Huhtikuu 2009: Aiempaa suurempi tuntematon
Keskiviikko, 1.4. 2009
Päivän ilmastoilmiö: Keväinen sää
Koulutus, tukisivarihaastattelu ja projektityö nostivat stressitasoa, eikä lievennystä näy. Vaan huolimatta tästä, ja huolimatta yhä jatkuvasta epätietoisuudestani lähitulevaisuudenkaan suhteen tajusin ettei olo ollut enää masentunut. Ei niin että pysyin toimintakykyisenä pitämällä ajatukseni siististi tietyissä aiheissa ja välttämällä vaikeita asioita. Tuumailin hankaliakin osia elämääni eivätkä nekään saaneet minua haluamaan ryömiä peiton alle, vaikkei mikään konkreettinen ollut muuttunut.
Ulkona raivoavalla keväällä saattoi olla osuutta asiaan, mutta joka tapauksessa tunnun hyväksyneen olemassaoloni ja osaan jopa suhtautua siihen positiivisesti. Toivottavasti tämä ei ole vain lämpimän sään ja auringonpaisteen yhdistelmän synnyttämä oikku.
Kiipeilyn jälkeen kävin Tainan kanssa katsomassa Miehet jotka vihaavat naisia. Se oli elokuvana kovin hieno ja etenkin Lisbeth oli todella aidon vinksahtanut. Valitettavasti valkokangasta varten kirjan rönsyjä karsittaessa pois oli jäänyt paitsi varsinaisia juonenkäänteitä, myös iso osa kiinnostavaa yhteiskuntakritiikkiä. Suosittelen ennemmin kirjaa.
Torstai, 2.4. 2009
Päivän teema: Haesta sinä ukko paska!
Koulutus ja todella raskas palaveri tekivät päivästä aika inhottavan kombon, eikä ilta tuonut fiiliksiin mitään parannusta. Turhautunut raivo on kieltämättä minulle normaalimpi fiilis kuin alakuloisuus mutta ei tämäkään erityisen hauskaa ollut.
Pikkuasiat vituttavat. Olen tympiintynyt ja tahdon pois tältä planeetalta.
Perjantai, 3.4. 2009
Päivän teema: Avautuminen. Tuskin hyväksi kenellekään.
Töissä harmistusteema jatkui. Oli jotenkin todella kuvaavaa, että heti vuoteesta noustuani aloittamani tuottoisa työputki piti katkaista kahden tunnin mittaisen työuupumusta käsittelevän oppitunnin vuoksi. Oikeasti tarkoitus oli varmaan yksinomaan hyvä ja oppitunnilla oli ansioitakin, mutta sen anti oli todella pieni: se keskittyi osoittamaan ongelmien tunnistamista, ei tarjoamaan ratkaisuja.
Sain päivän aikana kyllä paljon aikaan mutta olin jatkuvasti harmistunut ja bongailin itsessäni työuupumusoireita. Kyllähän niitä riitti, mikä ei tietenkään ollut minkäänlainen yllätys. Epäilemättä voisin mennä työterveyshuoltoon niitä itkemään, mutta sitten saisin vain sairaslomaa ja ongelmat eivät poistuisi mihinkään.
Kaisakin ilmestyi illalla kaupunkiin. Höpisimme pääasiassa peleistä yömyöhään saakka.
Viikonloppu, 4.-5.4. 2009
Ajankohdan toimenpide: Ositus
Mäessä ja Mirin luona oli käynnissä asioiden pakkaaminen muuttolaatikoihin. Tämä ei varsinaisesti koskenut minua, mutta jätti silti omituisen levottoman olon. Käytin aikaani hengaamalla Kaisan kanssa ja seuraamalla audiovisuaalista viihdettä. Kunnianhimoisempiin projektiin ei ollut energiaa.
Viikonloppu olisi voinut toimia hyvänä rentoutumisena inhottavasta stressiviikosta, mutta epätietoisuus elämisestä varjosti jatkuvasti. Toisaalta mikään tarjolla olevista vaihtoehdoista ei varsinaisesti ole kamalan huono, joten piruako tässä itkemään. Kun vaan eivät kaikki painetta aiheuttavat asiat olisi niskassa yhtä aikaa.
Maanantai, 6.4. 2009
Päivän ilmiö: Vedenpaisumus
Hakkasin työvuorta kunnes se hajosi pienemmiksi palasiksi, jotka sitten potkin eteenpäin muille. Sen jälkeen asetin puhelimeni lomatilaan ja lähdin liikkeelle. Fiilis ei ollut järin lomainen singahdellessani kaupungin päästä toiseen hankkiessani tarpeellisia asioita lähitulevaisuutta varten. Eivätkä nämä edes olleet vielä se käytännönläheinen hankintasetti.
JD:n tavarat katosivat Mäestä. Koti jäi tyhjäksi ja kaikuvaksi. Jos tietäisin jääväni sinne asumaan, olisi varmaan helpompaa pohtia mitä teen seuraavaksi. Mutta tämä pohdinta saa odottaa ainakin viikon.
Singahdin Helsinkiin. Matkalla ehdin viimein avata Sarasvatin hiekan jonka luin alusta loppuun melkeinpä yhdeltä istumalta. Olipa mainio kirja. Risto Isomäki on selvästi hyvä kandidaatti Suomen Kim Stanley Robinsoniksi. Selvänä miinuksena tosin on, että Isomäen dialogi tuntui tönköltä ja kirjalliset ansiot ehkä vähäisiltä, mutta tiedeosuus oli mainiota.
Tiistai, 7.4. 2009
Päivän työhaastatteluvastaus: En ole koskaan ylläpitänyt IIS:iä enkä ole innokas aloittamaan.
Työhaastattelu Helsingin yliopiston luonnontieteellisessä museossa oli oikeastaan aika hauska kokemus. Sekä ihmiset että paikka vaikuttivat mukavilta. That said, tuskin sinne töihin päädyn johtuen suuresta kasasta syitä, mutta tällainen asiantuntijana haastateltavana oleminen ei ollut yhtään hullumpaa.
Helsingistä Turkuun ja matkavalmisteluiden kimppuun. Brittivaltakunnan rahaa, tavaroiden änkemistä rinkkaan, panikointia aikatauluista ja detaljeista. Ilta venyi aivan liian pitkälle huolimatta syntisen varhain uhkaavasta aamuherätyksestä.
Huomenna Wales.
Keskiviikko, 8.4. 2009
Päivän urheiluehdotus: "Pony trekking!" Lausutaan todella paksulla walesilaisella murteella.
Turun lentoasema, N 60°30'41.48", E 22°15'57.81"E
Aamukuudelta istun koomaisena Turun piskuisen lentoaseman niinsanotussa kahvilassa. Sparknetin käyttäjille on täällä ilmainen verkko joten pääsen irkkiin. Olen täysin kuollut ja ajatus matkalle lähtemisestä innostaa suunnilleen yhtä paljon kuin pään lyöminen seinään. Olo on hieman flunssainen mutta Mirillä menee vielä huonommin, hän on pystyssä pelkillä lääkkeillä. Tästä tulee vielä hauskaa.
Kööpenhaminen lentoasema, N 55°37'13.89" E 12°38'58.05"
Aamiainen maksaa 50 euroa eikä ilmaista verkkoyhteyttäkään ole. En löydä hedelmämehubaaria jossa joskus aiemmin vietin aikaa. Tanska kuulostaa rumalta. Ostan kirjakaupasta supersankarikirjan Soon I Will Be Invincible saadakseni jotain kevyttä matkaluettavaa. Kirja osoittautuu erinomaiseksi enkä malta laskea sitä kädestäni ennen seuraavaan koneeseen siirtymistä.
Heathrow'n lentokenttä, N 51°28'46.82", W 0°25'50.19"W
Britannia yrittää murskata ennakkoluuloni olemalla kätevä ja selkeä. Olen odottanut autovuokrauksen olevan hermoja koetteleva kokemus ja lentokentän eksyttävän meidät tuhanteen kertaan mutta mitä vielä, Avisin vuokrakeskus löytyy oitis ja saamme sieltä mainion pienen auton sekä helppokäyttöisen GPS-laitteen.
Miri uskaltautuu taitavampana kuljettajana ottamaan kuskin velvollisuudet. Vasemmanpuoleinen liikenne hirvittää mutta yllättävän näppärästi pääsemme silti ulos lentokentältä ja tien päälle. Suuntaamme M4-tielle länttä ja Walesia kohti. Sää on lämmin ja kaunis, penseä olo haihtuu yllättävästä annoksesta kesää. Jopa liikenne kulkee ja viitoitus on ymmärrettävää. Vasta etovan fish'n'chips-aterian syöminen huoltoasemalla palauttaa uskoni englantilaisten alivertaisuuteen oikeisiin ihmisiin verrattuna.
Cardiff, N 51°29'21.25", W 3° 9'55.92"
Poimimme Velman kyytiin keskeltä Cardiffin lähiötä. Tämäkin onnistuu ilman suuria säätöjä. Selvästi kartallinen GPS on autoilulle mitä kännykät ovat yleiselle suunnittelulle.
Olemme Walesissa. Kaikkialta pursuaa hassuja kymrinkielisiä kylttejä, lampaita ja upeita korkeuseroja. Poistumme kaupunkialueelta ja ajaudumme maaseudulle, lähestymme kohdettamme jota ei ole edes merkitty karttoihin.
SWCC HQ, N 51°49'32.47", W 3°39'39.77"
Vain pienten harhasäätöjen jälkeen löydämme South Wales Caving Clubin päämajan. Paikka on Torchwoodista tuttu, ympärillä on mahtavan näköistä kiveä sekä jokunen tuhat lammasta. Meitä vastassa ovat Ian ja Miretta, englantilais-norjalainen pariskunta jotka näyttävät meille paikkoja.
SWCC HQ toimii kuin luolatutkijoiden retkeilymaja. Suuri keittiö, suuret yhteiset tilat, suihkut, kuivaushuone märkiä kamoja varten, kasa makuuhuoneita. Valtaamme punkat yhdestä yläkerran huoneesta, kävelemme katselemassa paikkoja ja otamme valokuvia. Seutu on uskomattoman näköistä ja paikallinen kivi saa sormet syyhyämään. Vaan saapa nähdä ehtiikö täällä kiivetä.
Teemme kauppareissun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan supermarkettiin ja ostamme kassikaupalla muonaa sekä vielä puuttuvia tarvikkeita. Olen unohtanut ottaa Ianilta HQ:n avaimen joten hakeudumme pubiin johon hän ja Miretta ovat menneet istumaan iltaa. Pubi on mitättömän kokoinen ja sitä pitää Guy-niminen seurallinen walesilainen joka heittää liki käsittämättömällä murteella täysin levotonta juttua ja tarjoaa meille ilmaiseksi chipsejä.
Emme ole vielä edes nähneet luolaa ja jo nyt matka tuntuu todella onnistuneelta. Ian tarjoutuu käyttämään meitä lyhyellä retkellä seuraavana päivänä, ja otamme tämän tarjouksen innolla vastaan.
Torstai, 9.4. 2009
Päivän tekniikka: Bridging - rotkon ylittäminen silta-asennossa jalat yhdellä puolella kuilua ja kädet toisella puolella.
Ogof Ffynnon Ddu II, N 51°49'54", W 3°38'33"
Nousemme varhain kokkaamaan SWCC:n keittiössä tuhdin aamiaisen. Syötyämme vedämme luolavermeet ylle, kerho lainaa tavaroita niille joilta moisia puuttuu. Minä en lainavetimiä tarvitse, minulla on upouusi haalari, uusi väliasu, uudet kumisaappaat ja uusi vedenpitävä laukku. Hansikkaita minulla ei ole, mutta sellaisia ei kuulemma käytetäkään. Köyttä ei ole, mutta Ian sanoo ettei sitäkään tarvita.
Nousemme vanhaa rautatiepolkua ylös päämajalta. Satelee kevyesti. Päädymme kallioon johtavalle luukulle, laskeudumme alas. Sitten olemme valtavassa luolassa.
Ogof Ffynnon Ddu on liki 50 kilometriä maanalaisia käytäviä ja kammioita. Me menemme sisään OFD II:een kompleksin ylimmästä sisäänkäynnistä. Kaikki luolan osat ovat yhteydessä toisiinsa, mutta Ian on tänään näyttämässä meille vain yläpään kuivia alueita.
Lähdemme laskeutumaan kivikerrosten halki ja näemme uskomattomia asioita. Valtavia kalkkikivikerrostumia, pieniä hauraita kristalleja, painovoimaa uhmaavia kivisiä läpikuultavia verhoja. Hauraisiin muotoihin ei saa koskea. Miri ottaa valtavasti valokuvia.
Ianilla on minimalistinen suhtautuminen varusteisiin: hänellä on vain kypärä ja lamppu, ja hän sanoo ettei koskaan edes kanna vettä mukanaan. Hän vie meitä reipasotteisesti haasteesta toiseen. Pidän tekemisestä enemmän kuin katselemisesta, ja tekemistä tosiaan saan. Ei parin metrin laskeutuminen niljakasta pystysuoraa putkea pitkin vielä mitään, mutta kun tulemme kohtaan jossa meidän on taiteiltava poikkikulkutekniikalla 6-30 -metristen kuilujen ylitse alamme kaivata köyttä. Teknisesti kulku on helppo - jos antaisin kiipeilygreidiä, se olisi korkeintaan 4-, todennäköisesti ei sitäkään - mutta mitään turvavälineitä ei ole. Jokainen liike on tehtävä harkiten. Alapuolella aukeaa rotko eivätkä valomme kanna pohjaan saakka. Jalassani ovat kiipeilytossujen sijasta kumisaappaat ja kivi on kosteaa.
Fyysinen haastavuus pysyy korkeana - vastaan tulee vaikeampia ylityksiä matalampien rotkojen ylitse, ahtautumisharjoituksia ja korkkiruuvinousu kapeassa kivikossa syvän kuilun vieressä. Jatkuvasti sivuutamme rotkoja ja käytäviä, luola leviää joka suuntaan ja ilman opasta olisimme täysin eksyksissä. Ensimmäisen tunnin jälkeen ulos löytäminen olisi mahdotonta.
Maan alla kuluu yhteensä neljä tuntia. Yksikään hetki näistä ei ole tylsä. Valtavat kammiot eivät varsinaisesti ole minun juttuni, mutta huomaan rakastavani kapeita ja korkeita tunneleita, ahtaita puristuksia, pelottavia kuilujen ylityksiä ja luovuutta vaativia kiemurruksia. Loppua kohti alamme kaikki olla älyttömän väsyneitä. Tämä ei tosiaankaan ole kevyt kävelyretki - käsiä on käytettävä, kiipeily on välttämätöntä, lohkareilla käveltäessä tasapainosta huolehtiminen vie voimia kun sitä tekee tuntikausia. Luolan ilma on viileää mutta jatkuvan tekemisen ja lämpimän vaatetuksen ansiosta kylmyydestä ei ole tietoakaan.
Lopulta ylös auringonvaloon. Fyysisesti olemme täysin finaalissa, henkisesti innostukseni ei tunne rajoja. Luola, ihan mahtava luola, täynnä kaikkea uskomattoman hienoa ja vuosikymmenien tutkimuksesta huolimatta vielä monelta osalta täysin tuntematon! Palaamme päämajalle, kuivatamme varusteet, löydämme Britannian parhaan suihkun ja teemme ruokaa. Ian näyttää meille reittimme valtavasta luolakartasta.
SWCC:n päämaja täyttyy illan mittaan muista luolakerholaisista. Olemme ensimmäiset suomalaiset täällä koskaan ja meiltä kysellään kotimaamme luolista. Öh, onhan niitäkin. Käy ilmi että englanniksi sosiaalisuus on minulle paljon helpompaa kuin suomeksi ja luolaväen kanssa on helppo rupatella. On minulle ihan uusi kokemus käydä ulkomailla ja oikeasti tavata alkuasukkaita.
Käymme illalla ajelulla testaamassa GPS:n kykyä ohjata meidät kotiin mistä tahansa. Emme eksy mutta palatessamme luolaretken aiheuttama rasitus alkaa tuntua jäsenissämme. Yhä hieman sairas Miri aikoo jättää huomiselle kaavaillun kahdeksan tunnin tutkimusretken väliin, minä ja Velma venyttelemme jäseniimme eloa. Raajani tuntuvat lyijystä tehdyiltä. Emme mene illaksi pubiin vaan vetäydymme yöpuulle jo varhain.
Perjantai, 10.4. 2009
Päivän oivallus: Jos jalassani on neopreenisukka ja kumisaapas jalat pysyvät lämpiminä ja kenkä on niin tiivis että sillä saa lähes löysään kiipeilytossuun verrattavan tuntuman kiveen.
Ogof Ffynnon Ddu I, N 51°49'22" W 3°40'22"
Britannia ei ole kuuluisa toimivasta lämmityksestään ja vaikka Wales onkin tähän saakka ollut kaiken hyvän ja kauniin mekka, ei SWCC:n päämajaa voi millään luovuudella kutsua lämpimäksi. Yöt vietetään tiiviisti makuupussiin kääriytyneinä, päivän tuskallisin hetki on pussista poistuminen pukeutumista varten. Keittiössä tulee tiskattua vapaaehtoisesti aivan siitä ilosta että saa pitää käsiään tovin lämpimässä vedessä. Tätä silmällä pitäen retki märkään luolaan kuulostaa hulluudelta.
Eilisen jäykkyys on enimmäkseen jättänyt jäsenet aamuyhdeksän aikaan. Niihin aikoihin klubille saapuvat Andy ja Antonia jotka ovat lupautuneet viemään vasta-alkajat märälle retkelle. Molemmat ovat luolaharrastamisen ohella kokeneita kiipeilijöitä ja saamme heiltä lainaksi lisää tarvikkeita kuten luolareppuja. Olemme lähdössä liikkeelle selvästi suuremmalla varustemäärällä kuin eilen, vaikka vieläkään ei mistään massiivisista kantamuksista voi puhua. Luolatutkijat kulkevat kevyesti.
Miri päättää olla ärsyttämättä flunssaansa enempää ja jättää luolaretken väliin. Andyn ja Antonian kanssa minä ja Velma laskeudumme SWCC:n päämajasta kukkulan juurelle paikkaan josta joki (tai no, suuri puro) pursuaa kallion sisästä. Paikallisen talon takapihalla on kallioseinämä jossa on luukku. Sukellamme sisään ja olemme jälleen OFD:ssä, tällä kertaa sen alimmissa onkaloissa.
Andy ja Antonia ovat viemässä meitä Streamway-tunneliin. Ei kulu kauaa ennenkuin tippuvan veden ääni vaihtuu virtauksen huminaksi. Löydämme varsinaisen virran ja tietysti astumme siihen. Ei meillä mitään märkäpukuja ole ja vesi yltää parhaimmillaan reisiin saakka. Se myös virtaa melko nopeasti ja välillä luolan pohjassa on ammottavia kuiluja jotka ylitetään erilaisilla kieroilla keinoilla.
Retki on vielä eilistäkin tyrmäävämpi. Andy on geologi ja selittää meille kaikesta mitä näemme samalla kun kuljettaa meitä hämmästyttävästä maanalaisesta arkkitehtuurikohteesta toiseen. Nousemme joesta ja siirrymme kapeaan railoon jota pitkin kapuamme chimneytekniikalla. Boulderoimme ylös liukkaita ja pyöreitä muotoja. Eräässä kohdassa puemme yllemme valjaat ja harjoitamme klassista kiipeilyä.
Välillä olemme vedessä, välillä kuivalla kivellä. Vaatteet ovat läpimärät mutta minkäänlaista kylmyyttä ei silti tule. Ei ainakaan ennenkuin vastaan tulee katosta suihkuava virta jonka kaivamaa jyrkkää railoa laskeudumme alas. On kuin olisi astunut kylmään suihkuun, kuvittelen etten voi hengittää ja laskeudun liukkaita kiviä taas yhteen suureen kammioon. Pohjalla katson ylöspäin juuri ohittamaani kohtaa, ja tajuan että kiipesin juuri aivan oikeasti alas maanalaista vesiputousta.
Viisitoista metriä Streamwayn yläpuolella kuljemme tulvapakoreittiä pitkin. Allamme aukeaa kuilu jonka pohjalla vesi jylisee, me kiinnitämme itsemme turvakaapeliin ja lähdemme etenemään kuilun yläreunaa pitkin. Tällainen turvavälineissä kiinni oleminen soveltuu kiipeilijän tottumuksileni paremmin kuin eiliset hengenvaaralliset harjoitukset, ja koska kaapeli antaa minulle virhemarginaalia, pystyn nauttimaan näkymistä ja tekemisestä.
Olemme liikkeellä optimaaliseen aikaan - kun palaamme alkupisteeseen Andy sanoo virran voimistuneen retkemme aikana niin, että hän ei enää veisi meitä sitä pitkin jos olisimme vasta aloittamassa matkaamme. Ulkomaailman sääolot näkyvät sisällä nopeasti ja moninkertaisina. Retkemme kestää kahdeksan tuntia, eikä ikävystyminen vieläkään uhkaa. Meno on niin intensiivistä etten edes tiedosta väsymystäni ennenkuin kävelemme viimeistä käytävää pitkin kohti uloskäyntiä. Pihalla kaadamme saappaistamme litratolkulla vettä. Vaikka olemme kauttaaltamme vettyneitä ei meillä ole lainkaan kylmä. Varusteemme ovat selvästi aivan mainiot.
SWCC:llä ahmimme eilen tekemämme mauttoman ruuan lopun, joka nyt jostain syystä maistuukin taivaalliselta. Katsomme taas reittimme kartasta ja pohdimme jatkomahdollisuuksia. Andy on sitä mieltä, että meillä on nyt hallussa perustaidot ja että hänen nähdäkseen olemme aivan kykeneviä selviämään luolissa keskenämme.
Kun Miri palaa SWCC:lle syömme vielä hieman lisää ja lähdemme illaksi Guyn kreisiin maalaispubiin. Tällä kertaa siellä on luolaharrastajien lisäksi paikalla muitakin natiiveja jotka ovat sosiaalisia ja hassuja.
Lauantai, 11.4. 2009
Päivän jostain syystä huolestuttava teksti: Creu Gwir fel Gwydr o Ffwrnais Awen / In These Stones Horizons Sing
Cardiff, N 51°27'52.54", W 3° 9'50.53"
Pidämme luolaseikkailemisesta välipäivän ja matkustamme sen sijaan Cardiffiin leikkimään tavallisia turisteja. Kaupungissa on tänään rugbymatsi Toulousen ja Cardiffin välillä ja kadut ovat täynnä faneja.
Cardiff Bayn suunnalla otamme valokuvia Torchwoodin maisemissa. Käymme Doctor Who -näyttelyssä ja seikkailemme bussilla keskustaan. Saan jostain pahan olon ja pelkään hetkeksi olevani vilustumassa, mutta ilmeisesti kyse on enemmänkin ollut jostain sopimattomasta ruuasta. Varmaan johtuu maidosta jota britit kaatavat teehen.
Melkoisen kävelyn jälkeen onnistumme löytämään luolatarvikekaupan josta mukaani tarttuu samanlainen luolareppu jota Andy eilen käytti. Olin alunperin kuvitellut suurimman osan varallisuudestani jäävän tähän liikkeeseen, mutta kahden retken jälkeen olen huomannut, että minulla on itse asiassa aivan kelvollinen setti luolavälineistöä eikä se kaipaa kipeästi uusimista.
Ostamme hieman kirjoja ja sarjakuvia. En ole oikein kaupunkilomamoodissa, tahtoisin takaisin maan alle vaikka tiedänkin että tauko liikunnassa on hyväksi. Paluumatkalla poikkeamme vielä rannikolla valokuvaamassa metsää, merta ja roomalaista siltaa.
Sunnuntai, 12.4. 2009
Päivän löytö: Nimetön luola jota ei ole edes jaksettu merkitä seudun karttoihin ja joka silti on hienompi ja suurempi kuin yksikään kotimaassa oleva.
Ystradfellte, N 51°48'50.66", W 3°34'49.02"
Tänään olisi mahdollista käydä Columns-nimisessä normaalisti suljetussa osassa OFD:ä, mutta me koemme saaneemme hetkeksi tarpeeksi opastetuista retkistä. Tahdomme lähteä keskenämme tuntemattomaan. Emme yritä suostutella luolaseuraa lainaamaan meille avaimia mihinkään suurista luolista vaan lähdemme tutkimaan muita lähiseudulla olevia onkaloita.
Mutkittelevien pikkuteiden kautta päädymme lammasfarmien keskelle, alueelle jossa pitäisi olla ainakin neljä luolaa. Maksamme läheiselle farmarille sisäänpääsymaksun (punta per naama) ja sitten lähdemme tutkimaan liki kuivunutta joenuomaa.
Maasto on tyrmäävää. Jo pelkästään häiritsevänä esteenä meille mainostettu kolo joenuomassa olisi kotimaan standardeilla kiipeilykallio ja pieni luola. Jatkamme pidemmälle ja kuvittelemme erään noin Kopparbon kokoisen kalkkikiviluolan olevan meille mainostettu White Lady. Harjoittelemme syvän veden päällä olevassa luolassa tekniikoita. Ulkona on kuuma.
Päivän varsinainen täysosuma on Bridge Cave aivan uoman alkupisteen tuntumassa. Ryömimme pienestä kolosta kiven alle ja pääsemme tutun oloiseen ahtaaseen tunneliin. Parinkymmenen minuutin ryöminnän jälkeen edestä alkaa kuulua veden ääntä. Sitten löytyy virta.
Urheasti astumme maanalaiseen virtaan. Vettä on puolisääreen, eikä se liiku niin nopeasti että vesi mukanaan. Etenemme alavirtaan kahlaamalla ja poikkaritekniikoilla. Kun vesi tulee liian vuolaan näköiseen koskeen kierrämme kuivan tunnelin kautta ja päädymme liikuntasalin kokoiseen kammioon josta puolet on kivikkoista rantaa ja puolet on maanalaista koskea.
Löytö on aivan mahtava, ja teimme sen ihan omillamme. Olemme syvällä maan alla ilman ketään opastamassa meitä, olemme itse saaneet arvioida toimintamme turvallisuuden, tarkkailla vettä tulvan merkkien varalta, kehittää pelastautumissuunnitelmia, tehdä etenemisstrategioita. Otamme kammiossa paljon valokuvia mutta salamavalo heijastuu vesihöyrystä eikä kammion koko käy niistä ilmi.
Haluaisimme ja jaksaisimme tunkeutua eteenpäin - kammiosta lähtee reittejä kahteen suuntaan. Kuitenkin ilmoittamamme paluuaika lähestyy ja tunnissa ei enää paljon ehdi. Käännymme takaisin, palaamme päivänvaloon, ajamme päämajaan.
Ilta kuluu syödessä, valokuvia katsellessa ja poislähtöfiiliksissä. Ei lainkaan tekisi mieli lähteä. Haluaisin jäädä tänne vielä vaikka miten pitkäksi aikaa. Tämä on minulle jokseenkin uusi tilanne: olen keskellä maaseutua, verkkopimennossa, brittiläisen teknologian ympäröimä ja ainoat puuhani ovat liikunnallisia, enkä vaan tunnu saavan niistä tarpeekseni. Huomaisikohan kukaan jos en palaisikaan Suomeen? Kuinka pitkään säästöni riittäisivät luolapummin elämään?
Istumme iltaa SWCC:n olohuoneessa muiden luolaihmisten kanssa, nauramme kasalle koiria jotka tappelevat pallosta. Koetamme maksaa oleskelustamme mutta rahamme eivät kelpaa - eka kerta on näköjään ollut ilmainen.
Maanantai, 13.4. 2009
Päivän puute: Ei koti-ikävää
SWCC HQ, N 51°49'32.47", W 3°39'39.77"
Lähtö. Pakkaamme tavarat, hyvästelemme uudet tuttavuudet ja hyppäämme autoon. M4 vie meidät nopeasti ja vaivattomasti maan toiseen päähän. Miri valittaa että vasemmalla puolella ajamisesta on jo tullut tylsää.
Heathrow'n lentokenttä, N 51°28'46.82", W 0°25'50.19"
Palautamme auton hyvissä ajoin. Se onnistuu ällistyttävän vaivattomasti ja ennakkoluuloni briteistä saavat taas ravistelua. Meillä on vielä paljon aikaa joten päätämme käydä Lontoossa.
King's Cross, Lontoo, N 51°31'46.52", W 0° 7'32.87"
Tylypahkan velhojunan lähtölaiturille ei pääse, portit ovat tulleet tielle. Metromatkaan on mennyt pitkä tovi ja ehdimme juuri ja juuri käydä täällä syömässä. On maanantai ja bank holiday joten tekemisvaihtoehdot ovat kovin rajoittuneet: metrobongaus ja käveleskely saavat riittää.
Palaamme lentokentälle, erkanemme lennoillemme. Turvatarkastus on tympeä mutta nopea.
Arlandan lentokenttä, N 59°38'42.16", E 17°55'46.93"
Lento Ruotsiin on unettava eikä maisemiakaan voi katselle. Lentoasema on lähes autio vaikkei ole edes puoliyö. Yllättäen täällä virkailijat eivät osaa hommaansa: meidät hätistellään pois matkustaja-alueelta vaikka meillä on jatkolento joten joudumme menemään uudelleen turvatarkastuksen läpi. Ärähdän vartijalle joka ryhtyy avaamaan läppäriäni. Voin vielä juuri ja juuri hyväksyä olettamuksen että mikä tahansa saattaa olla pommi ja kuka tahansa on epäilyttävä, mutta tietokoneeni sisältö on yksityisasia ja siihen kajoaminen ei vaan käy.
Mäki, N 60°27'11.05", E 22°17'3.02"
Turussa lentokentällä meitä on vastassa tunnistamaton jyrsijä. Olemme ällistyttävän väsyneitä.
Pääsen kotiin joka kaikuu tyhjyyttään. Jaksan ripustaa yhä märät vermeet kuivumaan ja puhua Kaisan kanssa tovin puhelimessa ennen nukkumaanmenoa. Onneksi huomenna on vielä lomapäivä koska töihin meno ei ajatuksena ole kestettävä. Toivon että näen unta luolista.
Epämääräinen ajankohta huhtikuun puolivälissä, 2009
Ajankohdan höh: En kelvannut Antarktikselle.
Inhoan epämääräisyydestä kirjoittamista, inhoan kryptisyyttä ja inhoan sitä että kirjoitan laalaalaata enkä puutu oikeasti olennaisiin asioihin. Tämän vuoksi olen ollut vaiti puolitoista viikkoa.
Nyt kuitenkin näyttää siltä että olen muuttamassa Helsinkiin. Jos jokin ei mene aivan karmivalla tavalla pieleen, aloitan työt Helsingin yliopiston luonnontieteellisessä museossa kesäkuun alussa. Asuntoa ei vielä ole, nykyisen työn virkavapaudesta ei ole vielä tietoa ja muutenkin valitettavan moni asia on vielä epämääräinen. Aina välillä saan vielä kauhustressireaktion ajatuksesta pääkaupunkseudulle siirtymisestä tai työn vaihtamisesta. Jotenkin asiat kuitenkin etenevät, ja toivon mukaan epätietoisuus ja ahdistus vähenevät.
Tasa-arvoinen alitajuntani on päättänyt näyttää minulle unia joissa olen D&D-fantsumaailmassa elävä söpö orjapoika jolla on kaunis lauluääni ja johon valtakunnan paha valtiatar rakastuu (tai ehkä "omii" olisi parempi termi). Toivottavasti en yritä unessa prosessoida mitään oikean elämäni ahdistuksia moisten miekka ja magia -kliseiden inversioiden kautta.
Viikonloppu, 24. - 26.4. 2009
Ajankohdan ensikokemus: Sokea pelaaja larpissa. Jäin hämmästelemään sokean ihmisen tapaa liikkua ja pohdin, eikö maaston tasaisuuden etukäteen arvioimattomuus ole rankkaa nilkoille.
Matkustin Helsinkiin Neonhämärän kolmatta osaa varten. Typeränä sählänä unohdin Kaisalle matkalla olleen Imago-pelin kotiin ja sain lauantaiaamun metsästää sille korviketta. Aikataulujani tämä ei sentään sotkenut, niissä kun oli runsaasti ilmaa.
Peli itsessään sopi minulle hyvin. Hahmoni päivä alkoi taideperformanssilla, jatkui taide-esityksen ja rituaalien erojen pohtimisella ja siirtyi siitä saumattomasti kaupunikulttuuritutkijoiden kenttätyöhön, eli UE-keikkan Vuosaaren vedenpuhdistamolle. Sain mainiosti kiinni kenttäkelpoisesta humanistitohtorihahmostani ja pääsin sekä selittämään teoreettisia näkemyksiäni että kiipeilemään betonihärveleissä. Valitettavasti mukana ei ollut varusteita joiden avulla olisin voinut helposti kiipeilyttää muita, mutta nähtävää riitti maan tasallakin.
Peli päättyi vasta puolenyön lähellä. Debriefissä olin jo varsin väsynyt varhaisen heräämisen ja liikunnallisen päivän ansiosta, joten livahdin varhain tukikohtaan nukkumaan. Yöunet vaan olivat ennätysmäisen huonot joten aamulla herätessäni olin harvinaisen pahantuulinen. Viittasin kintaalla tilaisuuksiin nähdä ihmisiä tai Rainbow Warriorin, söin ja etenin Turkuun. Junamatka ei juurikaan parantanut fiiliksiä.
Maanantai, 27.4. 2009
Päivän terveysongelma: Päätellen jatkuvasta nuhasta olen ilmeisesti kehittänyt itselleni siitepölyallergian. Tätähän tässä vielä kaivattiinkin. Tai ehkä minulla on vaan sikainfluenssa.
Työt olivat yhdistelmä puuduttavuutta ja turhautumista hetkellisten kiinnostavuuden pilkahdusten välissä. Päivän loppua kohden vastaan tuli ihan oikeasti metka tekninen ongelma josta en ollut malttaa luopua lainkaan.
Ensimmäinen oikea asuntotarjous tuli, ja hylättiin. Ei tee mieli asua aivan kamalassa kopissa vaikka se olisikin ihan työpaikan vieressä.
Kotona pitäisi siivota. Asioita pitäisi yleensäkin tehdä mutta jotenkin aina kun ajattelen niitä lamaannus koettaa iskeä. Tämä on tavallista isojen ongelmien edessä, varmaan yleisinhimillisestikin. Ongelmien pilkkominen voikin alkaa heti huomenna.
Tiistai, 28.4. 2009
Päivän harmittelu: Vanhoissa taloissa huoneet ovat aina todella eri kokoisia jotta sosiaaliluokkien välinen kuilu kävisi paremmin selväksi.
Sain viimein irtisanottua Mäen ja tein saman tien pikavisiitin Helsinkiin katsomaan ehdokasta uudeksi kodiksi. Sijainti oli hieno ja korkeat huoneet bonusta. Tuli mieleen Merihaka, paitsi että törkeimmiltä ylilyönneiltä oli vältytty. Toivottavasti myös siihen suuntaan, että tämä asunto olisi oikeasti toimiva. Jos sen saannista on nyt edes mitään toivoa.
Kotona vaivasi levottomuus. Pyörittelin päässäni peli-ideoita ja katselin machinimaa.
Keskiviikko, 29.4. 2009
Päivän hupi: Kivi. Hyvä vuodenaika on alkanut jälleen.
Olin menossa töiden jälkeen Palatsille kiipeilemään kun tajusin että sää oli oikeasti aivan kohtuuttoman hyvä jotta päivän voisi haaskata sisäseinällä. Siispä suuntasin Tainan kanssa Siloseinälle tai mikä sen Luolavuoren släbin nimi nyt sitten olikaan.
Vuoden ensimmäiset "aijai luonnonkiveä sormiin sattuu" -kokemukset oli hankittu jo Kustavissa ja tavallaan Walesissakin, joten yllättäen kivellä kiipeily tuntui yksinomaan hyvältä. Mikä vielä parempaa, Walesissa otteettomissa rööreissä kiipeily oli opettanut suhtautumaan släbikiipeämiseen. Ei otteita? Ei ongelmaa, ylös vaan! En ole milloinkaan aiemmin pitänyt släbittelystä, mutta jokin oli nyt naksahtanut päässäni kohdalleen ja sekä viitsiminen että osaaminen olivat kohdallaan.
Kiipeily jopa haihdutti ahdistuksen päästäni hetkeksi. Kaipa se tulee takaisin, mutta mitään kiirettä ei ole, kiitos.
Torstai, 30.4. 2009
Päivän elämänmuoto: Louhukehräjäkälä. Ärrin murrin.
Vappuaaton vuoksi töissä oli hiljaista mutta omituista. Töiden jälkeen päädyin Ispoisten kalliolle tutkimaan paikan soveltuvuutta luolatekniikkaharjoitteluun. Kallion näkeminen aiheutti valtavan turhautumisen siellä olevan kiipeilykiellon johdosta (ja mankkajäljistä päätellen kaikki eivät sitä noudattaneet). Tahtoisin tavata tyypin joka kallion jäkälää oikeasti tahtoo suojella, ei mistään barbaarisista syistä vaan yksinkertaisesti koska kiipeilykielto olisi helpompi hyväksyä jos joku intohimoisesti puolustaisi kalliolla kasvavan eliön haurautta ja tärkeyttä sekä kiipeilyn sille aiheuttamaa vahinkoa esim. vieressä kulkevaan autotiehen verrattuna.
Ispoisten kalliokoloissa leikkimistä sentään ei ole kielletty (tai ehkä oli sekin, mutta ympäristökeskus ei ainakaan tätä maailmalle kerro, eikä kerro paljon muutakaan). Valitettavasti täältä ei löytynyt mitään erinomaista paikkaa halkeamatekniikan harjoitteluun. Sen sijaan löysin uudestaan halkeaman jossa olimme luolaharrastuksemme aloittaneet ja tajusin miksi mikään Walesissa oleva ahdas rako ei ollut onnistunut hirvittämään minua: ne eivät päässeet lähellekään tätä viiden metrin hivuttautumisharjoitusta jossa pitää kiivetä korkeita askelmia ilman että päätään mahtuu kääntämään.
