Syyskuu 2012: Ravistelua
Viikonloppu, 1.-2.9. 2012
Ajankohdan työväline: Seiskakoon kiila
Lauantain ohjelmassa oli uusi tutkimusretki kaupungin alle, tällä kertaa vahvistetulla joukolla. Tunneleissa oli edelleen kiintoisaa. On jännittävää miten eri tavalla pelottavaa UE on luolatoimintaan verrattuna, varmaan koska ainakin omaan minäkuvaani ei sovi lainkaan skenaario jossa vastaan tulee joku komentamaan oitis pois täältä ja uhkaamaan sakoilla. Ei näin onneksi ole vielä koskaan käynyt.
Sunnuntain käytin lähes kokonaan katsomalla piirrettyjä. Olin varmaan tehnyt tätä aivan liian vähän, koska Ben 10 sai minut hihkumaan riemusta. En tiennyt tästä sarjasta etukäteen mitään, mutta kymmenvuotias asenneongelmainen viikari joka saa muukalaisilta suunnattoman tehokkaan aseen ja käyttää sitä vaihtelevan vastuuttomasti vetosi heti. Sarjalla oli vieläpä sopivan pöhkö visuaalinen ilme, persoonallinen mytologia ja hyvä sisäinen logiikka. Eka kausi oli luokkaa "aivan jees", toka kausi kiipesi helposti "oikeasti hyvän" puolelle.
Maanantai, 3.9. 2012
Päivän ekonomia: Why Valve? - taloustiedettä ja yritysmaailman anarkiaa. Sisältää nerokkaita huomioita.
Kaupunkieksploraation henki jatkui tällekin päivälle, kun kävin vilkaisemassa paikkaa josta olin kuullut kuilun lähtevän maan alle. Hieman haeskeltuani sen löysinkin: ihan oikea musta aukko, vieressä vyyhditetty köysi jossa oli kiinni nousukahva. Tuonne meneminen olisi varmasti rikollista ja siitä jäisi lähes takuulla kiinni. En tiedä voinko olla menemättä sinne.
Tiistai, 4.9. 2012
Päivän pohdinta: Olen näköjään vuodenvaihteen jälkeen menossa Ruotsiin Galactica-larppiin. Tarkoittaako tämä, että minun pitäisi nyt katsoa lisää sarjaa? Olisiko jotain keinoa perehtyä maailmaan ilman että tarvitsee kohdata rasittavia hahmoja, huonoja analogioita ja tympeää kerrontaa?
Ruokatunnin aikana ehdin käydä vilkaisemassa yliopiston uutta kirjastoa. Se oli oikeasti varsin hieno. Akustisesti se olisi ehkä voinut olla hitusen hiljaisempi, mutta visuaalinen ilme vetosi.
Kotona pelasin Fallout 3:n läpi. Loppu oli hieman ärsyttävä: olin aika varma, että hahmoni olisi selvinnyt hengissä väitetystä toivottomasta tilanteesta, mutta pelipä päättikin käyttää käänteisen draamapisteen hahmoni tappioksi. Vähän tympeää moinen, ei olisi mennyt Deus Exissä läpi. Noudatetaan sitä tarinan sisäistä logiikkaa loppuun asti eikä yritetä kertoa painavia totuuksia järjen kustannuksella.
Keskiviikko, 5.9. 2012
Päivän ärsytys: Ben-10:n kolmoskausi. Nonstop-toimintaa hahmoihin keskittymisen kustannuksella. Ennestään korkeintaan epätasainen dialogi on heikentynyt ja tahti on nyt muuttunut tasaisen hengästyttäväksi. Mikseivät jotkut tarinankertojat vaan tajua, että vaihtelu niin tempossa kuin tunnelatauksissakin johtaa parhaisiin tuloksiin, ja että tämän puuttuminen johtaa puutumiseen?
Koska inhoni minkään yhden yrityksen tarjoamia palveluita kohtaan pitää minut enimmäkseen kaukana sosiaalisista verkoista, viimeisin kotimainen moraalipaniikki on tunkeutunut kuplaani vaan vaimeilla kaiuilla. En varmaan ole menettänyt paljoa. Ihan oikeassa maailmassa en halua väkivaltaista kostoa kenellekään, nimenomaan koska moisten fantasioiden elätteleminen ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Sivistyneen yhteiskunnan kuuluu kohdella kaikkia ihmisarvoisesti, olivat nämä tehneet mitä tahansa. Ja tätä enempää en toivottavasti tästä kirjoita.
Kiipeily oli huonoa ja voimatonta. Jossain elimistön nurkassa tuntui piileskelevän syysflunssa, joka ei kuitenkaan suostunut tekemään täyttä hyökkäystä vaan häiriköi minua satunnaisilla pätkillä melkein-kurkkukipua ja heikkoutta. Se voisi pysyä piilossa ensi maanantai-iltapäivään asti, sen jälkeen ehdin sairastaa.
Torstai, 6.9. 2012
Päivän mielipide: Bring On The Decentralized Social Networking - keskustelussa myös monia jakamiani mielipiteitä siitä, miksi Facebookin ja Google+:n kaltaiset suljetut ympäristöt ovat vihoviimeinen vitsaus ja miksi keskenään kommunikoivat järjestelmät jotka oikeasti tarjoavat käyttäjilleen valinnanvaraa ovat oikea ratkaisu. (Tätä kirjoittaessani olen edelleen Diasporassa ainoana tuntemanani ihmisenä, mutta enpä toisaalta vielä ole saanut omaa podiakaan pystyyn.)
Työpäivä kului enimmäkseen pitkässä EU-hankkeen perustamiskokouksessa. Ei minua lopulta siellä olisi kovin paljon tarvittu, mutta itselleni oli tärkeää nakkisuojautua kyseisen hankkeen vastuuhenkilön tehtäviltä. Kuten tavallista, joku ehdotti että tietotekniikkapuoli pantaisiin vastuuseen asioista, joissa oli selkeä tietotekninen komponentti. Onneksi sain moisen hulluuden torpedoitua.
Illemmalla tutkin lähiympäristöä. Katajanokalla ei näytä olevan avattavissa olevaa reittiä huoltotunneleihin. Sen sijaan siellä on ministeriön parkkiluolia ja muita maanalaisia korkean turvallisuuden paikkoja joihin livahtaminen voisi olla Huono Ajatus.
Perjantai, 7.9. 2012
Päivän merkkipaalu: Lajitietokeskus on viimein totta
Toisaalla tehtiin ympäristöhallinnollisia sankaritekoja, minä jatkoin ainaisten teknisten pulmieni parissa. Minulle raportoitiin, että saamme ilmeisesti Suomeen lajitietokeskuksen, samanlaisen kuin Ruotsissa ja Norjassa vaikkapa jo on. Näköjään pääsen rakentamaan alustat sen tietojärjestelmille, metkaa.
Töiden jälkeen päädyin Linnanmäelle. Aleksin megatyönantaja oli kustantanut työntekijöilleen ja ilmeisesti kaikille jotka nämä viitsivät mukanaan tuoda ilmaisen päivän huvipuistossa. Tietenkin oli kylmä ja satoi. Yleensä en huvipuistoihin jaksa rahaani kantaa, mutta tällä kertaa sen pääsi tekemään maksamatta killinkiäkään.
Juoksin Aleksin kanssa kaikenlaisissa tehosekottimissa. En ollut käynyt missään tällaisessa varmaan yli 20 vuoteen. Vuoristoradat olivat kyllä edelleen makeita ja Raketissa muistin miten hauskaa vapaapudotus on. Valitettavasti iidennen härvelin jälkeen aloin tuntea pahoinvoinnin merkkejä. Kaksi laitetta vielä jaksoin, sen jälkeen totesin että yksikin lisäkierros johtaisi negatiiviseen lounaaseen. Tajusin lopettaa ajoissa. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että 30 euron ruokalahjakortti oli viisainta käyttää metrilakuun. Sitä sai niin paljon, että siitä olisi voinut solmia kiipeilyköyden.
Viikonloppu, 8.-9.9. 2012
Ajankohdan urheilulaji: Naked Calvinball
Valveen kakkoskauden viimeinen peli ei valitettavasti ollut kaupunkiseikkailua vaan suljetun tilan okkulttista murhamysteeriä. En tiedä, oliko se tähänastisista peleistä paras: sen rytmi oli heikko ja etenkin loppua kohti se tuntui venyvän. Silti sisältönsä puolesta se oli tähänastisista peleistä varmaan lupaavin: aiempien pelien epämääräisyys oli vähentynyt ja hahmostanikin tunnuin saavan paremmin kiinni kun pääsin pelaamaan myös hänen alter egoaan, mistään mitään tietämätöntä pastoria. Tarkempaa kuvausta hahmoni toimista löytyy debriefistä, joka sisältää spoilereita Valveessa pelaaville ja on täysin käsittämätön siinä pelaamattomille.
Pelin jälkeen saunottiin ja pelattiin Lassipalloa uima-altaassa. Jotenkin selvisin vaaarallisesta lajista vammautumatta. Sunnuntaina heräsin hienoiseen post-lowiin. Vaihteeksi se kasvoi ärsyyntymykseksi talousoikeistolaisten verkkokeskustelujen ja presidentin "yritä vaikka vähän hei" -henkisten syrjäytymisenestokampanjoiden kanssa. Koetin käydä käsiksi kaikenlaisiin hommiin, mutta ajatukset palailivat Valveeseen ja pöhköihin ideoihin, joita päähäni oli siihen liittyen pälkähtänyt.
Maanantai, 10.9. 2012
Päivän tv-spotti: The most underground club in Wales - tuttuja ihmisiä ja paikkoja
Olisin halunnut kovasti jatkaa Valveen parissa, mutta kolmas esityskausi oli päättynyt ja lisää pelejä oli muka tiedossa vasta ensi keväällä. Ei tällainen tahti sovi. Pyörittelin paria ropekampanjaideaa ja katsoin Ben 10:n alkuperäisen sarjan loppuun. Sitten koetin siirtyä sen jatko-osan, Alien Forcen pariin, mutta en kestänyt kuin puolikkaan jakson.
Piirretyn tv-sarjan kuuluu olla räiskyvä, energinen ja vauhdikas, hahmosuunnittelun mielikuvitusrikasta ja animaation sulavaa. Alkuperäinen Ben 10 täytti nämä vaatimukset mainiosti, mutta Alien Force toi aluksi mieleen vaan kaikki ne asiat, joita geneerisessä animessa inhoan. Halvan näköistä minimalistista animaatiota, tympeitä miljöitä ja epäinspiroituneen näköisiä hahmoja; astromutantit sentään olivat edelleen luovan oloisia, mutta päähenkilöt oli kaikki saatu jotenkin toistensa näköisiksi. Edellisenkään sarjan dialogi ei välttämättä ollut kaikkein parasta, mutta sentään se oli ollut nopeaa ja hahmojen persoonia hyvin esittelevää, nyt saatiin vaan tylsiä latteuksia ja teinikiukkua. Tuokaa takaisin kauhukakarat, pidin heidän edesottamuksistaan paljon enemmän.
Tiistai, 11.9. 2012
Päivän inspiraatio: Alastair Reynolds. Mixed feelings.
Työpäivä oli laiska ja energiaton, enkä päässyt käsiksi asioihin joita olin kuvitellut tekeväni. Illalla saapuneet Microsoftin turvapaikatkin menivät kauniisti koloihinsa. Epäilyttävää ajatella, että Windows ottaa jotain päivityksiä uudelleenkäynnistymättä. Normaalisti ihan minä tahansa asetuksen muuttaminen vaatii boottia.
Peli-ideointi jatkui. Melkein vasten tahtoani löysin idean, joka vain tahtoi tulla mietityksi pidemmälle, joten allokoin sille prosessorikpaasiteettia. En tiedä, pitäisikö minun suunnitella pelimaailmoita alusta asti itse; tuntuu siltä, että kiinnostavampiin tuloksiin olen päässyt käyttämällä jostain muualta tulevaa maailmaa ja suunnittelemalla siihen itse vain tilanteita. Rasittaa vaan lukea toisten kirjoittamia pelimaailmoita, niistä kun poikkeuksetta löytyy jotain tyhmää joka pitää sitten itse kuitenkin tehdä uusiksi.
Keskiviikko, 12.9. 2012
Päivän kriisi: Nokkelat t-paidat alkavat loppua kaapista, eikä uusi tilaukseni ole vielä saapunut.
Kiipeilyssä näkyi merkkejä siitä, että se voisi taas jonain päivänä alkaa sujua. Liidailin urheasti 6B:n reittiä ja vaikka loppuun pääseminen ei ollut lähelläkään, ei reitti ollut millään tavalla helppo ja vähästäkin matkasta tuli aikaansaanut olo.
Ulkona syyssade kasteli minut aika perusteellisesti. Jotenkin olen vielä toistaiseksi onnistunut välttämään oikean syysflunssan - paria melkein-päivää ei lasketa - mutta saa nähdä, riittääkö uittaminen ja paleleminen piilottamaan vastustuskykyni niin pitkäksi aikaa, että kipeys iskee. Sairastaminen ei kyllä houkuttelisi, viikon kuluttua alkaa R&A ja haluaisin nähdä elokuvia täysissä sielun ja ruumiin voimissa, en jakamassa muille näytännössä olijoille viruksia.
Torstai, 13.9. 2012
Päivän pohdinta: Jos itse joutuisin esittämään stand-up -komediaa, yleisön olisi parasta olla joko roolipelaajia tai IT-ammattilaisia.
Kun kaksi hallintoalaa käynnistää yhteisen projektin, on yksinkertaisenkin IT-infrastruktuurinkin perustaminen yllättävän työlästä. Jonain päivänä vielä opin ennakoimaan näitä asioita ja pyytämään niitä varten rahaa etukäteen. Ei niin että rahaa saisin vaikka sitä pyytäisin, yliopisto on konkurssin partaalla, kaikkien pitää kiristää vyötä, yadda yadda yadda.
Työstä selvittyäni koetin tehdä ensi viikon pelin vaatimia asioita, mutta sen asemasta päädyinkin Mascotiin kuuntelemaan englanninkielistä stand-upia. Enimmäkseen esitykset olivat hyviä, jo tausta-ajatuksenakin oli, että kuulijakunta ei ollut pelkästään satunnaisia ääliöitä, vaan hitusen kallellaan useampaa kuin yhtä kulttuuria tuntevaan arvoliberaaliin suuntaan. Niinpä vaikka komedia oli paikoitellen rasistista, seksististä ja muutenkin epämukavaa, se oli sitä tarkoituksella, ja enemmän kiinnittääkseen huomiota katsojan omiin ennakkoluuloihin kuin pönkittääkseen niitä. Kaikki esiintyjät eivät olleet hyviä, mutta jokaisella oli jotain hyvää materiaalia. Uskallan suositella.
Perjantai, 14.9. 2012
Päivän sääilmiö: Syysmyrsky.
Tapahtui viimein sekin ihme, että Black Mesa -modi julkaistiin. Harrastajatiimi oli tainnut väsätä tätä seitsemän vuotta, mikä on toki jotenkin sopivaa kun kyseessä on Valven pelin uudelleenrakennus.
Black Mesa näyttää siltä, miltä muistan Half-Lifen näyttävän - eli oikeasti se ei näytä alkuunkaan Half-Lifeltä, vaan jalustalle kohotetulta muistikuvaltani kyseisestä pelistä. Tämä ei ole mikään kevyt saavutus. Pelin viehätys on sekä sen tuttuus - osaan sen esikuvan jotakuinkin ulkoa viiden-kuuden läpipelauksen jälkeen - että sen taito aina välillä sotkea pakkaa. En spoilaa tässä miten tarkalleen tämä tehdään, mutta lopputulos on hyvin mukaansaimevä.
Viikonloppu, 15.-16.9. 2012
Ajankohdan hahmo: Megatron
Käytin viikonloppuni tappelemalla flunssanpoikasen kanssa, ja lopulta hävisin. Kipeänä pelailin Black Mesaa ja katselin Transformers: Primeä. CGI:llä toteutettu sarja sekä näytti mahtavalta että sisälsi riittävän kiinnostavia juonia makuuni.
Sunnuntaina söin ibuprofeenia ja siirryin pelaamaan Panssarilevyä. Tankkisodankäynti oli edelleen karua ja pelottavaa, mutta yllättäen nyt joukkueemme kohtaaminen vihollisen kanssa meni täysin putkeen. Moukaroimme ylivoimaisen vastustajan kuin halvassa sotaleffassa ikään ja teimme jatkuvasti oikeita valintoja. Ottaen huomioon pelin tyylin oletan tämän tarkoittavan, että seuraavassa pelissä joko ajamme vahingossa panssarimme alas jyrkänteeltä tai päin täyttä tykistökeskitystä.
Maanantai, 17.9. 2012
Päivän whoosh: Ohitse huristava deadline
Vaikka flunssa oli enimmäkseen poissa, oli eilinen meno ollut vielä niin kuumeista, että päätin pysyä tänään poissa ihmisten ilmoilta. Tein hitusen töitä, mutta enimmäkseen pelasin Black Mesan läpi ja katselin elokuvia. Luolaseuran lehden toimituskunta piti kokousta, mutta en itse toimituskuntaan kuulunut joten kokouksen missaamisesta ei tarvinnut kokea syyllisyyttä.
Tiistai, 18.9. 2012
Päivän laiskuus: En ollut jaksanut tehdä 3D-mallia pelin tärkeimmästä tapahtumapaikasta. Vielä sellaisenkin väsään.
Todella pitkältä tuntuneen tauon jälkeen päästiin taas pelaamaan Sic Semperiä. Kuten tavallista, näin pelissä paljon vikoja ja ongelmia, joskin olin hyvin tyytyväinen siihen, miten sain pelaajat ja hahmot tarttumaan heidän edessä roikottamaani syöttiin ilman että he tajusivat sen olevan kieron pelinjohtajan virittämä ansa. Tämä taisi oli mahdollista lähinnä, koska he olettivat kokonaan toisen asian olevan ansa... Joka tapauksessa pelin lopussa inhottava mood whiplash ja cliffhanger-lopetus saivat toivottavasti ihmisissä halun kokea lisää.
Keskiviikko, 19.9. 2012
Päivän hyödytön työväline: mod_rpaf
Ärsyttävä Tomcat- tai Apache-pulma piinasi minua koko päivän eikä suostunut ratkeamaan. Pakenin kiipeilyseinälle saadakseni sen mielestäni. Kiipeily sujui paremmin kuin odotin, ja itse asiassa paljon paremmin kuin hyvään aikaan. Areena oli aivan täynnä ihmisiä, syyskausi on alkanut muillakin.
Kotona kirjoittelin eilisen pelin transkriptin ja jäin suunnittelemaan seuraavaa. Samalla pohdin, pitäisikö koettaa olla sosiaalinen ja ottaa yhteyttä ihmisiin. Totesin tämän ylivoimaisen vaikeaksi.
Torstai, 20.9. 2012
Päivän saavutus: Liki 65 sekuntia Hexagon-pelissä
Suurin osa päivästä kului museon konehuoneessa rauta-asioiden parissa. Hermokeskuksessa oli yllättävän kylmä, pitäisi varmaan varata tällaisia päiviä varten sinne fleece ja korvaläpät. Nyt poolopaita ja kuppikuulokkeet saivat riittää.
Luolaseuran jäsentapaamisessa todettiin, että seura kaipaa kipeästi jotain luolaisaa ohjelmaa syksylle. Näitä ideoitiin joukolla. Pulmana on, että sellaisia kiinnostavan kokoisia luolia joihin voisi järjestää seuran retken ei laillisesti oikein löydy. Yllättäen Suomi ei ollut kesän aikana kovertunut ontoksi.
Perjantai-lauantai, 21.-22.9. 2012
Ajankohdan leffat pikaisesti: Beast (ei puhutellut), Killer (edelleen suosikkejani), Crawl (hidas mutta toimiva). Urbanized ja In Darkness jäivät välistä, graah.
Pelasin taannoin Neonhämärässä hahmoa, jolla oli fobia sairautta ja sairastumista kohtaan. Olin tavallaan ylpeä tästä, koska kuvittelin keksineeni hahmon luonteeseen ei-määräävän mutta selkeän piirteen, jota itsessäni ei muka lainkaan ollut.
Kun perjantaina havaitsin itsessäni taas kurkkukivun oireita, koetin ensiksi kieltää ne täysin. Lauantaina tämä ei enää onnistunut, ja jouduin oikeasti jättämään kaksi festarielokuvaa väliin koska olo oli vaan liian huono. Makasin surkeana vuoteen pohjalla ja koin hirveää henkistä lamaantumista.
En tarkalleen pelkää sairastamista, mutta koen sen suunnattomaksi epäonnistumiseksi. Tämä lienee piirre, jonka olen poiminut kotikasvatuksestani, ja se on niin syvällä minussa, ettei minulla ole oikeasti aavistustakaan voidaanko oikeasti pitää tarttuvien tautien saamista omana vikana. Jos eläisin terveellisemmin, en olisi näin usein kipeä. Jos pitäisin huolta itsestäni. Jos sitä ja jos tätä.
Itsesyyttely on suunnattoman typerää, varsinkaan kun se ei johda mihinkään. Mutta eihän tämän tietäminen auta siitä luopumaan. Näen itsessäni juuri sellaisen halveksittavan kovaoikeistolaisen tavan ensimmäiseksi olettaa, että ihmisen ongelmat ovat hänen itsensä aiheuttamia. Älyllisellä tasolla tiedän tämän ajattelumallin olevan huono, typerä ja väärin. Emotionaalisella tasolla pieni sisäinen kokoomusnuoreni vaan pilkkaa minua ja muita, ja esittää huonoja argumentteja luonnonvalinnasta, ryhdistäytymisestä, tahdonlujuudesta ja muusta roskasta.
Ahdistaa olla taas sairas. Vituttaa että elokuvia jäi väliin.
Sunnuntai-maanantai, 23.-24.9. 2012
Päiväin voimajuoma: Finrexin. Korkeintaan neljä annosta päivässä.
Flunssa piti minua inhottavassa otteessaan. Koska en pahemmin yskinyt tai pärskinyt, järkeilin olevani riittävän ei-toksinen käymään leffoissa joihin minulla oli lippuja. Kanssayleisö epäilemättä kiittää tästä.
Sunnuntaina kävi aito kuumeinen R&A-kokemus kun kävelin vahingossa väärään teatteriin ja kaavailemani israelilaisen Policemanin sijasta päädyinkin katsomaan suosikki-inhokkilajityyppiäni, eksistentialistista ranskalaista homoelokuvaa. Okei, Beyond the Walls oli belgialainen ja lopulta vähän reippaampi ja eloisampi kuin tyypillinen "seksuaalisuudestaan epävarma nuori mies kävelee yksin öisiä sateisia katuja" -raina. Kyllä sen nyt katsoi, tosin vähän vailla terävyyttä ja pointtia se mielestäni oli. Tietenkin kaltaiseni ADHD-potilas kaipaa leffoilta lähinnä kaunista liikettä ja mainiota dialogia.
Maanantaille olisi ollut kaksi leffaa, mutta sveitsiläisen postapokalyptisen Hellin lipun trokasin Aleksille kun olo oli liian surkea poistuakseni talosta. Sain sentään katsottua suomalaisen Rat Kingin, joka oli yllättävän hyvä jännäri intohimoisesta tai addiktoituneesta tietokonepelaajasta. Suomalaisille elokuville tunnusomainen staattisuus ja laahaavuus loistivat poissaolollaan, ja sen sijaan saatiin todella persoonallista visualistiikkaa sekä intensiivinen joskin älytön tarina. Hahmot nyt olivat vähän tönkköjä kotimaiseen tapaan, mutta pyrkimystä elävämpään otteeseen ja soljuvampaan dialogiin löytyi. Elokuvan jälkeen oli yllättäen Miken juontama kyselytuokio ohjaajan ja tuottajan kanssa. Ilmeisesti Suomessa leffa oli saanut penseän vastaanoton, ulkomailla se oli pärjännyt paremmin. Mikä ihme kaurismäkeläisyyden ihannointi kansakuntamme leffamaun on oikein saastuttanut?
Tiistai, 25.9. 2012
Päivän antisankari: Angbard
Kuumeisen yön jälkeen olo oli kuin Zen Cafén lyriikalla. Tein hieman töitä vuoteeni pohjalta, mutta pääasiassa luin Merchant Princes -sarjaa. Vihdoinkin Charles Stross on kirjoittanut jotain, josta oikeasti pidän. Kun hän unohtaa muka-nokkelat hahmot eikä yritä nimenomaan genreillä, hän osaa näköjään kirjoittaa todella perusteellista ja mietittyä scifiä.
Merchant Princes kertoo vaihtoehtotodellisuuksien välillä matkustamisesta, ja sitä suositeltiin minulle, koska se toi kuulemma mieleen Sic Semperin. Joo. Kyseessä on oikeasti melkeinpä kirjaversio kampanjastani, ja nimenomaan sen pikkutarkkuus detaljeiden suhteen riemastuttaa. Kaikki ne asiat joita olen itse pitänyt ongelmina tulevat vastaan myös tässä tarinassa, ja ne on ratkaistu vastaavilla tai erilaisilla keinoilla. Missään vaiheessa ei tule ärsyttävää "onpa kirjailija tyhmä kun ei oivaltanut asiaa X" -fiilistä, mutta minun ei liioin tarvitse voihkia ja ruoskia itseäni tajutessani, että jokin täysin ilmeinen seikka on jäänyt itseltäni huomaamatta.
Keskiviikko, 26.9. 2012
Päivän pieni harminaihe: Missä viipyy Tor Booksin DRM-vapaa kirjakauppa? Kesällä 2012 sen piti tulla, mutta ehkä pulju pitää päämajaansa tropiikissa jossa kesä 2012 loppuu uuteenvuoteen.
Vielä tämäkin päivä meni enimmäkseen voipuneena ja toipilaana. Käväisin pikaisesti yhdessä palaverissa museolla ja noudin tulossa olevan Rescue Diver -kurssin materiaalit Sea Safetystä. Tällä hetkellä ajatuskin veteen menemisestä tuntui järjettömältä, mutta kai kahden viikon päästä fiilis olisi parempi. Materiaalin lukeminen tosin aiheutti kylmiä väreitä. En ole koskaan ollut erityisen kotonani minkään lääkintään tai pelastustoimintaan liittyvän kanssa, ja taipumukseni neuroilla saattaa vain pahentua käytyäni kurssin, jonka tarkoitus on vaan kiinnittää entistä enemmän huomiota mahdollisiin ongelmiin ympäristössäni. Jo nyt isoin toiminnallinen ongelmani taitaa olla taipumukseni kuvitella, että panostani ja sekaantumistani kaivataan joka ainoaan asiaan jonka näen ja kykenemättömyyteni luottaa muiden ihmisten kykyyn selvitä ongelmistaan itse. Tätä taipumusta ei ehkä pitäisi ruokkia.
Torstai, 27.9. 2012
Päivän vitutus: Taas pitänee muuttaa. Jos en inhoaisi ajatusta suurvelallisuudesta, alkaisin pohtia pitääkö tässä ostaa koti.
Enemmän tai vähemmän terveenä palasin oikeasti töihin. Suurin osa päivästä kului palavereissa, mutta ne olivat yllättävän tuotteliaita. Samaa ei voinut sanoa teknisistä ongelmista: Tomcat päätti taas alkaa käyttäytyä kuin satunnaislukugeneraattori ja koetti viedä järkeni.
Lounaalla sain puhelun kotimme vuokranantajan edustajalta. Katajanokan kämppämme oli menossa myyntiin, vuokrasopimus tultaisiin irtisanomaan. Helvetti. Pakkohan tämän oli joskus tapahtua, mutta olisin toivonut vielä pari vuotta lisää asumista kauniissa merinäköalakodissa. Ärsytys ja stressi tästä sävyttivät kauniisti loppupäivää.
Onneksi illan elokuva oli pahan tuulen pois ajava Flying Swords of Dragon Gate, Tsui Harkin wuxia-spektaakkeli. Kaksi ja puoli tuntia akrobaattista miekkatanssia tyypillisen kimurantilla juonella 3D:ssä ei päässyt aivan kaikkien aikojen suosikkini Once Upon a Time in Chinan tasolle, mutta mitenkään valtavan kauas jälkeen se ei siitä jäänyt. Leffan historiallisuus oli ihan mitä sattuu, mutta fantasiaahan tämän oli tarkoituskin olla.
Perjantai, 28.9. 2012
Päivän kuvat: What would British roads look like if we treated them the same way we do our cycle lanes? Pitäisköhän tällainen tehdä Helsingistäkin?
Merchant Princesin viimeinen kirja ärsytti hieman, mutta oli enimmäkseen tosi mainio. Oli toki alusta alkaen aivan selvää, että kirjan päähenkilöt eivät ole mitään puhtoisia sankareita, mutta tässä tarinassa heidän piittaamattomuutensa kohosi aivan uusiin sfääreihin. Sen sijaan juoni ja scifitrillerimeininki olivat edelleen mainioita.
Viikonloppu, 29.-30.9. 2012
Ajankohdan sitaatti: "Likainen vanha vauva", sanoi joku irkissä. Makes sense in context.
Elokuvafestarin viimeiset päivät käytin enimmäkseen pelinkirjoittamisen parissa. Ulkona sää ei houkutellut pihalle, ja muutenkin oli vähän audiovisuaalisesta viihteestä tarpeekseen saanut olo.
Lauantain leffa oli Argo, intensiivinen joskin rakenteellisesti hyvin ennalta-arvattava ja kliseitä ahkerasti viljelevä jännäri. Olisin ehkä voinut nauttia leffasta enemmän, jos se ei olisi tuntunut huonolla tavalla ajankohtaiselta. Juuri Iranin vallankumouksen jälkeiseen aikaan sijoittuva amerikkalainen filmi kyllä antoi alussa monelta puolelta nähtyä taustaa panttivankikaappaukselle ja ääripapiston nousulle, mutta sen jälkeen se käytti liki kaksi tuntia esittäen iranilaiset helvetin pelottavina raakalaisina ja uskonnollisina fanaatikkoina. Vaikka voin uskoa kuvauksen vallankumouksessa aktiivisesti riehuneista tyypeistä olevan totuudenmukainen, oli minulla silti olo että tällä hetkellä juuri tämän kaltainen esitys olisi vihoviimeinen asia, jota näyttää vaikutusalttiille amerikkalaisille. Pystyin suunnilleen näkemään, miten elokuva vaivihkaa saisi katsojan ajattelemaan, että kuvatut henkilöt ovat erinomainen otos kaikista iranilaisista, ja tällä tavoin lietsomaan pelkoa ja vihaa. Inhottava olo propagandaelokuvaan joutumisesta esti minua viihtymästä.
Sunnuntaina oli sitten aika katsoa festivaalin viimeinen elokuva. Love Rebels pääsi luokkaan "what the fuck did I just watch?" Se oli bollywood-musikaali, romanttinen komedia ja tuliaseilotulitus, aiheenaan ... uskonnollinen väkivalta ja kunniamurhat. Elokuvan sävy tuntui poukkoilevan aivan miten sattuu, ja koin olevani vailla jotain tärkeää kulttuurillista kontekstia joka olisi kertonut minulle mikä komediasta on tarkoituksellista ja minkä on tarkoitus olla traagista. Jokseenkin omituinen kokemus. Onneksi intialainen elokuva panostaa enemmän räiskyvyyteen kuin laahaavuuteen: otan paljon mieluummin hektisesti etenevän draaman kuin laahaavan komedian.