<

>

Huhtikuu 2012: Sadetta Englannissa

Sunnuntai, 1.4. 2012

Päivän teknologinen jälkeenjäänti: Minulla ei näköjään ole sopivaa audiokaapelia PS3:een. Clas Ohlson kutsuu taas.

Mediakriittisyyspäivä ei minua onnistunut juurikaan huiputtamaan, varmaan koska vietin koko päivän hengaamalla kavereiden kanssa. Susanna käväisi osana Helsingin-kiertuettaan, ja Mirin kanssa testailimme hänen uutta SRT-viritystään. Pian toiset pääsevät Sveitsiin möyrimään luolissa, ja toiset jäävät tänne riutumaan. Sentään Miriltä sain hänen matkansa ajaksi lainaksi PS3:n. Ei konsoli minua muuten innostaisi, mutta Journey on varmaan lähes pakko pelata.

Koetin myös kirjoittaa peliä, mutta minkäänlaista ideaa ei löytynyt. Eihän pelikään tietysti ole kuin keskiviikkona, hyvin tässä vielä ehtii jotain luoda.

Maanantai, 2.4. 2012

Päivän viisastelu: Inspiraatio on 90% perspiraatiota

Ällöttävä lumi oli tullut sotkemaan kuvitelmani lähestyvästä kesästä. Olin koko päivän jotenkin mielettömän väsynyt, työnteko oli tervanjuontia ja luolaseuran hallituksen kokouskin vähän pakkopullaa. Sentään molemmissa asiat hieman etenivät.

Onneksi tämä työviikko on vain nelipäiväinen. Ehkä myös onneksi en ole pääsiäislomalle kaavaillut mitään aivan käsittämättömän suurta ohjelmaa.

Tiistai, 3.4. 2012

Päivän minimaalinen hyvän karman injektio: Kadonneen lompakon palautus

Unessa vältin turpasaunan joukolta gaybashereita, sekä sukelsin Maypole Inletiä muistuttavassa ahtaassa mustassa kanjonissa jossa majaili hirvittävän pelottava jokin. Herättyäni toivoin, että olisin jo ollut lomalla.

Palavereita ja kimurantteja softa-asennuksia myöhemmin pääsin seinälle. Kiipeily ei ollut vailla ansioita, mutta tympeän pelokasta se kyllä oli. Ainakin kaksi liidiä jäi kesken ei voimien vaan rohkeuden puutteen vuoksi. Joskus kai käy näinkin. Sentään seinällä viihdyttiin kunnes voimat olivat aivan lopussa.

Keskiviikko, 4.4. 2012

Päivän hassu eläin: Intiantapiiri

Iron Skyn ensi-illan asemasta vedin peliä. Ripan hummaillessa ulkomailla paikalla oli vain kolme pelaajaa, joille vedin viidakkoseikkailutarinan vihamielisessä ympäristössä. Olin valmistautunut tähän peliin tuskin lainkaan, mutta käytännössä koko viimeisen vuoden olin kirjoittanut muistiinpanoja jotka nyt päädyin tuomaan käyttöön. Tuloksena oli aivan kelvollista peliä, monien osallistujien väsymyksestä huolimatta.

Torstai, 5.4. 2012

Päivän estetiikka: Oranssi hiekka, harmaa kivi, punaiset liinat.

Pelin jälkeen into mennä töihin oli liki nollassa, mutta työpäivän aikana sainkin yllättäen asioista kiinni ja tuotin kaikenlaista hyödyllistä. On hyvä löytää työinto viikon viimeisenä työpäivänä. Toisaalta vielä parempi on nelipäiväinen viikonloppu.

Kiipeilemässä oli vähän heikkoa, joten keskityin lähinnä hiomaan yhden raskaan reitin kaikkia muuveja optimaalisiksi. Jos ensi kerralla reittiä kiivetessäni vaikka muistaisin, miten jokainen kohta pitää mennä, saattaisin päästä sen ylös asti. En sentään ollut ihan yhtä pelokas kuin viimeksi, mutta sormivoimat tuntuivat edelleen olevan hukassa.

Seinältä siirryin videopelien pariin. Kytkin Miriltä lainaamani PS3:n viimein paikalleen, ja pelasin Journeyn yhdeltä istumalta läpi. Kaksituntinen taidepeli pyhiinvaelluksesta oli tyrmäävän hieno - aivan ennennäkemättömän kaunis eikä mitenkään ärsyttävä. Olin maksanut tästä 13 rahaa, puolentoista leffalipun hinnan, ja se tuntui parhaiten käyttämältäni summalta aikoihin. Pelin kesto ei ole tärkeää, kokemuksen laatu on.

Perjantai, 6.04. 2012

Päivän pohdinta: Hahmo-, faktio- ja maailmatietokanta

Ei ollut edes vaikeaa käyttää ihan koko päivää pelimateriaalin jäsentelemiseen. En saanut juurikaan piirrettyä, mutta oikeastaan muuten sain aikaan paljonkin. Koin myös varsin harvinaisen luddismin hetken kun tajusin, että teknologiaa hyödyntävällä pelinjohtajalla on tietysti ollut jo vuosia käytössään tietokanta hahmoista. Tarve sellaiselle olisi minullakin ilmeinen, mutta vaikka työkseni ylläpidän, korjaan ja asennan tietokantoja, taitoni käyttää niitä ei ole suuren suuri.

Pelinkirjoittelun ohella koetin myrkyttää itseni letaalisuuteen asti chilitetyllä kaalipadalla. Sain oikeasti aikaan ruokaa, joka oli niin tulista ettei sen syömisestä ollut toivoakaan. Onhan tämä vaihtelua yleisiin mauttomiin tekeleisiini, mutta olisin mielelläni kuitenkin syönyt jotain.

Pääsiäisloma, 7.-9.4. 2012

Ajankohdan ärsytys: En tajunnut pelimateriaalia. Miten vaikeaa voi olla lukea omaa äidinkieltään olevaa yhden sivun mittaista tekstiä?

Kevät ei suostunut tulemaan takaisin, joten pääsiäinen kului pakkasessa värjötellessä. Enimmäkseen pysyin visusti neljän seinän sisällä, mitä nyt lauantaina kävin pelaamassa Valveessa ja maanantaina kävelin koko matkan kotoa Mirin luo. Ajatukset olivat tiiviisti kiinni peliasioissa, tosin välillä hairahtuen satunnaiseen synkistelyyn tai luolista haaveiluun.

Kotiimme saapui pari amerikkalaista Solmukohta-vierasta. Yhdessä Aleksin kanssa opetimme heille, mitä suomalainen vieraanvaraisuus tarkoittaa, eli jätimme heidät oman onnensa nojaan ja sulkeuduimme kumpikin huoneisiimme. (Okei, oikeasti me kävimme mm. baarissa heidän kanssaan, mutta oma sosiaalinen energiani oli siinä määrin heikoissa kantimissa, että mitään bondaamista en jaksanut alkaa harjoittaa vaikka nuo omaan laajennettuun heimoon kuuluivatkin.)

Tiistai, 10.4. 2012

Päivän ideologia: Non-violent communication

Työpäivä oli pirstaleinen ja koostui parista lyhyestä palaverista sekä yllättävistä havainnoista näyttelyiden teknologiaratkaisujen suhteen. En tiedä kuka järjestelmiä on suunnitellut, mutta päivitettävyys ei tunnu olleen korkealla prioriteettilistalla. Vaan hyvällä onnella asia on edelleenkin suunnitelleen tahon eikä minun ongelmani.

Toisaalla yliopiston reformiryhmän raportti herätti vihaa ja päänpuistelua. En tiedä, mistä yliopisto oli löytänyt näitä saneeraamisen sankareita, mutta tuntui siltä, että raporttia lukiessa joka toinen yliopiston toiminto piti myydä, ulkoistaa tai supistaa. Raportissa ehdotettiin museollekin älyttömiä tulevaisuudenkuvia. Oikeasti kyseinen raportti ei ollut pelkästään tympeä ja talousoikeistolainen, se oli myös huono ja heitteli väitteitä viittaamatta niihin mitenkään - mm. väite, että "[opetus]- ja kulttuuriministeriön näkemyksen mukaan LTKM ei ole hoitanut valtakunnallisia erityistehtäviään tyydyttävästi". Mitän vahvistusta väitteelle ei löytynyt mistään. Pellet.

Kotona piirtelin pelimateriaalia ja päivitin Windows-koneita. Toisaalla oli käynnissä Week in Finlandin Sauna Party, mutta eihän sellaiseen ehdi kun Microsoftin turvapaikkoja tunkee intternetin syövereistä.

Keskiviikko, 11.4. 2012

Päivän rekkari: Q-N4751

Avasin pyöräilykauden. Aamulla pyöräily Kumpulaan palaveriin oli leppoisa ja miellyttävä kokemus, vasta iltapäivällä palatessani museolta kotiin kohtasin normaalit työmatkahasardini: pyörätielle pysäköidyt autot, valojen vaihtumista keskellä pyörätietä odottavat jalankulkijat ja yleiset tolvanat jotka eivät käsittäneet, mitä fillarinkuva asfaltissa tarkoitti. Suksikaa omalle puolellenne tietä, kiitos.

Selvisin myös katsomaan Iron Skyn. Se ylitti odotukseni, jotka eivät tosin olleet kovin korkeat. Elokuva oli oikeasti hauska, yliampuvan ilkeä ja suunnilleen yhtä hienovarainen kuin leka päähän - mutta asioista, joista sopiikin olla osoittelevan pilkkaava. Epäilen myös, että kerrankin tekijät olivat saaneet aikaan natseista kertovan leffan, joka ei päädy yhdenkään oikean natsipaskan suosikkileffojen joukkoon. Hyvin vedetty. Enkä kehu elokuvaa vain, koska minulla on rahaa siinä kiinni. Menkää silti kaikki katsomaan se ja tehkää minusta rikas.

Torstai, 12.4. 2012

Päivän telepatia: Jotenkin kesän Berger-retken järjestäjät olivat saaneet tietää, että meitä oli tulossa neljä. He väittivät minun kertoneen heille. En muistanut näin tehneeni, enkä löytänyt posteista mitään vahvistusta tälle.

Aamupäivä kului tapellessa uppiniskaisen UPS:n akuston kanssa. Joskus vielä opin vaihtamaan akustot ajoissa niin, että kun vanhan yrittää ottaa ulos, se ei ole turvonnut muodottomaksi ja muuttunut lähes mahdottomaksi saada mahtumaan ulos kotelostaan. Lopulta hillitön voimankäyttö ratkaisi ongelman, mutta eipä taas hetkeen ole tultua sovellettua noin rajua väkivaltaa herkkään elektroniseen laitteeseen.

Kiipeily sujui yllättävän hyvin, ja olin jopa jossain määrin rohkea. Pyöräily on saanut muistamaan, että oikea maailma on paljon vaarallisempi kuin seinä.

Perjantai, 13.4. 2012

Päivän hämmennys: Turpoaako taittopyöräni ohjaustangon kiinnitys sateessa?

Töissä oli hidasta, joten otin Microsoft-päivitysten tuomat tunnit takaisin ja lähdin varhain kotiin kirjoittamaan peliä. Kävin luolaseuran jäsentapaamisessa toteamassa, ettei sinne ollut tullut juuri ketään, ja palasin pelinkirjoittamisen pariin. Näin vältän onnettomuudet kansallisena tapaturmapäivänä.

Viikonloppu, 14.-15.4. 2012

Ajankohdan kulinarismi: Indonesialainen ruoka. Tätä ei ilmeisesti saa Suomesta.

Piirtelin, kirjoittelin, ideoin ja laiskottelin käytännössä koko viikonlopun. Ulkona vuorotellen satoi ja paistoi ja lämpötila oli nollassa, tyypillinen kevätkeli siis.

Pelilogistiikan pyörittäminen tuotti minulle kasapäin ideoita reaktioista pelaajahahmojeni toimiin sekä maailman menosta heidän välittömän havaintokenttänsä ulkopuolella. Olisi hyvä voida pelauttaa useammin. Tai pelata.

Maanantai, 16.4. 2012

Päivän murehdinta: Jostain tullut taas yksi valtiotason hanke, joka kiilaa itse tekemämme työn ohi. Olisikin niin, että voisin vielä luottaa siihen, että tästä hankkeesta tulee jotain järkevää.

Tälle päivälle kaavailemani työtehtävät eivät vaan toteutuneet. Sain tehtyä yhden simppelin mekaanisen tehtävän sekä pari jostain lennähtänyttä pikkuhommaa, mutta oikeasti olennaiset asiat eivät olleet mahdollista tehdä, johtuen joko museotaloon varsin kiinteästi rakennetuista kaapeloinneista tai siitä, ettei tarvitsemiani ihmisiä ollut paikalla.

Turhautuminen oli kohtalainen, joten purin sitä yliopiston Helpdeskiin, siellä kun ei taaskaan toimittu edellyttämälläni palvelutasolla. Oltuani tovin Vittumainen Asiakkaan Edustaja lähdin hyppimään seinälle unohtaakseni harmini. Tämä toimi sentään jotenkuten: kiipesin vihdoin puhtaasti 6A+ -reitin, jonka kanssa olin tapellut jo hyvän tovin. 6B:t olivat hankalampia ja 7A+ oli kaunis mutta taitotasojeni ulotumattomissa.

Kotimatkalla satoi jäätävää tihkua. Mitä.

Tiistai, 17.4. 2012

Päivän näyttelyidea: Panda ja SUN MUTSIS

Heräsin ennen aamuneljää, enkä saanut enää unta. Parinkymmenen minuutin jälkeen tajusin, että kelasin ahdistuneena päässäni työasioita. Edellisestä kerrasta onkin jo hyvä tovi, ja mitään kiirettä kokea tätä uudestaan ei kyllä ole ollut.

Onneksi minulla oli hyvä ratkaisumalli olemassa: kun en kerran saanut nukuttua, ryhdyin tekemään töitä. Jos olisin ollut edes toistaitoinen koodaaja, olisin varmaan ollut merkittävästi hyödyllisempi aamuyön työpurskeessani, mutta nykyiselläänkin sain ainakin yhden semihyödyllisen oivalluksen josta saattaisi jopa seurata jotain käytännössä. (Sain myös pari muuta oivallusta, joista projektille ei olisi välitöntä hyötyä, mutta koska olen henkinen kreikkalainen ja sosialistinen syöpä yhteiskunnan maksassa, aion silti katsoa niihin käyttämäni pohdinnan olevan työaikaa.)

Ei yllättäen äärivarhaisen heräämisen johdosta energiataso nuupahti puoleenpäivään mennessä, mutta siihen mennessä kahdeksantuntinen työpäivä oli oikeastaan jo tehty. Iltapäivällä vähän vielä dokumentoin ja ohjeistin ja tein muuta täytehommaa, kunnes hysteriataso alkoi nousta niin korkeaksi että ei voinut kuin vetäytyä kotiin koomaamaan Danger Manin pariin.

Keskiviikko, 18.4. 2012

Päivän tosi järkevä periaate: En tahdo väistää autoja pyörälläni kaikissa tilanteissa, koska se vaan opettaa autoilijat luottamaan siihen, että pyöräilijät väistävät silloinkin kun väistämisvelvollisuus on autolla. On ihme että olen vielä hengissä.

Vasta kolmas peräkkäinen päivä, kun väistämissääntöjä muistamaton autoilija koettaa kääntyä päälleni tai eteeni Mannerheimintieltä siten, että minulla on vihreä valo. Tänään tuli ensimmäinen peltikosketus kun ajoin eteen kääntyvän auton kylkeen mono edellä. Harmi että jalassa ei ollut vaikkapa metallikärkisiä maihinnousukenkiä.

Törmäilyn jälkeen päädyin vielä tarkistamaan verkosta väistämissääntöjä, ihan siltä varalta että niihin oli tullut lisäys joka sallisi ärsyttävien besserwissereiden päälleajot taajamissa arkisin kello 6-16. Edelleen selväkielisesti sanottiin, että kääntyvän autoilijan tulee väistää pyöräilijää, eikä edes puolisokeita katumaasturoijia varten oltu tehty erityispoikkeuksia.

Koetin samalla löytää jotain järkeviä lukuja siitä, miten musiikin kuuntelu pyöräillessä vaikuttaa onnettomuustilastoihin. Yleinen väite on, että kuulokkeiden käyttö pyöräilyssä on itsemurhaavaa puuhaa, mutta oikeita lukuja ei ainakaan heti tullut vastaan. Selvästikään tilanne, jossa ei kuulisi toisten soittokelloja tai autojen ääniä ei lisäisi turvallisuutta, mutta kuulokkeiden kanssakin koen olevani enemmän tilanteen tasalla kuin millä tahansa moottoriajoneuvomelua pitävällä härvelillä liikkuessani. Toki tähän vaikuttaa sekin, etten kuuntele musiikkia nupit kaakossa tai kilpaillakseni liikenteen melun kanssa.

Torstai, 19.4. 2012

Päivän korvamato: Roar, Cloverfieldin teema

Ahersin omituisten pikkuhommien parissa ja siirryin sitten seinälle. Viikonloppuna pitäisi kouluttaa vaikeita asioita, ja valmistauduin niihin Jaken kanssa Myllypurossa lyhyellä köysitoimintasetillä. Suunnittelimme kurssin riggauksen ja teimme köydessä kaikenlaisia virheitä, joita toivottavasti ei tarvitse opettaessa toistaa. Hieman hirvittää ajatus opettaa jotain tällaista. Sentään SRT:n ytimessä on vahva henkilökohtaisen vastuun periaate: köysitemppuilijan on itse tiedettävä mitä tekee, ja omakohtaisesti huolehdittava kaikesta toiminnastaan köyden varassa.

Sittenkin, saa nähdä mitä tästä tulee.

Perjantai, 20.4. 2012

Päivän valistustyö: Luolaköysitoiminnan opetus

Koiranilmasta huolimatta Mikko ja Tatu selvisivät Katajanokalle kuudeksi. Teen jälkeen minä ja Jake aloitimme opettaa heille köysitoimintaa.

Oikeasti meillä ei ole pätevyyttä SRT:n opettamiseen; isossa maailmassa siihen tarvitaan kaikenlaisia sertifikaatteja ja koulutuspätevyyksiä. Toisaalta niin tarvitaan virallisesti kiipeilynkin opettamiseen, mutta oikeasti ne ovat yhtä tyhjän kanssa ja juuri koskaan en ole tavannut opettajaa, jolla sellaiset oikeasti olisi. Vaikka SRT on vaativaa ja vaarallista toimintaa, se on minusta paljon vähemmän huolestuttavaa kuin trädiliidaus tai sukeltaminen. Köysissä ehdit jatkuvasti miettiä, mitä olet tekemässä, ja missään vaiheessa oikeastaan mikään temppu ei ole kiinni voimasta, ainoastaan oivaltamisesta.

Lyhyen teoriaosuuden jälkeen siirryimme varusteisiin. Rakensimme lehmänhännät, sitten jalkalenkit, sitten kokosimme täyden köysitoimintasetin ja roikuimme sen varassa porraskäytävässä tunnustellaksemme sen sopivuutta. Taustamateriaalina käytimme Martinin SRT-monistetta, mutta vähän siitä oli tarpeen asioita tarkistaa.

Olin suorastaan yllättynyt menon jouhevuudesta. Emme opettajina puhuneet toistemme päälle, oppilaamme olivat tarkkaavaisia ja oivaltavia. Tietysti kun huomioi oman ala-arvoisen motoriikkani melkein kuka tahansa vaikuttaa pätevältä ja nopealta oppimaan. Olin kuvitellut, etta ekan päivän materiaaliin menisi viisi tuntia, mutta saimmekin käytyä kaiken läpi kolmessa.

Viikonloppu, 21.-22.4. 2012

Ajankohdan ilmeisyys: Opettaminen pakottaa kiinnittämään huomiota omaan tekniikkaan ja hiomaan sitä.

Viikonlopun aloittanut yöuni oli varsinainen Dare's Greatest Hits: se kävi läpi kaikki mieliaktiviteettini luolien, sukeltamisen ja kiipeilyn kautta roolipelaamiseen. Aamulla tuntui siltä, kuin olisin viettänyt viikon reippaan toimintaloman tekemässä kaikkea mistä pidän.

Köysitekniikkakurssi oli suunniteltu kestämään koko viikonlopun, mutta yllättäen saimmekin asiat käytyä läpi yhdessä harjoituspäivässä. Lauantain vietimme Myllypuron seinällä nousemassa ja laskeutumassa väliankkureiden, solmujen köysiohjausten ja muiden vastoinkäymisten ohitse. Kaksi ohjaajaa ja kaksi oppilasta oli oivallinen yhdistelmä, tilanteessa kuin tilanteessa oli jatkuvasti mahdollista saada osaavaa apua. Kuitenkin valtaosan harjoituksista SRT-kokelaat tekivät itse, vailla erityistä opastusta tai neuvontaa.

Köysitekniikan alkeet eivät ole vaikeita, ongelma tulee hankitun osaamisen säilyttämisessä jos sitä käyttää harvoin. Kolmas päivä tekniikoiden kertausta olisi ollut vielä paikallaan upottamaan asiat pysyvästi tajuntaan, mutta lauantain jälkeen todettiin, että kertausta voisi yhtä hyvin hankkia itsenäisesti roikkumalla köysissä pihapuun oksista. Ja Tatu tulee saamaan kertausta kuitenkin viikon kuluttua, kun hän on kanssamme Peak Districtin retkellä.

Sunnuntain vietin pääasiassa kirjoittamalla pelejä ja potemalla omituista pahoinvointia. Olin lauantain aikana saanut Topsulta lainaan stepperin, mutta hassu kävelyväline sai ainakin vielä hetken odottaa käyttöönottoa.

Maanantai, 23.4. 2012

Päivän ärsytys: Huonot käyttöliittymät. Aivan erityispisteet sovelluksille, jotka eivät osaa tuoda yksinkertaisia merkkijonoja toisista sovelluksista. Näpyti näpyti, kas kun ei hiirellä pidä valita mitä merkkejä tahtoo.

Kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti olo oli aamulla hivenen flunssainen. Ei riittävästi jättämään työpäivän väliin, mutta riittävästi aiheuttamaan huolta tulevasta viikonlopusta.

Töissä taistelin palvelinraudan ja projektisuunnittelun kanssa, kotona päivitin GPS:n ohjelmiston ja kartat. Tästä innostuneena TomTom-navigaattorini päätti ihmeempiä varoittamatta hävittää kaikki siihen tallentamani paikat. Eihän siellä ollutkaan kuin kaikki Etelä-Suomen kiipeilykalliot, lähimmät sukelluskohteet ja Britannian luolamökkien sijainnit. Sentään kaikki nämä löytyvät myös muista karttasovelluksistani, mutta vitutus oli silti melkoinen.

Tiistai, 24.4. 2012

Päivän lelu: Pehmotyökalusarja. Nerokas.

Yleensä minä ja Tomcat olemme olleet katkeria vihollisia, mutta versio 7 asentui paikalleen yllättävän mutkattomasti ja oli muutenkin paljon paremmin käyttäytyvä kuin edeltäjänsä. Jos tämä viritys vielä selviää Java-päivityksistä romahtamatta, minun pitää varmaan lakata vihaamasta sitä.

Työpäivän alku oli, kuten tavallista, hyvin tuottelias. Produktiivisuus katosi iltapäivää kohti, ainakin osittain johtuen siitä, että työhuoneessa pideettiin jos jonkinlaisia neuvotteluja. Jostain syystä nämä vievät aivan täysin kykyni keskittyä. Vielä pari monimutkaista juttua pitäisi kuitenkin saada tehtyä ennen lomaa. Täytynee istua seuraava työpäivä kotona niin keskittyminen ei herpaannu.

Töiden jälkeen päädyin Oulunkylään viemään syntymäpäivälahjaa Joelille. Varsinaiset synttärijuhlat olisivat vasta sunnuntaina, mutta kun silloin en ollut maassa, minun oli tarpeen moikata kummilastani jo etukäteen. Olen ollut rikollisen huono kummi viime aikoina, mutta sentään Joel ei tuntunut kantavan kaunaa tai suuremmin minua ujostelevan. Taannuin nopeasti itsekin kaksivuotiaan taaperon tasolle ja puuhastelimme piirtämisen, junien ja muovailuvahan parissa monta tuntia.

Keskiviikko, 25.4. 2012

Päivän ärsytys: Sää Castletonissa. Kuukauden sateisen jakson vuoksi monet hyvät luolat ovat kuulemma aivan liian täynnä vettä jotta niissä voisi käydä.

Kotona työskenteleminen teki taas ihmeitä keskittymiskyvylle. Kahdessa tunnissa olin ratkaissut kaksi pulmaa, jotka työhuoneessa eivät olleet auenneet senttiäkään mihinkään suuntaan. Toisaalta iltapäivästä kotonakin aikaansaavuus notkahti, enkä kyennyt kuin yksinkertaisiin rutiinitöihin.

Töiden jälkeen pakkasin rinkan luolaretkeä varten. Ilman köysiä ja muita organisaattorin varusteita pystyn lähtemään liikeelle yllättävän kevyellä roinamäärällä. Toki tähän vaikuttaa myös vertailu edelliseen retkeen, joka suuntautui sukeltamaan ja oli hivenen varusteintensiivisempi.

K'kly oli makuuni hieman hidasliikkeistä, mutta sisällöltään kiinnostavaa. Pelin edellinen iso tarinankaari oli ollut hahmolleni hyvin henkilökohtainen, nyt fokus siirtyi viimein johonkuhun muuhun. Hahmojen keskustelut olivat asiaankuuluvan 30-lukulaisia. Alkaa kyllä käydä ilmeiseksi, että kampanja ei nykyisellä tahdillaan voi jatkua loputtomasti: vuosi on 1934, ja luulen että jo ennenkuin tankit vyöryvät Puolaan meidän seurueemme viimeisetkin jäsenet on joko laskettu multiin tai suljettu pehmeäseinäiseen huoneeseen.

Torstai, 26.4. 2012

Päivän teknologinen häiriö: Katajanokan verkkoyhteys on muuttunut taas paukkulankatasoiseksi. En tiedä, onko syyllinen Elisa vaiko ADSL-boksimme.

Viikon viimeinen työpäivä meni dokumentaation kirjottelun ja tietokantaongelmien pohdinnan parissa. Päivän päätti avaruusgeometrinen pulma kannettavan koneen tunkemisesta pöytäkoneen tilaan. Kannettavan dimensiot ovat olennaisesti erilaiset ja siitä pursuaa johtoja kolmeen eri suuntaan, joten tehtävä oli lopulta siihen varatussa ajassa mahdoton.

Lomani alkoi yhteentörmäyksellä pyörätielle yhtäkkiä siirtyvän jalankulkijan kanssa. Mahtavaa. Onneksi kumpikaan ei loukkaantunut. Sanoin kyllä vähän pahasti ihmisparalle, enkä varmasti edesauttanut ryhmiemme välisiä diplomaattisuhteita.

Perjantai, 27.4. 2012

Päivän filosofia: Tajunta ja kokemus eivät ole biologisia termejä

Helsinki - Manchester - Castleton

Vasta iltapäivällä lähtevä lento antaa hyvin aikaa viime hetken tarvikeostoksille. Taksi vie kentälle, siellä tapaamme muun seurueen. Tällä kertaa luolaseuran retkikunnan jäsenet ovat minä, Taina, Elina, Jake ja ensimmäisiin köysiluoliinsa suuntaamassa oleva Tatu. Lento Manchesteriin menee lukiessa.

Autovuokraamo ei pysty toimittamaan meille tilaamaamme mallia, joten meille osoitetaan hieman fancympi peltilehmä, BMW-farmari nahkasisustuksella. Jo etukäteen hirvittää ajatella, mitä mutaiset luolakamat sille tekevät.

Pienen GPS-sekoilun jälkeen pääsemme ulos lentokentän liikennesolmusta. Kohteemme on Castleton-niminen pikkukaupunki vajaan tunnin ajomatkan päässä. Sää on sateinen ja epämiellyttävä. Koen hienoista pelkoa retkisuunnitelmiemme puolesta. Monet luolat täällä ovat hyvin alttiita tulvimiselle.

Technical Speleological Groupin luolamökki on nimeltään The Chapel. Se on aivan kylän keskellä, eikä sillä ole omaa parkkipaikkaa. Auto tungetaan brittihenkisesti johonkin sopivaan koloon. Chapel on teollisen karu ja pienenpuoleinen, mutta ihmisiäkään siellä ei ole valtavasti. Pari alkuasukasta näyttää meille paikat: keittiö, vierashuone, olohuone, pukeutumis-, pesu- ja kuivaushuone, tuttua settiä. Tämä on viides luolamökkini Britanniassa, tiedän jo mitä tarvitsee kysyä ja mitä voi odottaa. Mökki on kylmä, mutta muuta ei voi odottaakaan. Tuttuja naamoja ei ole vielä näkynyt.

Syömme illallista Bullshead-nimisessä lähipubissa. Vetäydymme yöpuulle varhain.

Lauantai, 28.4. 2012

Päivän havainto: Haalarini alkaa hajota.

Stoney Middleton

Aamuseitsemältä herään ja käyn Tatun kanssa etsimässä lähimmän kaupan. Sieltä ostettujen aamupalatarpeiden voimalla ryhmämme valmistautuu päivän toimintaan.

Puolen tunnin ajomatkan päässä Castletonin keskustasta kohtaamme Chesterfield Caving Clubin seurueen. Kello on puoli 11 ja taivas paiskoo satunnaisesti vettä niskaamme. Parkkipaikka on täynnä autoja ja PVC-haalareihin pukeutuneita luolaharrastajia. Operaatiota vetää Frank, muita vanhoja tuttuja ovat Rob ja Kevin, joihin Tainan kanssa tutustuin kesällä kaksi vuotta sitten.

Peak District on täynnä kuuluisia ja tyrmäävän hienoja luolia. Kuukauden jatkuneen sateen vuoksi valtaosa niistä on kuitenkin nyt veden vallassa, joten retkemme tulevat keskittymään vähemmän kuuluisiin ja hienoudeltaan epäselviin onkaloihin. Ensimmäiseksi vuorossa on kombo Merlin's Mine Cavern - Carlswark Cavern.

Merlin's Mine Cavern, alaspäin

Retkelle lähtijöitä on yhteensä 12, joten jakaudumme kahteen ryhmään, joiden on määrä kohdata luolan uumenissa. Minä, Taina ja Tatu lähdemme Robin kanssa Merlin's Mine Cavernin yläsisäänkäynnille, oppaina toimivat luolia paremmin tuntevat Andy ja Graham. Sisäänkäynti on pienenpuoleinen kolo korkean kallion kyljessä. Sujahdamme kiven sisään, ja kotvan kuluttua olemme köysilaskeutumisen kohdalla. Opettajaa leikkien valvon Tatun ensimmäisen oikeassa luolassa tapahtuvan SRT-laskeutumisen, joka on myös valitettavasti tämän retken ainoa köysileikki. Sen jälkeen riisumme valjaamme ja lähdemme ryömintäosuudelle.

Seuraava tunti kuluu käytännössä kokonaan naama kiinni kivessä. Reitti ei missään vaiheessa aukea kävelykokoiseksi käytäväksi. Sen sijaan vastaan tulee toinen toistaan ahtaampia, hankalampia ja mutaisempia ryömintäosuuksia. Mistään aivan varsinaisesta puristuksesta ei voi puhua, kypärää voi jatkuvasti pitää päässä eikä eteneminen vaadi hengitystekniikkaa, mutta raajojen on koko ajan oltava oikeissa asennoissa tai eteneminen on mahdotonta. Ryömintöjen välissä on matalia kammioita joissa voi hieman oikoa raajoja. Pari kohtaa on aika vaikeita, pari hieman pelottavia, mutta haastavin puoli niissä on, että ne vaan jatkuvat ja jatkuvat.

Yhdyskäytävä Merlin's Mine Cavernin ja Carlswark Cavernin välissä on eksyttävä kolmiulotteinen sokkelo, jossa harhailemme ainakin varttitunnin. Sitten, täysin yllättäen, ohitamme valoneliöstä laskeutuvat narutikkaat ja pääsemme leveään, matalaan tilaan jossa toinen ryhmä istuu odottamassa. Vaihdamme pikaisesti kuulumisia. Meidän joukkueemme on vetänyt pidemmän korren, toinen porukka on kuulemma lähinnä istunut odottamassa. He lähtevät tikkaiden suuntaan, me jatkamme syvemmälle.

Carlswark Cavern

Käytävät laajenevat hieman, siten että eteneminen ei enää tapahdu vatsallaan vaan kontaten. Toisaalta luola käy märemmäksi. Laskeudumme lammikoiden täplittämää onkaloa T-risteykseen. Oikealla olisi jotain jonka nimi on Bacon Cutter, mutta me lähdemme vasemmalle ja yhä alemmas. Päädymme pohjalla olevaan veteen. Se virtaa hitaasti ehkä metrin korkuisessa leveässä holvissa. Katon ja pinnan välillä on tilaa reilut puoli metriä.

Vedessä konttaaminen on tyypillisen kylmää. Parin minuutin jälkeen ryhmä pysähtyy debatoimaan jotain. Ilmeisesti edessä on jotain vaikeaa eivätkä Andy ja Graham ole varmoja, haluavatko viedä meidät siitä läpi. En tiedä mikä esteemme on, näkökenttäni täyttää edelläni kulkevan Tatun selkä. Haluni jäädä hyiseen veteen puimaan asioiden olemusta on suunnillen nolla, joten vaadin pikaista ratkaisua tilanteeseen. "All right, let's just go", Taina toteaa jostain ryhmän kärjen tuntumasta, ja niinpä koko joukkue lähtee liikkeelle...

... tunkeutumaan 60 senttiä kanttiinsa olevan puupölkyillä tuetun vesitunnelin läpi. Ilmatilaa on ehkä 20 senttiä ja pituutta koko putkella nelisen metriä. Tatun kadottua röörin läpi katson edessäni olevaa mustaa neliötä epäuskoisena. Ennenkuin mikään monista kammoistani ehtii saada sanaa suustaan, lähden liikkeelle ja sujahdan käytävään. Virta vie minut parissa sekunnissa toiselle puolelle. Näinkö simppeliä tämä olikin?

Luola levenee ja kasvaa korkeutta. Kylmyys ja kankeus haihtuu jäsenistä, vesitunnelin tuoma pelkopiikki ja sen jälkeinen huuma on vienyt kurjuuden mennessään. Tutkimme kapeita mutta korkeita käytäviä hetken. Matalan ryöminnän kautta olisi yhteys Dynamite Series -nimiseen sektioon, mutta ryömintä on miltei kattoon asti veden täyttämä ja Dynamite Series on kuivallakin säällä todella haastava. Oppaamme sanovat, etteivät koskaan ole nähneet tätä luolastoa näin täynnä vettä.

Carlswark Cavern, ylöspäin

Olin kuvitellut, että kiertäisimme takaisin T-risteykseen eri tietä, mutta sen sijaan lähdemmekin takaisin. Olen jotenkin päätynyt ryhmän kärkeen ja pian katselen taas puilla tuettua vesitunnelia. Se oli helppo yhteen suuntaan, ehkä se on sitä toiseenkin.

Syöksyn tunneliin, ja tajuan, että vastavirtaan se onkin hankalampi suoritus. Melkein välitömästi saan aallon jääkylmää luolavettä naamalleni ja suuhuni. Yllättävän hilpeänä tajuan, että vesi maistuu raikkaalta ja puhtaalta. Pusken eteenpäin aaltoja vastaan, hengitän aallonpohjissa ja pidän pääni vinossa ettei kypäräni osu tunnelin kattoon. Ehkä kymmenessä sekunnissa olen selvinnyt ahtaan tunnelin läpi.

Vasta jälkeenpäin tajuan, miten suuren voiton juuri saavutin itsestäni. Veden ja ahtaiden tilojen yhdistelmä on luolatoiminnassa ollut pahin pelkoni. Nytkin tiedostin paikan pelottavuuden, mutta en silti tuntenut pelkoa. Tunsin, ettei minulla ollut mitään hätää, tiesin pystyväni tähän ja menettelin jatkuvasti järkevästi. Jos oppisin yleisemminkin suhtautumaan asioihin näin viileästi, elämäni olisi paljon helpompaa.

Koko seurueemme selviää ulos putken läpi, jotkut huomattavasti minua vaikeammin. Nousemme vedestä ja palaamme mataliin käytäviin. Sitten kylmyys käy kimppuuni. Olen kauttaaltani märkä ja konttaaminen tai ryömiminen lammikoissa ei juurikaan lämmitä. Alan hytistä ja tajuan lähestyväni hypotermiaa.

Retken viimeiset 20 minuutia ovat painajaismaisia. Palelu vie liikkeistäni kaiken tarkkuuden ja käytävä jota kuljemme edellyttää vihoviimeistä kyykkykävelyä, joka on väsyneille raajoilleni aivan tappavaa. Tiedän kantamassani laukussa olevan kylmettyneitä luolailijoita varten lämmittelyvarusteita, ja alan harkita tauon ja lämmityksen kutsumista. Mutta sitten vastaan tuleekin kiipeily jonka huipulla näkyy päivänvaloa. Kolme metriä noustuamme putkahdamme esiin kallion kyljestä.

Ulkona

Toinen ryhmä ei ilmeisesti kuluneen kolmen ja puolen tunnin aikana saanut tehdä juuri mitään kiinnostavaa, joten se lähtee takaisin kiven sisään tekemään Merlin's Mine Cavern -retken alkuosaa sisäänkäynniltä narutikkaille. Minä hypin paikallani saadakseni lämpöä raajoihini. Tainan, Tatun ja Robin kanssa laskeudun kalliolta parkkipaikalle. Vaihdamme salamannopeasti vaatteita hyisessä ilmassa, ja sitten istumme bemariimme lämmittelemään.

Saatuamme hytinän tasoittumaan tutkimme hieman ympäristöä. Läheltä löytyy fish'n'chips -paikka, josta ostamme teetä ja syötävää. Niiden voimin jaksamme odottaa toisen ryhmän saapumista jatkokierrokseltaan. Sen jälkeen tapahtuu pikainen varustehuolto, tavaroiden pakkaaminen ja eteneminen lähipubiin jatkoille.

Reissu on ollut kieltämättä mielenkiintoinen ja haastava, muttei välttämättä erityisen näyttävä tai tarkalleen sitä, mitä olisin tältä matkalta kaivannut. Huomisen sää näyttää vielä tätäkin päivää pahemmalta, kaavailtu retki Giant's Holeen ei tule millään onnistumaan. Kiusaamme chesterfieldiläisiä suomalaisella salmiakilla ja pohdimme huomisen ohjelmaa.

Haluaisin lisää köysitekniikkaa. Koen ryömineeni riittävästi yhdelle viikonlopulle, eivätkä muut suomalaiset ole oikeastaan eri mieltä. Sumplimme mahdollisia kohteita, päädymme jonkinlaiseen lopputulokseen, nousemme autoihimme ja palaamme Castletoniin.

Sivistyksen keskellä sijaitseva luolamökki mahdollistaa pubi-illallisen itse laitettavan pastamössön asemasta. Muutama chesterfieldiläinen on myös saapunut Chapelille yöksi. Jotkut jäävät hengaamaan heidän kanssaan mökin olohuoneeseen, minä käyn nukkumaan varhain.

Sunnuntai, 29.4. 2012

Päivän harrastus: Rainspotting. Kuljetaan ympäri maailmaa kokemassa erilaisia sateita, mieluiten alastomana.

Hitch & Hike - Monyash

Sateen ja tuulen läpi seuraamme Grahamin autoa retkeilytarvikekaupalle. Eilinen hyytävä kokemus on vakuuttanut minut uuden fleecekerroksen tarpeesta, ja muutkin ovat ilmaisseet kiinnostuksensa tarvikeostoksiin.

Matkamme shoppailuosuus suoritetaan Hitch & Hike -nimisessä kaupassa. Se myy kaikkea mitä seikkailuharrastaja voisi tarvita, ja ryhmämme unohtaa täysin minkäänlaiset budjettirajoituksensa. Useimmat meistä ostavat päällyshaalarin alle puettavan fleecehaalarin (fursuitin tai furryn, kuten paikalliset luolaharrastajat sanovat), Taina varustelee salamavalojaan uusilla koteloilla ja Tatu investoi täyteen köysitekniikkasarjaan. Puoli tuntia ja viitisensataa puntaa myöhemmin hyppäämme entistä täydempään autoon ja lähdemme kohti seuraavaa kohtaamispaikkaa.

Pikkuruinen Monyashin kyläpahanen koostuu kirkosta, pubista ja kahvilasta. Tapaamme tämän päivän retken vetäjät kahvilassa. Tutuista paikalla ovat Rob ja Kevin, uusia kasvoja ovat Dave ja Mike. Mike näyttää aivan Reservoir Dogsin Nice Guy Eddieltä, mikä huvittaa minua melkoisesti. Teen ja voileipien voimalla lähdemme Knotlow-nimisen köysiluolan suuntaan.

Kaikki ei kuitenkaan suju kuten roolipeleissä. Luolalle johtavan mutaisen tien päässä oleva pikkuinen parkkipaikka on aivan täynnä autoja. Ilmeisesti muutkin seudun harrastajat ovat keksineet, että tämä kolo on ainoa kohde tällaisella koiranilmalla. Jäljelläolevat parkkipaikat ovat mutaisia loukkuja, ja luultavasti koko luola on jo täynnä toisten köysiä.

Suunnitelma B aktivoidaan. Taiteilemme automme ympäri ja lähdemme seikkailemaan pikkuteitä pitkin muualle. Puolta tuntia myöhemmin olemme korkean harjanteen päällä. Jäätävässä tuulessa ja sateessa vaihdamme luolavermeet yllemme, ja suuntaamme viereisen avolouhoksen läpi Masson Mineen. Köysitekniikkavarusteet jäävät takakoslaan.

Masson Mine

Pari-kolmesataa vuotta sitten lauma brittiläisen imperiumin lapsityöläisiä kaivoi tästä vuoresta tinaa ja lyijyä. He jättivät jälkeensä joukon piskuisia tunneleita, jotka yhdistävät suurempia luonnonluolia. "Many of them are probably buried here", toteaa joku.

En ole koko luolaharrastusurallani kokenut mitään suurta kiinnostusta puhtaisiin kaivoksiin, ja nyt vasta oivallan miksi: joku on nimenomaan rakentanut nämä ihmiskulkua varten. Tekniset haasteet maan alla ovat ehkä rakkain osani luolatoimintaa, ja lähtökohtaisesti kaivoksissa näitä ei juurikaan pitäisi olla. Kaikesta on tarkoitus päästä - ehkä rasittavasti, mutta kuitenkin helposti ja tarvitsematta suuria oivalluksia.

Masson Mine on minulle enimmäkseen tylsä kokemus. Ei niin että mieluummin olisin jäänyt mökkiin nukkumaan, tai niin ettenkö Suomessa olisi aivan jouluissani tällaisesta paikasta, mutta lopulta retkellä tulee vastaan vähänlaisesti mitään todella kiintoisaa. Ensin taas ryömitään parisataa metriä, sitten vastaan tulee ruumisarkun muotoinen "coffin level" -käytävä jota pitkin päästään suurempiin kammioihin - mikään ei oikeastaan tarjoa haastetta muulle kuin polvisuojien kestävyydelle. Alun pitkä ryömiminen olisi voinut olla tervetullut, ellei eilinen Merlin - Carlswark olisi jo tarjonnut sitä koko rahalla.

Onneksi kaikilla ei ole tympeää. Luolavalokuvaajat kuvaavat Imperiumin maanalaisia raunioita ja luolahelmiä, Jake ja Elina dokumentoivat kypäräkameroillaan menoamme liki katkotta. Muutaman tunnin jälkeen kiipeämme savista käytävää ylös avolouhokseen.

Sivistyksen pariin

Miken pakettiauton takaosaan on rakennettu kokonainen pukuhuone, vain suihku puuttuu. Siellä vaatteiden vaihtaminen on huomattavasti miellyttävämpää kuin ulkona sateessa ja tuulessa.

Käymme taas tuopilla isäntiemme kanssa. Juttelemme sukeltamisesta ja muista hurjista puuhista. Olen itse kehittänyt jostain hienoisen pahantuulisuuden, jonka huomaan kuitenkin hysteerisen automatkan jälkeen vasta Chapelilla kun tiuskin ihmisille aiheettomasti. Tajuan olevani taas ylistressattu kontrollifriikki joka kuvittelee, että kaikkien asioiden toimivuus lepää hänen sankarillisen leveillä harteillaan. Oikeasti minulla on tällä retkellä vain yksi olennainen vastuu: auton ajaminen, kaikki muu voidaan jakaa. Ja autoakin voi hätätilanteessa ajaa joku toinen.

Maanantai, 30.4. 2012

Päivän riemunaihe: Köysitekniikkaa, vihdoinkin

Aamukymmeneltä Neil kävelee sisään Chapelin ovista. Sade on viimein lakannut ja ulkona on kaunis ja lämmin päivä. Kotona vappujuhlijat ovat käynnistämässä juhlintaansa, meillä haalaribileet jatkuvat kolmanteen päiväänsä vailla hidastumisen merkkejä.

Neil ja hänen sidekickinsä Emma ovat viimeisen luolapäivämme oppaat. Taina on kertonut halustamme päästä nimenomaan köysitekniikkaa vaativaan luolaan, ja Chesterfield Caving Clubin riggauskouluttajana Neil on juuri oikea henkilö viemään meidät sellaiseen.

Autoilemme parin kilometrin päähän ja vaihdamme vermeet ylle. Kiipeämme pörröisiä lampaita kuhisevan kukkulan huipulle. Maassa olevan metallikannen alta paljastuu kuilu syvyyksiin. Neil virittää köyden paikalleen. Lähdemme alaspäin.

Oxlow Cavern, alaspäin

Vihdoin viimein olemme oikeassa köysiluolassa. Kahden päivän ryömintöjen jälkeen on hienoa päästä korkeisiin kuiluihin ja jättimäisiin kammioihin. Ahtaat railot, vesiputousten ohi viritetyt laskeutumiset, poikkarit liukkaalla kalsiitilla ovat minulle riemastuttava kokemus. Juuri tätä halusin tältä retkeltä, ja vihdoin sitä on tarjolla.

Seitsemän hengen ryhmällä matkanteko ei ole järin nopeaa. Kussakin köydenpätkässä voi olla vain yksi ihminen kerrallaan, ja seurueen ensimmäisen virittäessä köyttä muiden on vain odotettava paikallaan. Mutta Neil on ilmiömäisen nopea toimissaan, ja ankkurit syntyvät häneltä hujauksessa. Olin toivonut pääseväni itsekin ehkä koettamaan riggausta tällä matkalla, mutta olisin siinä aivan liian hidas.

Ensimmäisellä oikealla köysiretkellään oleva Tatu kulkee minun ja Jaken välissä, siltä varalta että hän tarvitsisi opastusta jommassakummassa päässä köyttä. En oleta hänen moista kaipaavan, ja olen tässä oikeassa. Minulta köysitekniikan oppimiseen meni ikuisuus, koska olen motorisesti täysin lahjaton sählä, mutta Tatu on omaksunut vaadittavat taidot saman tien ja kulkee köysissä ilman suuria pulmia.

200 köysimetrin jälkeen, ehkä 150 metriä lähtöpisteemme alapuolella saavutamme pohjan. Valtavan kammion päästä löytyy ikkuna vielä syvemmälle syöksyvään vesiputoukseen, mutta pohjalta löytyisi pelkkä veden täyttämä tunneli jonnekin. Oxlowia ei kaikkialla jatkuva sateisuus ole saanut tulvimaan, joskin matkalla ohittamamme vesiputoukset ovat kuulemma normaalisti vain pieniä noroja.

Syömme eväitä, otamme valokuvia ja fiilistelemme. Sitten käännymme takaisin ylöspäin. Köysillä laskeutuminen on tyypillisesti kevyttä mutta vaikeaa, nouseminen yksinkertaista mutta raskasta.

Oxlow Cavern, ylöspäin

Stopit vaihtuvat nousukahvoihin kun ryhmämme lähtee takaisin ylös köysiä. Pohjalle pääsyyn meiltä on kulunut vain kaksi tuntia, mutta en kuvittele hetkeäkään että takaisin päästäisiin yhtä nopeasti.

Jo alimmassa köydessä alkavat vastoinkäymiset, kun ylhäältä putoaa niskaamme pikkukivi. Golfpalloa pienempi ohjus iskee Tainan olkapäähän ruman mustelman ja raapaisee peukalooni haavan. Pahemmilta vammoilta vältytään, mutta muistutus ympäristön vaarallisuudesta on karu. Yli kahdestakymmenestä metristä putoava isompi murikka rikkoisi luita. Kapeassa rotkossa ei liiemmin voi väistellä, eikä ylöspäin kiven pudotessa muutenkaan tee mieli katsoa.

Köydessä nousu sujuu minulta aluksi rutiinilla. Vastikään ostamani saappaan ympärille pantava kolmas nousukahva, pantin, tekee suorasta köysinoususta silkkaa leikintekoa, eikä edes selässäni oleva säkillinen märkää köyttä haittaa. Vasta päästessäni kohtaan, jossa on sivuutettava köydessä oleva ohituslenkki unohdan jostain syystä kaikki järkevät menettelytavat ja teen liki hengenvaarallisen virheen irrottaessani käsikahvani köydestä. Tajuan mokani samalla kun teen sen - olen kiinni köydessä enää yhdellä varmalla laitteella - ja klippaan oitis kahvan takaisin. Sen jälkeen keskityn hieman enemmän tekemisiini.

Taivallus ylöspäin on hidasta. Puramme köysiä mennessämme, ja jossain vaiheessa saan riesakseni raskaimman köysisäkin. Se painaa varmaan 20 kiloa ja on jatkuvasti tiellä. Toisen vesiputouksen ohituksessa säkin kantonaru joutuu pantinin hampaisiin ja käytännössä jumittaa minut keskelle köyttä. Kiroilu ja kiipeilijän käsivoimat auttavat minut selviämään kiipelistä.

Säkin kanssakaan huomaan, että voimataso ei ole olennaisin ongelmani. Suurempi pulma on kylmyys. Edes ostamani uusi hieno karvahaalari ei riitä pitämään minua lämpimänä toimintakohtien välisissä odotusjaksoissa, kun odotan että letka edelläni pääsee taas yhden köysipätkän eteenpäin. Näissä jaksoissa luolan katosta putoava vesi ja sisäänkäynniltä tuleva veto käyvät päälle kuin piraijalauma.

Viimeinen köysiosuus on viidentoista metrin kiipeäminen ahtaassa kaivossa. Siihen tuntuu kuluvan ikuisuus. Valoneliö pääni päällä kasvaa toivoa herättävästi, ja lopulta pääni putkahtaa ulos tuuliselle kukkulalle.

Takaisin tukikohtaan

Kun minä olen maailmankaikkeuden diktaattori, määrään että luolasta nousemisen jälkeen ulkona tulee olla aina lämmintä ja mukavaa. Asioiden ei tule olla esimerkiksi siten, että kylmästä luolasta nousemisen jälkeen ulkona on vielä kylmempää. Auringonpaiste ei auta kun kukkulaa pyyhkii jääkylmä tuuli. Ensimmäisenä nousseet Taina ja Elina ovat ylhäällä odotellessaan päätyneet hypotermian partaalle, ja vaatteiden vaihtaminen auton ulkopuolella on hyisevä kokemus. Näitä onkin tällä matkalla riittänyt.

Kuuden tunnin luolaretki oli kuitenkin loistava kokemus. Köysiosuudet olivat ryhmämme taitotasoon varsin sopivat, ja tekniikan harjoittelu maan alla oli todella tervetullutta. Itse luolakin oli kaunis. En itse perusta paljonkaan hassun muotoisista stalagtiiteista tai omituisista kristallista, löydän kauneuteni tilasta ja aivan erityisesti korkeuseroista. Kuilujen ja korkeiden kammioiden Oxlow tarjosi minulle juuri näitä.

Hyvästelemme Neilin ja Emman, palaamme Castletoniin. Syömme jättimäisen pubi-illallisen. Olemme kaikki täysin puhki, kuten kolmen peräkkäisen luolapäivän jälkeen kuuluukin olla.

Tiistai, 1.5. 2012

Päivän vaikeus: Kaiken luolaroinan tunkeminen autoon. Vaikka emme olisi ostaneet mitään lisää, jotenkin muta aina turvottaa tavaroihin 10% lisää kokoa.

Muu ryhmä lähtee aamupäivästä Peak Cavernin näytösluolaa katsomaan, mutta kaupunkituristeja varten pehmustettu ja valaistu luola ei kiinnosta minua tippaakaan. Jään itse tyhjään Chapeliin silmäilemään valokuvasaalista ja puimaan retkiämme.

Olimme mainostaneet tätä matkaa vasta-alkajille sopimattomana, ja arvio oli kyllä ollut oikea. Ennätyskylmyyden lisäksi tulimme ryömineeksi enemmän kuin millään aiemmalla retkellä koskaan, ja ainoa mukava luolamme Oxlow Cavern edellytti itsenäistä köysitekniikkaosaamista. Retket olivat lopulta varsin antoisia, ja luulen että tälle seudulle pitää saapua uudelleen joskus kun ei sada aivan näin paljon.

Näytösluolasta palaamisen jälkeen siivoamme ja suljemme Chapelin. Pysähdymme Hitch & Hikessä ostamaan vielä vähän lisää luolaroinaa: mukaani tarttuu uusi haalari vanhan riekaleiksi menneen tilalle, ja Taina ostaa kirjan alueen luolista. Sitten ajamme mutkittelevia pikkuteitä takaisin Manchesteriin. Jake ja Elina jäävät vielä kaupunkiin, me muut siirrymme lentokentälle. Auton palautus kiemuraiseen parkkihalliin on varmaan matkan tuskallisin ajokokemus, ja tottakai vuokraamo urputtaa älyttömästä määrästä mutaa auton ulko- ja sisäpuolella.

Finnairin koneessa on vapunpäivän tyyliin sopivasti ylioppilaslakkipäisiä suomalaisia. Kotiinpaluu ei suuremmin inspiroi, olisin aivan hyvin voinut vielä jäädä möyrimään maan alle.