<

>

Maaliskuu 2010: Kukkulan ali

Maanantai, 1.3. 2010

Päivän kontekstistaan irrotettu "keskustelu":

Jotakuinkin kellontarkasti talvi oli päättynyt ja ulkona oli ällöttävä loskakeli sekä esimakua valtavasta tulvasta joka veisi sivistyksen mukanaan jahka kevät pääsisi pidemmälle. Museolla taas sähköhäiriö oli vienyt mennessään koko konehuoneemme viikonlopun aikana. Onneksi paikalle oli osunut konsulttimme joka oli vähän potkinut rautaa pystyyn; muuten olisi voinut olla jokseenkin paniikintäyttämä aamu.

Kun laitteisto toimi jälleen oli vuorossa kahden tunnin palaveri. Sen aikana viikonlopun univelka saapui kolkuttelemaan ja iltapäivän loppu sujui puolitajuttomana. Aikaansaannokseni oli pelissä tehdyn lepakkohavainnon raportoiminen havaintopäiväkirjaan. Museo on tehnyt minusta jos ei ihan lintuharrastajaa niin kuitenkin eläinhavainnoista kiinnostuneen. Omituinen kohtalo.

Huominen peli oli peruttu, mikä tajuttoman tilani huomioiden oli vain hyvä asia. Kotiin tultuani koetin kirjoittaa debriefiä pelistä mutta sen sijaan huomasinkin nukahtavani.

Tiistai, 2.3. 2010

Päivän epäkäytännöllisyys: Pakkaaminen. Seikkailumatkalle lähtiessäni haluan ottaa aina mukaan aivan kaiken millä suinkin voisi olla mitään tekemistä reissun kanssa.

Töissä taistelin kirotun uppiniskaisen LDAP-asennuksen kanssa käytännössä koko päivän ilman suurempia tuloksia. Kuvittelin osaavani LDAP:in mutta kävi ilmi että olin siinä vähintäänkin ruosteinen eikä sekava dokumentaatio järjestelmästä jonka kanssa sen piti toimia auttanut pyrkimyksissäni. Kokemus oli niin turhauttava että vielä kotonakin jatkoin viritykseni kanssa tappelemista, mutta turhaan.

Lopulta jätin bitit sikseen ja rentouduin primaalimmalla toiminnalla: ryhdyin valmistautumaan luolatutkimusviikkoon. Ensimmäiseksi rakentelin luolatutkijalle sopivia lehmänhäntiä vanhasta dynaamisesta köydestä. Oli henkisesti aivan älyttömän vaikeaa leikata köyttä, sitä kun on tottunut ajattelemaan pyhänä ja koskemattomana itsensä jatkeena jonka lähellekään ei sovi viedä teräviä esineitä. Mutta lopulta onnistuin silpomaan siitä tarvitsemamme valjaisiin kiinnitettävät turvalenkit. Samalla kävi ilmi että osa luolakamastani oli kateissa jossain ja olisi parasta löytää ennen viikonloppua.

Keskiviikko, 3.3. 2010

Päivän oivallus: Inhoan omaa Gen-X -sukupolveani varmaan yhtä paljon kuin babyboomereita. Olemme eri tavalla tyhmiä ja lyhytnäköisiä, mutta yhtä paljon pahaa saamme epäilemättä aikaan.

Päivä oli aivan täynnä huonoja uutisia. Kun viime viikolla kusipääministeri sanoi ettei lukukausimaksuja yliopistoon ole pohdittu saattoi melkein arvata että hetken päästä tulisi ulos ilmoitus joka kertoo täysin päinvastaista. Yksi tapa lisätä tasaverotusta tämäkin, näkisin.

Omaan sähköpostiluukkuun kolahti myös lakkokäsky. Ottaen huomioon miten yliopistolaisten etuja koetetaan heikentää ei tunnu pahalta ajatus lyödä takaisin. Ei meille makseta kuin pähkinöitä mutta ei täällä kukaan ole tullakseen rikkaaksi. Työsuhteen varmuus lähti yliopistouudistuksen myötä jo ja nyt kun sairausajan palkka ja lomakertymät halutaan sotkea sekä työajat asettaa työnantajan yksipuolisen käskyn varaan (sunnuntaityötä määräyksestä, yay!) alkaa näyttää siltä ettei täällä enää tahdo tehdä työtä kukaan jolla on mitään muita vaihtoehtoja. Ja siltikin, jopa yhden päivän lakko on hitonmoinen sotku joka pilaa rutiinini.

Kiipeily oli heikonlaista. Loppuilta kului pohtiessa inhimillistä typeryyttä ja lyhytnäköisyyttä. Tahdon pois tästä maasta, tältä planeetalta, jonnekin missä on älyllistä elämää.

Torstai, 4.3. 2010

Päivän brittidystopia: Weaponizing Mozart

Raadoin töissä puoli kuuteen saakka ja sain lopulta tehtyä kaikki kriittiset hommat jotka oli saatava pois alta ennen lomaani. Sen jälkeen singahdin Neonhämärän ryhmätapaamiseen. Seuraavan pelin missaan koska unohdin maksaa ja koska olen Walesissa mutta hahmoni ei katoa jatkumosta minnekään.

Kotona aloitin oikeasti pakkaamisen. Sain juuri ja juuri kaiken tarvitsemani luolaroinan mahtumaan rinkkaani kun jätin pois kaikenlaista turhaa kuten vaihtovaatteet. Halutaan: muutama Bag of Holding.

Perjantai, 5.3. 2010

Päivän harjoitus: Prusik-narujen solmiminen. Sain tehdä tätä tosi monta kertaa.

Olin saanut kaikki olennaiset työt tehtyä ennen lomaa, mutta epäolennaisia riitti tällekin päivälle. Lopulta suljin työpostin, jätin puhelimen pöydälle ja siirryin liikuntaliikkeiden kautta kotiin.

Lopullisesta luolarinkastani tuli hirviö eikä siihen mahtuisi enää sukkaakaan lisää. Jos ostan jotain Britanniasta minulla ei ole aavistustakaan miten saan sen tuotua takaisin. Käsimatkatavarakin pursuaa yli.

Huomenna kohti luolia.

Lauantai, 6.3. 2010

Päivän kannustus: "Think about your national pride!"

Kerrankin olemme lähdössä ulkomaille inhimilliseen aikaan. Miri ja Velma poimivat minut Katajanokalta kymmenen aikoihin. Pääsemme Helsinki-Vantaalle ilman massiivista pahoinvointia tai univelkaa.

Lentomme lähtee puoleltapäivin. Sää on kaunis ja kirkas. Pystyn seuraamaan etenemistämme ikkunasta ja jopa tunnistamaan maaston muodoista missä suunnilleen olemme.

Etelä-Britanniassa ei ole vielä kesä, mutta kevät sentään. Lunta ei ole, lämpötila on 20 astetta korkeampi kuin Helsingissä. Tämä on tervetullut muutos oloihin. Tienvarsihuoltarilta saamme pahaa ruokaa. Ajamme Walesiin muuten katkotta, pysähdymme supermarketissa hakemassa vuoren ruokaa, ja sitten hankkiudumme South Wales Caving Club HQ:lle.

Päämajalla on paljon ihmisiä. Olemme harkinneet menevämme tänä iltana Guyn pubiin mutta sen sijaan jäämmekin istumaan iltaa Aberystwythin yliopiston luolaseuralaisten kanssa. Heillä on päällä hilpeä nousuhumala ja illan ohjelmana on olohuoneen penkkien koloista änkeytyminen. Minut yllytetään osallistumaan omituiseen sisäurheilulajiin. Saan harvinaisen "olen liian paksu" -kokemuksen kun jään lantioluustani kiinni penkin selkänojan ja istuimen väliin. Onneksi ihminen on kokoonpuristuva ja muu seurue saa minut työnnettyä läpi kolosta.

Sunnuntai, 7.3. 2010

Päivän riemunaihe: Oma luolamökki, omat avaimet, itsenäinen vapaus tutkia!

SWCC HQ, 51°49'32" N, 3°39'40" W

Herään ensimmäisenä suomalaisryhmästämme ja aamiaisen ääressä juttelen lisää aberystwythiläisten kanssa. Saan jännittäviä ehdotuksia viikkomme ohjelmaksi ("you should definitely do Daren Cilau, the 500 metre crawl at the beginning is no big deal!"). Käy ilmi ettei mökillä ole ensimmäistäkään SWCC:n jäsentä. Luoliin tarvittaisiin avaimet ja virallisten toimintaohjeiden mukaan ainoastaan SWCC:n Duty Officer saa jakaa näitä.

Ohjeita ei kuitenkaan ole noudatettu loputtoman tarkasti. Erään ei-jäsenen hallussa on luolamökin avaimet, ja hän on niiden avulla aika estotta jaellut avainkaapista luolien avaimia kaikille tarvitseville. Hän on itse lähdössä pois mökiltä, ja jättää avaimet minun haltuuni. Kenttäylennys Acting Duty Officeriksi enkä ole edes kerhon jäsen.

Vastuuni tiedostaen luen pikaisesti Duty Officerin manuaalin ja varmistan että kaikki on kuten pitääkin. Luoliin lähtevät ryhmät ovat jättäneet taululle lappuja paluuajoistaan ja avaimet on kuitattu pois asianmukaisesti. Pari SWCC:n ihmistä pistäytyy myös paikalla ja puistelee päätään ohjeiden noudattamattomuudelle, mutta ei heitäkään huvita jäädä mökille päivystämään ja niin jään avainten haltijaksi.

Luolakerhon byrokratiaan perehtyminen on kotoisaa puuhaa. Miri ja Velma käyvät shoppailemassa. Sen jälkeen kuittaamme itsellemme avaimen, heitäme vermeet päälle, järjestämme itsellemme calloutin eräästä paikallisesta ja lähdemme ylös nummelle.

Ogof Ffynnon Ddu II, 51°49'48" N, 3°39'2" W

OFD II on valtava sokkeloinen luolakompleksi todella monessa tasossa. Viimeksi täällä käydessämme olin täysin hukassa siitä missä olemme ja mihin suuntaan pitäisi mennä, eikä sen kerran jälkeen varsinaisesta luolasuunnistuksesta ole kovin paljon kokemusta karttunut. Maan alle astuminen on hieman huolettavaa.

Luola on yhtä kaunis, suuri ja sekava kuin muistankin. Kuljemme sisäänkäynnin lähellä edestakaisin varmistaaksemme että löydämme ulos. Lepakko viipottaa ohitsemme jättimäisessä eteiskammiossa. Vähitellen tunkeudumme syvemmälle. Meillä on yksinkertaiseena tavoitteena löytää valtava Gnome Passage joka on suunnilleen kolmas tila sisäänkäynnin jälkeen mutta harhaudumme omituisille syrjäpoluille.

Olen kolmikostamme selvästi heikoin suunnistaja ja alta aikayksikön olen täysin eksyksissä. Mirillä ja Velmalla on jotain ideaa siitä minne meidän pitäisi mennä. Olemme ottaneet luolan kartasta kuvia kameraamme ja navigoimme sen avulla.

Kolmen tunnin jälkeen sovittu aikamme alkaa loppua ja kiipeämme takaisin pinnalle vaikken yhtään malttaisi. Fiilikset ovat mahtavat. Juuri tällaista lomamme pitikin olla - ja mikä parasta, saimme lähteä penkomaan valtavaa luolaa ihan itse. Sen avaimet ovat yhä meidän hallussamme. SWCC:n maja on tyhjä, eli käytännössä meillä on viikon ajaksi käytössä ikioma maalaistalo 50 kilometriä pitkän luolakompleksin päällä. Voisin ehkä keksiä parannuksia tähän olotilaan mutten koe juuri nyt tarvitsevani niitä.

Suoritan paluubyrokratian acting duty officerin täsmällisyydellä. Syömme luolaruokaa ja koetamme lähteä pubiin. Guyn paikka on kiinni joten pysähdymme vähän isompaan paikkaan nimeltä Ancient Briton. Olen illan kuski. Vasemmanpuoleinen tieliikenne vaatii taas hieman totuttelua.

Ulkona on tähtikirkas yö. Koetamme sytyttää takkaa mutta jostain syystä kenelläkään meistä ei ole tulitikkuja. Väsymys kolkkaa minut nopeasti.

Maanantai, 8.3. 2010

Päivän sitaatti: "No food, no water, no callback. It's caving on the edge."

Vietän yön syvällä makuupussini uumenissa eikä minulla ole aamulla mitään halua ryömiä ulos. Mökissä on ihan naurettavan kylmä. Meidän täytynee tuikata koko tönö tuleen ensi yönä jos mielimme olla lämpimiä herätessämme.

Syödessämme aamiaista Martin-niminen paikallinen luolaihminen soittaa. Hän on luvannut viedä meidät OFD I:een tänään ja on saapumassa parin tunnin päästä. Odottaessamme väsäämme lehmänhäntämme loppuun.

Martin osoittautuu nelikymppiseksi poninhäntäiseksi eloisaksi kaveriksi. Puhelemme hänen kanssaan hetken siitä mitä haluaisimme tehdä ja nähdä, sitten suuntaamme alas mäkeä kohti luolan alinta sisäänkäyntiä.

OFD I, N 51°49'22" W 3°40'22"

Vaikka meillä olisi avain myös OFD I:een ei meidän pitäisi mennä sinne keskenämme. Täällä on paljon sääntöjä joita noudatetaan vain teoriassa, mutta OFD I:n pääsyrajoitukset eivät kuulu niihin. Luola on hyvin altis tulvimiselle ja virta joka sen läpi kulkee toimii myös läheisen talon veden lähteenä. Se ei ole läheskään yhtä sekava kuin OFD II ylempänä mäellä, mutta se on oloiltaan paljon arvaamattomampi.

Martin kuljettaa meitä suunnilleen samaa reittiä kuin viime vuonna. Veteen astuminen on edelleen hilpeä kokemus. Muistan monia paikkoja ja pari kertaa jopa tiedän mitä kautta pitäisi edetä seuraavaksi. Samalla Martin selittää meille luolanavigoinnin yleistä logiikkaa ja asoita joiden huomiointi on olennaista. Retki on informatiivinen, jopa valmentava; koetan painaa huolella mieleeni kaikki ohjeet joita jaetaan koska niille epäilemättä tulee käyttöä loppuviikosta.

Kiipeämme luolan korkeisiin osiin ja huomaamme kuinka kiven ja luolan luonne muuttuu. Kapeat ja korkeat veden kaivertamat käytävät vaihtuvat noustessa suuria kiviä täynnä oleviin kammioihin ja syviin kuiluihin. Kun on aika palata pohjalla sijaitsevan uloskäynnin luo luistelemme alas matalaa vesiliukumäkeä ja kiemurtelemme ahtaassa putkessa.

Poistuessamme olemme todella kuolleita ja ylös mökille kiipeäminen tuntuu lähes ylivoimaiselta. Emme silti ole vielä lopettaneet.

OFD II

Pysähdymme pikaisesti teellä ja jatkamme nummea ylös OFD II:n sisäänkäynnille. Martin näyttää meille luolanavigonnin keinoja oikeasti sokkeloisessa ympäristössä. Hän antaa meille myös ehdotuksen loppuviikon ohjelmasta: hän voisi perjantaina viedä meidät vuoren keskellä sijaitsevasta Cwm Dwrin sisäänkäynnistä alas ja tuoda meidät ylös OFD II:n kautta. Kuitenkin tämä edellyttäisi että ensin tutustuisimme itsenäisesti matkan molempiin päihin ja saisimme jotain kuvaa siitä miten hyvin moisen pitkän marssin jaksaisimme.

Täysin voipuneina raahaudumme tukikohdallemme. Lämmin suihku tuntuu taivaalliselta, pastasörsseli on jumalten ruokaa. Saamme jopa mökin lämmityksen päälle, yöllä ei tarvitse palella.

Tiistai, 9.3. 2010

Päivän nähtävyys: Maypole Ladder OFD II:n pohjalla

Alaspäin

Ogof Ffynnon Ddu on lopulta joukko veden kalkkikivikukkulaan kaivertamia käytäviä. Pinnalta maan alle pääsee useista sisäänkäynneistä. Koko luolaston läpi kulkee sen alimmalla tasolla virta, Main Stream, joka yhdistää verkoston eri osat toisiinsa oikeastaan ainoana väylänä. Luolan alin osa josta virta ilmaantuu maan alta pinnalle on OFD I. Korkein osa, johon ei vielä ole löydetty omaa maanpäällistä sisäänkäyntiä lainkaan on OFD III. Välissä on OFD II lähellä yläosaa ja Cwm Dwr siitä hieman alaspäin. Linnuntietä luolaston päästä päähän on jokunen kilometri.

Meidän tavoitteemme tälle päivälle on kulkea OFD II:n koko pituus ylhäältä alas ja palata samaa tietä takaisin. Kääntymispaikka on kohta jossa enimmäkseen kuiva OFD II päättyy Mainstreamiin. Olemme varanneet matkaan kuusi tuntia. Periaatteessa meidän pitäisi selvitä kevyellä varustuksella mutta varmuuden vuoksi kannamme mukanamme myös köyttä.

Alkuvaihe matkastamme on tuttua. Valtavasta Gnome Passagesta aloitamme laskeutumisemme syvyyksiin Corkscrew-nimistä lohkareikkoa pitkin. Sen pohjalla löydämme ensimmäisen virtaavan veden. Ylempien osien pölyisyys ja kulmikkuus vaihtuu Salubrious Passagen pehmeämpiin muotoihin. Seuraamme vuorenalaista puroa alas ja alemmas. Käytävän katkaisee syvä kuilu jonne vesi katoaa.

Kuilu pitää ylittää. Se ei ole suunnattoman leveä mutta reunat ovat liukkaat. Tämä on vain esimakua tulevasta. Selvittyämme aukon yli pääsemme kapeaan ja korkeaan kanjoniin. Sen pohjalle on 11 metriä ja juuri sinne meidän on selvittävä.

Laskeudun alas ensimmäisenä, ilman köyttä. Seinät ovat liukkaat mutta löydän niistä kelvollisesti otteita. Ei tämä sittenkään herkkua ole. Pohjalla olen polviani myöten vedessä. Kanjoni on ehkä puolen metrin levyinen ja kiemurainen kuin pakka serpentiiniä. Paikka on aika ahdistava. Alas tänne kyllä pääsemme, mutta samaa tietä palaaminen voi olla vaikeaa.

Pidämme neuvottelutuokion. Olemme melko lähellä määränpäätämme enkä haluaisi palata vielä. Tiedostamme että on mahdollista ettei tästä nouseminen välttämättä onnistu, ainakaan ajassa joka meillä on käytettävissämme. Mutta joka tapauksessa meidän on jossain vaiheessa tultava ylös tästä jos mielimme luolaston läpimarssin tehdä.

Viritämme kanjoniin köyden siinä toivossa että se auttaa paluukiipeilyämme. Sitten laskeudumme kaikki pohjalle ja lähdemme etenemään kiemurtelevaa kanjonin pohjaa pitkin. Tämä on Maypole Inlet, reitti jota pitkin OFD II:n alueella kerääntynyt vesi valuu alas päävirtaan. Se on ahdas, märkä ja tekee 180 asteen käännöksen aina muutaman metrin välein. Välillä kanjoniin on pudonnut kiviä jotka on joko ylitettävä tai alitettava. Eteneminen on hidasta.

Kiemurtelu tuntuu jatkuvan ikuisesti - ja sitten ahdas rotko aukeaa yhtäkkiä kuiluun josta vesi suihkuaa parikymmentä metriä alapuolellamme aukeavaan suurempaan kanjoniin. Olemme saavuttaneet päävirran. Teräksiset tikapuut johtavat alaspäin.

Kiipeämme tikkaita ja slingejä pitkin virtaan ja kävelemme pari mutkaa alavirtaan. Tilaa on enemmän ja olo on vapautuneempi. Vilkaisemme kelloa. Kolme tuntia kuudestamme on kulunut, aika palata takaisin.

Ylöspäin

Kiipeäminen takaisin Maypole Inletiin on märkää ja liukasta. Se myös aiheuttaa meille ensimmäisen varustetappiomme kun Mirin puhelin uppoaa kokonaan veteen ja lakkaa toimimasta. Se oli myös ainoa kellomme. Oho.

Jos emme ole ajoissa ulkona meidän peräämme lähetetään luolapelastuspartio. Olemme kuulleet näistä operaatioista emmekä tahdo aiheuttaa sellaista; jo ryhmän myöhästyminenkin käynnistää soitot kaikille lähiseudun luolaharrastajille jotka lähtevät etsimään kadonneita. Vielä toistaiseksi luolakerhon seinällä olevassa pelastuspartion raporttilistassa ei ole tälle vuodelle yhtään tapausta. Olisi noloa olla ensimmäinen.

Suikerramme kanjonin läpi ja saavutamme kohdan jossa meidän pitäisi kiivetä ylös. Köydestä huolimatta hetkellinen epätoivo valtaa: tännekö me nyt jäämme, pelastuspartion löydettäväksi? Sitten Velma löytää paljon helpomman reitin ylös kuin mitä tulimme alas; sen ja köyden avulla selviämme kanjonin ylempään osaan. Takaisin ja kuilun yli. Veden ääni vaimenee takanamme.

Olimme harkinneet katsovamme nähtävyyksiä paluumatkalla mutta ilman kelloa emme tiedä paljonko meillä on aikaa. Etenemme vauhdikkaasti. Syöksymme ylös Salubriousia, kapuamme Corkscrewta pitkin lähelle pintaa, kirmaamme ylimmän kerroksen kammioiden läpi. Sisäänkäynnille olemme jättäneet avaimet sekä varapuhelimen.

Pohjalle laskeutuminen vei kolme tuntia. Ylös tulimme puolessatoista. Olemme itsekin hämmästyneitä. Meillä ei ole mitään hätää tai kiirettä.

Olo on voittoisa. Loppuilta kuluu valokuvia katsellessa ja lukiessa. Vetäydyn nukkumaan ja näen unta veden täyttämiin kalkkikivirotkoihin putoamisesta. Omituista kyllä unet ovat enemmän hilpeitä kuin ahdistavia. Olen tuhoutumaton.

Keskiviikko, 10.3. 2010

Päivän liikennemerkki: Varokaa ankkaratsastajia

Jossakin Etelä-Walesissa

Parkkipaikka löytyy suoraan Up and Under -seikkailutarvikekaupan edestä. Car fu on tänään hämmästyttävä. Olemme päättäneet pitää vapaapäivän luolaretkistämme antaaksemme lihaksille tilaisuuden levätä. Eilisen jälkeen tämä tuntuu tarpeelliselta. Olen arponut jäädäkö SWCC:lle kirjoittamaan peliä vaiko lähteä mukaan shoppailemaan ja katselemaan maisemia. Shoppailu on voittanut.

Up and Under ei vieläkään tarjoile polveen asti yltäviä märkäpuvun sukkia, ja ne ovat oikeastaan ainoa varuste jota tarvitsisin. Muut täydentävät omaa kalustoaan. Kaupasta poistuttaessa Cardiff on liikenteeltään tukkoinen ja epämiellyttävä Tarvitsisin lisää harjoittelua vasemman puolen ajelussa mutten tahdo saada sitä kaupunkiajossa. Lupaudun ajamaan myöhemmin.

Ajelemme satunnaisiin suuntiin. Päädymme vastenmieliseen rapistuvaan pikkukylään tankkaamaan. Kun nälkä alkaa vaivata löydämme hieman siedettävämmän kylän ja sieltä pubin josta saa varsin kelvollista ravintoa. Sitten pääsen auton rattiin. Ajaminen rasittaa hermojani, samoin kuin muukin epämääräinen harhailu. En pidä nähtävyyksien katselemisesta, en pidä brittiläisestä liikenteestä, olen kärttyisä ja hankala.

Lähellä Penwylltiä samoilemme vesiputoukselle jonka ympärilä on kaunista luontoa ja hienoa kiveä. Paikka on kieltämättä hieno mutta henkinen oloni on edelleen penseä. Kiipeän pois putoukselta jyrkkää puroa pitkin vain saadakseni tehdä jotain. Lepopäivä on täydellisesti romuttanut tyynen oloni. Kaipaan tekemistä.

Palatessamme SWCC:lle on jo pimeää. Pihalle haluaa leiriytyä ihmisiä. Suomalaistyypillisesti totean että kaipa he siinä saavat olla, mutta sitten paikalle ilmestyy oikeita SWCC-läisiä jotka muistuttavat että leiriytyminen ilman etukäteislupaa täällä on itse asiassa kiellettyä. Ei ole mukavaa palata leiriläisten luo kertomaan että toisin kuin aiemmin sanoin he eivät sittenkään saa jäädä pihallemme.

Torstai, 11.3. 2010

Päivän rakennustarvike: Betonirengas

Cwm Dwr, 51°49'37" N, 3°39'35" W

Vain ehkä sadan metrien päässä luolamökistä on vanha louhos. Louhoksen eräässä seinässä on luukku ja sen takana pino pisaran muotoisia betonirenkaita johtaa suoraan alaspäin. Tämä on Cwm Dwr, luolien sisäänkäynnistä rankin toistaiseksi näkemämme. Alan ymmärtää mitä eräs opasehdokkaamme tarkoitti sanoessaan olevansa väärän muotoinen tähän luolaan.

Betoni on ilmeisesti parempi lämmönjohde kuin kivi koska betonirenkaiden sisään ahtautuessa tulee heti tolkuttoman kylmä. Renkaiden jälkeen seuraa lisää laskeutumista. Varmaan 15 metrin hankalan kiipeämisen jälkeen olen pohjalla. Seuraavaksi kokeilen onko täältä mahdollista päästä vielä ylöskin ja se osoittautuu vielä vaikeammaksi. Jalkani ovat liian pitkät järkevään betonirenkaissa kiipeilyyn joten joudun käyttämään kokovartalojammitekniikkaa päästäkseni ylös. Kymmenen metrin korkeudessa ja varmistamattomana tämä ei ole hauskaa. Osoitettuani että ylös kipuaminen on mahdollista joudun vielä palaamaan pohjalle. Olen aika jäässä. Muille laskeutuminen on helpompaa, lyhyistä raajoista on hyötyä.

Kiven sisässä vähitellen lämpenen. Cwm Dwr pysyy ahtaana änkeytymisharjoituksena. Meille on annettu pointtereita joita seurata mutta lopulta luola on varsin suoraviivainen. Ryömimme ja kiemurtelemme pitkin tunnelia ja päädymme lopulta pieneen kammioon josta lähtee aivan naurettavan matala ja kapea sorapohjainen tunneli. Tätäkö meidän pitäisi ryömiä sata metriä? Ei tällä rohkeudella.

Ylös putkea pitkin kiipiminen on vielä tuskallisempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Ulkona vilkaisemme karttaa ja tajuamme että olimmekin jo paljon pidemmällä kapeikossa kuin kuvittelimme ja että loppuryömintä olisi ollut vain 20 eikä 100 metriä. Siitä olisimme ehkä selvinnneet. Pohdimme paluuta, mutta minä en tahdo enää koskaan nousta ylös Cwm Dwrin betonirenkaista. Jos vielä menen siitä alas aion tulla ulos jotain toista reittiä.

OFD II

Klaustrofobian voitettua palaamme suuremman luolan kimppuun. OFD II:n sisäänkäynnin ympärillä on vielä monia paikkoja joissa emme ole vielä ehtineet käydä ja pari sunnuntaina näkemäämme paikkaa kummastuttaa meitä. Tutkimme niitä ja löydämme kammioita joita ei ole jaksettu merkitä koko luolan kartoitukseen. Ihmekös tuo kun kartta näyttää jo nykyisellään matojen ryhmäseksiltä; jos jokin väylä ei ole yleisessä käytössä, on sitä turha merkitä sotkemaan. Tietysti tästä on se hinta että eksynyt luolatutkija ei niin helposti hahmota missä on.

Hienoisia maanalaisen suunnistustaidon rippeitä tarttuu minuunkin tutkiessamme Gnome Passagen kaukaisinta päätä. Eräästä sivuhaarasta löytyy pikatie takaisin alkuun - mutta sen katkaisee valtava pudotus syvällä alempana kulkevaan Northern Canyon -nimiseen rotkoon. Emme yritä ylittää kuilua.

Mökissä

Ruuan ääressä pohdimme seuraavaa päivää. Olemme kaikki kovasti halukkaita huomenna koettamaan pitkää reissua Cwm Dwrista OFD II:een vaikkemme tänään pitkälle päässeetkään. Pari kohtaa matkan varrella kuitenkin hirvittää meitä.

Mökille putoaa myös Chris-niminen SWCC-läinen jonka kanssa jäämme juttelemaan. Hän kertoo meille hillittömiä tarinoita 27 tuntia kestäneistä luolapelastusoperaatioista, aukkoihin pudonneista lampaista ja edessämme olevasta läpiretkestä. Pohdimme myös yhdessä OFD III:n eli verkoston itäisimpien osien mysteereitä. Kaikkialla muualla virran yläpuolelta on löydetty suuria tunneliverkostoja mutta OFD III:sta nämä näyttävät puuttuvan täysin. Jostain vesi kuitenkin kulkee sielläkin ja virran tasossa on suuria kammioita. Kolmosta ei ole myöskään tutkittu läheskään kokonaan: pitkä ja korkea rotko nimeltään The Traverses on vain keskikorkeudeltaan kuljettu, eikä kukaan taida edes tietää mitä sen pohjalla tai yläosassa on.

Chris kertoo myös luolamökin ideologisia periaatteita: ei radiota, ei televisiota, ei nettiä, ei valmiiksi purkitettua musiikkia. Mökille ei kunnolla kuulu edes kännykkä. Vaikka toisin voisi kuvitella, huomaan pitäväni näiden periaatteiden mukaisesta elämästä. En väitä ettenkö kaipaisi verkkoyhteyttä mutta kun sitä ei ole ei tule haaskattua aikaa mihinkään luolaharrastuksen ulkopuoliseen. SWCC:n päämajalla elämä on vain nukkumista, syömistä ja luolia, enkä ainakaan nyt edes kaipaa mitään muuta.

Perjantai, 12.3. 2010

Päivän henkimaailman asia: Mieliala on kääntäen verrannollinen etäisyyteen maanpinnasta.

Koska minä ja Miri olemme niin saman kokoisia olemme onnistuneet käyttämään haalareitamme ristiin viimeiset kaksi päivää. Huolimatta tästä ilmeisestä pätemättömyyden osoituksesta uskallamme lähteä Cwm Dwrin suuntaan heti kun Martin pääsee paikalle.

Lähtöfiilis on asiankuuluvan hermostunut. Tästä tulee sekä ajallisesti että etäisyydellisisti pisin maanalainen retkemme koskaan. Ulkona tihuttaa tuon tuostakin vettä mutta maan alla mitään suurempaa tulvaa ei ole luvassa. Kuulemma.

Alaspäin: Cwm Dwr

Singahdamme sisäänkäynniltä kohtaan johon etenemisemme viimeksi tyssäsi salamannopeasti. Martin sukeltaa sisään ja seuraamme perässä. Tulen viimeisenä, luolasäkki riesanani.

Ryömintäosuus on ahdas, muttei niin ahdas kuin pelkäsin. Tönin säkkiä edelläni ja kiskon itseäni pääasiassa käsivoimin, jalkani ovat liian pitkät että voisin kunnolla käyttää niitä täältä. Lopulta ryömintä osoittautuu yllättävänkin lyhyeksi ja pienen kiertymisen jälkeen kapuan tilavampaan käytävään.

Seuraavaksi vastaamme tulee Cwm Dwrin lohkaretukos (boulder choke). Se on älyttömän kokoinen kasa pieniä lohkareita joiden välistä pitää pujotella tiettyä reittiä päästäkseen eteenpäin. Vääriä reittejä riittää. Chris sanoi eilen illalla joskus kiipeilleensä lohkareikkoa ylös pitkään löytämättä sen loppua lainkaan.

Lohkareiden väliset ahtautumiset ovat tiukkoja ja hankalia, mutta niiden välissä on suurempia tiloja joissa levähtää hetki. Reittimme on sekava kuin keravalainen liikenne enkä tajua lainkaan miten olisimme itsenäisesti löytäneet tiemme tästä läpi alta kolmen tunnin.

Lohkaretukoksen toisella puolella aukeaa helppokulkuinen maasto. Martin kertoo meille tarinaa 140-kiloisesta luolatutkijasankarista jonka hän oli joskus saanut suunnilleen pakottaa poistumaan Cwm Dwrista lohkaretukoksen ja ryöminnän läpi. Ymmärrän hyvin kaverin fiilikset: jos minulle kerrottaisiin että täältä pitäisi palata samaa tietä saattaisi uloskäyntiputken alapuolella tulle aika vahva "en ala" -olo.

Alamme kuulla veden kohinaa samalla kun kiven luonne muuttuu. Tulemme risteykseen. Jos lähtisimme oikealle, päätyisimme OFD I:een. Sen sijaan etenemme vasemmalle ja omituisen kivimuodostelman ohitettuamme edessämme on Main Stream. Vaihdan otsalamppuuni tuoreet paristot.

Pohjalla: Main Stream

Kuljemme ylävirtaan. Ensimmäinen tunneli virrassa on matala ja leveä ja vaatii kyyryssä kulkemista. Vesisateilu ei ainakaan täällä ole pintaa tai virtausnopeutta kasvattanut, jalat kastuvat vasta kun käytävä muuttuu korkeammaksi ja virta syvemmäksi.

Saappaat ovat pian täynnä vettä. Ensin kahlaan polviani myöten, sitten vastaan tulee syvempi allas jossa vettä onkin yhtäkkiä kainaloihin asti, toinen, useampi. Vesi on pirun kylmää. Alan tajuta miksi täällä käyneet saksalaiset ovat kuulemma olleet sitä mieltä ettei retkeä voi tehdä ilman märkäpukua. Kuitenkaan en itse moista kaipaa, koska kerrastoni ja väliasuni ovat edelleen aivan mahtavia. Olen likomärkä mutta aina kun nousen vedestä lämpenen taas. Poikkeuksena tähän ovat jalkani: kannan suurissa saappaissani varmaan litratolkulla kylmää luolavettä joka hidastaa askeltani ja viilentää neopreenisukissa olevia varpaitani. Kaadan veden altaiden välillä pois vain saadakseni pian uuden annoksen.

Virta mutkittelee eteenpäin. Kivi on mustaa ja askeliaan täytyy varoa. Pohja ei suinkaan ole tasainen eivätkä suuret altaat ole ainoa syvä kohta: juuri jalan kokoisia yksittäisiä reikiä pohjassa riittää ja veden läpi niitä on mahdoton nähdä ennenkuin niihin astuu. En todellakaan tahdo taittaa jalkaani täällä.

Löydämme itsemme maanalaisen kosken alapäästä. Mustan kiven läpi kulkee kirkkaita valkoisia juovia. Olemme saavuttaneet Marble Showers -sarjan. Paikka on uskomattoman näköinen ja koskien kiipeily on metkaa. Välillä veden päällä on kuljettava poikkaritekniikalla.

Ehkä sadan metrin välein (?) luolan seiniin on kiinnitetty korpun kokoisia hopeisia levyjä. Ne ovat merkkeinä paikoista joissa voi nousta virrasta korkeampiin tunneleihin. Tulvan sattuessa luolatutkijan ainoa toivo selvitä täältä hengissä on tunnistaa merkit ajoissa ja kiivetä ylös ennen kuin virtaus vie mennessään.

Nytkään emme voi kulkea virrassa aivan koko matkaa. Great Oxbow on kohta jossa nousemme vedestä kiertääksemme kohdan jossa tunneli sukeltaa kokonaan veden alle. Lenkin jälkeen palaamme virtaan kohtaamaan lisää syviä altaita.

Virrassa matkustaminen on hämmästyttävää. Pidän paikkani seurueen viimeisenä, etenen hitaasti ja varovasti. On hieman kylmä mutta ennen kaikkea vallitsee hämmästys hienosta maanalaisesta maailmasta. Ajantaju hämärtyy, mutta ehkä parin tunnin jälkeen tajuan yhtäkkiä tunnistavani virran mutkan. Hetkeä myöhemmin olemme Maypole Ladderin pohjalla.

Ylöspäin: OFD II

Virrasta Maypole Inletiin kiipeäminen onnistuu nähtävästi ilman köyttäkin. Sen sijaan kiemurtelevassa kanjonissa käy selväksi että voimani ovat täysin lopussa. Martinin reitti kiivetä ylös kanjonista on hieman eri kuin aiemmin käyttämämme ja puolivälissä seinää tajuan että kumisaappaissani ei ole enää lainkaan kitkaa. En tiedä johtuuko tämä silkasta voimattomuudesta vai onko joku lisännyt luolan veteen saippuaa mutta tajuan etten yksinkertaisesti pääse tätä ylös ilman köyttä. Onneksi köysikin on tarjolla. Toisin kuin tervejärkinen kiipeilijä tekisi Martin ei kiinnitä sitä kiveen vaan omaan vyöhönsä.

Paluumatka kuluu kooman rajoilla. Yhtäkkiä minulla ei ole tietoakaan tasapainosta, ajatukseni harhailevat, energiataso on nollassa. Haluaisin vain nopeasti ulos ja vaakatasoon mutta sen sijaan käymmekin vielä vilkaisemassa uloskäynnin vieressä sijaitsevaa Mini-Columnsia. Luolamuodot eivät sillä hetkellä kiinnosta minua lainkaan.

Käy ilmi että Mini-Coluneilta pääsee uloskäynnille jännittävän ja hieman negatiivisen laskeutumisen kautta, mutta voimamme eivät riitä tähän. Martin on ainoa joka laskeutuu nopeinta tietä, me muut kierrämme. Kompuroin matkalla uloskäynnille niin pahasti että katson tehneeni täsmälleen oikean valinnan.

Kello on yli viiden kun viimein horjumme ulos ilta-aurinkoon OFD II:n uloskäynniltä. Linnuntietä olemme kulkeneet vain 700 metriä (ja nousseet ehkä satakunta), maan alla kuljimme useita kilometrejä. Emme pitäneet juuri lainkaan taukoa ja siltä kyllä tuntuukin.

Palaamme majalle. Jalat ovat täysin jäässä ja olen henkisesti voipunut. Valitan kengistäni kadonnutta kitkaa ja voimattomuutta ja Martin suosittelee järkevämpää luolaevästä ensi kerralle. Kieltämättä pelkkä suklaa ei noin pitkälle operaatiolle ole välttämättä optimaalinen ratkaisu.

Suihku on taivaallinen kokemus. Luolakerho on täyttymässä ihmisistä. Readingin yliopiston luolakerho on tullut tänne viettämään Reunion Weekendiä, mutta me emme heidän kanssaan juuri bondaa. Käymme kaupassa ja pubissa, sitten uni kolkkaa.

Lauantai, 13.3. 2010

Päivän ohimennen kuultu: "Yeah, post-traumatic stress disorder, that's what got me in Northern Ireland. It got me a discharge but the doctors just told me to 'deal with it'. So I did, by smoking huge amounts of ganja."

Luolamökissä elämiseen on löytynyt rutiini. Aamulla herään varhain ja syön lautasellisen mysliä sekä päivitän muistiinpanojani eilisen tapahtumista. Muiden herätessä syödään yhteinen tukeva aamiainen ja arvotaan päivälle kohde. Otetaan surveysta kuvia, järjestetään callout, pukeudutaan. Puoleltapäivin ollaan valitun luolan sisäänkäynnillä ja sitten vietetään tunteja maan alla. Alkuillasta palataan pinnalle, käydään suihkussa, ripustetaan luolakamat kuivumaan ja tehdään jättiannos pastaa. Loppuilta valitetaan kipeitä jäseniä, luetaan ja käydään kaupassa tai pubissa.

Tänään on käytännössä viimeinen päivämme mökillä. Talo on täynnä readingilaisia jotka ovat myös lähdössä maan alle. Eilisen fyysinen ja henkinen väsymys tuntuu edelleen mutta sittenkin taitaa olla välttämätöntä käyttää viimeinen tilaisuutemme ja tehdä pikainen kurkistus luolaan.

OFD II

Uupumukseni helpottaa kun pääsen takaisin kivisiin käytäviin. Meillä ei ole tänään kovin kunnianhimoisia tavoitteita: kukaan meistä ei halua koettaa saada aikaan nopeusennätystä tai kiivetä jostain mistä ei aiemmin ole päässyt. Sen sijaan päätämme lähteä katselemaan meille vielä vieraita paikkoja.

Yllättäen näitä riittää. OFD:n viidestäkymmenestä kilometristä käytäviä olemme nähneet korkeintaan kymmenesosan. Loput luolasta alkavat olla hankalammin tavoitettavia ja päätämme koettaa avata itsellemme reittiä joihinkin näistä osista. Suuntaamme kohti itää ja OFD III:a. Varsinaisesti sinne päästäksemme meidän pitäisi laskeutua virtaan ja edetä sitä pitkin mutta me pyrimme oikeastaan vaan löytämään reitin surveyssä esiintyneelle näköalaikkunalle paikassa nimeltä Top Waterfall. Samalla harjoittelemme luolanavigointia. Olen tässä edelleen aika hyödytön.

Löydämme säkkipillin sisustalta näyttävän Bagpipe Chamberin ja jatkamme siitä pitkää kiemurtelevaa käytävää pitkin. Se on kuin kuiva versio Maypole Inletistä ja harjoittelemme poikkikulkutekniikoitamme kulkiessamme. Yhtäkkiä reittimme katkeaa lattiassa olevaan valtavaan aukkoon. Tämä oli näkynyt kartoituksessakin. Allamme on Chasm, valtava pohjois-eteläsuuntainen kuilu.

Onnistun ylittämään tai oikeammin kiertämään aukon mutta sen takana odottaakin toinen samanlainen. Tästä on turha lähteä näillä voimilla enää eteenpäin. Takaisin palaaminen osoittautuu haastavammaksi mutta onneksi meillä on köysi ja taidot varmistaa.

Palaamme sisäänkäynnin lähelle. Etsimme reittejä Columneihin tai Labyrinthiin mutta sen sijaan löydämme vaan kaikkea omituista kuten mutaisen putken joka johtaa ei-minnekään. Vähitellen selviytymiskykymme taantuu tasolle jossa toteamme että on vain parempi nousta takaisin maan pinnalle tältä erää.

Pinnalla

Klubilla saamme väistellä readingiläisiä syödessämme. Muilla paikallaolevilla luolaseuroilla on makeet logot ja sloganit kuten "in the dark since 1968" tai "exploring the deepest holes and tightest cracks in Britain". Päätämme että mekin tarvitsemme moiset ja ryhdymme luovaan työhön.

Hengaamme lisää Chrisin kanssa. Ostamme OFD:n täysikokoisen kartoituksen ripustettavaksi tulevan kerhohuoneemme seinälle. Anomme myös jäsenyyttä SWCC:ssä ja hakemusten täyttämisen jälkeen meistä tulee provisional membereitä. Nyt saamme ehkä nukkua jäsenille tarkoitetuissa makuuhuoneissa. Chris esittelee meille Survex-nimisellä ohjelmalla tehtyä kolmiulotteista karttaa luolastosta. Näkymä on karkea mutta silti pirun vaikuttava. Tahtoisin sellaisen kotiin. Ehkä vaan skannaan ostamamme paperit ja teen 3D-mallin Google SketchUpilla. Voisi mennä vuosi tai pari.

Sunnuntai, 14.3. 2010

Päivän elämäntapamuutos: Olen lakannut vihaamasta tekstitiviestien kirjoittamista kun hahmoni hankki minulle puhelimen jolla se ei ole enää silkkaa tuskaa.

Heräämme seitsemältä, syömme varhaisen aamiaisen ja viimeistelemme pakkaamisen. Haalarini ovat jälleen ottaneet reippaasti damagea ahkerasta luolamöyrinnästä ja ovat polvista täysin riekaleina. Seuraavaksi ostan oikeat profet luolahaalarit, eihän näistä raksavetimistä ole mihinkään. Toisaalta niiden sijoittaminen roskikseen mahdollistaa tavarani mahduttamisen rinkkaan.

Viikko luolamökissä on ollut minulle sopivan pitkä aika. Fyysinen väsymys on tehnyt mahdottomaksi tehdä asioita joita vielä tahtoisi. Toki haluaisin alkaa lähteä tunkeutumaan syvemmälle virtaan tai katselemaan vaikeampia paikkoja ja ehkä koettaa omin voimin Cwm Dwr - OFD II -retkeä, mutta oikeasti en enää jaksa. Aivan vielä ei ole zenmäinen tyyneys luolaluostariympäristöstä karissut mutta pelkään että sekin olisi pian lähdössä. Aika on mennä.

Hyvästelemme paikalliset ja lähdemme tien päälle. Kolmen tunnin paluumatka on puuduttavan pitkä. Ajan loppuosan ja runsaan avun turvin onnistun olemaan eksymättä lentoaseman läheisiin liikenneympyröihin. Miksi oi miksi näiden ihmisten liikenteen pitää olla tälläkin tavoin vaikeaa? Ihan kuin muutenkaan ei olisi riittävän monimutkaista arpoa mihin suuntaan pitäisi mennä.

Lentoasemalla on tylsää. Koetan aikani kuluksi livahtaa sinne kuuluviin langattomiin verkkoihin. Se osoittautuu vaikeaksi. Toista oli kymmenen vuotta sitten kun saattoi vaan tcpdumpilla kuunnella ohi lentävästä bittivirrasta pari salasanaa ja sitten ottaa ne omaan käyttöön. Nyt kaikki on kryptattua ja vaikeaa. Miksei lentoasema voi vaan suosiolla tarjota ilmaista verkkoa? Sentään Helsinki-Vantaa on tässä jo siirtynyt sivistyksen kärkeen, mutta tietenkin Heathrow on vuosia jäljessä.

Turvatarkastus menee yllättävän vaivattomasti. Varmaan ensimmäistä kertaa koskaan en piipitä mennessäni metallinilmaisimen läpi eikä kukaan koeta loukata kannettavani yksityisyyttä. Lentokoneessa istuminen on koomainen kokemus. Pilvipeitteen alla keväinen Britannia vaihtuu lumiseksi Fennoskandiaksi.

Helsingissä pakkasta on yli 10 astetta. Ostamamme valtava luolakartta selviää perille muiden matkatavaroiden joukossa ja vioittumattomana. Saan kyydin kotiin. En edes koeta purkaa mutaisia matkatavaroitani vielä tänään vaan vajoan suoraan petiin. Toivon että näen unta luolista.

Maanantai, 15.3. 2010

Päivän teema: Lomaltapaluu ilman laskuvarjoa

Ensi kerralla muistetaan ottaa ainakin yksi toipumispäivä kotona ennen kuin vaihdetaan toimintalomalta työntekoon. Viikon aikana oli ehtinyt hajota kaikenlaista kummaa museon järjestelmissä ja vaikka enimmäkseen ne olikin saatu korjattua saman tien oli samalla ilmestynyt outoja haavoittuvuuksia, töitä jotka pitäisi tehdä ja kaikkea muuta välttämätöntä. Lisäksi henkisesti olin vieläkin aivan kiven sisällä. Sentään poissaolon aikana oli selvinnyt ettei meidän tarvitse mennä lakkoon ja että olimme saaneet sivistyneen työehtosopimuksen.

Yllättäen työpäivä ei ollut produktiivisimpiani. Kotiin palattuani olisin voinut mennä saman tien nukkumaan mutta luolavermeet oli pakko pestä nyt tai tulokset olisivat kauheat. Ehdin myös esitellä Tainalle kuvia, videoita ja luolakarttaa sekä hieman kirjoittaa huomista peliä.

Tiistai, 16.3. 2010

Päivän tehoton Hitler-kortti: "He haukkuivat häntä natsiksi. Se on kai jokin poliitinen puolue hänen kotiajassaan?"

Nerokkaan suunnittelun sarja vain jatkui. Olin sopinut pelin tälle päivälle vaikka olisin edelleen tahtonut vain relata. Olin tietty suunnitellut valtaosan pelistä valmiiksi jo pari viikkoa sitten mutta Walesissa ollessani unohdin oikeastaan kaiken mitä olin kirjoittanut. Töistä päästyäni käytin pari tuntia vimmaiseen kertaamiseen, illan pelasimme.

Viimeistelyn puute näkyi pelissä. Juoni ja teemat olivat kyllä monimutkaisia mutta pelin rakenne luisui täysin käsistäni ja rytmi oli ala-arvoinen. Jo nyt on pöh. Sentään etniset stereotypiat voivat hyvin.

Keskiviikko, 17.3. 2010

Päivän havainto: Projektorin vieressä istuminen tosiaan nukuttaa. Pitänee hieman säätää pelinjohtamiskäytäntöjä.

Pyhän Patrikin päivälle suunniteltu kiipeily peruuntui. Energiataso ei kertakaikkiaan riittänyt seinille hyppimiseen. Sen sijaan katselin viimein Hurt Lockerin. En lopulta pitänyt sitä Bigelowin parhaimpana tuotoksena. Teemat olivat edelleen hyviä joskin ohjaajan aiemmista töistä hyvin tuttuja, mutta olisin kaivannut jotain juonen näköistä. Nykyisellään leffa jäi vaan aika tyypilliseksi "sota on tosi satunnaista" -tarinaksi, ja vaikka tämä onkin realistista, ei se oikeastaan ollut kauhean kiinnostavaa.

Vihdoinkin sain pakotettua itseni nukkumaan kunnon yöunet. Edelleen sekä töissä että vapaa-ajalla on kasa rästihommia joita pitäisi tehdä, mutta ehkä puutun niihin huomenna.

Torstai, 18.3. 2010

Päivän kehittymistarve: Täytynee opetella Tomcat-ylläpitäjäksi

Töissäkin inspiraatio välillä tulee ja välillä menee. Tänään oli loman päättymisen jälkeen ensimmäinen oikeasti tehokas työpäivä jolloin sain asioita kunnolla aikaan. Olo oli edelleen vähän kevätväsynyt ja arvoin mihin voisin käyttää kaksi jäljelläolevaa lomapäivääni.

Pääsin vihdoin jopa kiipeilemään, tosin vain Myllypurossa. Se sujui aika surkeasti. Kuvittelisi että luolissa möyrintä kävisi sekin liikunnasta ja pitäisi kiipeilyvirettä yllä mutta näköjään asiat eivät toimi niin.

Perjantai, 19.3. 2010

Päivän korvamato: Guyz Nite - Die Hard

Työsäädön ohella havaitsin tulleeni temmatuksi mukaan Ropecon-ohjelmaan. Tämä oli hyvä koska ohjelmaidea oli loistava ja oma osuuteni siinä oli juuri ydinosaamisalueellani. Kotiin selvittyäni istuin heti kirjoittamaan osuuttani. Kaikki ne osat joissa olen huono on jo tehty toisaalla joten minulle jäi ainoastaan ne asiat jotka osaan ja joista pidän.

Viikonlopun suunnitelma on vain maata ja relata. Saapa nähdä osaanko moista.

Viikonloppu, 20.-21.3. 2010

Ajankohdan vinkeä vempele: RepRap

Itselleni lupaama lepoviikonloppu toteutui. Käytännössä aika kului pelinkirjoittamiseen, piirtämiseen ja Ozin katsomiseen.

Peliprojekteja olisi taas käynnissä ainakin kolme, plus ehkä neljään muuhun pitäisi tehdä asioita. Onneksi noista vaan yksi on akuutisti käynnissä oleva operaatio ja sen kirjoittelu sujuu hyvim. Toisella on deadline mutta materiaalia on jo paljon olemassa eikä tarvitse kuin kirjoittaa päälle lisää. Kolmas odottaa inputtia toisaalta.

Ajatukset olivat edelleen luolissa ja puhelin paljon muun harrastajaporukan kanssa. Takaisin maan alle pitäisi päästä, sitä ennen olisi tarpeen uusia haalari ja harjoitella köysitekniikoita.

Maanantai, 22.3. 2010

Päivän oppimiskokemus: Kun luolassa on tullut kiipeiltyä hullunrohkeasti ilman köysiä, ei liidaaminen tunnu läheskään niin pelottavalta.

Paras tapa aloittaa uusi työviikko on istuskella leppoisasti livekokoisen giganotosaurus caroliniin luurangon alla ja konffata sauruksen jalkojen juuressa sijaitsevaa palvelinta. Jokaisen kahdeksanvuotiaan pikkupojan unelma, luulisin.

Kiipeileminen sujui jo vähän viime kertaa paremmin. Ulkona näytti yllättävän keväiseltä. Kohta varmaan voisi vesisateiden alun kunniaksi ottaa fillarin taas työmatkakäyttöön.

Tiistai, 23.3. 2010

Päivän turhauttava työ: Mahdollisesti vuotaneiden salasanojen etsiminen

Order of the Stickin prequel-sarjakuvia oli suositeltu minulle jo aiemminkin, mutta vasta nyt sain oikeasti hankittua ne. Luin On the Origin of PCsin ja Start of Darknessin yhdeltä istumalta. Etenkin Start of Darkness oli todella laadukasta tavaraa. Tarinan kahden pääpahiksen historia esitti toisen sympaattisena muttei tippaakaan vesittänyt toisen pahiksen ilkeyttä tai pelottavuutta, mikä oli jo sellaisenaan melkoinen saavutus tarinankertojalta.

Päivään mahtui myös luolatutkimusseuran logon viilailua. Joskus meilläkin vielä tulee olemaan makeet T-paidat.

Keskiviikko, 24.3. 2010

Päivän sana: Kohereeri. Onpa hassu.

Etätyöpäivien suuri kompastuskivi on, että jossain vaiheessa päivää pitäisi syödä jotain. Tällöin tulee aivan liian helposti vilkaistua ruokakaappeihin, paikannettua jotain tähteitä ja koetettua tehdä niistä jotain. Minulle tämä on ongelma, koska en koskaan muista että kykyni kombottaa kelvollisia ruoka-aineita hyväksi ruuaksi on liki 0. Tämänpäiväinen pasta-pähkinä-sipuliviritys sentään oli syötävissä mutta ei se kyllä hyvää ollut.

Toisaalta etätyöpäivänä voi standardien alkaessa tulla korvista lähteä ulos vaikkapa katselemaan hämmästyttävän näköistä sulavaa merta. Sääprofetiat lupasivat meille kesään asti jatkuvaa lunta ja jäätä. Voin vain arvata että lähiseudun klimatologiakriittiset kuvittelevat tämän validoivan heidän luottamuksensa siihen ettei pallon ilmasto ole ainakaan läpenemässä tai ainakaan inhimillisen toiminnan vaikutuksesta.

Torstai, 25.3. 2010

Päivän tietoturvallinen käsittämättömyys: PHP:n jokseenkin reippaat oikeusvaatimukset IIS:in alla.

Tietohallinnon palaveri museon uuden johtajan kanssa vei suurimman osan aamupäivää. Se oli kommunikatiivisesti hankala kokemus ja olisi voinut olla kaikkea muuta kuin rakentava, mutta lopulta luulen että saimme käsiteltyä tarpeellisia asioita ja jopa ymmärrettyä toisiamme hieman.

Olen aika tavalla eri aaltopituudella kuin muut museon IT-ihmiset, pääasiassa koska oma osaamiseni ja vastuualueeni on nimenomaan tekniikan ruuvit ja mutterit (tai bitit ja paketit), ei niiden soveltaminen yhteen luonnontieteiden vaatimusten kanssa. Pienessä ryhmässä tämä on välttämätön työnjako mutta mukana tulee kaikenlaisia riskejä ja kommunikaatiohäiriöt eri kieltä puhuvien ihmisten välillä ovat varmaan potentiaalisesti vakavimmat. Asia johon voisi yrittää kiinnittää paljon huomiota tai käy huonosti.

Kiipeily Tapanilassa oli ala-arvoista, viestintä yksityiselämässäni ei ollut paljon parempaa. Olipa hankala ja kulmikas päivä.

Perjantai, 26.3. 2010

Päivän musavideo: Louis Armstrong - What a Wonderful World (Death Metal Version)

Museon YT-kokous kesti kolme tuntia mutta oli kuitenkin aika tarpeellinen tilaisuus. Sen jälkeen töistä kiinni saaminen oli valitettavan hankalaa, varsinkin kun kaikki hommat tuntuivat olevan suunnittelua ja byrokratiaa. Yleensä minulla ei ole mitään kumpaakaan vastaan mutta viime aikoina niitä on ollut aika tavalla tarpeeksi.

Kotona ryhdistäydyin ja skannasin Ogof Ffynnon Ddun luolakartan valmiiksi. Lopputulos oli 430 x 110 cm kuvahirviö, mutta nytpä on sitten Photoshop-doku johon voi lisätä kerroksiksi tekemiämme retkiä. Yritin piirtää karttaan näitä ja tajusin ettei minulla monessa kohdassa ollut aavistustakaan missä lopulta olimme olleet tai miten sinne pääsimme. Hyvä luolasuunnistaja minusta vielä tulee.

Viikonloppu, 27. - 28.3. 2010

Ajankohdan unipuuha: Loputtoman luolakartan piirtäminen. Selvästi perjantain skannausoperaatio oli liikaa hauraalle mielenterveydelleni.

Kaisa oli työssä kiinalaisessa antiikkihuonekaluliikkeessä ja pistäydyin siellä. Myynnissä olevat mööpelit olivat järjettömän kalliita. Olen selvästi Ikean ja kirpputorien pilaama kun olen vähällä pyörtyä nähdessäni kaapin jossa on neljän tonnin hintalappu. Toisaalta kalusteet olivat kyllä hurjan kauniita. Ehkä onneksi kotona ei ole tilaa tällaisille, koska pelkään että jos alkaa ostaa tiibetiläisiä puukaappeja ei siitä tule loppua ennenkuin koko asunto on kuin kungfu-leffasta.

Lauantai-iltaan osuneen Earth Hourin aikaan lähdin kävelylle. Katajanokan terminaalin puolella mitään pimenemistä ei huomannut mutta toisella rannalla yhä jäässä oleva lahti hävisi sumuun jonka läpi ei näkynyt yhtäkään valoa. En tiedä oliko Helsinki kodista pohjoisempaan vain niin innokkaasti mukana kampanjassa vai oliko usva vaan poikkeuksellisen läpitunkematonta mutta vaikutelma oli aavemainen.

Sopivasti toinenkin tunti energiakulutusta leikattiin siirtymällä kesäaikaan. Inhoan. Sisäinen kello meni taas solmuun ja sunnuntaina oli koko ajan väärässä vireessä oleva olo. Sain hieman kirjoitettua, piirrettyä ja tehtyä töitä mutta lopulta päivän tärkein anti oli Sherlock Holmes -elokuva. Se oli paljon parempi kuin odotin ja pienen alkuärtymyksen jälkeen edes Holmesin hahmo ei ärsyttänyt. Jos oletetaan että Watson oli kirjoituksissaan siistinyt huomattavasti ystävänsä persoonaa salonkikelpoisempaan suuntaan voidaan olettaa että suunnilleen tällaisesta rentusta sitä lähdettiin liikkeelle.

Maanantai, 29.3. 2010

Päivän turvaverkko: Toisin kuin Turussa, museolla ihmiset eivät ole vielä keksineet minun joko olevan vastuussa kaikesta tai vähintäänkin tietävän kuka on.

Voisin tehdä ajanhallinnasta vastaavan viraston kanssa sopimuksen että mitään minkä nimi on kesäaika ei saa ottaa käyttöön jos ulkona on keli jota ei ironisin hipsterikään voisi luonnehtia kesäiseksi. Kun piti herätä oikeaa aikaa vähän yli kuusi ja pihalla satoi räntää olivat ajatukset vähemmän linjalla "jei, kesä" ja enemmän "fuck this, muuttais vaikka Havaijille".

Sentään maanantai oli työpäivänä energinen ja kiintoisia ongelmia sisältävä. Kiipeilykin sujui mukiinmenevästi. Kesäaika vaan varastaa hyviä tunteja molemmista päistä: aamuisin pitää herätä liian aikaisin ja ilta loppuu ennenkuin sen pitäisi. Mahdollisimman inhottavaksi suunniteltu koko kellonvieritys.

Tiistai, 30.3. 2010

Päivän yleisinhimillisyys: Luolafoorumin vanhojen postien lukeminen. Yllättäen siellä on täsmälleen samanlaista huonoa argumentaatiota ja keskustelemisesta keskustelemista kuin kaikkialla muuallakin.

Olen aina nähnyt unia maanalaisista maailmoista mutta viimeisimmän luolareissun jälkeen tuntuu että niistä on tullut joka ainoan yön teema. Tämä ei millään tavalla ole huono asia.

Töissä ongelmanratkonta sujui, pelinkirjoittamisessa osuin luovaan seinään. On asioita joita tahdon pelissä käyttää mutta niiden aika ei ole aivan vielä. On asioita jotka tapahtuvat nyt, mutta en voi millään taata pelaajahahmojen tarttuvan kiinni niistä. Helppoja ratkaisuja ongelmiini riittää mutta en halua käyttää niitä. Tahdon noudattaa tiettyjä itselleni asettamiani sääntöjä myös juonenkuljetuksessa vaikka onneksi olen niiden suhteen vähän vähemmän tiukka kuin maailmallisessa johdonmukaisuudessa.

Keskiviikko, 31.3. 2010

Päivän turhautuminen: Javan päivittäminen tappoi Tomcatin. Joko minä tai softankirjoittajat eivät oikein osaa.

Museon henkilöstösuunnitelmaan löytyi parempi tulkinta kuin se jonka varassa olin aiemmin ollut. Tämän perusteella näyttäisi siltä että tehtävä jossa olen on kyllä kaavailtu vakituiseen työluetteloon kuuluvaksi, museon suuren mullistuksen ajaksi se on vaan täytetty määräaikaisduunarilla. Kuulisin mielelläni tästä aivan museon johdonkin näkemyksen. Mutta jos se on oikea voi hyvinkin olla että vuoden loppupuolen lähestyessä pääsen klassisesti hakemaan omaan työhöni. Sinänsä minulla ei koskaan ole ollut ongelmaa tämän kanssa koska tyypillisesti työtä hakiessa on ollut kohtalaisen vaikea voittaa argumenttia "olen tehnyt tarkalleen tätä tehtävää viimeiset 12 kuukautta hyvällä menestyksellä".

Kotona pelinkirjoittamisblokki häiritsi yhä. Tiemus pistäytyi kertomassa kuulumisia Turun yliopistolta. Joistakin niistä ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Uusi uljas yliopisto ei ainakaan kaikissa suhteissa tunnu olevan suunnaton menestys. Ajatus rahoitusta kaduilla kerjäävistä opiskelijoista tuntui jotenkin keskiaikaiselta ja kertoi huonoja tieteen ja sivistyksen arvostuksesta.