Maaliskuu 2012: Suuret suunnitelmat
Torstai, 1.3. 2012
Päivän näppärä väline: Pantin. Sen ansiosta köysinousujen ekat muutamat metrit ovat paljon helpompia ja kokonaisuudessaan köyttä pitkin kulkeminen on vaivattomampaa. Taitaa mennä hankintalistalle.
Oikeaa SRT:ä harjoitin viimeksi elokuussa, ja yli puolen vuoden tauko näkyi hyvin taidoissa. Yksinkertaisimmat perusasiat sujuivat kyllä, mutta kaikkea yhtään hankalampaa oli pakko jäädä pähkäilemään. Myllypuron seinällä käytin Tainan, Jaken ja Elinan kanssa liki neljä tuntia yksinkertaisen köysiradan parissa, samalla kun kiipeilijät seinällä kummastelivat, mitä ihmettä me oikein puuhasimme.
Pohdittiin, pitäisikö luolaseuralle koettaa saada vakituinen vuoro Myllpuron seinälle. Kerran kuussa voisi hyvin ottaa kaikki muut köydet alas ja keskittyä pitkiin ja hankaliin köysiratoihin. Ehkä toimintaan tulisi oikeasti rutiini, jos sitä harjoittelisi säännöllisesti.
Kotona kädet olivat aivan hellinä. Ei SRT kiipeilyn veroista liikuntaa ole, mutta eturaajoille se on kyllä ihan riittävän raskasta.
Perjantai, 2.3. 2012
Päivän palaverin anti: Duunissa kävi ilmi, että tänään oli hyvä keikka. Onneksi lippuja sai vielä.
Käytin työpäiväni siivoamalla kaoottista organisaatiodataa ja pohtimalla, tulisiko tästä vielä oikeasti kalua. Kovin suurta luottamusta omaankaan organisaatiomalliini näkemäni ei herättänyt. Mitä tahansa teenkin, pelkään että bloody-minded käyttäjä vaan syöttää järjestelmään mitä itse haluaa eikä mitä pyydetään. GIGO vaan teillekin.
Illaksi osui reipasta rokkaamista. Taivalsin Mirin kanssa Kaapelitehtaalle ensin kuuntelemaan The Limousinesin reipasta elektropoppia. Sanfranciscolainen duo oli kuitenkin vain lämmittelyä illan pääesiintyjälle, joka oli The Sounds.
Ruotsalainen poppi oli houkutellut kaapelitehtaan aivan täyteen faneja, ja kun keikka käynnistyi, joka suunnasta tuli teinityttöhyökyaalto. Onneksi se ei muodostanut uhkaa ruumiilliselle eheydelle tai bilefiilikselle, ja pystyin nauttimaan musiikista. Sounds oli, kuten aina, energinen ja mukaansatempaava. Vaikka settilistasta puuttuikin pari suosikkikappalettani joita ei sitten ilmeisesti ikinä soiteta livenä, löytyi riittävästi hyvin toimivaa vanhaa ja uutta kamaa pitämään menon kovana. Oikea känniääliökin ilmaantui paikalle vasta keikan lopussa, kun minua päätä lyhyempi mutta kaksi kertaa leveämpi kuulapää päätti pistää eteeni pystyyn yhden hengen moshpitin ja koetti murskata naamani kallollaan. Huoh.
Sounds rokkasi yli puolitoista tuntia, ja yleisö riehui innokkaasti mukana. Keikan päättäneen Hope You're Happy Now:n jälkeen kädet, jalat ja kurkku olivat aivan lopussa. Kaapelitehtaalta ulos selviytyminen kesti ikuisuuden ja valtaosa kotimatkasta piti kävellä. Liikuntaa ja musiikkia koko rahalla.
Viikonloppu, 3.-4.3. 2012
Ajankohdan fyysisyys: En ole ihan festarikunnossa. Soundsin keikan jäljiltä jalat olivat täysin hyödyttömät.
Käytin koko viikonlopun roolipelijuttujen parissa. Kirjoitin omaa peliäni, sumplin parin viikon päästä tulevan kaupunkipelin varusteita, kirjoittelin ja piirsin hahmojuttujani Heikin Panssarilevyä-kampanjaan. Lisäksi pelasin paljon Dwarf Fortressia.
Jo reilun viikon pelailun perusteella tuntuu siltä, että DF on sijoitettava samaan "maailman parhaat tietokonepelit" -kastiin kuin Pathologic ja Deus Ex. Enemmän sillä on yhteistä Pathologicin kanssa siinä mielessä, että se myös haastaa pelaajansa pelaamaan vaikeasti lähestyttävää ja epäystävällistä peliä. Mutta hyvä tavaton että se on kunnianhimoinen, perusteellinen ja jopa -- kun asioista viimein saa kiinni -- intuitiivinen. Käyttöliittymäsuunnittelu tosin on edelleenkin aivan hirvittävää kuraa. 80-luvun käyttäjäystävällisyys kaukaisen tulevaisuuden monimutkaisuuden tuotteessa ei ole kaunista.
Taas vaikutti siltä, että oikea videopeliteollisuus oli täysin hakoteillä tuotteidensa kanssa, ja että kirkkaasti nerokkaimmin ilmaisumuotoa hyödyntävät tuotteet tulevat aivan muualta: ne ovat Dwarf Fortressin tai Minecraftin kaltaisia leikkikenttiä. Nämä pelit eivät yritä olla elokuvia tai kirjoja, mutta ne antavat sinulle työkalut kokea hienompia asioita kuin elokuvat tai kirjat. Games are not a medium for telling stories. Games are a medium for experiencing stories.
(Ja sitäpaitsi Dwarf Fortressilla on hämmästyttävän paljon yhteistä Sic Semperin Coventryn kanssa. Pitäisiköhän koettaa modata tästä Coventry-simulaattori?)
Maanantai, 5.3. 2012
Päivän hämmennys: Onko sisäkiipeilyköyteni mantteli muka alkanut löystyä? Eihän se ole ehtinyt olla käytössäkään kuin vasta vuoden.
Vilkas työpäivä riitti ravistelemaan ajatukset irti Dwarf Fortressista. Semanttinen web on aivopessyt minut inhoamaan ad-hoc -periaatteella toteutettavia tietokantarakenteita - toisin sanoen, minusta on tullut samanlainen täydellistä järjestelmää tavoitteleva taivaanrannanmaalari kuin muutamasta muustakin suunnittelijasta täällä. On ehkä vaan kasvattavaa, että jouduin hetkeksi luopumaan tällaisista visioista ja kaavailemaan jotain, joka on yksinkertaista toteuttaa. Taas puutteelliset koodaajan taidot kalvavat, olisi murskaavan hyvä osata itse osallistua myös toteuttavaan työhön.
Kiipeily oli hitusen väsynyttä ja pelokasta, muttei silti kokonaan huonoa. 5C:n liidit alkavat jo mennä rutiinilla, tämä osaamistaso pitäisi nyt saada nostettua vielä puolellatoista pykälällä 6A+:aan niin voisi taas olla itseensä tyytyväinen. Tai tyytyväisempi nyt ainakin.
Tiistai, 6.3. 2012
Päivän suuruusluokka: Kilometrin syvyys
Palavereissa istumisen ja organisaatiorakenteen pohtimisen lomasta siviilipostilaatikkoon putosi tiedote luolaretkimahdollisuudesta ensi kesälle. Gouffre Berger on liki legendaarisen kaunis ja hankala vertikaalinen luola Ranskassa, ja sinne pääsemistä rajoittaa yleensä aivan valtava köysiviritystyö joka on tehtävä ennenkuin luolaan voi laskeutua.
Minulla ei ole aavistustakaan, riittävätkö taitoni tuon tason luolaan. Haluan todella kovasti mennä tuonne. Näköjään loppukevät tulee olemaan aika reipasta SRT-treeniä.
Keskiviikko, 7.3. 2012
Päivän detalji: Kiinalainen ukkosenjumala sai taivaalta vasaran, jonka avulla hän kykeni tekemään salamoita.
Päästettyäni viimein organisaatiorakenteen käsistäni siirryin pelauttamaan Sic Semperiä. Jostain esiin kiemurrellut kurkkukipu ja yleinen huono oli varjostivat pelauttamista hieman, mutta koetin työntää ne sivulle ja keskittyä olennaiseen. Hahmot olivat saavuttamassa symbolisesti merkittävän virstanpylvään, ja tapahtumat olivat monella tapaa palkinto heidän tähänastisista ponnistuksistaan. Tällaisten asioiden pelauttaminen ei ole erityisen helppoa: roolipeliskenaariot syntyvät haasteista, mutta valtaosa tämän tarinan haasteista oli jo käyty läpi ja tahdoin keskittyä onnistumiseen. Kuvittelen tämän toimineen ainakin jotenkuten. Ei tämä kampanjan parhaita pelejä ollut, mutta ihan kelvolliselta se minusta tuntui.
Pelin jälkeen siirryin vuoteeseen kasvavan tietoisena heikkenevästä olostani. Yö ei ollut hauska.
Torjantai, 8.-9.3. 2012
Ajankohdan lääke: Panacod, pitkästä aikaa
38.5 asteen kuume on minulle piste, jossa järkevä toiminta lakkaa ja ajatukset lähtevät täysin päättömiin suuntiin. Hallusinaatiot tunkevat äärinäköön ja nukkuminen on lovecraftiaanista. Pahimmilta painajaisilta minua suojasi tällä kertaa todella paha kurkkukipu, joka esti oikeastaan minkäänlaisen nukkumisen.
Olo oli aivan hirveä. Joka paikkaan sattui, nielemisestä tuli hirveitä kipupiikkejä ja palelin riippumatta siitä, miten päin olin. 24 tuntia kärsittyäni painuin lääkäriin, joka testaili minua aikansa, ja totesi että en kuitenkaan ilmeisesti kärsinyt influenssasta. Sain reseptin kodeiinipitoiseen lääkkeeseen, jolla douppasin itseni kivuttomaksi mutta puolitajuttomaksi.
Töissä olisi ollut vaikka mitä puuhaa, mutta en ollut minkäänlaisessa kunnossa tehdä kuin kaikkein yksinkertaisimpia asioita, ja niitäkin vaan koska sain muutaman työpuhelun enkä hennonut sanoa useimpiin "olen kotona kipeänä, palatkaa asiaan myöhemmin". Edelleen sairastaessa pinnalle kohoaa lähinnä syyllisyydentunto siitä, että olen päästänyt itseni moiseen surkeaan tilaan. Todella hyvä asenne moinen.
Viikonloppu, 10.-11.3. 2012
Ajankohdan vaihtoehtoinen titteli: Dare psykonauttina
Liisan seikkailut kuumehoureiden ihmemaassa jatkuivat. Vaikka minua vituttikin olla taas kipeänä -- edellisestä pätkästä oli, mitä, kaksi viikkoa? -- oli tällä kertaa tauti sentään asiaankuuluvan tuju kokemus. Ei mitään normaalia "vähän lämpöä, lihaksia särkee ja ajatuksia on vaikea pitää koossa" -meininkiä: vesikulauksen nieleminenkin oli eeppinen taistelu, jaloillaan pysyminen vessaan asti suuri voitto. Kun sunnuntaiaamuna helvetillisen yön jälkeen tajusin, että kurkkuun oli pesiytynyt möhkäle iljettävää limaa joka vaikeutti hengittämistä, jouduin siivoamaan sen ulos rööreistä kombinaatiolla lämmintä suolavettä ja yskimistä - ja jokainen yskäisy sattui kuin joku olisi vetänyt raastinraudalla pitkin ruokatorven sisäpuolta.
Kuumekin oli aamun ratoksi noussut karvaa vaille 39 asteeseen. Epätoivoisena keräsin lääkevarastosta kaikki kipuun ja flunssaan vaikuttavat kemikaalit joilla ei ollut tappavia yhteisvaikutuksia, ja rakensin niistä itselleni turbokoktailin. Heitin sen huiviini ja seuraavat kolmisen tuntia vietin tajuttomana jännittävien harha-aistimusten maailmassa. Hallujen syynä tuskin olivat niinkään lääkkeet kuin hirveä kuume, mutta farmakologian ihmeiden ansiosta olo oli enemmän pumpulisen huvittunut kuin helvetin piireihin joutunut.
Tietääkseni millään mitä söin ei pitäisi olla infektiota tappavaa vaikutusta, mutta kun iltapäivästä aloin tulla tolkkuihini, ei odottamaani olon uudelleenhuononemista lääkkeiden vaikutuksen loppumisen vuoksi koskaan tapahtunut. Kurkkukipu oli etäinen rapina verrattuna aiempaan megafonikailotukseen, raajat tottelivat, en palellut jatkuvasti, muistin kuka olin ja mitä tein täällä. Illan kuumemittaus näytti minulla vielä 37.3 astetta lämpöä, mutta aamuun verrattuna tämä tuntui suunnilleen ihmeparantumiselta. Praise Great Cthulhu and pass the chemicals, tai jotain.
Maanantai, 12.3. 2012
Päivän onnenkeksiviisaus: Pessimisti ei voi ymmärtää optimistia, tai toisinpäin.
Vielä yhden päivän vietin sairaana, tai oikeastaan toipilaana. Tein helppoja työhommia, siivosin kotia neljän päivän koomaamisen jäljiltä, ja luin scifiä.
Halusin kovasti pitää Richard Morganin Black Manistä, ja paljon pidettävää siinä olikin. Se kulki eteenpäin reippailla otteilla ja sen maailma tuntui olennaisten asioiden ekstrapoloinnilta eikä kirjoittajan oman nokkeluuden korostamiselta. Se keskittyi luettavuuteen ja ymmärrettävyyteen, ja oli oikeasti painavasti mieltä asioista joista oli jumalauta syytä olla mieltä. Sen keskeinen kysymys oli yhtä aikaa sekä ilmiselvä että oikeasti aika vaikea. Kuitenkin kirjan hahmokäsittely oli hyvin ärsyttävää.
Kun keskeisimpien hahmojen ainoa käytösmalli tuntuu olevan egokeskeinen riidanhaastaminen ja heikon omanarvontunnon pönkittäminen obstruktionismilla ja harvahampaisella vittuilulla, on todella rasittavaa lukea heidän edesottamuksistaan. Oikeassa maailmassa tällaiset huonosti käyttäytyvät paskat otettaisiin syrjään ja heille ilmoitettaisiin, että joko asenne paranee oitis ja aidosti, tai he lähtevät kotiin ja heidän tilalleen otetaan joku joka osaa olla ihmisiksi. Tässä kirjassa kaikki tuntuivat vaan hyväksyvän sen, että jokaisella oli jatkuvasti huono päivä ja kaikki keskustelut olivat kiukkuisten henkisten teinien egonmittauskilpailuja.
Black Man oli vihainen kirja, joten tarinassa oli hyviä syitä käyttää vihaisia hahmoja. Sopivasti käytettynä ne olisivat istuneet kirjaan todella hyvin ... mutta loppuvaikutelmaksi ei jäänyt, että hahmot olivat jatkuvasti raivoissaan omista syistään, vaan tämä vaan oli maailman tapa. Kontrastina toimivia hyvin käyttäytyviä hahmoja ei vaan näkynyt, tai vaihtoehtoisesti ne raivattiin äkkiä pois tieltä.
Nimenomaan 2000-luvun alun brittiscifiä tuntuu vaivaavan massiivinen kusipäisten hahmojen syndrooma. Alastair Reynolds, Stephen Baxter ja nyt yhden kirjan perusteella myös Richard Morgan tuntuvat tuottavan henkilöitä, joiden kanssa kukaan ei oikeasti tahtoisi olla missään tekemisissä, ja jotka tuovat tarinaan muka-jännää lisäkonfliktia olemalla toisilleen täysiä mulkvisteja pikkumaisilla ja tympeillä tavoilla. Sarjakuvapuolella tajusin, että Warren Ellis kärsii samasta piirteestä, paitsi että hänen tarinansa eivät keskity tippaakaan hahmojen keskinäiseen vuorovaikutukseen ja siksi nokittelu jää typerän uhoamisen tasolle.
En tajua mistä tämä johtuu. Se ei lisää todentuntuisuutta (eihän?) joten sen on pakko olla jonkinlainen tyyliseikka - mutta miksi se on juuri tällainen, ja miksi se löytyy juuri tästä alasetistä ihmisiä? Kolme esimerkkiäni - Reynolds, Morgan ja Ellis - olivat kaikki syntyneet 1960-luvun loppuvuosina - ovatko he kaikki altistuneet jollekin samalle "perseily on siistiä" -vaikuttajalle herkässä iässä? Mikä ihme sellainen voisi olla? Margaret Thatcher? Judge Dredd? Warhammer 40000? Arnold-leffat? Frank Miller?
Jos sinulla, rakas kirjaileva, roolipelaava tai muuten tarinoita kertova lukijani, on käsitys että hahmot, jotka vain kiukuttelevat, riitelevät, panevat muita paikalleen sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä ja ovat yleisesti kuin kasiluokan kovin jätkä ovat makeita ja miähekkäitä ja tekevät luomuksestasi räväkkää, reunakasta ja elämänmakuista, toivon että koetat laajentaa kerrontaasi. Ihan testin vuoksi koeta heittää seuraavalla kerralla mukaan vaikka pari keskeistä hahmoa, joiden muroihin joku ei ole kussut ja jotka osaavat kommunikoida muutenkin kuin äksyilemällä. Etenkin jos olet Alastair Reynolds, Warren Ellis tai Richard Morgan.
(Jos sitä vastoin olet Andy Remic... saattaa olla, että ammatillisen urasi ainoa arvo on toimia varoituksena muille.)
((Oikeasti en kyllä saisi morkata Remiciä, koska en ole lukenut häneltä kuin yhden kirjan. Toisaalta se oli niin omaa luokkaansa, että minulla ei ole mitään halua lukea häneltä enää ainuttakaan sanaa.))
Tiistai, 13.3. 2012
Päivän rahareikä: Wasteland 2 haluaa rahasi. Eka Wasteland, jonka pelasin kai vuonna 1990 oli varmaan mukaansatempaavin tietokonepeli koskaan, ja olin kuitenkn pelannut näitä vuodesta 1980.
Yön aikana Richard Morgan luki edellisen merkintäni, näki valon, hyppäsi aikakoneeseen ja meni menneisyyteen kirjoittaakseen Black Manin loppupuoliskon uudestaan. Niinpä kun aamulla palasin kirjan pariin, siihen saapui yllättäen hahmoja, joilla oli alkeellisia diplomaattisia taitoja. Ei välttämättä paljoa, mutta tässä tarinassa vähän oli riittävästi, ja yhtäkkiä kirja pelasti itsensä taas lukukelpoiseksi. Valitettavasti samalla siinä ilmeni muutamia muita pieniä vikoja - juoni kärsi eestaas säntäilemisestä ja kustannustoimittaja olisi voinut tehdä työnsä eikä vaan iloisesti vakuuttaa kirjoittajalle, että maksu tulee sanamäärän mukaan. Mutta sentään aiempi kitinän aiheeni hahmojen osalta ei näköjään koskenut koko kirjaa.
Tämäkin päivä meni tosiaan vielä kotona lääkärin määräyksestä, vaikka käytännössä aika ison osan ajasta tein töitä. Illalla pääsin vielä leikkimään Microsoft-päivitystenkin kanssa. Ne eivät tahtoneet mennä kiltisti paikalleen.
Keskiviikko, 14.3. 2012
Päivän hahmon melkein-sitaatti: "Mulla on maailman huonoimmat kaverit."
Ensimmäinen työpäivä taudin jäkeen. Olo oli jo etukäteen kuin viisi erää Godzillan kanssa otelleella - tai ehkä viisikymmentä vaikeaa kiipeilyreittiä nousseella. Onneksi väsymys oli pelkästään fyysistä, henkisesti olin suhteellisen skarppi ja aikaansaava. En sentään riittävän skarppi muistaakseni leimata itseni töistä lähtiessäni ulos, mikä tarkoittaa että kaksi viimeistä työtuntia olikin vapaaehtoistyötä. Tällaista sattuu.
Töiden jälkeen pelattiin piiitkän tauon jälkeen K'klyä. Olin jo ehtinyt pelätä kampanjan kuolleen, mutta ilmeisesti pelinjohdolla oli vaan ollut kiire. Vaikka pelaamaan pääseminen olikin mahtavaa, edusti itse pelikerta valitettavasti juuri sellaista lajityyppiä jota todella inhoan. Unilogiikalla toimiva ongelmanratkonta essentiaalisesti staattisessa mutta järjettömässä ympäristössä kuuluu eniten vihaamiini roolipelikikkoihin. 20 vuotta sitten käytin muutaman vuoden pelauttamalla kampanjaa, joka oli essentiaalisesti pelkästään tuota, enkä pelkästään sen seurauksena saanut koko tehokeinosta tarpeekseni, opin pitämään sitä perustavanlaatuisen epäkiinnostavana ja epäreiluna. Se tuo aina mieleeni tekstiseikkailupelit kaikkein huonoimmillaan, silloin kun olet jo kauan sitten turhautunut käsillä olevaan ongelmaan ja koetat vaan arvata, mitä sanavarastoa pelisuunnittelija on moottoriinsa ohjelmoinut jotta pääsisit pulmasta ohitse.
Peli venyi liki puoliyöhön, ja kun se viimein päättyi, hahmoni päätti unohtaa koko juttua koskaan tapahtuneenkaan. Voisin itse tehdä samoin. Kallion julkinen liikenne näytti olevan täysin seisahtunut illan myötä ja kotiin selviäminen vaati kolme ratikkaa sekä patikointia. Ratikoita olisi ehkä tarvittu vähemmän, ellei kahden henkilöauton kolari olisi pakottanut yhtä niistä poikkeusreitille. Vitun yksityisautoilijat pilaavat jopa julkisen liikenteen - tosin milläs muulla liikut näin keskiyöllä, kun ilmeisesti mitään järkevää poistumisstrategiaa kaupungilta kotiin ei enää voi toteuttaa.
Torstai, 15.3. 2012
Päivän sitaatti karkeasti muistettuna: "Outside it had started raining heavily, and the dry pitch we had come down had turned into a waterfall. Behind us the water level was rising. There was just one rope rigged for climbing, and stuck in the middle of it, blocking our way out, was this poorly trained bugger who had no business being down there in the first place." - Martinin tarinoista Gouffre Bergeristä märällä säällä
Muutama päivä sitten olin kysynyt luolamatkaa järjestävältä ranskalaiselta lisätietoja kesän Berger-retkestä. Lisätietoja en koskaan saanut, mutta tänään postilaatikkoon oli tullut ilmoitus, että Suomen luolaseura on otettu mukaan matkalle. Ookei.
Ajatus täytti minut lähinnä pelonsekaisella kauhulla. Huolestuneena heitin postia moninkertaiselle Berger-kävijä Martinille, lähinnä pari kysymystä siitä, mitä tuolla voisi olla odotettavissa. Odotin lähinnä kyynistä vittuilua ja paria hyödyllistä pointteria, mutta sainkin yllättävän rohkaisevan vastauksen. Ehkä tämä retki sitten olisi taitotasojen rajoissa, jos sää vain olisi suosiollinen. Kova sade muuttaa isot osat tätä luolaa hengenvaarallisiksi kuolemanloukuiksi, ja kun retket kestävät 20+ tuntia, ei voi välttämättä luottaa siihen, että lähtöhetken sääennuste pitäisi koko retken. Mutta näistä asioista tulen luultavasti kertomaan lisää kesän lähestyessä.
Berger. Huh.
Perjantai, 16.3. 2012
Päivän sana: Aquifer, jonka suomennos "akviferi" on kaikin tavoin epätyydyttävä
Työpäivästä selvittyäni päädyin leikkimään taas Dwarf Fortressilla. Dwarf Therapistista oli julkistettu uusi, macillä toimiva versio, ja tämä auttoi minua hahmottamaan 60-henkisen kääpiöpopulaationi puuhia. Mikromanagerointi on kyllä älytöntä, enkä ole vielä keksinyt miten voisin zoomata tässä yhtä tasoa ulospäin ja antaa vaan suuria linjoja.
Peli onnistui hämmästyttämään minua täysin, kun yhtäkkiä tajusin että yhteisöni pormestari olikin vampyyri joka hörsi veret jousentekijästäni. Tämä tuli jokseenkin takavasemmalta, enkä ollut lainkaan varautunut yliluonnolliseen murhaan pienessä linnakkeessani. Nerokas peli.
Lauantai, 17.3. 2012
Päivän pelotteluväline: Henkinen parta
Suoritin vähän päässälaskemista kesän operaation kuntovaatimusten suhteen, ja tulin siihen tulokseen, että olisi hyvä ajatus olla huomattavasti nykyistä enemmän jaksamista. Aloitin jaksamisen hankkimisen kävelemällä Kiipeilyareenalle. Seinällä roikuin vaan pari tuntia, mutta lähdin taas sankarillisesti taitotasoni tuolle puolen liidaamaan 7B+:n reittiä. Pääsinkin oikeastaan kohtaan, josta varsinainen reitti lähti.
Olisin kävellyt varmaan Salmisaaresta takaisinkin, mutta sen sijaan päädyin Riikan ja Mirin kanssa syömään ja puhelemaan levottomia. Illan hysteriaan liittyi verkkopuhelun avulla vielä kaivamassa ollut Velmakin. Helppohan se luolaisaa ohjelmaa on Sveitsissä löytää.
Kävelyä Pihlajamäestä kotiin ehdotettiin kunto-ohjelman loogisena jatkeena, mutta siihen en sentään ryhtynyt; kävelin kotiin vain rautatieasemalta. Kotona en voinut rauhassa käydä nukkumaan, vaan minun oli tehtävä päivänvaloa tai ainakin virka-aikaa sietämättömiä työasioita. Virtuaalipalvelinalustat nielivät päivityksensä kiltisti ja palasivat toimintakuntoon itkemättä. En olisikaan välittänyt ottaa mitään katastrofia illan päätteeksi.
Sunnuntai, 18.3. 2012
Päivän turhautuminen: Crysis. Pläh.
Vaikka kävely kuulostaakin liikuntamuotona aika vaisulta, jo kymmenenkin kilometriä tuntui rikkinäisessä nilkassani aika hyvin. Tassuni toimintahäiriö tuntuu käytännössä rajoittavan menoa vain siten, että jos en ole aktiivisesti harrastanut kävelemispainotteista toimintaa, siltä kestää muutama päivä hyväksyä että sitä käytetään moiseen. Tätä odotellessa joudun seikkailulomillani aina aamuisin opettelemaan uudelleen kävelemään, kun toinen raajani on vailla minkäänlaista voimaa. Luolatoiminta on opettanut, että neljän tai viiden päivän aktiivisuuden jälkeen jalka on vahvistunut siinä määrin, että se kantaa heräämisen jälkeenkin. Pelkään, että vaatii enemmän kävelemistä kuin mihin aika riittää pitää kinttu pysyvästi tuossa kunnossa.
Piirtämisen lisäksi koetin pelata tietokonepelejä. Stalker: Clear Sky oli edelleen hyvä mutta armoton. Crysis taas oli jotenkin vastenmielisen tuntuinen - ei pelkästään ideologisesti, vaan ohjaukseltaan ja ulkoasultaan. Senkin jälkeen kun sain näkökentän laajennettua 60:sta 90:een peli tuntui ahtaalta, ja kaikkialla kehuttu "äärettömän laadukas grafiikka" näytti minusta rumemmalta kuin aiemman Far Cryn hurjat viidakot. Liike oli suttuista, valaistus jotenkin kylmää ja hahmon fyysisyyteen ei saanut tuntumaa. Ei tätä voinut pelata.
Lopulta hyppäsin kaksoispisteripulista kärsivään Deus Ex: Human Revolution: Missing Link:iin. En muista olinko aiemmin edes huomannut, miten hyvin DXHR on tehnyt hahmon fyysisyyden. Ainakin Missing Linkissä tuntui siltä, että hahmo liikkui kuin terve ihminen eikä pyörätuolipotilas: se mahtui koloista, jotka normaalissa tietokonepelilogiikassa olisivat olleet liian ahtaita, ja pystyi kiipeämään parimetristen konttien katolle. Vaikka aitoon DX-kokemukseen verrattuna Missing Link tuntuikin vähän turhan lineaariselta, liikkuvuuden monipuolisuus riitti pitämään minut tyytyväisenä. Sittenkin, voi kumpa joku kombottaisi DX:n monipuolisuuden, Stalkerin kenttäsuunnittelun ja avoimuuden, Mirror's Edgen liikkuvuuden ja Half-Lifen esityksen saumattomuuden ja loisi teknisesti täydellisen ensimmäisestä persoonasta pelattavan tietokonepelin.
Maanantai, 19.3. 2012
Päivän huuto: Iä Yog-Sototh
Jo tekemäksi kuvittelemani organisaatiokantasiivous palasi kummittelemaan juuri ennen työpäivän päättymistä. Näemmä vanhan järjestelmän kätköstä löytyi liki 200 organisaatiota, joita en jostain syystä ollut huomannut. Ne olivat samalla epämääräisyystasolla kuin aiemmatkin organisaatiot. Inhoan.
Roolipelisessio pelasti minut jäämästä koko illaksi museolle siivoamaan dataa ja kiroilemaan. Jos edellinen K'kly-peli oli aivan väärällä tavalla kamala, tämänpäiväinen oli sitä juuri kaikilla oikeilla tavoilla. Paranormaalit tutkijamme onnistuivat pelastamaan hahmoni vaimon hengen häntä syövältä ekstradimensionaaliselta hirviöltä, mutta hinta oli melkoinen. Pelin päätteeksi muu ryhmä sai estää omaaa hahmoani ampumasta itseään. Oli myös sydäntäsärkevää tajuta, että pilottihahmoni joka oli aina nauttinut lentämisen kauneudesta sen kaikissa muodoissa ei enää kyennyt näkemään tässä toiminnassa mitään muuta kuin yliluonnollista kauhua.
Tiistai, 20.3. 2012
Päivän säädös: Laki viranomaisen toiminnan julkisuudesta
Kaipaisin museolle omaa juristia. Yliopistouudistuksen jälkeen koko yliopiston oikeusasema on ollut minulle harvinaisen epäselvä, ja tuntuu siltä etten ole ainoa. Koetimme pohtia viranomaisen asiakirjojen julkisuudesta säätävien lakien käytännön vaikutuksia meidän toimiimme, mutta tuntui siltä että meillä oli jatkuvasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tähän ei toki auttanut sekään, että esim. itselläni on vahvat ideologiset näkemykset siitä, miten museon dataan tulisi suhtautua; nämä vaan eivät valitettavasti lähde juridiikan, tieteentekemisen tai edes luontoharrastuksen käytännöistä ja saattavat siksi olla suorastaan vahingollisia. Pitäisi varmaan vaan olla hiljaa kun ei asioista tiedä, mutta se ei tunnu oikein onnistuvan...
Byrokraattisen päivän jälkeen tuli kiipeiltyä ja taas käveltyä Salmisaaresta kotiin. 40 minuuttia kävelyyn menee. Vertailun vuoksi Miri ja Taina taittoivat saman matkan julkisilla, ja minä olin perillä ennen heitä. Toki metroilla tuntui olevan huono päivä tai jotain.
Keskiviikko, 21.3. 2012
Päivän valokuvataide: Dead End Thrills
Iltapäivästä työteho putosi, joten livahdin aikaisin kotiin. Pari tuntia lueskelin, kirjoittelin ja makselin laskuja, kunnes tuli aika lähteä Kaislaan luolaseuran jäsentapaamiseen.
Edellisestä jäsentapaamisesta olikin hyvä tovi, mutta tauon aikana ihmiset olivat aktivoituneet melkoisesti. Kevääksi ja kesäksi oli runsaasti luolatoimintasuunnitelmia, ja yksi ihan uusikin ihminen oli löytänyt paikalle. Nyt kun lumet sulaisivat voisi tehdä perusteellisempaa tutkimusta talven aikana lähiseudulta löytyneestä karstiluolasta. Eihän se suuri ole, mutta Suomessa jokainen maanalainen metri on juhlimisen arvoinen asia.
Torstai, 22.3. 2012
Päivän bonussaavutus: Hukkasin työavaimeni. Onneksi tiedän hukanneeni ne työtiloissa, koska olin kuitenkin päässyt sisään taloon.
Myöhään eilisillalla Ranskan luolaseura oli viimein saanut lähetettyä kuittauksen ilmoittautmisestamme Gouffre Berger -retkelle. Tuttuun ranskalaiseen tapaan kuittaus ja jatkoproseduurit olivat epäselviä ja epäkäytännöllisiä. Mistään ei esim. käynyt ilmi, kuinka monta paikkaa Suomen luolaseuralle oli varattu tai mikä olisi menettelytapa jos tahtoi yöpyä mökissä eikä teltassa. Ja ihmiset sanovat IT-ohjeita epäselviksi ja käyttäjävihamielisiksi.
Berger-kuittauksesta olisi pitänyt seurata innostuminen, mutta jotenkin päivä oli vaan raskas ja masentava. Tähän ei ollut mitään järkevää syytä: töissä projektit olivat edistyneet ja töiden jälkeen pääsi harjoittelemaan SRT:ä seinälle. Sittenkin olo oli enimmäkseen vaan apea. Mikä lie aivokemian häiriö taas tämäkin.
Perjantai, 23.3. 2012
Päivän paluu kunnon kansalaiseksi: Sain vihdoin uuden pankki- ja luottokorttini
Ulkona oli tullut ihan oikea kevät, joten käytin loput plussatuntini ja livahdin töistä varhain. Päädyin jatkamaan eilisiä SRT-harjoituksia ulkona, kun Katajanokalta löytyi korkea muuri jonka päälle sai tehtyä ankkurin. Vielä kun löytyisi vastaava korkea paikka, josta köyden voisi jättää roikkumaan vapaasti.
Viikonloppu, 24.-25.3. 2012
Ajankohdan kuva: Perisuomalaista luolatoimintaa
Viikonlopulle kaavaillut ohjelmanumerot törmäilivät takavasemmalta tuleviin yllätysnumeroihin tai peruuntuivat kokonaan. Olin vähällä mennä kiipeämään, mutta sen tilalle tulikin Neonhämärää, johon en kuitenkaan lopulta myöskään päätynyt; toinenkin kiipeily peruuntui, ulkona kevät luikki häntä koipien välissä tiehensä... mutta edes kurja keväinen sää ei pysäyttänyt sunnuntaille päätettyä retkeä Sipoon karstiluolaan.
Samoilin Mirin kanssa keskelle Sipoon korpea. Kartalla luolalle näytti johtavan polku, mutta metrin lumen alta sitä ei löytynyt. Päätimme, että polku oli niissä kohdissa, joissa ei ollut ryteikköä eikä suota. Tästä voisi päätellä, että emme kulkeneet ryteikössä tai suossa, mutta päätelmä olisi väärä.
Lopulta jopa onnistuimme löytämään luolan, joka oli täynnä jäätä ja sulamisvettä. Viisaina ihmisinä tietysti ryömimme siitä huolimatta sisään. Kokemus oli jokseenkin raikas. Suomesta on kyllä puuttunut hyvä puoliksi veden täyttämä luola, mutta ehkä tänne olisi parempi tulla kesäaikaan ja märkäpuvussa. Kun luolavedestä nousee ylös, sitä toivoo pääsevänsä lämpimään ilmaan, ei lumiseen metsään.
Maanantai, 26.3. 2012
Päivän kirja: Cooking for Geeks
Museon pahaenteisesti nimetty tulevaisuusseminaari käynnistyi Haikon kartanossa. Olin odottanut äärimmäisen puuduttavaa ja rasittavaa päivää - olen huono kaikessa, jossa ei jatkuvasti saa touhuta - mutta yllättäen ryhmäkeskustelut olivatkin mielekkäitä ja tuottivat jopa varsin hyödyllisen tuntuisia tuloksia siitä, mihin suuntaan museota tahdottaisiin viedä.
Minun osaltani seminaari kesti 12 tuntia. Olennaisemmat ihmiset jäivät vielä toiseksikin päiväksi puimaan asioita, mutta onneksi IT-vahtimestari päästettiin livahtamaan kotiinsa. Toinen päivä Porvoon laitamia olisi voinut olla vähän liikaa.
Tiistai, 27.3. 2012
Päivän keväisyys: Löydettyäni iPodin laturijohdon voin taas kuunnella musiikkia
Saavuin museolle jo naurettavan varhain aamulla. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan kesäaikaan siirtyminen ei ollut aiheuttanut minussa kosmista vitutusta ja täysin sekaisin mennyttä unirytmiä, joten pystyin jopa tulemaan töihin seitsemäksi uutta uljasta aikaa. Päivittelin palvelinten rautaa ennen työajan alkua, ja sitten siirryin vähemmän disruptiivisiin tehtäviin.
Työpäivän jälkeen sain luettua Fuller Memorandumin. Pidin siitä selvästi enemmän kuin kahdesta edellisestä Strossin kirjasta. Jennifer Morguen mukahauskuus ja mukanokkeluus olivat tiessään, jäljellä oli vaan tyly tarina taistelusta lovecraftiaanisia hirviöitä vastaan. Bob oli lakannut itkemästä kurjuuttaan ja hänen työtoverinsakin tuntuivat vaihteeksi hyödyllisemmiltä. Huolimatta siitä että tätä kirjaa pidetään kai sarjan synkeimpänä, koin sen itse reiluimmaksi ja lukukelpoisimmaksi.
Keskiviikko, 28.3. 2012
Päivän kiroilu: Toimiva järjestelmä on helppo suunnitella, mutta käyttäjät eivät silloin tajua siitä mitään.
Koodin pähkäilemistä, palaverien sumplimista, periaatteiden kirjaamista, aukkojen havaitsemista periaatteissa, linux-päivityksiä. Sen jälkeen kiipeilyä vaihtelevalla osaamisella tai ainakin vaihtelevalla kestävyydellä.
Pitäisi jossain välissä ennen lauantaita piirtää yksi semivaikea ja monta helpompaa kuvaa, mutta tänään ei jaksanut, huomenna ei ehdi, perjantaillekin osunee jotain säätämistä ja kellokorttini ei rakasta minua niin paljon että voisin livahtaa aikaisin töistä piirtelemään. Saattaa tulla jännittäviä kuvia viikonlopun peliin.
Torstai, 29.3. 2012
Päivän softa: Etherpad Lite, joka asentui paikalleen paljon helpommin kuin puhdas Etherpad.
Torstai näyttää vakiintuneen köysitekniikkatreenipäiväksi. Taas virittelimme köydet Myllypuron seinälle ja vilistimme niitä ylös alas. Vastaan tuli myös uudenlaisia ongelmatilanteita: solmun ohittaminen oli minulle vanhaa kauraa, mutta solmun ohittaminen taljalla varustetulla käsilenkillä osoittautui huomattavasti vaikeammaksi. Toisaalta keksimme monta tapaa käyttää luolailijasta alaspäin roikkuvaa vapaata köyttä.
Treenaus Myllypurossa on epäilemättä hyödyllistä ja auttaa hiomaan tekniikkaa, mutta alan kyllä vähitellen kaivata toisenlaista ympäristöä. Etenkin olisi hauska löytää jostain todella korkea tila johon voisi virittää vapaana roikkuvan köyden. Sitten voisi palauttaa mieleen, miltä tuntuu 30 metrin nousu.
Köysinousjen lomassa meitä yritettiin ilmeisesti palkata töihin korkean paikan töitä tekevään firmaan. Ei kiitos, edes jatkuva kiipeily ei voita siistiä sisätyötäni täytettyjen eläinten ja surisevien laitteiden keskellä.
Perjantai, 30.3. 2012
Päivän kuvatus: Lisää sarjakuvahenkistä roolipeliä
Kuten monesti perjantaisin, jouduin jahtaamaan käsittämättömiä virheilmoituksia ja ottamaan yhteen ymmärrykseni yli käyvien ongelmien kanssa. Viikon kaikki kummallisuudet osuvat aina sen loppupäähän.
Kotona omistauduin piirtämiselle. Tilausta oli melkoiselle kasalle kuvia, joista aivan kaikki eivät olleet ihan yksinkertaisia piirtää. Sain taas kiroilla osaamattomuuttani ja heikkoja työkalujani, mutta lopulta sentään suoriuduin valtaosasta tehtävistäni. Huomenna räpellykseni kohtaavat todellisuuden.
Lauantai, 31.3. 2012
Päivän valtakunta: Syldavia, Mustan pelikaanin kuningaskunta. Tintistä tuttu.
Neljä aivan tavallista tallaajaa kutsutaan mutkattomasta siviilielämästään armeijan palvelukseen, kun tilanne heidän kotimaansa ja naapurin välillä alkaa kiristyä. Näin arkisissa merkeissä lähti liikkeelle Heikin Panssarilevyä-pienoiskampanja. Ensimmäinen peli sisälsi hyytävän siirtymän tutusta ja turvallisesta elämästä sotilaskoneistoon, ja vaikka vielä ei ole ammuttu kuin kohdistuslaukauksia, sekä pelaajat että hahmot ovat melko varmoja, että asiat tästä vielä eskaloituvat.
Peli oli pelaajille tutun asian tyllikkäästi tehty ekstrapolaatio. Aika hyvin painoa palvelukseenastumiselle toi se, että kaikki pelaajista kuuluivat kuitenkin Suomen armeijan reserviin ja pystyivät hyvin kuvittelemaan tilanteen, johon hahmoparat joutuivat. Pelin aikana pystyin keskittymään hahmoni epävarmuuteen ja huoleen, samalla kun hänellä oli joukkueenjohtajana tehtävänä näyttää ulospäin itsevarmalta ja tilanteen tasalla olevalta. Vasta pelin jälkeen jäin pohtimaan, millaista olisi oikeasti itse olla samassa tilanteessa. Toisaalta jos pilliin vihellettäisiin, minut kutsuttaisiin Turun rannikolle istumaan luolassa ja säätämään tietokoneita. Harrastukseni ovat melko varmasti tätä vaarallisempia.
