Helmikuu 2012: Teinihömppä suojaa politiikalta
Keskiviikko, 1.2. 2012
Päivän geologia: Luolien hydrologiset systeemit. Vihdoin pääsin käyttämään hyödytöntä triviatietoani maanalaisista asioista pelissä.
Lissu ei päässyt pelaamaan, joten Sic Semperiä pelattiin vain kolmen hengen voimin. Pelikerrasta tuli suuria linjoja käsittelevä ja aikaa vieritettiin eteenpäin yli kaksi kuukautta. Välillä tällainenkin on hyvästä, detaljien parissa on näverretty aivan riittävästi. Siltikin vaan kolmen pelaajan paikallaolo hieman harmitti, neljä pelaajaa saa aikaan merkittävästi enemmän arvaamattomia asioita kuin kolme.
Torstai, 2.2. 2012
Päivän vaikeus: Ylämäessä eestaas sahaava ratikka. Kävellen olisi liikkunut nopeammin.
Aamu alkoi projektipalaverilla, joka oli paljon vähemmän ahdistava kuin olin pelännyt. Lomani aikana ihmiset olivat oikeasti tehneet töitä ja saaneet asioita aikaan. Istuin kokouksessa managerinhattu päässäni ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, etten oikeastaan sittenkään kaivannut paluuta minkäänlaisen projektihallitsijan tehtävään.
Ulkona oli siperialaisittain opettavainen sää. Olisin mielelläni pysynyt koko ajan neljän seinän sisällä kun jo kävely metroasemalta Salmisaaren Kiipeilyareenalle oli jäätää kalikaksi. Kiipeily oli kuitenkin kahden viikon tauon jälkeen liki välttämätöntä. Huonoahan se oli, mutta sentään pakotin itseni kapuamaan seiniä ylös kunnes se oli täysin mahdotonta. On sukeltaminen eteläisissä lomakohteissa tähän verrattuna vaan kevyttä puuhaa.
Perjantai, 3.2. 2012
Päivän sivu: Lentomaksu.fi
Blogilista.fi on vähin äänin poistanut Kokemuspisteet listaltaan jossain vaiheessa tämän vuoden aikana. Info-osoite ei vastaa tiedusteluihini. Olen taas pudonnut johonkin verkon mustaan aukkoon, mutta tällaista se on ilmaispalveluiden kanssa. Voisin toki aina rekisteröidä päiväkirjani palveluun uudelleen, mutta en tahtoisi menettää kaikkia kolmea tai neljää uskollista lukijaani, jotka ovat minut jaksaneet tuota kautta tilata. Onneksi nykyään on sentään RSS-syöte.
Päivän työosuus koostui tiimipalaverista sekä heikonlaisesti toimivan ja inhoamani järjestelmän vian jäljittämisestä. En edes jaksanut sanoa ihmisille "mitä minä sanoin", minkä voisi ottaa merkkinä jonkinlaisesta aikuistumisesta.
Ulkona oli vuoden jännittävin lumimyräkkä ja kaupungin liikenne oli täysin sekaisin. Pelti rymisi, mutta minun ei onneksi ollut tarpeen poistua kotoani iltapäivän jälkeen. Keskityin käymään läpi pelikampanjassani kulissien takana tapahtuvia asioita. Ne olivatkin yllättävän reippaita, ja melkein harmitti ettei yksikään pelaajahahmo ollut mukana osallistumassa niihin.
Viikonloppu, 4.-5.2. 2012
Päivän tyrmäys ensimmäisessä erässä: Mascotin vaalivalvojaiset. 40 minuuttia saapumiseni jälkeen vaalien voittaja ratkesi.
Riikka oli taannoin suositellut minulle Veronica Mars -sarjaa, ja olen viimeisen parin päivän aikana katsellut sitä aina välillä. Ei yllättäen se osuu aika hyvin mieltymyksiini. "Buffy ilman yliluonnollisia elementtejä" on melko osuva luonnehdinta, paitsi että Marsiin verrattuna Buffy on lopulta aika sovinnainen ja sen päähenkilöt selvästi oikeita teinejä kiltimpiä ja siloteltumpia. Veronica Mars on askelia aidompaan suuntaan: vaikka peruspremissi onkin varsin päätön, hahmojen meno on holtitonta ja kapinoivaa. Mikä vielä erikoisempaa, tarinan sympatiat ovat ehdottomasti teinien puolella, eikä moraalisesta paniikista ole tietoakaan. Melkein kaikki tämän kaltaiset sarjat tahtovat jossain vaiheessa muuttua Stuff White People Fear:iksi, oli se kätketty millaiseen symboliikkaan tahansa. VM ei tähän ainakaan ekan kauden alkupuolella sortunut.
Reippaan marxilainen subteksti, mainio dialogi ja tylyt juonet vetoavat. Väkivaltaa käytetään hyvin säästeliäästi, minkä ansiosta hahmojen kokemusmaailmaan pystyy suhtautumaan järkevästi. Ja olenko koskaan maininnut, että tv-sarjoissa minua yksi todella paljon harmittava käytäntö on alkutekstejä edeltävä pätkä, jossa pari uutta hahmoa ilmestyy vain jotta viikon hirviö tai rikos voisi kohdata heidät? Veronica Marsissa tätä ei ole, se pitää fokuksen tuntemissamme hahmoissa, ja esittelee uudet henkilöt meille vain heidän silmiensä kautta. Jostain syystä tämän ansiosta jokainen uusi jakso alkaa minulle paljon mieluisammin.
Neiti Etsivän katselemisen lisäksi vilkaisin uuden Mission: Impossiblen (pöhkö mutta viihdyttävä) sekä vaalitulokset (yllätyksettömät mutta masentavat). Olisi kiva uskotella itselleni, että noinkin pitkälle pääseminen on Vihreiden ehdokkaalta ennenkuulumaton voitto, mutta ei kokoomuslainen presidentti ole yhtään vähemmän ennenkuulumatonta, ainoastaan pirun synkkää.
Maanantai, 6.2. 2012
Päivän antisankari: Logan Echolls
Muistuttamalla itseäni siitä, että presidentti on ainoastaan keulakuva vailla todellista vaikutusvaltaa sain itseni kiskottua ylös aamulla. Museolle selvittyäni kadotin itseni tyhjiin näyttelyihin ja yksinkertaisiin käytännönläheisiin töihin. On hyvä tehdä asioita, joilla on konkreettinen tulos, kuten vaikkapa kuvan ja äänen virittämistä näyttelykoneisiin. On huono tajuta, että tällaiset hommat ovat niin yksinkertaisia, että niissä pysyminen ei oikeuta nykyistä palkkaani eikä siis myöskään kustantaisi tämänhetkistä elämäntyyliäni. On vielä huonompi tajuta, että ajattelen tuolla tavoin.
Paetakseni talousoikeistolasuutta omassa elämässäni käytin illan katsomalla Tainan kanssa Veronica Marsia. Sentään se muistutti minua siitä, miten inhottavia rikkaat ihmiset ovat.
Tiistai, 7.2. 2012
Päivän sitaatti: "The new military ideologies of permanent and boundless war are radically intensifying the militarization of urban life." - Stephen Graham, Cities Under Siege
Pitkien palavereiden ja kummallisten karttapalveluiden asentelujen jälkeen uppouduin kirjoihin. Incandescence pysyi hurmaavana loppuun saakka, omalla vähän omituisella tavallaan. Kirja oli häpeämättömästi spekulatiivista tiedettä ja palvellakseen tätä tarkoitusta siitä oli eliminoitu mahdollisimman paljon turhia asioita. Lopulta minulle jäi olo, että vieläkin enemmän tarpeettomuuksia olisi voinut karsia, mutta sittenkin tarina painovoimasta, aika-avaruuden kaareutumisesta ja fysikaalisista oivalluksista oli jotenkin todella viehättävä. En sano edes "autistisella tavalla viehättävä", koska mikään kirjassa ei viittaa siihen että Greg Egan ei ymmärtäisi oman alansa ulkopuolisia asioita, ainoastaan että ne eivät tämän teoksen kannalta olleet vähäisessäkään määrin relevantteja.
Luonnontieteistä siirryin yhteiskuntatieteiden puolelle Stephen Grahamin Cities Under Siegeen. Se osoittautui järeäksi tietokirjaksi, joka pyrki dissektoimaan 2000-luvun alun turvallisuusvimmaa ja aseistautumista sekä valaisemaan kaupunkeja uuden jatkuvan sodan näyttämönä - sodan, jota Euroopassa ja USA:ssa ollaan jo hyvän aikaa käyty valtioiden omia kansalaisia vastaan. Me olemme kaikki sotilastoimien kohteita, kansalaisuuden käsite häviää kun jokaisesta ihmisestä tulee potentiaalinen uhka. Jo ensimmäisen 50 sivun jälkeen olo oli aika hyytävä. Tämä saattaa olla informatiivisin lukemani kirja sitten Guns, Germs and Steelin.
Keskiviikko, 8.2. 2012
Päivän ehdotus: Jos pääkaupunkiseudun kunnat yhdistetään, uuden pääkaupungin nimeksi voisi tulla Helvanta. Keksin tämän sukkeluuden ihan itse, mutta sitten selvisi että joku internetissä oli saanut saman ajatuksen jo vuotta aiemmin. Great minds.
Aamu mahtoi olla katastrofi toisella tavoin poliittisesti suuntautuneille ihmisille. Uutiset olivat täynnä varuskuntien lakkauttamista ja kuntaliitoksia, ja molempia näistä itse tervehdin lähinnä "jo oli aikakin" -ajatuksilla. Tosin tunnustan, että kuntapolitiikasta en paljonkaan ymmärrä - minulle on hieman käsittämätöntä, että ihmisiä yleensä asuu ruutukaavan ulkopuolella. Onneksi en ole yksin päättämässä tällaisista asioista. Näiden hirvittävien infrastruktuurirappioiden lisäksi sukupuolineutraali avioliittolakialoitekin ilmestyi - ja sitä ajoi vieläpä kokoomuslainen kansanedustaja, jonka olin vaalmainosten perusteella ollut valmis tulkitsemaan vastenmieliseksi pässiksi. Ei selvästikään kokonaan.
Työni olivat melkoisen rautapainotteisia, kiipeily illalla semitoimivaa. Vielä minä hivutan taitoni takaisin hyväksyttävälle tasolle ennen kuin koittaa kesä ja kaikki aika menee taas luolissa.
Torstai, 9.2. 2012
Päivän ohjelmisto: HandBrake
Näin unta Team Fortress 2:sta. Oli hilpeää löytää itseni 2Fort-kentän kartasta Scoutin identiteetillä, samoin kuin todeta että käynnissä ei ollutkaan pelistä tutut veriset murhafestarit vaan jotenkin hienovaraisempi konflikti kahden tutun joukkueen välillä. Kaikki hahmot olivat kuitenkin pelistä tutun näköisiä. En tajua mistä tämä nyt muka tuli - en ole edes pelannut TF2:a aikoihin. Uni sai kyllä aikaan houkutuksen palata sen pariin.
Tietokonepelaamisen sijasta vapaa-aikani kului Cities Under Siegen parissa. Kipinä tähänkin kirjaan oli tullut hieman yllättävästi indie-pelisuunnittelijatuttujeni kautta. Ennakkoluuloisessa maailmankuvassani videopeli-ihmiset eivät ymmärrä mitään humanistisista tai yhteiskunnallisista tieteistä eikä heillä ole kärsivällisyyttä lukea, mutta olenpa taas varmaan ollut väärässä epäluuloineni. Paikalliseen kaveripiiriini kuuluvat pelialan ihmisetkin ovat niin hyviä esimerkkejä tästä stereotypiasta.
Vilkaisin myös kirjahyllyssäni olevaa DVD-kokoelmaa, ja mietin tahdoinko uhrata kallisarvoista tilaa kodistani moiselle. Elokuvat ovat kyllä ihan hyviä olemassa, mutta minkä vuoksi ne ovat minulla fyysisillä kiekoilla kun ne voisivat olla bitteinä ulkoisella levyllä? Musiikkikokoelmani siirrettiin koneelle jo vuosia sitten, voisi hyvin olla aika tehdä samoin elokuville ja tv-sarjoille.
Perjantai, 10.2. 2012
Päivän kappale: Bohemian Rhapsody
Puuduttavan Kansalliskirjastolla pidetyn palaverin jälkeen uppouduin teknisiin ongelmiin välttääkseni epätoivoa. Kun työaika päättyi, juoksin asemalle ja hyppäsin junaan. Valtio oli päättänyt tarjota minulle matkan Turkuun, ja koska minulla ei ollut kiire, käytin VR:n palveluita. Juna oli vain reilut puoli tuntia aikataulustaan jäljessä, mutta kirjat pitivät mielenkiintoni yllä.
Turussakin pakkanen oli huomattava, mutta Adept ja Suvi asuvat onneksi Kupittaan vieressä. Illan ohjelmassa oli musiikkia tai ainakin "musiikkia", siis Rock Band 3:a. Koetin ensin leikkiä koskettimilla, mutta kun siitä ei tullut kertakaikkiaan mitään tartuin mikrofoniin. Naapurit olivat hienotunteisia eivätkä hakanneet seiniä tai lattiaa. Rock Bandissa ja sen sukulaispeleissä kaikki soitettavat instrumentit ovat aina jokseenkin stressaavia, ja niihin verrattuna laulaminen on suorastaan epäreilun keveää. Stressi ja kärsimys on kokonaan muiden pelaajien puolella.
Lauantai, 11.2. 2012
Päivän havainto: Kotona on kylmä.
Varhain aamulla nousin yömajani sohvalta ja kiipesin bussiin. Päivä kului Pansion sotilasalueella koulutuksessa. Tietotekniikkakeskuksen henkilöstölle opetettiin jälleen kriittisen tärkeitä taitoja, joista olennaisin taisi olla perävaunullisen pakettiauton taskuunperuuttaminen. Aina kun olen vaarassa unohtaa sotilasorganisaatioiden rakkauden proseduureihin ja byrokratiaan, jostain hyppää maanpuolustuskeikka muistuttamaan minua asioiden todellisesta laidasta. Sentään tällä kertaa kertausharjoitus kesti vain kuutisen tuntia. Sen aikana ehdin myös vaihtaa pari sanaa turkulaisten atk-keskuslaisten kanssa. Edelleen tuntui siltä, että ihmisiä kaipaan, mutta työtä ja laajempaa työkontekstia en.
Lisää kiihkeää byrokratiaa ja proseduureja löytyi myös Charles Strossin kirjoista, joihin pääsin käsiksi kotimatkalla. Atrocity Archives oli kyllä mukaansatempaava, mutta välillä kirjoittajan kieriskely omassa nokkeluudessaan toi mieleen Esther Friesnerin, eikä hyvällä tavalla. Sentään päähenkilö ei ole yhtä paha nössö kuin Friesnerin sankarit yleensä, ja informaatioteknologia-alakulttuuri vetoaa minuun.
Sunnuntai, 12.2. 2012
Päivän suosikki-inhokkiniksit: Poor Communication Kills ja Men Are The Expendable Gender
Käytin päivän selviytymällä Atrocity Archivesista Jennifer Morgueen, ja kehitin suuren ärtymyksen niihin. Ensimmäisen persoonan kerronta on vaikea laji, ja Zelaznyn tai Gerroldin lähelle Stross ei todellakaan pääse. Toiseen kirjaan mennessä Strossin päähenkilö on kasvanut erinomaiseksi itkupilliksi jota muut henkilöt sitten kohtelevat todella epäreilusti. Hahmot eivät kommunikoi, kaikki vaan tuittuilevat - ja vaikka tämä tekeekin helpommaksi "näytä äläkä selitä" -periaatteen mukaiset juonenkäänteet, on tämän tekniikan käyttäminen käyttäminen vain yhden askeleen ylempänä hassuista väärinkäsityksistä lähtevistä juonenkäänteistä.
Esiin on myös hiipinyt vastenmielisen tunkkainen arvomaailma. Kun succubus hakee kertojan ja lukijan myötätuntoa joutuessaan syömään ihmisiä autetaan meitä tämän moraalisesta mustuudesta läpi tekemällä selväksi että uhrit olivat Tosi Pahoja. Tässä kohdassa alkoi kaksinaismoraali tehdä lukukokemuksesta kestämättömän. Koetin ajatuskoetta, jossa hahmojen sukupuolet olisivat toisinpäin - miespuolinen seksidemoni ravitsisi itseään tappamalla pahoja naisia - ja arvelin, että se ei olisi mennyt yhtä helposti läpi kirjoittajalta, kustantajalta tai lukijalta. Mutta naisethan ovat moraalisesti heikkoja ja avuttomia, ei heiltä voi edellyttää parempaa - ja miehet taas ovat uhrattavissa oleva sukupuoli, joita voi tappaa jos on riittävän hyvä syy. Toki tämä on vakoojakirjallisuudessa yleinen suhtautuminen - mutta tässä kyse tuntuu olevan kyseisen arvomaailman implisiittisestä hyväksymisestä, ainakin kyseisen tarinan kannalta.
En päässyt vielä Jennifer Morguen loppuun saakka, joten nämä viat voivat vielä korjaantua. Henkeäni en kuitenkaan pidätä. Sentään ideat ovat edelleen hyviä ja nörttikulttuurionanointi on vähän vähentynyt.
Maanantai, 13.2. 2012
Päivän helpotus: Kuuden tunnin mittaiseksi kaavailtu palaveri lyheni puoleen. Toisaalta pelkään, että olennaisia asioita jäi nyt huomaamatta.
Vakituinen kiipeilyaika on siirtynyt iltapäivästä iltaan, ja olen tämän suhteen vähän kahden vaiheilla. Miinusta: en saa liikunta-annostani iltapäiväväsymykseen, joten joudun nuokumaan sen läpi töissä tekemässä simppeleitä pikkuhommia; kiipeilemästä palattuani on heti mentävä nukkumaan; ulkona on aina pimeää. Plussaa: vähemmän ruuhkaa sekä liikennevälineissä että seinällä.
Sain itseni ravisteltua ulos mukavuusalueeltani ja liidailemaan 6B:n reittiä. Eihän se loppuun asti mennyt, muttei ihan toivottoman huonostikaan. Oikeastaan enää kestävyys ja uskallus ovat kateissa, ja jos ensimmäinen löytyisi, jälkimmäinen varmaan seuraisi perästä.
Tiistai, 14.2. 2012
Päivän kaukokaipuu: Thaimaa. Vaan en vielä ole ihan niin eettisesti rappeutunut, että kehtaisin spontaanisti lentää toiselle puolelle planeettaa.
Ystävänpäivänä minua muisti pääasiassa Microsoft, ja kukkien tai suklaan asemasta sekin lähetti minulle vain turvapäivityksiä asennettavaksi. Niiden parissa sitten askartelin iltamyöhään. Mikään ei tällä kertaa mennyt rikki pahasti, mikä olikin hyvä koska fiilis oli hivenen epäskarppi.
Muun ohella kaadoin rahaa Order of the Stickin Kickstarter-projektiin. Haastan kaikki lukijakuntani laadukkaan D&D-sarjakuvan fanit tekemään samoin. 10 dollaria on euroissa naurettavan vähän, ja hintaan saa lisää Burlewin hassuja tikku-ukkoja.
Keskiviikko, 15.2. 2012
Päivän hahmoidea: Jos vaikka pelaisi hahmoa, joka asuu sairaalassa.
Oraclen, Kanbanin, kehityskeskustelulomakkeiden ja muiden teknillis-byrokraatillisten hirvitysten parissa työskenteleminen sai aikaan kipeän olon. Harkitsin lähteväni kesken päivän kotiin, mutta sitten kiinnostavia hommia vain tuli koko ajan lisää, enkä lopulta päässytkään pois ennen neljää.
Olin vähän liian epäkuntoinen mennäkseni kiipeilemään, joten käytin illan lukemalla ja katsomalla lisää Veronica Marsia. Jossain vaiheessa ircissä pölähti vastaan kovasti tervetullut ilmoitus.
Torstai, 16.2. 2012
Päivän hankinta: Alan Wake PC:lle, vihdoinkin. En ehtinyt vielä pelata sitä.
Päivä kului rajatapauskipeänä. Tein kyllä täyden työpäivän, mutta museolle en lähtenyt, ja iltapäivään mennessä se alkoi tuntua viisaalta idealta. Sentään sain aikaan hyödyllisiä asioita flunssanpoikasesta huolimatta.
Illalla sain Tainan kanssa katsottua Veronica Marsin ekan kauden loppuun. Se oli vallan tyydyttävästi tehty. Taustalla lainvastainen projektini siirtää laillisesti hankkimani audiovisuaalinen viihde formaatilta toiselle eteni verkalleen. Onpa minulla melkoinen pino DVD:itä, ja onpa saatanan tyhmä tekijänoikeuslaki jonka mielestä en saa kopioida niitä omaan käyttööni.
Perjantai, 17.2. 2012
Päivän ärsyyntyminen: Windowsin Steam ei näköjään osaa jatkaa imurointia jos en jatkuvasti pidä sitä silmällä.
Tiimikehityskeskustelu muistutti minua hyvin siitä, että minula oli tiimistämme helpot ja selkeät hommat. Pystyin toteamaan viime vuoden tavoitelistan useimmista kohdista "tehty suunnitelmien mukaisesti", ja mikäs ihme se nyt oli, kun hommani olivat selkeästi rajattuja ja taitotasoni sisällä.
Flunssa ei oikein lähtenyt käyntiin, joten vietin koko päivän töissä. Illalla jatkui viihteensiirtoprojekti sekä Veronica Marsin katseleminen. Ensimmäinen kausi saatiin viimein loppuun, ja oli pakko todeta sen olleen todella korkealaatuinen. Film noirissa kukaan ei saa mitä haluaa, mutta kaikki saavat mitä ansaitsevat.
Viikonloppu, 18.-19.2. 2012
Viikonlopun sää: Lumimyrsky. Ulkona ei näe mitään.
Viikonloppu kului flunssan rajoilla horjuessa ja pohtiessa, olisiko tämä nyt oikea sairaus vaiko jokin laiskotuskohtaus. Sivussa kävin elokuvissa katsomassa Man on a Ledgen (joka oli oikein reipas), mutta enimmäkseen istuin kotona pelaamassa Alan Wakea.
Peli lähti käyntiin vähän tylsästi ja ekat pari osaa tuntui tarpeettomankin monotoniselta juoksentelulta pitkin kieltämättä kauniita metsiä. Kuitenkin vähitellen peli keräsi höyryä, tarinasta löytyi kiinnostavuutta ja nelosjaksoon mennessä pelasin sitä jo aivan innoissani. Tietokonepelitarinaksi Alan Wake on erinomainen, ja sen rytmi on loistava. TV-sarjoista pöllitty episodijako toimii ainakin minulle erinomaisesti. Loppumätötkin on onnistuttu sijoittamaan miljööseen orgaanisen tuntuisesti niin, ettei normaalia "lukitaan hahmo laatikkoon hirviön kanssa" -vaikutelmaa tule, ja ainakin toistaiseksi ne ovat olleet riittävän helppoja jopa kaltaiselleni sählääjälle Medium-vaikeusasteella. Valitettavan lineaarinenhan peli on ja jännissä kohdissa kontrolli otetaan pois pelaajalta jottei hän pääsisi sotkemaan hienoa cut sceneä, mutta näin Remedy rullaa.
Isoimpina heikkouksina varsinainen pelisisältö oli välillä tosi monotonista. Lisäksi vaikka suuren luokan kerronta olikin hyvää, detaljitasolla mentiin välillä ärsyttävässä jankutuksessa. Ymmärrän kyllä syyn tähän, mutta sittenkin risoi että useimmiten kaikki tarinan asiat käytiin läpi kahdesti: ensin kerrottiin, sitten näytettiin, ja parhaimmillaan vielä narratoitiin. Etenkin Waken oma kertojaääni, jota olisin toivonut käytettävän järkevänä lisäelementtinä, tuntui usein vaan kertovan samoja asioita joita jo muutenkin ruudulla näkyi. Tämä tuntui taas pelaajan älyn halveksinnalta (tosin Alan Waken foorumiviestejä luettuani on entistä helpompi ymmärtää, miksi tietokonepelikehittäjät halveksivat pelaajiensa älyä). Jos meillä on oikeasti suoraan Hohdosta nostettu kuvakulma, ei sitä tarvitse erikseen vielä selittää auki.
Vaikka pelisisällön monotonisuus oli heikkoutena vakavampi, narraation ongelmat ärsyttivät selvästi enemmän. Kyseessä kuitenkin oli peli tarinankerronnasta, joten automaattisesti sen omaan kerrontaan tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota ja siltä odottaa enemmän. Ihan loppuun asti en peliä ehtinyt vielä pelata, katsotaan vielä muuttuvatko asiat.
Maanantai, 20.2. 2012
Päivän hilpeys: Order of the Stickin Kickstarter-rahoitus ylitti miljoonan.
Maanantaina olo oli sen verran heikko, että päätin pitää ihan oikean sairaspäivän. Makasin petissä ja pelasin Alan Wakea. Peli jatkoi aiemmin kuvatuilla linjoilla loppuun saakka. Kun lopputekstit alkoivat vieriä, jäin ihmettelemään joitain lukemiani arvosteluja. Muistaakseni joidenkin mielestä juoni oli ollut käsittämätön tai pelin loppu oli vain pelkkä cliffhanger, enkä voinut mitenkään olla tästä samaa mieltä. Minusta olennaisiin kysymyksiin vastattiin oikein selkeästi, ja loppu oli erittäin tyydyttävä. En tiedä, mitä nämä arvostelijat oikein olivat odottaneet.
Ulkona pakkanen näytti olevan vaihtumassa loskakeliksi. Valitettavasti kevät ei voi vieläkään saapua yhdessä 24 tuntia kestävässä salamatulvassa ja lämpöaallossa, vaan joudumme sietämään varmaan ainakin kuukauden vesikelejä.
Tiistai, 21.2. 2012
Päivän väärinkäsitys: Käsitykseni mantsujen hiustyylistä oli jossain vaiheessa ollut täysin virheellinen. Onneksi löysin asiasta oikeaa tietoa ennenkuin asia kävi pelissä ilmi.
Sentään yksi päivä sairauslomaa riitti. Tänään pääsin museolle ahkerasti tekemään projektitöitä ja ihmettelemään laitteistopulmia oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Olisipa työni pelkkää Unixin komentorivillä pörräämistä.
Kotona tartuin pelinkirjoittamiseen - tosin lopulta kirjoitin aika vähän, enemmän tein taustatutkimusta. Arkistosta löytyi myös taustamateriaaliksi kelpaava elokuva, Crouching Tiger, Hidden Dragon joka piti tietysti katsoa kokonaan, vaikka alunperin tahdoin vain arkkitehtuuri- ja vaatetuspointtereita. Se oli jopa parempi kuin muistin.
Keskiviikko, 22.2. 2012
Päivän löytö: Schemapedia
Vähitellen kiskomalla Sic Semperin seuraava peli alkoi saada sisältöään. Taas tuli fiilis, että GURPS-materiaalin kehittäjät eivät lopulta olleet ajatelleet asioita valtavan pitkälle, tai sitten minun käsitykseni siitä miten muutamat jutut kannattaisi tehdä eroaa vaan täysin heidän käsityksistään.
Samalla taistelin teknisten ongelmien kanssa, poistin alukoodirajoituksia DVD-asemista ja rentoutuakseni päädyin lopulta pelaamaan Far Cryta. Viidakkosota vetoaa edelleen varmaan eniten kaikista spektaakkeliräiskiksistä joita pelaan - puskikossa hiiviskely ja ylimachojen palkkasotureiden tai supervoimaisten apinoiden ampuminen on yksinkertaisesti hilpeää tavalla, mitä juuri mikään muu pelaamani first person shooter ei tavoita.
Torstai, 23.2. 2012
Päivän verkkomeemikuvatus: System Administrator
Yleensä päivän työlistastani joudun siirtämää hommia eteenpäin seuraavalle päivälle. Tällekin päivälle oli ollut pitkä ja hankalan näköinen tehtävälista, mutta yllätyksekseni aivan kaikki siinä oleva tuli tehtyä alkuiltapäivään mennessä.
Kiipeilyssä vaivasivat taas hennot prinsessaraajani ja eläkeläisen kestävyys. Turhautuneena tähän jatkuvaan surkeiluun ostin kotiin leuanvetotangon, koska tunnetusti kuntoiluvälineiden hankkiminen tekee ihmeitä kunnolle. Jos vielä ostaisin pari uhrheilullista vaatetta minusta varmaan tulisi kiipeilyn paikallismestari tai jotain.
Toisaalla kevään luolamatkan käytännön järjestelyt etenivät. Pääsiäisen asemasta retki siirtyikin vappuun. Pääsiäisenäkin pitäisi varmaan tehdä jotain. Katselin Etelä-Ruotsin säähistoriaa ja pohdin, olisiko Kopparbossa mahdollista käydä huhtikuun alussa. Toki siellä on kertaalleen käyty käytännössä talvellakin, mutta tätä sankaritekoa en välttämättä toistaisi ihan heti.
Perjantai, 24.2. 2012
Päivän käsite: abcd:abbreviationOrCoden
Aamulla koitti läpimurto semanttisen webin asioissa. Löysin vihdoin elementit, joita olin ehkä puoli vuota hakenut, ja varmistin enemmän osaavalta, että olin tekemässä asioita jotenkin järkevästi. Löydön kautta projektityössä tiellä ollut vaikea este mureni, ja yhtäkkiä vaikeasti tavoitettava projekti muuttui kiintoisaksi haasteeksi, tai paremminkin kasaksi yksittäisiä pieniä pulmia, jotka enimmäkseen näyttivät olevan osaamisalueeni rajoissa.
Viihdyin töissä melko pitkään, ja sitten koetin palkita itseäni Far Cry'lla. Valitettavasti tämänkin pelin taso putosi lopun lähestyessä: pelisisältö oli edelleen laadukkaan ja kelvollisen välillä, mutta checkpoint-pohjainen tallennussysteemi turhautti ja pelin ilmeisesti viimeinen taistelu oli aivan älyttömän rasittava. Mikä näitä virityksiä oikein vaivaa. Lähetän kaikki pelisuunnittelijat ottamaan oppia Pathologicista, siinä on osattu tehdä loppu joka ei turhauta. Toki jos niin pitkälle peliä olisi jaksanut ja sitten vastaan tulisi vielä maksimaalista frustraatiota aiheuttava päätösjyystö, Pathologicia pelannut ihmisraunio olisi varmaan suosiolla ampunut itsensä.
Lauantai, 25.2. 2012
Päivän vieras ympäristö: Sairaalan synnytyksestä toipuvien osasto
Hetkellisessä mielenhäiriössä imuroin itselleni Dwarf Fortressin uusimman version ja koetin pelata sitä. Aiemmat pelit olivat päättyneet suunnilleen alkuvalikon näkemiseen, mutta tällä kertaa lueskelin tutoriaaleja samalla kun perl-koodin näköinen peliruutu irvisteli minulle. Jotenkin pääsin todella vihamielisestä käyttöliittymästä yli ja löysin ainakin alkupelin viehätyksen. Nakuttelin knääpiöille kodikasta tunneliasumusta ja pelkäsin, että hetkellä millä hyvänsä pusikosta hyökkää epäkuollut mäyrälauma teurastamaan kaivurini.
Pelailun keskeytti viesti, joka raportoi että siskoni oli saanut penskan. Jokseenkin hämärää. Tällaisen tilanteen protokolla oli minulle varsin vieras, mutta ajauduin kuitenkin illalla sairaalaan katsomaan vanhempia ja lasta. Kaikki olivat aivan toimintakuntoisia, muksu oli tavallinen 20 tunnin ikäinen ihminen jossa ei vielä ollut minkäänlaisia yksilöiviä piirteitä. Sentään se oli aika säyseä eikä karjunut ilman syytä.
Vastaleivottuna enona selviydyin Vantaalle Heikin luo, jossa ohjelmassa oli hahmojen väsäämistä tulossa olevaan pelikampanjaan. Pelaamme tankkimiehistöä vuoden 2000 Itä-Euroopassa, tarkemmin Tinteistä tutussa Syldaviassa. Ryhmästämme tuli aika hyvän oloinen, ja minulle tipahti tankin komentajan rooli. Taas painaa vastuu raskaana hahmon harteita. Hahmonluonnin ohella saunottiin ja pohdittiin teknologista sodankäyntiä. Ilta venyi melkoisen myöhään.
Sunnuntai, 26.2. 2012
Päivän etninen ignoranssi: Korealaisilla on maailman vaikein kulttuuri
Dwarf Fortress kärsi osaltani hieman samasta ilmiöstä kuin Minecraft: alkupeli on kyllä viehättävä, mutta kun välittömättömät eloonjäämisen haasteet on voitettu ja olisi aika laajentaa horisontteja, iskee minuun kunnianhimon puute tai muunlainen halvaus. Opittuani kaupankäynnin salat kääpiöilläni en yhtään keksinyt, mitä haluaisin tehdä seuraavaksi: porukallani on ympärillään rikas vuori eikä nälkäkuolema enää uhkaa, ja kaikki kääpiöni ovat tosi onnellisia, joten piruako siinä sitten enää tekisi.
Koko päiväksi en jäänyt pohtimaan pienten parrakkaiden miesten ja naisten eksistentiaalisia ongelmia, sillä Lissu ilmaantui paikalle pelaamaan hahmonsa edesottamuksia Sic Semperissä. Lyhyeksi välityöksi suunniteltu pelikerta lähti taas täysin omituisiin suuntiin, ja kasvoi monta tuntia pitkäksi ihmissuhdehömpäksi. Lopulta peli oli yllättävänkin feelgood-henkinen ja silti aika vaikuttava. Tämä on yleensä synkkiä pelejä vetävälle pelinjohtajalle harvinaisen hyvä saavutus.
Maanantai, 27.2. 2012
Päivän elävä kieli: Kun kaksi kaveripiirin kielityön ammattilaista ja Hesarin etusivun juttu alkavat kirjoittaa nimistä johdettuja adjektiiveja (so. yhdysvaltalainen, coventrylainen) isoilla alkukirjaimilla, täytynee hyväksyä että tämä anglismi on möyrinyt osaksi yleiskieltä. Yhdyssanat lienevät seuraava tappio englantilaistapaiselle kirjoittamiselle.
Olin kuvitellut tehneeni museon kokoelmahallintajärjestelmän vaativan organisaatiosanaston suht hyvälle mallille, mutta olin selvästi ollut ylettömän optimistinen. Lisäksi tajusin vasta nyt, että laatimani sanastologiikan tulisi selvitä myös käyttäjien tekemistä muokkauksista. Niinpä palasin tämän asian kimppuun heti aamun palaverin päätyttyä.
Sähköinen viestintä oli tänään jotenkin poikkeuksellisen vaikeaa, ja eilisen pelin jälkeen yöuni oli ollut aika lyhyt. Onneksi henkinen epäselvyys ei siirtynyt kiipeilyseinälle; kiipeily oli sekä onnistunutta että hauskaa.
Tiistai, 28.2. 2012
Päivän metafyysinen pohdinta: Mitä jos yksittäinen henkilö onkin organisaatio?
Tiimikehityskeskustelua, organisaatiokaaviota, biologien kaoottisten työtapojen taivastelua, kauhea lumimyrsky, Dwarf Fortress. Päivä vietettiin selvästi pelottavien asioiden parissa.
Keskiviikko, 29.2. 2012
Päivän jupina: Vaikka työtyytyväisyyteni onkin korkein koskaan, en silti käsitä miksi niin monet ihmiset tulevat kysymään minulta ikään kuin lupaa soittaa Helpdeskiin. Soittaisivat menemään vaan, en minä halua tuen kanssa olla missään tekemisissä.
Karkauspäiväksi oli osunut työtervestarkastus. Kuulemma kaikki 40-60 -vuotiaat tarkastetaan muutaman vuoden välein. En kyllä tähän ryhmään kuulunut, mutta menin silti kun tarkastus tarjolla oli. Hoitaja mittaili strategisia arvoja ja kuunteli fiiliksiä, ja totesi sitten että olen terveyden perikuva. Yritin kyllä valittaa jatkuvista flunssistani, mutta mitään vikaa ei immuniteettijärjestelmästä löytynyt. Ehkä pitäisi vaan lopettaa ovenkahvojen nuoleminen tai jotain.
Illalla katsoin Tainan kanssa Veronica Marsin toisen kauden loppuun. Kakkoskauden loppu oli jotenkin sekava ja hätäinen, ja vaikka en ollutkaan arvannut tarinan pahiksen henkilöllisyyttä, tuntui paljastus enemmän täysin odottamattomalta kuin otsaa läimäyttelevän "niinpä tietysti" -reaktion ansaitsevalta. Vaan hahmot olivat edelleen enimmäkseen hurmaavia, ja teinisaippuan takiahan tuota katson.
