suomalaisen luolaharrastuksen Hemingway, on asioita joiden ilmaiseminen kuvilla on paljon toimivampaa kuin tekstillä.

Käytävä kiemurtelee tasaisesti alaspäin, vaikka välillä saamme myös kiivetä. Suunnistaminen on täällä selkeää, tosin pienemmässä tilassa joutuu tuon tuostakin konttaamaan. Mitään varsinaista ahtautumista ei vastaan tule. Meille on kerrottu, että kulku luolassa käy tasaisesti vaikeammaksi ja vaikeammaksi tiettyyn pisteeseen asti, ja totta on, että täällä etenemisemme on hitaampaa kuin yläkerran saleissa. Mutta vaikeaksi sitä ei voisi vielä sanoa.

Luolasäkeissämme on suuret määrät ruokaa ja juomaa, ja molempia kuluu. Virtaavaa vettä emme juurikaan näe, mutta oma vetemme riittää kostuttamaan suun kuivan energiapatukan tai suklaapalojen jälkeen. Etenemme yllättävänkin ripeästi ja ongelmattomasti. Olen kuvitellut meidän olevan hitaita, mutta jotenkin nyt jalka nousee ja tahti on vauhdikas.

Jossain vaiheessa Miri mainitseee jotain takaa-ajetusta fiiliksestä, ja tajuan tuntevani samalla tavoin. Jos kaikki on sujunut kuten on suunniteltu, Tony ja kaksi muuta brittiläistä luolailijaa ovat lähteneet samalle läpiretkelle kaksi tuntia meidän jälkeemme, tarkoituksenaan toimia tukipartionamme eksymisen, onnettomuuden tai muun odottamattoman varalta. Olemme jättännet heitä varten köysiin teippejä merkiksi kulustamme. Tajuan, etten oikeastaan haluaisi seuraavan ryhmän saavan meitä kiinni. Haluan meidän selviävän luolasta omillamme. Ajatus perässä tulevasta toisesta partiosta antaa askeliin puhtia.

Reittimme tarjoaa edelleen hämmästyttäviä näkyjä: valkoisten kimaltelevien kiteiden Sala Blanca ja seinistä kasvavien suurten kipsiruusujen El Espeleodromo hämmästyttävät meitä. Jokainen tuntemani luolavalokuvaaja haluaisi käydä täällä, mutta tänne ei ole mitään asiaa vailla valmiuksia kulkea koko läpiretkeä.

Vähitellen luolamuodot harvenevat ja loppuvat. Edessämme on leveä rotko, jonka näkymättömissä olevaan pohjaan putoaa yhtäläisen näkymättömissä olevasta katosta vesinoroja. Köysiä käyttäen kierrämme rotkon, ja sen toisella puolella löydämme paikan, jossa vettä pääsee koskettamaan. Täytämme vesipullomme ja tutkimme luolakarttaamme. Kuilu on Pozo de la Unión, melko tarkalleen retkemme puoliväli. Olemme olleet maan alla reilut seitsemän tuntia.

Taso 4: Turbiini, kello 16.30 - 20.00

Cueto-Coventosan historia on meille tuntematon. Kukaan brittiseurueestammekaan ei ole sitä osannut meille valaista. Luolastoa on luultavasti tutkittu kummastakin päästä, ja jossain vaiheessa tutkimukset ovat kohdanneet. Tarkoittaako nimi Unión sitä, että juuri tässä kohdassa Coventosan pään kartoitus kohtasi Cueton pään karkoituksen? Emme tiedä, mutta järkeen se kävisi. Hiilellä piirretty ruma tägi kertoo Grenoblen luolaseuran olleen täällä 13.4. 1979. Oliko tämä päivä, jolloin Cueton ja Coventosan luolat saatiin yhdistettyä Cueto-Coventosaksi?

Vesivarastojen täydentämisen jälkeen liikumme. Jaloissa tuntuu jo hienoista väsymystä, mutta meillä kaikilla on päällä hyvä luola-flow. Tällaista kulkua jaksaisi 10 tuntia, tai 15 tai 20, kunhan välillä saa muonaa ja juotavaa riittää. Mutta Cueto-Coventosa ei suotta ole tunnettu haastavana retkenä, eikä kulku tietenkään pysy tällaisena.

Unionin hetkellisen vesikohtaamisen jälkeen käytävä kapenee ja muuttuu taas hiljaiseksi ja pölyiseksi. Lattiaa halkovat kuilut, joiden yli kuljemme poikkaritekniikalla. Tämä on Galería de las Pequeñas Inglesas, tai Pienien englannittarien galleria, luultavasti koska jollekulle pölyisten kuilujen yli tasapainottelu on tuonut mieleen englantilaiset luolat.

Siellä täällä löytyy vuosikymmenien ikäisiä köysiä enimmäkseen kiipeilyn käsiotteiksi, ei varsinaiseen köysinousuun. Pari kaikkein mädäntyneintä köyttä on korvattu uusilla. Apulinjojen sijoitus tuntuu satunnaiselta: välillä niitä on paikoissa, joissa niistä ei ole mitään hyötyä ja välillä tuntuu, että jokin huolestuttava poikkikulku voisi todella hyötyä mahdollisuudesta kiinnittää itsensä köyteen.

Varovainen eteneminen on luolaharrastajalle muutenkin toinen luonto, mutta täällä se on aivan erityisen tärkeää. Olemme aivan valtavan kaukana kaikesta. On epäselvää, olisiko täällä tapahtuvalle onnettomuuden uhrille mitään muuta apua kuin itsepelastautuminen. Vakava onnettomuus voisi koitua kuolemaksi, sillä uhrin vieminen takaisin alkupaikkaan ja ylös Juhue Shaftia veisi ikuisuuden. Uhrin eteenpäin viemisessä taas on omat ongelmansa.

Kulkemamme käytävä käy jatkuvasti ahtaammaksi. Ensin se on vain parin metrin levyistä ja neljän-viiden metrin korkuista halkeamaa, mutta hiljalleen seinät ryömivät lähemmäs toisiaan ja katto tulee alemmas. Vastaan tulee hetkellisiä konttausosuuksia, sitten ryömintöjä. Luolasäkki, jonka painoon olen jo tottunut, muuttuu taas oikeaksi harminkappaleeksi, joka on tiellä kaikissa ahtaissa kohdissa. Samalla alamme tuntea tuulen.

Tuuli alkaa heikkona, mutta mitä pidemmälle kuljemme ja mitä ahtaammaksi käytävä käy, sitä voimakkaampana se tuntuu. Se puhaltaa meitä vastaan syvemmältä tunneleista. Jossain edessämme on Sala de la Turbina, luolaston ahtain kohta, jonka läpi kaikki Cueto-Coventosan ilmanvaihto kulkee. Ylä- ja alapään paine-eroista johtuvaa ilman liikettä ei suurissa saleissa edes huomaa, mutta nyt kun koko reitti on kutistumassa yhdeksi ainoaksi kapeikoksi, ilmavirta puhaltaa vastaan kuin navakka pohjatuuli. Käytävä ympärillämme humisee, eikä kuumuus enää vaivaa.

Kiipeän ryhmän keskimmäisenä terävien kivimuotojen sekaan, ja totean, että tämä ei todellakaan ole minun paikkani. Raajani ovat liian pitkät ja taipuisuuteni aivan liian heikko tänne. SRT-kamani jäävät kiinni jokaiseen ulokkeeseen. Jos ne vain mahtuisivat säkkiini, ottaisin ne pois päältäni - olettaen, että täällä jossakin olisi jokin paikka jossa mahtuisi riisumaan ne. Jokainen reittivalinta näyttää vievän meitä entistä pahempiin kapeikkoihin. Tämä ei ole edes rehellistä ryömintää, jossa voisi välillä levätä vaan makaamalla paikallaan, sillä varsinaista lattiaa ei ole, on vain kiviharjanteita joiden päällä kömmitään.

Onkalo muuttuu railoksi. Se on vino, alaspäin kapeneva pystykuilu, aivan liian ahdas makuuni, ja sen pohja on jossain useita metrejä alapuolellamme. Seinissä ei tunnu olevan minkäänlaisia otteita. Jännittämällä raajojani onnistun jotenkin pysymään paikallani, mutta jalkani ovat liian pitkät jotta voisin kunnolla käyttää niitä tukemaan itseäni.

Ahtaat paikat eivät ole suosikkejani. Yleensä voin niissä lohduttautua ajattelemalla, että niissä ei oikeasti ole mitään vaarallista - mutta katson tiukkenevaa kuilua alapuolellani, ja tiedän, että jos valun sinne, en enää pääse ylös.

Pusken eteenpäin raivolla ja kiroillen. Etenen vain senttejä kerrallaan, ja jokainen sentti tuntuu kuluttavan voimia kuin kiipeilyseinällä tehtävä muuvi. Lepääminen on jännitettynä olemista kahden seinän välissä, ei siis varsinaisesti mitään lepäämistä. Olisinpa minkä tahansa muun muotoinen, lyhyempi, leveämpi, ihan mitä tahansa muuta kuin pitkä kuikelo.

Sitten löydän käsiotteen ja saan kiskottua itseni ylös halkeamasta pieneen, epämukavaan kammioon. Tuuli puskee humisten minua vastaan. Pultteihin kiinnitetty köysi lähtee alaspäin pelottavan kapeaa, viistoa railoa pitkin. Tämä on La Turbina, luolan hankalien osien pää, kapeikoista kapein, ja tuuli puhaltaa sen läpi minua päin.

Velma on jo kadonnut turbiinikuiluun ja huutaa pohjalta köyden olevan vapaa. Arvon Mirin kanssa seuraavaa lähtijää; Miri päättää mennä ensin, koska kuilun muoto on hänelle hankalin. Hän virtaviivaistaa varusteitaan niin paljon kuin mahdollista, ja ahtautuu rakoon köyden kanssa. Se mahtuu juuri ja juuri kulkemaan hänen laskeutumislaitteensa läpi.

Kylmissäni odotan köyden vapautusilmoitusta, ja samalla pakkaan reppuuni SRT-setistäni osia, joita en tässä tarvitse. Reppuni saa riippua alapuolellani.

Kapeana ihmisenä mahdun La Turbinan rakoon ongelmitta. Paksu köysi kulkee laskeutumislaitteeni läpi hankalasti, mutta sentään mahdun juuri ja juuri auttamaan sitä. Köysiosuus on vain kuusi metriä, mutta se tuntuu paljon pidemmältä. 300 metriä tyhjyyttä ei aiheuta minulle mitään ongelmaa, 6 metriä ahtautumista ja olen hermorauniona. Päähäni hyppää jostain ajatus siitä, että hiukseni ovat auenneet ja ovat jäämäisillään laskeutumislaitteen väliin. Jos niin kävisi täällä, olisin todella pulassa. Koetan pitää pääni paikallaan ja kaukana laskeutumislaitteesta. Senttien päässä kasvoistani kivi liikkuu ylöspäin.

Sitten pulpahdan alas kammioon katosta, ja olen mutaisella lattialla. Tuuli ei enää tunnu ja mahdun seisomaan sekä ojentamaan raajojani. Apuköyden avulla seuraan muita alas, Lago del Pasamanos -järvelle.

Taso 5: Kylmyys, 20.00 - 23.00

Vihdoin viimein olemme Rio Coventosan tasolla. Luolaston pohjan virta on Turbinan jälkeen tervetullut näky. Toki varsinainen virta kulkee vielä meidän alapuolellamme, ja tällä tasolla siitä on olemassa lähinnä luolajärviä. Ne ovat viimenen este matkallamme ulos.

Ensimmäinen järvistä ylitetään jalat kuivina pysyen, käyttämällä aivan pinnan tuntumassa kulkevaa köysilinjaa. Korkealla järven yläpuolellakin kulkee tirolilainen köysirataratkaisu, mutta se näyttää olevan kulunut lähes puhki. Kukaan meistä ei edes harkitse sen käyttämistä. Köysi, josta on jäljellä vain pari ohutta säiettä on köysi, joka pitäisi oikeastaan ottaa pois, mutta vastuuttomasti jätämme sen paikalleen. Ei meillä ole pätevyyttä tämän alueen riggauksen siivoamiseen turvallisesti.

Leveän käytävän mutkan takana laskeudumme 10 metriä kivikkoon, joka päättyy kirkasvetiseen järveen. Järvi täyttää koko tilan seinästä seinään, eikä sen ylittämiseen ole rakennettu mitään kepulikonsteja. Se on ylitettävä uiden, samoin kaksi siitä seuraavaa järveä. Tähän pysähdymme hetkeksi.

Cueto-Coventosan läpiretkessä on kolme keskeistä haastetta: alun laskeutuminen, keskiosien pituus ja lopun järvet. Hermo- ja kestävyyskoitoksesta olemme selvinneet, nyt jäljellä on enää hukkumattomuusharjoitus. Olemme olleet maan alla 11 tuntia, ja raajoissa sen tuntee. 150 metrin uinti luolakamoissa ei ole aivan helppo operaatio, ja vesi on hemmetin kylmää.

Syömme ja vaihdamme varustekonfiguraation köysittelystä ja kiipeilystä vesitoimintaan sopivaksi. Meillä on sekalainen kokoelma uimarenkaita ja kellukkeita, ja olen itse raahannut säkissäni koko retken puolikasta märkäpukua tätä kohtaa varten. Puhallan rantalelua, joka täyttyy tuskallisen hitaasti.

Samalla kun vaihdamme vaatteita, takaamme kuuluu "Rope free!" -huuto. Hetkeä myöhemmin Andy, ensimmäinen meitä seuraavasta brittiryhmästä ilmestyy näkyviin. Pian kaikki kolme ovat paikalla.

Tukiryhmämme on vaikuttunut nopeasta tahdistamme. Kieltämättä olemme edenneet oikein kelvollista vauhtia. 12 tuntia on pätevän ryhmän tavoiteaika koko läpiretkelle; kolmelle ekaa kertaa täällä olevalle viikonloppuluolailijalle meidän kulkunopeutemme on ollut erinomainen. Vaikka luolaretkeily ei olekaan nopeuslaji, on hyvä tietää millainen nopeus on omalla mukavuusalueella, ja on mieltäylentävää tajuta, ettei olekaan lopulta niin toivottoman hidas kuin on kuvitellut. Tajuan myös, että tässä kohdassa takaa-ajajien kohtaaminen ei enää haittaa. Olemme jo tehneet itsenäisesti kaiken vaikean, ja järvien onnistunut ylitys on enemmän kiinni oikeasta ennakkosuunnittelusta kuin hetkellisestä suorittamisesta.

Vaihdettuamme kuulumisia kylmä vesi kutsuu. Luolasäkkini on säädetty kelluvaksi, ja ympärilläni on Prismasta viidellä eurolla ostettu uimarengas. Vaatteenani on märkähaalari sekä normaali luolahaalari. Näiden ansiosta pysyn lämpimänä ehkä puoli minuuttia.

Vesi on hyytävää. Objektiivisesti se ei välttämättä ole kovin kylmää - ehkä kymmenasteista tai jotain - mutta subjektiivisesti se on annos jäätynyttä helvettiä. Neopreenihanskani ovat täynnä reikiä luolaretken jäljiltä, ja käsivarsissani lämmikkeenä toimii vain tekninen kerrasto. Sormeni kihelmöivät kun kiskon itseäni pinnalla kelluvasta narusta eteenpäin ja koetan varoa pohjasta työntyviä teräviä harjanteita.

Järviä on kolme kappaletta, ja vaikka kartalla jokainen on edellistä vähän lyhyempi, voin vannoa että ne vain käyvät pidemmiksi ja kylmemmiksi edetessäni niiden läpi. Viimeisessä järvessä vauhtini on hidastunut niin paljon, että jälkeeni lähtenyt Miri ui rantavedessä ohitseni.

Kuivalla maalla kaadan vettä saappaistani ja säkistäni. Saman tien alan vaihtaa vaatteita. Luolasäkissäni on vesitiiviissä pussissa kuiva fleecehaalari, jonka haluan päälleni saman tien. Märkäpukuni on minulle hivenen liian pieni, ja sen riisuminen vaatii sormivoimia, jotka kylmyys on jo niellyt. Kun lopulta saan riisuuduttua uimahousuihini asti, luolan kylmä ilma tuntuu jo täysin neutraalilta eikä kiviseinää vasten nojaaminenkaan palella. Tämä ei varsinaisesti ole hyvä merkki.

Vielä ennen veteen menemistä tuntui siltä, että jaksaisin vaikka tuntikausia. Nyt tiedän paremmin. Sukellan fleecehaalariini ja koomaisesti puen ylleni päällyshaalarin sekä SRT-kamat. Haluaisin jotain kuumaa juotavaa tai syötävää, mutta vaikka meillä on mukana trangia, en halua nyt ryhtyä nyt väsäämään lämmintä ruokaa. Olemme uloskäynnin tuntumassa, on tyhmää jäädä tähän hidastelemaan.

Järvien jälkeen seuraa kahlaamista virrassa ja kevyttä kiipeilyä sen reunoilla. Olen täysin voimaton. Ei väsymys vaan kylmyys on viimein niellyt kaiken energiani, ja vaikka kroppani vähitellen lämpenee, mikään määrä suklaata ei tunnu palauttavan minua järkevään käyntitahtiin. Jos tiedossa olisi vielä kovempia kiipeilyjä, en välttämättä selviäisi niistä.

Jossain vaiheessa tunnistan maisemia ympärillämme. Täällä kävin kaksi päivää sitten, 12 maan alla vietettyä tuntia sitten, kun olin vielä nuori ja kokematon enkä tiennyt miltä tuntuu laskeutua Juhue Shaftia tai taistella La Turbinan ahtaikoissa. Köysinousut ja poikkarit seuraavat pölyisiä ryömintöjä. Tuskin edes tajuan missä olen. Onneksi köysitekniikka on hiottu minulla automatiikkaan asti, muistan jatkuvasti miten asiat kuuluu tehdä turvallisesti ja oikein enkä ole vaaraksi itselleni tai muille. Mutta kun ryöminnästä pitäisi nousta takaisin kävelyyn, koko kehoni vastustaa. Kovaksi pakkautunut muta on mukava alusta johon haluan jäädä nukkumaan.

Zombien lailla kävelen eteenpäin mudassa, pölyssä, kivikossa. Sitten tajuan, että luola ympärilläni kasvaa saniaisia ja heinikkoa. En ole enää maan alla, olen ulkona säkkipimeässä Cantabrian yössä. Lämpötila on lähellä hellelukemia, fleecehaalari ylläni on liioittelua. Hyönteiset ja yön äänet tunkeutuvat luolakuplaani, ja vain ensimmäinen näkemäni pieni suora puu aiheuttaa reaktion "kas, köysiosuus".

14 tunnin jälkeen olemme taas ulkoilmassa. Cueto-Coventosan läpiretki on suoritettu menestyksekkäästi.

Maanantai, 5.8. 2013

Päivän olo: Jokseenkin hidas, mutta todella voitonriemuinen

Herään aamuyhdeksän aikoihin, mutta liikkuminen ei ajatuksena huvita. Nälkä sen sijaan on huomattava. Syön aamiaista varmaan kaksi tuntia.

Olen kaatunut petiin heti tukikohtaan päästyämme. Parin tunnin nokosten, lihasrelaksanttien ja särkylääkkeiden voimalla olen saanut yöllä tavaroitani purettua sen verran, etteivät ne täysin homehdu säkkeihinsä. Tänään aikatauluni on tyhjä.

Kerron Martinille retkestämme, ja puin samalla mahdollisia virhekohtia toiminnassamme. Mitä tekisin toisin jos tekisin retken uudelleen? En mitään olennaista. Valmistautuminen oli oikea, varustelutaso oikea, toiminta luolassa järkevää ja tahti hyvä. Kaikki ongelmat olivat jälkeenpäin katsoen skaalaltaan triviaaleja. Onko tämä nyt se lähes myyttinen luolaretki, jossa kaikki menee kuten on suunniteltu? Jo oli varmaan aikakin. Eeppiseksi retkeksi luokitellaan retki, jossa monet asiat menevät kiintoisilla tavoilla pieleen siten, että retki kestää paljon suunniteltua pidempään ja on huomattavasti raskaampi. Tämän määritelmän mukaan viime kesän Berger-retki oli ehdottomasti eeppinen, Cueto-Coventosa ei. Kokemuksen laadusta tuo ei sen sijaan kerro mitään. Tämä oli paras retki koskaan.

Lähes kaiikki muut lähtevät Cueton sisäänkäynnille purkamaan köysiä kuilusta. Minä ja muut eiliset läpiretkeilijät väistämme tämän velvollisuuden - raajojeni tämänhetkisellä kunnolla en pystyisi varmaan edes kävelemään ylös vuorelle. Päivän ohjelma muodostuu eneimmäkseen toipumisesta. Luen kirjoja ja osallistun illan seikkailuun espanjalaiseen ravintolaan, jossa saamme pilkkahintaan valtavan kasan ruokaa. Englantia ei tietenkään puhuta, ja meistä kukaan ei oikeastaan osaa espanjaa. Havaitsen taas, että kielivammaisena turistina joudun taas tekemään ruokavaliollisia myönnytyksiä ja syömään kuolleiden eläinten kappaleita. On kamalaa kun ravinnon saaminen on hetkeksi tärkeämpää kuin periaatteet.

Myöhään illalla purkupartio saapuu sateen ja pimeyden läpi köydet mukanaan. Leirin komentoteltalla kuuntelen sankarillisia tarinoita köysien tuomisesta 600-metrisen kuilun pohjalta.

Tiistai, 6.8. 2013

Päivän ongelma: Miten vaikeaa voi olla löytää maan alta Euroopan toiseksi suurinta kammiota?

Vaikka lihakset eivät vieläkään ole aivan mainiossa kunnossa, yritän tänään tehdä jotain. Suunnitelmat A ja B romahtavat, joten päädyn suunnitelmaan C, joka on Cueva Cañuelan lyhyt retki. Luolassa voisi myös tehdä viiden tunnin läpiretken Tonio-Cañuela, mutta koska reittiä ei ole rigattu, retki pitäisi tehdä läpivetona - ts. mukana viedään yhtä köyttä, joka vedetään aina alas perässä kun köysiosuudesta on selvitty. Vieraassa luolassa läpivetoretki 400 metrin korkeuseroilla ei aivan kauheasti houkuta: jos laskeutuu pari köydenmittaa väärään kuiluun, saattaa löytää itsensä umpisuolesta josta ei ole enää mitään keinoa päästä ylös.

Valitettavasti muisto Cueto-Coventosan upeasta läpiretkestä on vielä mielessä liian tuoreena, että osaisin todella nauttia tekemästämme pikkuretkestä. Parin tunnin verryttely maan alla on kyllä tervetullutta, mutta sen jälkeen kaikki vaan jotenkin tympii. Koko operaatio muodostuu minulle kymmenien pienten vastoinkäymisten yhteentörmäykseksi: lähestyminen venyy, maasto on täynnä piikkipensaita, luolan suuaukkoa ei löydy, kun se viimein löytyy, reittiä haluamiimme osiin ei tahdo löytyä, sitten kuvittelen venäyttäväni jotain niskassani, kiipeilyt muuttuvat tarpeettoman hankaliksi, luolakartta on hyödytön, meitä on maan alla liikaa, ja lopulta emme onnistu edes löytämään Euroopan toiseksi suurinta kammiota joka on ollut tavoitteemme. Paluumatkalla kävellessämme ulkona kohti autoa liukastun ja koetan vielä nyrjäyttää ranteenikin. Toisenlaisessa mielentilassa olisin silti pitänyt tällaista luolaretkeä mainiona ja onnistuneena, mutta juuri nyt se on vain ärsyttävä ja turhan tuntuinen. Sentään onnistun olemaan kiukuttelematta kanssaretkeilijöilleni ja tunnistan, että ongelma on nimenomaan oman pääni sisällä.

Silti lopulta retkestä jää käteen lähinnä todella kipeä ja epäkuntoisen oloinen niska. Äh. Mutta harmi on vain pinnallista, koska edelleen pelkästään parin päivän takaisen uroteon ajatteleminen riittää palauttamaan hyvän tuulen. Oikeasti voisin tänään kuulla, etten enää Espanjassa pääse yhteenkään luolaan, ja kokisin silti lomani aivan mielettömän hyvin onnistuneeksi. Ei kai sitä paremmin enää voisi mennä.

Keskiviikko, 7.8. 2013

Päivän fantasiaskenaariot: Örkkiheimo OFD:ssä, lohikäärme Alum Potissa, lichi Cueto-Coventosassa

Niskani on edelleen liian kipeä luolailuun. Ilmeisesti pääni ei ole vielä tottunut Scurionin painoon; pitää treenata niskalihaksia parempaan kuntoon jotta tällaisia harmeja ei tulisi tulevaisuudessa vastaan. Määrään kunto-ohjelmaani lisää Judas Priestiä ja moshausta.

Telttaleirissä kovimmat SWCC-läiset ovat suunnanneet Gandara-luolan massiiviselle läpiretkelle. Miri ja Martin puolestaan ovat lähteneet Red del Silencioon ottamaan valokuvia. Monet muut pyörivät ympäriinsä ja pohtivat mitä tehdä: maan alle ei jaksa, ja ulkona on alkanut sataa niin ettei vuorilla kävelykään innosta. Minä olen tyytyväinen kerebraalisista harrastuksistani: luen ja kirjoitan ja pohdin luolapainotteista ohjelmaa seuraavan vuoden Ropeconiin, tai kenties jo tämän vuoden Traconiin.

Silencion tiimi palaa tuntia ennen kuin alan suunnitella pelastusoperaatiota, ja yötä myöden muutkin retket pääsevät takaisin. Emme ole vielä menettäneet ketään maan alle. Gandaran läpi kulkenut isojen poikien joukkue näyttää aivan kuolleelta, ja monet ilmoittavat retken olleen rankinta, mitä he ovat koskaan tehneet. En osaa edes kuvitella, mitä läpikulku olisi tehnyt minulle, jos kokeneet kovanaamatkin ovat sen jälkeen tällaisessa kuosissa.

Torstai, 8.8. 2013

Päivän omituisuus: Suojellut alueet on merkitty luolassa ohuella siimalla, jota tuskin edes huomaa. Koen walesilaisen oranssin selvästi näkyvän teipin olevan parempaa.

Aamukahdeksalta niskaan koskee edelleen, mutta särkylääkkeellä ajan kivun tiehensä. Kiipeämme autoon, ja suuntaamme Gandara-luolan alasisäänkäynnille. Miri ja Martin aikovat tunkeutua pitkälle luolaan ottamaan valokuvia syksyn Hidden Earth -messujen esitystä varten. Minä ja Velma aiomme tehdä lyhyemmän retken, ja käydä pelkästään kauniissa Salle Angelissa. Me sukellamme sisään ensin, Miri ja Martin aikovat seurata puolisen tuntia perässämme.

Systema Gandara on tämän alueen tuoreimpia luolalöytöjä, 2000-luvulla paikannettu luolasto, jossa käytävää on jo 120 kilometriä ja jonka ensimmäinen läpiretki yläsisäänkäynniltä alasisäänkäynnille onnistuttiin tekemään vasta muutama kuukausi sitten. Luolassa huomaa selvästi, ettei sitä ole vielä kovin suuri määrä harrastajia kuluttanut: kaikkialla on irtokiviä, ja kauniita, ehjiä luolamuotoja löytyy jopa melko lähellä tien vieressä olevaa sisäänkäyntiä. Läpiretki on todella haastava, ei vähiten luolan vielä kesyttämättömän luonteen vuoksi.

Alun tilavat käytävät vaihtuvat pian ärsyttäväksi konttaamiseksi, mutta parinkymmenen minuutin jälkeen niistä pääsee köysiosuuksiin ja 40 metrin laskeutumisen jälkeen edessä aukeaa Salle Angel. Sali on liian suuri yhdellä jättivalolla valaistavaksi, ja eräässä kulmassa kohiseva korkea vesiputous täyttää tilan vesihöyryllä. Vesiputouksen läheltä löytyy matala kammio, joka on aivan täynnä käsittämättömän muotoisia heliktiittejä. Kammion läpi puhaltava tuuli on taivuttanut kaikki luolamuodot samaan suuntaan, ja on todella vaikea uskoa, että katosta sojottavat karvaisen näköiset möhkäleet ovat kiveä eivätkä joidenkin kasvien juuria.

Palatessamme kammion yläosaan Miri ja Martin ilmestyvät paikalle. He antavat meille raportin viimeisimmästä reittisuunnitelmastaan sekä paluuaika-arvionsa; sitten he suuntaavat syvemmälle luolaan ja me katsomme heidän valojensa katoamista usvaan. Sitten käännymme ja vilistämme takaisin sisäänkäynnille. Maan alla kuluu yhteensä neljä tuntia, ja retki on miellyttävän kevyt. Gandara on kyllä kaunis luola, mutta ei varsinaisesti jätä minulle suunnatonta intoa lähteä puskemaan sen läpi. Vaikka sitten olisin ehkä kymmenen ensimmäisen koskaan niin tehneen ihmisen joukossa...

Löhöämme läheisellä nurmikolla, kunnes Brian ilmestyy hakemaan meidät takaisin leiriin. Paluumatkalla ehdin kunnolla ihailla maisemia. Satojen metrien korkuinen vuorenrinne, jonka takana Miri ja Martin nyt seikkailevat näyttää uskomattomalta. Vuoristossa hengaaminen saa minussa aina aikaan halun pelauttaa fantsua eeppisessä ympäristössä.

Päivän retkeläisten palattua lähes koko SWCC:n seurue syö päättäjäisillallisen leirintäalueen ravintolassa. Huomenna paikalla on enää purkryhmä, sekä pari fanaatikkoa viimeisellä läpiretkellään. Illallinen on organisoinniltaan rasittava (jos jokainen kuitenkin maksaa oman ruokansa, miksei ravintola voi toimittaa erillisiä laskuja) ja sosiaalisesti ärsyttävä, ja sen jälkeen koen olevani valmis tappelemaan ihmisten kanssa. On selvästi aika lähteä kotiin.

Perjantai, 9.8. 2013

Päivän lasti: 300 metriä köyttä

Vihainen espanjalainen maajussi huutaa meille hevosensa selästä. Kukaan ryhmässämme ei varsinaisesti ymmärrä sanoja, mutta viesti on selvä: olemme hänen maillaan, eikä hän arvosta että kävelemme hänen pellollaan ja pelotamme hänen lehmiään. Pakenemme kukkulaa ylös ennenkuin ukko kaivaa haulikon esiin.

Seuraamme Red del Silencion läpiretkelle lähtevää viimeistä ryhmää kukkulan harjanteelle. Helle on palannut ja haalarin alla minulla on valtavan kuuma. Onneksi vettä on runsaasti mukana.

Red del Silencio on eräs niistä retkistä, jonka olisin kovin halunnut täällä tehdä, ja juuri nyt minulla olisi erinomainen motivaatio, kunto sekä tilaisuus. Valitettavasti en ole täällä matkustamassa luolan läpi, vaan osana purkuryhmää. Minä, Velma, Gary ja hänen kaksi teinipoikaansa ei ole aivan niin suuri joukkue kuin tämän tasoiseen operaatioon ehkä haluaisin, mutta kai me selviämme näinkin.

Laskeudun maan alle ensimmäisenä purkuryhmästä. Helteen jälkeen luolan viileys tuntuu taivaalliselta. Pian saavutan läpiretkeä tekevät luolailijat. Red del Silencion alkuosa on pelkkiä kuiluja, köysilaskeutumista köysilaskeutumisen perään, välillä poikkikulkuja kapeiden kuilujen ylitse tai korkeintaan kolmen askeleen kävelyä edellisen kuilun juurelta seuraavan huipulle. Kuiluja ei ole niin tajuntaa räjäyttäviä määriä kuin Cueton Juhue Shaftissa, mutta joka tapauksessa köysissä mennään vajaat 200 metriä alaspäin. Köysikulut muistuttavat Lost Johns'ia, joka kuuuluu luolana ehdottomiin suosikkeihini. Laskeutuminen on hilpeää.

Lopulta läpiretkeä aikova ryhmä saavuttaa pohjan ja irrottautuu köysistä. Toivotan heille hyvää retkeä, ja mielipuolisesti hohottaen vetäisen köyden heidän ulottuviltaan ja katkaisen heidän tiensä takaisin. Purkutöiden käynnistyttyä heillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin, koko 10 tunnin läpiretki. Kaikuva luola on aivan mahtava ympäristö mielipuoliselle naurulle.

Sitten ryhdyn Velman kanssa purkamaan köysiä. Tämä on raskasta mutta hauskaa hommaa. Noustaan ylös köyttä, kiinnittäydytään turvallisesti johonkin, puretaan yläankkuri, sullotaan köysi säkkiin, edetään. Tästä periaatteessa yksinkertaisesta reseptistä löytyy ainakin tusina muunnelmaa eri muotoisissa kuiluissa ja jännittävissä poikkikuluissa. Ensin minä puran, sitten Velma. Kun ensimmäinen valtava säkki täyttyy, lähetämme sen Garyn mukana ylöspäin, mutta sen jälkeen teemme kaiken kahdestamme.

Luola ympärillämme on tumma, kostea ja kaikuva. Etenemme kiireettömästi mutta tasaisesti. Välillä köyden saaminen säkkiinsä tai säkin vieminen ylös poikkeuksellisen hankalaa rotkoa kirvoittaa ärräpäitä, mutta hetkellisten kiukuttelujen läpikin on mukavaa kokea olevansa hyödyllinen koko operaatiolle. Viimeisen luolan viimeinen purkuryhmä on täydellinen komennus koko kesän viimeiselle luolapäivälle. Maillonit, hängerit, sulkkarit ja köydet sullotaan säkkeihin ja viedään ylös, kunnes niitä seuraavana kesänä jälleen tarvitaan.

Vähän ennen viittä saavutamme päivänvalon. Meillä on molemmilla kannossa painava säkki, joista molemmissa on noin sata metriä purettua köyttä. Paluumatkalla onnistumme välttämään vihaisen karjatilallisen löytäessämme polun, joka kiertää hänen laitumensa.

Lauantai, 10.8. 2013

Päivän sopimattomuus: Räävittömät jutut suomeksi. Lentokentällä kyllä joku muukin saattaa ymmärtää näitä.

Hengaamalla brittiporukassa olen välttänyt pahimmat espanjalaisuuskokemukset, mitä nyt välillä on asiakaspalvelu on ollut vähän jännittävää ja kukaan ei tietenkään ole puhunut mitään muuta kieltä kuin espanjaa. Bilbaon lentokentällä sen sijaan pääsen kohtaamaan prosessit, joita kukaan ei oikeastaan ole suunnitellut tai ainakaan optimoinut käsittelemään yhtään suurempia määriä ihmisiä. Ajatus suuremman espanjalaisen lentokentän kohtaamisesta karmii, kun pienelläkin saadaan aikaan jo näin hyvä sekamelska. Onneksi olemme paikalla reilut kaksi tuntia ennen lennon lähtöä, koska jonot etenevät sieluttoman hitaasti ja henkilökunta tuntuu keskittyvän keskinäiseen höpöttämiseen töidensä tekemisen asemasta.

Matkustaminen kotiin on hidasta ja Frankfurtin lentokentällä saa taas odotella tuntikausia. Sentään Lufthansalla matkustaminen on miellyttävää. Puimme matkalla kokemuksiamme. SWCC:n Espanjan-leirejä on tavallisesti pidetty kovina operaatioina, ja meidän mukanaolomme täällä on toiminut testitapauksena sille, voivatko myös viikonloppuluolailijat saada näistä jotain irti tai ehkä jopa tehdä Cantabriassa isompia retkiä. Cueto-Coventosan läpiretkemme osoittaa, että jopa ihmisten joiden ei ole edes mahdollista treenata oikeissa luolissa kannattaa lähteä mukaan.

Laskujeni mukaan olen tämän kesän aikana tehnyt 17 luolaretkeä, ja viettänyt maan alla 73 tuntia. Jos Millau lasketaan kesäksi, retkiä on ollut 21 ja tunteja 89. Näin tulee lomailla.

Sunnuntai, 11.8. 2013

Päivän oikaisu: Väitin Juhue Shaftin olevan Euroopan syvin kuilu, mutta lähteet kyseenalaistavat tämän.

Saavuin kotiin lentokentältä yhden aikaan aamuyöstä. Puoli kuuden maissa heräsin, ja totesin että olohuoneessa oli käynnissä Valve-pelin jatkot. Liityin joukkoon, mutta jatkot päättyivät puolessa tunnissa, eikä jäljelle jäänyt oikein muuta vaihtoehtoa kuin painua takaisin nukkumaan.

Päivä koostui kamarallista ja elokuvasta. Pacific Rim oli älyvapaa mutta nätti, eikä minulla ollut mitään tarvetta suhtautua siihen erityisen kriittisesti. Isoin harminaihe oli, että päähenkilö oli aivan kauhea pökkelö.

Maanantai, 12.8. 2013

Päivän musiikki: Pacific Rimin soundtrack

Viimeinen lomapäivä meni vetelehtiesä ja peliä kirjoittaessa. Visuaaliseen ilmeeseen liittyvissä asioissa digitaalinen tekniikka voitti, ja huomasin olevani järjestämässä itselleni piirtolevyä. Sitä onkin tässä hyvä opetella käyttämään.

Ulkona oli sateista ja syksyistä. Tämä ei merkittävästi haitannut, kesäloma on kerrankin ollut riittävän pitkä.

Tiistai, 13.8. 2013

Päivän fiilis: Lomaltapaluukrapulainen

Mitä pidempi pudotus, sitä kivuliaampi pohjakosketus - ja mitä pidempi loma, sitä kivuliaampi paluu arkeen. Kuuden viikon poissaolon jälkeen muistin tuskin edes omaa nimeäni, sähköpostissa odottavat ongelmaraportit ja toimenpidepyynnöt olivat täysin käsittämättömiä. Aloitin niiden purkamisen helpoimmasta päästä siinä toivossa, että vähitellen ymmärrys palaisi.

Outoja ongelmia satoi niskaani pitkin päivää, ja töistä lähtiessäni olin niin nuutunut, etten jaksanut edes lähteä uimaan. Kotona pelkän möllöttämisen keskeytti Windowsin turvapaikat, jotka täytyi taas tunkea paikalleen. Voisin tietysti automatisoida tämän, mutta olen aivan varma että jos teen niin, turvapaikat sotkevat puolet palvelimista asentuessaan.

Keskiviikko, 14.8. 2013

Päivän sarjakuva: Astro City. On se vaan laadukasta, ja myös hahmodesign on parempaa kuin muistin.

Lomailuni on näköjään raunioittanut minut fyysisesti. Viidestä raajastani täydessä kunnossa on vain vasen jalka; huvittaisi liikkua, mutta kiipeily varmaan repisi minulta irti jäseniä, ja sateessa pyöräileminen on kaikkea muuta kuin hauskaa. Töissäkin koetan välttää painavien asioiden kantamista ja siirsin kiipeilyä vaativan homman ensi viikkoon siinä toivossa, että olen silloin paremmassa kunnossa.

Sain pari käsittämätöntä ongelmaa ratkaistua, mutta niitä oli onneksi vielä paljon jäljellä. Kotiin selvittyäni uppouduin piirtämiseen, ja hyvä tavaton että se oli taas vaikeaa. Kolmen tunnin tuhertamisen jälkeen olin saanut aikaan kolme pientä kuvaa, jotka eivät olleet kauhean huonoja. Lisäksi nämä olivat vasta concept artin tasoisia luonnoksia; itku pääsee kun pitää alkaa työstää oikeaa kuvitusta.

Torstai, 15.8. 2013

Päivän unohdus: Projektin koodiin ennen lomaa tehdyt muutokset. Miten näitä enää muka puolentoista kuukauden jälkeen...

Sain viimein harrastettua vähän liikuntaa luolaretken jälkeen ja käytyä uimassa. Merkittäköön pöytäkirjaan, että uinti maauimalan lämpimässä vedessä ilman säkkiä ja haalaria on yllättäen kevyempää kuin maanalaisessa järvessä.

Viisaana ihmisenä olin ottanut itselleni loman jälkeen ensimmäiseksi kolmen päivän työviikon. Se oli hyvä, koska töiden jälkeen tuntui etten olisi enempää heti jaksanutkaan. Luolailu on pilannut minut työntekijänä.

Perjantai, 16.8. 2013

Päivän mieleenpalautus: Photoshop ja värit

Vaikka Sic Semper päättyikin, en näköjään pääse eroon vaihtoehtomaailmoista. Käytin ison osan päivää piirrellen lippuja ja karttoja toisten ihmisten vaihtoehtohistoriaprojektiin - tai rehellisemmin, toteuttaen piirto-ohjelmalla muiden ihmisten jo laatimaa designiä.

Pelasin myös Fallout: New Vegasia, kunnes kohtasin bugin, joka teki mahdottomaksi läpäistä tehtävänsä. Huoh. Kuulinhan minä, että tällaista tapahtuu, mutten uskonut.

Viikonloppu, 17.-18.8. 2013

Ajankohdan histel: Kalannahan parkitseminen. Hämärää touhua.

Lauantaina pyöräilin Otaniemeen ja lähdin veneellä Pentalan saareen katsomaan museota. Ei kuulosta tyypilliseltä toiminnalta minulle, tiedän. Kulttuurimuseot ovat edelleen minusta vähän hassuja juttuja - luolaharrastuksessa törmäilee jatkuvasti juttuihin, joiden ikä ja vaikuttavuus saa inhimillisen historian näyttämään lyhyeltä. Ei varmaan pitäisi asettaa inhimillisiä saavutuksia samalle viivalle näiden kanssa, mutta kun se on vähän vaikeaa.

Saaressa oli järvi, jossa oli lämmintä vettä, joten pääsin uimaan hieman. Päivä oli niin sateinen, että olin joka tapauksessa aivan märkä. Matkalla saareen ja takaisin vastaanotin kritiikkiä Sic Semperistä. Nyt vasta oivalsin lukuisia heikkouksia, joita kampanjassa oli ollut. Turhauttavinta oli, että monet ongelmista olivat luonteeltaan ratkeamattomia - ts. tietyillä alkuehdoilla (joista tahdoin kyllä pitää kiinni) ongelmat olisivat ilmenneet käytännössä automaattisesti. Toisaalta osa ongelmista olisi kyllä voitu kiertää paremmilla pelinjohdollisilla käytännöillä. Ei yllättäen, isoimmat ongelmat ilmenivät alueilla, joihin olin Sic Semperissä pyrkinyt suhtautumaan aivan eri tavoin kuin aiemmissa peleissäni.

Emotionaalisesti osaan nykyään vastaanottaa kritiikkiä, joten seuraava ongelmani on älyllinen: kun minulle osoitetaan kohdat, jotka peleissäni eivät toimi, minun pitäisi vielä osata jotenkin korjata ne. Miten ihmeessä tähän nyt sitten pystyy? Ehkä pitäisi tulevaisuudessa kritiikin vastaanottamisen jälkeen välittömästi käydä keskustelu "miten voisi tehdä ensi kerralla niin, että asiat toimisivat paremmin"? Kun tuon vaan vielä jotenkin muistaisi.

Sunnuntaina en tehnyt juuri mitään. Ajatukseni oli kirjoittaa ja piirtää, mutta sen sijaan luinkin sarjakuvia koko päivän. Kutsutaan sitä nyt vaikka taustatutkimukseksi sitten.

Maanantai, 19.8. 2013

Päivän harmittelu: Pienten asioiden muuttaminen sääntöjärjestelmässä johtaa siihen, että toinen osa järjestelmää alkaa notkua. Eikä tämä ole edes Champions.

Loman aikana tehdyt työt tarkoittavat, että minulla on kasa kellokortissa näkymätöntä plussaa. Aikeeni oli tänään ravistella se kaikki pois ja lähteä jo puolenpäivän aikaan, mutta tämä ei ollutkaan korteissa kun hommia tulikin paljon. Käyhän tämäkin.

Vaikka viikonloppuna olikin tullut vähän ulkoiltua, kroppa kaipasi lisää liikuntaa. Sitä ei kuitenkaan tänään ollut tarjoilla. Tainan palattua Turkuun ei ollut oikein helppoa kiipeilyseuraakaan, tosin luolien jäljiltä vielä ainakin yksi raaja oli vähän liian epäkuntoinen seinällä roikkumiseen. Opiskelin sitten pelimatskua sen sijaan.

Tiistai, 20.8. 2013

Päivän lelu: Wacom Intuos 2 (?)

Palaverit, IIS, byrokratia ja Outlook 2010:n kirous saivat minut töissä repimään hiuksiani. Pakenin näitä mielekkäämpien haasteiden pariin. Ts. pummin Udelta Wacomin piirtolevyn, ja opettelin käyttämään sitä.

Piirtolevyn käyttö ei ollut mitenkään intuitiivista, ja jaksoin tapella sen kanssa lähinnä, koska ajatus kynällä tussaamisesta täytti minut vielä suuremmalla inholla. Tunnin väkertämisen jälkeen aloin hahmottaa jotain siitä, miten asioita kannattaa tehdä, ja parin tunnin jälkeen ensimmäinen kelvollinen kuva alkoi olla valmis. Hidasta tämä on, mutta jälki tuntuu olevan parempaa kuin käsin piirtämällä - tai ainakin minulla on nyt optioita, joita ei aiemmin ole ollut. Kun epäonnistuneita osia voi vaan piirtää viileästi uudelleen, prosessit toimivat kuten niiden pitäisikin.

Iltaa kohti päädyin myös puukottelemaan valitsemaani wikialustaa saadakseni siihen tahtomaani toiminnallisuutta. WikkaWikin dokumentaatiopalvelin oli nurin, joten ohjeistuksen hakeminen oli hienoisen turhauttavaa. Lopulta ratkaisu löytyi yksinkertaisemmin kuin olin edes kuvitellut. Nyt minulla on wikialusta, jolla sivut näyttävät erilaisilta riippuen tunnuksesta, jolla on kirjauduttu sisään. (Tai vähän sinne päin ainakin, mutta riittää minun tarkoituksiini.)

Keskiviikko, 21.8. 2013

Päivän nerokkuus: Pieniltä lapsilta voi piiloutua kiipeämällä puuhun, koska ne eivät katso ylöspäin.

Työvirettä ei tänäänkään oikein ollut, joten käytin vielä pari loman aikana kertynyttä irtotuntia pois ja livahdin kotiin piirtämään lisää. Alkuillasta siirryin Miken luo syömään, juttelemaan roolipeleistä ja leikkimään Aslanin sekä naapurin kakaran kanssa. Yllätyksettömästi 3-4 -vuotiaiden piilo- ja kiipeilylekit olivat juuri sopivaa touhua omallekin kehitystasolleni.

Torstai, 22.8. 2013

Päivän ärtymys: Yhteinen levytila isolla laitoksella tarkoittaa, että kaikki kuvittelevat että heillä on rajattomasti levyä.

Heti kun sain piirustuspöydän ajurin toimimaan kunnolla, hukkasin keräämäni piirtotaidot. On tämä nyt taas vaikeaa.

Perjantai, 23.8. 2013

Päivän protokolla: NTLMv2

Jälleen perjantaiksi olivat kasaantuneet kaikki viikon kurjat, älyttömät ja hulluksi ajavat hommat. Ainakin kolme asiaa kieltäytyi toimimasta järkevästi, ja mitään niistä en saanut kuntoon päivän aikana. Jee. Kuvaavaa oli, että koin valopilkuksi nakituksen museon laatutyöryhmään, koska byrokratiaan, toisin kuin tietotekniikkaan, tehoaa aina raaka voima.

Kotona piirsin, kirjoitin ja pakkasin luolakamoja viikonlopun road trippiä varten. Voi kumpa siihen kuuluisi jokin oikeakin luola eikä pelkästään suomalaisia pieniä koloja.

Viikonloppu, 24.-25.8. 2013

Ajankohdan luonnonmuoto: Högbergetin virtauseroosioluola

Valtakunnan päälehti halusi tehdä jutun suomalaisista luolista retkikohteina. Niinpä otin varhain lauantaiaamuna kantoon ison repullisen lainavarusteita ja yhytin toimittajan (Maria), kuvaajan sekä paikallisasiantuntijan (Antti Retkipaikka.fi:stä). Nousimme autoihin ja lähdimme kiertueelle Uudenmaan luoliin.

Suomalaiset luolat eivät ole minun vahvin alueeni; osaisin tehdä tällaisen kierroksen Etelä-Walesissa tai Yorkshiressa, mutten omalla takapihallani. Vaan tämän vuoksi roolini tässä olikin olla lähinnä varustekuljettaja, valokuvausmalli, sekä hupaisten ulkomaananekdoottien lähde. Antti sen sijaan oli paikantanut meille kuusi keskenään täysin erilaista luolakohdetta, joita viikonlopun aikana juostiin läpi. Lauantaina seikkailtiin idässä, sunnuntaina lännessä.

En ollut kaikissa luolissa käynyt etukäteen. Mäyräkallio hämmästytti jyrkänteellään, johon halusin heti rakentaa kiipeilyreitin tai pari. Kirkkonummella vastaan tuli jääkauden sulamisveden graniittiin kaivertama sileä ja pyöreämuotoinen tunneli, jollaista en ole ikinä aiemmin nähnyt. Muut luolat olivat tuttua Torhola-Sipoo-Bombergsgrottan -linjaa. Sipoossa pääsin taas käymään kylmässä vedessä ilman märkäpukua, mutta liekö Espanja sitten opettanut minulle kylmänsietoa, kun kokemus ei ollut alkuunkaan niin hyytävä kuin olin kuvitellut.

Veimme toimittajia läpi suunnilleen kaikesta mistä itsekin menimme, mikä Torholan tapauksessa oli mm. ahdas ryömintä aivan kellariin asti. Hesarin rahoilla söimme ja ajelimme - tällainen korporaattisponsorimeininki saisi olla vallalla useamminkin. Koko luolaviikonloppu oli todella jees, ei vähiten koska toimittajilla ei ollut vallalla minkäänlaista "yök, en tuu" -asennetta. Muistan Turku TV:ssä olleen luolaepisodin, joka tuntui lähinnä koostuvan siitä, kuinka toimittaja valitti ettei halua kiven alle, ja tämä oli ärsyttänyt minua aivan rajattomasti. Mutta nyt kaikki möyrivät ja änkeytyivät yhtäläisesti. Maltan tuskin odottaa, että juttu tulee ulos.

Maanantai, 26.8. 2013

Päivän supersankari: Animal Man

Kun uni loppui aamuviideltä, selvisin museolle vähän seitsemän jälkeen ja sainkin sopivasti kiinni järkevistä töistä. Vaihteeksi turhautumista aiheutti Apache, mutta otin sen kyllä paljon mieluummin kuin Winkun tai Drupalin kanssa painimisen.

Töiden jälkeen haahuilin kaupunkiin saapuneen Tainan kanssa ympäri keskustaa. Ohjelmassa oli hahmonluontia peliproggikseen.

Tiistai, 27.8. 2013

Päivän kysymys: "Onko ne luolat ihan maan alla?" Mitähän kysyjä odotti vastaukseksi mikä ei olisi "joo"?

Jotenkin työpäivä venyi täysimittaiseksi, vaikka olin ajatellut olla paikalla vain tovin. Saatuani viimein työni jonkinlaiseen päätepisteeseen pyöräilin Tainan kanssa varuste.net:in kautta Mirin ja Velman luo hengaamaan. Ohjelmassa oli vähän luolalehtiasiaa ja paljon kesän retkien valokuvien sekä juttujen ihmettelyä.

Keskiviikko, 28.8. 2013

Päivän pohdinta: Pitäisikö sitä piirtää joskus ihan taustojakin? Ehkä kokeilla sarjakuvasivuja taas?

Käytettyäni piirtolevyä viikon olen nyt täysin myyty. Kuvia syntyy jos nyt ei triviaalisti niin ainakin suhteellisen vaivattomasti, ja koen pystyväni keskittymään designiin ja muihin olennaisiin seikkoihin. Tuotan luonnoksia ja heitän niistä epäinspiroituneet pois, hion melkein-onnistuneista kuvista onnistuneita ja muutenkin olen asettanut kuvilleni jonkinlaisia laatustandardeja. Ei näitä aiemmin vaan ollut.

Ruokahalu kasvoi syödessä, ja huomasin katselevani verkkokaupasta ihan oman piirtolevyn hintaa, ja mietin, miten suuren kehtaisin ostaa. Varmasti en aikoisi sortua näytölliseen piirtopöytään, sehän maksaisi tonneja. Mutta entä jos keksisin jonkin keinon vähentää sen verotuksessa...

Torstai, 29.8. 2013

Päivän saavutus: Kuva, jonka kehtaa näyttää

Juostuani päivän palavereissa ja oltuani byrokraattinen palasin piirtämisen pariin. Eräs uppiniskainen hahmo ei piirtynyt sitten millään, mutta toisesta tuli ensimmäinen oikeasti suht hyvä kuva, jonka olin piirtolevyllä saanut aikaan. Tämä ei myöskään olisi onnistunut kynällä ja paperilla.

Piirtämisen ohella seurasin ohimennen ihmisiä irkissä ja koin ahdistusta kun kaikki eivät olleet samanlaisia kuin minä enkä osannut edes artikuloida että se ahdisti minua. On hyvä huomata, etten vielä ole niin kypsä aikuinen, etteikö minua voisi muutamalla oikealla heitolla saada suunnattomasti harmistumaan. Sentään tajusin olla ryhtymättä tappelemaan ihmisten kanssa.

Perjantai, 30.8. 2013

Päivän valitus: Niin paljon luolia, niin vähän lomaa ja rahaa

Antauduin yhden tietoteknisen ongelman edessä, toisen sain ratkaistua, kolmannen muutin hallinnolliseksi. Siinä olivatkin sitten päivän saavutukset. Sen jälkeen juoksin retkeilytarvikeliikkeissä ja istuin Mirin kanssa puhumassa luolaisia. Näen jo nyt, että ensi kesänä on vaikea valita, mitä kiinnostavia retkiä haluaisi tehdä. Tavallaan huvittaisi mennä takaisin Gouffre Bergeriin, toisaalta Espanjassa voisi matkustaa Red del Silencion läpi, Britanniassakin voisi puuhata jotain eeppistä.

Koetin rauhoittaa itseni luolahaaveista tietokonepeleillä. Don't Starve on aika jännä.

Lauantai, 31.8. 2013

Päivän piirtofiilis: Kaikki hahmoni vaikuttavat joko luonteettomilta tai plagiaateilta.

Piirrettyäni ja kirjoitettuani koko aamupäivän aloin olla täysin turhautunut designerin kykyihini. Kyllähän sitä alkaa jo kuvia saada aikaiseksi, jopa siinä määrin että alan oikeasti harmistua visuaalisen mielikuvitukseni rajallisuuteen. Joskus muinoin pidin Astro Cityn designiä sekavana, mutta sentään siinä on luonnetta. Omissa tekeleissäni geneerisyys vallitsee. Lopulta pakenin kuvitusharmistusta Käpylään pelaamaan Kaisan ja Syksyn kanssa lautapelejä. Kuten yleensä, hävisin kaikki pelini, mutta eipä sillä suuresti väliä.

The Stars Are Right oli astronomisesti kajahtanut Cthulhu-peli, jossa järjestettiin tähtitaivasta uudelleen, niin että valitsemasi muinaiset jumalat voisivat nousa ja tuhota kaiken. Ninjato taas oli monimutkainen resurssihallintahelvetti, jossa moraalittomat ninjat lahjoivat, ryöstivät ja murhasivat tiensä Japanin kovimmiksi jätkiksi. Pelin muka-vakava esitysasu ja raskas, tarkkaa laskemista painottava mekaniikka eivät oikein soveltuneet lautapeliin, joka ensimmäisen kierroksen jälkeen varmasti degeneroituu pelkästään hassujen ninjaleffakliseiden elävöittämiseksi. Sittenkin aivan pidin molemmista näistä peleistä, vaikkakin ninjani oli vaarallinen kuin kirsikankukka ja hiljainen kuin taifuuni.

Kotiin pyöräillessäni ulkona oli kylmä ja kesä loppunut. Pakenin syksyistä yötä vielä Don't Starven pariin, ja tulin jättimäisen kuusen tappamaksi. Nöyryyttäkää vielä vähän lisää, pelit.