Huhtikuu 2010: Tekniikkaharjoittelua
Torstai, 1.4. 2010
Päivän väite: "If you put earphones in your nose, the sound comes out of your mouth."
Vaikka tänään olikin Älä usko mitään -päivä, päätin silti uskoa Walesissa ollessani ilmestyneeseen uutiseen jonka mukaan Steam ja Valven pelit julkaistaan ompulle. Tämä oli varsin riemastuttava havainto. Vaikka voinkin aina bootata winkkuun tahtoessani pelailla, paljon mieluummin pysyisin etäällä rumasta ja hankalasta käyttöjärjestelmästä jota en muista edes päivittää muulloin kuin satunnaisesti sen avatessani.
Töissä oli hyödyllistä, kiipeily meni vähän miten sattui. Rohkeus oli ainakin jotenkuten tallella, voimat eivät. Illaksi olin koettanut järjestää pelinkin mutta se peruuntui, joten jumiuduin lukemaan tyhmiä asioita internetistä sen sijaan. Ei ollut kovin hyvä korvike.
Perjantai, 2.4. 2010
Päivän huono arviontikyky: Pelisession kesto
Pääsiäisloma oli hyvin tervetullut. Eilisen kiipeilyn jälkeen raajat olivat yllättävän hellinä vaikka seinällä olikin tuntunut ettei oikein mitään saanut tehtyä. Ehkä kuntoni on vaan huono.
Olin suunnitellut pelauttavani tälle päivälle sovittua Sic Semperin sooloa vain pari tuntia, mutta sepä venyikin yhdeksäksi tunniksi miinus ruokatauko. Kyllä tämä minulle sopii, hyvä vaan jos pelaamista löytyi. Mikä parasta, soolosession keskeltä löysin tarvitsemani langanpätkät joista saisin seuraavaan ryhmäpeliin tarvitsemani elementit. Ehkei vielä seuraavassakaan pelissä tarvitse käyttää tiikeriparven hyökkäystä.
Lauantai, 3.4. 2010
Päivän toivepeli: Gordon Freeman ja Chell tekevät yhteistyötä
avoimessa kaupungissa. Gordonilla on sorkkarauta ja gravitiikkapyssy.
Chellillä on jousikengät ja portaaligeneraattori. They Fight
Crime Combine!
Ulkona oli läpitunkematon sumu joten päivä kului neljän seinän sisällä populaarikulttuurista jutellen ja sitä kuluttaen. Lostille pitäisi ehkä antaa toinen tilaisuus ja Dark Knight on edelleen erinomainen elokuva.
Yritin antaa myös Dead Spacelle toisen tilaisuuden mutta sain vaan karuja muistutuksia siitä miksi peli oli sietämätön. Mikään muu peli ei ole näin pahasti korostanut lineaarista "seuraa lankakerää" -rakennetta ja pitänyt huolta siitä että pelaajan ei lainkaan tarvitse ajatella mitä tekee. Tämän voisin vielä ehkä antaa anteeksi mutta tajusin myös että kauhuefektitkin kärsivät valtaisasta dissonanssista: kun seinästä hyppää kananjalkavönkiäinen säikäytysmusiikin kera ei ruudulla näkyvä insinööri-Isaac reagoi tähän koskaan minkäänlaisella säikähdyksellä. Päähenkilön robottimaisuus tuhoaa tehokkaasti pelaajan kyvyn kokea immersiota pelottaviin juttuihin. Teoriani on että Isaacin selässä näkyvä elinvoimamittari on itse asiassa hänen puvussaan jäljellä olevat sedatiivit ja kun rauhoittavat lääkkeet loppuvat hän tajuaa mihin on joutunut ja kuolee välittömästi paskahalvaukseen.
Sunnuntai, 4.4. 2010
Päivän väite: Kim Il Sung loi maailman [citation needed]
Vääntelin luolakerhon logoa. Harjoitin outojen ilmiöiden tutkimista. Kirjoitin peliä. Söin japanilaista ruokaa. Pohdin yrittääkö minulla olla kurkkukipu. Katsoin kasarileffan.
Maanantai, 5.4. 2010
Päivän footage: Collateral Murder - Yhdysvaltain sotajoukot toimivat normaalien taisteluprotokolliensa mukaisesti.
Tein hieman töitä ja päivittelin museon palvelimia. Harkitsin pitkään päivittääkö koko virtuaalipalvelinalusta mutta arvelin että sitä varten olisi parempi ehkä varata vielä pidempi aika siltä varalta että jokin menisi katastrofaalisella tavalla pieleen. Viimeksi kun simppeliin päivitykseen meni ainakin kuusi tuntia.
Oz tuli myös katsottua loppuun saakka. Melko tyly sarjahan se oli ja vaikka aluksi näytti siltä että loppua kohden olisi ollut luvassa pehmenemistä, tämä oli vain illuusio. En vieläkään täysin arvosta sääntöä "kaiken on aina mentävä pieleen" mutta ei vankilatarinan varmaan kuulukaan olla optimistinen.
Tiistai, 6.4. 2010
Päivän paikka: Brasov
Flunssa tekee yliherkäksi kaikelle. Töihin palaaminen ahdisti, kaikki oli älyttömän vaikeata ja masentavaa, tai sitten vähäpätöiset pikkuseikat harmittivat kohtuuttomasti. Tajusin ehkä puolenpäivän aikaan että olotila ei ollut oikein riittävän fiksu työntekoon. Onneksi simppeleitäkin hommia riitti.
Epäviisaasti myös pelautin illalla. Pelikerta tuntui vaihteeksi aivan epätavallisen epäonnistunut, tosin tässäkin kuumeella saattoi olla osuutta tuntemuksiini.
Keskiviikko, 7.4. 2010
Päivän kuluttaminen: The Wire Complete Pack tuli postissa. Kasa luolaroinaa tilattiin verkkokaupasta.
Yö oli läpeensä kurja ja aamulla sekä henkiset että fyysiset mittarit olivat pohjalukemissa. Päätin ihan suosiolla potea tämän päivän. Olin tavallaan luvannut itselleni että seuraavan kerran kun sairastun ostan Mass Effect 2:n ja pelaan sen läpi, vaan tietysti kone jossa Mass Effect 1:n tallennukset olivat oli töissä. En sitten tietokonepelannut, koomasin vain.
Torstai, 8.4. 2010
Päivän mielenhäiriö: Täysin satunnainen mutta hiton voimakas ärtymys joka pomppasi esiin ilman mitään järkevää syytä, vaivasi minua viisi minuuttia ja meni piiloon tunniksi vaan iskeäkseen myöhemmin uudelleen. Orbitaaliset mielikontrollilaserit koettavat manipuloida minua mutta olen liian flunssainen lähteäkseni murhaamaan.
Kuume haihtui nopeasti muttei suostunut viemään mennessään pää- ja lihassärkyä. Päivä kului surkeissa merkeissä. Mitään hyödyllistä en juurikaan saanut tehtyä, olin liian epäskarppi kirjoittamaan, piirtämään, tekemään töitä tai oikeastaan edes lukemaan sarjakuvia.
Illan tullen avattiin Wire-paketti ja katsottiin ensimmäiset jaksot. Sarja tuntuu edelleen olevan tähän asti paras oikeutus television olemassaoloon.
Perjantai, 9.4. 2010
Päivän säätö: Hankalasta brittiläisestä luolakaupasta tavaran tilaaminen. Ei ainoastaan tilauslomake ollut vaikea, aluksi luottokorttinikaan ei kelvannut ja tehtyä tilausta ei millään voinut enää editoida.
Ajatukset olivat vieläkin vähän missä sattuu mutta työnteko sentään jo onnistui. Sitten viikko olikin ohi. Kokonaista kaksi päivää sain tehtyä töitä, plääh.
Kotona katselin Dollhousea. Toka kausi ei vielä oikein sytytä. Toistaiseksi sarja on raskassoutuinen ja valitettavan ennalta-arvattava. Niinpä rentouduin lukemalla evoluutiopsykologiaa, joka oli selvästi kiinnostavampaa. Sitäkin vaivasi hienoinen ennalta-arvattavuus mutta tieteessä tämä ei välttämättä ole paha asia.
Viikonloppu, 10.-11.4. 2010
Ajankohdan turvaverkko: Puhelimessa oleva GPS. Uskallan pyöräillä satunnaiseen suuntaan koska puhelin neuvoo kyllä takaisin. Pitäisi varmaan kiinnittää laite pyörän ohjaustankoon.
Vihdoinkin sain polkupyörän otettua taas esiin. Pyöräiltyäni ehkä viisi minuuttia olin vakuuttunut siitä että talvi oli viimein loppunut. Kiipeily ei välttämättä ollut kovin sankarillista, mutta kun päädyin sen jälkeen pyöräilemään Leppävaarasta kotiinpäin muistin taas miten mahtavaa fillarointi on. Pääkaupunkiseudulta löytyy vielä paljon pyöräteitä eikä pyöräretkillä tarvitse päätyä edes keskelle loputonta peltoa. Nähtävää riittää ja useimmista paikoista pääsee tarvittaessa julkisilla pois jos motivaatio siltä erää loppuu.
Kotona pelautin taas yllättävästi venyvän väliepisodin Sic Semperiä. Sen päätyttyä jäin vielä valvomaan myöhään ja menin nukkumaan vasta joskus aamuyöstä. Sunnuntai kului rupatellessa ja kävelylenkillä. Yritin hieman pelinkirjoitustakin saada käyntiin mutta tulokset jäivät hyvin laihoiksi.
Maanantai, 12.4. 2010
Päivän pelihaaveilu: Design Reboot - esimerkkinä vaikka kaksi hauskaa ideaa Deus Ex -spinoffeista.
Onnistuin näkemään maanantaita edeltävän yön jatkuvia painajaisia ja aamulla mieleen oli niistä jäänyt ikävä oivallus mahdollisesta single point of failuresta museon järjestelmissä. Käytin työpäivän nuuskimalla epäilyksiäni ja valitettavasti ne pitivät paikkansa. Romahdus oikeassa kohdassa ei olisi katastrofi josta ei toivuttaisi lainkaan mutta se kyllä lamauttaisi ison osan meidän toimintojamme muutamaksi päiväksi. Pitänee vähän parantaa tilannetta.
Ainoan ylläpitäjän yksinäisyys painoi taas harteita. Kaipasin kovasti jotain kollegaa jolta kimmottaa ajatuksia, ilman sellaista homma näytti murskaavan suurelta. Mutta museo tuskin avustajaa minulle hankkisi joten omaksi pulmakseni tämä oli jäämässä.
Vaikka Salmisaaren kiipeilyareenakin oli jo auki päädyin silti hyppimään seinille Myllypurossa hienoisesta väsymyksestä johtuen. Kovin paljon taitoa ei kiipeilyssä ollut mutta sinnikkyyttä yllättäen sitäkin enemmän.
Tiistai, 13.4. 2010
Päivän visuaalinen kiusankappale: Fiktiivisen tv-kanavan hiton ärsyttävästi pyörivä logo oopperan valkokankaalla. Olihan tämä nokkela idea mutta muutaman minuutin jälkeen sen katseleminen oli lähinnä tuskallista.
Ruokatunnilla käväisin Salmisaaren liikuntakeskuksessa vilkaisemassa kiipeilyseiniä. En meinannut malttaa palata töihin lainkaan. Vaan tänään en vielä voinut omistautua kiipeilylle koska illaksi oli ohjelmassa korkeakulttuuria. Pukeuduin hieman tavallista siivommin ja hankkiuduin oopperatalolle katsomaan Naamiohuveja.
Ooppera ei ole aivan tarkalleen minua varten. Orkesteri oli kyllä jees ja tässä tapauksessa lavasteet olivat aika hauskat, mutta laulu oli lähinnä tylsää. Kai tästäkin voisi opetella pitämään, mutta otan itse kiljuvat muusikkoni mieluummin kitaroiden ja moshauksen kera. Lisäksi tuntui siltä että tekijät koettivat olla paljon nokkelampia kuin itse asiassa olivatkaan ja moinen tärkeily lähinnä ärsytti.
Kotiin palasin yhdentoista maissa. Väsymystä ei voinut kuunnella, edessä oli vielä Microsoftin julkistamien turvapaikkojen asentaminen museon palvelimille. Niiden kanssa saikin sitten tapella pikkutunneille asti.
Keskiviikko, 14.4. 2010
Päivän riemunaihe: Vaihteeksi hyvää sisäkiipeilyä hienolla uudella seinällä joka sijaitsee lähellä työpaikkaa.
Vihdoin ja viimein pääsin kokeilemaan Salmisaaren Kiipeilyareenan seiniä. Paikka osoittautui erinomaiseksi. Kiivettävät seinät olivat oikeasti korkeita, yksi niistä oli jopa kolmekymmenmetrinen. Käytetty kalliojäljitelmä oli kerrankin sellaista jota saattoi oikeasti jopa käyttää kiipeämiseen. Reittisuunnittelu tuntui hienolta ja paikka oli mukavan väljä.
Viihdyin seinällä lähes neljä tuntia. Vaihteeksi kiipeilynikin tuntui sujuvan, tosin enimmäkseen löysänpuoleinen greidaus sai uskomaan että osasin enemmän kuin koskaan aiemmin. Kiipeilyn jälkeen toista (tavallisesti ehjää) jalkaa alkoi kummallisesti jomottaa. En mielestäni ollut hakannut sitä mihinkään, mitähän kummaa tämä nyt taas oli olevinaan?
Torstai, 15.4. 2010
Päivän sitaatti: "Peter Steele kuoli. Kohta sataa tuhkaa."
Jalkasärky ei ollut kadonnut aamuksi, päinvastoin. Töihin selviytyminen oli haastavahkoa, matkalla kun on kohtia joissa polkupyörää on kannettava. Kun käveleminen ulko-ovelta työhuoneeseen oli melkein mahdotonta päätin testata paikallista työterveydenhuoltoa. Pyöräily sentään oli mahdollista joten Ympyrätalolle pääseminen ei käynyt hankalaksi.
Röntgenkuvia otettiin ja alustavasti sain vaan kuurin ibuprofeenia sekä kehotuksen välttää kävelemistä. Pienet olivat tuskat vielä verrattuna oikeaa jalkaani vuosia sitten kohdanneeseen onnettomuuteen enkä tahtonut sairaslomaa. Sen sijaan ajattelin kyllä tehdä seuraavan päivän työt kotoa käsin.
Islannissa käynnistynyt tulivuorenpurkaus näköjään jumitti Pohjois-Euroopan lentoliikenteen. Olisi kiintoisaa nähdä mitä tällainen katko venyneenä saisi aikaan.
Perjantai, 16.4. 2010
Päivän kateus: Joukko tuttuja on etelässä sukeltamassa. On epäselvää pääsevätkö he takaisin tulivuorenpurkauksen pysäytettyä lentoliikenteen. Mikä hirvittävä katastrofi.
Ei ollut jalka murtunut, venähtänyt vain. Vietin päivän silti etätyössä jottei tarvitsisi kävellä ja kinttu voisi levätä. Sharepointin ja Java-sovellusten kanssa tappelemisen lisäksi seurasin haltioissani tulivuorenpurkauksen uutisointia. Kuvat valtavasta tuhkaplivestä olivat älyttömän kauniita.
Pelautin myös sooloepisodin Sic Semperiä ja juttelin Kaisan kanssa pelikampanjan ongelmista. Sain pari käyttökelpoista ideaa joilla peliä voisi parantaa. Toivottavasti osaan käyttää niitä.
Viikonloppu, 17. - 18.4. 2010
Päivän harvoin käytetty lause: "Peli siirretty tulivuorenpurkauksen vuoksi."
Luonnonmullistus pakotti siirtämään tiistaille kaavailtua peliä. Kirjoitin kuitenkin liudan akuutteja juonikuvioita ja sitten eksyin rakentelemaan 3D-malleja. Jalka tuntui paremmalta mutta varmuuden vuoksi lepuutin sitä vielä vaikka mieli olisi tehnyt kiipeilemään.
Kun luova blokki kävi päälle ryhdyin etsimään lohtua tietokonepeleistä. Siirrettyäni tietokonepelihankintani Steamiin olen ollut entistäkin haluttomampi maksamaan yhdestäkään pelistä täydet 50 rahaa. Ei niin etteikö Steam olisi kätevä mutta sen kautta jaetut "luvat pelata niin kauan kuin herramme Valve suo" eivät ole maailmassani täyden, ikioman ja edelleenmyyntikelpoisen tietokonepelin vertaisia. Tosin yhä raivokkaammaksi käyvän DRM:n ansiosta muutkaan tietokonepelit eivät taida nykyään olla myytävissä eteenpäin.
Joka tapauksessa olen osaltani ratkaissut tämän hankalan immateriaalioikeuksien teoriaan liittyvän dilemman ostamalla Steamista lähes pelkästään vanhoja ja hinnaltaan jo valmiiksi alennettuja pelejä. Splinter Cell oli klassikko jota en ollut koskaan pelannut ja se irtosi reilulla viidellä eurolla. Pelin nimessäkin oleva Tom Clancy takasi että alusta alkaen arvomaailma oli epätavallisen iljettävä. Kuitenkin skenaario tuntui istuvan melko mukavasti erääseen nykyisen pelikampanjani vaihtoehtotodellisuuteen ja peliä oli sopivan haastavaa pelata koettamalla pitää bodycount mahdollisimman matalana.
Sunnuntai-iltana pelattiin myös lautapelejä. Pandemia helpoimmalla vaikeusasteella oli sääntöjä oikein tulkitsemalla varsin yksinkertainen voittaa. Aleksin loppumattomasta pelihyllystä löytyi myös äärisimppeli mutta hauska peli nimeltä Tsuro jolle keksin heti muutakin kieroa käyttöä kuin pelkkä kilpapeli.
Maanantai, 19.4. 2010
Päivän IT-ammattilaisen vaikeus: "Hei, voitko tehdä asian X?" - "En samatta tarkempia speksejä, ja epäilen että tarkemmat speksit saatuanikin vastaus on ei."
Oli metkaa istua palaverissa melkeinpä maan ainoan vulkanologin kanssa ja kuunnella kuinka tämä valittaa siitä miten Iltaroska oli paisutellut hänen lausuntoaan saadakseen lööppiinsä shokeeraavan tekstin "Satakertainen katastrofi odottaa" tjsp. Muutenkin geoihmisten kanssa on aina hauska hengata, vaikka varmaan vaikutan kiipeily- ja luolainnostuksineni lähinnä säälittävältä kivifanipojalta. Yritän pitää suuni kiinni asioista jotka eivät liity omaan erikoisalaani (siis tietotekniikkaan, jota näissä palavereissa edustan) ja onnistun vaihtelevasti.
Britanniasta saapui paketillinen luolaroipetta. Vihdoin ja viimein sain polveen asti yltävät neopreenisukat ja oikean profen luolahaalarin. Nyt ei tarvita enää kuin luolia.
Tiistai, 20.4. 2010
Päivän peli: Hell Tetris. It's Randall's world, we just live in it.
Museon Maailman luonto -näyttely valmistui kovaa vauhtia ja samalla juoksimme loppukiriä sen atk-osuuksien toteuttamisessa. Tehtävä ei lopulta ollut suunnattoman vaikea koska jossain välissä viime syksyllä olin näköjään oppinut virittelemään käyttämäämme kuvan- ja äänentoistojärjestelmää.
Sain päivän tehtävälistan valmiiksi tarkalleen 15.45 ja syöksyin Salmisaareen. Huolimatta välissä olleesta jalkakivusta ja kuuden päivän lusmuilusta kiipeily sujui melko hyvin ja fiilikset olivat korkealla. Tässä auttaa sekin että liidiprojektiksi valitsemani reitti on 7B+ eli greidiltään kaukana osaamistasoni yläpuolella.
Kivijäljitelmät muistuttivat kaipuusta kalliolle, mutta vähän liian kylmä ulkona vielä on. Viikonloppunakin näytämme saavan räntää mikä epäilemättä tekee kaavaillusta köysitekniikkaharjoituksesta aika jännittävän.
Keskiviikko, 21.4. 2010
Päivän kauhuefekti: Maailman luonto -näyttelyn katossa roikkuu pari haita, kilpikonna sekä saukko. Jostain syystä saukko sätkii.
Näyttelykoneiden säätämisessä kohtasin simppeleitä ja konkreettisia ongelmia jotka piti ratkaista kiipeämällä katon rajaan tai palauttamalla mieleen Linuxin ääniasetuksia. Vaihteeksi mukavaa tehdä työtä jonka tulokset ovat heti näkyvillä. Lisäksi luontonäyttely ympärillä oli aivan murskaavan kaunis. Oma suosikkini on borneolainen sademetsä jonka haluaisin pakata mukaan ja viedä kotiin.
Hyvä ja reipas tuuli haihtui jonnekin päästyäni kotiin. Koetin sielläkin tarttua tekemättömiin töihin joista ei varsinaisesti ollut pulaa, mutta mistään ei oikein tullut mitään. Löysin vain suuren turhautumisen ja luovan blokin. Koen suunnatonta ärtymystä ajatuksesta että edellinen pelauttamani peli oli huono ja ennenkuin pääsen pelauttamaan seuraavan pelin josta on pakko tulla parempi en näköjään pysty suhtautumaan elämääni zenmäisellä tyyneydellä. Asiat olisivat varmaan helpommin jos olisin voinut eilen pelauttaa kuten olin kaavaillut mutta luonnonmullistuksen vuoksi joudun odottamaan vielä pari viikkoa.
Vasta parin Pandemia-erän pelaaminen rauhoitti mieltä. Oli hyvä saada turhautumiselle konkreettinen muoto, ja kulkutaudit jotka eivät vaan tasoitu sopivat tällaiseksi hyvin.
Torstai, 22.4. 2010
Päivän määritelmä: Tuen ja ylläpitämisen raja määräytyy sen mukaan joutuuko olemaan tekemisissä käyttäjien kanssa.
Pandemian pelaamisen ansiosta yöuni jäi lyhyeksi. Aamulla selvisi että eilen virittelemistämme näyttelykoneista hankalin oli rikkonut levynsä yön aikana ja uuden näyttelyn lehdistötilaisuus olisi yhdeltätoista. Rakentelimme lähes tyhjästä salamannopeasti uuden koneen ja kiikutimme sen paikalleen varttia ennen kuin median edustajat saapuivat.
Työpäivän jännitys olikin sitten siinä. Loppupäivä kului dokumentoidessa ja väsymystä vastaan taistellessa. Kiipeilyä oli harkittu mutta olo oli siihen liian voipunut. Kotona pidin itseni valveilla Splinter Cellin avulla edes jotenkin hyväksyttävään nukkumaanmenoaikaan saakka.
Huomenna näyttelymme on auki yleisöllekin. Toivottavasti ensi yönä ei mikään hajoa.
Perjantai, 23.4. 2010
Päivän uskottomuus: Asensin laitteeseen Windows 7:n ja sitä käyttäessäni melkein pidin siitä. Hui.
Minulla on työssäni hieman ärsyttävä ja hankala tilanne. Tehtäväni on ylläpitää palvelimia, dokumentoida, testata ja yleensäkin olla huomaamaton tyyppi kulissien takana. Työpisteeni on keskellä laitekaaosta joka tunnetaan atk-huoneena.
Useimmat museolaiset tulkitsevat minun olevan yksinkertaisesti "atk-ihminen" joka heille tarkoittaa tyyppiä jolta kannattaa tulla kysymään apua kun jokin tekninen laite reistailee. Todennäköisesti taitojeni puolesta osaisinkin auttaa joissakin ongelmissa mutta käyttäjien ongelmanratkonta ei kuulu työtehtäviini. Mikä vielä huomattavasti olennaisempaa: museo maksaa ulkopuoliselle palveluorganisaatiolle siitä, että nämä huolehtivat meidän atk-tuestamme. Helsingin yliopiston Helpdeskin yhteystiedot ovat kissankokoisilla kirjaimilla työhuoneen ovessa ja melkein poikkeuksetta kehotan ihmisiä kääntymään sen puoleen yleisissä atk-ongelmissa.
Yksittäisen kysyjän kannalta tämä luultavasti vaikuttaa siltä että olen tärkeilevä mulkku. Hänen ongelmansa on aivan pieni ja minun kaltaiseni atk-ihmiselle sen ratkaisemiseen kuluisi varmasti korkeintaan jokunen minuutti. Ehkä näin, mutta se minuutti katkaisee ajatukseni kulun jostain keskittymistä vaatimasta. Ja vaikka näin ei sillä kerralla kävisikään, vaikka olisin sillä kertaa täysin tyhän panttina, on kymmenen vuoden atk-tukikokemus opettanut minulle että jos yhtä ihmistä päätyy auttamaan kerran, päätyy varmasti auttamaan häntä ja hänen kavereitaan uudestaan ja uudestaan, eikä kestä kauaakaan kun on luisunut päätoimiseksi atk-tuki-ihmiseksi "kun olen niin mukava ja ehdin aina auttaa". Tämä vaan on aivan helkkarin tyhmää koska museo maksaa aivan muualle siitä että saamme oikeasti atk-tukea ja koska oikeitakin töitä minulla olisi.
Jos taho jolta oikeasti tukea ostamme ei ole tarpeeksi kätevästi tai nopeasti tavoitettavissa, asia tulee korvata palvelutasoa kalibroimalla - tai sitten antamalla kenkää moiselle atk-tuelle ja palkkaamalla meille oma. Aion vastustaa viimeiseen asti asioiden luisumista suuntaan jossa satunnaiset museolaiset joutuvat tekemään ylimääräistä työtä josta maksetaan jollekulle toiselle. Ottaen huomioon että olen työssä määräaikaisesti ja jatkoni luultavasti arvioidaan samojen museolaisten toimesta, tämä saattaa tarkoittaa että minun kaltaistani hankalaa hapannaamaa ei palkata uudelle kierrokselle.
Illalla kiipeiltiin. Mukana oli taitoa ja voimaa, rohkeutta ei juurikaan. Sittenkin seitsemän reittiä joista kaikki olivat liidejä (olkoonkin että kaksi niistä jäi aika lyhyiksi) oli ihan mainio saavutus. Kiivinnän jälkeen istuin tovin kuuntelemassa kuinka neulomisorientoituneet ihmiset puhuivat langasta. Tämä toimi unilääkkeenä.
Viikonloppu, 24. - 25.4. 2010
Ajankohdan opettelu: Autoilu Katajanokalta Leppävaaraan tai takaisin. Tämä tuli tehtyä aivan riittävän monta kertaa viikonlopun aikana.
Viime kerralla kun koetimme lähteä tekemään joukolla köysitekniikkaharjoittelua Miri putosi kalliolta ja joutui sairaalaan ennenkuin olimme edes päässeet harjoituspaikkaamme. Tällä kertaa olimme viisaammin valinneet harjoittelupaikaksi tasaisen kentän ja köyden kiinnityspaikaksi suuren puun.
Varsinais-Suomen luolatutkimuksen köysitekniikkaharjoitteluun osallistui jäsenkuntaa kautta maan. Tahtoo sanoa, Miri Turusta, minä, Taina ja Velma pääkaupunkiseudulta sekä Riikka Miehikkälästä. Youtubesta oppimiamme temmpuja harjoiteltiin kunnes ne saatiin kaikilta sujumaan edes jotenkuten. Ei köyttä pitkin nouseminen mitenkään vaikeaa ole, edes turvallisesti, mutta suunnan vaihtaminen puolimatkassa on yllättävän hankalaa.
Luolaohjelmainen viikonloppumme piti sisällään myös Kehä III:n suurimman luolan, eli Nepperin luolan Espoossa. Kyseinen luola oli ehkä juuri ja juuri suomalaisen luolan hyvin sallivan määritelmän täyttävä - se oli lähinnä vain kalliolippa jossa oli tosin ihan hauska ryömintäosuus. Sittenkin on vaikea uskoa ettei Kehän sisältä löydy muka mitään tuota isompaa.
Koska ulkoilman meille tarjoama luolaviihde oli lopulta kovin rajallista, nautimme myös luola-aiheisia elokuvia. The Cave oli edelleen aivan uskomattoman huono mutta kun kaikki eivät olleet nähneet sitä aiemmin, oli sekin perusteellisuuden vuoksi katsottava. Toinen katsomiskerta auttoi entistä paremmin hahmottamaan leffan kertakaikkisen epäonnistuneisuuden; kliseisten hahmojen, surkean juonen, järkiheiton premissin ja ala-arvoisen kameratyöskentelyn lisäksi se onnistui kuvaamaan sekä luolatutkimusta, kiipeilyä että sukeltamista täysin päin helvettiä. Erityisenä kitinän aiheena maan alla hahmot käyttivät kaikki mahdolliset tilaisuudet luopuakseen kypäristään. Heidän muuta toimintaansa katsomalla todennäköisin syy tähän oli että heidän päänsä olivat umpiluuta.
Alkuperäinen Descent on leffana minulle varsin rakas eikä se olisi oikeastaan kaivannut jatko-osaa. Jos sellainen nyt kuitenkin piti tehdä, sitä tuskin olisi voinut tehdä paremmin kuin The Descent: Part 2. Ehkä siinä ei ollut aivan niin hyvää hahmokuvausta kuin ekassa osassa ja se oli vähemmän intensiivinen, mutta alun luolamöyrintä oli todentuntuisuudeltaan hatunnoston arvoista ja kun toimintaralli lähti käyntiin se oli asiaankuuluvan räiskyvää. Aika pahasta ennalta-arvattavuudesta leffa kyllä kärsi mutta sittenkin sille ei voinut olla oikeissa kohdissa hurraamatta. Suunnattomia tyhmyyksiäkin oli vain pari ja niihinkin saattoi ehkä suhtautua välttämättöminä dramatisaatioina. Kunhan vaan eivät tekisi kolmatta osaa.
Viimeisenä elokuvana katsottiin vuonna 1984 tehty What Waits Below. Olin odottanut kalkkunatasoista halpiskasarirymistelyä surkeissa luolalavasteissa ja sitä kyllä sainkin, mutta yllättäen roskaleffalla oli aina välillä oikeita ansioita. Hetkittäin luolat näyttivät luolilta, retkeilijät osasivat käyttää varusteitaan ja jopa pitää kypäränsä päässä, valaistus näytti aidolta ja jopa pari luolabiologista detaljia oli peräisin oikeasta maailmasta. Varsinainen tarina leffassa oli täyttä kuraa ja elokuvallinen rytmi ala-arvoinen; ei tätä oikeasti kannata katsoa ellei jostain syystä ole kauheat luolanikkikset.
Maanantai, 26.4. 2010
Päivän käytännöllisyys: Laskuvarjohyppy on työläämpää kuin laitesukellus joka on mutkikkaampaa kuin luolatutkimus joka vaatii enemmän säätämistä kuin kiipeily joka on hankalampaa kuin parkour.
Kaikkeen kiinnostavaan ei millään riitä aika. Luolasukeltaminen on jäänyt minulla edelleen haaveen tasolle, lähinnä koska aika ja energia ei ole millään riittänyt edes semiaktiiviseen sukellusharrastamiseen. Tuloksena minulla ei ole läheskään riittäviä taitoja tai pohjakursseja mennäkseni lähellekään veden täyttämiä onkaloita. Melkein poikkeuksetta jos on valittava vaikkapa kiipeilyn tai sukeltamisen välillä valitsen kiipeilyn. Sukeltaminen on mielettömän hienoa puuhaa mutta autottomalle ja pohjoisnavan kyljessä elävälle tarpeettoman vaivalloista.
... ja tämän vuoksi tänäänkin tuli suunniteltua sellaista vaivatonta operaatiota kuin seuraavaa retkeä Ogof Ffynnon Ddu'iin. Suomalainen luolaharrastus ei pääse kukoistamaan kotimaassa, on käytävä muualla. Muussa ohjelmassa oli kiipeilyä Myllypurossa ja VR:n viimeisimmän vastoinkäymisen hämmästelemistä.
Tiistai, 27.4. 2010
Päivän oivallus: Wire on anti-Oz. Oz kertoi ihmisistä jotka lakkasivat välittämästä ja taantuivat selviytymiskoneiksi. Wire kertoo ihmisistä jotka koettavat ylittää itsensä ja saada ympärillään olevat tekemään samoin.
Aina kun on ehtinyt oppia yhden uuden järjestelmän nurkan takaa hyökkää seuraava johon pitää perehtyä. En kyllä valita, pysyy ainakin tylsyys poissa.
Uhkaava vappu näkyi katukuvassa. Pääkaupunkiseudulla kyseinen juhla on ekstrapelottava koska aivan vieressä on teekkarihautomo. Vappuyön pimeydessä Humanistikostaja leikkaa lakeista tupsut.
Keskiviikko, 28.4. 2010
Päivän vinetys: Bangladeshilaisella luotettavuudella toimiva julkinen liikenne
Ennen Helsinkiin muuttamistani kuvittelin pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen olevan hieno ja toimiva asia. Niinä yhtenätoista kuukautena jotka olen täällä viettänyt on kokemukseni siitä ollut jokseenkin toisenlainen. Metro on tulvinut, paikallisjunat törmäilevät asemiin tai muuten vaan kulkevat aikataulussa ehkä joka toinen viikko ja bussiyhtiökin päätti tänään mennä lakkoon tunnin varoitusajalla. Toistaiseksi ainoastaan ratikat ovat kokonaisuutena olleet jatkuvasti käytettävissä (tahtoo sanoa, yksittäiset ratikat ovat saattaneet myöhästellä tai kaatuila mutta se ei ole johtanut koko raitioliikenteen lamaantumiseen). Minulle vakuutetaan että asiat eivät yleensä ole näin. Toivottavasti eivät olekaan, koska alan vähitellen ymmärtää ihmisiä jotka kitisevät etteivät voi liikkua kuin yksityisautolla.
Onneksi taittofillaria ei lamauta raiderikko tai työtaistelu, korkeintaan kaatosade. Ja tänään oli aurinkoinen loppukevään päivä, joten pyöräily oli aivan mainiota. Kalliolla kiipeileminen ei vielä ihan onnistunut joten kapusin seinälle vain Salmisaaressa. Tilava ja valoisa kiipeilyhalli on tosin paras kallion korvike mitä voisin kuvitella.
Torstai, 29.4. 2010
Päivän viisaus: Reitti näyttää luolakartassa aina selkeämmältä kuin maastossa, ja luolakartassakin se näyttää älyttömän sekavalta.
Vappufiilikseen töissä pääsee lähettämällä yhden reklamaation palvelutasosta ja ilmoittamalla toiseen suuntaan että heidän vaivihkaa ja ilman konsultaatiota hankkimaansa järjestelmää ei todellakaan tulla pystyttämään nykyisillä spekseillä millekään hallitsemallemme palvelimelle. Yhtä whack-a-molea koko tietojärjestelmäarkkitehtuurin hallinnointi: kun yhden älyttömyyden saa murskattua niin eikös jostain pomppaa seuraava ilkkumaan. Vien kohta pahimmilta sooloilijoilta verkon pois. Alkavat sitten varmaan käyttää mokkulaa, penteleet.
Toisaalla Miri valmistautui lähtemään Walesiin ja kun en itse ollut suoriutunut mukaan lohduttauduin lukemalla luolakarttaa ja suunnittelemalla seuraavan retken reittejä. Pitäisi löytää luolastosta joku sopivan pitkä ja vaihteleva kierros jonka pystyn tekemään omilla suunnistustaidoillani ja suht turvallisesti. Eksyminen kukkulan alle vielä ehkä menettelee mutta ajatus siitä että joku mukanaolijoista katoaa syvään kuiluun jonka ylityksen olisi pitänyt olla ihan helppoa ei oikein vetoa.