Heinäkuu 2008: Äärimmäisiä urheilulajeja
Tiistai, 1.7. 2008
Päivän pelisitaatti: "Kun tuollainen tyyppi sanoo kädestä päivää, ei totta ole kuin ä:n pisteet ja sormet pitää laskea jälkeenpäin."
Sade sabotoi liikunnan, joten luin sarjakuvia ja kirjoittelin hieman. Illasta päästiin pitkästä aikaa pelaamaan Warhammeria. Aiemmin pelaamani nilkkihenkinen aatelishahmo näyttäytyi pikaisesti jälleen, ympärillään lähes myyttiseksi kasvanut ahneuden, murhanhimon ja kieroilun sädekehä. Varmasti vailla mitään perusteita. Muuten harjoitettiin epämääräistä hiiviskelyä, noitajahtausta ja mafiahenkistä suojelua.
Keskiviikko, 2.7. 2008
Päivän riemunaihe: Puola vastaa!
Vihdoin kesäloma ponnahti käyntiin niin kuin sen kuului tehdä. Tämä vaati ensin perikapitalistista kulutusjuhlintaa (staattinen köysi Camusta, uudet luola- ja UE-hanskat Finnsuitista), sitten sen että Taina järjesti ajan ja suunnitelman heinäkuun luola- ja kiipeilyretkelle Ruotsiin, ja lopulta kaiken kruunaavana monen kuukauden yrittämisen jälkeen oikean vastauksen puolalaiselta luolakerholta. Alkoi viimein näyttää siltä, että syyskuulle kaavailtu Puola UG -matka oikeasti tulee pitämään sisällään toivottuja elementtejä.
Finnsuitissa pistäytyminen herätti myös halun mennä sukeltamaan. Jos vaikka jokin päivä ehtisi ja voisi. Puolan kuulumiset saivat myös pohtimaan, että olisi hyvä oikeasti opetella lisää köysitekniikoita kesän aikana jotta voisi uskaltautua oikeasti vertikaalisiinkin luoliin. Oppimismateriaalina pitäisi käyttää luolakirjoja ja harjoittelupaikaksi soveltuisivat ehkä Ispoisten kanjonit, niihin kun ei kallion kiipeilykielto taida yltää.
Torstai, 3.7. 2008
Päivän näkemys: "Täällä päälavalla näillä on projektorikin!"
Vaihteeksi matkustin Helsinkiin, suunnitelmana pelauttaa muuta kuin Empireä. Mikin League of Vigilance on hieman isomman skaalan supersankarikampanja ja sain toimia siinä vierailevana pelinjohtajana. Korkean voimatason peliin Empiren harjaannuttama audiovisuaalinen vyörytystekniikkani soveltui oikein hyvin, ja projektorin, Google Earthin sekä piirrosten tukemana pääsin toteuttamaan marvelistisia aspiraatioitani. Samaan aikaan kun minun puoliryhmäni rymisteli maalla ja ilmassa, Mikki pelautti toiselle puolikkaalle hiiviskelyä ja dekkarointia.
Kahden pelinjohtajan systeemi oli tälläkin kertaa mainiosti toimiva kokemus. Edellisellä kerralla juoni oli ollut monimutkaisempi ja toteutus siksi hankalampi, tällä kertaa emme yrittäneet kertoa samaa juonta kahdesta näkökulmasta vaan pelautimme eri tapahtumia hahmoille jotka saattoivat halutessaan ottaa yhteyttä toisiinsa. Maailman toiminnassakaan ei ilmeisesti tullut suurempia nikotteluja totutusta tyylistä.
Lisää useamman pelinjohtajan operaatioita pitäisi kyllä tehdä. Pitää tehdä. Ja onneksi suunnitelmia on ainakin kolmeen tämän alan operaatioon, katsotaanpa mitkä niistä toteutuvat.
Perjantai, 4.7. 2008
Päivän hyötyväline: Hightech-korvatulpat. Ne soveltuvat festarikäyttöön vielä paremmin kuin hallikeikoille. Ääni ei puuroudu muttei tule myöskään vaarallisella volyymilla.
Ruisrockin alkamisesta johtuen juna Helsingistä Turkuun oli varsin täynnä. En ollut nukkunut kovin paljon ja seisomapaikalla oleminen puudutti. Kotona ehdin rentoutua pari tuntia ennen omaa singahtamista Ruissaloa kohti. Ulkona vallitsi aito festarisää, toisin sanoen helle.
Ensimmäinen näkemäni bändi oli Anti-Flag. Peruspunk oli soundin puolesta aika ok, asenne ja energiataso olivat erinomaiset. Hyvä livebändi, muuten ei oikein sytytä.
Ennen seuraavaa esiintyjää haahuilin Mirin kanssa ympäri festarialuetta. Tarjolla oli tavallisten festauspöhköilyjen lisäksi mm. Guitar Heroa. Rock Band olisi ollut hupaisampi mutta ei sitä taida vielä edes Euroopassa olla. Pyöräilyn aikana karistamani uupunut olo hiipi takaisin, ja kun The Soundsin keikka alkoi, olin aika pihalla.
Viime kesän festareilla ruotsalainen pornopopyhtye oli vetänyt hauskan ja eloisan setin. Kuluneen vuoden aikana se oli näköjään kerännyt muitakin faneja, koska telttalava oli aivan täynnä väkeä ja kun musa alkoi, väki villiintyi täysin. Ei ollut yhtään vaikeaa tempautua mukaan pogottamiseen. Liikunnallinen kokemus ajoi unisen olon tiehensä.
Kun Sounds oli lopettanut, rantalavalle oli kohoamassa Ministry. Soundsin jälkeen en oikein jaksanut lisää korkeaenergistä musiikkia, ja tuntui jotenkin väärältä kuunnella industrialia nurmikolta istuen. Ympärillä ilta oli pimentynyt ja istuessa tuli kylmäkin. Niinpä siirryin lämmittelemään Nightwishin keikalle, heitä kun en ollut aiemmin livenä nähnyt. Pyrotekniikka ja ihmismpaljous estivät palelun, bändi oli vähän mitä saattoi odottaakin. En olisi uskonut että melodisella orkesterimetallillakin saadaan aikaan musiikkia joka jättää minut täysin kylmäksi, mutta Nightwish pystyy tähän. Esityksessä oli hyviäkin kohtia - pari kappaletta vedettiin oikein mainiolla energialla - mutta kokonaisvaikutelma oli teennäinen ja ylituotettu.
Pyöräily kotiin oli jännittävä seikkailurata humalaisten tai muuten vaan epävakaasti liikkuvien ihmisten keskellä. En törmännyt keneenkäään eikä kukaan osunut minuun, vaikka pari läheltä piti -tilannetta tulikin.
Lauantai, 5.7. 2008
Päivän ennuste: Ola Salo on viiden vuoden sisällä katkaisuhoidossa. Ei tuollaista komboa megalomaniaa ja täydellistä pihallaoloa saavuteta ilman kemikaalisia tehostuksia.
Toinen päivä ruisrokkausta ei ollut aivan yhtä helteistä kuin ensimmäinen. Upouutena ilmiönä vastaan tuli valtava polkupyöräjono pyöräparkkiin pyrittäessä. Ilmeisesti aina aiempina kertoina on tullut pyöräiltyä paikalle eri aikaan kuin kaikki muut.
Pyöräjonotus vei niin kauan aikaa, ettemme ehtineet nähdä Plutonium 74:n ekoja kappaleita - ja bändi oli tietenkin aloittanut keikkansa maanmainiolla Pasilasta-biisillä jonka nimenomaan olisin tahtonut kuulla livenä. Onneksi yhtyeellä oli muutakin kuulemisen arvoista tavaraa.
Etäältä seurattu Opeth ei vakuuttanut, ja päivän isompi ohjelma olikin perinteistä festarisettiä, eli Flogging Molly ja The Ark. Mollyn energiataso oli totutusti korkealla, mutta uuden levyn tavara ei oikein sytyttänyt ja muutenkin bändi kärsii osaltani vähän ylisaturaatiosta. Ark ei ollut vielä tähän pisteeseen selvinnyt ja glamrock-show oli päättömyydessään todella mukaansatempaava. Outoa kyllä, Ola Salo näytti entistä söpömmältä messiasmaisen parran kanssa.
Vaan mikä ihme siinä on että seksuaalisesti epäilyttävä hurribändi kerää aina yleisönsä joukkoon ennätysmäärän känniääliöitä? Tälläkin keikalla sai jatkuvasti painia täysin pihalla olevien häiriköiden kanssa jotka ilmeisesti koettivat nauttia esityksestä heittäytymällä kaikkien muiden päälle. Tunkijat eivät olleet varsinaisia raivohulluja riidanhaastajia, ainoastaan täydessä seilissä olevia urpoja joilla ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä että heidän ilonpitonsa vitutti kaikkia ympärillä olevia. Halu alkaa hankkia keikkarauhaa turpaanvedon voimin oli taas kova.
Arkin jälkeen livahdimme kotiin. Ulkona oli tullut viileää ja pyöräillesä melkein paleli. Istuimme vielä tovin festareilla yhytetyn Anun kanssa Hemingway'sissa jakamassa vertaisterapiaa mm. sukulaisten kohdistamista odotuksista elämäntilanteisiin.
Sunnuntai, 6.7. 2008
Päivän hyvä ajatus: Siwan kauppa-auton vieressä oleva mikroaaltouuni asiakkaiden käyttöön. Kuuma kaakao pelastaa.
Hyvään festarikokemukseen kuuluu täysin tuntemattoman bändin keikalle osuminen ja sen havaitseminen oikein mainioksi. Näin kävi tanskalaisen Dúnen kanssa sunnutaiaamusta. Musiikin ohella vetosi todella levoton lavashow ja bändin vilpittömän innostunut asenne. En tiedä kuuntelisinko tätä muuten kuin livenä, mutta tällaisenaan soveltuu mainiosti.
Teräsbetoni kärsii kohdallani vähän samanlaisesta liikakuuntelusta kuin Mollykin. Uuden levyn kama oli enimmäkseen jättänyt minut kylmäksi, mutta bändi vähät välitti tästä vaan soitti paljon materiaalia Myrskyntuojalta. Minusta oikea ratkaisu, on surkeaa jumittaa kiinni vanhoissa kuvioissa. Keikka alkoi vähän hengettömänä mutta löysi vauhtinsa loppua kohti.
Sitten edessä oli neljän tunnin tauko jonka aikana ei oikein ollut mitään kiintoisaa. Haahuilimme ympäri aluetta. Energiataso oli matalalla, auringossa oli kuuma ja varjossa kylmä. Pelasimme hieman Guitar Heroa ja saimme rumat t-paidat palkkioksi. Kuuntelimme Bullet for My Valentinea, joka ei vakuuttanut. Festariuupumus vaani ja rahatkin olivat lopussa.
Lopulta lavalle nousi Kent. Liekö jokin uhkaavaan eläkeikääntymisen merkki että bändi päätyi Soundsin ohella festarien hienoimman kokemuksen paikalle. Eleettömän taitava melodinen aikuispoppi oli melkeinpä hypnoottinen kokemus, ei vähiten koska en ymmärtänyt oikeastaan sanaakaan ruotsinkielisistä sanoista. En uskonut moisen melankolian vetoavan minuun, vaan yllättäen Kent olikin oikein osuva päätös festaroinnille.
Kotimatkalla tuli vielä poimittua Grindhousen molemmat elokuvat. Planet Terror oli liiaksi komedia makuuni, mutta Death Proofissa tarantinolainen dialogi hurmasi.
Maanantai, 7.7. 2008
Päivän olo: Hankala
Pelinjohtajan blokki palasi - tai oikeammin pelinkirjoittajan blokki, koska kuitenkin pystyin pelauttamaan vierailevan pelinjohtajan ominaisuudessa asioita. Tulin myös siihen tulokseen, että tämä nimenomainen blokki liittyy tarkemmin Empireen, joten ajoin sitä takaa kunnes minulla oli jonkinlaisen kuvan siitä minkä muotoinen möhkäle oli kyseessä. Lopulta keksin myös mitä sille voisin tehdä. Työläältä vaikuttaa, mutta tarpeelliselta joka tapauksessa.
Luin myös Ultimate Fantastic Fouria. Olihan sillä ehdottomasti hetkensä tarinallisesti - N-Zone ja zombiet vaikkapa - mutta vastapainona etenkin hahmokuvauspuolella lannoitteen tuoksu oli voimallinen. "I could snap your neck with an eyelid", sanoi Möykky Liekille kevyenä huumorina. Warren Ellis kyllä tietää, että mitä enemmän hahmot uhoavat, sitä aidommalta meno tuntuu. Tai sitten ei.
Tiistai, 8.7. 2008
Päivän koulutusvideo: Ascending Up a Rope - köysitekniikan alkeita luolassa kiipeävälle
Ohjelmassa oli hieman kiipeilyä ja viimein myös kaivattua köysitekniikkaharjoittelua. Huolimatta vuosien kiipeilykokemuksesta yllättävän monet asiat ovat jääneet tekemättä, lähinnä koska kiipeilijä menee ylös seinää pitkin ja laskeutuu kallion huipulta köyttä käyttäen. Vaan entä jos ei ole seinää jota kiivetä, tai entä jos laskeutuminen pitää kesken kaiken muuttaa nousemiseksi tai päinvastoin? Puistomäen hankalalla kalliolla testailtiin luolakirjoista opittuja tekniikoita. Alkuhankaluuksien jälkeen ne alkoivat sujuakin.
Kalliolla iski tuju päänsärky, joka vain paheni kun pääsin kotiin. Ei siellä aurinkokaan paistanut, mitä tämä nyt oli olevinaan? Ibuprofeeni palautti osan toimintakyvystä, mutta nukkumaanmeno koitti varhain. Päivärytmin kannalta tämä saattoi olla hyväkin.
Keskiviikko, 9.7. 2008
Päivän meidän-bändin-basisti-kohta-tarpeekseen-saa: Poliisiylijohtaja haluaa koko kansan sormenjäljet. Voisi kuvitella, että poliiseilla hyllyt notkuvat ratkaisemattomia tapauksia joissa ainoa vihje on tuntemattoman tekijän sormenjäljet, ja näiden tapausten vuoksi Suomi on näin tolkuttoman epäturvallinen.
Tavoitteena oli jatkaa köysinousuharjoitteluja, mutta sen sijaan pääsimmekin tämän kesän onnettomuustoimintaan. Olimme vasta matkalla harjoittelupaikalle kun yksi tiimistä jo kompastui ja kimposi lopulta TYKS:iin murtuneiden luiden kanssa. Ei köysitoiminta ole vaarallista, vaan luonnossa kulkeminen.
Yllättäen loppupäivän ohjelma olikin sitten aika sairaalavoittoista. Hoitelin taustalogistiikkaa oman taannoisen onnettomuuteni tuomilla rutiineilla, eli roudasin potilaalle elektroniikkaa estämään tylsistymisen. Potilas jäi TYKS:iin, jossa sentään nykyään kuului SparkNet.
Palasin itse kotiin kokemaan adrenaliinintäytteisen aamupäivän jälkiefektit. Illalle oli suunniteltu roolipelaamista, mutta oma fiilis oli siinä määrin hutera ettei tästä olisi tullut mitään. Sen sijaan terapiaksi otin Guitar Heroa kunnes silmissä vilisi.
Torstai, 10.7. 2008
Päivän kypsähdys: Kiipeilyonnettomuuden määritelmä ei ole "mikä tahansa onnettomuus joka tapahtuu Darelle tai sen kavereille"
Piipahdettuani TYKS:issä ja intettyäni ircissä harrastusten vaarallisuudesta lähdin kalliolle. Kohteena oli Rymättylä, jossa en ollut aiemmin edes käynyt. Korkea seinä, pultteja liikaakin (kallio on tunnettu mm. siitä, että siellä on pultattu sellaisiakin reittejä jotka voi paremmin trädiliidata), helppo lähestyminen ja matkaa Turusta vain 30 kilometriä. Tänne kuulemma pääsee bussillakin.
Kiipeily ei ollut kovin sankarillista mutta hauskaa kylläkin. Cosmicissakin ehdin vierailla.
Perjantai, 11.7. 2008
Päivän lyriikka: "We're livin' in the future and none of this has happened yet"
En ole varmaan koskaan aiemmin käynyt keikalla yksin (ehkä jotain festareilla itse vilkaistuja bändejä lukuunottamatta), mutta Mirin telottua itsensä rokkaamiskelvottomaan kuntoon osoittautui sijaisen löytäminen illan keikalle lopulta mahdottomaksi. Niinpä päädyin katsomaan Bruce Springsteeniä ihan itsekseni, vaikka keikalle oli tulossa monia tuttujakin. Kyydin Helsinkiin sain Tommilta, mutta poistuin hänenkin seurastaan omille teilleni ja ajauduin kentän etuosaan.
Vaan, yllätyksettömästi, eihän keikalla koskaan oikeasti ole yksin kun ympärillä on samasta musiikista pitäviä ja lavalla bändi joka soittaa juuri sinulle. Vaikka pidänkin Pomosta kovasti, en myöhäisheränneenä ole tutustunut hänen tuotannostaan varmaan puoleenkaan. Keikalla tuttua kamaa oli ehkä puolet, mutta vieraatkin kappaleet kuulostivat mainioilta. Ja bändi soitti pitkään, setti kesti kolme tuntia eikä mitään taukoja pidetty. Bruce itse oli ehkä itsevarmin tai ainakin yleisöönsä luottavin esiintyjä jonka olen koskaan nähnyt, tuntumatta yhtään omahyväiseltä. Samaa kaliiperia Patti Smithin kanssa. Jukra.
Musiikin päätyttyä selvisin jopa kotiinpäin menevään bussiin. En olisi mitenkään mahtunut mukaan, ellei jossain joku liikennöitsijä olisi ollut tilanteen tasalla ja yhden bussin asemasta puoleltaöin Turkua kohti lähtikin kolme. Olen vaikutettu moisesta ennakoinnista, kaikki bussit täyttyivät suunnilleen viimeistä paikkaa myöten.
Viikonloppu, 12-13.7. 2008
Ajankohdan vaikeus: Niinsanottu diplomatia
Käytin aikaani keikasta toipumalla, Shieldiä katsomalla ja pelinkirjoitusvirettä hakemalla. Jotenkin vaikeaa saada itseään mitenkään luovalle vaihteelle kun kotona on aivan tyhjää. Yhtäältä en voi kirjoittaa tai piirtää jos huoneessa on muita ihmisiä, toisaalta jotenkin täysin tyhjän asunnon hiljaisuus on sekin vahingollista luoville prosesseille. Olenpa taas vaikea.
Koetin myös ilmaista itseäni. En tiedä osasinko.
Maanantai, 14.7. 2008
Päivän käytännön pilat: Piilotetaan kepeillä kulkevan ihmisen kepit kun hän katsoo televisiota. Piilotetaan samalla TV:n kaukosäädin ja vaihdetaan telkku näyttämään ostoskanavaa. Piilotetaan myös puhelin ettei hän voi kutsua apua. Ei niin että tietenkään olisin tehnyt mitään näistä.
Keppi- ja invalidiherjojen heittelyn välissä roudasin sairaalasta vapautuvan Mirin kotiinsa. Sen jälkeen poistuin Fun Diveen ostamaan ja vuokraamaan sukelluskamoja Antin kanssa. Täyteen laitepakettiin en mennyt rahojani vielä käyttämään, mutta sen sijaan ostin luolissakin käyttökelpoisen pikkupullon jossa on mukana oma annostin. Vedentäyttämässä märkäpukuluolassa tämän avulla pääsee vesikuopan ohi pelkäämättä aivan hirveästi. Kai.
Huomiseksi suunniteltua sukeltamista varten kertasin sukellusopastani ja kävin läpi varusteitani. Uskaltauduin myös katsomaan toisen Jacques Cousteaun sukelluselokuvan, joka ei ollut aivan yhtä pahasti muuttuneesta arvomaailmasta kärsivä kuin ensimmäinen. Eläimiä ei tällä kertaa lahdattu kasapäin eikä yhtä ekokatastrofaalista raivohulluutta ollut havaittavissa. Sen sijaan ranskalaiset ihmisparat saivat edelleen kokea asioita jotka ainakin minun ymmärrykseni mukaan näyttivät hengenvaarallisilta.
Tiistai, 15.7. 2008
Päivän aines: Äärimmäisen kevyt pohjasakka, jonka pienikin kosketus muuttaa mustaksi savupilveksi.
Särkijärvi Yläneellä oli matala ja mutainen. Legendan mukaan jossain oli syvempi kohta, ja yritimme ensin paikantaa sitä veneen sekä narun päässä olevan tiilen avulla. Kun löysimme neljän metrin syvyyden, päätimme että tämä oli riittävän hyvä, ja julistimme sen sukeltamisen alkupaikaksi.
Oli kovasti erilaista sukeltaa ilman kiirettä ja painetta, koota laitepaketti katsoen samalla käsikirjan ohjetta ja niin edelleen. Samaten kun varsinaisen sukelluksen aloittaessa totesin, että hupusta oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ehdin hyvin jättää sen tukiveneeseen ja aloittaa uudelleen ilman sitä.
Oikeana sukellusympäristönä järvi varmaan oli ihan vihoviimeinen: pohja oli erittäin pöllyävää höttöä, ja jos siihen koski ei nähnyt enää mitään. Näkyvyys oli ajoittain niin huono että parikontakti oli pakko pitää koskettamalla. Yksikin kala tai kasvi oli varsinainen nähtävyys. Vaan tässä vaiheessa harrastamista kaikenlainen veden alla haahuilu oli vielä makeeta ja jännittävää. Nosteen hallinta oli edelleen kadoksissa, räpyläuintitaitoni oli huono, heilutin liikaa käsiäni ja kulutin valtavasti ilmaa. Eli harjoitusta tarvitaan vielä.
Varsinaisen sukelluksen jälkeen saunottiin ja leikittiin ostamallani Spare Air -pikkupullolla. Ruuan jälkeen iski massiivinen sukelluskooma, ja kamojen pakkaaminen sekä kotimatka oli silkkaa nuokkumista. Miri ja Susanna ruokkivat minua vielä hieman, kotona valuin kerrankin petiin aikaisin.
Keskiviikko, 16.7. 2008
Päivän pohdinta: Miten menetellä kun vastaan tulee neitseellinen kallio johon tahtoisi tehdä kiipeilyreittejä?
Adept oli löytänyt biologiaa harjoittaessaan Hirvensalon uumenista jyrkänteen, jota oli tarpeen käydä katsomassa. Parhaimmillaan noin kahdeksanmetrisessä kalliossa oli muutamakin mahdollinen reitin paikka ja jos sen puhdistaisi, enemmänkin saattaisi löytyä. Iltapäivä kului kiveä ihmetellessä ja kiipeilyä kokeillessa.
Mitään muuta järkevää päivään ei oikein mahtunutkaan; myöhäinen herääminen ja kaupungilla juoksentelu veivät paljon aikaa.
Torstai, 17.7. 2008
Päivän hämmennys: Puolustusvoimat sensuroi Kokemuspisteitä. Jostain syystä päiväkirjani viimeisimmät merkinnät saavat "Pääsy estetty" -ilmoituksen ainakin joiltakin armeijan koneilta. Ainoa syy jonka tähän keksin on, että olen viime aikoina ollut liian ikävystyttävä militaristisiiven pojille ja tytöille.
Kirjoittelin ja piirtelin pitkästä aikaa lisää pelimateriaalia. Pitäisi jossain vaiheessa taas saada pelautettua; seuraava pelikerta Empiressä saattaa olla vähän vaikea, mutta sen jälkeisestä olen jo saanut hyvin kiinni. Kuvankäsittelytaitoni olivat sen sijaan ehtineet ruostua käyttämättöminä.
Kävin myös Palatsilla kiipeämässä itseni uuvuksiin. Sitten livahdin Cosmiciin puhumaan pehmeitä. Illan teemoja olivat mm. rintsikoissa asuvat hyökkäysrotat, selällään tukehtuvat marsut, maaseutu ja kehdonryöstely. Minua koetettiin haastaa tekemään web-sarjakuvaa ja kieltämättä ajatus on pari kertaa käväissyt mielessä, ainoastaan idea, taito ja aika puuttuvat. Ensimmäisen kyllä saisi, toinen kehittyisi jos projektia alkaisi tehdä, mutta kolmatta komponenttia en varmasti saa mistään lisää.
Perjantai, 18.7. 2008
Päivän vaatimus: "Scream for me Finland!" sanoi Bruce Dickinson. Ja mehän kiljuimme.
Olympiastadion oli myyty täyteen viimeistä paikkaa myöten. Vaihteeksi emme olleet paikalla heti kun ovet avattiin, mutta kerrankin kaikki muut näköjään olivat. Kentällä oli massiivinen tungos ja suunnilleen mikserikopin seudulle pääseminen oli jo sankarillinen suoritus. Kaksi lämppäriä torkuttiin. Sitten lavalle nousi Iron Maiden. Seurasi kaksi tuntia kerrassaan hillitöntä moshaamista, kiljuntaa, riehuntaa ja metallimerkin näyttämistä.
Olen nähnyt Maidenin kahdesti aiemminkin, mutta edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo melkoinen tovi. Tämän nimenomaisen kiertueen teemana oli yhtyeen 80-luvun jälkimmäisen puolikkaan tuotanto; monien mielestä bändin kulta-aika, vaikka itse en aivan oikopäätä moista allekirjoittaisi. Mutta kieltämättä tuolta ajalta löytyi paljon helvetin hyvää heviä. Olin pelännyt bändin menevän helpoimman kautta, mutta ilmeisten kappaleiden lisäksi meille soitettiin myös Moonchild, Revelations sekä ehdottomasti parhaimpana viidentoista minuutin metalliodysseia Rime of the Ancient Mariner. Brucen välispiikit ja esiintyminen olivat hulvattomia. Maiden on livenä aina ollut vähän rosoinen, mutta se on minulle vaan osa bändin charmia. Ei hevin kuulukaan olla viimeisen päälle huoliteltua.
Yleisö oli asiaankuuluvan villiintynyttä, jopa kentän puolivälissä. Käytännön järjestelyt olivat vähän mitä sattuu, mutta kuitenkin yli 40,000 hevaria joista noin puolella oli päällä Iron Maiden -paita oli sujuvasti saatu sullottua samalle stadionille. Vallitseva hurmos oli huomattava.
Kun keikka viimein päättyi, valuimme väsyneinä Espooseen. Vielä keskiyön grillivierailullakin törmäsimme satunnaisiin kanssarokkaajiin jotka keskustelivat esityksen meriiteistä.
Up the Irons!
Lauantai, 19.7. 2008
Päivän ruoka: Mustariisivanukas
Rokkaamisen jälkeen olo oli väsynyt ja paluumatkalla ratkaisukeskeinen autoilutapani oli kohonnut entistä pelottavampiin sfääreihin. Onneksi en ajanut koko matkaa.
Turussa ohjelmassa oli hengailua, kokkailua, tavaran lainaamista, lautapeliä sekä leffankatselua. Oloni ei ollut ylettömän sosiaalinen, mutta päädyin kuitenkin hengaamaan paikalla.
Jokin hetkellinen hulluus sai minut poimimaan elokuvavuokraamosta Sunshinen. Elokuvassa ei ollut hiventäkään järkeä. Olin odottanut kamalaa kumitiedettä, mutten ihan näin kamalaa - vaikka täysin hirvittävän alkupremissin (sytytetään aurinko uudestaan helvetin isolla pommilla) sivuuttaisikin, olisi joka ainoa elokuvassa vastaan tullut ongelma ollut ohitettavissa vähällä vaivalla. Traagiset ihmiskohtalot avaruuden autiudessa eivät heilauttaneet rahtuakaan koska ne olivat vain oire astronauttien selvästä idiotismista. Jos keinotekoista painovoimaa ei olisi ollut ja elokuvan loppu olisi ollut hieman erilainen, olisin voinut hyväksyä leffan hyytävänä tieteistarinanana tulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa uskontopohjainen opetus on korvannut kaiken järkevän tieteen ja tämän paradigman aivopesemät piruparat kuvittelevat auringon olevan sammumassa ja että heillä on jokin keino vaikuttaa asiaan.
Sunnuntai, 20.7. 2008
Päivän homma: Ahtaminen
Luolatutkimus-, kiipeily-, retkeily- ja osittaiset sukellusvälineet vievät aika pirusti tilaa autosta. Jos sukellusnäpertely tästä vielä eskaloituu oikeaksi harrastukseksi, täytyy liikkumismuotoja oikeasti alkaa pohtia.
Iltaa kohti aloin olla pakattu. Huomenna kohti Ruotsia.
Maanantai, 21.7. 2008
Päivän kirous: Kaupungissa ajeleminen
Älyttömän aikaisin hyppään vuoteesta, käyn noutamassa Tainan ja suuntaan satamaan. Matka Ruotsin suuntaan alkaa.
En ole matkustanut päivälaivalla vuosikausiin, mutta muistan edelleen elävästi millaista koomaamista se on. Onneksi mukana on kaikenlaista viihdettä, joista päädyn lukemaan Andy Sparrowin mainiota Complete Caving Manualia Tainan kanssa. Opettelemme kirjassa esitettäviä luolatutkijoiden tarvitsemia solmuja samalla kun saaristo vilisee ohitse. Välillä katsomme jakson Ozia, mutta hytittömän paikkamme melu tekee tämän vaikeaksi. Hyttivaraus tai yölaiva olisi maksanut aivan järjettömän paljon tähän sesonkiaikaan, ainakin näin myöhään varattuna.
Ågelsjön, N 58°40'51", E 16° 6'21"
Tukholman läpi ajaminen muistuttaa minua kaupungissa autoilemisen nurjuudesta. Selviämme kuitenkin kaupungista sekä Södertäljessä saamastamme pizzasta. Iltayhdentoista aikoihin pääsemme Ågelsjönin ulkoilualueelle. Olen kuolemanväsynyt. Energiaa riittää juuri ja juuri teltan pystyttämiseen. Muita ihmisiä ei näy.
Tiistai, 22.7. 2008
Päivän kehittyminen: Luolassa kiipeäminen. Single rope techniquen ansiosta aiemmin väsyttävä ja pelottava nousu sujuu kevyesti, nopeasti ja ilman minkäänlaista stressiä. Nämä taidot olisi pitänyt opetella jo kauan sitten.
Kopparbo, N 59° 39'18.9" E 16°28'55.3"
Kopparbon luolalle pääseminen käy vaikeammaksi kerta kerralta. Vaikka luola on vain vajaan 30 kilometrin päässä leirintäalueeltamme, luolan vieressä sijaitsevalle Kolmårdenin eläintarhalle on matkalla viisikilometrinen autojono joka etenee noin kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Ulkona on tolkuton helle ja eläintarhan sisäänheittäjät koettavat ohjata meidätkin zoolandiansa parkkipaikalle. "Vi vill inte till djurgården", sanomme heille, ja he ihmettelevät että mitä me tällä tiellä sitten teemme. Vaan kun tämä pikkutie on ainoa reitti myös luolalle.
Sisäänkäynnin ympärillä oleva metsä on muutettu hakkuuaukeaksi. Paikka ei näytä enää yhtään tutulta, polut ovat kateissa ja lähestyminen on 30 asteen lämmössä tappavaa touhua. Ilman GPS-laitetta emme koskaan pääsisi perille. Matkan varrella löydämme sentään maasta toisenkin kolon. Luolalla pitäisi olla kaksi sisäänkäyntiä, ehkäpä tämä on toinen. Tai ehkä kalkkikivessä on muitakin onkaloita.
Märkäpukuun änkeytyminen on aiheuttaa lämpöhalvauksen ja luolan kuiva yläosa on silkkaa tuskaa. Varsinaisessa luolassa vesi on kuitenkin matalammalla ja lämpimämpää kuin viimeksi. Kun pääsemme pohjalle, on olo vähän kuin kotiin olisi tullut. On tämä vaan mahtava paikka.
Tunkeudun veden puoliksi täyttämää käytävää pidemmälle kuin koskaan aiemmin - en paljon, mutta metrikin on täällä voitto. Vastaan tulee kapea kohta josta selviän lopulta asettumalla selälleni ja kellumalla kasvot aivan luolan kattoa hipoen. Sen takana on kammio, ja uusi ahtautumiskohta. Jossain tässä sata metriä pitkässä tunnelissa pitäisi olla vesitasku jonka läpi ei selviä kuin sukeltamalla, mutta sitä en vieläkään löydä: toinen perättäinen ahtautumispaikka on liikaa hermoilleni. Tainalla ei ole sukellusmaskia tai snorkkelia joten hän ei ole seurannut mukana. En uskalla jatkaa yksin.
Minulle Kopparbo on jatkuvaa taistelua ahtaanpaikankammon ja hukkumispelon kanssa. Samalla kun otan erää psykologisten pulmieni kanssa Taina muuttuu luolavalokuvaajaksi ja ottaa kuvia oikeasti hienoa kameraa sekä jalustaa käyttäen. Aiemmin täältä ei ole otettu kuvia aivan näin suurella omistautuneisuudella. Pääsemme myös käyttämään opettelemiamme köysikiipeämiskikkoja, jotka toimivat unelmallisesti.
Vajaan kolmen tunnin jälkeen palaamme ylös. Kopparbo ja suomalaiset luolaharrastajat ovat edelleen tasoissa: luola ei ole saanut ketään meistä hengiltä, eikä kukaan meistä ole onnistunut tunkeutumaan sen läpi. Meidän taitomme kyllä kasvavat joka visiitillä, mutta ympärillä tapahtuva metsänraivaus huolettaa. Ollaanko tänne rakentamassa jotain kesämökkialuetta? Saako joku pahaa aavistamaton Jan-Petter mökkinsä takapihalle seudun kauneimman karstiluolan? Ja jos saa, mitä tapahtuu kun hänen kahdeksanvuotias poikansa löytää sen ja putoaa siellä olevaan kuiluun? Kai paikalliset luolaharrastajat taistelevat tämän onkalon puolesta?
Keskiviikko, 23.7. 2008
Päivän reitti: Mörkret faller - Ljuset stiger, 6-/6. En sitä kiivennyt, en päässyt edes yrittämään, mutta jo vilkaisun perusteella voin sanoa rakastavani sitä.
Ågelsjön, N 58°40'51", E 16° 6'21"
Helleaalto on iskenyt Ågelsjöniin. Järkevintä olisi kenties tällaisena päivänä lähteä viileän kiven sisään, mutta järkevää toimintaa ei muutenkaan ole liiemmin tullut harjoitettua. Päätämme siis kiivetä.
Ågelsjön on joidenkin väitteiden mukaan Etelä-Ruotsin kiipeilijöille sitä mitä Olhava on suomalaisille. Näkemäni perusteella en voi väittää vastaan - paitsi että Olhavan tuskallisimmat elementit puuttuvat. Kiipeilykallioita on valtavasti pienellä alueella, jotkut aivan leiripaikan vieressä ja jotkut samoilumatkan päässä. Kaiken keskellä on suuri ja kaunis järvi. Muutaman kilometrin päässä on kyläpahasen valintamyymälä josta saa tarvikkeita. Parkkipaikalta leiripaikalle tai lähimmille kallioille on vain muutama sata metriä.
Kalliot eivät sentään ole täydellisiä. Aivan helpoimpia reittejä ei oikein ole ja greidaus on kustavilais-olhavalaista, eli hirvittävän ankeaa. Pultattuja reittejä sporttiliidaajille on vähän ja näilläkin reiteillä pultteja on todella harvassa. Liidaamisesta ei tule mitään, joten tyydymme yläköysittelyyn. Kohteemme on matalahko Röda Oktoberväggen. Helteessä pääsemme ylös vain pari reittiä, mutta ne ovat palkitsevia.
Uimme viileässä järvessä. Saan Tainankin ylipuhuttua kokeilemaan veden alla hengittämistä pienen ilmapulloni avulla. Kun sitä ei kerran Kopparbossa tulut käytettyä, voi sillä leikkiä avovedessä. Uin paljon snorkkelia ja maskia käyttäen, ja harmittelen räpylöiden jättämistä kotiin. Varmasti ne olisi jotenkin voinut vielä änkeä muun roinan sekaan...
Illalla Taina kävelyttää meidät pari kilometriä alueen korkeimman kallion, Stora bergetin juurelle. Polkuja on maastossa enemmän kuin kartassa ja perille löytäminen on vaivalloista, mutta itse kallio on henkeäsalpaava. Katson liki 40-metristä pystysuoraa seinää mykistyneenä. Yläköyttä tähän ei voi virittää, koska kallion päälle ei oikeastaan pääse muuten kuin kiipeämällä, eikä edes 70-metrinen köyteni riittäisi kallion korkeuteen. Mikään reiteistä ei ole helppo. On aivan ilmeistä että tämä seinä on tämänhetkisten taitojeni ulkopuolella - eikä minulla ole edes riittävästi kalustoa sen valloittamiseen. 10 jatkollani saisin yhden varmistuksen neljän metrin välein jos jotenkin löytäisin riittävästi pultteja tai luomuvarmistusten paikkoja.
Sittenkin, seinä kutsuu minua, vaikka olen väsynyt, nälkäinen, jalkasärkyinen ja pelokas. Jonain päivänä vielä.
Muutenkin maisemat suuren vuoren ympärillä ovat uskomattomat. Olin jo aiemmin huvittunut Ågelsjönin kallioiden ja reittien Tolkien-tyylisestä nimistöstä, mutta nyt näkemieni kallioiden jylhyys saa ymmärtämään mitä nimeäjät oikein ovat ajatelleet. Kaltaiselleni jääkauden sileäksi ja mataliksi hiomiin mäkiin tottuneelle tallustajalle alueen korkeuserot ovat huikaisevia.
Torstai, 24.7. 2008
Päivän ennusmerkki: Maastossa kohdattavat saksalaiset ovat merkki siitä, että lähellä on luola.
Rimforsa, N 58°08'50.90", E 15°34'27.70"
GPS-laitteesta ei ole juurikaan hyötyä jos siihen tallentaa väärät koordinaatit. Trollegaterin luonnonpuiston alueella etsimme paikallisia luolia ensin aivan vääristä paikoista, kunnes niinkin yllättävä asia kuin paikallinen infokyltti ohjaa meidät oikeaan suuntaan. Sielläkin pengomme ensin kaikenlaista pikkukoloa (ja kohtaamme mm. luolahämähäkkejä) ennen varsinaisen luolapaikan löytymistä.
Edelleen on trooppinen helle ja haalarissa sekä lämpimässä aluspuvussa luolalta toiselle pinnan kautta luikkiminen on läkähdyttävää puuhaa. Alueella haahuilevat turistit kummastelevat meitä. Paikallinen kivi on ällistyttävän näköistä, aivan erilaisissa muodoissa kuin mikään aiemmin kohtaamani. Varmaan ensimmäistä kertaa koskaan katselen suoraa sammaloitunutta kiviseinää ilman ajatusta "jos tuosta puhdistaisi rehut pois, siitä voisi kiivetä".
Lopulta suuren luolan suuaukko löytyy. Livahdamme sisään, ja pääsemme pakoon hellettä. Kiven alla on juuri sopiva lämpötila. Perässämme kulkee turisteja shortseissa ja T-paidoissa, mutta he eivät pääse pitkälle kosteassa ja paikoin ahtaassa tunnelissa.
Legendan mukaan Trollegater on peikkojen kaupunki. Kivivajoamat ulkopuolella ovat heidän katujaan, tämä luola on heidän asumuksensa. Ei mitenkään ihmeellinen tulkinta. Luolan kammiot ovat suuria, niissä mahtuu paikoitellen seisomaankin. Taina kuvaa, minä tutkin kapeita koloja.
Lämpötilamme on tasautunut. Kivionkalossa on viihtyisää. Luola tekee ympyrän ja päättyy takaisin alkupisteeseen. Alueella olisi vielä lisääkin koloja, mutta alun sekoiluun kului niin paljon aikaa ettemme ehdi enää lähteä muihin onkaloihin. Paikannamme pari sisäänkäyntiä ja korjaamme GPS:ään tallennetut sijaintitiedot. Trollegater on hieno ja ehdottomasti toisenkin vierailun arvoinen.
Perjantai, 25.7. 2008
Päivän turhautuminen: Tukholmassa autoilu. Jo toisen kerran tämän retken aikana.
Ågelsjön, N 58°40'51", E 16° 6'21"
Aiemmin tyhjälle leiripaikalle on ilmestynyt muutakin väkeä. Ågelsjön on toistaiseksi näyttänyt enimmäkseen päivämatkojen kohteelta: aamuisin alueelle alkaa valua ihmisiä, jotka sitten kiipeilevät, uivat, patikoivat, grillailevat tai tekevät mitä sitten tekevätkin, mutta lähtevät illaksi pois. Nyt hylätyllä nurmettuneella futiskentällä on meidän telttamme lisäksi kolme satsia ruotsalaisia ulkoilmaeläjiä kahdella vauvalla.
Leirielämä on alkanut kyllästyttää minua. Selvästi retkeilyn syvin olemus on pelkistettävissä yksinkertaiseksi kokoelmaksi sääntöpareja. Jos se on lämmin, se pitää jäähdyttää - jos se on kylmä, se on lämmitettävä. Jos olet alhaalla, hankkiudu ylös - jos olet ylhäällä, laskeudu alas. Jos jokin on kokonainen, paloittele se - jos jokin on osissa, kokoa niistä jotain. En suostu pohtimaan, missä määrin koko inhimillinen olemassaolo on typistettävissä näihin ohjenuoriin. Leirillä logistiikka vie jatkuvasti ainakin kolme neljäsosaa kaikesta ajasta, ja tämä rasittaa.
Sen sijaan itse toimintaosuuteen en ole kyllästynyt. Aamiaisen jälkeen lähdemme valloittamaan Lilla bergetin reittejä, joita menee viisi. Yhden jopa trädiliidaan. Reitti on helppo mutta ehkä ensimmäistä kertaa koskaan trädiliidaus ei tunnu hirvittävältä. Yläköysittelemällä kutosen pinnassa olevat reitit saadaan suoritettua.
Kuumuus ja eteenpäin tikittävä kello ajaa meidät lopulta uimaan, sitten pakkaamaan. Koetamme hetken paikallistaa lähellä sijaitsevaa geokätköä, mutta jälleen maasto on erilainen kuin kartta ja päätämme olla käyttämättä etsimiseen tuntikausia. Suuntaamme pohjoiseen.
Tukholman keskusta, N 59°19'46.03" E 18° 3'48.89"
Jo toisen kerran matkallamme pääsen kiroamaan Tukholmassa autoilemista. Tällä kertaa kiroilu ei ole mikään viiden minuutin täsmäturhautuminen vaan yli puoli tuntia kestävä tasaisesti kasvava vitutus. Kaupunkiautoilu ei ole minua varten, onnistun ajamaan yhdestä liittymästä väärään suuntaan ja tuloksena päädymme Södermalmin alitse keskelle keskustaa. Taina lukee karttaa ja koettaa iteroida meille järkevää suuntaa, minä keskityn rikkomaan liikennesääntöjä ja puhumaan rumia. Miten kaupunki voi olla näin sekavasti ohjeistettu? Ja miten joka ainoassa reitissä jonka löydämme voi olla tietyö tai suljettu silta?
Olemme varanneet siirtymiseen paljon aikaa, ja sitä kuluukin. Lopulta nopea kartanluku, muutama luova arvaus ja GTA-henkinen liikennekäyttäytyminen auttavat meidät oikealle saarelle, sitten jopa oikealle tielle. Kohteemmekin löytyy kolmenkymmenen metrin päästä parkkipaikastamme.
Skanstulls vandrahem, N 59°18'29.81" E 18° 4'49.09"
Puolentoista kilometrin päässä Viking Linen terminaalista on semikallis mutta hirveän viihtyisä retkeilymaja. Oikea suihku ja sisävessa ovat taivaallisia. Langaton verkko toimii, tosin huoneessamme pätkien, ja naapurista löytyy sushiravintola.
Yön lähestyessä haahuilemme lähiseudulla. Autoilijalle Tukholma voi olla painajainen, mutta silti kaupunki on todella viehättävä. Etsimme geokätköjä jonkinlaisella menestyksellä, sitten siirrymme nukkumaan. Oikea vuode on ylellisyyttä.
Lauantai, 26.7. 2008
Päivän elokuva: 28 Weeks Later. Yllättävän hyvä.
Olemme ottaneet makuupussit mukaan laivaan, ja nukumme tyhjässä sopessa joitakin tunteja. Päivälaiva ei vieläkään viehätä, mutta elokuvaa katsellessa ja kannella istuessa matka menee varsin tuskattomasti.
Kotona tavaran purkamista, koomaista väsymystä. Vilkaisu työsähköposteihin saa toivomaan, että lomaa olisi saman tien vielä toiset neljä viikkoa.
Sunnuntai, 27.7. 2008
Päivän reitti: Trädmaster, rakennettu kalliolipan alle Pärkänvuoressa. Liian vaikea minulle, mutta todella kaunis.
Heräsin masentavien unien jälkeen. Hyvinä uutisina olin omassa vuoteessani sivistyneissä sisätiloissa. Huonoihin uutisiin kuului, että kaipasin kalliolle ja oli kesäloman viimeinen päivä.
Ensimmäisen murheen aiheen sentään pystyin korjaamaan käymällä Tainan kansssa Pärkänvuoressa kiipeilemässä. Kuumuus oli melkoinen ja kiipeily jäi lyhyeksi, mutta sainpa träditeltyä yhden reitin. Näimme ohimennen myös muuta kiipeilevää kansaa. Löysin kesälomafiilikseni uudelleen, tietysti nyt kun loma oli käytännössä ohi.
Kotimatkalla poikkesimme pikaisesti Uhlussa pulahtamassa. Sitten kävin Mirin kanssa Uittamolla pulahtamassa uudemman kerran. Olen näköjään alkanut pysyvämmin uida maskin ja snorkkelin kanssa. Jostain henkisestä nyrjähdyksestä johtuen veden kylmyys häiritsee minua vähemmän jos nämä välineet ovat ylläni.
Kesäloman viimeinen puuha oli Dark Knightin katsominen. Oli se vaan hyvä supersankaritarina, ja taas vaihteeksi kerrottu sävyllä josta oikeasti pidin. Heath Ledger oli todella mahtava.
Maanantai, 28.7. 2008
Päivän kuva: Tätä on luolatutkimus
Lomalta palaaminen oli kuin tiiliseinää päin juoksemista. Hirveä määrä asioita oli näköjään lomani aikana mennyt täysin päin helvettiä ja paikkailin niitä koko päivän. En selvästikään osaa delegointia tarpeeksi hyvin.
Tyypillinen lomanjälkeinen "rutiinit on hukassa, kuka mä olin ja mitä taas teinkään täällä" fiilis vallitsi, mutta emotionaalisesti pääsin samaan turhautumisen ja voimattomuuden tunteeseen joka keväällä oli töissä vallinnut. Juuri näin päin tämän ei pitäisi mennä.
Taina toimitti minulle ensimmäisen erän matkakuvia ihailtavaksi. Vielä toinen satsi on tulossa. Illalla piipahdin vielä pikaisesti uimassa. Sääprofetia julistaa hellepäivien olevan pian ohi, joten nämä on varmaan syytä käyttää parhaiten.
Tiistai, 29.7. 2008
Päivän ruoka: Valmispasta, joka oli leirielämässä ihan hyvää, mutta kotona tehtynä maistuu kauhealta.
Ajattelen työasioita niin paljon vapaallakin, että Warhammerin pelaaminen oli oikein tervetullutta. Olisin silti mieluummin ottanut katkotonta nonstop-väkivaltaa kuin perusteellista dekkarointia. Ei niin että vihjeenmetsästys ei roolipelisisällöksi kelpaisi, ainoastaan että hahmoni on siihen kehno. Pitänee alkaa panostaa hahmon älylliseen kehitykseen niin että tällaisissakin tarinoissa riittää tekemistä. Onneksi olen jo tavallaan keksinyt keinon tehdä tämän vesittämättä hahmoni peruskonseptia.
Keskiviikko, 30.7. 2008
Päivän paluu perusteisiin: Riittämättömästä piirustustaidosta itkeminen.
Ropecon matelee kohti, ja sain viimein aikaiseksi vilkaistua mitä kaikkea siellä pitäisi tänä vuonna puuhata. Valitettavasti pääasiallinen esitelmäni oli aiheesta josta olin puhunut jo paljon viime vuonna eikä itseni toistaminen miellytä. Koetin keksiä jotain uutta sanottavaa mutta menestys ei vielä ollut suurta.
Kaivoin myös esiin Empire-skenaarion jonka olin ajatellut pelauttaa. Peli itsessään oli aika simppeli vaikkakin vielä muutaman lisädetaljin tarpeessa, mutta kunnianhimoiset kuvitusvaatimukset koettivat tulla väliin. Pitäisi piirtää sivu sarjakuvaa ja jo luonnosten piirtäminen oli lähes ylivoimaista. Huhhuh.
Torstai, 31.7. 2008
Päivän ah-niin-korrekti termi: Hinttimäinen kävely. Kuvassa vaan, eikä tosiaan tarkoituksella tai edes kuvan hahmoon sopivasti.
Oletettavasti viimeinen työpäivä jolloin töissä oli edes jotenkuten hiljaista. Sitten uimaan. Sain kuulla että uin väärällä tekniikalla, mikä ei sinänsä yllättänyt kun opin uimaan yli-ikäisenä ja lähinnä sattumalta. Koetin opetella oikeaa tekniikkaa, aluksi ei menestystä.
Cosmicissa puhuin ropeconillisia, sitten siirryin kotiin piirtämään. Vieläkään ei mikään kuvataiteilijoiden suojeluspyhimys ollut antanut minulle piirustustaidon armolahjaa.
