Heinäkuu 2006: Palvontamenoja ja pyhiinvaellusta
Viikonloppu 1 - 2.7. 2006
Ajankohdan harmistus: Vääränlainen kiipeily
Kustavin kiipeilytapahtuma kutsui innokkaita kiipeilijöitä kaikkialta tutustumaan kallioihin. Niinpä minä ja Mirikin ajelimme kallioille osallistuaksemme suureen kiipiriehaan.
Valitettavasti meille molemmille osui erinomainen bad stone day. Tahtoo sanoa, mikään ei onnistunut ja kaikki jätti vähän turhauttavan olon. Ensin osallistuimme Hopiavuoressa Juhan jammikoulun merkeissä parin jammireitin kiipeilyyn, rikoimme ihomme, putoilimme ja osoitimme ilmeistä kykenemättömyyttä kiivetä reittejä joiden vaikeus oli 5 ja 5+. Pakenimme jammauksen mielettömyyttä Isoniittuun jossa pyrimme harrastamaan ote- ja släbikiipeilyä - mutta otteet olivat kurjaa rapakiveä ja släbi toistamaton 7.
Kiipeilystä jäi huono ja osaamaton olo. Aloin epäillä, että Kustavi ei oikeasti ole minua varten. Aina kun jossain muualla kuvittelen osaavani vähän kiivetä, voin käydä Kustavissa ja ottaa turpaani reitiltä, joka minun pitäisi vaikeusasteen mukaan päästä ylös aivan helposti. Vaan ei. Joko paikan greidit ovat täysin vertailukelvottomia kaiken muun kanssa, tai sitten olen vaan kertakaikkiaan paljon huonompi kuin olen kuvitellut.
Kotona muita ihmisiä oli kokoontunut pelaamaan MidEviliä. Peli oli ollut käynnissä seitsemän tuntia jo minun saapuessani, eikä se näyttänyt mitään merkkejä loppumisesta. Lopulta peli kai julistettiin ratkeamattomaksi.
Sunnuntaiaamuna olin eloisten unien jälkeen kovasti lähdössä töihin, kunnes muistin että olin lomalla ja oli myöskin sunnuntai. Tosi välkkyä. Päivä pelattiin Warhammeria. Lyhyehkön toimintapätkän jälkeen peli rönsyili pois asioista jotka koskettivat minun hahmoani. Välillä näin käy. Jotenkin silti unohdin syödä koko päivänä, ja illalla oli hieman heikko olo.
Maanantai, 3.7. 2006
Päivän työkalu: Leikkipyssyt. Kuinka pelisysteemejä suunniteltiin ajalla ennen näitä?
Näin hämmästyttävän mukaansatempaavia unia kaapatusta ilmalaivasta ja pyrkimyksistä saada se takasin. Oma henkilöitymäni unessa oli tietenkin yksi kaappareista, jonkinlainen wish-fulfillment alter ego itsestäni 18-vuotiaana. Tiesin että tämä päättyisi tragediaan mutta siihen saakka olin tosi makee ja sankarillinen. Sivurooleissa näkyi muita tuttuja.
Herääminen oli harmillista, mutta lopulta välttämätöntä. Päivä kului hyödyllisissä huoltotehtävissä. Piipahdin atk-keskuksessa, kävin ostamassa leffoja ja ruokailuvälineitä, vein pyörän korjaamoon, näin pikaisesti Sannaa ja avustin Adeptia pelisysteemin säätämisessä.
Illallla puhelin omituisia Mirin kanssa sekä kiemurtelin raukkamaisesti ulos Ropeconin paneelinakista inspiraation puutteen vuoksi. Olin jotenkin kärttyisä ja pahantuulinen, ja terapoin itseäni sarjakuvilla.
Tiistai, 4.7. 2006
Päivän temppu: Roolipelipahiksen hämmentävä muodonmuutos hirveästä maailmanlopun airuesta epötoivoiseksi nyrkkeilysäkiksi parissa minuutissa. Aivot olivat nyrjähtää moista seuratessa.
Istuskelin Aurajoen rannassa lukemassa Olemisen sietämätöntä keveyttä. Hassu kirja, jota en varmasti olisi päätynyt lukemaan ellei Kaisa olisi minulle sitä osoittanut tämän kuun 'tuon luet' -leikissämme. Luen yleensä paljon mieluummin fiktiota tekemisestä kuin ajattelemisesta - kaikenlainen pähkäily konkreettisista asioista on minusta yleensä vähän tylsää - mutta pakko tätä kirjaa on kunnioittaa kun se yrittää niin voimakkaasti selittää inhimillisiä tunteita. Silti, ajattelun kuvaamisessa pidän enemmän abstraktimmasta ja etäisemmästä otteesta.
Kesäisen liikunnan harrastamisen asemasta lähdin pelaamaan Falling Downia. Hahmoni sai heti ensimmäisen tilaisuuden tullen rumasti turpaansa, jonka ansiosta hän vältti kosmisiin mittoihin paisuneen lopputarinan. Olen varma, että tämä oli hänelle vain hyväksi. Maan päälle saapuviin jumaliin on aina vähän vaikea suhtautua.
Ai niin, oli tietysti myös Suuren Saatanan syntymäpäivä. Ugh.
Keskiviikko - torstai, 5 - 6.7. 2006
Ajankohdan vaatetus: Korkeintaan pyyhe. Uimareissujen välillä ei juurikaan jaksa pukeutua.
Keskiviikkona lähtö Kharonin mökin suuntaan koitti myöhemmin kuin olin kuvitellut. Jos olisin tajunnut tämän ajoissa, olisin ehtinyt kiipeillä tai uida. Joka tapauksessa autokyyti Taivassalon ja Kustavin rajalle kulki aavemaisesti tyhjänä olevan valintamyymälän ja Uhlun kautta. Olimme perillä varsin myöhään ja kävimme melko pian nukkumaan.
Seuraava päivä olikin aitoa mökkikokemusta. Tahtoo sanoa, uin koko päivän. Kustavin kiipeilykalliot olivat vähän matkan päässä, mutta kanssamökkeilijäni eivät olleet kiipeilijöitä, joten en heitä alkanut kivelle raahata.
Uinnin lomassa syötiin, luettiin, saunottiin ja tehtiin tiedettä - tai siis, Kharon haastatteli minua tekemäänsä kasvatustieteelliseen tutkimukseen. Lopulta ilta pimeni, hyttyset astuivat esiin piiloistaan, ja vetäydyimme nukkumaan.
Perjantai, 7.7. 2006
Päivän arvoitus: Mitkä neljä maailman maata ovat suomen kielen imperatiiveja?
Mökiltä Turkuun palatessani minua tervehti aivan käsittämätön helle. Ruisrockin ekaksi päiväksi sää oli ystävällisempi kuin viime vuonna, muttei kyllä siltikään ihan optimaalinen. Lämpöhalvauksenhan tässä saisi jos ei joisi ihan koko ajan.
Seikkailin Mirin kanssa paikalle pyörillä huomattavasti edellisvuotta helpommin, ja ennätyksellisen nopeasti olimmekin festaamassa. Emme kiinnostuneet Diablosta (Pohjanmaan Motörhead) ja I Walk The Line kuulosti kamalalta (Suomen Anton Maiden). Ensimmäinen bändi jota todella koetimme seurata oli Mokoma (Lappeenrannan Suicidal Tendencies), mutta sekään ei onnistunut iskemään. Tällaista tämä tuntemattomien yhtyeiden keikoilla käynti on.
Yllättävästä lähteestä löytyi festaritunnelmaan piristys. Teinipunkbändi No Shame (Salon Sex Pistols) osoittautui energiseksi, sympaattiseksi ja jopa ihan soittotaitoiseksi aktiksi, jota seurasi oikein mielellään. Päädyimme ostamaan jopa poikien levyn kun sellainen tarjolla oli. Kun punk oli soinut, ajauduimme Sonata Arctican keikalle. Tätäkään bändiä en ennestään tuntenut, olin vaan kuullut että sen pitäisi olla ihan siedettävä.
Ja sehän oli. Kemin Yngwie Malmsteen veti oikein heviuskottavan keikan ja sai minut kerralla faniksi. Toki minua on perinteisesti helppo miellyttää nopealla tilulilu-metallilla jossa on kivat melodiat ja hyvä laulu, ja juuri tällaista SA tarjoili. Yleisö oli oikein reippaasti mukana ja bändin laulaja näytti Ripalta. Soma.
Arctican jälkeen olo oli jo vähän rokannut, mutta rauhaa emme saaneet. Seuraavana kun soitti Oomph! Jälleen tuntematon suuruus - lähinnä, ööh, no Saksan saksalaisindustrialbändi - joka kuulosti todella hyvällä ja innosti hyppimään ja puimaan nyrkkiä. Yksinkertaisesti makee ja vaikuttava show, jonka jälkeen ei jaksanut enää oikein mitään.
Koetimme vilkaista Lapkoa (Suomen Tool), mutta vähän kuten levyjenkin perusteella oli vaikuttanut, bändi oli käsitteenä siistimpi kuin musiikillisena kokemuksena. Niinpä siirryimme veden ja festariruuan pariin hetkeksi. Yritimme pitää taukoa ja toipua, mutta kun viimein Gathering (Hollannin Nightwish) alkoi soittaa, olimme molemmat aika uuvuksissa. En itse jaksanut kuin nojailla eturivissä kaiteeseen ja heiluttaa vähän eturaajojani fanituksen hetkellä.
Strange Machinesin lopputahtien soitua nappasimme pyörämme ja ajoimme pois. Energiaa Lordille (Rovaniemen Abba) ei vaan kerta kaikkiaan ollut. Poispääsy oli yhtä typerryttävän mutkatonta kuin saapuminenkin. Mikä ruisrock tämä tällainen on, jos festarikansaa ei yritetä piinata ala-arvoisilla kulkujärjestelmillä?
Väsymys oli mieletön. Uni vei nopeasti.
Lauantai, 8.7. 2006
Päivän instrumentti: Irkkupilli
Kiipeilykalliolta poistuessani havaitsin, että pyöräni etukumi oli aivan tyhjä. Saatanan saatana. Kiipeily ja uinti kun olivat vaan alkusoittoa Ruisrockin tokalle päivälle, mutta ilman pyörää olisi festarikokemus kyllä tavallisen ankea. Ja pyöräkorjaamotkin olivat jo ehtineet mennä kiinni.
Miri roudasi pyöräni Uittamolta kotiin, ja JD lainasi minulle oman vispilänsä. Näin rokkaamiseni oli pelastettu, vaikka hetken pelottikin. Saavuimme festarialueelle kesken tolkuttoman helteen, ja menimme ensimmäiseksi veteen. Taustalla CMX soitteli vanhoja hittejään. Ihan kivaa uimamusaa, tosin viime vuoden Jukka Poika soveltui kyllä vielä paremmin.
Ensimmäinen oikeasti seuraamamme artisti olikin Maija Vilkkumaa, jota en ollut aiemmin livenä nähnytkään. Tulin tutustuneeksi hänen musiikkiinsa vasta viime syksynä, ja jotenkin pidin siitä. Livenä se oli vielä parempaa: artisti näytti ja kuulosti hassulta ja keikka oli hurjan sympaattinen. Omaksikin yllätyksekseni osasin jopa monien kappaleiden sanoja.
Maijan keikan jälkeen päädyimme haahuilemaan festarialueella. Olo oli vähän tukala, mutta arvelin, että niin kauan kuin suojaan ihoni aurinkorasvalla, syön jonkin verran ja juon koko ajan, pysyn oikeastaan aivan toimintakunnossa eikä mikään paha olo voi kaataa. Notkuimme nurmikolla odottelemassa Gogol Bordellon keikan alkua. Havaitsin myös Naantali-Espoo -akselin paikallaolon, mutta he eivät huomanneet minua.
Mustalaispunkki vaikutti makeelta, mutta emme silti kuunnelleet kuin vajaat puolet keikasta. Sen sijaan siirryimme Negativen keikalle taktisista syistä. Kun wannabe-goottipoppi poistuisi lavalta, olisi seuraava esiintyjä Flogging Molly, ja me tahdoimme olla eturivissä. Siihen auttaisi hyvissä ajoin saapuminen.
Negative ei onneksi ollut täysin kuuntelukelvotonta, koska sitä joutui sietämään melkoisen tovin. Kun keikka oli loppumaisillaan, havaitsimme että yllättävän monella muullakin ihmisellä eturiveissä oli Flogging Mollyn värit. Helkkari, joku muu oli selvästi saanut saman idean.
Siltikin saimme napattua eturivin paikat, ja kärsivällisesti asetuimme puoleksitoista tunniksi odottamaan sankareitamme. Teimme tuttavuutta muihin faneihin ympärillämme: hassu tyttö (oikealla) soitti pillillä Devil's Dance Flooria, yhdellä pojalla (vasemmalla) oli Less Than Jaken paita ja hän vihjasi minulle hyötyisästä www-sivusta. Seurassa odottelu oli oikeastaan hauskaa. Oli ilmeistä, että Flogging Molly oli kerännyt vimmaista seuraajakuntaa - väkeä oli paikalla valtavasti, ja ensimmäiset rivit näyttivät koostuvan tosi hc-seuraajista.
Keikka ponnahti lopulta käyntiin, ja otti välittömästi samanlaiset kapakkatappelumaiset piirteet kuin viime vuonnakin, mitä nyt että tällä kertaa matsi oli isompi ja tylympi. Eturivissä paikallaan pysyminen kävi urheilusta vaikken edes hyppinyt tai heiluttanut käsiäni - koetin vaan olla tempautumatta ihmismassan mukaan. Kuumuus oli sanoinkuvaamaton, ja järkkärit näyttivät vähän typertyneiltä kun ihmiset alkoivat puolivälissä keikkaa huutaa "vettä! vettä!" Jossain määrin ahdistavaa.
Mutta Mollyn pieksentä oli yhtä uskomattoman energistä kuin aiemminkin ja keikan jälkeen oli aika voittoisa olo. Väki ympärillä oli riehunut mukana aivan paineella, eikä hyväksynyt edes yhtyeen poistumista vaan huusi niin kovaa ettei lavalle sen jälkeen astuneen juontajan puheesta kuullut sanaakaan.
Kotimatka oli väsynyt ja hutera. Millähän äänellä sitä huomenna laulaisi Teräsbetonia?
Sunnuntai, 9.7. 2006
Päivän työkalu: Noin metrin mittainen jakoavain. Toolin roudarilla, yllättäen.
Vaikken eilisiltana sitä olisi uskonutkaan, pääsimme tänäkin aamuna liikkeelle aikataulussa. Saavuimme festareille juuri kun Viikate nousi lavalle. Olin jo pitkään tahtonut nähdä nuo viiskytlukulaisen virsimetallin sankarit livenä, ja yllättäen bändi toimi hyvin kesäpäivässäkin. Talvi-ilta olisi kai ollut tehokkaampi.
Sitten Teräsbetoni. Uuden levyn kamaa vain neljä kappaletta, mikä oli minusta vähän pelkurimainen valinta. Mutta jumat että kaverit ovat kehittyneet musiikillisesti. Ja livenä uusi kama toimi mainiosti.
Metallitotuuden julistuksen jälkeen oli kuuma. Tämän päivän piti muka olla eilistä viileämpi, mutta siltä ei ainakaan tuntunut. Uimista ja sivussa Neljää ruusua, yrityksiä kuunnella Poets of the Fallia (ei hullumpaa), lisää uimista, vähän Cardigansia (aika makeeta), sitten tribuuttitelttaan rokkaamaan Mauron Maidenin tahtiin. Kuvittelin meneväni katsomaan bändiä vain koska Mauro Gargano oli veljeni (vaiko siskoni? Garganoja oli Porvoo täynnä) entinen luokkakaveri, mutta sitten yhtyeen esitys liimasikin minut paikalleni. Oli aivan kuin olisi kuunnellut Maidenia pienessä ja intiimissä keikassa - siis valehtelematta, bändi kuulosti todella mielettömän hyvältä. En ollut malttaa lähteä pois lainkaan.
Mirillä oli kuitenkin Suunnitelma. Se alkoi Morrisseyn keikalle soluttautumisella. Nyyhky-Morrisseyta oli aiemmin luonnehdittu "Stingiksi jolla on itkuripuli", mutta lopulta se kuulosti vaan tavanomaiselta brittipopilta, ei vedonnut jos nyt ei oksettanutkaan. Hivuttauduimme keikan edetessä eteenpäin, kohti lavaa. Tavoitteemme oli saada eturivin paikat Toolia varten. Koska Tool oli tällaisessa hiippailussa kovempi pala kuin Flogging Molly, olimme liikkeellä jo neljä tuntia ja kaksi bändiä etuajassa.
Ja hyvä että olimme, koska muillakin oli samanlaisia aikeita. Kun Morrissey viimein suvaitsi poistua, oli Toolin keikkaan vielä 3.5 tuntia ja välissä vielä yksi bändi. Emmekä olleet vielä päässeet eturiviin.
Olimme varautuneet pitkään odotukseen. Sitä saimme. Välissä soittanut Backyard Babies oli onneksi aivan kelvollista perusrokkia, ja havaitsimme että paikalla oli sen omien fanien lisäksi muitakin Tool-intoilijoita jotka olivat hyvissä ajoin liikkeellä. BB:n keikan aikana eturivissä taisi melkein olla enemmän Toolia odottavia kuin BB:n omia faneja.
Babiesin fanikanta oli ärhäkästä ja taipuvaista humalaiseen riehumiseen. Flogging Molly oli kuitenkin tulikastanut minut ja Mirin selviämään aivan mistä tahansa, ja BB:n keikalla osaksemme tullut satunnainen töniminen ei meitä järkyttänyt. Lopulta hurrirokkareistakin päästiin eroon. Miri oli eturivissä ja minä heti hänen takanaan. Sitten alkoi Toolin odotus.
Ja sitten alkoi Toolin keikka.
Yleensä kuuntelen musiikkia koko kehollani. Tool osoittautui tähän poikkeukseksi. Bändi oli aivan mieletön - juuri niin vieras, omituinen ja pelottava kuin olin kuvitellutkin, eikä minulla ollut aikaa hyppiä, huutaa ja riehua kun piti haukkoa henkeä ja ällistellä Kuvaa ja Ääntä. Valitettavasti paikalla oli myös pari pakollistä känniääliötä, jotka tekivät keikan ekasta kolmanneksesta vähän tuskallisen. Sitten ne sublimoituivat jonnekin, ja jäljelle jäi vaan ilosta itkeviä älykkörokkareita.
Sober ja Ænema olivat selkeimmät kohokohdat. Kun musiikki viimein päättyi hiljaisuuteen, olimme kuin uskonnollisen herätyksen kokeneita. Tämä oli mahtavaa. Tämä oli sanoinkuvaamatonta, ainutlaatuista. Uusi, valkoinen (valkoinen!) Toolin paita ylläni pyöräilin ylpeänä ja onnellisena kotiin.
Maanantai, 10.7. 2006
Päivän valokuvatodiste: Dare ja Miri Flogging Mollyn eturivissä. Huomaa myös kertojaanne epäilyttävästi mulkoileva fani.
Olin ajatellut pitää tämän päivän ihan puhtaasti lomaa ja maata sängyssä, mutta eihän sellainen onnistunut. Edes ukkonen ei riittänyt pitämään minua neljän seinän sisällä. Korjautin pyörän, hain kirjastosta luettavaa ja kävin kiipeilykaupassa kyselemässä jatkoja. Samalla kuuntelin uutta musiikkia Ruisrockista löytämiltäni bändeiltä. Sonata Arcticaa pitää nähdä tulevaisuudessakin.
YouTuben avulla löysin sitten Toolin musiikkivideot. Mahtaa tulla painajaisia. Kaisakin saapui väittelemään kanssani tasa-arvosta ja roolipeleistä ennen Japaniin lähtöään.
Tiistai, 11.7. 2006
Päivän niksipirkka: Jeesusteippiensiapua
Kaisa lähti Nipponia kohti. Minä suuntasin Uittamolle tapaamaan Eppua, samoin koko joukko muita tuttuja. Ilma oli viileää, mutta vesi vastaavasti lämmintä ja miellyttävää. Uittamon oravat olivat uteliaita ja urheita.
Kävimme syömässäkin, sitten palasin kotiin. Yhtäkkiä jostain hyökkäsi massiivinen kaukokaipuu. Kaisa oli parhaillaan lentokoneessa matkalla Japaniin ja olisin kovasti tahtonut olla mukana. Se oli vähän hassua. En ole kovin hyvä turisti, en oikein ulkomailla koskaan tiedä mitä tekisin. Mutta Japani on kiintoisa ja makee valtakunta, ja siellä tahtoisin kovasti käydä.
Tunnistin kuitenkin, että eniten kaipasin matkalla olemisen tunnetta. Pöhköä kyllä, rakastan lentokoneilla matkailua ja viihdyn lentokentillä. Silti minua ärsyttää huomattavasti, että pidän matkailun ideasta enemmän kuin itse matkailusta - ja että silti kehitän jostain aina välilllä halun lähteä kauas pois. Marraskuussa tämän ymmärtäisi, mutta keskellä kesää?
Syd Barretkin otti ja kuoli.
And what exactly is a dream? And what exactly is a joke?
Sitähän minäkin. Shine on.
Keskiviikko, 12.7. 2006
Päivän ajanhaaskaus: Roolipeliaiheisia motivaatiojulisteita. Tätä kirjoitettaessa säikeessä oli 296 sivua, ja kävin ne kaikki läpi.
Warhammerissa oli tänään hämmästyttävä onnistumispäivä: kaikki hahmojen suunnitelmat toimivat ja yleisesti alter egoillamme meni aivan valtavan hyvin. Eihän tällainen aiheuta kuin pahoja aavistuksia.
Pelin ohella olo oli laiska. Kirjoittelin hieman ideoita Sadun etsiväkampanjahahmosta, mutta sen ohella en oikein tehnyt mitään järkevää.
Torstai, 13.7. 2006
Päivän lyriikka: "And the Germans killed the Jews / And the Jews killed the Arabs / And the Arabs killed the hostages / And that is the news" - Roger Waters, Perfect Sense (Part I)
Susanna ilmestyi aamusta käymään. Hänen lyhennetyt hiuksensa olivat hillittömän somat. Tottakai minulla on muutenkin kohtuuton heikkous siilipäisiä tyttöjä kohtaan (kun taas vastaavasti pojilla pitää olla pitkät hiukset).
Käväisin Kolossa laatimassa viktoriaanisen etsiväpelin hahmoa yhdessä muiden pelaajien kanssa. Sitten suuntasin kiipeilemään. Ei vieläkään ollut älyttömän korkeatasoista kiipeilyä, mutta sentään pääsin useita reittejä, ja suhtauduin liidaamiseen melko mutkattomasti. Kai tästä jotain tulee.
Kotona katselin maailman uutisia. Vihaan niitä. Tahdon vaan huutaa ja huutaa ja huutaa. Enkä siltikään tiedä mitä voisin tehdä. Olen turta ja avuton.
Perjantai, 14.7. 2006
Päivän luonnonilmiö: Tuuli
Kirpputorikierros tuotti Yanagin huomisessa pelissä tarvitsemaa sälää. Onpa tervetullutta vaihtelua varustautua pelaamiseen ilman että on pakko laskea aivan joka senttiä ja todetta kaikista tarvikkeista että "olisi tuo makee, mutta varaa ei vaan ole". Myös kärsivällisyys palkittiin. Ei pidä ostaa ekaa vastaan tulevaa juttua, koska kulman takana väijyy parempi ja tarkemmin hahmoon sopiva.
Shoppailun jälkeen käytiin uimassa. Mojova puhuri teki uinnista tavallista liikunnallisempaa, mutta hauskaa oli aallokossa polskiminen. Sitten Taina teki hyvää ruokaa.
Loppuillan valmistauduinkin Hauraisiin unelmiin. Susanna toimitti minulle vielä lisää tarpeellista sälää. Onpa taas tulossa reippaasti propattu peli.
Hauraita unelmia, 15-16.7. 2006
Ajankohdan järkytys: Keskellä yötä hahmoni havahtuu siihen, että hänen kotoaan kuuluu ääniä. Hän lähtee tarkistamaan -- ja keskellä hänen olohuonettaan seisoo mustiin pukeutunut hahmo. Pelaajan ja hahmon pelästyminen olivat aika tehokkaasti yhtä.
HaU lähti liikkeelle aamupäivästä. Se alkoi rentona kesäfiilistelynä kadunvalltauksessa, jatkui pohdiskelulla ja salapoliisityöllä ja eteni vähitellen pelottavammaksi ja pelottavammaksi, kunnes sitten lopulta huipentui erääseen pelihistoriani mielettömimpään kauhukohtaukseen. Seuraava päivä peliä oli sitten toipumista.
Oikein hienon pelin päätyttyä istuttiin Puolalanpuistossa puimassa tapahtuneita. Jatkoimme vielä Cosmiciin. Pelin aikana olin nukkunut harvinaisen vähän, Velma jonka kanssa olin pelannut suuren osan ajasta ei taas ollut nukkunut lainkaan. Väsymys oli huomattava.
Pelissä oli kyllä ainakin minun kannaltani ollut kaikki laatutuotteen ainekset. Hankkimani propit olivat hienoja ja hyödyllisiä, verkosta löytyi kaikkea tuiki tarpeellista, hahmojen fiilikset vaihtelivat, vanhoihin kysymyksiin vastattiin ja uusia löytyi. Seuraavaan osaan on valitettavan pitkä aika.
Maanantai, 17.7. 2006
Päivän musiikki: Sonata Arctica. Se soi päässe viime viikon loppupuolella, meni katkolle HaU:n ajaksi, ja nyt on palannut. Ei kai tässä mitään vikaa ole, mutta olisi hyvä pystyä välillä kuuntelemaan jotain muutakin.
Tiemus pelautti Helsingissä minulle pelikampanjansa johdannon. Pitkästä aikaa pääsin pelaamaan suosikkihahmoluokkaani, psykologia. Peli oli yllättävän vauhdikas, mikä ei tosiaankaan haitannut, ja koin hahmoni heti omakseni.
Kampanjan pitäisi jatkua Turussa kunhan pelinjohtaja saa muutettua tänne. Tämä on hyvä asia. Pelikampanjoita on kyllä kerääntynyt melkoinen määrä, olisikohan tämä nyt sitten kuudes vai seitsemäs jossa pelaan? Aikataulut saattavat olla jossain kohdassa vähän hankalia... mutta enhän minä osaa kiintoisista pelikonsepteista kieltäytyäkään.
Tiistai, 18.7. 2006
Päivän säikäytys: Talon takaa nouseva Mediheli, keula suoraan minua kohti. Olen selvästi nähnyt liikaa huonoja elokuvia, kun ensimmäinen reaktioni oli "voi helvetti, se näki minut".
Nukuin vihdoin suosiolla tosi myöhään. Aamupäivän käytin pelijuttuja säätämällä. Niissä olisi riittänyt tekemistä vaikka miten pitkään.
Illemmalla pelattiin Falling Downia. Hahmomme lähtivät tunkeutumaan vanhan kääpiökaivannon uumeniin ja kohtasivat aika tiukkaa vastustusta. Tavoitteena oli ollut lopettaa peli melko aikaisin, vaan puoli kahteenhan se venyi.
Keskiviikko, 19.7. 2006
Päivän tajuaminen: Tämän tahdon seinälleni. Se on minulle niin sopiva. Monet (todella, todella monet) muutkin tuntemani ihmiset voivat kyllä halutessaan kokea sen omakseen.
Yleensä minun olisi parasta pysytellä kaukana inhimillisitä jutuista, koska kun sotkeudun niihin, enemmänkin pahennan tilannetta kuin parannan sitä. Mutta aina joskus välillä saan harhakuvitelman. Sitten koetan tehdä jotain asioille.
Jälkeenpäin saan sitten syyllisen ja typerän olon. Koen olevani rasittava besserwisser, mukamas nokkelia ilmiselvyyksiä pudotteleva hurskastelija.
Reaalimaailman asioista, tänään tuli sentään kiivettyä vähän, syötyä hyvää ruokaa, katsottua Rautaristi sekä irc-pelattua.
Torstai, 20.7. 2006
Päivän ikävä ääni: Kumea rouske, jonka halkeamaan ahtautunut kivenjärkäle aiheuttaa liikkuessaan. Kielii siitä, että joko yläpuoli tai alapuoli ei nyt ole aivan vakaa.
Päivä kului lähes kokonaan Ispoisissa. Vaikka yksi uusi reitti menikin, lopulta kiivettyä tuli aika vähän. Sen sijaan tutkin Mirin kanssa kalliohalkeamia. Ihan oikeasta luolantutkimuksesta se ei ehkä käynyt, kun eivät kolot aivan kunnollisia luolia olleet. Mutta ne olivat kyllä ahtaita, ahdistavia ja klaustrofobisia. Niissä oli myös hillittömän siistiä ryömiä.
Poistuimme Cosmiciin, jossa kuuntellimme Villen päättömiä juttuja hulluista spanskipainijoista ja ninjatunkeutumisesta Ruisrockiin. Sitten poimimme Riikan mukaan ja palasimme kalliohalkeamiin. Jos halkeamat olivat päivällä olleet huolettavia, ne olivat hämärässä ja pimeässä todella pelottavia. Siitä huolimatta möngimme niitä läpi. Erikoismaininnan ansaitsee yksi pitkä, ahdas, syvälle menevä ja inhottavan vino kolo, jota saattoi edetä vain sivuttain, piti hengittää oikein että mahtui läpi, ja aina välillä ainakin minun oli tarpeen pysähtyä käymään keskustelua paniikkini ja ahtaanpaikankammoni kanssa.
Vastaavaa luolantutkimusta voisi kyllä harjoittaa enemmänkin. Kallion jälkeen piipahdin vielä Mirin kanssa uiskentelemassa. Vesi oli tyyntä mutta kovin viileää.
Perjantai-lauantai, 21 - 22.7. 2006
Ajankohdan musiikki: Gogol Bordello
Perjantai oli sadepäivä. Se kului kotona pelaillen tietokoneella, miettien Ropecon-skenua ja katsoen leffaa.
Lauantaina juostiin kaupoissa hankkimassa ruokaa ja varusteita. Sateet olivat menneet ohitse, joten Olhavalle lähtö oli edessä. Valmistautumisessa kului pitkälle iltaan (tietysti leffojen katselu ja GTA:n pelaaminen vaikuttivat tähän). Onpa seudulla hankala maantiede.
Sunnuntai, 23.7. 2006
Päivän julistus: "Mä en tiedä mikä toi on, mutta mä aion kiivetä siitä." Näin myös tapahtui.
Minä olen kaupunkilainen, enkä pidä leirielämästä.
Yhtä kaikki lähdin Mirin kanssa sunnuntaiaamuna ajamaan kohti villiä itää. Meillä oli normaalin kiipeilyvarustuksen lisäksi mukana telttaa ja muuta metsäkampetta. Mukana ei ollut ketään oikeasti erätaitoista ihmistä. Minä olin ollut viimeksi puskassa joskus 90-luvulla, eivätkä Mirin asiat olleet juurikaan paremmin. Mutta Olhava oli niin kaukana kaikesta sivistyksestä, että jos siellä aikoi kiipiä, oli leireily välttämätöntä.
Välietappina kävimme Porvoossa vilkaisemassa sisaruksiani ja pummimassa kahvia. Meillä ollut eriskummallinen ajo-ohje osoittautui oikeastaan aika käyttökelpoiseksi, sen laatija oli vaan ollut ideologinen minimalisti joka ei käyttänyt yhtään ylimääräistä merkkiä.
Repoveden kansallispuistoon saavuttuamme pääsimme siirtämään kantamuksemme maisemareittiä leiripaikalle. Teltan pystytyksen jälkeen jatkoimme yhä maisemareittiä kohti kalliota. Olisi tämän voinut helpomminkin tehdä, onnistuimme vaan aina valitsemaan hankalamman kulkutien tarjotuista. Kartasta olisi saattanut olla apua, vaan eihän sellaisia kellään ole. Lopulta pääsimme määränpäähämme.
Olhava ei syyttä ole suomalaisten kiipeilijöiden pyhiinvaelluspaikka. Kuten pyhiinvaellukseen kuuluu, perille päästäkseen sai nähdä vähän vaivaa, mutta sitten edessämme oli suunnilleen 40-metrinen jyrkänne todella persoonallisesta kivestä. Köysien paikalleen asettaminen oli hankallaa - tämä paikka oli tosiaan tehty säätäjille. Mutta kun kiipeilyyn viimein päästiin, oli se hyvää ja sitä oli riittävästi. Erityisesti ihastuin dokumentaation ulkopuolelta löytyneeseen negareittiin, jossa ei voinut tehdä mitään muuta kuin dynottaa käsiotteelta toiselle.
Jonkinlainen henkinen väsymys kuitenkin kalvoi. Onnistuin sähläämään ja pudottamaan ATC:ni kolmestakymmenestä metristä kiveen. Tämän jälkeen asiat kävivät vaikeammiksi, koska meillä oli enää yksi ATC ja yksi grigri. Varmistaminen onnistui, mutta laskeutumisten kanssa piti hieman ennakkosuunnitella.
Iltakymmenen aikaan valo alkoi vähentyä ja päätimme siirtyä leiriin. Miri sai aikaan jopa lämmintä ruokaa ja hyttysmyrkky piti ötökät kaukana. Leirimme oli yllättävän elinkelpoinen, teltta sopivan kokoinen, lämpötila hyväksyttävä. Pistorasiaa olisin vielä kaivannut jonnekin niin olisin voinut ladata koneeni akut. Nykyiselläänkin pääsin piipahtamaan ircissä ennen nukkumaanmenoa. Eihän tämä erämaassa oleilu niin kamalaa ollutkaan.
Maanantai, 24.7. 2006
Päivän vuoropuhelu: "Mitä ihmettä sä täällä teet?" - "No mun kaverit oli mökkeilemässä mutta ne pani autonsa paskaksi, joten ne soitti mulle. Mä varastin auton ja heitin sen niille, ja nyt mä yritän löytää mun faijan mökille tässä lähellä" - Dare ja Tomppa-liftari, jossain Valkealan korvessa
Telttaelämän ensimmäinen konkreettinen huono puoli tuli havaittua aamuauringon noustessa joskus viiden aikaan. Tukikohtaamme tuli tarpeettoman valoisaa, ja nukkuminen kävi vaikeaksi. Lueskelin tovin kirjaa ja kävelin ympäriinsä ennenkuin sain taas nukahdettua.
Uuden heräämisen ja hyvän aamiaisen jälkeen palasimme kalliolle. Jotkut muut kiipeilijät olivat leiriytyneet aivan kallion juurelle. Sekin olisi kai tavallaan ollut fiksua, paitsi että sitten meidän olisi ollut raahattava kaikki krääsämme vielä puolitoista kilometriä pidemmälle. Kiipeilyvarusteiden kanssa kyllä kävelee vaikka miten kauas, mutta teltan, veden ja ruuan jättää mieluiten selästään heti kun voi.
Valtaosa Olhavan reiteistä nousee veden päältä, joten lähdimme liikkeelle veneeltä. Urheana koetin ensin liidata Kanttia, mutta oma kanttini ei kestänyt kuin toiseen pulttiin saakka. Kas kun toinen pultti oli 15 metrin korkeudessa ja väliä seuraavaan oli ainakin 8 metriä. Kuka mielipuoli näitä reittejä on oikein pultannut? Kenen mielestä 8 metrin rannarit ovat hyvä ajatus?
Päädyimme yläköysittelemään samaa reittiä. Oli oikeasti hyvä idea ottaa kenttäpullo mukaan reitille - 40 metriä auringonpaisteista släbiä ei kiivetä ihan hetkessä, ja nesteen saamisen etu oli suurempi kuin lisäpainon aiheuttama haitta. Sitten havaitsimme lähestyvän sade- sekä ukkosrintaman. Totesimme molemmat olevamme oikeastaan aika poikki ja päätimme paeta vedenpaisumuksen tieltä. Muilla kiipeilijöillä oli samat ajatukset. Kallio tyhjeni nopeasti. Lisää varustetappioita: yksi sulkurengas putosi kivelle, ja rinkkani oli nopeasti purkautumassa monesta paikasta.
Retkeilyn ensimmäinen perussääntö muistutti itsestään: vaikka miten katsoisit säätietoja, ei kuivana ole mahdollista selvitä. Kun pääsimme pakkaamaan telttaa, oli käynnissä ihan riittävä sade. Kriittisimmät tavaramme selvisivät sentään kuivina.
Kun saimme romumme autolle, olimme aika totaalisen lopussa. Yhtäkkiä sivilisaation houkutus tuntui vahvana. Sää oli kirkastunut, mutta voimat olivat kadonneet. Ajoimme pois.
Matka Tampereelle oli surrealistinen kokemus. Siihen kuului käsittämättömiä suunnistusvirheitä, postholokaustisen näköinen liftari sekä välipala vankilamaisen Vekaranjärven varuskunnan sotilaskodissa. En tajua miten selvisin joskus puolitoista vuosikymmentä sitten järjissäni kyseisestä paikasta.
Perillä suunnattoman väsyneinä. Sauna, pastaa, vaatteiden kuivatusta, tajuttomuus.
Tiistai, 25.7. 2006
Päivän tyly artikkeli: One Year to Save the Amazon. Saatavilla myös taustatiedettä. Jotenkin innosti heittämään rahaa WWF:lle.
Kymmenen tunnin yöunet ovat minulle harvinaisuus, mutta tällä kertaa en oikesti päässyt ylös nopeammin. Jotakuinkin jokainen lihas valitti tuskaansa, etenkin sormet ja hartiat.
Päivä kului toipuessa. Miri liikkui minua hieman ahkerammin kaupungilla, mutta lopulta selvisin itsekin uimaan, syömään ja hongkong-leffaan. Uusi ATC ja rikkoutuneen korvaava sulkurengaskin järjestyivät.
Illalla Tiemus vieraili tukikohdassamme. Puhuimme peleihin liittyviä. Sivussa huomasin, että David Gerrold oli jaksanut päivittää Chtorr-aikatauluaan ja kertoi kirjan 5 olevan miltei valmis. Varmaankin se tarkoittaisi, että Ropeconissa pitäisi pelauttaa lisää matohippaa.
Keskiviikko, 26.7. 2006
Päivän tärkein opetus: Kypärä ei suojaa jos se ei ole päässä.
Aamupäivällä lähdimme urheasti Rämövuorelle kiipeilemään. Paria tuntia myöhemmin olimme Nokian terveyskeskuksen ensiavussa. Vaihteeksi minä en telonut itseäni, vaikka osasyyllinen vahinkoon olinkin. Kun liidatessa hyppää köyteen, on sekä varmistajan että kiipeäjän syytä pitää huolta, että köysi ei nappaa kiinni kiipeäjän jalasta. Muuten kiipeäjä kääntyy ympäri ja kolauttaa päänsä kallioon.
Lopulta vauriot eivät olleet pahoja, paljon lievempiä ainakin kuin edellisen sairaalaan päätyneen kiipeilyhaaverin jälkeen. Kiipiminen kuitenkin päättyi siltä päivältä. Turkuun ei oikein viitsinyt ajaa kun lyhytkin ajomatka aiheutti pahoinvointia, joten jäimme Tampereelle. Viihteen puolella saimme irc-yhteisöltämme sympatiaa ja katselimme leffoja.
Fear and Loathing in Las Vegas oletettavasti sopi päänsä lyöneelle. Ja Saw oli aika hieno. Hyviä ideoita, vaikka vielä hiotumpi ja pelkistetympi se olisi voinut olla.
Torstai, 27.7. 2006
Päivän robotti: Paro
Unet olivat Saw-leffan innottamia - tyylikkäitä, pelottavia ja aika outoja. Lisäksi sain potkia Mirin hereille aina kolmen tunnin välein kun saamissani aivotäräyspotilaan käyttöohjeissa niin kehotettiin tekemään. Aamulla olo ei ollut minullakaan kaikkein skarpein, mutta lähtö Turkuun koitti silti melko varhain.
Kotikaupungissa yhytin Japanista palanneen Kaisan ja kuuntelin Nippon-kertomuksia. Suuresti harmitti etten itse ollut matkalla. Tuliaisiksi sain roboteista kertovan kirjan Loving the Machine, joka näytti oikein somalta. Parhaat jutut Japanista liittyivät muutenkin robotteihin.
Olimme kumpikin vähän väsyneitä mutta Cosmiciin selvisimme silti. Siellä jutut olivat hassuja ja pyörivät paljolti Dragonbanen ympärillä. Mikekin näyttäytyi matkallaan Älvdaleniin.
Illalla olisi ollut mahdollisuus kuunnella kiinalaista punkrokkia livenä, mutta Alias-pelin yhteydessä nautittu alkoholi, huomattava väsymys ja yölle syntyneet vaihtoehtoiset suunnitelmat sabotoivat tämän. Jää taas SUBS seuraavaan kertaan.
Perjantai, 28.7. 2006
Päivän näkemys: Olen sittenkin ihan hyvilläni, etten ole Dragonbanessa.
Järjettömän varhain heräsin paiskaamaan Mirin lentoasemalle ja kohti Dragonbanea. Sitten palasin nukkumaan ja nousin vasta puolenpäivän jälkeen.
Perjantai kului robottikirjaa lukiessa ja muussa sekavassa oheistoiminnossa. Kävelin Kaisan kanssa ympäriinsä ja tulin viimein nousseeksi Kuuvuorelle. Sieltä näki pitkälle.
Kaisalla oli jetlag, minulla muuten vaan väsynyt olo. Illalla katsoimme Sakura Wars -animea ja ihmettelimme laavalamppua. On se vaan hypnoottinen kapine.
Lauantai, 29.7. 2006
Päivän ropekirja: Lähdeteos beholdereista.
Falling Downia pelattiin oikein pitkä sessio - täydet 12 tuntia luolissa mönkimistä. Päätteeksi saimme ottaa yhteen D&D-perheestä karanneen beholderin kanssa. Siitä löytyi aidon iljettävä figukin. Reipas fantsumättö oli taas koitua hahmoparoillemme kuoliaaksi.
Koen jollain kosmisella tavalla epäreiluksi, että JD ei koskaan heitä kahdella kuusisivuisella alle 8, ja minä taas heitän vain poikkeustapauksessa yli 6.
Sunnuntai, 30.7. 2006
Päivän reitti: Terrakotta
Aamupäivästä lähdin Tainan kanssa kohti Taivassaloa ja Hyyppivuorta. Minulle ihan uusi kiipeilykallio paljastui pitkäksi seinämäksi, joka oli aivan täynnä reitin paikkoja joihin kukaan ei ollut vielä jaksanut reittejä rakentaa. Jos tänne tulisi harjan, ajan, kunnianhimon ja trädikamojen kanssa, voisi varmaan vaikka rakennella tänne ihan ikiomia reittejä ja ikuistaa siten nimensä kiipeilyn historiaan. Puhumattakaan hassuista nimeistä, joita reiteille voisi keksiä. Sieluton byrokratia ja Eräänlainen toverihenki odottavat yhä löytämistään.
Seudun pahin harmi olivat verenhimoiset kasvit. Pari hyttystäkin oli, mutta ne eivät vetäneet vertoja hyökkäyskuusille ja taistelumännyille jotka janosivat kostoa kaksijalkaisille. Oksat ja neulaset kävivät päälle kuin Israelin armeija ja kun viimein poistuimme kalliolta, olin ottanut enemmän osumaa muka staattisista rehuista kuin kivistä tai lentävistä hyönteisistä.
Uhlussa uiskentelun jälkeen palasimme Turkuun. Siellä oli näköjään ukkostanut ja sähkökatkoillutkin. Kotiverkon palvelin heräsi sentään henkiin parilla ystävällisellä sanalla.
Maanantai, 31.7. 2006
Päivän uutisointi: 300-400 henkilöä osoitti mieltään Israelin sotaa vastaan. Ei se kyllä aivan niin pieneltä määrältä tuntunut.
Kävi ilmi, että tänään oli Israelin sotatoimien vastainen mielenosoitus Helsingissä. Se riitti potkimaan minut liikkeelle. Ensin kuitenkin juoksin kaupungille ostamaan vihdoin uuden rinkan. Jos en tekisi sitä nyt, joutuisin varmaan viikonlopunkin elämään hajonneen romuni kanssa. Uusi rinkka oli ihan valtava. Kuvittelin sen olevan jopa liian suuri tarkoituksiini, kunnes mietin mitä kaikkea sinne pitäisi tunkea - kaksi köyttä, valjaat, joskus trädikamatkin.
Kolmen maissa hyppäsin Kaisan kanssa junaan. Olimme paikalla juuri sopivasti mielenosoituksen alkaessa. Paikalla oli melkoisesti ihmisiä - ilmeisesti tämä oli jokamaanantainen juttu. Ihan hyvä että tuli käytyä nyt, ensi viikolla ei ehdi.
Mielenosoituksen jälkeen hengasimme pari tuntia Miken seurassa ja kuulimme tarinoita Dragonbanesta sekä Kalliossa asumisesta. Vähän hassuja molemmat.
