Toukokuu 2013: Taistelubyrokratiaa
Vapunpäivä, 1.5. 2013
Päivän sitaatti: "Pick up any schoolchildren in a white van lately?" It's not that kind of a story, really.
Ympärillä muut ihmiset juoksentelivat vappuriennoissa. Kuitenkin julma muusa otti minusta niskalenkin ja tuskin pääsin edes ovesta ulos. Sen sijaan nakutin tekstiä päästäni ruudulle, ja tuloksena syntyi 6000 sanan ja neljän luvun verran sisältöä kirjaan. Aivan mahdoton tahti. Jos kirjoittaisin tätä vauhtia (ja jos lopputulos olisi yhtään kelvollinen), voisin olla ihan oikea kirjailija.
Oli hieman yllättävää, miten mukavaa oli käyttää koko päivä vaan kirjoittamalla, ja miten hämmentävän vaivattomasti totaalisesti vailla ennakkosuunnittelua aloittamani tarina tuntuu löytäneen eräänlaisen juonen ja pointin. Olen kyllä ennenkin aloittanut kirjoitusprojekteja siten, että heitän päästäni dokumenttiin satunnaisen lauseen ja katson minne se minua vie, mutta lähes poikkeuksetta ne ovat vieneet minut umpikujaan. Tässä varmaan avuksi on, että nyt kirjoittamani teksti (työnimeltään Limestoned) on suoraviivainen seikkailutarina vailla mitään kommervenkkejä.
Janos oli edellisen jokseenkin monimutkaisen tarinansa (tänä vuonna Osuuskummalta ulos tuleva Kaiken yllä etana, joka jokaisen byrokratian kanssa työkseen toimivan tulee lukea) kanssa painittuaan sitä mieltä, että hänen seuraava teoksensa olisi yksinkertainen avaruusooppera jossa on lähinnä tissejä ja sädeaseita. Oman edellisen käsikirjoituksen jälkeen (ei nimeä, ei kustantajaa, ei julkaisuaikaa, ei hyvä) fiilikset olivat samanlaiset. Nyt sitten näköjään toteutan tätä, ja hyvä tavaton että on helppoa kirjoittaa kirjaa, jota ei tarvitse väkisin yrittää vääntää obskuurin uskonnollisen tekstin sanelemaan rakenteeseen.
Torstai, 2.5. 2013
Päivän toteutunut ennustus: Windows-päivitys kolkkasi viimein ohjelman, jonka olin vuosi sitten ennustanut tulevan juuri tällaisen käänteen tyrmäämäksi.
Töihin saapuessani olin varma, että oli maanantai. Viikonloppu keskellä viikkoa sotkee rytmit. Oli ihan hyvä että olikin itse asiassa torstai, koska fiilikseni olivat väsyneet ja aikaansaamattomat. Tökin muutamia pöydälleni päätyneitä ongelmia laiskasti eteenpäin, kunnes loppuiltapäivästä maailma kyllästyi vätystelyyni ja heitti minua aivan oikealla pulmalla. Väistin sitäkin huomiseen asti.
Kirjani sanamäärän kiivettyä 22000:een luikahdin ulos talosta ja kävin Kaisan kanssa juttelemassa luovista projekteista. Päivätyö leikkaa välillä ikävästi aikaa kaikelta muulta tärkeältä. Oikeasti minun olisi selvästi suotavampaa olla yläluokkainen herrasmies, jonka ei tarvitse lainkaan kantaa huolta rahasta ja joka tekee töitä vaan väistääkseen ikävystymistä. Silloin ajankäyttöni olisi mukavasti optimoitu.
Perjantai, 3.5. 2013
Päivän reitti: Tuhnu, 6A, ei mennyt
Vihdoin löysin työintoni ja sain tehtyä kaikki olennaiset hommat, ja vedettyä haastavan palaverin. Sen jälkeen poistuin avaamaan kesän ulkokiipeilykauden, tai ulkoboulderointikauden nyt ainakin. Taivaskallio oli minulle uusi paikka, ja boulderointi pelotti, mutta sittenkin pääsin ylös paria helppoa reittiä. Sormetkin saatiin sopivasti graniittikuntoon.
Kirjaprojekti törmäsi ensimmäiseen vaikeaan kohtaansa, joten sain aikaan vain tuhat sanaa. Ehkä ihan hyvä olla säntäilemättä aivan kauheasti.
Viikonloppu, 4.-5.5. 2013
Viikonlopun näyttelijä: Ben Kingsley
Iron Man 3 oli yllättävän hyvä. Toki odotukset olivat vähän matalat, mutta tämä selkeästi ylitti ne täysin ja oli oikeasti hyvä ja tuore, samaan tapaan kuin eka Rautahäiskän leffa oli hyvä. Ei ongelmia suositella.
Palasin Hugo-lukemisprojektin pariin ja sain A Fire Upon the Deepin loppuun. Oli tosi harmi, että alun mahtavasta ideamyllytyksestä jumiututtiin tylsään keskiaikaiseen sotaan. Sittenkin, pidin kirjasta kovin. 28/61.
Sunnuntaina oli vuorossa liikuntaa. Ulkona koetti vähän sataa, mutta päätin etten ole sokerista tehty ja pyöräilin silti Myllypuroon, jossa taas meni jokunen tunti köysissä. Vieläkään ei paikalle saatu satametristä köyttä toimimaan ultimaalisena köysinousun kestävyysrääkkinä, eikä sitä ennen seuraavaa luolamatkaa varmaan ehdikään.
Maanantai, 6.5. 2013
Päivän mukaelma: "Svensk jävlar!"
Myöhään sunnuntai-illasta Steam-alesta oli hypännyt koneelle Spec Ops: The Line. Inhoan modern military shooter -aligenreä, mutta Spec Opsin pitäisi olla taitava dekonstruktio tästä, ja ainakin pelin alku oli juuri luvatun kaltaisen inhottava. Tuloksena näin koko yön sotilasscifiunta, jossa olin joutunut jotenkin taisteluun Monitor Celestran Blue Squadronin hahmoja vastaan, ja otin näitä hengiltä rumissa lähietäisyydeltä käydyissä tulitaisteluissa. Vähän ahdistavaa oli.
Työpäivä oli tylsä, isot ongelmat joiden kanssa olin varautunut painimaan pakenivat katseeni alta, luultavasti vain ilmestyäkseen uudelleen lomani ensimmäisenä päivänä ja tuhotakseen kaiken. Ruokatunnilla singahdin tekemään uuden ajokorttihakemuksen, ja sain samalla väliaikaisen ajokortin, joka luultavasti ei kelpaa Ranskan autovuokraamoille. Helvetti tätäkin.
Illalla piipahdin Tiukun synttäreillä Prkl:ssä. Siellä höpistiin tv-sarjoista ja roolipeleistä. Jotkut koettivat myös puhua jääkiekosta, mutta useimmat kieltäytyivät kuuntelemasta. Vaikka en pidäkään sosiaalisesta eristämisestä, pidän jääkiekosta vielä vähemmän.
Tiistai, 7.5. 2013
Päivän rääh: Jos olisi leluja, paiskoisin niitä ja parkuisin.
Ärsyttävistä pikkujutuista enimmäkseen koostuneen työpäivän jälkeen olin kiukkuinen ja hapan, mutta sentään pääsin purkamaan pahaa tuultani seinälle. Olin kiipeillyt muuten kuin boulderilla viimeksi liki kuukausi sitten, joten hämmästykseni oli jokseenkin suuri kun pääsin puhtaasti 6B:n reitin, joka aiemmin oli mennyt vain lepäilemällä ja funtsimalla. Miten olen muka voinut kehittyä vaan lusmuilemalla? Ehkä SRT-treenikin on muka vaikuttanut lihaskunnon rappion hidastamiseen.
Silti kiipeily ei riittänyt täysin karkoittamaan ahdistustani ja pahantuulisuuttani. Olisi edes ollut joku järkevä asia, jota olisin voinut syyttää moisista, mutta oikeasti en voinut syyttää kiukuttelusta kuin itseäni.
Keskiviikko, 8.5. 2013
Päivän lämpötila: Liki +20 ulkona. Vihdoinkin.
Aikaansaavan työpäivän jälkeen luolaseuran hallituskin kokoontui. Kokouksen jälkeen siirryttiin oluelle kuuntelemaan Walesista palanneiden tarinoita. Niistä jotkut, lähinnä onneksi toisen käden jutut, olivat aivan hirveitä. 66-vuotiaan luolailijan ei pidä pudota 14 metriä siten että kypärä irtoaa seinistä kimpoillessa ja päätyä tajuttomana virtaan, eikä ainakaan ulos päästyään kieltäytyä menemästä lääkäriin.
Syntyi ajatus kerätä suomalaisten luolaharrastajien kootut kauhutarinat opettavaisiksi kertomuksiksi. Onneksi niitä ei vielä ole kovin paljon, ja useammat niistä ovat noloja kuin hengenvaarallisia.
Helatorstai, 9.5. 2013
Päivän rasismi: Asunto, jonka vuokraamisesta meillä oli kirjallinen sopimus on ilmeisesti kadonnut, eikä sen vuokraaja vastaa viesteihin. Koska kohde on Ranskassa, en ole edes yllättynyt.
Lomapäivä alkoi kello 04:30, kun heräsin epämääräiseen ahdistukseen ja huolestuneeseen oloon. Puolta tuntia myöhemmin nousin ylös, ja totesin museon postipalvelimen olevan nurin. Psyykkiset kykyni ovat vaikuttavia.
Ulkona oli kaunis ja lämmin kesäpäivä, jonka itse jouduin käyttämään enimmäkseen sisällä. Ensin editoin kirjakäsikirjoitustani, sitten kävin Joelin kolmivuotissynttäreillä leikkimässä päivänsankarin kanssa. Päivän ainoa ulkoilu oli pyöräily Oulunkylästä kotiin, ja vaikka olisin halunnut jatkaa siitä suoraan kalliolle, vuorossa oli matkaa varten pakkaaminen. Yllättävän pieneen tilaan olen oppinut luolakamani saamaan. Toki köysien puuttuminen helpottaa tila-asioita.
Perjantai, 10.5. 2013
Päivän oivallus: Jos liitin ei lähde irti keskisuurella määrällä väkivaltaa, sitä varmaan ei ole tarkoitettu irrotettavaksi.
Käytin työpäivän pääasiassa tappelemalla käsittämättömän verkkoliittimen kanssa. Kytkimessä ei pidä olla asioita, joita ei vaan saa irti. Mitä helvettiä.
Sitten pakkaamista, GPS-säätöä, ranskalaisten manaamista, paniikkia, huolta, unettomuutta. Huomenna jatkuu taas seikkailumoodi.
Lauantai, 11.5. 2013
Päivän häpeän aihe: Jossain Millaussa asuntoa vuokralle tarjoava paikallinen kiroaa epämääräisiä ja epäluotettavia suomalaisia samaan tapaan kuin itse aina manaan ranskalaisia.
Vaikka lentokentälle saapuminen vähän ennen heräämistä on tullut osaksi normaalia kokemusmaailmaani, ei se ole millään tavalla muuttunut miellyttäväksi kokemukseksi. Tietenkään en ole saanut eilisiltana nukahdettua ennen puoltayötä, joten herääminen viideltä on tiivistettyä helvettiä. Onneksi tulen tajuihini nopeasti, ja onneksi uni jonka kännyherätys keskeyttää on vaan ääritylsä toisinto jostain ala-asteen englannintunnista. Ainakin hetkeksi eilen havaitsemani flunssainen taustavire on myös päättänyt painua hiiteen.
Retken kohde on Ranska, paska maa jossa asuu ranskalaisia. Ikävä kyllä juuri siellä on Euroopan makeimpiin kuuluvia luola-alueita. Mikseivät nämä voi olla vaikkapa Ruotsissa tai Virossa? Matkan virallinen tarkoitus on edustaa Suomea EuroSpeleo Forum 2013:ssa. Koska en onneksi itse ole seuramme edustaja, oma tatkoitukseni on yksinomaan seikkailla maan alla.
Minun ja Tonin luolamatka alkaa lennolla Pariisiin ja sieltä edelleen Toulouseen. Valitettavasti Pariisissa on tarpeen vaihtaa kenttää, ja koska lentomatkustaminen on kätevää, matkatavarat pitää kuitata välissä ulos ja roudata itse. Sukkulabussin aikataulut ovat hyvin ranskalaiset ja reitti käsittämätön, mutta siirtymiseen varatut neljä tuntia riittävät hyvin. Kolmen kanssa olisi mennyt jo tiukille.
Toulousessa omituiset vastoinkäymiset jatkuvat. Kohtaamme Jarkon, vuokraamme auton, ja saamme vahvistuksen epäilylle, että väliaikainen ajokortti ei kelpaa autoa vuokratessa. Kiitos tästäkin, Alternaliv. Selvästi olemme muuttuneet pieniksi ranskalaisiksi, koska oma toimintammekin alkaa olla vähän sekavaa. GPS:n karttoja ei ole päivitetty, kaikkia tarpeellisia kaapeleita ei ole mukana, meillä on varattuna kaksi majoitusta joiden välillä arvoimme ja muuta tyhmää. Lopulta selviämme Millaun kaupunkiin ja vuokraamme itsellemme asunnon sen vanhasta osasta. Olen varmasti nähnyt tämän kaupungin jokaisessa ikinä näkemässäni agenttielokuvassa. Asunto on sentään tilava ja mukava, hinnaltaan ja laadultaan tähänastisen luolamajoituksen tuolla puolen.
Kävelemme hieman ympäriinsä, syömme hiiltynyttä apokalypsipizzaa ja teemme alustavia suunnitelmia huomiselle.
Sunnuntai, 12.5. 2013
Päivän hölmö idea: CPS, Cooking Positioning System, ruuanlaitossa GPS:n tavoin neuvova järjestelmä, joka voisi sanoa sellaisia hyödyllisiä asioita kuin "Kymmenen sekunnin kuluttua ota kattila liedeltä. Ota kattila liedeltä." ja "Jos mahdollista, lopeta ruuanlaitto."
Herään ennen kaikkia muita, kuten monesti käy. Paikannan taskutietokoneellani Intermarche-supermarketin, ja patistan kaikki ylös jotta ehdimme ajaa 40 kilometriä sinne vielä kun se on auki. Paluumatkalla havaitsemme auki olevan Sparin korttelin päässä asunnostamme. Öh, joo.
Tukevan aamiaisen jälkeen on luolaohjelman vuoro. Aven de la Portalerie on aloittelijatason SRT-luola, ja vaikuttaa kahdesta tarjolla olevasta kiintoisammalta. Onnistumme löytämään mahtavien maisemien läpi luolan parkkipaikalle, joka on aivan täynnä autoja. Niitä on oikeasti varmaan yli 15, ja luola ei ole mitenkään valtavan suuri.
Käy ilmi, että luolassa on käynnissä pelastusharjoitus. Ranskan ja englannin sekamelskalla meille ehdotetaan ripeää etenemistä jotta pääsemme luolan kapeikkojen ohi törmäämättä pelastajiin. Mutta ripeästi emme halua liikkua. Tonille tämä on ensimmäinen köysiluola, ja tahdomme tehdä kaiken rauhallisesti.
Aven de la Portalerie, alaspäin
Laskeudumme 17-metrisen sisäänkäyntikuilun pohjalla olevaan tilaan, ja odottelemme siellä pelastusjoukkoa. Ehkä kolme vartia myöhemmin 28 pelastajaa ja dokumentoijaa pöllähtää luolan uumenista paikalle. Näyttää siltä, että he ovat kuljettaneet mm. kokonaista pyörätuolia luolassa. Tämän tempun herooisuus valkenee meille, kun livahdamme heidän ohitseen ja lähdemme itse luolaan.
Aven de la Portalerie on yksinkertainen sateen liuottama koukero, joka ilmeisesti edelleen on märällä säällä aktiivinen pinnalta asti. Tänään ei sada, joten käytävät ovat vain kosteita mutta niissä ei mene virtaa. Ne eivät ole erityisen suuria tai korkeita. Mistään ryöminnästä ei puhuta, mutta jo repunkin kanssa kulkeminen on hankalaa. Kunnioitukseni luolapelastajia kohtaan kohoaa entisestään.
Ulkona on ollut tyhmän viileää, joten olen pukenut päälle aluskerraston lisäksi fleecefurryn. Luolassa se on aivan liian kuuma, ja vasta kun tajuan riisua sen pois pääsen maanalaisiin fiiliksiin. Onkalot jatkuvat tassaisesti alaspäin, ja viimein vastaan tulee mainioita köysiosuuksia pienten lampien ohitse. Ne muuttuvat kuiluiksi, ja tarjoavat meille oikein erinomaisen harjoittelumaaston kaikenlaisille köysitekniikoille. Normaalien laskeutumisten lisäksi löytyy mm. varsin haastava katon rajassa kulkeva poikkari ja pieni heilurikin.
Köysiosuudet päättyvät suureen saliin. Katto on kymmenen metrin korkeudessa, seinät kaukana toisistaan, ja lattia pientä kivenmurikkaa. Tämä on piste, johon aloittelijaretket päättyvät.
Koska emme ole mitä tahansa aloittelijoita, emme käänny heti takaisin, vaan lähdemme etsimään tietä eteenpäin suuresta salista. Tämä osoittautuu haastavaksi arvausprobleemaksi. Päädymme mutkikasta reittiä lohkaretukokseen, ja ryömimme sen läpi kunnes vastaan tulee kuilu johon emme tahdo lähteä. Tämä ei luultavasti ole optimaalinen reitti.
Ylöspäin
Eväät syötyämme lähdemme takaisin kohti pintaa. Koulutusluolassa on jo päästy harjoittelemaan laskeutumista, nyt on nousemisen vuoro.
Portalerie ei suuremmin säästele haastavuudessaan. Ei niin, että noustavat köysiosuudet olisivat raskaita tai sekavia, mutta ne ovat hyvin luolamaisia ja tekevät selväksi improvisaation tarpeen. Jopa minulle, yhdelle Suomen johtavista SRT-jumalista, pari kohtaa vaatii hetken miettimistä.
Sittenkin ylöspäin eteneminen sujuu vikkelästi. Kurssitettavamme tekniikkaa on hiottu seinällä jo hyvin pitkälle, ja tämä on vain looginen progressio siitä. Suoriudumme runsaassa tunnissa ylös lähtököyden pohjalle, ja heilautamme itsemme ylös sieltä. SRT-kurssin kenttäharjoitusosuus on jälleen vedetty läpi menestyksellisesti.
Ihmislauma on kadonnut, ja saamme vaihtaa vaatteet autolla keskenämme. Ulkona on tympivän kylmä. Mikä maailmassa oikein on vikana, kun viidenkymmenen kilometrin päässä Välimerestä lämpötila on sama kuin Suomessa?
Sentään luolamajoituksemme on lämmin ja tilava. Hieman soveltamalla löydämme kaikelle märälle kamalle kuivumispaikan, katselemme retkemme kuvia ja syömme tukevan luolaillallisen. Paljon muuhun ei olekaan energiaa.
Maanantai, 13.5. 2013
Päivän oppitunti: Jos saapas on aivan mudassa, siihen ei kannata kiinnittää pantinia köysinousua varten. Mutainen pantin on noustessa oikeasti haitallinen. Lisäksi se kykenee imemään mutaa kuin sieni.
Ranska aukeaa maanantaisin kahdelta. Pyörimme ympäri Millaun vanhaakaupunkia odottamassa kauppojen avautumista. Toverini tahtovat paikallisia puhelinliittymiä, minä haaveilen 7 millimetrin mailloneista. Vaikka naapurin Intersport ikkunassaan mainostaakin EuroSpeleo-tapahtumaa, ei itse liikkeestä löydy ensimmäistäkään luolavarustetta.
Oloni on vähän heikko, ja arvon haluanko vain potea tänään. Päätän, että luolaretki on oikea ratkaisu. Niinpä siirrymme autoon ja lähdemme pohjoiseen pikkuteitä pitkin. Vaihteeksi tiet ovat hengenvaarallisen tuntuista spagettia, ja toisella puolella on jatkuvasti rotko. Saan kohtuuttoman suurta hupia jyrkänteiden lomassa kiemurtelevasta junanradasta. Kun tulee aika lähteä, tahdon vaan ottaa junan Toulouseen ja kulkea sillä. Valitettavasti junalla ei pääse Toulouseen alle kuudentoista tunnin.
GPS yrittää lähettää meidät kuolemaamme suosittelemalla reittiä, joka näyttäisi soveltuvan lähinnä maastopyöräilyyn. Onneksi osaamme olla varuillamme ja tajuamme kiertää hieman kauempaa. Pienen säädön jälkeen olemme jylhän kalliojyrkänteen alapuolella keskellä maaseutua. Ulkona on kuuma. Välimerellinen ilmasto on kalibroitunut oikeaksi, eikä enää ole tunne että on Sipoossa huhtikuussa. Maisemat toki hieman auttavat.
Aven Grotte de Sueges
Suegesin luolan lähestyminen ei ole helpoimpia. Varttitunnin kävely kamat päällä kesäisessä lämmössä jyrkkää rinnettä ylös on aika rääkkäävää. Huolestuttavan lisämausteen kapuamiseemme tuo ilmeinen havainto, että suunnilleen kerrostalon kokoinen osa jyrkänteestä yläpuolellamme on selvästi sortunut vastikään (vuosi sitten? kymmenen vuotta sitten? sata? En tiedä, missä vaiheessa ulkoilmakosketusta paikallinen kivi saa ominaisvärinsä, mutta sortumakohta on selvästi eri värinen kuin muu kallio). Aivan liian helposti voin kuvitella matalan jyrinän ja nähdä massiivisen vyöryn lähtevän yläpuoleltamme, satojen tonnien kellertävää kiveä syöksyvän alas päällemme...
Mutta jyrkänne pysyy paikallaan, ja selviämme suuaukolle ehjinä. Paikallinen kallio on todella eksoottisen näköistä. Se muodostaa karheita kerroksia ja teräväkulmaisia blokkeja, eikä näytä ollenkaan sulavamuotoiselta kalkkikiveltä johon olen tottunut. Luolan sisäänkäynti on reikä kalliossa. Alas johtaa köysi. Olen läkähtyä kuumuuteen, joten tartun itsekkäästi ensimmäisenä köyteen ja viiletän syvyyteen.
Parikymmenmetrisen kuilun pohjalla on onneksi viileämpää. Sittenkin eka köysiosuus on, kuten monesti, kaikkein hankalin, ja meiltä kuluu siihen tarpeettoman paljon aikaa. Ulkopäivystäjänämme toimivalle Mirille olen ilmoittanut, että tulemme ulos kuuden tunnin kuluttua; luolakarttaa meillä ei mukana ole, mutta tämän luolan pitäisi olla aloittelijaystävällinen läpiretki, sisään vaan ja sitten köysillä alaspäin ja lopuksi ulos kallion kyljestä. Ei sellaiseen kulu kuin pari tuntia.
Olen tietysti unohtanut, mitä näissä maailman kolkissa tarkoitetaan "aloittelijaystävällisellä". Heti kymmenen metrin jälkeen vastaan tulee kiipeily pikkuruiseen aukkoon, josta pilkistää köysi. Me olemme kaikki hoikkia, joten aukko ei meitä pelota, mutta SRT-kamojen kanssa siitä ei mitenkään mahdu. Heitän vermeet pois ja tunkeudun sisään ensimmäisenä. Toisella puolella on pikkuruinen kammio, jonka lattia on vettä ja josta köysi jatkuu ylöspäin, ehkä kymmenen metrin nousuosuutena. Täh. Eikö täällä pitänyt olla pelkkää laskeutumista?
Käy ilmi, että Sueges voi olla lyhyt, mutta se käyttää pientä tilaansa erinomaisesti. Isoista kammioista on turha haaveilla, jokainen luolan vaihe on haaste, ja erilainen kuin sitä edeltänyt haaste. Toisin sanoen, juuri sellaista luolailua josta itse nautin. Ylös köyttä, jännittävään poikkariin, sujahdus ahtaaseen kalsiittituubiin ja sieltä kapeaan laskeutumiseen. Pohjalla on iso kammio, josta reitti eteenpäin jatkuu kyljellään ryömimisellä teräväreunaisen ja karhean ahtaikon läpi.
Mikään vastaan tuleva kohta ei ole erityisen vaikea, paitsi ehkä psykologisesti. Ensimmäisenä kulkevana tajuan, että korkealla roikkuminen ei minua lainkaan huoleta, mutta ahtaat änkeytymiset kyllä. Tämä on tietysti tyhmää - puristukset ja ryöminnät ovat luolien turvallisimpia paikkoja - mutta hermostunut fiilis ei lainkaan katoa. Koska edelläni ei ole ketään muuta, työnnyn kohti tuntematonta pimeyttä ja toivon, että reitti on oikea eikä esimerkiksi umpikuja.
Minun kuuluisi nauttia Suegesin monimutoisuudesta ja tekemisen meiningistä, mutta jostain päälleni käy typerä hermoilu aikamme riittävyydestä ja muusta älyttömästä. Ahtaikkojen jälkeen tulee liukasta lohkareikkoa, sitten huolestuttava kiipeily, lisää ryömintää, lisää köysiä ja lopulta mutajärvi jossa on enemmän mutaa kuin olen koskaan nähnyt. Ranskalaiset eivät pidä kastumisesta ja likaantumisesta, ja siksi mudan yli kulkee vaijerikulku. Tuhahtelen moiselle tekniselle apuvälineistölle, ja siltikin olen salaa iloinen niistä. Alapuolellani oleva muta näyttää oikeasti tosi pahalta, enkä tiedä lainkaan olisiko siitä mahdollista edes kulkea jäämättä kiinni.
En tajua luolan morfologiaa. Sen lisäksi, että kiviaines tuntuu vieraalta, koko luolan rakenne on minulle käsittämätön. Väkisinkin olen oppinut hahmottamaan veden kulkusuntaa maan alla kulkiessani, mutta täällä en käsitä mistä vesi on tullut ja ennenkaikkea minne se on mennyt. Siellä täällä vastaan on tullut selvästi veden muovaamia tuubeja, mutta ne eivät jatkukaan alaspäin aktiiviseen tai fossilisoituneeseen virtaan, vaan umpikujaan josta pääseekin vain ylöspäin. Antigravitonejako tästä kivestä lähtee, vai onko Suegesin luolan syntytapa jotain minulle täysin eksoottista?
Lopulta vastaan tulee lyhyt köysinousu ylös, ja sen jälkeen kymmenisen metrin ahtaan tunnelin jälkeen vastaan tulee päivänvaloa. Olen siirtynyt ryhmän viimeiseksi. Luola oli todellakin melko lyhyt, ja kuudesta varatusta tunnista käytimme kolme. Korkealla kallion kyljessä olevalta uloskäynniltä näkyy mahtava panorama laaksoon. Alas mennään köydellä.
Tukikohtaan
Olemme aika ranskalaisessa rytmissä, ja kotona vasta auringon jo laskettua. Pysähdymme matkan varrella katsomassa, josko EuroSpeleon muita osallistujia näkisi jossain, mutta tämä tuntuu olevan turha haave. Ehkä kongressissa ei ole paikalla ketään muuta kuin me. Mutta väliäpä hällä, luolat on rigattu ja meillä on kotona päivystystaitoinen avustaja.
Sittenkin kansainväliseksi tapahtumaksi EuroSpeleo tuntuu täysin viittaavan kintaalla ulkomaiselle osallistumiselle. Sivuilla olleet luolien kuvaukset ja ajo-ohjeet ovat vain ranskaksi. Luolien suuaukoilta löytyvät kyltit ovat yksinomaan ranskaksi. Mitään ulkomaalaisten vastaanottoa tai callbackeja ei ole järjestetty, tai jos on, emme ole moisia löytäneet. Kaikki tuntuu suunnitellun paikallisia silmälläpitäen, muualta tulleet vieraat opetelkoot ranskaa ja huolehtikoot itsestään. En varsinaisesti ollut muuta odottanutkaan - ennakkoluuloni gallialaisia kohtaan on hyvin dokumentoitu - mutta silti tällainen toimintamalli ja asennemaailma vituttaa.
Kamamme ovat Suegesin jäljiltä pöyristyttävän saastaiset. Tarvitsisimme vesiletkukylvyn, mutta kun sellaista ei ole, suihkukoppimme saa kelvata. Asunnon kylpyhuone alkaa vaikuttaa luolamajan kuivaushuoneelta, lattia ja viemäri ovat täynnä mutaa. En tiedä, mikä on todennäköisyys että saamme takuumaksumme tästä kämpästä takaisin.
Tiistai, 14.5. 2013
Päivän luku: 55
Näen yön makeita unia jännittävästä byrokraattis-tietoteknisestä sodasta, jossa olen sankarillinen ja taitava ylläpitäjä, ja esimiehenäni toimiva tietohallintojohtaja on kiero lurjus, joko rikollisen tyhmä tai vakoojaleikkejä leikkivä. Ajaudun mukaan hämmentävään informaatiotaisteluun, ja kun jallitan vastustajan ylivertaisilla ennakointikyvyilläni sekä varmuuskopioillani, siirrytään räjähdyksiin ja tulipaloihin. Organisaatiota johtava kaunis ja älykäs ylipäällikkö tunnistaa pätevyyteni ja antaa minulle tärkeitä tehtäviä, mutta löytää oman tarinansa love interestiksi silti toisen henkilön. Uni ei varmasti millään tavalla kerro mitään siitä, miten näen itseni ja muun maailman.
Olo on herätessä yhä vähän epämääräinen, muttei sen huonompi kuin eilenkään. Kaipa tässä voisi kolmannen luolapäivän ottaa, koska huomenna tulee kuitenkin tauko retkeilyssä.
Nousen yhdeksältä, ja olen harmissani, koska kanssaseikkailijani nukkuvat vielä. Eivätkö nämä ihmiset tajua, että nukkuminen on väärin kun voisi olla jalkeilla suunnittelemassa seuraavia retkiä tai muuten viihdyttämässä minua? Tahdon vain takaisin maan alle. Sentään pääsemme liikkeelle aiemmin kuin eilen. Kohtaamme taas jännittävän kiemuraisen tien ja sekavat ajo-ohjeet, mutta tovin haeskelun jälkeen osumme oikealle parkkipaikalle. Siellä perheellinen saksalaisia on vaihtamassa luolakamoja päälleen.
Viiden minuutin lähestyminen tuo meidät Valat Negren sisäänkäynnin luokse. Se on ainoastaan musta aukko maassa. Kiinnitän itseni köyteen ja lähden taas ekana syvyyksiin.
Kuilu pysyy mustana, seinät pakenevat. Olen valtavan, korkean kammion katossa, ja laskeudun sen pohjaa kohti näkemättä kuin kalpean aavistuksen seinistä. Äänimaailma on hiljainen, täällä ei ole vesiputouksia. Yläpuolellani valoneliö pienenee kun luola nielaisee minut.
Kammion pohja on liki 60 metriä suuaukosta, ja se viettää yhä alaspäin. Kaukana luiskan alapäässä näen meitä edeltäneiden saksalaisten valot. Jään odottamaan muuta seuruetta ennenkuin siirryn seuraavaan köyteen ja lähden köysiavusteiseen alaskiipeilyyn luolan todellista pohjaa kohti.
Valat Negre on selkeästi pieni, yhden asian luola - tai oikeastaan kolmen asian. 55 metrin sisäänkäyntikuilu, jättimäinen ensimmäinen kammio, pohjan suuri käytävä valtavine luolamuotoryppäineen. Viisitoista metriä korkean käytävän jokainen pinta on täynnä uskomattoman monimuotoisia kalsiittimuotoja. Tasaisen lattian päältä kohoaa metsä pylväitä, katossa on verhoja, seiniä peittävät Cthulhun lonkerot. Koristukset ovat riittävän hämmästyttäviä tehdäkseen vaikutuksen jopa kaltaiseeni liikuntaluolailijaan, enkä valita että niistä yritetään ottaa valokuvia. Valaistuksemme ei vaan ole millään riittävä moiseen projektiin.
Luola ei jatku kulkukelpoisena ilman levitointikykyjä. Syömme pohjalla eväät, ja lähdemme takaisin ylöspäin. Alun kiipeilyt sujuvat helposti, mutta sitten olemme 55-metrisen kuilun pohjalla. Korkein tähän asti nousemani on 42 metriä, mutta nyt takanani on vain parin tunnin kevyt retki. 55 metriä menee hujauksessa, niin minulta kuin muiltakin.
Millau'iin palattuamme koetamme löytää muita luolaharrastajia tapahtuman sivujen osoittamista paikoista, mutta kuiten osaamme odottaakin, ohjeet ovat epämääräiset eivätkä johda mihinkään hyödylliseen. Emme löydä muita harrastajia, joten tyydymme syömään ulkona ja kävelemään pitkin kapeita katuja. Niiltä löytyy jopa seikkailuharrastuskaupan näköinen liike, joka tietysti näin yöllä on kiinni.
Keskiviikko, 15.5. 2013
Päivän ärtymys: Elisan saldoraja sulkee oikeasti kykyni käyttää verkkoa. Olin kyllä koettanut vakuuttaa yliopiston siitä, että juuri näin ei saisi käydä.
Ulkona sataa. Kolmen luolapäivän jälkeen meillä on vapaapäivä. Jake lähtee noutamaan Elinaa kentältä, minä ja Toni jäämme völläämään, tekemään ostoksia ja juonimaan seuraavan päivän luolaretkiä. Löydän viimein seiskamillisiä mailloneita ja ostan niitä kauhean kettingin. Saan varsin korkealentoisen idean eeppisestä retkestä, jonka voisimme ehkä juuri ja juuri suorittaa. Vaan kun Elina ilmestyy viimein paikalle, hän ei yllättäen halua ottaa ensimmäiseksi retkekseen kahdentoista tunnin retkeä 200 metrin köysiosuuksilla ja arvaamattomalla virralla.
Koska huomiselle ei tarvitsekaan varautua äärimmäisen rankkaan reissuun, istumme pitkään valveilla ja höpisemme niitänäitä.
Torstai, 16.5. 2013
Päivän kiukuttelu: Ranskalaiset ajo-ohjeet. Voisivatko nämä olla enää hyödyttömämpiä?
Aven Bob sijaitsee aivan lähellä majapaikkaamme, mutta tämä ei tarkoita, että sitä olisi mitenkään helppoa löytää. Vaihteeksi ajo-ohjeet ovat täysin kryptiset ja GPS heittää meidät jonnekin omakotitalolähiöön, jonka päällä sijaitsevassa vuoressa Bob-luola ilmeisesti sijaitsee. Olen väsynyt, pahoinvoiva ja kärttyisä, mutta onneksi muut eivät ole yhtä lyötyjä, ja luovia ratkaisuja keksimällä pääsemme parkkipaikalle, josta löytyy muiden luolailijoiden autoja. Heitämme vermeet niskaan, ja kuljemme puolen tunnin lähestymisen jyrkänteen reunaa pitkin. Maisemat ovat taas huimat, lähestymisen viimeinen osa on sata metriä pitkä lasku piikkipensaikon halki kulkevaa polkua pitkin.
Luolassa
Sisäänkäynnin pitäisi olla 40 metrin köysiosuus, mutta luolakartta ei ole kertonut, että 40-metrisen kuilun asemasta saammekin mutkittelevan ja kapean suikeron, jossa väliankkurit ja ohjaukset seuraavat toisiaan. Muistio itselle: ranskalaiset luolakartat ovat eri asia kuin riggaustopot. Pää on jotenkin ihan väärällä vaihteella menoon ja kaikki on hirveän vaikeaa, koetan jäädä solmuun väliankkurissa ja ärhentelen. Lopun kammio on kaunis, mutta köyden lopussa on lähinnä kolme alaspäin jyrkästi lähtevää luisua. Ei kaikkein turvallisin paikka jonne jäädä hengaamaan.
En edes ole ainoa, jolla on tänään vajaa päivä; Toni tuskailee viimeisen väliankkurin kanssa niin pitkään, että lopulta päätän heittää normaalin menettelykäytännön pois ja nousen köyttä hänen viereensä auttaakseni hänet sen ohi. Sentään tämä väliankkuri on kammiossa ja on tilaa toimia. Yläpuoleltamme on kuulemma pyrkimässä alas lisää ranskalaisia. Olen harmistunut ja koen epäonnistuneeni SRT-opettajana, kun en ole kyennyt valmentamaan oppilastani riittävästi tähän tilanteeseen. Samalla tajuan, että Bob on sentään helppo luola jossa mokailla; jos olisimme jumittaneet Patatesissa, olisivat asiat koko lailla huolestuttavammin. Ehkä. Tosin Bobin riggaus on vähän omituista, ja kun olemme itse selvinneet kaikki pohjalle, meitä seuranneella ranskalaisellakin kuluu melkoinen tovi selvitä viimeisestä väliankkurista.
Luolana Bob ei vangitse innostustani. Se on kuiva, ankea ja lohkareinen, kokoelma alaspäin viettäviä vanhoja sortumia joissa ei tunnu olevan mitään näkemisen, tekemisen tai kokemisen arvoista. Alun köysiosuus tuntui olleen hienointa antia. Mikä inhottavinta, jotkut muinaiset vandaalit ovat tägänneet luolan seiniin ja lohkareisiin nimiään helvetin isolla fontilla. Moinen suttaus on minusta aivan sietämättömän barbaarista. En heti muista nähneeni missään muussa luolassa vastaavaa tuossa skaalassa, ja sisäisesti kiehun moisille vandaaleille. Haluan tuntea olevani luolassa, en missään metrotunnelissa.
Eräässä käytävän lohkareikossa valtava kivi on haljennut. Heitän kahden pennin geologian osaamisellani veikkauksen, että täällä on joskus tapahtunut maanjäristys. Näyttää siltä, että sama järistys on romauttanut merkittävän osan käytävän seinää, ja luonut lohkareikon jota pitkin kiipeämme ylös.
Lohkareikon yläpäässä Elina raportoi, että sieltä löytyi tunneli ylöspäin. Sitten kuuluu julmetunmoinen rrrräsähdys
"Kivi! ISO KIVI!"
Heittäydyn kallionseinän viereen samalla kun ylhäältä sataa soraa ja murikkaa. Toni sukeltaa kivien välistä suojaan hurjan näköisesti. Alimmaisena oleva Jake ehtii katsoa mitä tapahtuu. En näe Elinaa. Minua kohti ei näytä olevan tulossa mitään järkäleitä.
Jyrinä loppuu parin sekunnin kuluttua. Elina ilmoittaa olevansa ehjä ja saaneensa vain sormeensa pienen naarmun. Repusta otetaan teippiä jolla pikkuinen vekki paikataan. Kiipeämme ylös katsomaan raunioita. Luolan yläosan seinästä on irronnut ehkä viidenkymmenen kilon kokoinen järkäle, joka nyt makaa lohkareikossa muiden seassa. Jos sen alle olisi jäänyt, olisi jälki ollut todella pahaa.
Olemme kuitenkin koko ryhmä ehjiä eikä sortuma näytä pahenevan. Silti yläosan tunnelin seinät näyttävät niin haurailta, ettei kukaan tahdo enää lähteä koskemaan niihin. Palaamme lohkareikkoa alas.
Luolaa jakaa kanssamme iso joukko ranskalaisia harrasttajia, joiden valot aina välillä ilmestyvät jostain. Hienoisesta sokkeloisuudestaan huolimatta Bob ei ole iso luola, ja muutamassa tunnissa olemme käyneet läpi siitä suunnilleen kaiken. Sitten pääsemme jonottamaan sisäänkäyntiköyteen. Meidän edellämme on pari harrastajaa, ja samaan aikaan kun he yrittävät ylös, selviää että toinen porukka on tulossa alas. Todistan hämärän näköisen ohituksen väliankkurissa, ja epäilen, että ihan noin ei normaalisti kannattaisi tehdä.
Pitkille köysiosuuksille muodostuu usein jono. Vaikka tällä on useita väliankkureita jotka mahdollistavat usean ihmisen köydessä olemisen yhtä aikaa, etenee poispääsy hitaasti. Yksi kerrallaan tiimimme lyö nousukahvat köyteen, etenee ylöspäin, katoaa kapeaan putkeen. "Rope free!" kaikuu huuto alaspäin. Olen meistä viimeinen, ja tämä on tämän matkani viimeinen luola. Hö. Olisi se nyt voinut olla hienompi tai mennä paremmin.
Lähden ylöspäin, pysähdyn väliankkurilla. Kun seuraava pätkä köyttä vapautuu, alapuolellani on jono muita harrastajia jotka niinikään jonottavat ulos. "Libre!" ilmoitan heille siirryttyäni eteenpäin.
Lähtövalmisteluissa
Retkemme on kestänyt, ja olemme kotona vasta myöhään. Koetan käväistä rautatieasemala selvittääkseni, voisinko matkata täältä Tolouseen junalla, mutta asema on kiinni ja lipunmyyntimaatti puhuu ranskaa. Ehkä en sitten.
Perjantai, 17.5. 2013
Päivän havainto: On huolestuttavaa, kun lentokoneessa kesken lennon sinua kuulutetaan nimeltä. Onneksi kyseessä oli vaan pyrkimys selvittää istumapaikkani jotta saisin erikoisateriani.
Järkyttävän aikaisin nousen autoon. Jake on yhtä uninen kuin minäkin, ja on pieni ihme, että selviämme lentokentälle nukahtamatta rattiin. Odotan piinallista säntäilyä ja kriittisiä epäonnistumisia tiukkojen aikataulujen johdosta, mutta Ranska järjestääkin minulle täyden yllätyksen, ja kulkuni kolmen lentokentän kautta Helsinki-Vantaalle onkin mutkatonta, helppoa, sujuvaa ja ymmärrettävää. Lennot lähtevät ajallaan, matkatavarat tulevat oitis, lentokenttäbussi lähtee juuri oikeasta paikasta oikeaan aikaan. Aikatauluissa on jatkuvasti sopivasti ilmaa ettei tarvitse juosta eikä kantaa huolta myöhästelystä. Otan takaisin monia ilkeitä asioita joita olen maasta sanonut. Onneksi olen sanonut niitä niin paljon, ettei niistä ihan heti tule pulaa.
Charles de Gaullella alan valua viikonlopun pelin hahmooni. Janne Huovinen, kansainvälinen mysteerien mies, on niinikään palaamassa Ranskasta Suomeen, ja poimin asioita ympäriltäni hänen kokemusmaailmaansa. Oman jännittävän elämäni paikan ottaa taas hetkeksi roolipelihahmon jännittävä elämä. Sama se kenen, kunhan joku kokeva osa minusta on mukana kyydissä.
Ken varjoaan pelkää I, 18.-19.5. 2013
Ajankohdan byrokraatti: Klaus Lyden, Turun sijaishallitsija vuodesta 2007, ei minun hahmoni.
Olin hahmossani jo perjantai-illasta alkaen, ja lauantaina siirryin pelaamaan samaan kaupunkiin jossa muutkin olivat. Enteet ei turkulaiseksi kaupunkipeliksi ollut poikkeuksellinen, mikä tarkoitti että se oli tarkalleen sitä, mitä olin kaivannut. Pelin ongelmat olivat ryhmädynaamisia (tiimi jossa hahmoni hengasi oli pelaajakoostumukseltaan liian tuttu) ja Omenahotelli oli kauhea paikka jossa yöpyä, mutta muuten kaikki oli varsin mainiota. Pääsin jopa tekemään murron ja hiipimään pimeässä asunnossa peläten, että sen asukit palaavat.
Sotaviikko, 20.-24.5. 2013
Viikon puolisotilaallinen termi: Merinorsu
Spesialistin sijoituspaikka valtakunnan merivoimissa tarkoittaa tyypillisesti yhtä kertausharjoitusviikkoa vuodessa. Tänä vuonna tehtävämme oli SENSUROITU, SENSUROITU ja TURVALUOKITUKSENNE EI RIITÄ TÄHÄN.
Vakavammin, valtaosan viikosta käytin istumalla maanalaisessa komentobunkkerissa tekemässä tietoteknisiä asioita. Oli oikeastaan varsin jees, hommat poikkesivat normaaleista työtehtävistäni mutta olivat osaamiseni piirissä ja kiinnostavia. Kivääriammuntaakin oli taas, ja olin edelleen sitä mieltä, että se oli turhaa touhua.
Päivät alkoivat aamukuudelta ja loppuivat iltaysiltä, joten aikaa oikeastaan mihinkään muuhun ei riittänyt. Tämän vuoksi päivityskin tulee myöhässä. Sentään torstaiksi saimme iltavapaan, jonka käytin istumalla Cosmicissa turkulaisten larppaajien seurassa. Oli mainiota.
Kertausharjoittelu on sittenkin omituinen sosiaalinen ilmiö. Aikuiset ihmiset sijoitetaan yhteismajoitukseen komenneltaviksi ja iloitsevat pienistä määristä henkilökohtaista vapautta, jonka toiset aikuiset heille antavat. Fiilis omasta voimattomuudesta on suuri, eikä ihme että taantuminen teini-ikään uhkaa. Jos toiminta olisi vielä metsässä ryynäämistä, en luultavasti kestäisi sitä lainkaan. Mutta edelleen, merivoimien esikunnan tietotekniikkakeskus on aivan jees ympäristö jossa leikkiä sotaa, ihmiset ovat mukavia, hommat mielekkäitä ja pakolliset sotilaskuviot ympäriltä enimmäkseen häivytetty niin, että ammattilaisyksikkö pystyy toimimaan ammattilaisyksikön tavoin.
Olin ajatellut kirjoittaa viikon aikana pelejä, kirjoja ja muuta, mutta eihän kasarmilla ehtinyt kuin sotia ja syödä. Kun perjantaina lähdin kotiin, olin aivan poikki. Yllättävän raskasta tietotekniikkakin oli ollut.
Lauantai, 25.5. 2013
Päivän virallinen selonteko: Luolaseuran kalliopäivä ja kevätkokous
Kahden viikon Euroopan-kiertueen jälkeen olisin mielelläni pitänyt vapaapäivän, mutta sen sijaan herätyskello kiskoi minut ylös puoli kasilta. Pakkasin rinkan, hyppäsin metroon ja suuntasin Rollareille. Suomen luolaseura oli pitämässä ennen kevätkokoustaan kalliopäivän, ja olin menossa paikalle hyvissä ajoin riggaamaan.
Tavallisesti luolaseuran tapahtumiin on selviytynyt paikalle hallituisten lisäksi korkeintaan yksi ihminen, joten riemuni oli suuri, kun tänne ilmestyi oikeasti kaksinumeroinen määrä harrastajia. Ihmisiä heivattiin ylös ja alas köysiä ja kiviä, ja tarjolla oli toimintaa sekä ekakertalaisille että veteraaneille. Kallioinnin jälkeen kevätkokouskin meni ohi ongelmitta ja kammoamani tilinpäätöskin hyväksyttiin. Kauan eläköön lepsut toiminnantarkastajat.
Kotiin selvittyäni kahden viikon väsymys juoksi minut viimein kiinni. Kaaduin petiin seitsemältä, enkä suostunut enää sinä iltana nousemaan.
Sunnuntai, 26.5. 2013
Päivän libertardismi: T-paitatilaus jäi tullin hampaisiin. Jyrkkä ei vapaakaupalle, paitsi silloin kun se vaikuttaa minuun itseeni.
Vihdoin sain kirjoitettua peliä. Haluamani elementit sain kokoon nopeasti, ja yllättäen kuvitusavuksi tarjoutunut Heikki tuotti minulle laadukkaita piirroksia asioista, joita en itse olisi osannut piirtää. Kai näillä edelliskertaa paremman pelin saa aikaan.
Kun suurin osa työstä oli tehty, ajatukset hajosivat spontaanisti tuhanteen suuntaan. Kahden viikon tauko luovissa asioissa tekee tällaista. Yhtäkkiä oli inspiraatio kirjoittaa kahta kirjaa, uusia caving.fi -sivuston sisältöjä, sumplia kesän luolaretkiä ja pelata videopelejä. Pakotin itseni valitsemaan näistä vain yhden ylimääräisen asian, mikä johti siihen että koetin tehdä kahta. Keskittymiskyky: voisi olla parempikin.
Maanantai, 27.5. 2013
Päivän laiskuus: En ole vieläkään saanut edellisen pelin transkriptiä kirjoitettua wikiin.
Töihin paluu oli tyypillistä sekavaa räpiköintiä. Onneksi poissaoloni aikana hajonneet asiat eivät olleetkaan museon vaan yliopiston järjestelmiä, ja sellaisenaan eivät minun kontollani. Kuittasin itselleni ulos varhain, ja siirryin pelauttamaan.
Sic Semperin 44. jakso (kuvaus tuskin edes aloitettu) ei ollut yhtä huono kuin edellinen, mikä ei sano paljoa. Pelin rytmi oli pielessä: alku oli hidasta hiiviskelyä ja vakoojatoimintaa, jossa ei oikein koskaan ollut pointtia. Loppua kohti eräs satunnainen säie kuitenkin löysi tarttumapinnan, ja pelin viimeinen tunti aloittikin sitten loppukiihdytyksen seuraavaksi pelattavaa kauden päätösjaksoa kohti.
Jos kaikki sujuu kuten on suunniteltu, seuraava jakso pelataan jo viikon kuluttua. Tällainen tahti saa hyväksyntäni.
Tiistai, 28.5. 2013
Päivän kaupunkitilan valtaus: SRT ulkona
Pienet hommat tulivat töissä suurempien tielle, kuten usein käy. Yritys käydä Myllypurossa harrastamassa SRT:ä kilpistyi seinäremonttiin - otteet olivat poissa ja köydet puuttuivat. Ei tämä tietenkään olisi SRT-treeniä pysäyttänyt - olisin päässyt ylös jotenkin, ja meillä on joka tapauksessa omat köydet ja otteetkin ovat vain tiellä - mutta henkilökunta ei suhtautunut suopeasti tällaiseen puuhaan.
Niinpä siirryimme Baanan loppupäähän, Porkkalankadun sillan alle. Paikassa tuntui muutenkin olevan käynnissä kaupunkitilan käyttö hauskoihin asioihin, joten tuumimme, ettei jalkapallon pelaajien, skeittaajien ja bänditreenaajien seassa yksi sillasta riippuva köysi enää missään tunnu. Parin slingin avulla siltaan saikin mainion Y-hangin ja 7-metrisen vapaana riippuvan köyden. Väliankkureita ei voinut tehdä, mutta ohjelmassa olikin lähinnä uusien laskeutumislaitteiden testaamista sekä solmujen ylittelyä.
Lopulta sillanalus osoittautui mainioksi paikaksi köysitekniikkatreenille. Ohjauksen rakentaminen onnistui, vielä jos löytäisi jonkun kohdan johon pystyttää väliankkuri, tämä olisi täydellinen treenipaikka. Katsoisikohan kaupunki karsaasti, jos siltaan poraisi oman pultin tai pari?
Keskiviikko, 29.5. 2013
Päivän raportti: Suuresta maailmasta kerrotaan, että OFD 2:sta on löytynyt jotain uutta. Yksityiskohdat ovat vielä uutispimennossa. Mojovaa!
Töistä lähtiessäni päälle jäi jotenkin säätämisvaihde, joten kotona päädyin uusimaan luolaseuran jäsenrekisterin ja siirtämään sen järkevään tietokantaan jonkinlaisella käyttöliittymällä. Nyt kun olisi vielä jäseniäkin.
Torstai, 30.5. 2013
Päivän php: $hash = crypt($password);
Töissä oli valtava määrä erilaisia pulmia, joista juuri mitään en saanut loppuun saakka. Turhautuminen tästä kulki mukana työajan jälkeenkin, joten koodasin kunnes jäsenrekisterissä oli paljon lisää ominaisuuksia. Vielä pitäisi ehkä lisätä tietoturva. Sehän onkin helppoa lähes valmiissa järjestelmässä.
Perjantai, 31.5. 2013
Päivän ostos: The Humble Telltale Bundle
Aherruksen jälkeen käväisin Salmisaaressa kiipeilemässä. Ulkokiipeilyynkin olisi sää kelvannut, mutta aivan kodin vieressä ei ollut sopivaa kalliota, ja kaipasin fyysistä tekemistä, en luontokokemusta. Kolmen viikon tauko kiipeämisessä (luolaseuran kalliopäivän kahta reittiä ei lasketa) oli tehnyt odotettuja tuloksia taidoilleni, tai ehkä lähinnä sormivoimilleni. Luolailu ja köysitekniikkatreeni oli pitänyt kaiken muun kunnossa, mutta jo neljäs haastava reitti sai sormet luovuttamaan täysin.
Työnteko haittaa taas vapaa-aikaa. Haluaisin editoida romaanin, kirjoittaa toisen käsikirjoituksen loppuun, kirjoittaa peliä, kiivetä, luolailla ja sukeltaa, nyt kun on kesäkin. Sen sijaan 8 tuntia vuorokaudesta kuluu silti työpöydän ääressä. Neljä viikkoa vielä lomaan.