Ensimmäinen laskeutuminen päivänpaisteesta pimeyteen suoritetaan aivan vesiputouksen vieressä, ja päälle saadaan hyvät pärskeet. Sen jälkeen alkaa ryömintä veden puoliksi täyttämää tunnelia pitkin. Tämä on jo itsessään aika viileää, ja ryömintääni hidastaa säkki, jossa on 70 metriä köyttä - ja köysi alkaa tietenkin purkautua säkistä kovassa virrassa. Eteneminen on tuskallista. Onneksi sää on aurinkoinen, sateella tässä pelottaisi hurjasti. Sentään minulla on polvisuojat - Tainalla on furry, muttei suojia.

Märkä ryömintä päättyy kapeaan käytävään, jonka läpi alas jylisee 20-metrinen vesiputous. Matkamme jatkuu sitä alas. Eikä siis putouksen vierestä tai erossa putouksesta, vaan suoraan jääkylmän suihkun keskellä. Tästä ei ole tarkoituskaan tulla takaisin ylös, eikä se olisi mahdollistakaan vesimassoja vasten. Viritämme pull-through ankkurin, eli päästyämme alas kiskomme köyden perässämme.

Gordonin kadotessa kuohuihin huomaan potevani pahaa uskon puutetta. Putous ärjyy niin, että puhuminen on mahdotonta, ja laskeutuminen näyttää koostuvan lähinnä pään työntämisestä satunnaisesti ulos vesimassoista. Mikä helvetin itsemurharetki tämä oikein on? Tainalla on samanlaiset fiilikset. Lopulta onnistumme keräämään riittävästi rohkeutta lähteäksemme alas - ensin Taina, sitten minä. Taina näyttää pääsevän alas yllättävän kuivana pitäen jalkansa kiinni seinässä ja kulkemalla vesiputouksen yläpuolella, ja kun hän pääsee alas ja "Rope free!" -huuto kuuluu juuri ja juuri jylinän yli, koetan samaa.

En aivan onnistu. Parin metrin jälkeen jalkojeni alla ei olekaan kivistä seinää vaan tyhjää, ja sitten olen elämäni suurimmassa kylmässä suihkussa. Onneksi köysi kulkee suoraan ja laskeutumislaite ei temppuile. Tähän jumiin jääminen olisi Huono Juttu. Alas niin nopeasti kuin uskallan, ohi parin putouksessa olevan portaan, ja lopulta pohjan lammikkoon. Not going to get wet, tosiaan. Voisin kuristaa Gordonin, jos vesiputous ei olisi oikeasti ollut myös mielettömän upea. En tiedä, onko se suurin mitä olen maan alla koskaan nähnyt, mutta se on varmasti suurin jota olen koskettanut.

Yordas Cave loppuu yhden suuren kammion jälkeen. Höh, juuri kun olin pääsemässä fiiliksiin.

YSS

Ei yllättäen kaksi fyysisesti ja psykologisesti suht raskasta luolaa on vienyt voimat. Ripustettuamme kamat kuivumaan ja hyvästeltyämme Gordonin emme jaksa laittaa ruokaa, vaan käymme naapuripubissa syömässä mautonta kasvismössöä. Laatuvaatimukset eivät juuri nyt ole kovin korkeat: tiedostan, että ruoka on todella meh, mutta syön sitä kuin se olisi suurinta herkkuani. Spartalaiset tiesivät, mikä on paras mauste.

Scurionien virittelykin saa tältä illalta jäädä, ruuvimeisseleitä ei kuitenkaan ole ja energiatasot ovat matalat. Kumma kylä, mökki on edelleen aivan tyhjä. Näköjään kuudella punnalla per päivä saa sitten vuokrata Yorkshiresta omaan käyttöön kalustetun talon ja pihan.

Päivän valaistus: 700 lumenia per luolailija

Nousen varhain tutkimaan uutta teholamppuani. Tekninen käsityö ja kaikenlaiset workshoppia vaativat hommat ovat minulle yleensä aika tuskaa, ja niin tälläkin kertaa. Enimmäkseen improvisoiduilla työkaluilla (poran virkaa toimittaa keittiöveitsi, ruuvimeisseliksi kelpaa lusikka) hyökkään kypäräni kimppuun, ja rei'itän, raastan ja väännän sitä kunnes olen saanut Scurion Basicin pultattua kiinni siihen. Vähän itkua ja epätoivoa se vaatii, mutta onnistuu parissa tunnissa. Taina saa myös omansa kokoon.

Turbovaloja on tottakai testattava. Olemme saaneet vihjeen luolasta, jonne ei tarvitse sisäänpääsylupaa ja jossa selviää yhdellä köydellä. Lähdemme sinne. Luolamökillä näyttäytyy jopa muutamia muita ihmisiä. Ehkä YSS ei olekaan aivan niin eloton kuin miltä se on vaikuttanut, ja viikonloppuna siellä on sosiaalista ja vilkasta.

Valley Entrance, Ingleton

Vajaan kilometrin päässä eilisistä seikkailupaikoistamme rinteessä on muovinen putki. Hyppäämme sisään ja päädymme matalaan kammioon. West Kingsdale System alkaa epämiellyttävänä kyykkykävelynä tylsää mutkittelevaa mukulakivikäytävää pitkin, ja jatkuu ... samanlaisena. Uudet valtavan tehokkaat luolavalomme näyttävät meille tympeän ja yksinkertaisen sisäänkäyntiosuuden koko komeudessaan. Muistankin, miksi pidän enemmän luolista joihin mennään sisään köydellä.

Sentään alun selkäämurskaavan vaappumisen jälkeen vastaan tulee köysilaskeutuminen kauniiseeen virtaan. Taina saa vuorostaan toimia riggaajana. Virrassa pääsen riemuitsemaan uudesta lampustani. Aina aiemmin olen ollut isommissa tiloissa vähän rampa, nyt vaan heitän vähän lisää hanaa valooni ja näen vaikka mitä. Kingsdale Master Caven kivi on kauniin vaaleanruskeaa ja virta kirkas ja vuolas muttei liian ärhäkkä. Tungemme ylävirtaan niin ylös kuin pääsemme, ryömimme jopa ahtaasta kivikosta vettä vasten ja päädymme paikkaan, joka ilmeisesti on Master Junction. West Kingsdalen luolastoon olisi kasapäin sisäänkäyntejä, useimmat niistä vain vaativat enemmän köysiä kuin mitä meillä on.

Otamme paljon valokuvia. Tämän on tarkoitus olla ensimmäinen kuvausretkemme, ja olen varautunut mallina seisoskeluun. Virta ei ole lämmin paikka jossa vain olla, mutta haluan itsekin täältä hienoja kuvia joten koetan olla valittamatta ihan niin paljon kuin yleensä. Sittenkin valokuvausretkillä tulee aina kylmä, eikä tämä ole poikkeus.

Luolaa riittäisi vielä vaikka miten paljon, mutta emme koeta ehtiä aivan jokaiseen kolkkaan. Alkupään juuri liian matalat holvit ovat yhtä inhottavia toiseen suuntaan. Jos tänne tulemme uudelleen, käytämme kyllä jotain sisäänkäyntiä jossa on kuilu alussa.

YSS

Luolamökki on palatessamme aivan tyhjä. Olemme jättäneet taululle ilmoituksen paluuajastamme, kuten käytäntö on, ja kuvittelisin että näin viikonloppuna joku jopa valvoisi niitä. Vaan eipä ketään näytä moinen kiinnostavan. Yöhön asti saamme olla luolamajassa kahdestamme. Ei ole kauhean luottamustaherättävää, että mökissä kovilla ukaaseilla edellytetty ilmoitusjärjestelmä ei millään tavalla tunnu toimivan. Pitänee vastaisuudessa käyttää kaveripäivystystä eikä näitä epäluotettavia paikallisia.

Päivän ruoka: Kukkakaaligratiini. En ole mikään ruokabloggaaja, joten riittänee kun sanon, että tämä on parasta, mitä olen Englannissa koskaan syönyt.

Kolme luolapäivää, yksi vapaapäivä. Vapaapäivä tarkoittaa varustehuoltoa, geokätköilyä ja tavallista turistimeininkiä. Taina paikantaa jostain Hawes-nimisen pikkukaupungin, jossa on maineikas juustola. Ajatus brittiläisestä juustolasta on minusta yhtä vaikuttava kuin eteläpohjalaisesta vuoresta, mutta paikka on täynnä Wallace and Gromit -kuvia, ja tajuan, että kyseessä ilmeisesti on Wallacen tarinoiden suosikkimeijeri.

Geokätköily johtaa outoihin paikkoihin kalliolle ja pikkuteille. Ruoka on hyvää. Jossain vaiheessa YSS:lle pöllähtää avoimesta ovesta joukko teinejä, jotka kysyvät olemmeko me komennossa. He sanovat olevansa katolinen kouluryhmä ja majoittuvansa tänne. Olisi kiva, jos paikalla olisi joku ihan oikea paikan henkilökuntaan kuuluva opastamassa heitä, mutta väliäpä hällä, luontainen auktoriteettini auttaa minua luovimaan tässäkin tilanteessa. Paikannan www-sivuilta YSS:n varauskalenterin, tarkistan että ryhmällä on varaus, ja osoitan heille sitten huoneet sekä patistan heitä kuittaamaan itsensä sisään. Näin täälläkin suomalaiset luolaharrastajat päättävät mitä tapahtuu.

Päivän opetus: Löysä riggaus on hyödytöntä

Nigel ilmestyy luolamökille tarkalleen yhdeksäksi. Hänellä on luolapaku täynnä huolestuttavan puhtaan näköistä roinaa. Taina ja minä olemme epätyypillisen ripeästi liikkeellä: tarvitut köydet pakataan vikkelästi, romumme heitetään autoon, ja sitten lähdetään kohti Selsiden kylää muutaman kilometrin päässä. Ulkona on kirkas auringonpaiste, ja pelkään, että nahkani palaa. Aurinkorasvaa ei tietenkään ole.

Kävely on lopulta vain parikymmentä minuuttia. Sen päätteeksi maassa on aidattu puistikko. Lehvästön väliin laskee vesiputous, ja lähinnä kaiku kertoo sen katoavan jonnekin syvälle.

Alum Pot, Selside, alaspäin

Alum Pot kuuluu Yorkshiren klassisiin luoliin. 80 metrin syvyinen pääkuilu on kieltämättä vaikuttava, vaikkei se olekaan alueen saati Britannian syvin. Emme kuitenkaan heitä yhtä valtavaa köyttä kuiluun ja laskeudu pohjalle. Lähestymisemme on kierompi.

Ensimmäiseksi pakenemme hellettä naapurissa olevaan Upper Long Churn -nimiseen luolaan. Se on kaunis mutta pieni virtausluola, ja sitä kautta tulee osa Alum Potin vedestä. Upper Long Churn on vain pikainen kävely, johdanto Potin ympäristön geologiaan. Käymme sen päässä olevalla vesiputouksella, otamme pari valokuvaa ja käännymme takaisin.

Vastapäätä Upper Long Churnin sisäänkäyntiä on toinen kolo kallion sisään. Se on Lower Long Churn, reittimme kohti pohjaa. Lähdemme kapeaan virtauskäytävään, selässämme 150 metriä köyttä kolmessa säkissä. Köysi on eksoottista saksalaista superköyttä, jota Nigel on ensimmäisenä tuonut Britanniaan: se on 9mm paksua ja painaa ehkä puolet siitä, mitä vaikkapa oma kymmenmilliseni. Lisäksi se on liukasta, joustavaa ja kestävää. Selässäni on 80 metriä, jonka kannan aivan kevyesti senkin jälkeen, kun se on kasteltu lammikossa.

Parin kapeikon jälkeen vastaan tulee ensimmäinen köysiosuus. Nigel virittää poikkikulkulinjaa tietokonemaisella tarkkuudella. En ole varmaan koskaan törmännyt ihan näin täsmälliseen riggaukseen: lasti jakautuu aivan kaikkien ankkurien kesken tasaisesti, vaikka ne sitten olisivat metrien päässä toisistaan. Yhtäkkiä parin päivän takainen harjoitelmani Bull Potissa tuntuu hengenvaaralliselta.

Köysikuilun pohjalla näkyy päivänvaloa. Olemme tulossa varsinaiseen Alum Potin kuiluun sivulta päin. Tämä on varmaan ensimmäinen viiden tunnin luolaretki, jossa lähes jatkuvasti olemme päivänvalossa. Kuvittelisi tämän olevan tylsää ja epäluolamaista, mutta arvio olisi väärä.

Kolme-neljäkymmentä metriä yläpuolellamme suuren, avoimen kuilun peitää lehväkatto, jonka läpi auringonvalo suodattuu. Lähes sata metriä syvän valtavan rotkon seiniä peittää sammal, ja pohjalta nousee höyryä. Eteläpäässä älyttömän korkea vesiputous syöksyy koko matkan maan tasolta pohjalle, pienempiä putouksia kiertää rotkon laitoja. Pinnan tasolla lämpötila on hellelukemissa, mutta laskeuduttaessa pohjaa kohti ilma viilenee tasaisesti samalla kun enemmän ja enemmän auringonvaloa suodattuu pois. Kiemurtelemme pohjaa kohti kuilun reunoja ja sen ylittäviä kivisiltoja pitkin. Paikka on kuin suoraan fantasia- tai pulp-seikkailuelokuvasta, ja aivan henkeäsalpaavan kaunis.

Vaikka Yorkshiren luolissa on kylmä, olen jättänyt fleecekerroksen pois haalarin alta olettaen, etten tarvitse sitä. Tämä suunnitelma ei ole ottanut huomioon paikan kauneudesta seuraavaa valokuvaamista. Jatkuvan liikkumisen asemasta joudun viettämään paljon aikaa poseeraamassa mallina, tai odottamassa kun kuvauskalustoa säädetään kuntoon.

Viimeinen köysiosuus vie meidät kuilun pohjalle, jossa alkaa virta ja pimeä osuus. Alum Potin varsinainen pääluola on suuri ja kuten Nigel mainitsee, jotenkin mannermainen rakenteeltaan. Se päättyy sumppiin, josta ei pääse eteenpäin ilman luolasukelluskamoja.

Otamme pohjalla valokuvia, ja sitten käännymme palataksemme pinnalle.

Alum Pot, ylöspäin

Olen lupautunut purkamaan köydet ylös noustessamme, joten kuljen ryhmämme viimeisenä. Heti lähtiessäni ylöspäin luolan pohjalta ylävaljaani kiinnitysremmi napsahtaa poikki. Sentään se ei ole elossapysymiselle kriittinen järjestelmä, ja nopeasti korjaan sen sulkurenkaalla; etenemistahtini ei edes huomattavasti hidastu. Koen pätevyyden harhaluuloja.

On olemassa teoria, jonka mukaan eräs tapa oppia riggausta on purkaa sitä. Ehkä taitoni tehdä solmuja eivät tässä parane, mutta näen millainen on hyvä lopputulos ja joudun pohtimaan, miten pysyn paikallani turvallisesti samalla kun irrotan köyttä, joka nimenomaan toimii turvavälineenäni. Etenen hitaasti. Opin todella pitämään Nigelin oranssista ihmeköydestä: sen keveys ja joustavuus tekevät monet asiat huomattavasti helpommiksi. Huomaan pohtivani, olisiko minulla jokin veruke ostaa itselleni 60 metrin pätkä tätä korvaamaan nykyisen 30-metrisen matkaköyteni. Mitään järkeä moisessa toimenpiteessä ei olisi, kotona minulla ei olisi tälle köydelle ensimmäistäkään käyttöä. Tarvitsisin sitä ainoastaan vieraillessani Yorkshiressä, ja käyn täällä vain kerran vuodessa. Ja oikeasti minulla pitäisi olla itselläni varmaan ainakin 100 metriä erilaisia köysiä ennenkuin täällä avautuisivat poikkeuksellisen mainiot luolat.

Varusteissani on ongelmia. Uudet lehmänhäntäni ovat liian pitkät, ja joudun käyttämään väliankkureissa paljon käsivoimia päästäkseni eteenpäin. Onneksi niitä on kohtalaisesti. Kiemurtelen ulos kuilusta, ja lähden sivukäytävään josta saavuimme, Nigelin ja Tainan perään.

Sivukäytävän köysiosuudessa Nigel pitää minulle nopean köysipelastuskoulutuksen, ja näyttää miten painava ihminen nostetaan taljan avulla ylös köyttä. Hämmentävä temppu, josta mieleeni jäävät vain pääkohdat. Tätä pitäisi oikeasti harjoitella enemmän, ja se edellyttäisi vielä yhden varusteen ostamista, mutta olisi paljon todennäköisempi tapa onnistua pelastamisessa kuin viheliäinen midrope rescue.

Köysisäkkien täyttyessä siirrän niitä eteenpäin. Lopulta saan viimeisenkin linjan purettua ja sullottua laukkuun. Sen jälkeen edessä on vielä vähän vapaakiipeilyä, poikkarointia ja ryömintää. Sitten olemme jälleen kukkulan päällä, kirkkaassa auringonpaisteessa, kasvien ja lampaiden ympäröimänä. Yorkshire on taas ollut oma itsensä: viisi tuntia maan alla on kuluttanut kuin kymmenen tunnin retki.

Päivän hankaluus: Köyden pituuden arviointi

Claphamin kylästä lähtee lammasaitausten läpi kulkeva polku ylös kohti korkeita kukkuloita. Kuumana päivänä ja luolakamoja selässä kantaen se ei ole aivan kevyt kävellä. Kumppaneillani Tainalla ja Tomilla on rinkat, minulla on vain kolme luolasäkkiä. Nousu ei ole ihan kevyttä. Onneksi pieni tuulenvire estää täyden ylikuumenemisen ja olemme tajunneet kylpeä aurinkorasvassa ennen lähtöä.

Reilun tunnin nousun jälkeen saavutamme kukkulan laen. Olemme Ingleboroughin lounaisrinteellä, ehkä 400 metriä merenpinnan yläpuolella ja 200 metriä lähtöpaikastamme. Täällä Fell Back -joki (brittiläisittäin joki, suomalaiset sanoisivat puro) päättää maanpäällisen vaelluksensa, ja sukeltaa sata metriä syvään rotkoon. Tämä on Gaping Gill, yksi Yorkshire Dalesin kuuluisista geonähtävyyksistä. Näkymät reunalta ovat huimat. Vesi ainoastaan katoaa tyhjyyteen. Pohjasta ei ole tietoakaan.

Parinsadan metrin päässä kuilusta on pieni vajoama, jossa on mukavan viileää. Vaihdamme luolakamamme päälle, ja kiemurtelemme sisään ahtaanpuoleisesta aukosta.

Bar Pot - Gaping Gill, alaspäin.

Bar Potin sisäänkäynti on kai yksi yleisimmistä tavoista laskeutua Gaping Gillin luolastoon. Välittömästi sisäänkäyntiä pitkin kulkiessani en käsitä syytä tähän. Muutama metri ahdasta, sileäksi hioutunutta kiveä loppuu kapeaan pystykuiluun. Tom kiinnittää meille köydet, ja menee ensimmäisenä alaspäin. Taina seuraa, minä tulen viimeisenä.

Kuilu on hyvin ahdas. En ole millään muotoa leveä tai paksu ihminen, ja silti siihen änkeytyminen tuntuu huolestuttavalta. Juuri ja juuri mahdun painamaan laskeutumislaitteeni kahvaa järkevästi, sen sijaan että vatsaani vasten oleva kivi painaisi sitä puolestani. Enemmän ahtaudun kuin laskeudun kivisen neulansilmän läpi alapuolella odottavaan kammioon. Jokin osa mielestäni panee merkille, että tästä on varmaan vielä hankalampi nousta takaisin ylös, mutta en jää sitä murehtimaan. Luolassa kannetaan huolta siitä mitä tekee nyt, ei siitä, mitä ehkä tekee parin tunnin kuluttua.

Ensimmäinen köysiosuus on vain 15 metriä. Sen jälkeen ryömitään, kontataan ja liu'utaan alaspäin pala matkaa, kunnes vastaan tulee lisää pultteja. Tom kulkee edellä rigaten. Oppaamme on Craven Pothole Clubista, seurasta jonka kotiluola Gaping Gill on. Tähän systeemiin on kasapäin sisäänkäyntejä, aika vaikuttavaa kun huomioi, että käytävää on "vain" 17 kilometriä. Tuolla määrällä se juuri ja juuri livahtaa Ison-Britannian luolastojen kärkikymppiin. Kotiluolamme OFD nielaisisi GG:n kolmeen kertaan.

Vaikka Tom tuntee luolan hyvin, hänen riggauksensa ei ole siltikään täydellistä, ja ensimmäinen yritys viedä köysi seuraavan kuilun pohjalle jää kuusi metriä vajaaksi. Joudumme pikaisesti muuttamaan riggausta hieman jotta pääsisimme pohjalle asti. Jotenkin koen helpottavaksi aina kun kokeneemmatkin luolaharrastajat sähläävät; se antaa minulle perspektiiviä omien toilailujeni suhteen. Eilinen Nigelin superkouluttajatason menon katseleminen asetti rimaa vähän liiankin korkealle.

30-metrisen kuilun pohjalla riisumme köysikamat ja jatkamme kevyesti. Kävelykäytävä ohittaa pari hienoa kuilua, ja muuttuu sitten konttaamiseksi. Tämän luolaston maanalaiset tilat muistuttavat paljon OFD:ä: ne ovat mutaista kapeaa lohkareikkoa, ei samanlaista ilmavaa ja jatkuvasti veden pesemää aktiivista luolaa, jota olen tottunut tällä seudulla odottamaan.

Konttaamista riittää vaikka miten paljon. Lopulta se päättyy, tila ympärillämme kasvaa... ja kasvaa lisää. Vastaamme lyö lämmin tuuli, ja sitten katossa, sadan metrin korkeudessa, näkyy valonsäteitä sekä niiden läpi putoavaa vettä. Olemme Gaping Gillin suuaukon pohjalla.

Gaping Gill - Bar Pot, ylöspäin

Gaping Gillin kammio on järkyttävän kokoinen. Sen koosta ei saa edes Scurion-lamppujen avulla järkevää kuvaa, se on aivan mieltäräjäyttävän suuri. Katosta tuleva auringonvalo siivilöityy putoavan veden läpi, eikä riitä valaisemaan läheskään koko tilaa. Lämmin ja kylmä ilma sekoittuvat ja saavat aikaan villisti pyörteilevän tuulen, joka saa paikan tuntumaan elävältä. Ilmankosteus on korkea.

Jäämme kammioon hyväksi toviksi valokuvaamaan. Kerrankin mallina oleminen ei lainkaan harmita, niin upea tämä paikka on. Olen myös varma, että valokuvamme eivät tee sille minkäänlaista oikeutta. Kuvaamisen lomassa Tom kertoo luolan geologiasta ja hydrologiasta. Kammion lattiaa peittävät mukulakivet, ja vesi valuu niiden välistä. Kymmeniä metrejä alapuolellamme on virtauskanava, mutta sinne ei ole mitään keinoa päästä muuten kuin nesteenä. Fell Beckin vedet kulkevat syvällä kukkulan alapuolella, ja ilmestyvät seuraavan kerran ihmisten ilmoille Ingleboroughin luolassa jonkin matkan päässä.

Scurionit, irtosalamat ja kalliit kamerat koettavat vangita kammiota. Lopulta jotain kelvollista saadaan taltioitua. Sitten paikannamme eräästä kammion kulmasta reitin ylöspäin, ja menemme luolamuotojen koristaman käytävän kautta Mud Hall -nimiseen korkeaan kammioon. Täältä eteenpäin jatkaminen tapahtuisi pelottavan vesikulun kautta, eikä meillä ole mitään aikomusta lähteä sellaiseen. On aika kääntyä takaisin.

Konttaukset ovat yhtä rasittavia toiseenkin suuntaan, mutta suunnistaminen täällä on sentään melko helppoa. 30-metrinen köysinousu menee nopeasti. Olen tarjoutunut taas vapaaehtoiseksi köysien purkajaksi. Tajuan pitäväni tästä tehtävästä, koska se tarjoaa minulle tilaisuuden olla kauniissa tilassa yksinäni, ilman että kukaan hengittää niskaan. Lisäksi siinä on yhdistelmä kevyttä älyllistä ja fyysistä haastetta. En ole edes ennätysmäisen hidas.

Pian olemme sisäänkäyntikuilun pohjalla. Kammion katossa kivinen neulansilmä näyttää huolestuttavalta. Tom kipuaa ylöspäin, ja taistelee kapeikon kanssa hyvän tovin. Hän on minua lyhyempi, mutta hitusen rotevampi. Hetken ajan hän näyttäisi olevan jumissa, mutta sitten onnistuu livahtamaan läpi. Laukut vedetään ylös, sitten Taina lähtee ylös. Meistä pienimpänä hän luikertelee aukon läpi vailla ensimmäistäkään ongelmaa. Sen jälkeen on minun vuoroni.

Viisi metriä köysi kulkee leveässä kammiossa. Sitten se katoaa kammion katosssa olevaan rakoon. Nousen koloon, joka on juuri ja juuri riittävän iso minulle ja köydelle. Nousukahvojen käyttäminen muuttuu vaikeaksi, minulla ei ole tilaa liikuttaa käsiäni, ja kun jalat nousevat railoon, eivät nekään enää juuri mahdu taipumaan. Raajani ovat aivan liian pitkät tänne. Kypärääni ruuvattu Scurion-valo on kasvattanut pääni profiilia niin, etten mahdu sitäkään kääntämään.

En ole ahtaiden paikkojen suurin ystävä. Nousukahvojen kanssa minulla on myös tietty ongelma: niiden kanssa on helppo mennä ylöspäin, mutta todella vaikea laskeutua. Jos päädyn tilanteesen, jossa en pääse ylöspäin, ei minun ole välttämättä triviaalia peruuttaa ja yrittää uudelleen.

Pakotan itseni etenemään rauhallisesti, ja koetan miettiä mitä teen ennenkuin teen sen. Se on yllättävän vaikeaa. Yläpuolellani on kaksi kapeaa aukkoa joita yhdistää köydenmentävä railo. Mahdun itse läpi kummasta raosta tahansa. Alunperin laskeuduin ylemmästä, ja olen näköjään menossa siitä nytkin. Taina on köyden yläpäässä henkisenä tukena.

Hivuttaudun ylös todella pienillä liikkeillä. Olen ankkkurin luona, mutten mahdu juurikaan liikkumaan. Irrotan lehmänhäntäni ja klippaan sen ylös jatkuvaan köyteen. Riggaus on löysää, jos putoan lehmänhännän varaan, olen taas kuilussa. Sitä en tahdo, joten irrotan myös käsijammerini ja kytken senkin ylempään köyteen. Tämä saattaa olla hirveä virhe; opetukset sanovat, että rintajammeri on aina irrotettava ensin. Mutta alapuolellani on vain parikymmentä metriä köyttä, minun pitäisi hyvin jaksaa vetää se rintajammerini läpi.

Lopulta onnistunkin tässä. Sitten olen irti köydestä, ja jäljellä on enää kiemurtelu ahtaikon läpi ankkurin luo. Istun kivellä, puran ankkurin ja lähestymisköyden, ja kiipeän ulos vajoamaan.

Pinnalla

Kävely alas kukkulalta on yllättäen vähemmän tappava kokemus kuin nousu. Pari banaania tuovat meille energiaa. Silti olemme jäljessä aikatauluistamme, ja selviämme takaisin YSS:lle vasta vartin myöhässä sovitusta saapumisajasta. Onneksi kukaan ei ole vielä lähettänyt luolapelastusta peräämme.

Lopulta luola itsessään ei ollut kovin raskas, vaikkakin sisäänkäyntiahtaikko oli melkoista helvettiä. Kävely oli paljon kuluttavampi kokemus. Taina esittelee valokuvasaalista kerholla hengaavalle luolavalokuvaajalle, minä koetan venytellä raajojani toimintakuntoon. Olisin vapaapäivän tarpeessa, mutta mitä vielä, huomenna on luvassa lisää luolaa.

Päivän sitaatti: "I've never done any difficult caves. One day I will though." - John, 64-vuotias luolapappa, keskellä luolastoa, jossa on maineen mukaan eräs pohjoisen vaikeimmista traverseista.

Tapaammne kaksi valkohapsista luolavaaria ja kiharapäisen luolanuorukaisen Bernie's Cafessa. Neuvottelemme hetken aikaa reiteistä. Taina ei pidä valitulla reitillä olevasta 40 metrin köysiosuudesta, mutta varustelumme ei oikein salli vaihtoehtoja, ja haluan todella kovasti tähän luolaan. Olen käynyt Lost Johns'issa kahdesti, mutta kertaakaan en ole selvinnyt pohjalle asti. Tämä ärsyttää minua. Luola ei ole erityisen vaikea, mutta se on visuaalisesti ja auraalisesti todella kaunis.

Koetan olla kiinnittämättä huomiota omaan hieman tukkoiseen kurkkuuni ja kipeisiin raajoihini. Yhden luolapäivän jaksaa vielä, ja maan alle mentäessä paha olo lähtee aina pois. Näin on käynyt joka kerran aiemminkin, tosin neuroottisessa mielessäni muhii ajatus entä jos tämä on se kerta, kun näin ei käykään?

Lost Johns', Cowan Bridge, alaspäin

Viiden hengen ryhmä on juuri oikean kokoinen Lost Johns'iin. Luola vaatii valitsemallamme reitillä 200 metriä köyttä, ja jaettuna viiden hengen kesken tästä tulee juuri mukavan kokoinen säkki jokaiselle. Kuiva sää on hienoinen harmi. Lost Johns' ei aivan alimpia osia lukuunottamatta tulvi, mutta suuret vesimäärät tekevät sen äänimaailmasta uskomattoman. Saimme kokea sen viime kesänä, nyt joudumme tyytymään hiljaisuuteen.

Sisäänkäynnin konttaukset ja kapeat käytävät menevät tutulla rutiinilla. Viiletämme alaspäin alun lyhyitä köysiosuuksia, edessämme kokeneemmat riggaavat. Ensimmäinen todella hilpeä kohta on Centipede, 40-metrinen kuilu jota en ole koskaan mennyt alaspäin. Ei yllättäen se on hauska laskeutua, vaikka aivan älytöntä vauhtia en kehtaakaan pitää yllä.

Centipeden jälkeen pari lyhyempää ahtaanpuoleista köysiosuutta johtaa meidät taas kapeaan poikkikulkuun, ja retken ensimmäiseen oikeaan haasteeseen. Battleaxe Traverse on aivan alun jälkeen ensimmäinen kohta, jossa kuulemme veden äänen. Se jyrisee kuilussa alapuolellamme.

Viime vuonna Taina ei ollut päässyt Battleaxen poikkarista, koska hän oli ollut aivan liian lyhyt. Kieltämättä se on hankalimpia kokemiani. Hitusen liian leveä kuilu ei tarjoa juurikaan jalkaotteita, ja köysi ei pysy samalla tasolla vaan kiemurtelee kuilua pitkin ylöspäin. Riggaus on onneksi tiukkaa ja ammattitaitoista. Se on myös varmasti ollut vaikea asettaa.

Pitkine jalkoineni selviän Battleaxesta helposti, ja minun sekä perässä tulevan Johnin neuvomana Tainakin selviää sen läpi. Sitten laskeudumme taas alaspäin ja kohtaamme virran. Seurattuamme sitä tovin löydämme viimeisen köysiosuuden. Viidentoista metrin laskeutumisen jälkeen olemme pohjalla.

Paha olo katoaa maan alla, paitsi tällä kertaa. Kurkkukipuni ei ole mennyt minnekään, ja luolan pohjalla olen epämiellyttävän tietoinen siitä, että kaikki tähän asti tehty pitää seuraavaksi suorittaa nurinpäin, painovoimaa vastaan. Pohjalle laskeutuminen on vienyt pari tuntia ja voimia on tarvittu vain vähän,

Pohja itsessään ei ole erityisen vaikuttava paikka: pieni virta ei kovin suuressa käytävässä. Tämä on kuitenkin se osa luolaa, joka on yhteydessä muuhun Three Counties Systemiin. Yhdestä suunnasta löytyy yhteys Notts II:een, toisaalta Death's Head Potiin ja kauemmaksikin . Tällä tasolla on mahdollista tehdä eeppisiä retkiä, kohti vaikkapa Lancaster Holea tai mahdollisesti jopa Kingsdalen luolia. Ajatus maan pinnan alle laskeutumisesta Leck Fellillä ja ylös kiipeämisestä piirikunnan rajan toisella puolella on todella kiehtova.

Mutta tänään siitä on turha haaveilla. Juuri nyt oloni on fyysisesti sen verran heikko, että kun vesi nousee saappaideni tason yläpuolelle, totean etten halua tänään kastua sen pahemmin. Muulla ryhmällä tuntuu olevan samanlainen fiilis.

Lost Johns', ylöspäin

Ensimmäinen viidentoista metrin köysipätkä tulee noustua helposti, mutta seuraavalla pätkällä flunssainen olo alkaa jo tuntua. 50 metriä pohjan yläpuolella riipun Battleaxen loppupäässä, ja olen henkisenä tukena perässäni seuraavalle Tainalle. Meidät on lähetetty eteenpäin ensimmäisenä, koska olemme hitaimmat.

Taina lähtee pystyköydestä Battleaxen poikkariin. Laskevasta suunnasta johtuen paluu on helpompi kuin menomatka. Selviämme sen läpi vähän hankalasti mutta lopulta kunnialla. Sitten alkavat lyhyet köysiosudet.

Kuumeinen olo tekee minusta epäskarpin. Keskityn olemaan turvallinen ja pidän huolen siitä, että olen jatkuvasti kahdella pisteellä kiinni köydessä. Tämä kostautuu kapeassa köysiosuuden päässä, kun hivuttaessani itseäni yläankkurin ohi hinaan vahingossa rintakehälläni käsijammerin kiinni solmuun.

Nousukahvat on tarkoitettu menemään ylöspäin eikä alaspäin. Niiden irrottaminen köydestä edellyttää, että niiden yläpuolella on hieman tilaa. Nousukahva, joka on kiinni yläpään solmussa on mahdoton irrottaa. Voi helvetti.

Käytän joitakin minuutteja koettamalla löysätä solmua, mutta se ei onnistu. Ilmoitan takanani tuleville nolosta mokastani. Sitten otan kahvan irti valjaistani kokonaan, jätän sen köyteen ja jatkan eteenpäin. Sinänsä minulla on varakahva olemassa, surkea tibloc mutta paljon tyhjää parempi. Mokani kirvoittaa luolavaareilta kevyttä vittuilua. Ainoa varma tapa saada kunnolla juuttunut nousukahva irti on katkaista köysi. Onneksi jäljessäni tulevat pystyvät ohittamaan kahvani.

Henkiset fiilikset laskevat vastaamaan fyysistä oloani. Raahaudun surkeana eteenpäin. Seuraava köysiosuus on 40-metrinen Centipede, enkä lähde tiblocin kanssa sitä kiipeämään. Jään juurelle odottamaan muita.

John vilistää ylös ensimmäisenä. Sitten Chris saapuu, nousukahvani mukanaan. Köyttäkään ei tarvinnut katkaista; kun ankkuri purettiin ja solmu avattiin, kahva oli helppo saada irti. Hyvä näin. Seuraavaksi hurja Centipede-nousu vie kaiken huomioni. Viimeksi täällä ollessani tämä kohta oli todella haastava, mutta sittemmin olen noussut vastaavia pätkiä Bergerissä ja pidempiä Millaun lähellä. Flunssaisenakin 40 metriä menee lopulta aika helposti.

Loppuosa luolaa on koomaista rutiinia. En rehki enkä hätäile, keskityn toimintaani ja varon mokailemasta enempää. Ylös, ahtaisiin käytäviin, kuilujen yli, sisäänkäyntiryömintään, autoille.

Tukkoisen olon läpi tuntuu harmistus. Nousukahvan kanssa mokaaminen ei sinänsä ollut vaarallista, mutta se onnistuu silti ärsyttämään ja ohittamaan fiilikset hienosta luolasta. Alas meni kaksi tuntia, ylös kolme, mikä kuitenkin kertoo ihan hyviä asioita nopeudestamme. Tai siis, ei tuo mitenkään nopeaa ollut, muttei aivan toivottoman hidastakaan.

Päivän kirja: Riggausopas

Luolavapaapäivän kunniaksi olo on räkäinen ja heikko. Mutta ajoitus on kerrankin oikea: seuraava kaavailtu retki on lauantaina, nyt ehtiii maata. Vilkaisen työposteja, luen kirjoja ja kirjoitan muistiinpanoja.

Tietenkään vapaapäivä ei mene aivan täysin maatessa. Taina haluaa ottaa valokuvia Yordas Caven vesiputouksista, joten pistäydymme siellä. Kävelemistä on vain vähän, mutta sekin tuntuu aika väsyttävältä. Voisiko joskus vaikka olla lomamatka, jolla en sairastuisi?

Inglesportista mukaan tarttuu pohjoisten luolien riggausopas. Pohdimme YSS:n jäseniksi liittymistä. Täällä on paljon luolia, joita voisi periaatteessa tehdä omilla taidoilla, mutta köysitarpeet ovat melkoiset, ja vain seuran jäsenet saavat lainata seuran köysiä. Jos ensi kesänä vaikka olisi jäsen, monet asiat olisivat helpommin.

Ajankohdan pelinjohtajan kosto: Päätin olla valittamatta kuumuudesta. Sitten sain riesakseni kuumeen ja flunssan kesken pahimman helteen.

Yö on mennyt vähän huonosti, ja aamulla olo on vieläkin kipeä. Ääh. Mutta ei auta, tänään on pakko poistua YSS:ltä ja lähteä kohti etelää ja walesilaisia kavereita.

Mainitut kaverit eivät ole Walesissa, vaan Forest of Deanissa juuri Englannin puolella rajaa. Tämäkin tarkoittaa neljän tunnin automatkaa, jonka aikana hieman heikko oloni kasvaa aivan oikeksi trooppiseksi kuumeeksi. Ulkona on hillitön helle, lämpötila on yli 30, mutta automme ilmastointi pitää meidät käynnissä. Sittenkään en uskaltaisi itse ajaa nykyisessä kunnossani.

Parkendin pikkukylässä kirjaudumme majataloon. Oikea vuode on ylellisyyttä. Ajatus siitä, että saattaisimme nyt olla leirintäalueessa ulkona vallitsevassa helteessä on kauhea. Vajoan petiin ja toivon, että ihmeparantuminen kuittaa tautini aamuun mennessä.

Tietenkään näin ei käy, joten seuraavana aamuna Taina saa lähteä forestofdeanilaiseen luolaan ilman minua. Käytän päiväni onneksi siedettävän viileässä hotellihuoneessa ja koetan toipua. Kuvittelen olevani jo paranemaan päin, mutta sitten illalla walesilaiset houkuttelevat minut mukanaan intialaiseen ravintolaan, jossa ei ole minkään maailman ilmastointia tai tuuletusta. Ravintolakeikan jälkeen olo on kuin malariapotilaalla.

Sunnuntain vastainen yö on kauhea, ja aamulla olen tulikuuma. Kovin haaveeni olisi saada jäädä nukkumaan. Mutta hotellihuoneen varaus loppuu, tänään pitää siirtyä Walesiin. Ensin välissä on kuitenkin 4-5 tunnin luolaretki sille osallistuville.

Ympärillä on trooppinen helle ja vieras pikkukaupunki, tomumajassani kuume ja sekava olo. Koetan torkkua leirintäalueella puun varjossa, mutta maa on epämukava alusta. Käytän alueen vessaa pummina, täytän vesipulloni heidän kraanoistaan. Olisin ehkä voinut jo lähteä Walesin suuntaan, mutten täysin luota koordinaatiokykyyni yksin ajamisen suhteen. Niinpä zombailen ympäri seutua.

Olisi vähättelyä sanoa, että päiväni on kurja. Se on miltei painajaismainen. Autolla syöksähtelen varjoisasta tai viileästä pisteestä toiseen ja toivon, että kello tulisi neljä. Oloa helpottavat lääkkeet ovat loppu eikä avointa apteekkia löydy (internet ehkä osaisi kertoa, mutta eihän täällä missään ole edes puhelinsignaalia). Lopulta saan käytyä kaupassa, syötyä vähän ja hyväksyttyä, että kuumuutta ei nyt voi paeta. Parkkeeraan autoni varjoisaan kohtaan lähelle luolan sisäänkäyntiä, istuudun varjoon ja koetan lukea.

Älytöntä kyllä, jossain vaiheessa tajuan keskittymiskykyni palanneen. Olen juonut hillittömiä määriä vettä ja vieläkään en hikoile, mutta raajoja on lakannut särkemästä. Jaksan hieman kävellä.

Vähän ennen neljää yhytän Iainin ja Lelin, jotka ovat myös poimimassa luolailijoita kyytiinsä. Päädyn heidän kanssaan odottelemaan luolan parkkipaikalle. Neljän aikoihin possen piti tulla ylös, olen ymmärtänyt.

Vähän ennen kuutta retkikunta viimein nousee maan pinnalle.

Itsekseni olisin varmaan jo soittanut luolapelastuksen, mutta kokeneemmat tieteenharjoittajat eivät ole hötkyilleet, ja selvästikään seurueella ei ole oikeasti ollut mitään hätää. Kerään Tainan autoon ja ajan viimeisen puolentoista tunnin taipaleen SWCC:lle. Auton takakontissa olleet kylmät ruuat ovat enimmäkseen roskistavaraa, mutten kauheasti välitä. Oikea vuode, siedettävä lämpötila - mitään muuta en juuri nyt kaipaakaan.

Päivän rutiini: Gnome-Corkscrew-Trident-Judge-Shatter Pillar-jne

Olisi kuvitellut, että sunnuntain jälkeen vajoan uneen sekunnin murto-osassa. Sen sijaan lojun valveilla aamukolmeen. Minua ei nukuta, oloni on virkeä mutta tulikuuma. Kuvittelisin löytäneeni jonkin uuden tason kuumehelvettiä, mikäli oloni ei oikeastaan olisi aika hyvä ja ajatuksetkin pysyisi koossa.

Lopulta saan nelisen tuntia unta, ja heräään semivirkeänä, post-flunssaisissa merkeissä. Aamiaisen jälkeen pyyhällämme Neathin asemalle poimimaan Walesiin niinikään saapuvan Torin. Uusi harrastaja, joka korruptoida SWCC:n tapaan harrastaa luolia ... tietenkin juuri sen jälkeen, kun olen alkanut itse pohtia, sopiiko yorkshireläinen ajatusmaailma minulle enemmän.

Tor on matkustanut koko yön, olemme nukkuneet varmaan yhtä vähän. Selvästi on hyvä ajatus lähteä luolaan. Taina aikoo pitää Dean-luolien jälkeen vapaapäivän, joten univajekaksikko suuntaa ylös kukkulalle ilman vastuullisten aikuisten valvontaa.

Walesissa lämpötila on niinikään hellelukemissa, ja yläsisäänkäynnille nouseminen on kuumaa puuhaa. Kukkulan alle livahtaminen on tervetullut lämpötilakorjaus. Olen tehnyt OFD II:n peruskierroksen neljä tai viisi kertaa, ja käynyt siihen kuuluvissa osissa muiden lenkkien osana varmaan kymmenesti, joten Torin käyttäminen luolan kuivissa yläosissa menee rutiinilla. En itse koe liikkuvani mitenkään supernopeasti, käymme läpi kaikki perusnähtävyydet ja -tehtävyydet, mutta silti maan alla kuluu vain kaksi ja puoli tuntia. Hienoinen toipilasolo ei tällä retkellä minua lainkaan haittaa.

Energiatehokkuus on luolaharrastajan tärkein taito, ja minulla tämä taito alkaa olla jotenkuten kohdallaan. En ole mitenkään superhyvässä kunnossa etenkään sairauden jälkeen, mutta mikään temppu retkellämme ei oikeastaan vaadi mitään ponnisteluja. Kiipeäminen ylös Corkscrew'n kuilua pitkin tuntuu sekin lähinnä istumapaikalta toiselle siirtymiseltä. Torin menoa seuratessa hahmotan, miten helposti tottumattomat harrastajat jännittävät tarpeettomasti lihaksiaan ja kuluttavat valtavasti energiaa. Tästä tavasta ei pääse eron kuin kokemuksella, sitä on mahdotonta järkeillä pois.

Retki on lopulta onnistunut, ja avaa jatkomahdollisuudet seuraaville päiville. Taina ei tunnu saaneen tautiani, joten huomenna seikkaillaan maan alla lisää.

Päivän kestohupi: Elephant's Posterior

Viime jouluna vietin Wales-retken kauheassa vatsarutossa, mutta sen ansiosta vältin joutumasta loukkun samalle retkelle kahden innokkaan luolavalokuvaajan kanssa. Tälllä kertaa elimistöni on ampunut kahdella päivällä ohi.

OFD I:n retkellä sekä Tainalla että Torilla on mukana kauhea määrä valokuvaustarviketta, ja tätä todella käytetään. Olen ehdottanut meille kuuden tunnin tikettiä muistamatta, että jos mukana on valokuvaajia, luolaretki paisuu aina täyttämään kaiken sille varatun ajan. Niin täläkin kertaa.

Saan seisoskella tai istuksia ikävystyneenä samalla kun kamerat surraavat ja salamat välkkyvät. Vesi on matalalla enkä ole kastunut pahasti, joten kylmä ei ole merkittävä uhka. Sittenkin valokuvista itse innostumattomana henkilönä minua koko homma lähinnä tympii. Ehkä pitäisi lapsellisena kostona joskus itse ottaa kirjoitusvälineet mukaan maan alle ja pysähtyä jokaisen kiinnostavan pylpyrän kohdalle kirjoittamaan proosaa sen kauneudesta.

Pitkästä kestostaan huolimatta ykkösen retki on vielä kevyempi kuin eilinen, joskin Low's Chainin kohdalla uudet köysijärjestelyt hämmentävät. Oikeasti pitäisi varmaan jossain vaiheessa katsoa, miten tästä nykyään tuodaan ei-kiipeilytaitoisia tai lyhyitä ihmisiä ylös. Selviämme kyllä kaikki ylös kaksi metriä sileää seinää, mutta helppoa se ei mitenkään ole. En tiedä, mitä olisimme tehneet jos en olisi tyypillisen neuroottisesti ottanut mukaan omaa köyttä, jostain syystä luolan valmisköysi kun on näköjään korvattu laivan ankkuriköyden paksuisella melkein hyödyttömällä remmillä.

Päivän eläin: Yksittäinen lammas, joka on jäänyt mökin puolelle aitaa. Se määkii välillä laumalleen toisella puolella, ja haahuilee pitkin pihaa.

Luolaretkien välissä Tor ja Taina käyvät katsomassa nähtävyyksiä ja metsästämässä verkkoyhteyksiä. Viisaasti päätän itse olla lähtemättä mukaan. Nähtävyydet eivät minua kiinnosta, paljon mieluummin vietän aikaa itsekseni ja rauhoitun kirjan parissa. Introvertille tekee hyvää saada tovi omaa rauhaa.

SWCC:n verkkopeitto on aina ollut huono, mutta tänä kesänä puhelimille signaalin löytäminen tuntuu olevan vielä entistäkin vaikeampaa. Millä ihmeen kuusta kimmotetuilla signaaleilla täällä oikein soitellaan? Onneksi taskutietokone oli täynnä kirjoja. En tajua, miten olen selvinnyt ajalla ennen valtavaa pokkarikirjastoa taskukoossa.

Kerhon mökki pysyy tyhjänä tutuista. Illalla päädyn tekemään Torin kanssa pikavisiitin maan alle. Käymme yläsisäänkäynnin kautta etsimässä Speedy Caveria, mutta en onnistu löytämään sitä helposti. Saa jäädä löytymättä sitten.

Päivän löytö: Upper Toast Rack Series, jonka olemassaoloa en ollut edes aiemmin tajunnut

Alunperin tämän päivän suunnitelma on ollut Pant Mawr Pot, mutta Taina on vihdoin napannut minua piinanneen flunssan, eikä pysty lähtemään maan alle. Höh. Niinpä kehitän Torin kanssa B-suunnitelman.

Livahdamme sisään OFD I:n portista ja hakeudumme Eagle's Nestiin. Kartan mukaan täältä pääsee tulvapakoreitille, ja haluan selvittää miten se oikein tehdään. Tor valokuvaa luolamuotoja, minä säädän köyden kanssa ja laskeudun hieman huolestuttavan näköisiin kuiluihin. Lopulta päädymmekin virtaan.

Seuraavaksi palaamme taaksepäin, ja etsimme reittiä Upper Toast Rack Seriesiin. Lopulta se löytyy aivan oranssilla nauhalla suojellun kalsiittimuodostuman vierestä. Kiipeämme suojellun muodon ohi, ja päädymme mataliin käytäviin joista löytyy luolamuotoja ja ahtautumisprobleemoita. Tavoitteemme on paikka nimeltä The Lake, mutta niin pitkälle emme pääse.

Illalla heitämme Torin Neathin rautatieasemalle. Sitten mökillä on enää Taina ja minä, ja kunnianhimoisia suunnitelmiamme hidastaa flunssa, jota näköjään pompottelemme toisillemme.

Päivän haave: Ryömiä Birth Canal Seriesin läpi vaihtamaan sen päässä roikkuva 12 vuotta vanha köysi

Teknisesti minulla on ollut neljä luolapäivää peräkkäin, joten vapaapäivä on paikallaan. Oikeasti jaksaisin kyllä mennä maan alle, mutta minulla ei ole ketään, jonka kanssa retkeillä. Taina potee, ja mökillä käyvä Iain on vielä vähän kipeä taannoisesta venähdyksestään. Tyydyn juttelemaan luolaisista asioista niiden tekemisen asemasta. Tämä ei ole aivan tarkalleen se, mitä haluaisin, vaan ei voi mitään.

Iain suostuu viimeinkin kertomaan minulle OFD:n hurjimpina pidetyistä paikoista. Pelauttaessani luolastofantsua OFD:ssä minulla oli teoria, että on mahdollista kulkea OFD II:sta Cwm Dwriin korkean tason käytäviä myöten, käymättä kertaakaan virrassa. Käy ilmi, että teoriani on oikea, mutta matkan varrella on mm. leveä kuilu jonka läpi menee vesiputous ("I know of only two people who have crossed it - myself and one other", Iain sanoo), vaikea kiipeilyosuus jota kukaan ei halua mennä, koska siinä oleva apuköysi on ollut paikallaan 16 vuotta ja sen vaihtaminen vaatisi käyntiä todella ikävässä paikassa, sekä sarja mielettömän ahtaita ryömintöjä. Välttämättä fantsutarinani kaksimetrinen antagonisti ei olisi näistä mahtunut, mutta meh, artistic license.

Illan tullen luolamajalle alkaa saapua viikonloppuvieraita. Ketään tuttuja ei vielä näy, mutta sentään emme ole täällä enää täysin keskenämme.

Päivän ympäristö: Varsin vaisu viikonloppu SWCC:llä. Vain yksi retkikunta menee maan alle.

Tämän päivän luolaretkemme on vähemmän kuin eeppinen Powell's Cave, parikymmenmetrinen pieni sivutunneli OFD:n kupeessa. Taina viettää viimeistä sairaspäiväänsä ja luolamajalle saapuneet harrastajat muodostavat vain yhden erillisen retkikunnan, jonka retki ei minua oikein innosta. Siispä pysyn vielä lepomoodissa.

Powell's Cave mennään ns. turistimoodilla - meillä ei ole varusteita, kypäriä tai edes valoja. Kävelemme sisään tien vieressä olevasta reiästä, ja kun päivänvalo loppuu, valaisua tuo Tainan kameran mitätön spotti. Hurjaan läpiretkeen menee viisi minuuttia. Suomessa tämä luola olisi silti aivan valtava löytö. Hohhoijaa. Joskus muinoin tämäkin rako kivessä on ollut osa OFD:ä, mutta sitten maanjäristykset ja mannerliikunnat ja ties mitkä ovat repineet kukkuloita auki ja nykyään Powell's on jäänyt eristyksiin muusta luolastosta. 40 metriä sen alapuolella kulkee OFD I:n käytävä, mutta yhteysreittiä ei ole.

SWCC:llä lusmuillessani olisi ollut hyvä tilaisuus lukea Hugo-palkinnon voittaneita scifiromaaneja, mutta olen sen sijaan lukenut vain Charlie Strossia sekä Lois McMaster Bujoldia. Halting State oli erinomainen, Ethan of Athos taas tuntuu yhden vitsin tarinalta, joka onneksi saa viidenkymmenen sivun jälkeen oikean juonen, juuri ennenkuin vitsi vanhenee.

Päivän tajuaminen: OFD:ssä alkavat käydä vähiin paikat, joissa ei ole käyty

Vihdoin pääsemme oikeasti luolaan. Otamme kamat kasattuamme pitkän tiketin ja suuntaamme yläsisäänkäynnille. Luikahdamme Edward's Shortcutin kautta alas Cross Riftiin, sieltä Maypole Inletiin, ja suikeron kautta alas OFD II:n päävirtaan. Suuntaamme sitä ylöspäin.

Kuukauden kuivuuden jälkeen päävirta on täälläkin vain surkea pieni noro. Kivi sen ympärillä on hienoa - mustaa, teräväkulmaista, hurjan näköistä. Emme ole olleet tässä osassa virtaa koskaan aiemmin. Jos vesi olisi korkeammalla, paikka voisi olla hyvin pelottava, mutta nykyisellään se on vaan jännittävä ja kaunis. Tyynissä lammissa näemme valkoisia luolakaloja, ja siellä täällä sivuutamme eri kokoisia vesiputouksia.

Eräässä kohdassa vesi yltää meitä melkein kaulaan asti, ja sen jälkeen virtakäytävä lähtee ylöspäin. Tavallisesti kalkkikivi tarjoaa sileydestään huolimatta hyvän kitkan, mutta täällä käytävän pohja on jotenkin suunnattoman liukasta. On kuin koettaisi kiivetä ylös loivaa, mutkaista, pimeää vesiliukumäkeä. Kulku on hivenen hankalaa, ja välillä vastaan tulevat kosketkin ovat kivilaadun niljakkuuden vuoksi mataluudestaan huolimatta haastavia kiivetä.

Lopulta saavutamme pimeän lammen, johon syöksyy kuuden metrin korkeudesta vesiputous. Tämä on Top Waterfall, kaukaisin piste, johon yhtenäistä päävirtaa pitkin pystyy kulkemaan. 70-luvulla, kun tämä kolkka luolaa ensimmäistä kertaa löydettiin, kaverimme Harvey ja muutama muu koetti kiivetä ylös putousta, koska sen yläpäässä näyttäisi olevan houkuttelevan näköinen luolan suu. Mutta kiipeäminen paljasti, että vesiputous tulee pienestä raosta kivissä, eikä niiden välistä ole mitään toivoa kulkea.Vesiputouksen yläpään tuolla puolella on vielä OFD-lohikäärmeen häntä, Traverses ja OFD III - mutta niihin ei ole täältä käsin mahdollista päästä. On noustava ylös virrasta ja kierrettävä kuivien yläosien kautta - ja tämä ei ole meillä tällä vierailulla korteissa. Top Waterfall saa riittää.

Valokuvien ottamisen jälkeen palaamme virtaa vikkelästi takaisin. Maypole Inletin kiipeäminen on raskaampaa kuin sen laskeutuminen, mutta silti meiltä menee huomattavasti vähemmän aikaa palata takaisin ylös kuin matka vesiputoukselle vei. OFD II:n yläosat alkavat olla kummallekin jo niin tuttuja, että niissä liikumme energiaa kuluttamattomalla automaattiohjauksella.

Päivän lentokenttäsäännöstä: Vyö on otettava pois. Jos turvatarkastus ei tätä vaadi, vyön tulee katketa niin, että sen käyttäjän on ostettava uusi.

Helteen pitäisi tänään loppua, mutta se ei kyllä meidän perspektiivistämme näy. On aika häipyä. Pakkaamisen lomassa täytämme YSS:n jäsenhakemukset ja lähetämme ne postiin. Voi hyvin olla, että ensi kesän ohjelmaan SWCC ei kuulukaan.

Pakenemme Britanniasta juuri ennen kuin valtakunta frenzaa uuden kuninkaallisen vauvan syntymästä. Onneksi pidättyväiset britit eivät koe tarpeelliseksi tiedottaa tästä British Airwaysin lennolla.

Päivän kummallisuus: Ihan oikea toimiva verkko. Aivan scifiä tällainen.

Suomen hyviä puolia olivat oma pehmeä vuode, oikeat suihkut ja netti. Huonoihin puoliin kuuluivat luolien puute sekä hyttyset. Päivä kului pääasiassa kamaa purkaessa ja orientoituessa; pelasin hieman Walking Deadia ja lueskelin Hugo-voittajia. En vielä koettanut katsoa työasioita tai pohtia Espanjan-matkan aspekteja.

Päivän sarjakuva: Incognito

Huolimatta jaloista aikeistani elellä säästäväisesti käytin rahaa sarjakuviin ja melkein roolipeleihinkin. Onnistuin sentään olemaan ostamatta Laundry-roolipeliä kun tajusin, etten kuitenkaan tulisi pelauttaneeksi sitä.

Hengatessani Heikin kanssa kaupungilla eräs minikampanja-ajatus sen sijaan möyri lähemmäs lopullista toteutumista. Se ei ole ihan mitä olin suunnitellut, mutta ehkä tosiaan välissä pitäisi tehdä jotain pienempää. Pienissä projekteissa on vaan kaksi ongelmaa: joskus niistä tahtoo kasvaa jotain aivan liian suurta, ja joskus ei.

Pelasin myös Spec Ops: The Linen läpi. Olipa hämärä peli, sotilasräiskis jonka pointti oli, että sotilasräiskikset ovat vastenmielistä kuraa. En ole tästä eri mieltä. Aivan erityisen tyylikästä oli, kun latausruuduissa tulevat vihjeet alkoivat sisältää normaalien "heitä kranaatti jos olet jumissa"- soopan asemasta kommenteja tyyliin "tiedtätkö miksi olet täällä?", "olet yhä hyvä ihminen" ja "tämä kaikki on sinun syytäsi". Huh.

Päivän kummastelu: Itä-Saksan armeijassa kaikki sotilaat olivat vaatteiden koosta päätellen pieniä ja hoikkia

Varusteshoppailua Varustelekassa, sopivien T-paitojen kaivamista, ohjelman lukemista ja kiinnostavien numeroiden merkitsemistä. Ropecon tulee, minä olen valmis.

Päivän ohimennen kuultu: "Ninjat kaappasivat mun kissanpennun, mä tarviin apua."

Aamusta singahdin Porvooseen lounastamaan juuri naimisiin menneen Maikun ja muiden sukulaisten kanssa. Koetin lyödä pääni halki vanhankaupungin kääpiöille suunnitellun ravintolan kattoparruun, mutta muuten Porvoo-kokemus ei ollut kovin tuskallinen. En jäänyt sinne kuitenkaan pitkäksi ajaksi, koska oli aika lähteä heimon pariin Otaniemeen.

Nykyisestä kodista coniin pääsee äärikätevästi: bussi lähtee suoraan etuoven edestä. Otin fillarin mukaan ja taivalsin conipaikalle. Olin juuri missannut avajaiset, mutta menneiden vuosien tavoin jahtasin itselleni pääasiassa roolipelitekemistä.

Juri Kingelinin Dying Autumn, Rising Fear oli juoneltaan todella geneeristä WoD-uhriseikkailua, mutta sen nosti keskinkertaisuudesta laadukkaaksi peliryhmän dynamiikka. Pelinjohtaja ja pelaajat pelasivat selvästi samalla tavalla, fokus oli hahmoissa eikä skenaariossa, eikä ironiasta tai metapelaamisesta näkynyt häivääkään. Niinpä lopputuloksena saatiin aikaan jännittävä ja sopivan dramaattinen kertomus teineistä jotka kohtaavat ihmissusia ja onnistuvat juuri ja juuri pakenemaan näiden kynsistä. Kolme pelaajaa ja pelinjohtaja oli tarkalleen oikea määrä tähän peliin.

Pelin jälkeen hämmentynyt peliporukka hengasi hetken yhdessä ja keräsi ympärilleen muitakin tuttuja. Mike oli julkaissut Myrskyn sankarit ja muutenkin con oli lähtenyt vauhdilla käyntiin ympärillä. Pelifiilis olisi vielä jatkunut, mutta yöllä pelattava Shadowrun oli jo täynnä. Niinpä hyppäsin Tainan kanssa fillarien selkään. Pyörällä paluu Otaniemestä vei vaan 40 minuuttia, ja sää oli tähän juuri oikea.

Päivän slogan: "Ropecon - ihmisen voitto järjestä"

Aivan liian lyhyen yöunen jälkeen pomppasin petistä fillarin selkään ja kruisasin conipaikalle juuri parahiksi ottamaan vastaan univormun ja aseen Piiritystila-larpin coniversioon. Olin Kaisan, Petterssonien ja palestiinalaisten järjestäjien pelissä avustajan roolissa: tehtäväni oli pelata uralialaista sotilasta ja sortaa miehityksen alla eläviä suomalaisia. Tätä sitten teinkin.

Sotilaana tein parhaakseni projektoidakseni pahantahtoista indifferenssiä pelaajahahmoja kohtaan - silloinkin kuin tutkin ja käskytin heitä, koetin muulla käytökselläni tehdä selväksi että he eivät oikeasti kiinnostaneet minua tippaakaan ja että olin lähinnä tylsistynyt heidän simputtamiseensa. Asenne oli (kai?) toimiva, mutta sitä oli todella raskasta pelata. Olisi ollut stanfordilaisen helppoa luisua ihan oikeaan sadismiin; tältä pelasti tieto siitä, että pelin jälkeen nämä ihmiset joutuu kohtaamaan aivan oikeasti. Joka tapauksessa kuuden tunnin pelikokemus vei aika paljon henkisiä voimia, ja sen jälkeen halusin vain hetken henkistä seesteisyyttä. Niinpä en lähtenyt illalla roolipelaamaan, olin vain.

Katselin con-ohjelmaa, joka vaihteli viihdyttävästä tylsään, hengasin Keltsussa kavereiden kanssa ja hämmästelin näyttelyitä. Ropecon on piristänyt elämäämme joka kesä jo 20 vuoden ajan, ja vaikka aivan jokaisessa conissa en olekaan ollut, oman heimon saavutuksia on ilo katsella. Päädyin illasta taas conin gaalaan, jossa oli upeiden pukujen ja riittämättömästi leikattujen videoiden lisäksi kerrassaan mainio musikaali, Kirppusirkus. Kuuluiko tälle oikeasti itkeä?

Kun keskiyön tiedepaneeli osoittautui taas kerran lähinnä yleisön pätemistapahtumaksi, poistuin siitä ja fillaroin kotiin. Ehkä tänä yönä saisi vähän enemmän unta, koska seuraavana aamuna ohjelmassa olisi Advanced Dungeons & Discourse.

Päivän kysymys: "Onko kukaan koskaan oikeasti ollut larpinjälkeisissä orgioissa?" (Jouduin tunnustamaan, että ainakaan minä en.)

Aamukymmeneltä akateemiset elitistit tai muka-älylliset snobbailijat olivat minua ja pelinjohtajaa lukuunottamatta joko unessa tai kuuntelemassa luentoa Korpin klaanin historiasta. Niinpä Advanced Dungeons & Discourse ei toteutunutkaan, ja olin aivan turhaan kiskonut itseni conipaikalle jo aamuvarhain. Lohdutukseksi lähdin pelaamaan live-tetristä, mutta musiikki oli jotenkin off ja pelaajia oli aiempia vuosia vähemmän. Yhdeltätoista pakenin korvaavaan peliin, joka oli Tommi Branderin Tiikerin jäljillä. Tajusin sen olevan fantsua vasta kun pelinjohtaja alkoi kertoa tilanteesta.

Tavallisesti en edes harkitse fantasian pelaamista, mutta mieluummin pelasin jotain kun ei mitään. Poimin hahmoksi salamurhaajan, ja yhtäkkiä sain vision katulapsen näköisestä ryysyläisestä jolla on kuolleet silmät. Siitä hetkestä alkaen peli alkoi toimia minulle. Pelasin pientä fanaatikkoa, joka viis veisasi rahasta ja jolla ei ollut mitään henkilökohtaisen mukavuuden tarvetta -- joka tahtoi ainoastaan, omista syistään, tappaa tarinan antagonistin. Hiekkalaatikkotyylinen fantasiamaailma ei ehkä sopinut conipeliksi poikkeuksellisen hyvin, mutta se antoi minulle hyvin tilaa pelata kuten halusin.

Lopulta peli jäi kesken, mutta koin silti saaneeni siltä paljon. Olipa yllättävän hauskaa. Vilkaisin nopeasti vielä vähän puheohjelmaa ennen loppuseremonioita. Sen jälkeen pyöräilin kotiin. Olo oli väsynyt ja nälkäinen, joten arkistoituani vastaanottamani Monitor Celestra -puvun kaappiin suuntasin Tainan kanssa suoraan toverien kanssa illalliselle Virgin Oiliin. Meitä oli aivan valtava porukka ja kaaos ravintolassa oli sen mukainen. Coni oli yleisesti jättänyt jälkeensä tyytyväisen olon muillekin kuin minulle. Perjantaista sunnuntaihin oli kyllä aivan liian lyhyt aika tapahtumalle, ja huomasin pohtivani, voisiko siitä jotenkin tehdä nelipäiväisen.

Päivän hinnoittelu: Kuppi kahvia - 2 rahaa. Jokaisesa santsikupista saa 5 senttiä takaisin. Jokin tuossa on nerokkainta ikinä.

Coninjälkeisen maanantain kunniaksi pistäydyin museolla ja tein pari tuntia töitä. Muuten päivä kului ajatuksia nollatesa, kävelyillä ja seuraavaa koitosta pohtiessa. Pian edessä olisi uusi luolamatka, ja valmistautumisen siihen pitäisi käynnistyä...

... joten tietysti aivan puun takaa hyppäsi pelikampanjaidea, joka ei vastannut mitään, mitä minulta oli toivottu tai tilattu tai mitä olin suunnitellut, mutta joka jotenkin tuntui juuri sellaiselta, jota haluaisin pelauttaa. Ei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä. Toisaalta jotain kevyttä välityötä olin suunnitellutkin.

Päivän persoonallisuusefekti: Introvertti menettää energiaa ollessaan ihmisten seurassa

Koska museolla ei minua tarvittu, pääsin paneutumaan kunnolla coninjälkeiseen ja matkaa edeltävään ahdistukseen. Omituinen ja luultavasti psykosomaattinen pahoinvointi piti minua otteessaan samalla kun aloin koota varusteita Espanjaan. Tällä hetkellä tuntui siltä, että Ropeconin kokoinen tauko luolamatkojen välissä oli ollut virhe, koskapa Britanniassa hankkimani itseluottamus kestävyydestäni ja osaamisestani oli kadonnut viikon aikana, ja jäljellä oli vain ontto ja pelokas olo.

Aloitin pakkaamisen, mutta valtaosa päivästä kului eilisen peli-idean parissa. Kaipa tästä nyt sitten jonkinlainen välityö tulee, kun testivastaanotto oli myönteinen. Edellyttää kyllä piirustustaitojen uudelleenaktivointia, mutta sitä varmaan olisi hyvä idea tehdä muutenkin.

Päivän arvonta: Pitäisikö koettaa änkeä märkkäri mukaan Cueto-Coventosan retkelle?

Jotenkin en saanut yöllä nukuttua, ja aamulla oli vähän tuskallista herätä. Ei minulla mitään varsinaista ohjelmaa päivälle ollut, pakkaamista ja orientoitumista vaan.

Jotenkin ulos meneminen ei innostanut, joten harrastin liikuntaa stepperin ja Fallout: New Vegasin kombolla. Yhtään nopeatempoisempi tietokonepeli ei vaan olisi ollut lainkaan mahdollinen. Koetin myös syödä kaapista omia safkojani pois ja läiskiä nurin päähän nonstopilla hyppiviä peli-ideoita.

Painuin petiin aikaisin, koskapa herääminen oli järjettömän varhain. Vielä puolenyön aikaan pyörin vielä hereillä. Huomisesta tulisi pitkä ja koomainen päivä.