<

>

Syyskuu 2007: Auringon valtakunta

Lauantai, 1.9. 2007

Päivän kauhutarina: Loppumaton nenäverenvuoto vieraassa maassa. Taas yksi kokemus jonka voisin jättää itse väliin.

Ensimmäinen etappi matkalla Japaniin oli Porvoo. Teknisesti se oli matkan varrella, mutta koskapa Porvoossa ei ole lentokenttää tai mitään muitakaan modernin liikenteen mukavuuksia se jäi lopulta vain sivuraiteeksi. Talon julkisivu oli remontoitu, mitään muuta raportoitavaa ei oikein ollut.

Oli kylmä. Katselin verkosta Tokion ja Kioton sääennusteita ja menneiden syyskuiden säitä. Lämmintä tulee olemaan vaikka vettä taivaalta niskaan saadaankin. Vaan viimeksi viihdyin trooppisella vyöhykkeellä hillittömän hyvin, veikkaisin että tämä käynti subtropiikissa tulee myös miellyttämään. (Kai Kioto on subtropiikkia?)

Sunnuntai, 2.9. 2007

Päivän olo: Kuin purkkiin ahdetulla sardiinilla.

Herään aamulla miellyttävän myöhään Japanin aikaa. Valitettavasti olen vielä Suomessa ja täkäläisittäin kello on viisi. Mika heittää minut ja Kaisan lentokentälle ja pelastaa meidät tuskalliselta aamubusseilulta. Ensimmäinen lentopätkä Wieniin on koomainen kokemus.

Wienin lentokenttä on sekava ja ruuhkainen. Kaisa livahtaa kahville itävaltalaisen kaverinsa Margitin kanssa, minä etsin ruokaa ja mahdollisuutta ladata kannetttavaani. Päädyn rupattelemaan kahden erillisen orientaalin kanssa paikan hankaluudesta. Sentään ilmainen langaton verkko löytyy kun riittävästi penkoo.

Luen Tokio-passi -opasta kuin tenttikirjaa viimeisenä iltana. Japanin uhkaava käsittämättömyyys palautuu taas mieleeni. Jään pohtimaan, mahtaako minulla olla mitään edellytyksiä viihtyä edes lyhyttä aikaa valtakunnassa, jossa asiat ovat niin eri tavoin.

Turvatarkastus saa minut kokemaan, että minua kohdellaan kuin rikollista. Eikä tämä edes ole kovin korkealla tämänhetkisen turvahulluuden kauhutarina-asteikolla.

Lento Japaniin on tuskallinen kokemus. 10 tuntia ahtaassa turistiluokassa jumittaa kaikki nivelet. Nukkuminen ei onnistu, katselen leffoja. Next on täynnä kliseisiä aineksia ja pientä hölmöilyä, mutta alkujuuret Dickin tarinassa erottuvat silti. Fracture tuntuu keinotekoiselta. Disturbiassa on yllättävän aidon oloisia teinejä, vaikka leffa onkin ehkä hitusen liian kiltti. Kello kulkee pikakelauksella kohti aamua lennettäessä itää kohti.

Maanantai, 3.9. 2007

Päivän kieli: Niku wa iranai. (En tarvitse lihaa.)

Naritan lentokentällä vastaan lyö kuumuus ja kosteus. Ensimmäiset kosketukset japanilaiseen palveluyhteiskuntaan kummastuttavat. Koen olevani kömpelö gaijin, henkinen amerikkalainen jota täytyy pehmeästi ohjailla ettei hän tekisi tymyyksiä. En ymmärrä kieltä ja se häiritsee minua kohtuuttomasti.

Pulloautomaatista saa kylmää teetä. Se on oikeastaan aika pahaa.

NAX-juna Ikebukuroon kulkee ällistyttävien maisemien halki. Ensin olemme keskellä asumattoman näköistä pöheikköä, rehevän ja viidakomaisen kasvillisuuden seassa, sitten juna sukeltaa puskasta lähiöön. Arkkitehtuuri on vierasta, jopa kerrostalot on selvästi suunniteltu toisnlaiseen ilmastoon. Välillä jokin näkemäni muistuttaa minua Itä-Euroopasta, välillä Havaijista, välillä New Yorkista ja välillä referenssipiste puuttuu kokonaan. On kuin olisin astunut mangaan. Tokio ympärillämme on selvästi järjettömän kokoinen.

Ikebukurossa on oikeasti lämmintä. Pidän kosteasta 24-asteisesta ilmasta. On helppoa kuvitella että se olisi joillekin tukalaa, mutta minua vaivaa suomalaisessa helteessä lähinnä grillaava auringonpaiste. Täällä on miellyttävän pilvistä, lämpö makaa kaiken yllä tasaisena vaippana, ei siellä täällä esiintyvinä korventavina laikkuina. Kadut ovat ahtaita, mainokset kirkuvan räikeitä. Ilman karttaa meillä ei olisi mitään toivoa löytää majapaikkaamme.

Kimi Ryokan on selvästi ulkomaailaisille suunnattu japanilaistyylinen majatalo. Kaikkialla on englanninkielisiä ohjekylttejä estämässä töppäilyä. Tiskin takana palvelevan tytön asenne on melkeinpä suomalaisen väsyneen ja kypsyneen oloinen. Huoneemme on pieni mutta hurjan sievä.

Unenpuutteessa vajoamme futonille torkkumaan. Kello on vasta vähän puolenpäivän jälkeen, mutta meillä on takana uuvuttava lento ja sitäkin edeltänyt vähäinen yöuni. Parin tunnin jälkeen saamme kiskottua itsemme ylös ja ulos tutkimaan seutua.

GPS-laitteeni hätääntyy ympärillä olevista korkeista taloista, eikä tahdo ensialkuun löytää lainkaan sateliitteja. Tämä tietää ikäviä asioita suunnistukselle. Ensivilkaisulta näyttää siltä, että ympärillämme oleva sokkelo kiemurtelevia katuja eksyttää heti jos sille antaa tilaisuuden. Japanilaiset eivät yleensä vaivaudu edes antamaan kaduilleen nimiä, mikä tekee kartoista ylättävän hyödyttömiä. Lopulta paikannamme pienen aukion jolta paikannus onnistuu. Kun tämä proof-of-concept on tehty, uskallan minäkin vain lähteä satunnaiseen suuntaan katsomaan mitä sieltä löytyy.

Ulkona on tullut pimeää. Yhdellä suunnalla on kapeita kujia, pikkuisia yhden perhekunnan asuintaloja ja lähes rikkoutumaton hiljaisuus. Tunnelma on surrealistinen. Talot ovat sardiinipurkkimaisen tiukkaan pakattuja, minkäänlaisia pihoja ei ole, mutta kadut ovat puhtaita ja siistejä. Vaikutelma on äänettömän idyllinen. On selvää että ihmiset ovat kotonaan, mutta vain satunnaisia ääniä kantautuu ulos taloista.

Legolähiön ja suurkaupungin raja on veitsenterävä. Astumme ulos kujalta ja yhtäkkiä ympärillämme on taas korkeita torneja, neonmainoksia ja maanantai-illan hulinaa. Muutos on unenomaisen äkillinen.

Etsimme ruokaa. Oletus on, että jos ravintolan nimessä tai ruokalistassa on länsimaisia merkkejä, se lisää hintaan ainakin kolmanneksen, emmekä tahdo maksaa turistilisää. Onneksi Kaisa osaa japania. Navigoimme pikaruokalaan ja syömme viidellä eurolla suuret annokset riisiä, miso-keittoa ja satunnaisia hyvyyksiä. Ymmärrän puhutusta kielestä sanan sieltä täältä, mutta kirjoitus menee täysin ohi. Tyypillisesti tarjoilijan virheoletus on, että minä olen (miespuolisena?) meistä se joka tahtoo syödä kuolleita eläimiä ja Kaisa hentona tyttösenä tyytyy pupunruokaan.

Alue on vilkas mutta silti hillityn hiljainen. Varsinaista melua ei ole, vaikka ympärillä on valtavasti elämää. Haahuilemme vailla erityistä päämäärää. Ikebukuro on täysin erilainen kuin mikään aiemmin kokemani ja näkemäni paikka. Voisin kulkea täällä vaikka miten pitkään kyllästymättä. Varsin aikaisin väsymys kuitenkin voittaa, ja pelkään että kaupungin silkasta kummallisuudesta saa yliannostuksen jos sitä ei yritä ottaa pienissä erissä. Yllättävän vaivattomasti löydämme takaisin ryokanille. Hetki japanilaisessa kylvyssä, sitten nukkumaan.

Tiistai, 4.9. 2007

Päivän engrish: "You knock on a jumping door!"

Yleensä länteen siirryttäessä aikavyöhykkeiden vaihtaminen johtaa aikaiseen heräämiseen. Me olemme jotenkin onnistuneet pahoinpitelemään päivärytmiämme tännekin päin matkustaessa niin, että heräilemme jo aamuneljän maissa. Kaisa onnistuu palaamaan uneen, minä kuuntelen japanin oppitunteja koneeltani.

Oppisin kieltä varmasti paljon paremmin jos sitä kirjoitettaisiin jollain järkevällä tavalla. Japanin kielioppi on enimmäkseen helppoa, lausuminen on mutkatonta ja vain kohteliaisuusmuodot jäävät kompastuskiveksi. Hiragana- ja katakana-tekstikään eivät suunnattomia ongelmia tuota - tavukirjoituksessa merkkejä on kuitenkin rajallinen määrä - mutta sitten on vielä painajaismainen kanji-järjestelmä. Onhan se kauniin näköistä, mutta kun merkin näkeminen ei anna mitään vihjettä siitä miten se pitäisi lausua, on kielituristi hukassa. Minulla on heikonlainen kuulomuisti kaiken paitsi musiikin suhteen, tarvitsen oppimisen tueksi kirjoittamista, ja jos kirjoittaminen ei tue äänteitä, olen hukassa. Systemaattinen tavukirjoituksen käyttäminen varmaan auttaisi, mutta juuri nyt olen siihen liian laiska.

Kimi Ryokan on tietokonepelimäinen paikka. Pelkistetty ulkomuoto, pikkuruiset huoneet, suljetut ovet, kloonatun näköiset kerrokset. Ehkäpä juuri kaiken pienuus ja ahtaus saa minulle paikasta lähinnä Deus Ex -flashbackeja. Kaikkialla taustalla soiva pehmeä musiikki tukee vaikutelmaa.

Etelä-Tokiossa Odaiba on ensimmäien varsinainen kohteemme. JR:n juna, sitten monorail. Tulevaisuushalli Miraikan on valitettavasti kiinni tiistaisin, ei robottiekspoa tänään. Sen sijaan saan ensimmäisen tutustumiseni bentoo-lounaaseen, joka on odottamattoman maukas. Läheisessä Fuji TV:n kompleksissa sukellamme yleisökierroksen nuorisovirtaan ja ällistelemme japanilaisen televisiokanavan mini-disneylandin sateenkaarenväristä hulluutta. Vastoin odotuksiani kukaan ei luule minua länsimaiseksi hevitähdeksi. Pitää ehkä panostaa pukeutumiseen vähän enemmän.

Fuji TV oli sinisine koiramaskotteineen ja sienitrippiä muistuttavine värimaailmoineen omituinen, mutta vielä kummallisempaa on läheisessä Decks-tavaratalossa. Siellä vastaan tulee ensimmäinen kosketus todelliseen engrishiin kun osumme sarjaan T-paitakauppoja. Paitojen tekstit ovat täysin käsittämättömiä. On kuin tekijät olisivat poimineet sanoja sanakirjasta sattumalta ja heittäneet ne merkillisellä fontilla paitaan - ja natiiveilla on oikeasti päällään näitä vaatteita. Graffitiartistimerkki Asian Can Controllerz on normaaleimmasta päästä, kertakaikkiaan hysteerisiä sloganeita löytyy vaikkapa Genuine Fossil (ihan totta!) -nimisen liikkeen paitavalikoimasta. Sandstorm 78 Attack, I Cheat You, Doubtful - My Charms, Jesus you are so beautiful, Maggoty Hearts (deathmetal-uskottava teksti jos mikä)... jossain vaiheessa pokkani ei enää kertakaikkiaan pidä enkä pysty enää selaamaan valikoimia.

Visuaalis-ideallinen käsittämättömyys lyö aivan täysin yli teineille suunnattujen fiilistelykoppien luona. Valitse värimaailmaltaan sinua miellyttävä koppi kaverisi kanssa, meikkaa sisällä olevilla välineillä, ota yhteisvalokuva, jätä valokuva ja toiveesi rakkaudesta tms. läheiselle seinälle, josta jumalat sitten huomaavat sen... Tämä on ilmeisesti kiinalainen eikä japanilainen juttu, mutta silti pakenemme sitä läheiselle hiekkarannalle. Siellä on sallittua surffata vaan jostain syystä ei uida. Emme tahdo rikkoa sääntöjä, joten tyydymme kävelemään rantaa pitkin. Vedestä loikkii valtavia kaloja.

Palaamme varsinaiseen Tokioon pitkää siltaa kävellen. Metroaseman löytäminen osoittautuu haastavaksi ja saamme taivaltaa melkoisen pätkän. Jalat ovat aivan kuolleet. Ystävällisen vartijan avulla löydämme lopulta aseman. Suoraan ryokaniin palaamisen asemasta pysähdymme ensin Akihabaran sähkökaupungissa. Nörttien luvatun maan useimmat liikkeet ovat kuitenkin jo kiinni, joten käynnistä emme kostu juuri mitään. Ikebukurossa ensimmäinen trooppinen kaatosade yllättää meidät - tai minut, koska Kaisalla on jo sateenvarjo. Minäkin ostan sellaisen, mutta ehdin jo kastua. Ulkona on tosin lämmintä, mutta sisällä ilmastointi saa hytisemään.

Keskiviikko, 5.9. 2007

Päivän kaupan nimet: Glad News, Love Girls, Tralala...

Akihabara päivänvalossa on visuaalinen yliannostus. Elektroniikkaa ja otakuroinaa pursuava kaupunginosa kirkuu huomiotani puoleensa. Pelkästään vieri vieressä olevien kiehtovaa krääsää kaupittelevien liikkeiden räikeiden ilmoitusten vuoksi täällä käveleminen on uuvuttava kokemus. En osaa juurikaan lukea mainoskylttien tekstejä, mikä saattaa säästää lompakkoani melkoisesti. Emme löydä nettikahvilaa täältä, joten tyydymme majapaikkamme lähellä olevaan melko alkeelliseen manga-intaanetto-kissateniin.

Japaniin saapuvat viettävät ensimmäiset muutamat päivät kulttuurishokin vallassa. Minä olen tarkalleen tässä tilassa. Informaatiota on yksinkertaisesti liikaa. Olen oppinut käyttämään täkäläistä metrojärjestelmää (joka oikeasti on minusta hämmästyttävän selkeä, jopa intuitiivinen), syömään puikoilla asiaa edes ajattelematta, palauttanut mieleeni sanontoja ja kirjoitusmerkkejä ja yleensäkin käynyt läpi aika jyrkkää oppimiskäyrää. Ja silti on ilmeistä, että olen yhä aivan pihalla suuresta osasta asioita.

Olen myös saanut jostain flunssanpoikasen. Kaisa singahtelee kiinnostavasta kohteesta toiseen kuin mehiläinen, joka on toukkana pudonnut energiajuomapataan. Jalkaparkani eivät ole vielä lainkaan tottuneet kymmenen tunnin kävelypäiviin ja huutavat armoa. Jos en olisi kesällä käynyt hakemassa lääkäriltä OK-leimaa kipeään raajaani, en varmasti edes uskaltaisi yrittää pysyä tahdissa mukana. Nytkin se tuntuu epäviisaalta.

Tässä tilassa Shibuyan teinikaupunginosaan illalla lähteminen on sulaa hulluutta. Ei se minua pysäytä. Ehkä pari sataa tuhatta tokiolaisteiniä on päättänyt tulla samaan paikkaan, ja he ovat kaikki laittautuneet iltaa varten. He näyttävät käsittämättömiltä. HEL Looksin uskomattomimmat poiminnat eivät ole yhtään mitään tähän verrattuna. Kamikaze Girls -leffa pääsee lähelle, ja sekin on hieman liian hilitty. En ymmärrä tyylikkäästä pukeutumisesta mitään, mutta tiedän mistä pidän, ja tokiolaisnuoriso on äärimmäisessä omituisuudessaan hypnoottisen kiehtovan näköistä.

Käymme katosta lattiaan läpi teinien rakastaman hypermarketin nimeltä 109. Se on täynnä vaatteita jollaisia en ole osannut edes kuvitella. Lisää engrishiä sisältäviä T-paitoja, gosurorivaatteita, punk-vermeitä, metapunk-vermeitä, supersankarikuteita, aivan kaikkea mahdollista väännettynä yhteentoista. Shibuya voisi olla vielä kiehtovampi gonzomatkailtuna, mutten oikein usko että pystyisin soluttautumaan japanilaisten teinien joukkoon. En ainakaan tahdo yrittää.

Trendikauppojen lisäksi alue pursuaa diskoja ja love hoteleja. Yritän kuvitella kuusitoistavuotiaan tokiolaisen bileillan. Koulun jälkeen vaihtamaan uskomattomat vaatteet, sitten metrolla Shibuyaan tai Harajukuun tapaamaan kavereita, pikainen pyrähdys shoppailemassa trendiliikkeessä, leffaan, teinidiskoon, lopuksi ehkä love hoteliin. Käyvätkö teinit niissä, vai pitävätkö he toisiaan vaan kiltisti kädestä kiinni? Ei kai tämä nuorisoparatiisi ihan sattumalta ole suunnilleen kaupungin suurin tuntitaksalla vuokrattavien huoneiden keskittymä? Kaisa tahtoisi selvittää asian tarkkailemalla natiiveja, mutta minun voimani ovat lopussa.

Teinien joukosta palaamme takaisin tavallisen kansan pariin. Siellä koen ahdistavan akuutisti olevani ulkopuolinen, käytöstapoja ja kieltä osaamaton gaijin. Enkä haluaisi olla. Monet asiat tässä omituisessa valtakunnassa ovat kadehdittavan upeasti. Ihmiset huomioivat toisensa, eivät roskaa ja osaavat kierrättää, kaupunki toimii tehokkaasti ja intuitiivisesti (kadunnimien puutetta lukuunottamatta - mitä näiden ihmisten esi-isät ovat oikein ajatelleet?), ja lisäksi ehkä emotionaalisesti minusta hienoimpana piirteenä kenelläkään täällä ei tunnu olevan minkäänlaista ironian tajua. Kaikki täällä ovat niin valtavan tosissaan kaiken suhteen, he tuntuvat tekevän kaikki omituisuutensa aivan suunnattomalla innostuksella. Yksilöinä he saattavat pelätä kasvojensa menetystä, mutta kulttuurina minun on vaikea kuvitella heidän häpeävän mitään. Engrishille nauraminen tuntuu yhtäkkiä ilkeältä.

Torstai, 6.9. 2007

Päivän sana: Wa

En enää jaksa putkeen kolmatta äärimmäistä kävelypäivää. Nousen futonilta myöhään, haluan hieman kevyempää otetta lomailuuni. Suuntaamme Rikugien Gardens -nimiseen historialliseen puistoon parin metropysäkin päässä.

Historiallinen puisto ei kuulosta kovin räiskyvältä, mutta rauha ja hiljaisuus ovat eilisen jälkeen oikein tervetulleita. Ja puisto on kaunis. En näe yhtään tuttua kasvia, enkä oikeastaan edes tuttuja eläimiä. Sen sijaan täällä on hämmentävän suuria hämähäkkejä, uteliaita uivia kilpikonnia, värikkäitä kaloja jotka tulevat puron yli menevän sillan viereen kerjäämään ruokaa.

Kosketan japanilaista luonnonkiveä. Sade on hionut sen sileäksi. Kaikkialla näin ei varmaan ole. Mutta vielä ei ole tilaisuutta lähteä kiipeilemään.

Puutarhan korkeimmalta kohdalta näkisi kirkkaalla säällä Fuji-vuoren. Yllättäen sää ei nyt ole kirkas, jatkuvasti tulee pieniä sadekuuroja. Fujin sijasta katselemme puutarhaa allamme. 300 vuotta sitten jollakin julkisivusuunnittelijalla on todella leikannut, koska mille hyvänsä etäisyydelle katseensa kohdistaakin, on näkymä suurenmoisen kaunis. Tasapainoinen.

Wa tarkoittaa harmoniaa. Yleensä keskityn elämässäni etsimään seuraavaa hillitöntä kokemusta enkä muista tavoitella valaistumista seesteisyyden kautta. Puiston korkeimmalla kohdalla tyynen rauhallisesti istuminen on minulle täysin luonnoton tila. Voin olla puoli tuntia paikallani ja pelkästään ihailla näkymää, kokematta tylsistymistä.

Nautimme puutarhan sydämessä olevassa teetuvassa kupillisen vihreää teetä. Olen alkanut pitää siitä. Tämä jos mikä on outoa.

Illalla Tokioon iskee taifuuni. Olen yrittänyt Kaisan kanssa shoppailla tarvikkeita ja löytää verkkokahvilaa joka sallisi oman läppärin käytön. Miten näin teknofilisessä valtakunnassa voi oikeasti olla näin mahdotonta saada konettaan verkkoon? Luovutamme, palaamme ryokanille, ja sateenvarjoista huolimatta kastumme läpimäriksi.

Kimi Ryokanin vieraskatraasta suuri joukko on kerääntynyt alakerran television ääreen katsomaan uutisia. Äärimmäinen sade ja hillitön tuuli pieksevät kaupunkia. Junat eivät kulje, talojen kattoja on repeytynyt irti, kuusimetriset aallot hakkaavat laitureita. Käyn pihalla fiilistelemässä. Tuleehan siellä vettä kuin Titanicin kyljestä, mutta lieväksi harmikseni tuuli ei välittömästi kiskaise minua mukanaan taivaalle.

En tiedä lainkaan, onko ympärillämme poikkeuksellisen voimakas hirmumyrsky vaiko vaan tavallinen jokasyksyinen myräkkä. Ilman nettiä olen uutispimennossa, ja television japaninkielisiä uutisia en varsinaisesti ymmärrä. Mutta Tokio ei ole mikään New Orleans joka uppoaa heti kun kohdalle osuu sopivan huono sää. Tämä kaupunki selviää maanjäristyksistä ja Godzillasta, joten eiköhän se ole vielä paikalla kun aamulla herään.

Perjantai, 7.9. 2007

Päivän ylisöpöys: Paro

Livenä vielä enemmän kuin videopätkissä, Paro on aivan hillittömän söpö. Pääsemme paijaamaan robottihyljettä ja lepertelemään sille nyt kun Miraikan on viimein auki ja teknologiaekspo robottinäyttelyineen käytettävissämme. Kyberkuutti makaa esittelyvitriinissä, ääntelee ja kiemurtaa kun sitä silitetään, reagoi nimeensä ja käy nukkumaan jos se joutuu pimeään. Sen liikkeet ovat ehkä hieman mekaaniset, mutta silti se on eläväisin kone jonka olen koskaan nähnyt.

Omasta puolestani olen tullut Miraikaniin pääasiassa robottien takia. Kun maltamme lakata silittämästä Paroa, esittelee kahdella jalalla kävelevä ja jopa juokseva humanoidirobotti Honda Asimo meille taitojaan parinkymmenen minuutin ajan. Parin metrin päästä näkee selvästi, miten sulavia robotin liikkeet ovat, ja miten se säätää tasapainoaan kuin ihminen. Kun Asimo juoksee, sen molemmat jalat ovat yhtä aikaa ilmassa. Mieletöntä. Olen entistä loukkaantuneempi eurooppalaisen kulttuuripiirin tavasta esittää ihmisen näköiset koneet uhkaavina hirviöinä. Tosin täälläkin yksi yleisön joukossa oleva parin vuoden ikäinen tenava pelkää robottia ja alkaa itkeä ja huutaa aina kun Asimo vilkuttaa hänen suuntaansa.

Miraikanissa on myös biotieteitä, informaatioteknologiaa, avaruusteknologiaa (mm. livekokoinen ja ilmeisesti pienintä piirtoa myöten aidon oloinen malli kansainvälisen avaruusaseman asuinmoduulista), sukellusteknologiaa (vastaavanlainen malli syvänmerensukellusveneestä), teknillistä hiukkasfysiikkaa (1:10-malli valtavasta neutriinosensorista) ja muuta nörtille vinhaa. Rakennuskin on aivan mahtava. Poistumme vasta kun koko paikka suljetaan.

Eilisestä myrskystä ei näy kuin vähän sotkua puistoissa, ilma on kaunis ja lämmin. Kiskot kuljettavat meitä muutaman kilometrin pohjoiseen. Olemme jo aiemmin seikkailleet Ginzan reunoilla, ja nyt uskaltaudumme sen sisään. Ginza on aikuisten Shibuya, Tokion Rodeo Drive, rikkaiden, sellaisiksi haluavien ja sellaisena esiintyvien ostosparatiisi josta löytyvät Japanin kalleimmat ja parhaimmat tavaratalot. Odotamme pröystäilevää ylilyövyyttä, mutta lopputulos on lievä pettymys. Ovathan depaatot kyllä hienoja ja kilometrejä meidän ostovoimamme yläpuolella, mutta oikeasti Lontoon Harrod's antaa paljon yläluokkaisemman vaikutelman. Eikä täältä löydy edes mainostettuja hissityttöjä. Toisaalta Matsuzakayassa on myynnissä kimono, joka maksaa 2,5 megajeniä, eli noin 17 000 euroa.

Järkevät ihmiset tauottavat turistikierroksensa istumalla aina välillä kahviloissa. Me emme tajua harrastaa moista, ja tuloksena olemme taas aivan poikki. Lisäksi tarve nettikahvilalle jossa voi toimia oman koneen kautta alkaa jo lähestyä kipurajaa. Salapoliisityölläni tiedän jo yhden sellaisen nimen (Cafe Pause) ja summittaisen sijainnin (Ikebukuro), mutta ilman katuosoitteita tästä tiedosta ei ole mitään hyötyä.

Lauantai, 8.9. 2007

Päivän musiikki:

Kamera! (Kaisan, ja suurempi muistikortti unohtuu ryokanille, joten tästä päivästä ei vielä ole kuvia.) Matkakortti! (Japan Rail Pass, jolla voin nyt matkustaa Japan Railin junilla koko maassa maksamatta mitään.) Verkkoyhteys omalta koneelta! Massiivisen salapoliisityön ansiosta olemme viimein paikantaneet Cafe Pausen, josta saa kallista jääteetä, herkkuja ja langatonta TCP/IP -protokollaa. Saan päivitettyä Kokemuspisteet, luettua mailit sivistyneellä sovelluksella ja haettua verkosta tarpeellisia asioita joita saattoi viedä majoitukseenkin. Kilometrin verran joutuu helteessä taivaltamaan ryokanilta kahvilaan, mutta eihän se nyt ole matka eikä mikään.

Jotta päivä ei kuluisi pelkkään nörttäämiseen, livahdamme Shinjukuun. Tämän pitäisi olla eräs Tokion yöelämän suurimmista ja pahamaineisimmista keskuksista, samoin kuin maailman vilkkaimpiin ja sekavimpiin kuuluva metroasema. En vieläkään käsitä, miten joku voi pitää täkäläisiä asemia sekavina: kaikki on opastettu koko ajan aivan erinomaisesti ja eksyäkseen pitäisi oikeasti nähdä vaivaa.

Ensimmäinen puoli Shinjukua sisältää lähinnä korkeita taloja. Nousemme Sumitomo-rakennuksen 51. kerroksessa olevalle näköalatasanteelle ja katsomme varsin tyrmäävää näkymää Länsi-Tokion ylle. Kaupungille ei näy loppua lainkaan. Kämmenen verran horisontin yläpuolella on heikosti erottuva viiva. Se on Fuji-vuori naapureineen. Udun läpi sitä ei näe kunnolla, mutta kun sen viivan huomaa, tajuaa ettei kyseessä voi olla mikään muu. Sitten sen koko lyö oikeasti ällikällä: vuorihan on aivan valtava. Kai kolme kilometriä korkean möhkäleen kuuluukin näyttää melko isolta, mutta jotenkin en silti ollut varautunut ihan tällaiseen näkyyn.

Haahuilemme Shinjukun sivistyneessä osassa vielä jonkin aikaa. Kalliissa tavaratalossa on taas käsittämättömiä asioita, kuten vaateliike Double Standard Clothing (joka on olevinaan hyvämaineista bisnesvaatetusta eikä mitä nimi antaisi ymmärtää). Kirjakaupasta löytyy ensimmäinen hissityttö. Emme käy leffassa, vaikka siellä menisi kiinalainen western. Kiinalainen elokuva japaninkielisillä teksteillä saattaisi kuitenkin olla käsittämätön.

Ruokaa varten päädymme ensimmäistä kertaa izakayaan. "Kansan ravintola" on ihmisiä täynnä oleva meluisa kaaos, jossa ohimeneviä tarjoilijoita napataan hihasta kiinni ja heille osoitetaan listalta mitä tahtoo. (Voisi toki pyytää ruuan nimelläkin, jos osaisi riittävästi kieltä.) Sitten rukoillaan että se mitä osoitti on jotain mitä pystyy syömään, mutta jos ei ole, ei vahinko ole suuren suuri koska annos on pieni ja niitä kuuluu syödä useita. Hetken pähkäiltyämme me pääsemme kiinni paikan tunnelmasta ja otamme reippaan antaa-mennä -asenteen joka täällä näyttää parhaiten toimivan. Tulokset ovat hyviä, vaikka annokseni näyttääkin sisältävän hieman lihaa. Mutta kokonaisuutena ruokailu ei ole ahdistava vaan hilpeä kokemus. Tässä paikassa ei tosiaan ole niin justiinsa miten päin käyttäytyy.

Japanissa pitäisi oppaiden mukaan olla varsin helppoa olla kalaa kelpuuttava kasvissyöjä, koska täkäläiset eivät kuulemma syö juurikaan lihaa. Tämä ei varsinaisesti vastaa havaintojani. Melkein kaikissa paikoissa olen joutunut huolellisesti etsimään pupunruoka-annoksiani. Olen jo joutunut hyväksymään, että satunnaisesti eteeni saattaa tulla papujen ja nuudelin asemasta nautaa, sammakkoa, valasta, delfiiniä, pientä koiraa tai naapurin korealaisen perheen lasta. Pitäisi opetella muutamia kanjeja jotta syödessä ei tarvitsisi kokea niin suurta syyllisyyttä.

Ulkona on ilta. Lauantaina se merkitsee huomattavaa elämää paikallisissa pahekortteleissa. Lähdemme etsimään paheita. Räikeästi valaistuilta kabuki-chon kaduilta löydämme viinaa, uhkapelejä, strippiklubeja, pornoluolia, ilotaloja. Tarjolla on enimmäkseen tyttöjä, mutta ainakin yksi liike näyttää kuvien perusteella kauppaavan myös nuoria nättejä poikia. Elokuvissa synninpesät ovat aina hämärillä kujilla, mutta täällä neonvalomainokset ja valaistut ikkunat pitävät hämäryyden loitolla, väkeä on kuin vappukarnevaalissa ja pornoluolien sisäänheittäjät pitävät tunnelman eloisana.

Gonzoiltuna Shinjuku voisi olla raju kokemus. Pelkästään turistikierreltynä se jää ainakin minulle pelkäksi kirkuvaksi valomereksi, meluisaksi ja räikeäksi muttei varsinaisen vietteleväksi. Jos uskaltautuisin sisään johonkin paikan räkälöistä tai bordelleista saattaisi kokemus muuttua rajusti, mutta viina ei kiinnosta ja jotenkin supermariohenkinen väri- ja äänimaailma ovat omiaan luomaan harvinaisen epäeroottisen tunnelman. Ei tee mieli heittäytyä houkutuksiin, koska en edes tunnista houkutuksia sellaisiksi. Tunnistavatkohan natiivit?

Illan päätteeksi seuraa matka täpötäydessä junassa takaisin Ikebukuroon. Tungos on kun Nine Inch Nailsin keikan eturivissä. Olen pidempi kuin kukaan muu, minulla on helppoa. Mutta kevyttä keikkailuun verrattuna tämä on muutenkin. Ihmiset pakkautuvat säyseästi mahdollisimman tiiviisti, päästävät ulos haluavat liikkumaan, kukaan ei yritä änkeä tai muuten tyhmäillä. Tämä on hyväksytty osa suurkaupunkielämää, ja kaikilla sujuu paremmin kun toiset otetaan huomioon.

Huonompi puoli luonnettani nostaa hetkeksi päätään: haluan lähettää kaikki paniikkihäiriöstään ja väkijoukkopelostaan mouhkaavat puolituttuni Tokioon kasvamaan. Kaisan mielestä minä olen inhottava enkä usko että mainitut vaivat ovat todellisia.

Sunnuntai, 9.9. 2007

Päivän liveshow: Kahden keltaisiin skintight-haalareihin pukeutuneen kundin unplugged j-punk -esitys kahdella kitaralla ja "laululla".

Vihdoin viimein vimmainen singahtelu halki Tokiota saavuttaa osaltani pisteen, jossa kaikki uusi vain puuroutuu osaksi suurta sekamelskaa. Omituisia teinejä ja japsi-Elviksiä Harajukussa, shintolainen Meiji-pyhättö, Brasilia-festarit, livemusiikkia, lisää engrishiä, barbie-nukkejen muotinäyttely - en enää pysty prosessoimaan vastaan tulevia kummallsuuksia. Tarvitsen aikalisän, ihan oikean vapaapäivän jonka aikana en edes yritä kohdata mitään käsittämätöntä. Se olkoon huominen.

Illalla ohjelmassa on huoltotoimenpiteitä. Kohtaamme paikallisen kolikkopesulan, jonka käyttöohjeet ovat japaniksi. Saamme sen lopulta toimimaan. Olemme ylpeitä itsestämme. Vaatteemme tosin kutistuvat hieman.

Maanantai, 10.9. 2007

Päivän eläin: Kissojen Buddha. Se istui temppelin liepeillä ja oli valaistunut.

Emme koetakaan tänään kohdata mitään Tokion omituisia haasteita, vaan puuhaamme kevyesti tuttuja ja turvallisia. Käymme ensin buddhalaisessa temppelissä Gokokujissa - ehkä tämä ei ole niin tuttua, mutta turvallista kyllä. Buddha on ystävä. Monissa muodoissaan hän katselee meitä lootuksella istuen tai seisten, ja hänellä on mytologisesti kirjava kaverikatras tukenaan. Olemme tunnistavinamme intialaisia, kiinalaisia ja japanilaisia jumalhahmoja temppelin suuren patsaskatraan joukosta. Jään muistelemaan, eikö ainakin jonkin buddhalaisuuden mukaan jumalakin voi ottaa ja valaistua.

Temppelissä myydään paikallisia ane-analogioita, pahoilta asioilta suojelevia taikakaluja. Hetken mielessäni käy ajatus tehdä kuten hahmoni Yanagi taannoin, eli ostaa vaikkapa onnettomuuksilta suojaava taikakalu ja altistaa se tiukkaan tieteelliseen kaksoissokkotutkimukseen. Toinen vaihtoehto olisi ostaa työhuoneen pelastukseksi tyhmyydeltä suojaava tai mielenrauhaa parantava maaginen artifakti. Valitettavasti tarjolla on ainoastaan Pendant of Traffic Accident Protection +1, Pouch of Painless Birth ja Scroll of Familial Happiness, eikä mikään näistä oikein sovellu.

Nettikahvilassa istuminen on seesteistä puuhaa. Kirjojen shoppailu samaten. Täällä saa scifipokkareita halvemmalla kuin Suomesta, mikä hieman yllättää.

Tiistai, 11.9. 2007

Päivän kulutustavara: Sateenvarjot. Ensimmäisen varjoni tuhosi taifuuni, toisen veivät ninjat käydessäni kaupassa.

Kawagoe on pikkukaupunki nelisenkymmentä kilometriä Tokion ulkopuolella. Sen pääasiallinen ylpeydenaihe tuntuu olevan Tokugawa-kauden kura-niminen tulipalonkestävä savirakennustyyppi. Valitettavasti näitä historiallisia nähtävyyksiä ei ole enää kovin paljon jäljellä, koska suurin osa niistä on tuhoutunut tulipaloissa. Muutenkin tulipalot tuntuvat olevan Kawagoessa toistuva teema: eräs nähtävyys on kuusitoistametrinen palovaroitustorni, joka sekin piti rakentaa uudelleen kun edellinen paloi. Kaupunki on mitättömän kokoinen ja tuntuu potevan alemmuskompleksia, koska kaikissa museoissa koko ajan korostetaan, että Tokugawa-kaudella se oli kauhean tärkeä. On kuin olisin Japanin Porvoossa.

Jalat ovat täysin epäkunnossa syrjäkylän koluamisen jälkeen. Aika siirtyä loppuillaksi nettiin. Kahdeksannessa kerroksessa sijaitseva manganettikahvila sanoo, ettei omaa konetta voi käyttää, joten minä en ryhdy heidän asiakkaakseen. Poistun koneineni, Kaisa jää kirjoittelemaan maileja kahvilan koneilla. Hämähäkkivaistoni kilisee rakennuksen porttigongissa, joten istuudun ja kaivan koneen esiin. Kuinka ollakaan, tähän kuuluu avoin langaton verkko.

Hetken pohdin, näytänkö pummilta ja tuleeko poliisi tai vartija ajamaan minut pois. Sen sijaan kotvan kuluttua ohi kulkeva englantia puhuva orientaali tulee tiedustelemaan minulta, mistä hän voi ostaa kansainvälisen puhelinkortin. Ohjaan hänet DoCoMon tai SoftBankin suuntaan ikään kuin tietäisinkin jostain jotain. Selvästi olen hyödyllinen palvelu. Pian saan toisen asiakkaan, kun sievä nuori japanilaistyttö pyytää minua henkilökohtaiseksi englanninopettajakseen. Kuulostaa erinomaiselta, mutta sanon olevani kaupungissa enää vajaan viikon. Rupattelemme hetken. Kun tytölle käy ilmi että odotan Kaisaa nettikahvilasta, hän menettää kiinnostuksensa kanssani juttelemiseen. Olenko juuri vienyt kykenemättömyyteni tajuta iskuyrityksiä kansainväliselle tasolle?

Keskiviikko, 12.9. 2007

Päivän rasismi: Ryokaniin saapui amerikkalaisia. Heistä jokainen painoi suunnilleen yhtä paljon kuin kolme muuta vierasta. Minullakin on vaikeuksia japanilaisten pienissä vessoissa ja ahtaissa portaikoissa. Mahtaa näille rantautuneille valaille tulla hauska reissu.

Yritykseni käydä kiipeämässä eivät onnistu: paikannan kyllä täkäläisellä standardilla järkevän hintaisen kiipeilysalin jossa voin boulderoida mikäli en saa mistään partneria, mutten ehdi käydä siellä. Sen sijaan aika kuluu Cafe Pausessa istumiseen, järkevästi toimivan pankkiautomaatin etsimiseen ja muihin yksinkertaisuuksiin jotka ovat yllättävän vaikeita vieraan kulttuurin, kielen ja kirjoitusjärjestelmän alueella.

Ryokanin takapihalta löytyy lopulta suojaamaton langaton verkko. Cafe Pause on kyllä viihtyisämpi ympäristö, mutta aina ei viitsisi taivaltaa kilometriä verkkoon päästäkseen.

Pidemmillä ulkomaanmatkoilla pitäisi joko hakea rutiini tai pysyä liikkeellä. Täällä ei rutiinista ole oikein toivoa, tämä on löytöretki eikä muuttomatka. Niinpä tuntuu siltä kuin olisi aika lähteä liikkeelle. Tokion suhteen ensimmäisen vaikeusasteen tavoitteet alkavat olla saavutetut: olen löytänyt helpon verkkoyhteyden, osaan liikkua, minulla on jonkinlainen intuitio siitä mitä missäkin on ja olen vilkaissut suurimman osan keskeisistä asioista (mitä nyt sellainen epäolennaisuus kuin keisarillinen palatsi on vielä näkemättä). Seuraavan vaikeusasteen tavoitteista minulla ei ole tällä matkalla toivoa: pitäisi oppia kommunikoimaan natiivien kanssa, löytää harrastuksia ja tuttavia, kaivertaa oma ekologinen lokero. Olen hyväksynyt nämä mahdottomiksi tehtäviksi. Ehkei pitäisi. Ehkä minun pitäisi päättää olevani toisenlainen, ottaa ryokanin seinältä kaikki avoimista työpaikoista kertovat ilmoitukset ja kehittää jokin keino jatkaa viisumiani, koettaa muuttaa kesälomani virkavapaudeksi.

Tämä käy minulle varmaan aina kun olen ulkomailla. Jos en muutamaa päivää myöhemmin tule siihen tulokseen, että maa onkin vastenmielinen enkä tahdo olla siellä, minut palauttaa Suomeen velvoitteiden verkko sekä kaveripiirini. Jotkut ihmiset osaavat näistä asioista luopua helposti, minä vaan en. Enkä ole niin paha japanofili että oikeasti jäisin tänne tekemään ihan mitä tahansa halpaduunia. Mutta jos jotain mielekästä tekemistä löytyisi, Tokioon muuttamisen riski olisi suuri. Lukijoita on varoitettu.

Torstai, 13.9. 2007

Päivän tehokkuus: Junailu Ikebukurosta Nishi Kokubunjiin. Tämä sujui niin mutkattomasti kahdesta junanvaihdosta huolimatta, että alkaa epäilyttää onko koko reitti oikeasti suunniteltu kiipeilijöitä varten.

Kuvat japanilaisten arjesta tulevat aika yksipuolisesta suunnasta. Ajattele keskivertojapanilaista, ja mieleesi tulee luultavasti keskiluokkainen salariman, joka pukeutuu aina pukuun ja solmioon, työskentelee kaiket päivät myöhään ja näkee perhettään lähinnä viikonloppuisin. Tämä ei voi olla läheskään koko totuus. Olen itse täällä ollessani miettinyt, millaista täkäläisen työväenluokan elämä mahtaa olla - siis ihan tavallisten siivoojien, raksatyöntekijöiden, metroasemavirkailijoiden, kaupan kassojen. Ei kai heillä voi olla samanlainen työrytmi kuin salarimaneilla, mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miltä maailma heille näyttää.

Tai otetaan salarimanien puolisot, kotirouvat jotka huolehtivat taloudesta ja kodista miehen kerätessä tiliä. Mitä he tekevät ajallaan kun lapset ovat koulussa ja puoliso töissä? Täkäläiset eivät kuitenkaan asu kartanoissa, joten kodin siistinä pitämiseen tai sisustamiseen ei loputtomasti aikaa kulu.

Näköjään ainakin jotkut heistä käyttävät päivänsä aivan mainiosti. Vähän puolenpäivän jälkeen saapuessani kohtuullisen hintaiselle kiipeilyhalli Runoutille Nishi-Kokobunjissa havaitsen, että suurin osa muusta asiakaskunnasta on nelikymppisiä naisia. He eivät ole paikalla yhtenä possena vaan normaaleina kiipeilypareina, eivätkä he selvästikään ole siellä ensimmäistä kertaa. Joukossa on pari melko kokematonta, pari keskitasoista ja ainakin yksi joka jättää minut kauas taakseen.

Hallin valvoja puhuu siedettävää englantia, ja kun kerron olevani kokenut sekä pätevä seinäkiipijä, päästää minut temmeltämään vapaasti. Minulla ei ole paria, mutta se ei haittaa sillä täällä on automaattivarmistusjärjestelmiä ainakin kolmella seinällä. Runout on pieni, mutta seinillä on otteita tuhkatiheässä, ja kolmella automaattivarmistetulla seinällä on yhteensä ehkä 25 reittiä. Lisäksi täällä on näppärä boulderi. Väkeä on paikalla ehkä vajaa kymmenen, tilaa riittää mainiosti.

Kiipeily tekee hyvää käsille ja sielulle. Viikkojen tauko on vienyt kestävyyden ja voimat etenkin sormista, ja on hyvä etten täysin pääse rappeutumaan. Täkäläinen asteikko on minulle vieras, mutta olen muistavinani konversiokaavan suomalaisiin greideihin. Negareitit jotka vaativat dynottamista tuntuvat helpoilta - tekijät ovat varmasti olleet minua huomattavasti lyhytraajaisempia. Heti kun siirryn kokeilemaan reittiä joka vaatii tasapainoa ja tarkkuutta saan seinältä turpaani. Reitin tahkomisen turhautuminen - kuinka olenkaan sitä kaivannut.

Kommunikoin natiivien kanssa hitusen. Sanoja ei juurikaan tarvita - me olemme täällä kaikki kiipeilijöitä, ja ymmärrämme toisiamme muutenkin. Yksi oletetuista kotirouvista näyttää minulle miten tahkomani reitin hankalasta kohdasta selvitään, ja minä puolestani avustan erästä vasta-alkajaa varmistuslaitteen käytössä. Kiipeilijäyhteisö toimii samalla tavoin mantereesta riippumatta. En koe olevani ensisijaisesti gaijin. Spontaanin yhteenkuulumisen tunne on miellyttävä.

Illalla jatkamme elämysmatkailua, tai tuttujen harrastusten japaniversioiden kokeilua. Vuorossa on täkäläinen boksikaraoke. Vuokraamme kahdeksi tunniksi pienen kopin päästäksemme kiekumaan mikkiin. Muun yleisön puute tekee kokemuksesta hyvin erilaisen kuin suomalaisesta baarissa lauleskelusta - toisaalta Åbo By Nightia varten harjoitellessamme teimme vähän tätäkin. Big Echon kappalevalikoima on valtava, löydämme vaikka mitä laulettavaa. Kaisan ääni sopii yllättävän hyvin Guns'n'Rosesiin, ja minä onnistun hämmästyksekseni tulkitsemaan Hotel Californiaa kauniisti. Illan viimeiseksi kappaleeksi löytyy jopa asiaankuuluvasti Fairytale of New York. Koko hupi maksaa kolmisenkymmentä euroa, mukaanlukien olut ja appelsiinimehu. Ei tähän ihan joka ilta olisi varaa.

Perjantai, 14.9. 2007

Päivän löytö: Seibu-tavaratalosta saa melkein oikeaa leipää. Nuudelidieetillä olleille tämä on mannaa taivaasta.

Keisarillisen palatsin puutarha on suljettu perjantaina. Tämä olisi tietysti selvinnyt myös matkaoppaasta, mutta minulla ei ole vieläkään rutiinia kuolleiden puiden tutkimiseen. Ilman nettiä en osaa tehdä ennakkotutkimusta, joten monet asiat täällä tulevat minulle yllätyksenä. Palatsin ympäristö on kuitenkin hurjan viehättävä. Leveässä vallihaudassa uiskentelee kaloja. Rikollinen mieleni askartelee palatsiin tunkeutumiskeinojen parissa. Vallihaudan yli voisi helposti uida, ja sen toisella puolella olevan kivimuurin yli kiipeäminenkään ei näytä ylivoimaiselta hommalta. Pimeällä tämä onnistuisi huomaamatta. Muurin jälkeen alkaisivat sitten varsinaiset vaikeudet, puutarha on varmasti täynnä ninjoja ja keisarin henkivartiokaartia.

Kuljen eri puolella kaupunkia ja teen huomioita. Suurin osa näistä on tarkoitettu pelikäyttöön eikä niitä siksi julkisteta tässä. Tokio vain jatkuu ja jatkuu joka suuntaan jonne kävelen - voin ottaa satunnaisen metroaseman ja kulkea vaikka miten pitkään haluamaani suuntaan, eikä vastaan tule mitään mitä olisin nähnyt aiemmin.

Illalla tilaan itselleni vuokrakännykän Kiotoon. Tällä hetkellä vaikuttaa siltiä, että kulttuurikaupunkiin en aloilleni jää. Huvittaisi hypätä junaan ilmaispassin ja puhelimen kanssa, tutkia mitä muuta näiltä saarilta löytyy. Perinteisesti olen kuitenkin ollut heikonlainen tutkimusmatkailija, enemmän taipuvainen kotona hissukointiin kuin urheasti tuntemattomaan syöksymiseen, joten saapi nähdä mitä tästä tulee.

Lauantai, 15.9. 2007

Päivän bondaus: Vegeruuan löytämisen vaikeus. Toinenkin ryokanissa majaileva gaijin manaili tätä, ja hän oli sentään Japanissa jo viidettä kertaa.

Kamakuran kaupungissa zenbuddhalaisia temppeleitä lymyää satametristen viidakkoa kasvavien rinteiden välissä. Kiinnostukseni harhailee patsaista ja pagodeista kiviin ja kasveihin. Rinteet ovat paikoitellen hienoja ja jyrkkiä, ja täynnä hienoja pieniä luolia. Kosketan kallioita, ja tajuan että edes puhdistettuna tämä paikka ei sittenkään olisi kiipeilijän tai luolantutkijan paratiisi. Kallion pintaa peittää ohut savikerros, ja sen alla kivi itse on niin pehmeää että sitä voi valehtelematta naarmuttaa paljain käsin. En ole geologi enkä tiedä minkä kivilajin kanssa olen tekemisissä, mutta tiedän mikä on kiipeämiskelvotonta, ja tämä on melkein yhtä heikkoa otteiden ja varmistusten kannalta kuin Kustavin kurja rapakivi. Ei ihme että paikalliset sateet ovat hioneet näitäkin kiviä sileiksi, tosin veden kaivertamat muodot ovat kauniita. Suurten luonnonmullistusten aikana maanvyörymän riski on ilmeinen. Natiivit ovatkin tukeneet olennaisia osia rinteistä vahvistavilla rakennelmilla.

Rinteeseen rakennetun temppelin näköalatasanteelta lähtee korkealla kulkeva retkeilypolku. Urheasti lähdemme taivaltamaan sitä pitkin. Polku on aivan mahtava. Välillä toisella ja välillä molemmilla puolilla on syvä rotko, mutta korkea ruokokasviverho estää pahimman korkeanpaikankammon. Kiipeämme, laskeudumme, ällistelemme näköaloja Kamakuran laaksojen ylle. Polun varrelta löytyy pieniä shintolaisia pyhättöjä sekä jopa yksi ruokaa myyvä koju. Päivä on kuumimmillaan, mutta polku kulkee enimmäkseen viidakon varjossa. Kaupungilla on kuumempaa. Viiden kilometrin jälkeen polku päättyy toiselle buddhalaiselle temppelille.

Kamakurassa on käynnissä jokin shintolainen juhla. Missaamme kuitenkin sodanjumalaa ulkoiluttavan kulkueen sekä suurimman osan muista festiviteeteistä. Vielä olisi myös mahdollisuus tavata 12-metrinen daibutsu, Suuri Buddha, Japanin suurin istuva buddhapatsas tai jotain siihen suuntaan, mutta tässä vaiheessa minulla alkaa olla akuutti temppeliväsymys. Useimmat turistit pääsevät tähän olotilaan vasta tuhannen temppelin Kiotossa, mutta he eivät kuljekaan fanaattisen japanologin matkassa. Minulle yksi temppeli tai pyhättö päivässä on hieno juttu, kaksi on ihan ok, kolmannen kohdalla käy tylsäksi ja neljä on kertakaikkiaan liikaa.

Auringon jo laskiessa vilkaisemme paikallista hiekkarantaa. Köyhän miehen Waikiki kuulostaa hyvältä, mutta joko viikon takainen taifuuni on iskenyt Kamakuraan rajusti tai vaihtoehtoisesti paikalliset käyttävät biitsiä kaatopaikkanaan. Ranta on kertakaikkisen siivottomassa kunnossa, joten uiminen saa tältä päivältä jäädä.

Sunnuntai, 16.9. 2007

Päivän sitaatti: "Rock and rorr!" - Hiroki (ja Tokyo Sicks)

Tokyo Music Schoolin takana kulkevalla puistokujalla Harajukussa esiintyy joka sunnuntai paikallisia nuoria indieartisteja. Kolmentoista miljoonan asukkaan kaupungissa näitä riittää. Meno on asiaankuuluvan omaehtoista: muusikot roudaavat instrumentit ja halvat kajarit (eikä aina niitäkään - jotkut esiintykset ovat tiukan unplugged) puistokujan varrelle, ja soittavat ohikulkeville. He eivät kerää irtokolikoita vaan yleisöä ja kannattajia. Heillä on promootiolakanat, he jakavat flaikkuja ja demoja. Profeimmat myyvät levyjäänkin.

Eilisen korkeakulttuuriannoksen vastapainoksi sukellan tänään indiemusiikin maailmaan. Livemusiikki on minulle samaa kuin korkeakulttuuri Kaisalle - jaksan sitä melkein loputtomiin, ja täältä sitä saa. Kujalta löytyy folkkia, pehmorokkia, tyttö- ja poikapoppia, punkkia, energistä rokkia, solisteja kitaran kanssa, tanssiryhmiä, breakbeattia. Artistien ympärille kerääntyy faniporukoita, parhaimmillaan yli kaksikymmenpäisiä. Joidenkin yleisö on jatkuvasti nolla, mutta se ei näytä menoa hidastavan. Artistit ovat melkein vieri vieressä, ja kujalla kulkiessa vallitsee melkoinen kakofonia. Saadakseen selvää mistään tietystä esiintyjästä on pysähdyttävä aivan sen eteen kuuntelemaan.

Useimmat gaijinit kulkevat kujan halki nopeasti, tunnun olevan suunnilleen ainoa fanittamaan jäävä ulkomaalainen. Vastaanotan flaikkuja ja promomateriaaleja, ja olen valtavan innoissani kaikesta. En ymmärrä sanaakaan artistien puheista, mutten välitä. Kaikki bändit eivät suinkaan kuulosta hyviltä, ja joillakin äänentoisto on niin puuroinen ettei ole mitään keinoa arvioida itse esitystä. Mutta joukosta löytyy myös helmiä. The Ram on eloisa ja nokkela, Meine Meinung eleettömän taitava, nimimuististani pakeneva viiden tytön tanssiporukka häpeämättömän söpö.

Rhythm Sneakersillä on näyttävin lavashow. Breakdance-possen ääni on tavanomaista breakbeattia, MC horisee mikrofoniin käsittämätöntä japania, mutta tanssi on mahtavaa. Tusinan verran japsibreikkaajia esittelee taitojaan, joukossa ensimmäinen koskaan näkemäni breakdance-tyttö sekä ehkä kuusivuotias tanssipenska. Suuri fanilauma kannustaa heidän akrobatiaansa, ja saan heiltä promo-DVD:n. Worudu uppu!

Hiroki and the Tokyo Sicks kuulostaa parhaalta. Bändi soittaa nopeaa rokkia folkvaikutteilla. Heidän persoonallisen mariachimainen soundinsa pysäyttää minut. Jostain syystä heillä ei ole lainkaan yleisöä, mutta pari kappaletta kuunneltuani olen vakuuttunut poikien kyvyistä. Jään fanittamaan heitä yksikseni, ja pian muutama muukin uskaltautuu mukaan. Keikan loputtua porukan laulaja Hiroki tulee kiittämään kannatuksesta, ja vaikka hänen englantinsa onkin surkeaa, saan hänet käsittämään että jos heiltä löytyy CD, ostan sen. Löytyy jopa kaksi. Ostan molemmat.

Kujan mahtavin esitys on kuitenkin punk-bändi Drunk Girls. Heillä on paikan isoin fanilauma, eikä ansiotta - huolimatta surkeasta äänentoistosta ja siitä, että paikalla on neljän hengen yhtyeestä vain kaksi ja puoli (rumpalikin pitää välillä taukoa) laulaja Ren vetää pisteet kotiin riehakkaan spontaanilla esiintymisellään, älyttömän leveällä hymyllään sekä ilmeisen loppumattomalla energiallaan. Bändi ei vaan lopeta showtaan, se pitää vaan välillä hetken tauon ja sitten taas jatkaa ja jatkaa. Kappaleita on ehkä viisi, mutta ne soitetaan uudestaan ja uudestan niin että kielitaidottomatkin alkavat jo oppia hieman sanoja. Yleisö on aivan fiiliksissä, minä mukaanlukien. Eihän tästä voi olla pitämättä. Ostan CD:n ja saan siihen laulajan nimmarin sekä terveiset. Vähänkö tämä tulee olemaan omaisuuksien arvoinen 10 vuoden kuluttua kun bändi on lyönyt itsensä läpi maailmalla.

Kujan toisessa päässä on Shibuya Peace -niminen festari. Kun indieartistit on kuunneltu, siirryn sinne etsimään juotavaa. Minulla ei ole hajuakaan mitä täällä juhlitaan, mutta vastaan tulee esiintymislava ja oikealla äänentoistolla varustettu bändi. Sulloudun No Gain -nimiseksi paljastuvan punkbändin truefanien joukkoon pogottamaan ja heiluttamaan lettiäni. Bändi kuulostaa vieläpä aivan kuunneltavalta. Koen yhteenkuuluvuutta ympärilläni olevien musiikinystävien kanssa. Selvästi Japanista löytyy minua miellyttävämpääkin musiikkia kuin kesän festareilla näkemäni esiintyjät.

Maanantai, 17.9. 2007

Päivän mieleenpalautus: 12 helppoa kanjia

Jos Tokion yleinen vallitseva spatiaalinen teema on ahtaus, tuntuu keisarillisen palatsin puutarha siihen verrattuna suorastaan agorafobiselta. Sen avaruus vain korostuu paikan autiudesta: asfaltoituja teitä, tylyjä muureja, ylihuolellisesti hoidettuja kasveja. Loppujen lopuksi puutarhan ulkopuoli oli kiintoisampi kuin sisäpuoli. Siltikään en varmaan olisi voinut olla tätä paikkaa vilkaisematta. Maailman vanhin katkeamaton keisarillinen dynastia ja kaikkea sitä. Ja kenties pensaikossa kuitenkin piileskeli ninjoja.

Ulkona on viheliäisen kuuma. On viimeinen päiväni Tokiossa. Siirryn varhain sisätiloihin opettelemaan kanjeja. Jos päädyn pian syvemmälle Nipponiin, jossa englanninkieliset kyltit ovat haave vaan, on eduksi jos pystyn lukemaan vaikkapa sanan "liha". En ole oikeasti ollut kanjien kanssa tekemisissä vuosiin, mutta jostain löytyy pikkuinen taidonmuru joka vielä muistaa miten merkkejä piirretään. Sanan "toofu" kirjoittamiseen länsimaisittain menee 8 vetoa, mutta kanjin piirtämiseen vaaditaan 21. Liha on "niku", 7 vetoa, kanji syntyy poikkeuksellisesti yhtä monella. Ihminen on "jin", 5 vetoa, kanji on merkistön simppeleimpiä ja sen saa luotua kahdella. Yksinkertaiset asiat ovat helppoja ilmaista sanamerkeillä, mutta yhtään monimutkaisempien kanssa ollaan suossa. Sanoivat japanologit mitä tahansa, en vieläkään suostu uskomaan että kanjit tekisivät kielelle hyviä asioita.

Sittenkin, huomaan merkeillä on yhä oma hassu viehätyksensä. Pohdin mahdollisuutta puukottaa Kokemuspisteiden koodia niin, että saisin tännekin kanjeja. En jaksa. Vielä.

Olo on rauhaton. Pyykkäämme, pakkaamme, käymme viimeisen kerran Cafe Pausessa, puramme ryokanimajoitusta. Olihan täällä hilpeää, mutta levottomuus valtaa jo mieltä. Aika lähteä eteenpäin.

Jätän Tokioon jälkeeni hahmon - Hauraita unelmia -kampanjan Yanagi on pelimaailmassa lähtenyt Tokioon töihin, ja voisi sanoa että olen ollut täällä saattamassa häntä yhtä paljon kuin Kaisaakin. Olen katsellut asioita kaupungilla hänenkin silmiensä kautta, ja tullut siihen tulokseen että kyllä hän täällä viihtyisi, vielä minua paremmin. Hassua kenties, mutta Yanagista eroaminen on vähän pelottavaa. Jollain tavalla pelkään jättää häntä yksin tänne, vaikka tiedänkin miten monella tavalla tuo on pöhköä. Yanagin oma blogi kronikoi kuitenkin tuon tuostakin hänen edesottamuksiaan Japanissa, sen sijainnin tietävät ne joiden se kuuluu tietää.

Tiistai, 18.9. 2007

Päivän korjaus: Sanoinko aiemmin Tokion olleen kuuma? Tokio oli lämmin. Kioto on kuuma.

Shinkansen vilistää Honshun saaren halki 270 kilometrin tuntivauhdilla. Sisältä Hikari, "valo", muistuttaa vähän lentokonetta, tosin jalkatilaa on armollisesti enemmän. Saavutamme Kioton parissa tunnissa. Kaisa erkanee etsimään opiskelijakavereitaan, minä suuntaan Rakucho Ryokania kohti.

Olen ensimmäistä kertaa oikeasti omillani Japanissa. Tilanteen kehitys on sen mukainen: tunnin verran ryokanin löytymisen jälkeen minulla on huoneessani toimiva langaton verkko ja tutkin vuokraamani japanilaisen puhelimen toimintaa. Varmasti vain Kaisan paikallaolo vaimensi nörttikenttäni aiemmin niin, etten Tokiossa ollessani hautautunut elektroniikkaan. Japanilaisessa puhelimessa on sekä hyvää että huonoa. Ensivilkaisulta käyttöliittymä on ok ja tekstiviestien korvaaminen sähköpostilla pelkästään hyvä asia. Toisaalta puhelimen kamerasta ei näytä olevan mitään sivistynyttä tapaa saada kuvia ulos muuten kuin sähköpostittamalla ne - ja tämä puolestaan kutistaa kuvat postimerkin kokoisiksi. Bluetooth, mikä ihmeen bluetooth? Näen kaapeliostoksia lähitulevaisuudessa.

Korkeasta teknologiasta siirryn matalampaan. Vuokraan paikalliselta helppoheikiltä polkupyörän pikkurahalla. Rehti-Andon pyörämaailmasta saatu kamikazefillari on pieni, vaihteeton, jarruistaan vinkuva ja hellyyttävän ruma. Kun lähden sen kanssa liikkeelle, kohtaan ensimmäistä kertaa elämässäni pyöräilypelon. Se ei kuitenkaan johdu menopelistäni vaan muusta kevyestä liikenteestä. Minulla sanotaan olevan aika kuolemaa halveksiva tyyli pyöräillä, mutta kiotolaisiin verrattuna olen hillitty ja harkitseva. Kaupungissa saattaa olla jotain liikennesääntöjä - matkaopas mainitsi jotain vasemmanpuoleisesta liikenteestä - mutta pyöräilijöitä tarkkailemalla niitä ei ainakaan voi selvittää. Heitä on valtavasti, he ajavat missä ja miten sattuu, ja heillä on selvästi minua kehittyneempi tutka-aisti koska vaikka kukaan ei näytä katsovan minne on menossa, eivät ojat ja tienpientareet ole siltikään täynnä ruumiita. Täällä pyörän kanssa oleminen lienee minulle jonkinlainen karminen palkinto kaikesta pahasta mitä olen itse polkupyörän kanssa tehnyt.

Vaan Kioto on kaunis. Ryokanin huonepari on hurmaava. Tokion ahtaudesta ei ole täällä tietoakaan. Kolmeen suuntaan minusta on vuoria. Kunhan toivun ensijärkytyksestäni polkupyörän suhteen, on selvitettävä pääsenkö sillä ylös rinteille ja löydänkö sieltä jotain kiivettävää.

Keskiviikko, 19.9. 2007

Päivän harmi: Ostamani kaapelinkaan avulla puhelin ei suostu siirtämään dataa tietokoneelle. Pitäisi olla muistikortti. En kyllä osta.

Nörttielementtien lisäksi lomaani saapuvat myös muut normaalit ominaispiirteeni. Otan aamulla pyörän ja lähden tutkimaan Kiotoa. Tämä on extreme-kokemuksena verrattavissa soolokiipeilyyn. Kulttuurilomailu päättyy kuin seinään, toimintaelokuvaloma alkaa.

Ei yli 30 asteen helle ja polttava auringonpaiste vielä mitään, mutta Kiotossa liikennesäännöt eivät ole niinkään sääntöjä kuin ehdotuksia. Polkupyöräilijöitä eivät kiinnosta esim. punaiset valot, yksisuuntaiset kadut, kielletyt ajoreitit, liikennöinti asetusten mukaisella puolella tietä tai oikeastaan mitkään muutkaan sääntöihin viittaavat seikat. Lomallani on aiemminkin ollut tiettyjä tietokonepelimäisiä piirteitä, mutta nyt siitä on tullut GTA: Kyoto. Monessakin mielessä: karttani on epämääräinen, vauhti on hurjaa, minulla ei suurimman osan aikaa ole aavistustakaan sijainnistani ja elämää lähestyvän kokemuksen maku on jatkuvasti kielellä. Jos minulla olisi ehjä iPod, saisin vielä asiaankuuluvat radiokanavatkin.

Syöksyn ensin keskustaan todistaakseni että se on mahdollista tehdä. Sitten poljen ylös Kiyomizu-temppelille katsomaan hienoja maisemia ja rukoilemaan Buddhalta nopeita refleksejä sekä toimivia jarruja. Temppelin liepeillä vallitsee turistilaumoista huolimatta hetkellinen rauha - en pelkää että kukaan yrittää tappaa minua.

Sitten takaisin mutkitteleville pikkukaduille jotka johtavat rinteellä olevalta temppeliltä alas. Ei hajuakaan väistämissäännöistä, muttei kellään muullakaan tunnu olevan. Omaksun Dirk Gently -henkisen navigointimetodin - valitsen natiivin joka näyttää olevan menossa oikeaan suuntaan ja ajan kuten hän ajaa. Tämä toimenpide viimeistään vakuuttaa minut siitä, että nämä ihmiset ajavat luottaen siihen, että heidän seuraava reinkarnaationsa tulee olemaan nykyistä parempi. Jokainen jota koetan seurata päätyy tekemään niin vähäjärkisiä asioita etten yksinkertaisesti voi toistaa niitä. Parhaimmillaan vastaan tulee kapea yksisuuntainen kuja todella jyrkässä alamäessä, jota tietenkin lähdetään ajamaan täyttä vauhtia väärään suuntaan. Jos kohdalla ei ole lyhtypylvästä, vastaantulevia autoja on mahdollista väistää. Voisiko joku vähän laskea tämän pelin vaikeusastetta? Suorastaan tunnen kuinka karmaa palaa hengenvaaralisten tilanteiden seuratessa toisiaan.

Tyyliin sopivasti saan "cycling while gaijin" -kokemuksen kun poliisit pysäyttävät minut. En menettele kuten GTA:ssa kuuluisi ja sotke täysillä pakoon, vaan jään kommunikoimaan virkavallan kanssa etäisesti englantia muistuttavalla kielellä. Odotan saavani kuulla kunniani liikennesääntöjen pahoinpitelemisestä, mutta mitä vielä, poliisit vain tarkistavat että olen luvallisesti maassa ja toivottavat sitten hyvää matkaa. Käsitän heidän puheistaan sen verran, että pyöräni näytti heistä epäilyttävältä. En todellakaan voi olla heidän kanssaan tästä eri mieltä.

Kytät eivät siis onnistu estämään minua tehtäväni suorittamisessa. Saan vietyä Japaniin pyrkineen travel bugin geokätköön Kioton rautatieaseman lähelle. Vähän kunnianhimoton valinta, kaupungissa olisi koko lailla hankalampiakin kätköjä. Eräs sijaitsee kilometrisen vuoren huipulla olevassa temppelissä. Paikkaan ei tunnu mistään kartasta löytyvän polkua, ainoastaan hämäriä viittauksia siitä, miten sinne on joskus päässyt.

Temppeli jonne ei enää johda polkua kuulostaa paikalta jonne pitää pyrkiä. Jos matkan lajityyppi jatkuu toimintaleffana, ei minulla ole hätäpäivää koska olen tällainen salskea sankarihahmo ja osaan kaikkea hyödyllistä. Ongelmia tulee vasta jos siirrymme kauhugenren puolelle, koska sen säännöillä minulla ei ole mitään keinoa selvitä hengissä.

Torstai, 20.9. 2007

Päivän pohdinta: Itsenäisen tekemisen ilot ja surut

Omi-Maikon rannalla ei selvästikään ole sesonkikausi. Kilometrin pituisella ydinbiitsillä on alle 50 ihmistä, ja useita kilometriä molempiin suuntiin jatkuvalla hiekkarannalla tämä kohta on varsinainen väenkeskittymä. Lähin naapuri on kivenheittoetäisyydellä, ei 30 sentin päässä.

Minulle tämä on käsittämätöntä, koska ulkona on aurinkoinen hellekeli ja vesi on lämmintä. Haluni matkustaa Kyushun saarelle Japanin eteläosiin kokee kolhuja, koska tämä Biwa-järvellä 30 minuutin junamatkan päässä Kiotosta sijaitseva kohde on myös mainio trooppinen ranta. Aaltoja täällä ei ole, mutta surffata en muutenkaan osaa, joten en tajua niitä edes kaivata. Tosin surffaus kuuluu taitoihin jotka pitäisi opetella...

Olen paennut rantalomalle, koska Kiotossa on +35 astetta varjossa eikä siellä yksinkertaisesti voi olla. Uin ja katselen kuinka japanilaiset tenavat yrittävät tappaa itsensä vesiskooterilla. Jossain vaiheessa poliisi tulee hillitsemään heidän menoaan. Biwa-järvi on valtava, ja rannalla kohoaa kilometrin korkuisia viidakkoisia vuoria. Niillä kai kulkisi jotain retkeilypolkujakin, mutta vaikka järven rannalla onkin hieman viileämpää kuin vuorten välisessä Kioton laaksossa, ei helle houkuttele nousemaan vedestä. Ja ympärillä oleva Omi-Maikon kylä vaikuttaa täysin autiolta; rannan ulkopuolella ei liiku kukaan.

Pääasiassa yksinäisyys ajaa minut iltapäivästä pois veden ääreltä. Kun en ole ihmisten seurassa, ajatuskuvioni muuttuvat hieman. Yksin ollessani osaan nauttia lähinnä ongelmanratkonnasta. Kanjien tulkkaus, kamikazepyöräily tai kiipeily ovat ongelmanratkontaa. Uinti ei. Laajempana oivalluksena päähän pälkähtää ajatus: yksin toimiminen on mutkattomampaa, seurassa toimimien tyydyttävämpää. Kielimuuriin törmäämisen pelko estää minua ottamasta kontaktia muihin rannan käyttäjille. He ovat kuitenkin sen verran harvassa että mikä tahansa kommunikaatioyritys olisi selvästi tietoisesti avattu.

Illalla Kaisakin saa puhelimen. Tämän pitäisi helpottaa viestintäämme nyt kun kumpikin saa toisen tarvittaessa kiinni. Ehdimme nähdä pikaisesti. Tulee tarpeeseen: edellinen yli neljä sanaa pitkä keskusteluni oli eilen poliisien kanssa.

Kaisan lähtiessä takaisin yliopistolle en jaksa enää ottaa loppuillalle menoa. Vajoan katsomaan halluista japanoscifileffaa koneeltani. Painajaismainen elokuva turruttaa minua puoliuneen, josta havahdun pahoinvoivana. Kello on vasta kymmenen illalla. Olen kuolemanväsynyt ja minua pyörryttää. Milloinkas söin viimeksi? Ja mitä? Ei minulla ole nyt mitään ruokatarvikkeita. Haluan jäädä petiin, mutta tajuan, että on viisaampaa hakea jotain syötävää kuin kitua tällaisessa olossa.

Pyöräilen sekavana kauppaan, oikeastaan edes tajuamatta missä olen. Liikenne näyttää kaukaiselta, onneksi sitä on vähän. Kaupan ilmastoinnin viileys iskee kasvoilleni, ja sen myötä älynväläys: ei niinkään ruuan, vaan veden puute. Olen juonut aivan liian vähän päivän helteet huomioiden. Pidän kiinni skarpista hetkestäni, ostan satunnaista sokeripitoista ruokaa ja zombailen takaisin ryokanille. Olen vähällä eksyä matkalla takapihan pyörätelineeltä etuovelle. Kun pääsen takaisin huoneeseeni ja saan vedellä sekä Fruit Therapy -nimisellä hedelmähyvällä itseni takaisin tajuihini, on yhtäkkiä soimaan pärähtävä puhelin vähällä säikäyttää minut hengiltä.

Näin se genre liukuu japsikauhun suuntaan.

Perjantai, 21.9. 2007

Päivän kehitys: Pyöräily on vähitellen lakannut karmimasta. Ostamillani natiivivaatteilla saattaa olla jotain tekemistä tämän kanssa.

On näköjään mahdotonta käydä Japanissa ostoksilla kohtaamatta absurdeja elementtejä. Haen itselleni viileitä housuja ja pitkähihaista valkoista paitaa, kävelen ryokanin lähellä olevaan ostariin, ja vaateosastolla kaikki paidat ovat aivan täynnä engrishiä. Sinnikkäästi jätän "Land of Nerd" -tekstillä koristetun paidan ostamatta vaikka se minua kutsuukin.

On myös mahdotonta liikkua päiväsaikaan ulkona. Koetan pyöräillä kaupungin pohjoispuolella oleville mäille. Tiet ovat hengenvaarallisen kapeita jyrkkiä, ja yksivaihteinen mamachari-fillarini kohtaa viimein rajansa. Periaatteessa jyrkistä rinteestä voisin vielä selvitä, mutta 35 asteen lämpö on minullekin liikaa. Tahdon vain paeta kuumuutta jonnekin - sisätiloihin, veteen, ohuempaan ilmaan. Parin tunnin haahuilun jälkeen päätän koettaa kohdata Kiotoa uudelleen pimeän tultua, ja vetäydyn ryokanille kirjoittamaan.

Gionin alueella ehdin viettää vain tunnin verran. Katselen vanhoja taloja ja näen jopa yhden oletettavasti oikean geikon köpöttelemässä puisilla kengillään. Sitten yhytän Kaisan ja käytän loppuillan kuunnellen tarinoita täkäläisestä yliopistomaailmasta.

Lauantai, 22.9. 2007

Päivän vaatemerkki: Virgin Grave

Vietämme vapaapäivää shoppaillen ja lusmuten ryokanilla. Hillitön kuumuus on käytännössä tuhonnut innon lähteä retkeilemään, mikä on oikeastaan aika sääli. Mutta muutaman minuutinkin viettäminen ulkoilman helteessä tuhoaa kaiken seikkailunhalun ja kunnianhimoisuuden.

Illan saapuessa pyöräilemme Gionin lähelle, ja käymme sen läpi perusteellisemmin. Lauantai-illassa kaupungin korkealuokkainen viihdealue on asiaankuuluvan eloisa. Näkymät ovat kiintoisia, mutta koen pihinä turistina olevani täysin väärässä paikassa. Onneksi hämärä kätkee ulkopuolisen oloni.

Kaikkialla joen molemmat rannat ovat täynnä ihmisiä. Ohitamme livemusiikkiesityksiä, soihtujonglöörejä ja ties mitä muuta joita emme edes kunnolla pimeydestä erota. En saa ravisteltua itseäni ulos synkästä olostani. Kaipaan roolipelejä ja kiipeilyä, hieman viileämpää säätä ja hyödyllisyyttä. Siltikään en kaipaa pois Japanista, en varsinaisesti ikävöi omaa arkeani, ainoastaan joitain osia siitä. Olen huono matkailija, pelkästään asioiden katselemisesta nauttiminen on minulle todella vaikeaa.

Sunnuntai, 23.9. 2007

Päivän kulttuuriantropologia: Japanilaiset eivät ole vaarallisia ainoastaan polkupyörien selässä. He ajavat myös vesikulkuneuvoilla aivan miten sattuu.

Jos tuntisin jotain koti-ikävää Turkua kohtaan, se haihtuisi nyt. Kuulen Miriltä irkissä, että kaupunki on suuressa viisaudessaan päättänyt kieltää Ispoisten kalliolla kiipeilemisen.

Perkele.

Ehkä tähän on hyvä syy. En löydä kaupungin sivuilta päätöstä asiasta, ehkä kyseessä on vain huhu. Tai ehkä Turku on taas vaan oma aivovammainen itsensä.

Olen todella vihainen. Kaikki rannalla uidessa keräämäni hyvät fiilikset katoavat raivon usvaan. Vasta hyvän tovin kuluttua pystyn taas keskittymään japanilaisiin asioihin.

Maanantai, 24.9. 2007

Päivän sitaatti: "Those expecting to step off the Shinkansen into a pile of smouldering rubble may be in for a surprise."

Vaikken sotahistoriaa tai animea juuri harrastakaan, on minunkin maailmassani melko iso sija varattu ydinpommeille ja ydinpommitraumoille. Vetämissäni peleissä palaan toistuvasti sienipilviin ja säteilyyn, palvomani supersankarisukupolvi on syntynyt nimenomaan ydinkokeiden ja muiden radioaktiivisten saasteiden tuloksena, ja herkässä iässä nähdyt dokumentit globaalista ydinsodasta ovat olleet omiaan tekemään minusta armeijoita ja institutionalisoitua väkivaltaa kammoksuvan nyhverön. Tottakai minun on siis käytävä Hiroshimassa.

62 vuotta sitten sekunnin murto-osassa tapahtunut ketjureaktio, sitä seurannut tulipallo ja paineaalto ja näitä seuranneet jälkivaikutukset eivät enää katukuvassa näy, tietenkään. Silti kuljen kaupungissa varoen. Etsiydyn suoraan Rauhanpuiston pommikupolille, ja sieltä ydinpommimuseoon.

Museo on enimmäkseen tuttua tavaraa, mutta hyvin esitettynä ja yhteen paikkaan koottuna. Päädyn seuraamaan ajatusketjua joka aikanaan johti pommin pudottamiseen. Tajuan syyt joiden vuoksi se tehtiin - pelättiin pitkää sotaa, koettiin että tällainen massiivinen voimankäyttö olisi ainoa tapa saada Japani antautumaan ja niin poispäin. Ja voisi sanoa sen toimineen. Voisi väittää nykyisen Japanin olevan todiste tästä.

Syiden tajuaminen ei millään tavalla tuo hyväksyntää. Mikään rationalisaatio tai jälkiviisaus ei minun silmissäni vapauta Yhdysvaltain silloista sotilasjohtoa syyllisyydestä. Heillä oli tekninen laite ja yhteiskunnallinen teoria, ja he testasivat jälkimmäistä ensimmäisen avulla. Heillä oli edessään vihollinen joka oli jo käytännössä valmis antautumaan, mikään ei edellyttänyt ydintulen käyttämistä. He tahtoivat testata suurta pommiaan, ja tekivät sen tavalla joka tuhosi kaupungillisen ihmisiä.

Voin kuvitella tilanteen, jossa ydinaseen käyttäminen ihmisiä vastaan olisi välttämätöntä. Maailman lähihistoriasta en kuitenkaan yhtään tällaista löydä.

Museon siirtyessä kylmistä faktoista henkilökohtaisuuksiin se yllättää minut kiemurtelemalla oikeasti nahkani alle. Ameriikan ihmemaassa ja varmaan Suomessakin pommin uhreja graafisesti esittelevä osa olisi ympäröity varoituksilla lapsille sopimattomuudesta, täällä ei. Minun kansasni säteilyvammoja ihastelee muutamakin penska vanhempiensa kanssa. Japanilaisia ei synkiltä tosiseikoilta säästellä. Ei minuakaan.

Saamani ahdistus ja paha olo ärsyttävät minua. Koen olevani tavallistakin tekopyhempi. Maailmassa on tälläkin hetkellä tapahtumassa asioita jotka ovat yksilötasolla yhtä vastenmielisiä - ei tarvitse kuin vilkaista oikeastaan mitä tahansa uutista Afrikasta. Miksi koen pahoinvointia näiden ihmisten puolesta, jotka olisivat muutenkin jo kuolleet ja joiden hyväksi en enää voi tehdä mitään? Miksen voisi ahdistua jostain johon voisin vielä vaikuttaa? On helppoa protestoida jotain joka on kaukana menneisyydessä. Paitsi tietenkin jos nykyinen ydinaseretoriikka päättää alkaa oikein kunnolla eskaloitua.

Ulkona sataa. Haahuilen ympäri Hiroshimaa märkänä ja nälkäisenä. Ruuan löytäminen osoittautuu vaikeaksi - ravintolat ovat joko älyttömän kalliita, McDonald'seja tai suljettuja. Lopulta löydän mielenrauhan kirjakaupasta. Shoppailen itseni tunnottomaksi (onneksi tähän vaadittiin vain yksi kirja) ja päätän jäädä kaupunkiin yöksi.

Tiistai, 25.9. 2007

Päivän elementti: Maa

Tuhannen kilometrin päästä Tokiosta lounaaseen löydän viimein trooppisen paratiisini. Olen matkustanut Shinkansenilla Kyushun saaren eteläkärkeen, ja päätynyt Kagoshiman kaupunkiin. Minusta etelään alkaa Okinawan saaristo, jonne en enää ilmaislipullani pääse. Tämä on päätepiste.

Kagoshimassa minua vetää puoleensa Sakurajima-tulivuori. Päädyn sinne mutkikkaasti. Kyushulla kukaan ei tunnu osaavan englantia ja yleensä kaksikieliset opastekyltitkin ovat täällä karusti kanjeilla. Yrittäessäni rautatieasemalla dekoodata merkistöstä mikä bussi veisi minut tulivuoren suuntaan japanilainen kiertoajelujoukkue kaappaa minut mukaansa. Ilmeisesti olen vahingossa poiminut heidän firmansa esitteen, ja täkäläiseen ryhmäajatteluun ei muutenkaan istu se että joku näyttää yksikseen eksyneeltä. Kiertoajelu on aika persoonallinen kokemus, sillä englantia ei tarjoilla sanaakaan. Ymmärrän oppaan puheesta ehkä joka kymmenennen sanan, mikä ei varsinaisesti auta minua saamaan selkeää kuvaa asioista. Käymme näköalapaikalla Kagoshiman päällä, sekä paikassa josta Japanin teollistuminen 1800-luvulla alkoi.

Vaan lopulta bussi menee lautalla lahden yli Sakurajiman saarelle. Kierrettyään siellä aikansa turistikierros on palaamassa kaupunkiin. Onnistun vakuuttamaan ajelun vetäjille, että minut pitää jättää saarelle. Ei se mikään autio luoto ole, vulkanologian tutkimuskeskuksen lisäksi löytyy asutusta, pari kauppaa, hotellikin, ja lauttoja pois kulkee ympäri vuorokauden.

Tulivuori on upea. Se on pysäyttävän kaunis, ja ainakin yksi kraateri on selvästi aktiivinen. Siitä kohoaa savua, ja ilma vuoren lähellä on paksua tuhkasta ja tomusta. Tarkkailen Sakurajimaa 400 metrin korkeudessa sijaitsevalta näköalapaikalta. Lähemmäs en pääse, eikä se varmaan olisi turvallistakaan. Täällä olisi hyvä olla ajan kanssa, ja ehkä retkeilyseurueen. Vuorelle kiipeäminen olisi pähkähullua. Varmaan parempi että se jää tekemättä.

Kierrän saaren rantaa, ja osun laavapuistoon. Se on minulle viehättävin puutarha mitä pystyn kuvittelemaan. Mutkitteleva polku johtaa hämmästyttävän näköisten kivimuodostelmien halki. Kosketan kiveä. Se on mustaa, huokoista, karheaa ja kaunista mutta kovin haurasta. Paksuista kohdista sitä voisi ehkä kiivetä, ohuempien muotojen kanssa pitäisi olla harvinaisen varovainen. Hauraus ei vähennä laavakiven kauneutta, ja vaikka kaikkialla kasvaa rehevää subtrooppista kasvillisuutta, ei se peitä kiven muotoja näkyvistä. Jos minun pitäisi suunnitella kivien ja kasvien tasapaino, suunnittelisin sen juuri näin.

Muita ihmisiä ei ole lähimaillakaan, ainoa ääni tulee rantaan törmäävistä aalloista. Istuudun laavamöykyn päälle katselemaan auringonlaskua. Tulivuori takanani, Tyyni valtameri edessäni, laavamuodostelmat ympärilläni olen harmoniassa maailman kanssa.

Keskiviikko, 26.9. 2007

Päivän haaste: Navigointi Sakurajimalta pois ilman yhtään englanninkielistä opastetta. Sujui yllättävän tuskattomasti.

Vaikka pidänkin Japanista, ovat monet asiat siellä pielessä.

Eniten häiritsee valtakunnan epäekologisuus. Luetteloiden mukaan suomalaisilla on kyllä suurempi ekologinen jalanjälki - paperiteollisuus, kesämökkiobsessio, saunat ja pitkät välimatkat näkyvät - mutta ei japseillakaan hyvin mene. Julkista liikennettä kyllä käytetään, mutta silti jostain syystä kaupunkien keskustat ovat ruuhkaan saakka täynnä yksityisautoja joissa on yksi matkustaja. Ilmastointilaitteet hurisevat yötä päivää, oli ketään paikalla tai ei (tosin Kyushun majoituksessani näin ei sentään ollut), ja vaikka jätteiden lajittelusta tehdäänkin suuri numero, jätettä myös syntyy melkoisesti koska aivan kaikki yksittäispakataan muoviin ja muovista kertakäyttötavaraa on valtavasti.

Toinen oikeasti vituttava juttu on räikeä epätasa-arvoisuus. En ole itse ollut tämän kanssa paljonkaan tekemisissä, mutta on ilmiselvää että valtakunta on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Täkäläisillä ei ilmeisesti ole mitään ongelmaa esim. siinä, että yliopistossa miesten ja naisten asuntoloissa on törkeän erilaiset säännöt ja standardit - toiset saavat tehdä mitä tahtovat, toisilla on rajoituksia kotiintuloajoista lähtien. Japani on miesten maailma, eikä ainakaan yleistä asennekasvatusta toiseen suuntaan satunnaisella vilkaisulla näy.

Ryhmäajattelu ei liioin miellytä. Tällä on kyllä hyvätkin puolensa - se leikkelee yksittäisten ihmisten puuhista pahinta itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä, ja ryhmäkuri mahdollistaa sen että myös epämiellyttäviä asioita voidaan esim. päätöksenteossa ajaa läpi jos ne ovat yleisen edun kannalta välttämättömiä. Hintana on kuitenkin yksilöllisyyden ja jossain suhteessa yksilönvapauden katoaminen, sekä ärsytttävä holhousmentaliteetti oman ryhmän "kokemattomampia jäseniä" kohtaan. Yksin matkustavat tai muuten toimivat henkilöt herättävät täällä hämmästystä, eikä Kaisa raporttiensa mukaan nopeasti onnistunut löytämään maan kielestä vastinetta sanalle "itsenäinen" - kaikissa melkein-synonyymeissä oli jokin negatiivinen sävy. Jos kuuluu johonkin ryhmään, ja ryhmä alkaa tehdä typeryyksiä, ei yksilö voi tapella vastaan joutumatta huomattavien sosiaalisten sanktioiden kohteeksi. Ryhmäajattelu taas johtaa valtavaan sisäänpäinlämpiävyyteen, joka on vielä monin kerroin pahempaa kuin suomalainen ksenofobia.

Täkäläinen kommunikaatiokulttuuri on myös käsittämätön. Minä en ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään keskustelemista sosiaalisena pelinä tai yhteyksien rakentamisena; minulle ihmisten välinen viestintä on pyrkimystä löytää faktat tai optimaalinen menettelytapa. Tämä tarkoittaa, että jos jostain ajattelusta löytyy virhe, se myönnetään ja korjataan, eikä kyseessä ole mikään häpeätahra kenenkään ylpeydessä. Täällä kommunikaatiotilanteet ovat aniharvoin rakentavia tai edes tasa-arvoisia. Jäykkä hierarkia sanelee kuka voi sanoa mitä ja kenelle, eikä esim. yleisen menettelytavan kritisointi käy päinsä missään normaalissa sosiaalisessa tilanteessa. Yritän miettiä mitä voit täällä tehdä jos sinua ylempi menettelee tavalla joka on huono tai epämiellyttävä, enkä kertakaikkiaan keksi. Vastaus saattaa olla, että tällainen tilanne on vaan hyväksyttävä, koska sinua ylempiarvoinen Tietää Paremmin.

Pienemmistä harminaiheista suurin on yllättävä primitiivisyys. Mitkä ihmeen luottokortit, verkkopankit, kahviloihin kuuluvat avoimet langattomat verkot? Miten niin asiointia voisi hoitaa verkossakin? Ja miksi polkupyörissä pitäisi muka olla vaihteita? Joissain asioissa Japanissa oleilu on kuin olisi astunut scifimaailmaan, mutta arkielämän helpottaminen verkkoteknologialla ei näihin todellakaan kuulu.

Japanin kieli on älytön. Aina kun yritän antaa sille tilaisuuden, se kääntää uuden hankalan puolen. Puhe vielä menisi, mutta puhumisenkin oppimista hidastaa kaikkialla käytettävä merkkijärjestelmä joka tarkoittaa että puhuminen ja kirjoittaminen on käytännössä opeteltava erikseen. Vainoharhaisempi epäilisi, että maan sisäänpäinlämpiävyyttä korostetaan kirjoittamalla tavalla joka korostaa vieraiden avuttomuutta. Eivätkä japanilaiset itse oikeasti puhu muita kieliä millään ymmärrettävällä tavalla. Heidän englantinsa kuulostaa järkyttävältä, silloin kun he osaavat sitä lainkaan. Ja kadunnimien sekä talonumeroiden puuttumisesta johtuen japanilaiset eivät itsekään löydä tuntemattomia paikkoja.

Ruuan sanotaan olevan terveellistä, mutta pupunruuan löytäminen täältä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Tässä on tosin muistettava, että minä en ole mikään suuri ruokalöytöretkeilijä, ja asia voisi olla aivan toisin jos osaisin kieltä yhtään enemmän.

Nipponin vikoja pohtiessani Shinkansen kuljettaa minut seitsemässä tunnissa tuhannen kilometrin matkan takaisin Kiotoon. Siellä on yllättävän viileää. Joko maan eteläosissa käyminen on totuttanut minut ilmastoon, tai sitten syksy on saapunut.

Torstai, 27.9. 2007

Päivän fiilis: Uupunut ja synkkä

Käyn vilkaisemassa shogunin linnaa, mutta oloni on jatkuvasti vähän distraktoitu. Olen masentunut, enkä pelkästään lomani loppumisesta. Oman itseni ajatteleminen ahdistaa minua.

Koen taas olevani huono yksinäinen turisti. En osaa nauttia ihmisten tai asioiden katselemisesta. Kaipaisin joko ratkottavia ongelmia tai seuraa. Ja jostain syystä olen liian älyllisesti rajoittunut löytääkseni kumpaakaan. Ei minulla ole edes kotona mitään aavistusta siitä, kuinka uusiin ihmisiin otetaan kontaktia, saati että tietäisin jotain siitä vieraissa maissa, etenkin paikoissa joissa en osaa kieltä. Kun yritän keksiä jotain mielekästä puuhaa ääni alitajunnastani sabotoi sen toteamalla "liian kallista", "liian tympeää" tai pahimpana kaikista "tuota voisit tehdä kotonakin". Enkä saa ääntä vaikenemaan.

Aina välillä onnistun kotonakin saamaan itseni täyteen emotionaalis-älylliseen solmuun, mutta ulkomailla se selvästi sattuu vielä enemmän. Pakokeinoni tähän ovat musiikki, lukeminen, pelaaminen tai kiipeily, mutta koska olen Kaukomailla jossa Kuuluu Tehdä Erikoisia Juttuja, saan näidenkin ajattelemisesta vittuilua alitajunnan ääneltäni.

Käytän illan jakaen ahdistuksia Kaisan kanssa. Palautan harakirifillarini ja keräilen tavaroitani kokoon.

Perjantai, 28.9. 2007

Päivän musiikki: Patti Smith - Paths That Cross

Kuuden aikaan perjantai-iltana Shinjuku ansaitsee paikkansa maailman vilkkaimpana rautatieasemana. Seison keskellä ruuhkaa, rauhallisena keskuksena ja näen sekä tunnen kuinka ihmisten virta pyyhkii ohitseni. Olen ainoa täällä, joka ei ole menossa minnekään, jolle tämä ruuhka ei ole välttämätön paha, etappi matkalla jonnekin muualle. Minulle Shinjuku kuudelta on itsetarkoitus, olen tullut paikalle vain kokemaan ihmislauman.

Olen saanut puuhani Japanissa päätökseen, ja nyt kokeilen vain omituisia asioita. Seison keskellä tungosta ja koetan nähdä sen rauhallisena tyyssijana, ihmismerenä. Se ei ole helppoa. Tokio ei ole ainoastaan vilkas ja täynnä ihmisiä, se on myös yleensä uskomattoman meluisa. Kaduilla liikkeiden sisäänheittäjät karjuvat megafoneihin koettaen hukuttaa kilpailijoidensa mainostajien äänen, mutta täällä asemalla kaikki ääni lähtee ihmisistä. Vaikka kukaan ei näytä puhuvan, jotenkin ihmisjoukko luo aina omanlaisensa melun.

Melu haihtuu taustakohinaksi. Seison paikallani minuuttikaupalla, vain katsellen ihmisiä. Ohitseni on kulkenut satoja tai tuhansia tokiolaisia ja vierailijoita.

Sitten hyppään tarkkailupaikaltani virran vietäväksi, kulkeudun Yamanote-linjan junaan ja lähden kohti lentokenttää.

Lauantai, 29.9. 2007

Päivän älynväläys: Lämpimien vaatteiden ja avainten jättäminen pois käsimatkatavarasta. Onneksi lentoyhtiö ei hukannut rinkkaani.

Naritan lentokenttä kytkee valot takaisin päälle vähän ennen kuutta. En ole koskaan aiemmin ollut lentokentällä joka menee yöksi kiinni. Toisaalta täkäläiset pankkiautomaatitkin suljetaan puoliltaöin. Sentään aulaan sai jäädä nukkumaan, kunhan näytti poliisille passin ja lentolipun. Joskus täkäläinen kontrollimania on vähän vaikea ymmärtää. Tai no, ehkä lentokentillä on nykyään tuollaista kaikkialla, mene tiedä. Edellisestä yöpymisestäni kentällä on kuitenkin jokunen vuosi.

Muut aulassa yöpyneet ihmiset ovat löytäneet viiteryhmänsä ja höpöttävät kiinaksi tai seattleksi. Olen nukkunut korkeintaan kaksi tuntia. Vaihdan pari sanaa brittiläisten maailmankiertäjien kanssa kiipeilystä.

Kymmenen tunnin lento on puuduttavampi länteen päin lennettäessä, päivän jatkuessa loputtomiin. Olen liian pitkäraajainen turistiluokkaan, liian köyhä bisnesluokkaan. Luen, katson leffoja, ihailen pilvien lomasta näkyvää siperialaista ylänköä. Wieniin saapuessani sisäinen kelloni on luovuttanut, pysyn hereillä pelkästään pysymällä liikkeessä. Täällä oleminen tuntuu surrealistiselta. Onko edellisestä käynnistäni täällä muka kuukausi? Tuntuu vain muutamalta päivältä. Japani on vilistänyt ohitseni pikakelauksella, ja nyt jo se tuntuu etäiseltä unelta.

Sittenkin on vähän outoa nähdä ihmisten olevan rennosti julkisella paikalla. He ovat pukeutuneet miten sattuu. He ovat sylikkäin, koskettavat, suutelevat. Kuukauden verran olen seurannut kulttuuria jossa julkiset tunteenosoitukset ovat jonkinlainen tabu. Huomaan myös meneväni liukuportaita vasemmassa laidassa ja olevani muutenkin vielä vähän väärässä vireessä.

Lento Suomeen on kooman multihuipennus. Edellisestä kunnon yöunestani on 48 tuntia. Bussissa kotimaani muistuttaa ihanuudestaan poikkeuksellisen rasittavan känniääliön muodossa.

Olen Mäessä aamukolmelta. Tajuttomuus vie minut saman tien.

Sunnuntai, 30.9. 2007

Päivän pieni ilonaihe: Kauppa, joka ei automaattisesti pakkaa kaikkia ostoksiani muovipussiin, halusin tai en.

Jetlag idästä länteen on onneksi helpompi nujertaa kuin toiseen suuntaan. Massiivinen univelka auttoi. Heräsin ja palasin nukkumaan ihmisten aikoihin, välissä sopeuduin taas elämään kylmässä ja syksyisessä maassa.

Töihin meneminen tuntui innostavalta niin kauan kun en pysähtynyt ajattelemaan detaljeita. Olisi taas hyvä olla hyödyllinen jollain tavoin. Pelatakin pitäisi, ja kiivetä. Vaaka väitti painoni pudonneen 61 kiloon. Tämä ei ole hyvä asia, koska minussa ei ole oikeastaan koskaan ollut grammaakaan rasvaa - olen siis menettänyt neljä kiloa lihaksia. Painoindeksin mukaan olen alipainoinen. Tätä juuri kaipasinkin.