Lokakuu 2012: Leningrad Style
Maanantai, 1.10. 2012
Päivän lause: "Alussa oli humanistinen tiedekunta."
Keskellä yötä olin saanut idean. Asianmukaisesti olin noussut ylös ja alkanut kirjoittaa. Olisin varmaan voinut kirjoittaa aamuun asti, mutta kahden maissa pakotin itseni panemaan koneen kiinni ja koettamaan nukkua.
Kuutta tuntia myöhemmin pakotin itseni ylös ja lähtemään töihin. En tajua, miten tuttavapiirin lisääntyneet ihmiset pärjäävät niin vähällä unella kuin pärjäävät. Varmaan jotain tekemistä maagisten hormonien kanssa. Moisest hormonit lienevät yhtä turvallisia kuin amfetamiini.
Käytin päivän kulkemalla hallinnollisia harhapolkuja sekä piipahtamalla GTK:ssa ottamassa salaiset määräykseni salaliittoni korkeammilta portailta. Uskollisena kätyrinä sain sieltä autokyydin Katajanokalle, jossa palasin kirjoitustyön pariin. Jonkinlainen ylipitkä novelli tai ylilyhyt romaani oli vilistämässä näpeistäni tiedostoksi.
Yleisin pulmani fiktion kirjoittamisessa on suunnittelun puute. Tavallisesti kaikki mitä kirjoitan syntyy vähän samalla tavalla kuin tämä päiväkirjakin - ts. en tiedä minne olen menossa, asetan vaan lausetta toisen perään. Ei yllättäen tämä johtaa minut usein umpikujiin kun totean, etten ole lainkaan sellaisessa paikassa missä haluaisin olla. Tällä kertaa minulla oli epätavallisen selkeästi teema, juonirunko, henkilöt ja monia valmiita kohtauksia matkan varrelta. Viimeksi näin kävi 20 vuotta sitten, ja silloin sain lyhyen romaanin pituisen tarinan aikaan viikossa (joskin kirjoitin kahdeksan tuntia päivässä). Tämä tuskin menee aivan yhtä jouhevasti.
Tiistai, 2.10. 2012
Päivän sanamäärä: 3227
Pohdin työpäivän drupal-kummallisuuksia sekä muita pieniä teknisiä knoppeja. Jokin alitajuinen prosessi oli kuitenkin ahkeroinut fiktion parissa, koska kotiin palattuani avasin heti tekstinkäsittelijän, ja kirjoitin liki suoraan iltakymmeneen.
NaNoWriMo (tyhmä nimi, tympeä lyhenne, hyvä idea) olisi vasta ensi kuussa. Sen tavoitteiden mukaan kuukaudessa pitäisi tuottaa 50,000 sanan romaani - sanapituudet englanniksi, suomeksi vastaava tavoite olisi jotakin muuta. En ole koskaan osallistunut moiseen, pääasiassa koska kirjoitan muutenkin niin paljon ja osittain, koska jotenkin tieto valtavasta määrästä siihen osallistuvia ihmisiä ja sen tuottamia teoksia jotenkin vähentää omakuvaani uniikkina hienona lumihiutaleena. Typerä syy, mutta minkäs teet.
Joka tapauksessa lopettaessani kolmannen luvun tajusin, että sanamäärän puolesta olisi kuukaudessa kirjoitettavan romaanin tavoitteissa. Ehkä tämä antaa jonkinlaiset raamit sille, mitä olen tekemässä. Hulluudessani tein viime vuoden viimeisenä iltana uudenvuodenlupauksen kirjoittaa romaani tänä vuonna, ja olin jo kuvitellut luistavani tästä lupauksesta. Ehkä tämä ei olekaan väistämätöntä.
Keskiviikko, 3.10. 2012
Päivän roskapostin otsikko: "Force Your Users To Click Any Link You Choose!" Thank you, Doctor Supervillain, but I believe it's incredibly easy to get my users to click on everything they see.
Jatkoin ahkeraa kirjoitustyötäni. Kirjaideassani on kasapäin ongelmia tulevaisuudessa, mutta kohdalle tulleet pulmat ovat ratkenneet vaan juoksemalla niistä päin ja kirjoittamalla niiden läpi. Laadusta en anna mitään takeita, mutta eipä sillä ole niin kauheasti väliäkään; tämä on lähinnä tuotteliaisuusharjoitus.
Torstai, 4.10. 2012
Päivän laite: Puoliautomaattinen defibrilaattori
Rescue Diver -kurssin eka ohjelmanpätkä koitti tänään. Kyseessä oli ensiapukurssi, vain hitusen räätälöity silmälläpitäen tilanteita, joita sukellusten yhteydessä saattaisi kohdata.
Kuten muutkin kansalaiset, olen saanut aina välillä eri instansseissa EA-koulutusta, ja kuten valitettavan monet, olen unohtanut suurimman osan siitä. Ei ihme, ei näitä taitoja normaalisti tarvitse. Sinänsä koen olevani maailman huonoin ihminen antamaan kenellekään ensiapua, koska vaikeassa ja nopeaa toimivassa vaativassa tilanteessa olen taipuvainen panikoimaan ja sähläämään. Voin täysin kuvitella olevani juuri sellainen henkilö, joka kriisitilanteessa ottaa komennon, järjestää avunhakemisen ja organisoi välittömästi pelastuksen, ja sitten painelupuhallusta tehdessään puhaltaa mistään mitään tajuamatta ilmat apua tarvitsevan vatsaan tai ulos nenästä.
Minulla on muutenkin aivan liian kova taipumus tarttua mihin tahansa tilanteeseen, jonka koen olevan vailla suuntaa - ja siis tämä on esimerkiksi mikä tahansa tilanne, jossa kukaan ei tunnu tekevän mitään vaikkapa viiteen sekuntiin. Lisäksi yleisen taitotasoni huomioiden minulla on aivan liian hyvä itsevarmuus ja vakuuttavuus. Tämä johtaa inhoamaani hengenvaaralliseen kombinaatioon "tyhmä ja ahkera".
Kurssilla sentään en saanut ketään hengiltä, mutta loin itselleni vaarallisen osaamisen illuusion. Todella toivon, etten ikinä osu lähellekään ketään, joka oikeasti tarvitsee apua.
Viikonloppu, 5. - 7.10. 2012
Viikonlopun kasvava totaali: 16013
Perjantaina sain kiipeiltyä hieman, vaikkakin kovin huonosti. Sen jälkeen omistauduin kirjoittamiselle, ja jatkoin sitä oikeastaan koko viikonlopun, mitä nyt välissä nukuin.
Kirjoittaminen siten, että on jokin konkreettinen tavoite johon tähtää oli itse asiassa todella hauskaa. Henkiseksi tukiryhmäksi päädyin ottamaan Penny & Aggie -yhteisön IRC-kanavan, jonne palasin suunnilleen vuoden tauon jälkeen. Laiska englanninkielinen kommunikaatio enimmäkseen unenpuutteesta kärsivien kanadalaisten kanssa tarjosi mainion taustakohinan suomenkieliselle kirjoittamiselle.
Olisin mieluusti kirjoittanut vaan katkeamatta, mutta ensi viikon Rescue Diver -kurssi vaati panostusta. Kurssin materiaalista olin lukenut vasta puolet, ja oikeasti intoa lukea vedenalaisista onnettomuuskuvauksista oli vain vähän. Aiemmat sukelluskurssit ovat olleet innostavaa luettavaa, koska ne ovat keskittyneet opettamaan minulle uusia jännittäviä asioita joita voisin kokeilla. Tavallaan tämäkin tekee niin, paitsi että jos näitä asioita joutuu kokeilemaan, jokin on mennyt pieleen ja sitä luultavasti toivoisi olevansa missä tahansa muualla.
Maanantai, 8.10. 2012
Päivän havainto: Ilmassa on liian monta palloa
Olisin mieluummin tänäänkin jäänyt vain kotiin kirjoittamaan, mutta töihin oli mentävä. Työpäivä ei ollut kaikkein onnistuneimpia, ja iltapäivästä tajusin lähestyneeni erästä ongelmaa täysin väärällä tavalla ja haaskanneeni aikaa ja energiaa.
Kotona luin Rescue Diver -materiaalin loppuun ja koin akuuttia stressiä. Materiaali oli onneksi osannut kertoa minulle, että task overload aiheuttaa stressiä, ja tästä juuri oli kysymys. Ilmassa oli liian monta palloa yhtä aikaa, niitä pitäisi jotenkin vähentää, mutta mistä päästä? Onneksi tajusin, että harvat asiat olivat oikeasti millään tavalla kriittisiä. Jos Rescue Diver -kurssi failaisi, ei se vaikuttaisi elämääni millään tavalla. Jos en saisi kirjoitettua 1600 sanaa päivässä, ehtisin kyllä venyttää kirjoittamista marraskuulle. Muutkin ilmassa leijuvat hommat olivat oikeasti lopulta aika vähämerkityksellisiä - kenenkään elämä, toimeentulo tai onnellisuus ei niistä ollut kiinni oikeastaan edes hetkellisesti. Perspektiiviä pitää hakea vaikka väkisin.
Ainoana hyvänä puolena sain alustavasti positiivista palautetta tarinastani, nimenomaan sellaisista aspekteista joita olin itse pitänyt vahvoina. Kritiikkiäkin tuli, mutta enimmäkseen seikoista, joiden olin jo todennut tarvitsevan hiomista. Eiköhän tämä jotenkuten.
Tiistai, 9.10. 2012
Päivän opetus: "Any diver can abort any dive at any time for any reason" saisi oikeastaan kääntyä myös työelämään periaatteella "any participant can abort any meeting at any time for any reason".
Heräsin stressipahoinvointiin, joka vaan kasvoi töihin selvitessäni. Päivä kului ällöttävässä multitasking-paniikissa, josta sain kyllä syyttää ainoastaan itseäni. Vedin myös ehkä urani kauheimman palaverin ja menin matalimmalta riman yli koskaan minulle annetun ryhmätyötehtävän suorittamisen suhteen. Tämän jälkeen olisin halunnut möyriä peiton alle itkemään loppupäiväksi, tai ehkä purkamaan pahaa oloa tarinani hahmoihin.
Valitettavasti vapaus ei koittanut töistä pääsyn jälkeenkään, vaan vuorossa oli Rescue Diver -kurssin teoriaosuus. Oli jotenkin kuvaavaa, että päivän paras osa oli se, jossa käsiteltiin onnettomuuksiin joutuvia sukeltajia ja paniikkitilanteita. Kurssi ei silti ollut millään tavoin hauska tai mieltäylentävä. Joka ainoa kuvaus asioiden pieleen menemisestä sai aikaan fiiliksen "toi niin vois tapahtua just mulle" ja joka ainoa kuvaus pelastuksesta vastaavasti vaikutelman "mä niin en pystyis tekemään tota". Kurssin teoriakoe meni läpi, mistä olin melkeinpä vähän pettynyt. Olisin tahtonut ihan luvankin kanssa todeta, että tätä kurssia en voi suorittaa.
Ja toisaalta, kuten koulutusta pitänyt Jukka sanoi, tämä on kurssi joka oikeastaan jokaisen sukeltajan pitäisi käydä, enkä voinut varsinaisesti olla eri mieltä. Jäin pohtimaan, minkä takia tähänkin harrastukseen jatkuvasti päätäni hakkaan. (Tiedän kyllä vastauksenkin: koska onnistuessaan sukeltaminen on älyttömän makeeta ja koska veden alla on ihan mielettömän hienoa. Mutta en tiedä silti, pitäisikö minun tehdä tätä.)
Kurssin jälkeen jouduin vielä palaamaan töiden pariin Microsoft-pävitysten muodossa. Nekin olivat uppiniskaisia. Vittujoo.
Keskiviikko, 10.10. 2012
Päivän oivallus: Työstressi on saapunut
Heräsin aamulla pahaan oloon. Voiko yksi kurssinjälkeissiideri aiheuttaa krapulan? Varmaan voi, jos ei ole syönyt tai juonut oikeastaan mitään muuta. Eilisillan työrupeama oli onneksi ostanut minulle aamun vapaata, mutta lojuttuani kolme tuntia sängyn pohjalla tulin siihen tulokseen, että kyseessä ei ollut pelkkä alkoholimyrkytys. Olo oli joka tavalla surkea, ahdistunut ja pahoinvoiva
Analysoin pulmani olevan enemmän myskologinen kuin fysiologinen - tai ehkä siinä oli fysiologinen komponentti, mutta arvelin että se oli alisteinen henkimaailman jutuille. Koska olo ei ollut vielä pisteessä, jossa ajatus työhön lähtemisestä olisi aiheuttanut vaan spontaanin pään räjähtämisen, hankkiuduin museolle ja pidin puolen tunnin juttutuokin pomoni kanssa. Aika ison osan pahaa oloa pystyin jäljittämään työstressiin, joka jostain oli kiemurrellut kimppuuni keväästä lähtien, ja tehnyt sen vieläpä niin varkain etten ollut tajunnut koko asiaa. Nokkelana kattilasammakkona kuitenkin oivalsin mitä oli tapahtumassa edes jotenkuten ajoissa, ja koetin tehdä sille jotain.
Pitkähkön avautumiskeskustelun jälkeen olo oli hieman parempi. Ehkä konkreettisia ratkaisuja tilanteeseeni ei ollut, mutta epämääräisenä räpiköintinä pitämäni oma toimintani sai jonkinlaisen luottamuslauseen. Eihän tämä tietenkään riittänyt minua sen kelvollisuudesta vakuuttamaan, mutta olenpa nyt ainakin tehnyt jotain ennenkuin törmään pää edellä suoraan pään sairastumiseen.
Valitettavasti pahan olon fyysinen puoli ei lähtenyt puhumalla. Kun kotiin päästyäni en jaksanut edes nostaa ilmatankkia, totesin että tämän illan harjoitussukellus altaassa olisi mahdoton tehtävä. Sen sijaan kirjoitin tarinani tylsimmän ja huonoimman luvun tähän asti, ja tuotin ehkä maailman huonoimman punchlinen puolen kirjan mysteeriin. Seuraavan luvun on syytä olla parempi, tai tulee kiusaus vaan deletoida kaikki ja unohtaa että mitään olen koskaan kirjoittanutkaan.
Torstai, 11.10. 2012
Päivän artikkeli: The more you screw a filmmaker, the more creative you are - Iron Skyn brittilevittäjän viimeisin saavutus.
Käsittämätön toimintahäiriö virtuaalipalvelinalustassa oli juuri se mitä en olisi aamun aluksi kaivannut. Onneksi kyseessä ei ollut rautavika kuten olin pelännyt, vaan suboptimaalinen muistikonfiguraatio joka levisi arvaamattomilla tavoilla alustalla oleviin palvelimiin. Käväisin lääkärissä selvittämässä pahaa oloani, ja odottaessani säädin palvelimen asetuksia taskukoneellani. Mikä ihmeen stressi?
Ilmeisesti minulla ei ollut mitään mutkikasta flunssamätää tai keuhkoloista, ainoastaan nimenomaan paineen ja jatkuvan huolehtimisen pitkittämä tavallinen nuhakuume. Olisi tietysti ollut kiva jos olisi vaan ollut jokin selkeä ulkoinen ja lääkkeillä ratkaistava syy pahaan oloon, nyt vaikuttaa siltä että joudun oikeasti näkemään vaivaa tervehtymiseni eteen.
Mutta työn määrä ei stressaa, epämääräisyys vain. Tänäänkin tein kymmenen tuntia hommia, mutta ne olivat lopulta selkeät ja hyödylliset kymmenen tuntia, ja niiden jälkeen oli hyvä mennä Kaislaan istumaan larpkahvilan pääkaupunkiseutulaisessa variantissa. Useampia Turusta paenneita ihmisiä istui baarissa iltayhteentoista puhumassa klassisen tyhmiä Twilight-larpeista, valtiohallinnan duuneista ja kaupunkieksploraatiosta. Tästä voisi tulla täälläkin jokaviikkoinen tapa.
Perjantai, 12.10. 2012
Päivän pelikerran kuvaus kahdella virkkeellä: Päähenkilöt kompastuvat vaihtoehtonykyisyyden natsien kuolemanpartion jäänteisiin, ja päätyvät murhaamaan vaihtoehtomenneisyyden Tsingis-kaanin miehittämättömän lennokin avulla. Tästä seuraa huomattavia moraalisia ja poliittisia ongelmia.
Jälleen pelattiin Sic Semperiä. Edellisen pelin jälkeen olin varoittanut pelaajia, että tulossa olisi vähän kamalaa settiä, ja olin arvellut aika oikein. Peli kertoi primitiivisestä sodasta, siviiliuhreista, kansanmurhasta ja moraalisesti hyvin harmaista valinnoista. Se oli raskas pelata ja kaikki yritykseni leikata tylsien kohtien yli eivät aivan toimineet. Toisaalta onnistuin pelauttamaan mielekkään sotatarinan, joka toimi yllättävän hyvin hahmoilla, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisia sotilaita.
Sittenkin pelin jälkeen sitä oli tarpeen purkaa tunnin verran. Monet pelaajahahmoista olivat olleet kiukkuisia toisilleen, ja näin hyvin joka ainoan hahmon toimintojen syyt. Totta oli myös, että pelit ovat tähän mennessä keskittyneet enemmän traumojen keräämiseen kuin niiden käsittelemiseen, joten päätimme seuraavassa pelissä zoomata paljon lähemmäksi hahmojen arkea ja antaa heille tilaa vaan olla ja aukoa päissään olevia solmuja.
Viikonloppu, 13.-14.10. 2012
Ajankohdan taikaesine: Irrotettu sydän
Pelitranskriptin kirjoittamisen jälkeen koetin palata tarinani pariin, mutta kuusisataaa sanaa myöhemmin totesin, että palaisin tähän saatuani jotain intoa takaisin. Olin kirjoittanut itseni typerään umpikujaan, ja vaatisi hieman aiempien osien editointia, jotta siitä pääsisi ulos.
Päädyinkin sitten pelaamaan Dishonoredia, joka osoittautui todella hyväksi. En ole vielä päättänyt, pääseekö se maailman parhaiden tietokonepelien joukkoon Deus Exien kanssa, mutta steampunk-henkiseen maailmaan sijoittuva murharetki on todentuntuinen, kaunis, persoonallinen ja ilo pelata. Vaihteeksi hahmo ei liiku kuin vammainen elefantti, ja pelin moraalijärjestelmässä tuntuu olevan järkeä aivan eri tavalla kuin missään aiemmin näkemässäni. Vaikka peli kertoo salamurhaajasta, sitä on mahdollista pelata tappamatta ketään, eikä siinä ole toistaiseksi ollut tyhmiä lopputappeluita.
Dishnonoredista joka kulman takaa löytyi jotain nerokasta, ja jopa pakollinen ekspositio suoritetaan oivallisilla välineillä. En pelannut peliä minkäänlaisella kiireellä, kuljin eteenpäin nauttien maisemista, hahmoista ja haasteista.
Maanantai, 15.10. 2012
Päivän sää: Aivan kamala. Ulos ei ole mitään halua mennä.
Museo 2015 -projekti piti minua pölyisessä otteessaan koko päivän. Ryhmätyönä tehtävä vaatimusmäärittely olisi varmaan antoisampaa, jos tietäisin jotain siitä mitä olemme tekemässä, ja jos järjestelmä olisi oikeasti vaikkapa tulossa meiltä käyttöön. Nyt koko touhu maistuu hieman pakkopullalta ja on työlästä löytää motivaatiota panostamiseen. Sentään koko hanke ei ole turha ja haudattu, ainoastaan luonnontieteellisten museoiden osalta tämä nimenomainen osa siitä tuntuu hyödyttömältä.
Kotiin palattuani leikin lisää Dishonoredilla. Fiilis pelissä on edelleen kuin Miévillen Bas-Lag -kirjoissa, vaikkakaan fantsuaspektit eivät ole yhtä villejä. Tuon tuostakin kaipaan hahmolle parempaa body awarenessia Mirror's Edgen tyyliin, mutta tajuan että Corvo tekee niin älyttömiä superherooisia stuntteja, ettei ME:n realistisesta inhimilisestä lihaksistosta lähtevä esitys välttämättä istuisi siihen. Ja ME oli kuitenkin peli juoksemisesta, siinä missä Dishonored kertoo vaanimisesta.
Tiistai, 17.10. 2012
Päivän skeptisyys: Väitetään, että eräs käyttämämme palvelu vastaa vaan kuukauden viiveellä ja on yleisesti tosi hyödytön. En usko ennenkuin olen itse kokenut, koska hankitut palvelut oletetaan hyviksi kunnes toisin todistetaan.
Mike testipelautti Myrskyn sankarien sääntöjärjestelmää, ja olin lyömässä päätäni sitä vastaan. Lähtökohdat olivat erinomaisia, toteutuksesta vielä nillitin. Sitten hyppäsin taas steampunk-menneisyyteen hetkeksi rankaisemaan vallananastajia.
Torstai, 18.10. 2012
Päivän slangi: Excel-tauti: Ilmiö, jossa asia foo mahdutetaan Excel-taulukkoon ja taulukkoon sopimattomat osat hylätään tai unohdetaan.
Muutamat aiheet museolla ovat vaikeita, ja muutamat aiheet ovat näitä nimenomaan tiimimme sisällä. Tämän päivän ohjelmassa oli kahden tunnin palaveri kenties hankalimmasta näistä, ja koska minun pitää päsmäröidä joka hiton asiassa, olin päätynyt vetämään sitä. Niinpä iltapäivällä sitten pohdittiin datan rakennetta kahden keskenään hyvin vastakkaisen lähestymistavan iskiessä kipinöitä.
Onneksi kukaan ei kerännyt lelujaan ja lähtenyt pois. Olin puoliksi pelännyt tällaista tulosta, mutta oikeasti minulla ei ole riittävästi ymmärrystä ihmisistä että tietäisin oliko tämä millään tavalla realistinen mahdollisuus. Kannan jatkuvasti huolta siitä, että kaikki menee ikävimmällä mahdollisella tavalla pieleen, joten sain tänään olla tosi onnellinen kun niin ei ollutkaan. Sen sijaan kuitenkin kaavin itselleni kasan lisähommia, byrokratiaa vaihteeksi tekniikan asemasta. En tiedä pitäisikö tämä nähdä voittona.
Torstai, 18.10. 2012
Päivän pelisitaatti: "I bet he's out there right now, watching us", sanoi vartija toverilleen steampunk-Batmanista, joka juuri sillä hetkellä istui katon reunalla vakoilemassa. Tietenkin.
Piirreltyäni päivän prosessikaavioita ja päivitettyäni toimintaohjeita pelasin illalla lopulta Dishonoredin läpi. Peli ei ehkä ollut itselleni samalla tavoin hieno kokemus kuin viimevuotinen Deus Ex: Human Revolution, mutta tämän syynä on vain henkilökohtainen mieltymys kyberpunkkiin ja DX:n tarinan vetoavuus. Objektiivisesti Dishonored on tuntuvasti parempi.
Peli pysyi loppuun saakka lähes kokonaan ei-tyhmänä, ja vihaamani tasonlopputappelut joissa hahmo lukitaan komeroon moottorisahoista ja rajattomista ammuksista koostuvan hirviön kanssa puuttuivat kokonaan. Peli noudatti omia sääntöjään virheettömästi, eikä missään vaiheessa todennut "okei, olen vaan videopeli, mulla pitää olla tällaisia asioita". Se myös tuntui reagoivan kauniisti tekemiini päätöksiin ja vaikka tarina itsessään ei missään vaiheessa yllättänyt, kerronta oli persoonallista ja pienet tarinalliset detaljit saivat hahmon ja pelaajan leuan välillä loksahtamaan.
Pelasin pelin läpi vailla tarvetta tappaa ketään: tarkoittaen, en ainoastaan ollut tappamatta ketään, vaan joka tilanteessa tajusin, että minulla oli myös järkevä syy olla tappamatta ketään. Tämä ei ole tietokonepelien Villi länsi jossa ainoa oikeus on oman käden oikeus: Dishonoredin maailma on edistynyt pelkän syyttäjä-tuomari-pyöveli -rakenteen tuolle puolen ja tuntee muutkin rangaistukset kuin kuolemanrangaistuksen. Pelkästään tämää edistysaskel videopelin tarinankerronnassa riittäisi saamaan peukut ylöspäin, mutta Dishonoredissa se on vaan yksi osa loogista, ehjää, suurta maailmaa, jota ei ole tyhmistetty tai typistetty.
Itse pelaamisen tuntuma on oikea. Hahmo liikkuu kuin ketterä atleetti, ja vaikka miekkailin vain aivan vähän, teki senkin fyysisyys vaikutuksen. Suhteet NPC:ihin ovat monipuolisia ja monimutkaisia. Ekspositio tulee nerokkailla keinoilla. Peli ei vie minulta kontrolleja pois kun jotain kiintoisaa tapahtuu. Juuri näin pitää pelejä tehdä. Dishonored on virallinen Hyvä Peli, hankkikaa ja pelatkaa.
Perjantai, 19.10. 2012
Päivän inkarnaatio: Mikin X-Com -peliraporteissa seikkailee isotteleva teiniversio kertojastanne, sekä muitakin tuttuja.
Lisää prosessikaavioita, vaihteeksi höystettynä kiukuttelulla huonosti hoidetusta byrokratiasta. Laatikkoleikit ovat lopulta yllättävän hauskoja, vaikka en niiden kanssa mitään tiukkaa prosessikuvaussuositusta noudattanutkaan. Saapi nähdä, menevätkö nämä läpi johtoon.
Töiden päätyttyä kävin Miken kanssa hakemassa viisumit, roudaamassa halkoja ja juttelemassa roolipelisuunnittelusta. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan onnistuin myös artikuloimaan syyn siihen, miksi tyypillisesti en pelaa fantasiassa maageja: ajatus hahmosta, jolla on kattava työkalusetti joka ainoaan tilanteeseen ei vaan ole minusta kiinnostava. Paljon mieluummin pelaan hahmoa, jolla on selkeästi rajoitettu taktinen osaamisala, koska sen soveltaminen erilaisiin tilanteisiin tarjoaa älyllistä haastetta. Tämä saattaa myös selittää (taktisessa mielessä) viehtymykseni supersankareihin. Hyvällä supersankarilla on yksi tarkkaan määritelty juttu, jota hän joutuu soveltamaan luovasti.
Luolaseuran jäsentapaaminen näytti ensin autiolta, mutta sitten ihmisiä alkoikin ilmestyä paikalle. Kävi ilmi, että Pietarin-matkallani minulla saattaisi olla tilaisuus käydä myös maan alla. Katselin kuitenkin aikataulujani, ja totesin ettei tätä ehkä kannattaisi koettaa änkeä osaksi 24 tunnin ohjelmaa. Sääli, mutta ehkä seuraavalla vierailulla sitten.
Viikonloppu, 20.-21.10. 2012
Päivän musiikki: Gangnam Style
Mike ja Elina järjestivät yhteiset syntympäiväjuhlansa, ja hankin itseni paikalle. Attraktioita olivat mm. karkkibuffet ja kekripukin polttaminen. Bilepaikkana toiminut ravintola Lämpö ei ollut täysin mieleeni. Vaikka ihmisten kanssa oli kiva jutella roolipeleistä, luolista tai yliopistobyrokratiasta, tajusin että pöytien ääressä istuminen ei sopinut minulle ja tahdoin olla liikkeessä tai tehdä jotain. Niinpä livahdin mukaan ryhmään, joka valmisteli pukin polttajaisia, tehtäväni lähinnä kantaa halkoja ja näyttää pelottavalta. Huolimatta melkoisesta sateesta ulkona saatiin aikaan nuotio ja olkinen pukkikin paloi kun se oli ensin kyllästetty kohtuuttomalla määrällä sytytysnestettä.
Pukin grillaamisen jälkeen DJ:t Hakkis ja Ripa soittivat tanssittavaa musiikkia. Levoton fiilikseni kaipasi juuri tanssimisen kaltaista aktiviteettia purkautuakseen. Tuntuikin siltä, että suurimman osan loppuillasta vietin tanssilattialla. En ollut tanssinut aikoihin, ja hyvä tavaton että se tuntui hyvältä. Elämässä on liian vähän musiikkia juuri nyt. Edelliskerralla olin kai itse ollut vastuussa tanssimisen ympärillä olevista bileistä, ja neuroottisen luonteeni vuoksi en ollut täysin osannut rentoutua, mutta tällä kertaa moista pulmaa ei ollut.
Aamuyön omituisina tunteina löysin itseni kävelemästä kovenevassa sateessa porukan kanssa etsimässä jatkopaikkaa. Baarit eivät tahtoneet meitä, joten lopulta päädyimme Jyrki-nimisen sarjakuvapiirtäjän asunnolle kuivattelemaan. Olin kotona neljän aikoihin. Seuraavalle päivälle en jaksanut mitään kunnianhimoista: pizza ja tv-sarjat olivat aivan riittävän hyvää tekemistä.
Maanantai 22.10. 2012
Päivän lainasana: Kabinjetka (sp?) on larppi, joka pelataan yhdessä tarkkaan rajatussa tilassa avoimen ympäristön asemasta
Vähän ennen kymmentä yhytin Miken rautatieasemalla. Juna Pietariin jatkoi epämääräistä byrokratiameininkiä täytettävillä maahantulolomakkeilla ja muilla edellisvuosisadan ilmiöillä. Vähän ärsyttävää, että naapurimaassa käyminen on näin vaikeaa.
En ollut koskaan aiemmin käynyt Venäjällä, ja rajan ylitettyäni katselin kiinnostuneena ikkunasta erilaisuuden merkkejä. Seutu näytti aika ränsistyneeltä ja toi lähinnä mieleeni muistikuvani Pasila-Helsinki -ratapihaseudusta joskus 70-luvulla. Kun pääsimme Pietariin, oli ensimmäinen haasteemme selvitä ulos asemalta.
Ulkomuodoltaan kaupunki vaikutti lähinnä Helsingin isoveljeltä, paitsi että jokia tai kanavia oli joka paikassa ja välillä tutun tyylinen rakennus olikin osa aivan käsittämättömän kokoista kompleksia. Dumpattuamme matkatavarat hotellille kuljimme kauppakatua pitkin tapaamaan ensimmäistä paikallisopastamme. Olen joskus osannut kyrilliset aakkoset, mutta siitä on kauan, ja nyt katukyltit sekä liikkeiden tekstit näyttivät minulle pelkältä siansaksalta.
Larppaajabaarissa nimeltä World's End meille osoitettiin paikallisoppaaksi Til-niminen historiaharrastaja. Retkemme tavoite oli käydä läpi Miken tulevassa kirjassaan käyttämiä historiallisia paikkoja; minä olin mukana ihan satunnaisesta uteliaisuudesta. Kulkiessamme Tilin kanssa kohti Talvipalatsia tajusin kuitenkin, että eräs Sic Semper -hahmoista oli kotoisin juuri näiltä kulmilta, 1800-luvun lopun Pietarin sotilasylimystöstä, ja aloin katsella paikkoja hänen perspektiivistään.
Kaupunkilomailu ei yleensä ole juttuni, mutta selkeä tarkoitus teki kulustamme historiallisissa paikoissa kiinnostavaa. Kun aurinko laski, taivalsimme Nevan rantaa pitkin takaisin World's Endiin syömään ja hengaamaan paikallisen larp-skenen kanssa. Täällä vastaan tuli kiintoisia kulttuurieroja: Pietarin skene on tähän saakka keskittynyt tekemään pieniä ja laadukkaita pelejä, mutta kasvaakseen sen pitäisi houkutella paljon uusia ihmisiä mukaan, ja tämä sujuisi parhaiten suurilla peleillä. Kuulosti hieman samalta kuin tilanne Turussa noin 10 vuotta sitten - paitsi että Venäjällä "suuri peli" tarkoitti tuhatta pelaajaa. Logististen ongelmien lisäksi tämä toisi mukaan neuvostosävytteisiä diplomaattisia pulmia. Jotkut paikallisista pelkäsivät, että koska suuri peli pitäisi järjestää viranomaisten myötävaikutuksella, moinen suuri näkyvyys harrastukselle saattaisi tehdä siitä jollekin irtopisteitä kalastelevalle ksenofobiselle paikallispoliitikolle oivan syntipukin. Larppaajien rinnastaminen vaarallisiin yhteiskuntajärjestyksen vastaisiin aktivisteihin tuntui oman vähäisen Venäjä-ymmärrykseni perusteella juuri ja juuri mahdolliselta, vaikkakin ilmeisesti iso osa paikallisista pelinjohtajista oli sitä mieltä, että tästä huolehtiminen oli täysin turhaa vainoharhailua.
Tiistai, 23.10. 2012
Päivän aforismi: In Soviet Russia, museum disturb you!
Jälkimmäisen matkapäivän ohjelmana oli Talvipalatsin tiloissa toimiva Hermitage Museum. Minun olisi varmaan kannattanut lukea Miken lähettämät mailit tarkemmin; jos olisin tajunnut, että lomallanikin pääsen hengailemaan museossa, olisin ehkä sittenkin lähtenyt luolaan tai jotakin. Sen sijaan olin mukana jättimäisen museon avautuessa jonottamassa sisään, ja kaoottisen lippurumban jälkeen sisällä helvetin prameassa palatsissa.
Vaikka luonnonhistoriallisista tai tieteellis-teknillisistä museoista pidänkin, taide- ja kulttuuriasioihin keskittyvät museot eivät lainkaan ole minun juttuni. Talvipalatsissa minua kiinnosti lähinnä uskomaton arkkitehtuuri ja keisarillisen hallinnon toimintaan liittyvät jutut, kuolleet valkoiset miehet tai varastetut koriste-esineet olivat minulle varsin yhdentekeviä. Onneksi meillä oli täälläkin selkeä tavoite, eikä aika kulunut vaan ympäriinsä kävellessä ja pällistellessä. Museossa työskentelevä Nadia selitti Mikelle tämän kirjaansa tarvitsemia detaljeita keisarillisesta Venäjästä ja lopulta järjesti meidät jopa yleisöltä suljettuun tilaan, joka kirjassa esiintyisi.
Tavoitehakuisuuden ansiosta jaksoin museoretken läpi kiukuttelematta. Sitten käytimme vielä tovin haahuilemalla ympäri lähiseudun katuja ja ihmettelemällä aatelisten kaupunkikartanoita, kunnes koitti aika lähteä junaan.
Valitettavasti tässä vaiheessa aikataulut failasivat. Jossain vaiheessa tajusimme, että saisimme edetä todella haipakkaa jotta ehtisimme perille ajoissa, ja kun koko matkan juokseminenkaan ei oikein ollut optio, hyppäsimme taksiin. Tässä vaiheessa junan lähtöön oli vielä 8 minuuttia, mikä olisi riittänyt mainiosti, jos taksi olisi vaan voinut ajaa suoraan asemalle. Valitettavasti ympärillemme pölähti liikenneruuhka, ja tietyöt olivat sotkeneet ajoratoja. Taksikuskimme ajoi kuin villimies aroilta, mutta sittenkin näimme junastamme vain sen takavalot kun syöksyimme laiturille.
Seuraavan junan lähtöön olisi viisi tuntia ja viimeiset ruplamme olivat juuri menneet taksiin. Sentään uuden lipun sai luottokortilla. Jalat alkoivat kuitenkin olla puolentoista päivän kävelyn jälkeen hieman lopussa, eikä nähtävyyksien katsominen enää innostanut. Koetimme paikantaa aseman vierestä viihtyisän kahvilan jossa istua, mutta löytämämme kahvilat olivat teollisia ja meluisia. Viihtyisämmissä paikoissa taas ei kelvannut luottokortti.
Onneksi taskutietokoneelta voi lukea kirjoja epäviihtyisissäkin paikoissa. Teen ja pelmenien voimalla jaksoimme iltakahdeksaan saakka, sitten hyppäsimme illan viimeiseen junaan.
Keskiviikko, 24.10. 2012
Päivän pohdinta: Jos työhön tulee mukaan diplomaattisia velvollisuuksia, voiko niistä pyytää palkankorotuksen?
Töissä näin karmivan vision tulevaisuudestani, kun havaitsin olevani ajautumassa vuodenvaihteen jälkeen henkilöksi, joka kuljettaa viestejä koodaajien/järjestelmäsuunnittelijoiden ja käyttäjien välillä. Jos tämä toteutuu, se niin ei tee hyvää onnellisuudelleni. Ja samalla näen, että olen varmaan sopivin henkilö hommaan: muilla on parempaakin tekemistä. ja minulla on kokemusta aiheesta.
Koetin haudata ikävät ajatukseni kiipeilyyn, mutta se oli surkeaa. Pietarissa kävelystä kipeytyneet jalat olivat edelleen riesanani. Ihan kuin kunnossa pysyäkseen pitäisi tehdäkin jotain.
Torstai, 25.10. 2012
Päivän ärsytys: Dolby Surround 5.1 ja StudioOne-softan ilmaisversio
En ole ääni-insinööri, joten yllättäen kun eteeni putoaa tehtävä virittää näyttelyyn surround-ääni ei ratkaisu tule kuin apteekin hyllyltä. Käytin ehkä tunnin pohtien, miten kummassa äänistudio-ohjelma toimii ja miten sen saa lähettämään asioita kaiuttimiin vuoron perään, mutta lopulta mysteeri ei ratkennut.
Pakenin turhautumista kiipeilyseinälle. Kaksi kertaa viikossa pitäisi kiivetä jos meinaisi pysyä mitenkään hyväksyttävällä tasolla, ja vaikka niitä ei varmaan pitäisi ajoittaa peräkkäisille päiville, Myllypuron heikko reittisuunnittelu ja matala seinä tarkoittivat, että tämän päivän kiipeily olivat lähinnä vaan kevyttä verryttelyä.
Kaislan larp-kahvilantyngässä olivat vaan Taina ja minä. Tämä ei minua lannista. Ensi viikolla uudelleen.
Perjantai, 26.10. 2012
Päivän ostosuositus: Pathologic pikkurahalla. Jos pelaat Windowsilla, ja jos kaipaat kevyen viihteen sijasta videopelejä joilla on todella painoa, osta tämä välittömästi. Jos et usko minua, usko Rock, Paper, Shotgunia.
Ulkopuoliset voimat säätivät monimutkaiset äänimaisemat kuntoon, ilman että minulla oli edes tilaisuus oppia miten se tehdään. Höh.
Lauantai, 27.10. 2012
Päivän suuret luulot: Olen mieltä elokuvasta, ihan kuin oikea kriitikko!
Skyfallilla on kolme pahaa ongelmaa, joiden vuoksi se on kehno elokuva ja ala-arvoinen osa Bond-jatkumoa. Se harmitti minua niin paljon, että tässä merkinnässä spoilaan sitä jonkin verran.
Ensimmäinen ja lievin ongelma on juoni. Bond-leffoissa juoni saa paljon anteeksi, koska ei näissä leffoissa tavallisestikaan kauheasti järkeä ole. Skyfallin juoni ja rakenne ovat Bond-leffaksi sentään melko peroonallisia, mutta valitettavasti tarina on melkoinen idiot plot. Mikäli keskeisimmät henkilöt eivät jatkuvasti toimisi kuin täydet ääliöt, tarina olisi ohi harvinaisen nopeasti. Pääpahis on tyypillisen sekaisin, muttei kiinnostavalla tai megalomaanisella tavalla, vaan enemmän kuin Väiski Vemmelsääri, joka juoksuttaa muita hahmoja bensaräjähdyksestä toiseen ja käkättää ilkeästi. Hänen juonensa on päätön - jos häntä pyytäisi selostamaan, mitä hän oikein missäkin kohdassa on tekemässä, ulos ei saisi mitään järkevää. Ja meidän pitäisi uskoa, että hän on yksi maailman nerokkaimmista ihmisistä? 007 ja hänen possensa ovat niinikään täysiä vajakkeja kun juoni tätä vaatii.
Pahempi ongelma on kuitenkin sävyllinen ristiriitaisuus. Tekijät eivät ole osanneet päättää, ovatko he tekemässä energisen tylyä toimintaelokuvaa (kuten ensimmäiset 10 minuuttia antavat ymmärtää), pohdiskelua ikääntymisen vaikutuksesta superagentin toimintavalmiuteen (ja jos näin, heillä oli täysin väärä pohja - mutta tästä lisää myöhemmin), brittipatrioottista poliittista trilleriä (jonka juonen aukot saivat vaikuttamaan naurettavalta) vaiko vaan pohdintaa 50 vuoden ikäisestä elokuvasarjasta. Ehkä nämä kaikki teemat voisivat olla olemassa samassa elokuvassa, mutta Skyfallissa tuntuu siltä, että asiat vaan vetävät jatkuvasti eri suuntiin, ja edellisessä kohtauksessa asetettu sävy menee vahingossa rikki seuraavassa. Lopputulos on vaan sekava ja poukkoileva. Erityismaininnan ansaitsee elokuvan sisäinen yritys vakuuttaa, että MI-6 on pätevä ja hyödyllinen organisaatio, kun kaikki tähän mennessä nähty on osoittanut, että se on lähinnä vaaraksi itselleen ja yhteiskunnalle.
Molemmat ylläolevat ongelmat voisivat kuitenkin olla voitettavissa. Pahin ongelma Skyfallille on Casino Royalen ja Quantum of Solacen asettama tilanne. Jos Skyfall olisi ollut vaikkapa viides Brosnan-elokuva, se olisi voinut toimia huomattavasti paremmin. Itse katsoin kuitenkin juuri ennen sitä kaksi aiempaa Craigin Bond-leffaa, ja odotin Skyfallilta jos ei välttämättä tarinallista niin ainakin teemallista jatkoa näihin.
Daniel Craigin 007 ei ole Mooren tai Brosnanin 007. Jo suunnilleen hänen asentonsa aiheuttaa kylmiä väreitä: tämä mies on piittaamaton psykopaatti, ylimielinen superagentti joka on vasta saanut ylennyksen 00-statukseen. Nyt meidän pitäisi yhtäkkiä uskoa, että hän onkin ikäloppu kehäraakki, valmis eläkkeelle? Ilmeisesti kahden edellisen leffan ja Skyfallin väliin katsojan pitäisi sijoittaa 20 muuta Bond-elokuvaa. Yllättäen tämä ei toimi, koska sarjalla ei ole mitään koherenttia kaanonia. Daniel Craig on yhä sama pelottava ihmisenmuotoinen moukari, joka juoksi seinistä läpi Casino Royalessa ja ruttasi neljä häntä pidettämässä ollutta agenttia parissa sekunnissa Quantumissa. Hän on täysin väärä esittämään ikääntyvää Bondia, hänen käyttämisensä moiseen on suunnilleen yhtä järkevää kuin James Earl Jonesin käyttäminen mykkänä hahmona. Vielä suurempana syntinä Craigin upea elekieli ja olemus aiemmista leffoista on tiessään, ja sen sijalla on mooremaista virnuilua. Parissa yksittäisessä kohdassa Craig-Bondin psykoottisuus paistaa läpi, ja katsoja muistaa miksi tämä hahmo oli niin vaikuttava aiemmin. Ja sitten hän söpöilee posliiniselle bulldogille. Ei saatana.
Edellisten leffojen tarjottua meille yhtenäistä (vaikkakaan ei aina laadukasta) tarinaa, Skyfall jättää tässäkin tilaisuuden käyttämättä ja siirtyy epäkiinnostavaan suuntaan. Sivuhahmoina saadaan geneeristä huttua. Judi Denchin M sentään toimii, mutta häntäkin käytetään leffan hölmöimpiin sävyllisiin kömmähdyksiin. Viittaukset aiempiin elokuviin ovat juonellisesti helvetin tyhmiä ja sävyltään epäkoherentteja.
Tuntuu siltä, että sen sijaan että tekijät olisivat halunneet yksinkertaisesti tehdä hyvän elokuvan, he halusivat tehdä James Bond 50 vuotta!!11!ykstoista! -elokuvan. Lopputulos ei vaan toimi, ei tällä näyttelijällä, pohjustuksella tai juonella.
Aijoo, ja loppuloukkauksena kaanonin sukupuoliroolit palaavat oikeisiin 70-lukulaisiin kaavoihinsa. Naiset pois kentältä ja kirjoituskoneen ääreen!
Sunnuntai, 28.10. 2012
Päivän ei-yllätys: Äänestämäni ehdokas ei päässyt läpi. Ei näin juuri koskaan tapahdu.
Olin käynyt äänestämässä jo aiemmin, joten käytin aamupäivän toipumalla Bond-pettymyksestä Hitman-pelin parissa. Iltapäivästä siirryin Viikkiin syömään lettuja ja purkamaan tämän vuoden Valve-pelejä.
Järjestetty retrospektiivi on varmaankin kokonaisuuden kannalta hyvä asia, ja systemaattinen palautteen kerääminen sopisi useampaankin pelikampanjaan. Omia yrityksiäni tehdä vastaavaa pelaajani vihasivat, mutta ehkäpä viiden hengen operaatiota ei kannata pilkkoa lomakkeille. Valven retroissa tosin tulee usein tunne, että muut pelaajat tahtovat aivan eri asioita kuin minä, ja pari loppusuoralle päässyttä ehdotusta siitä, mitä voisi tapahtua, eivät olleet minusta juurikaan kiinnostavia. Väkivalta ja toiminta eivät vielä sellaisenaan ole innostavia, korkeilta tuntuvat panokset hahmon toiminnassa ovat. Väkivallassa panokset vaan ovat usein korkeita, koska hahmon henki saattaa olla vaakalaudalla.
Lettukestien ja pelikeskustelun jälkeen siirryin kotiin murhaamaan lisää virtuaali-ihmisiä ja seuraamaan kunnallisvaalituloksia. Kusipääoikeisto ja tyhmänationalismi jyräävät edelleen, mutta sentään saatoin ottaa jonkinlaista lohtua siitä, että Vihreät ovat Helsingin toiseksi suurin puolue. Pahaa makua Wille Witun Rydmanin äänivyörystä se ei täysin riittänyt pesemään pois.
Maanantai, 29.10. 2012
Päivän twitter-workalike: Tent.io, toistaiseksi ilmenemismuotona vaikkapa oma puolityhjä mikroblogini
Talviajasta huolimatta selvisin töihin vasta myöhään. Suunnittelutyön ja parin teknisen säädön jälkeen kävin katsomassa asuntoa Töölössä ja totesin sen aika sopimattomaksi. Vanhoissa taloissa on käsittämättömät pohjaratkaisut.
Cthulhu Fluxxin pelaamisen ohella seurailin illalla raportteja USA:n itärannikolle iskevästä hirmumyrskystä. Meno siellä vaikutti jokseenkin hurjalta. En voinut olla toivomatta, että olennaiset ilmastonmuutosta pelleilynä pitävät tyypit saavat talonsa täyteen vettä. Olen ilkeä ja pikkumainen ihminen.
Tiistai, 30.10. 2012
Päivän draamailu: Lepakkonäyttelyn kysyessä kivireferenssejä en tajunnut korostaa, että kalkkikivi on sileää. Tuloksena näyttelyn kivellä on graniitin rakeinen koostumus, mutta kalkkikivelle ominaisia muotoja. Olen pilannut nuorison sivistyksen.
Jonkinlaisen poikkemanhallintajärjestelmän myötä Isoon Projektiin liittyvät työni ovat pilkkoutuneet pieniksi alitehtäviksi, joita on suht helppo lähestyä. Yllättävänkin monella suunnalla tapahtui pientä edistymistä.
Kotona kiertelin luovia töitä ja sen sijaan murhasin ihmisiä Hitman: Blood Moneyssa. Tajusin myös, että ihmeellisen internetin Let's Play -videot ovat mainioita poistamaan hankintahalut peleistä, joiden suhteen ei ole ihan varma. Katsottuani Splinter Cell: Convictionin menoa totesin, että tälle pelisuunnittelun ja arvomaailman yhdistelmälle en killinkiäkään antaisi. Hitman sentään on rehellisesti musta komedia, Splinter Cellissä murhat on kätketty gringopatrioottiseen ällötykseen. Jos joku tekisi samanlaisen pelin natseista ja siionisteista, kirkuna herättäisi kuolleetkin.
Torstai, 31.10. 2012
Päivän ikkuna New Yorkiin: Joe. My. God
Aiemmin saamani karmiva visio tulevaisuudesta työssäni on toteutumassa. Niinpä tein kuten kunnon yliopistolainen, ja tarkistin palkkaustaulukosta olisiko tämä syy palkankorotukseen. Ei olisi. Joka tapauksessa muutaman yöunen jälkeen homma näytti vähemmän kauhealta kuin aiemmin, vaikka en vieläkään ymmärrä miksi se päätyy juuri minulle. Tai tarkemmin: ymmärrän kyllä, miksi tiimin sisällä vedin voittavan arvan, mutta en välittömästi käsitä miksi tehtävä yleensä on määrätty tietohalinnolle, se kun kaipaisi ensisijaisesti kokoelmanhallintataustaa ja siitä alasta en tiedä yhtään mitään.
En tunnu tietävän mitään kiipeilystäkään. Veltoilla makaronikäsilläni pääsin juuri ja juuri 6A:n reitin liidinä ylös, enkä sitäkään puhtaasti. Kohtasin vastoinkäymiseni sankarillisesti houkuttelemalla lauantaina kavereita kanssani kiipimään. Marraskuusta tulee kiipeilykuukausi, tai muuten.