Helmikuu 2006: Usean Pulman Jaloissa
Keskiviikko, 1.2. 2006
Päivän tiede: Net Energy Payback and CO2 Emissions from Helium-3 Fusion and Wind Electrical Power Plants (PDF). Kuukaasusta energiaa, ehkä. Ihan loppuun asti en ehtinyt tekstiä lukea.
Otin kiipeilyn taas kestävyysharjoittelun kannalta, mutta taidossanikin olin huomaavinani hienoista edistystä. Tai ainakin eräs reitti tuntui sujuvan yllättävän hyvin ottaen huomioon että sen vaikeusaste oli 7-. Olen minä kerran aiemminkin yhden tämän tasoisen reitin saanut kiivettyä, mutta kuvittelisin sen silti olevan normaalien taitojeni ulottumattomissa.
Kiivettyämme kävimme Tainan ja Matin luona syömässä ja kuuntelemassa outoja ääniä sekä persoonallista musiikkia. Kotiin liukastelun jälkeen kohtasin taas uusien asuntojen etsimisen väistämättömyyden, ja pakotin itseni oikeasti edes hetkeksi sisäistämään sen tosiseikan, että täällä ei enää pitkään oltaisi.
Puhelin JD:n kanssa uusista asumisjärjestelyistä, ja sain hieman konkretisoitua ahdistusta joka minua vaivasi. Myös lievitettyä - puhelimme hieman Merihaan huonejaollisista pulmista ja keinoista kiertää niitä uudessa kodissa. Keskustelu kevensi vähän mieltäni, varsinkin kun ilmeisesti olen huolehtinut ainakin osittain turhaan elämäntapani raskaudesta ympäristölleni.
Torstai, 2.2. 2006
Päivän oivallus: Nyt kun olen tyhjentänyt työpäytäni turhasta krääsästä, voinkin ottaa uudeksi työasennokseni risti-istunnan pöydän päällä. Se kuitenkin sopii minulle paremmin kuin tuolilla istuskelu.
Eilinen ahdistuksen aiheiden poistuminen teki hyvin tilaa uusille ongelmille. Työni oli tammikuun ajan ollut hauskaa ja mielekästä, mutta tästä päivästä alkoi kohoaminen kohti mielenkiintoisuuden uusia sfäärejä. UPJ rämpi suurilla karvaisilla jaloillaan taas minun ja kymmenellä hengellä kasvaneen ryhmäni suuntaan, ja oli aika valmistautua kohtaamiseen.
Ennen UPJ:n ja muiden hallinnollisten erikoisuuksien kimppuun käymistä sain yllättäen puhelun poliisilta. Virkavalta oli kiinnostunut tietämään, miksi olin antanut EFFI ry:lle rahaa. Ilmeisesti EFFI:ä epäiltiin laittomasta rahankeruusta, ja kun olin kai jäsenmaksun lisäksi maksanut myös tukimaksun, halusi lain pitkä koura tietää, mistä olin moisesta mahdollisuudesta kuullut. Käytin Ronald Reagan -puolustusta "mitään en muista". Puhelu sai minussa aikaan pääasiassa halun lähettää EFFI:lle lisää rahaa.
Ensimmäinen joukkuepalaverini tukikansan esimiehenä sentään sujui varsin mutkattomasti. Kukaan alaisistani ei välittömästi noussut kapinaan minua vastaan, ja useimmat uudistusehdotukseni hyväksyttiin. Lisäksi sain joukkueelta kelvollisia ehdotuksia menettelytavoiksi, sekä pari tylsän byrokraattista projektia joihin hautautua.
Lähdin kotiin vasta myöhään, ja suuntasin melkein suoraan Cosmiciin. Jonkinlainen väsymys vaivasi minua, joten jätin väliin tilaisuuden saunoa tai katsella elokuvia, ja sen sijaan lähdin aika varhain nukkumaan.
Perjantai, 3.2. 2006
Päivän kiipeilyliike: Kattojammi. Ihanaa.
Kiipeily töiden jälkeen oli taas vähän heikkoa. Palatsille oli päätynyt myös Hane, joka ei ilmeisesti ollut aiemmin kiivennyt. Väkeä oli muutenkin paljon eikä läheskään kaikkea kiinnostavaa jaksanut. Sentään pientä edistystä yhdellä vaikealla reitillä havaittiin.
Kiipeiltyäni tein HaU-säätöä. Sitten vuorossa oli illan elokuva, jonka kävin katsomassa Riikan ja Kaisan kanssa.
En tahdo spoilata The Descentiä, joten sanon vaan tämän: jos olet kiipeilyhullu ja pidät kauhusta, tämä on juuri sinun elokuvasi. Se oli ainakin juuri minun elokuvani. Oli siinä heikkoutensa, mutta kokonaisuus oli kertakaikkisen mahtava. En muista, koska olisin viimeksi nähnyt mitään noin intensiivistä. Leffan jälkeen jalat tärisivät ja kotona pelotti. Eikä heti tehnyt mieli lähteä minnekään kalliorotkoon - paitsi että tavallaan sittenkin teki, oli ikävä kesää ja kiveä.
Lauantai, 4.2. 2006
Päivän musiikki: Pink Floyd - Echoes
Olen aivan hirvittävän vaikea ihminen. Joskus se ottaa päähän.
Jos keksin, että haluan tehdä jotain, saan aivan rajattoman turhautumisraivarin mikäli en voikaan. Yleensä olen juuri tästä syystä pyrkinyt luomaan itselleni ympäristön jossa oma rauha on aina optio. Toisten ihmisten aura omassa tilassani on omiaan pahentamaan turhautumistani.
Tänään vaihteeksi Kaisa-parka joutui emotionaalisen mahdottomuuteni tielle. Sentään emme saaneet aikaan ihan yhtä pahaa tappelua kuin aina joskus, tunnistin huononevan tuuleni ja onnistuin jotenkin varoittamaan häntä siitä ajoissa. Siltikään en kyllä jaa itselleni mitaleja toimintani vuoksi - enkä silti tiedä, miten olisin voinut enää oikeasti toimia paremmin. Haluan pitää elämäni omanani. Haluan pitää itselläni aina oman tilani johon voin vetäytyä jos sattuu tai ahdistaa. En voi jakaa sitä kenenkään kanssa.
Pakenin ahdinkoani Blues Brothersin pariin S-Osikselle, josta Antti oli vallannut meille valkokankaan. Teknisistä vaikeuksista ja vähäisestä yleisömäärästä huolimatta leffa paransi mielialaani. Musiikki ja hassuttelu vetoaa, ja Blues Brothersissa on enemmän sielua kuin Jeesuksella.
Pizzan jälkeen selviydyin Annan ja Epun synttäreille Dynamoon. Bluesin veljesten tuoma hyväntuulisuus valui päältäni kun tajusin, etten oikeastaan ollut juhlimistunnelmissa eikä tanssiminenkaan kiinnostanut. Lähdin kotiin varhain. Positiivisena yllätyksenä Susanna lähti mukaani. Käytimme Merihaassa kohtalaisen tovin puhelemallla elämiemme hankaluuksista, ja oloni parani hieman. Kun Susanna suuntasi kotiinsa, Mike saapui. Juttelin vielä hetkisen hänenkin kanssaan kaikenlaisesta ennen nukkumaan vetäytymistä.
Sunnuntai, 5.2. 2006
Päivän ammatti: Nukkemestari. Tai päivitettynä versiona matematiikan opettaja joka on nukketeatterin ammattilainen. Kummia nuo norjalaiset.
Aamulla melko varhain ylös ja Palatsille kiipeämään. Ulkona oli lihat luista repivä pakkanen eikä sen halki seikkaileminen ollut miellyttävää. Kiipeily kyllä lämmitti. Oli taas aika osaamaton päivä ainakin minulla - pientä edistymistä yhdellä reitillä saatettiin havaita, mutta siinä se sitten oikeastaan olikin.
Kiivettyäni, ruokailtuani ja Mirin kanssa tovin rupateltuani havaitsin, että olohuoneeseemme oli päätynyt norjalais-kiinalainen taideteoriakerho, kun Eirik, hänen tyttöystävänsä ja Lars ilmestyivät Mikeä katsomaan. Rupattelin heidän kanssaan vain lyhyen tovin. Vaikka tilanne olikin historiallinen - norjalaiset Dogme-larpppaajat ja Turun koulukunnan pääagitaattorit olivat ensimmäistä kertaa saman pöydän ääressä - en ollut kauhean teoreettisella tuulella.
Susannakin ilmaantui paikalle pelitestaamasta. Hänen kertomuksensa kaveriensa kortti- ja lautapelikulttuurista olivat aika hurjia. Muistuipa mieleen miksi en oikeastaan pidä kauheasti peleistä, joita pelataan voittaakseen.
Maanantai, 6.2. 2006
Päivän näkemys: "En kadu mitään."
Uudelleenlaskin kevään rahatilanteen, ja hilpeästi pudotin ostoslistastani kaikki Hauraisiin unelmiin kaavailemani mutkikkaammat jutut, uudet kiipeilyvermeet, ulkona syömiset sekä junaliput Helsinkiin. Ei tässä silti vielä pahastikaan mene, ruokaan on vielä varaa. Kun vaan keksisin, mistä kiskon tuohta muuttoa varten. Pitääkö tässä nyt marssia pankkiin ottamaan lainaa?
Muutkin asiat olivat hurmaavasti pielessä. Yliopisto pääsi spammivartijoiden mustalle listalle eikä tuntunut pääsevän sieltä lainkaan pois. Rakastettavaa. Juuri kun pääsimme kehumasta huomattavaa pätevyyttämme lehdistölle tapahtuu jotain tällaista. Myös UPJ-kuvioihin yritettiin luoda uutta valoa, mutta sen jälkeen jäi kaipaamaan pimeässä oloa.
Merihaalle löytyi potentiaalinen ostaja. Meille ei sen sijaan tunnu löytyvän siedettäviä asuntoja. Ulkona oli helvetin kylmä. Enkä tahdo edes aloittaa vaikeista ihmiskuvioistani. Tai kykenemättömyydestäni poistua irkistä ja käydä nukkumaan.
Tiistai, 7.2. 2006
Päivän nurina: Asiat ovat vaikeita ja pielessä
Näin unta boulderoinnista luonnonkivellä. Muistan, että unessa minua ärsytti kun kaikki muuvit olivat liian helppoja: käteni olivat kuin liimaa, sain kiinni vaikka millaisista koloista ja nyppylöistä, eikä mikään väsyttänyt. Olin todellakin varsinainen pieni apina.
Todellisuus oli hieman erilainen. Pinkaisin töihin luonnottoman varhain jatkaakseni tiedottelua mustalistatilanteestamme. Vastoin synkkiä arvioitamme pääsimmekin jo aamusta pois estolistalta. Tämä kyllä vähensi stressiä työssä, ja muukin päivä sujui melko hyvin, mutta kotiin lähdettyäni mieleeni palasivat kaikki ahdingon aiheet siviilissä.
Asuntonäytössä käyminen ja sitten asuntonäytön isännöinti olivat vähän vähemmän tuskallisia kuin voisi kuvitella, mutta mitään ne eivät kyllä ratkaisseet, korkeintaan vaan korostivat. Paetakseni oikeita ongelmia keskityin triviaaleihin asioihin ja uppouduin narsistisen larppaajan perisyntiin: ulkonäköni vihaamiseen. Yleensä olen ihan tyytyväinen hassuun naamaani ja laihaan kroppaani, mutta nyt olen onnistunut kehittämään livepelihahmon johon ne eivät ollenkaan sovellu. Tahtoisin olla lyhyempi ja pyöreäkasvoisempi. Eikä hippilettinikään ole sellainen hiustyyli jota hahmoni pitäisi. Vaan en kyllä voi ajaa sitä poiskaan koska toinen hahmo toisessa kampanjassa tarvitsee sitä. Plus, lukuisat ihmiset ovat todenneet minulle että hiukseni ovat paras puoleni, joten en edes uskallla ajatella mitä sosiaaliselle elämälleni tapahtuisi jos niistä luopuisin.
Keskiviikko, 8.2. 2006
Päivän elämätön huvinaihe: HaU-hahmoni saa jo sähköpostia, eikä edes pelkkää spämmiä.
Eilisillan murheellisuus vaihtui aamuun tultaessa saumattomasti turhautuneeksi ärtymykseksi. Olennaisimmat tälle päivälle suunnittelemani työt osoittautuivat mahdottomiksi, koska en ollut eilen tajunnut katsoa kalenteria ja tarkistaa muiden työssäolotilannetta. Mutta tekemistä kyllä riitti epäolennaistenkin asioiden parissa. Ensimmäisenä tällaisena oli uuden UPJ-tehtävänarviointilomakkeen täyttäminen.
Tämän vuoden lomakkeesta oli tehty vielä hankalampi käyttää kuin viimevuotisesta. Erityinen hampaiden kiristelyn aihe oli Wordin joidenkin erityiskenttien käyttö täytettävissä osissa, niin etteivät ohjelman pikanäppäinkomennot toimineet niissä. Ah editoinnin helppoutta. Torvet. Hiiririippuvaiset. Klikkaa-ja-kuolaa -käyttöliittymäkulttuurin tuottamat sienet. Jos teillä olisi hiirelläohjattava näppäimistö, varmaan kliksuttelisitte jokaista kirjainta erikseen rotallanne. Pitäkää perversionne jos välttämättä haluatte, mutta älkää väkisin yrittäkö viedä meiltä näppäimistön käyttöä osaavilta kykyämme välttää jännetupintulehdus.
Muitakin hilpeitä töitä oli, ja niiden jälkeen kiipeily oli tervetullutta. Minua jo vuosia palvellut köysi todettiin tänään viimein sopimattomaksi palvelukseen. Ei siihen vielä oltu ihan liian monta pahaa sturtsia tehty, mutta köyden mantteli alkoi olla niin löysällä, ettei köysi mahtunut kunnolla ATC:n läpi. Joskus varmaan hankkisin uuden, mutta se edellyttäisi rahaa, ja sitä ei ollut.
Kiipeilyn jälkeen siirryimme Merihakaan tekemään ruokaa ja puhumaan palturia. Pahantuulisuus karisi pois ja vaihtui lopulta aivan hyvään oloon. Pääsin nukkumaankin ihmisten aikoihin.
Torstai, 9.2. 2006
Päivän oppitunti: Mikään ei yhdistä hahmoporukkaa niin kuin yhteinen vihollinen.
Työpäivä oli valmistelua painottava: keräsin itselleni kasan hommia käydäkseni niihin huomenna käsiksi. Mahtaa tulla mielenkiintoinen perjantai. En kuitenkaan tänään ehtinyt tarttua yhteenkään niistä, sillä neljän aikoihin oli osallistuttava pelisuunnitteluun.
Kaisan Nuku hyvin, Helsinki -pelikampanjan hahmoja suunniteltiin yhdessä Merihaassa. Buffy-henkistä teinisaippuaa töölöläisessä lukiossa, juuri tätä olen kaivannutkin. Hahmot vaikuttivat todella sympaattisilta, ja tein itselleni eräänlaisen arkkityypin jota en varmaan aiemmin ole pelannut ja jota harvoin muutenkaan peleissä näkee mitä nyt ehkä vahingossa kokemattomien tai distraktoituneiden pelaajien pelaamana. Silti uskon, että tulen pitämään teinistäni kovin.
Teini-ihmissuhteita käsittelevälle pelikampanjalle on kyllä tilausta. Rising Apocryphassa oli vähän yritystä siihen suuntaan, mutta se jäi lopulta vähän vajavaiseksi tuolta saralta. Kaisa on oletettavasti oppinut virheistäni.
Kun hahmot oli luotu, menimme pizzan kautta Cosmiciin. Siellä oli hurjasti väkeä. Hauraiden unelmien hahmoja ja kontakteja suunniteltiin, kirjavaan karvavihkoon runoiltiin, ja vittuilun korkeaa taidetta harjoitettiin.
Perjantai, 10.2. 2006
Päivän sherlockholmesilainen intuitio: Päättelin erään ihmisen viidessä minuutissa lääkintävahtimestariksi tai vastaavaksi pelkästään hiusten ja puhetavan perusteella. Eikä siis hän puhunut mitään shoppia, hän vaan näytti ja kuulosti samalta kuin kaikki muutkin näkemäni paramedikit.
Eilen valmistelemani työpiñata rikkoutui tänään, ja koko päivä kului diplomaattisiin hallinnointiluonteisiin hommiin. Suurta osaa tässä näytteli iki-ihana UPJ, jossa rämmin iltapäivään mennessä kaulaani myöten. Jotenkin arvioinnissa vallitseva tilanne tuntuu tällä hetkellä intuitiivisesti järjestelmän dokumentoitujen käytäntöjen vastaiselta - meillä on esim. ehdotus omiksi vaativuustasoiksemme, muttei perusteluja näille, ja toisaalta emme eräiden tulkintojen mukaan saa käyttää tätä palautetta syynä tehtävänkuvausten hiomiseen. Hitusen epäreilulta tämä tuntuu, kun arvioijat voivat antaa perustelemattomia välituloksia joihin ei kuitenkaan ole mitään ilmeistä keinoa reagoida.
UPJ-materiaalia jäi vielä ensi viikollekin, oi riemua. Myös hallinnollinen uskottavuuteni atk-keskuksen ulkopuoliseen suuntaan selvisi ensimmäisestä kokeestaan. Luulisin. Mieluummin kyllä ratkoisin pulmia kuin tuomitsisin ne byrokraattiseen kadotukseen, mutta kaikkeen ei voi venyä.
Sain lainaksi HaU-proppeja, sekä kiipeilykenkäni takaisin korjaamosta. Näistä myötenkäymisistä innostuneena päätin lähteä kauas Ispoisiin saunomaan. Oli todella omituista polkea pimeässä talvi-illassa samaa tietä, joka kesällä kuumassa ja valoisassa johtaa uimarannalle ja kalliolle. Ei tuntunut lainkaan tutulta alueelta.
Antin luokse oli päätynyt aivan kohtalaisesti saunojia. Tunsin ennestään vain puolet, mutta eläinpeli ja muu hömppä lähensi nopeasti. Saunan jälkeen tehtiin myös kotitekoista roskaruokaa ja laulettiin juoma- sekä lastenlauluja.
Lauantai, 11.2. 2006
Päivän puute: En osaa sanaakaan koreaa.
Aamun uutiskierros tuotti tämän helmen: USA piti sotilasharjoituksen mm. bloggaajia vastaan. "Participants confirmed parts of the worldwide simulation challenged government officials and industry executives to respond to deliberate misinformation campaigns and activist calls by Internet bloggers, online diarists whose "Web logs" include political rantings and musings about current events." Ettäkö ihan bloggaajien tahallisista misinformaatiokampanjoista ollaan huolissaan? Okei, voin nähdä että yksittäinen huhu voi levitä webbipäiväkirjojen kautta laajallekin, mutta en kyllä tiennytkään, että se olisi näin vaarallista maailman mahtavimmalle valtiolle ja etenkin sen mediakoneistolle. On vaikea olla päättelemättä, että joko Imperial Americanan hallinto on täysin hautautunut omaan vainohulluuteensa, tai vaihtoehtoisesti että oikeasti perinteinen media natisee liitoksissaan, kuten jotkut ahkerat bloggaajat väittävät.
(Edellisen kappaleen luonteesta johtuen joudun varmaan kirjoittamaan tämän vuoden metahuomautuksen. Siis: blogit mediana on Kokemuspisteiden kannalta aika yhdentekevä juttu - nämä tekstit ovat vain minun henkilökohtainen päiväkirjani. Tiedostan että on olemassa jokin 'blogosfääriksi' kutsuttu juttu, ja että sieltä löytyy sekä yli-innostunutta omakehua, tärkeilevää paatosta että oikeasti hyviä tekstejä tai purevaa poliittista kommenttia. En silti itse koe näitä olennaiseksi omille höpinöilleni, en koe olevani osa mitään yhteisöä vaikka epäilemättä Kokemuspisteet blogiksi lasketaankin. Keskustelu 'blogeista mediana' on minusta yleensä ikävystyttävää, samoin metabloggaus.)
Junailin itseni Helsinkiin. Rahaa tähän hupiin minulla ei ollut, mutta Miri oli maksamassa kaiken. Hän tahtoi käydä Tapanilan kiipeilykeskuksessa, eikä oikein voinut tehdä sitä yksin.
Kahdentoista aikoihin selvisimme seinälle. Tapanila oli yhtä tyrmäävä kuin edelliselläkin kerralla, ja olimme viisaasti varanneet koko päivän kiipeilyyn. Tainakin saapui, samoin yllättäen toinen turkulainen kiipeilijä. Ei näköjään minnekään voi mennä kiipimään ilman että paikalle ilmestyy joku tuttu. Kiivimme kolme tuntia, pidimme lyhyen välipalatauon, ja jatkoimme toiset kolme tuntia. Oli aika rankkaa, mutta hienoa.
Sain itse kiivettyä täydet kymmenen reittiä, tosin pari niistä ei mennyt loppuun saakka. Enimmäkseen kiipesin melko helppoja seiniä, mutta kulutettuani voimat pitkillä ja raskailla taipaleilla päätin päivän lopussa uskaltautua 7-:ksi arvioidulle reitille - ja itseni sekä muut yllättäen pääsin sitä korkealle. Tuli osaava olo.
Liikunnan jälkeen olimme aivan uupuneita. Taina erkani omille teilleen, minä ja Miri yhytimme Kaisan ja kävimme korealaisessa ravintolassa syömässä herkullista ruokaa. Herkemmät saattaisivat kyllä pelästyä paikan cthulhistisia kasviksia. En tiennytkään, että kaali voi olla noin paljon Suuren Muinaisen näköinen.
Jälkiruuan jälkeen suuntasin Turun junaan. Helsingissä oli aivan dälyttömän kylmä, ja olin rättiväsynyt. Kulkisipa Turkuun makuuvaunuja.
Sunnuntai, 12.2. 2006
Päivän teema: Pelisisältö verkossa
Käytin melkein koko päivän HaU:iiin liittyvään säätämiseen, askarteluun ja jopa koodaamiseen. Illalla ehdin katsoa hieman animea ja viritellä lisää pelijuttuja Mirin kanssa. Ehdin myös olla hankala, kuvittelisin.
Maanantai, 13.2. 2006
Päivän päänpuistelu: UPJ, varmaan sadatta kertaa.
Kenneth Deffeyes Princetonin yliopistosta toteaa, että maailman öljyntuotannon huippu ohitettiin joulukuussa. Vertailin tuloksia International Petroleum Monthlyn taulukoihin, mutta ne olivat hieman myöhässä ja joka tapauksessa tulokset heittelevät niin paljon, ettei ainakaan minun kaltaiseni maallikko osaa niiden avulla mitään ennustaa. Synkältä silti näyttää.
Jos Iraniin hyökätään maaliskuussa, kuten jotkut sitkeästi ennustavat, me saamme esimakua tulevaisuudestamme. Iran näyttää tuottavan 4 miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä. Ei se ole kuin 5.7 prosenttia koko maailman tuotannosta, mutta minua viisaammat ovat tainneet veikata, että mahdollinen häiriö näkyy kovaa ja nopeasti.
Päivään kuului töitäkin - UPJ:ssä kahlaamista ja luentojen kuuntelemista. Tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että järjestelmää otetaan käyttöön äärimmäisen huonosti. Ainakin sitä hienosäädetään täysin vääristä kohdista. Ja kun systeemi on lopulta saatu käyttöön, palkkakehitys näyttää vähintään yhtä synkältä kuin nykyään.
Kotona animea ja HaU-säätöä. Havaitsin olevani energiaton ja tylsistynyt. Tämän fiiliksen on parempi kadota viikonloppuun mennessä tai livepeli tulee olemaan aika katala kokemus.
Tiistai, 14.2. 2006
Päivän mielipide: Kivien - myös korukivien - tulee olla karheita eikä sileitä.
Mitä enemmän UPJ:sta opin, sitä enemmän sitä vihaan. Viime aikoina olen oppinut siitä kaikenlaista.
Kaikille valtion työntekijöille määritetään tehtävän vaativuustaso. Vaativuustaso määrää palkan. Vaativuustasoa kuvaillaan erilaisilla kriteereillä. Kuulostaa intuitiiviselta, että jos tehtävä ei täytä tiettyjä kriteerejä, vaativuustasoa voidaan laskea työntekijän tai esimiehen ehdottamasta. Tämä on okei.
Ymmärrän myös sen, että uudistukseen varattu rahamäärä on rajallinen, ja että kaikille ei voi antaa niin korkeaa palkkaa kuin he toivoisivat.
Mutta.
Ilmeisesti tehtäville määrättyjä vaativuustasoja voidaan laskea myös siitä syystä, että muuten maksettaviin palkkoihin ei olisi varaa. Tämä ei tarkoita, että tehtävä itsessään muuttuisi, ainoastaan että sama työtehtävä kuvaillaan vähemmän vaativaksi jotta siitä ei tarvitsisi maksaa niin korkeaa palkkaa.
...
Kaikkien työntekijöiden työstä suoriutuminen mitataan myös. Ymmärrän tarpeen jonkinlaiselle kellokäyrälle ja tasaisuudelle, vaikka suhtaudunkin siihen pienillä epäilyksillä. Kaikki yksiköt eivät ole tasa-arvoisia, kaikissa huiput eivät ole yhtä hyviä ja huonoimmat yhtä huonoja. Silti, esimiehille on annettu tehtäväksi yrittää tavoittaa jonkinlainen tasainen jakauma arvosteluissaan, ja hyväksyn tämän.
Järjestelmän on tarkoitus mitata työntekijän kehittymistä tai taantumista tehtävään. Työsuorituksen arvostelu uusitaan varmaankin joka vuosi - tämä ei ole vielä aivan selvää.
Mutta.
Kun työntekijän esimies vaihtuu, uusi esimies ei saa käyttöönsä edelliseltä esimieheltä tämän laatimia arvosteluja työntekijän suoriutumisesta. Tämä tarkoittaa, että kehittymisen tarkkailu katkeaa automaattisesti jos organisaatio elää. Uusi esimies saa aloittaa tyhjän päältä jokaisen uuden alaisen kanssa, vaikka järjestelmässä olisi työkalut muuhun.
Tämä varmasti palvelee jonkun oikeuksia. En kyllä ymmärrä, kenen. Minun työni se ainakin tekee vaikeammaksi. Muistan Helsingin yliopiston jonkun pampun vuoden takaiset kommentit "valistuneesta esimiehestä" ja puistelen päätäni.
Työpäivä oli jokseenkin turhauttava, ja vaikka töitä olisi ollut jäljelllä vielä vuoren verran, karkasin varhain kaupungille tekemään Mirin kanssa kirpputori- ja krääsäkauppakierrosta. Kaikenlaista jännää tarttui mukaan. Merihaassa puhelimme jonkin aikaa ihmisistä, egoista, toimintamalleista ja muista henkimaailman asioista.
Illalla sovitin viimein ylleni Hauraita unelmia -hahmoni koko vaatepartta, ja yhtäkkiä näytin siltä miltä olin kuvitellutkin. Enää pitkät hiuksetkaan eivät haitanneet, vaatekombinaatio oli täsmälleen toimiva. Ystävänpäivän kunniaksi hahmoni sai jopa muutamia kontakteja. Ahdistukseni peliä kohtaan väheni huomattavasti.
Torstai, 15.2. 2006
Päivän ismi: Fatalismi
En ole ihan oma itseni, enkä välttämättä pidä nykyisestä tilanteestani.
Aiemmin työntekoni oli luotibalettia: väistelin kohti ammuttua sarjatulta, ja tärkein ominaisuuteni olivat nopeat refleksit. Pulmat olivat kevyitä, mutta niitä tuli hirveällä vauhdilla.
Nyt ongelmat ovat hitaasti liikkuvia mutta valtavia. En enää pelaa pingistä kymmenellä pallolla, vaan siirrän vuorta paikasta A paikkaan B. Jollain tavalla tämä on kuluttavampaa. Tai ehkä on vain niin, että työstä on vaikeampi päästä irti. Huomaan ajattelevani työasioita vapaa-aikananikin, kun aiemmin tein sitä kovin harvoin. Ei tämä minua varsinaisesti stressaa, mutta häiritsee kyllä. Ei minulle makseta kuin virastotyöajasta. Kellokortti valvoo.
Ongelmaa mutkistaa se, etten nähtävästi pysty tällä hetkellä kadottamaan itseäni kiipeilyyn. Tämä johtunee siitä, että ulkokausi ei ole vielä alkanut, ja Palatsin kaikki reitit on tullut talven aikana koluttua läpi todella perusteellisesti. Tänään en kyennyt innostumaan kiipeämisestä oikeastaan lainkaan. Tapanilassa käynti viikonloppuna vain korosti Turun seinien kuluneisuutta. Tarvitsen vaihtelua.
Roolipelit, joihin yleensä käytän merkittävästi aikaa, ovat jossain määrin tauolla. En tällä hetkellä pelauta mitään, eikä minulla ole yhtään aktiiivisesti kehitteillä olevaa kampanjaideaa. Tällä hetkellä ei myöskään pelata aktiivisesti yhtään sellaista kampanjaa, jonka hahmoa todella rakastaisin. En pelaa juuri nyt jatkuvalla syötöllä ketään, jonka elämä pyörisi päässäni kun menen nukkumaan, ei ketään jonka ongelmien pohtiminen auttaa unohtamaan omani. Ehkä Hauraista unelmista tulee tällainen. Toivon ainakin.
Rahaa ei ole. Aina kun ostan jotakin, pääni takaosassa sanoo pieni ääni "tuohon ei oikeasti ole varaa" ja muistuttaa minua yhä uhkaavasta Isosta Laskusta josta kunnialla selviäminen määräajassa on edelleen vähän siinä ja siinä. Olen niin tottunut suureen omaisuuteen, että penninvenytys tuntuu ahdistavalta.
Edes koti ei tunnu kodilta. Tieto siitä, että Merihaasta on lähdettävä tekee kotona oleilun jotenkin ahdistavaksi. Tajuan, miten paljon roinaa minulle on oikein kertynyt, ja huomaan ajattelevani jatkuvasti "jotenkin nuokin on pakattava ja kuljetettava pois". Ja minne? Millä rahalla sinne selviää, ja kuinka siellä viihtyy?
Ihmissuhdetilanteeni on omituinen. Olen ihastunut aivan vääriin ihmisiin. Ei hetkinen, kyllä tämä on ihan normaalia. Sentään jotkut asiat pysyvät ennallaan.
Torstai, 16.2. 2006
Päivän työturva: Kaksi kirjekuorta
UPJ tympi minua lisää, ja päädyin kirjoittelemaan eräästä sen epäkohdasta muka-asiallisen kritiikin korkeammille tahoille. Ompahan joku muu jota syyttää kun asiat menevät pieleen.
Töissä kului kymmenen tuntia. Sen jälkeen kotiin ja Cosmiciin. Hauraita unelmia tuli säädettyä molemmissa, ja vihdoin hahmoni tietokonekin alkoi olla asennettavassa kunnossa. Erkanin kahvilasta varhain syöttääkseni koneelle Linuxia. Debian ei tahtonut asentua, joten aloitin Fedoralla.
Olin jo melkein unohtanut PC-raudan hankaluuden. Mutta siltikin uskon, että saan koneen toimimaan ilman suurempia ongelmia.
Perjantai, 17.2. 2006
Päivän mielentilamuutos: Vähitellen hahmoon lipuminen
Jopa jotakin - kirjeeni yliopiston henkilöstöasioihin tuotti tulosta. Itkin tiistaina mainitsemastani vääryydestä työntekijän suoriutumistietojen siirtymisestä esimiehen vaihtuessa, ja minulle tarjottiin kompromissia. Se ei korjaa periaatteellista ongelmaa, joten halu niuhottaa on edelleen kova, mutta käytännöllisen puolen sentään. Ilmeisesti voin saada käsiini arvioitavien ihmisten yleisarvosanan - loppupisteiden kokonaissumaan, vaikkakaan en yksityiskohtia. Tämä helpottaa UPJ-tehtäviäni, tai oikeastaan tekee niistä mahdollisia.
Mieli hieman keventyneenä kävin myös asuntonäytössä. Kauppiaskadulla kahdeksannessa kerroksessa sijaitseva huoneisto oli joiltain aspekteiltaan aivan kuolattavan erinomainen, mutta se soveltui huonejaoltaan tosi heikosti yhteisasumiseen. Sääli sinänsä, koska naapurinakin olisi ollut optimaalisesti Turun huonokuuloisten yhdistys. Eivät varmaan valittaisi melusta kovin helposti.
Kun työt päättyivät, alkoi HaU-säädön loppukiri. Virittelin hahmon tietokonetta käytettävämpään kuntoon, tutustuin gmail-tilin ominaisuuksiin, säädin kuvia ja ääniä ja autoin Kaisaa siivoamaan. Yleensä tässä vaiheessa ennen peliä päällä on kauhea raivo ja viha, ja on valmis vannomaan ettei koskaan enää aio pelata mitään. Mutta kuten Pimeyden maailmakin, myös Hauraita unelmia tuntuu ainakin minussa saamaan aikaan enemmänkin luottavaisen odottavan fiiliksen. Ainakin osa siitä johtuu pelin sijainnista; ei tarvitse lähteä minnekään korpeen kun kaikki tapahtuu Turussa. Myös verkkainen aikalinja ja hektisyyden puute auttaa. Pidän peleistä, joiden puitteissa on ilmaa puuhata mitä tahtoo.
Nukkumaan. Jos huomenna luulette näkevänne minut kaupungilla hassuissa vaatteissa ja oranssi nauha käsivarressa, se en ole minä.
Hauraita unelmia I, 18-19.2. 2006
Viikonlopun extreme-laji: Pyörällä liukastelu
Livepelikampanjoiden ensimmäinen peli on tavallisesti vähän haeskelua. Hauraita unelmia lähti kuitenkin käyntiin aivan saman tien.
Pelikokemukseni oli varsin persoonallinen. Hahmoni oli olemassa pääasiassa netissä, ja vietti suurimman osan aikaansa asunnollaan kaukana kaikesta muusta. Ensimmäisen kerran puhuin toisen pelaajahahmon kanssa 9 tuntia pelin alun jälkeen, seuraavan kerran 14 tuntia myöhemmin. Muita kertoja ei sitten ollutkaan.
Silti peli oli reipas, yllättävä ja jopa jännittävä. Oikea tekeminen pelin puitteissa on tärkeintä, ja minullahan sitä riitti. Lumituiskun kourissa oleva kaupunki oli myös hieno miljöö pelata. Ja verkkomateriaaliakin pelissä riitti.
Pelin päätyttyä keräännyttiin fiilistelemään. Yllättäen pelaajia oli ollut ainakin Pimeyden maailmoihin verrattuna valtavasti - melkein 40 - ja käynnissä oli ollut kasoittain erilaisia juonia. Toisin kuin yleensä, onnistuin olemaan lörpöttelemättä kaikista puuhistani kaikille kanssapelaajilleni, enkä myöskään vastaanottanut liikaa spoilereita.
Arkeen paluu tulee olemaan ankara.
Maanantai, 20.2. 2006
Päivän musiikki: Hevimetalli. Nyt loppui hetkeksi piipityksen, naksutuksen ja suhinan kuuntelu.
UPJ! Keskustelin ensimmäisen arvioitavani kanssa. Olin vähän ruosteessa henkilöjohtamistaidoistani, mutta ei päivä silti läpeensä tuskalllinen ollut. Kolme viikkoa tätä kyllä kuluttaa.
Warhammerissa arabini ei joutunut hirteen pommittajana, muttei liioin loistanut kansan sankarina. Pelin jälkeen minuun iski jostakin käsittämätön epäsosiaalisuus ja vitutus pikkuasioista, kuten siitä että verkko oli aivan helvetin tahmea. Lienee jokin myöhästynyt pelinjälkeismasennus.
Lisämurheena Toinen totuus -kampanja antoi minulle kenkää seuraavasta pelistään, koska en ollut maksanut pelimaksua ajoissa. Ääh. Olisin mielelläni mennyt pelaamaan. Mutta sitten olisin kyllä oikeasti saanut merkitä maksudeadlinen kalenteriinikin enkä vain luottaa tyypillisenä pummina siihen, että kyllä sen nyt jotenkin saan sumplittua kun olen pelinjohtajani kaveri ja silleen. Lupaan ottaa tästä opikseni. (Tai no, oikeasti tietenkään mitään tule oppimaan, mutta hyväksyn rangaistukseni oikeudenmukaisena, ja nostan hattua pelinjohdolle tiukasta linjasta.)
Tiistai, 21.2. 2006
Päivän aikaansaannos: Yllättävän mutkattomasti toimiva koodi
Tiistait ovat vapaita UPJ-keskusteluista, koska ne on pyhitetty muille palavereille. Näitä oli tänään kolme kappaletta, ja ne veivät oikeastaan kaiken ajan. Niiden välissä ehdin ratkasta yhden teknisluontoisen ongelman. Näin on bittihimmeli kohonnut pätemättömyytensä tasolle ja muuttunut middlemanageriksi. Kohta pitkät hiukseni varmaan vaihtuvat sarvimaisiin tupsuihin. Olen havainnut jo pukeutuvani aiempaa siivommin (mikä kyllä ei sano paljoa).
Työpäivä oli hyvin kuluttava ja sen jälkeen olin epäsosiaalinen. Kävin Mirin kanssa syömässä ja vilkaisimme leffankin (Mothman Prophecies, keskinkertainen) ennenkuin paha tuuleni vallan sulki pois kaiken inhimillisen vuorovaikutuksen mahdollisuuden.
Minulla oli nörttäämisvaje hallinnollisten velvoitteideni vuoksi. Niinpä ryhdyin harrastuksen puolesta koodaamaan. Hauraita unelmia tarvitsi ingame-hakukoneen, ja sen ensimmäinen alfatestattu versio syntyi illan aikana. Irkissä sitä pidettiin ihan mainiona ajatuksena. Sellainen se kyllä onkin. Pitäisi varmaan laatia siitä tuote, jonka voi antaa jokaiselle pitkää ja avointa kampanjaa vetävälle livepelinjohtajalle. Vihje friggin' vihje.
Keskiviikko, 22.2. 2006
Päivän tunne: Distraktoitunut
UPJ, hallinnolliset velvoitteet ja henkilöjohtamisen kierot koukerot hallitsivat työpäivääni. Sen jälkeen kiipesin innottomammin ja kertakaikkisesti huonommin kuin aikoihin. Ei ollut minun päiväni tämä. Milloinkahan sellainen viimeksi oli, ja voisiko ne vaikka merkitä kalenteriin etukäteen niin että tietäisin keskittää kaiken tekemiseni niille?
Koko ajan oli kylmä. Nauran ajatukselle, että flunssa voisi kolkutella ovella. Ei se ole mahdollista, koska kahteen viikkoon ei voi sairastaa. Se nimittäin johtuisi UPJ-arviointien myöhästymiseen, ja UPJ-arvioinnit eivät voi myöhästyä. Ne ovat maailman tärkein asia.
Torstai, 23.2. 2006
Päivän teinimutanttininjakilpikonna: Michelangelo
Vastoin kaikkia olettamuksiani tämän viikon henkilöjohtaminen, kehityskeskusteleminen ja sen sellainen ovat olleet aika tuskattomia. Onkohan tässä oikeasti tullut opittua jotain? Juuri astuessani ulos ovesta sain taas yhden ilmeisen oivalluksen siitä, miten eräs hankala henkimaailman asia pitäisi tehdä. Valaistumisen laukaisi puoliksi joskus itse kirjoittamani teksti ja puoliksi Internetin historian pohtiminen, vähän hämärää.
Kotona koodailin lisää, ja sitten livistin Cosmiciin. Sielllä kolmen ToTosta kenkää saaneen raasun bondaus johti nerokkaisiin suunnitelmiin siitä, miten kesän runsasta larpppitarjontaa voisi hyödyntää. Jossain vaiheessa hysteeriset aikeet kulminoituivat vakaasesen päätökseen järjestää peli teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista. Samalla havaitsin kaipaavani alkuperäisiä Eastman & Lairdin sarjakuvia potkunyrkkeilevistä matelijoista.
Miri ikääntyi ja häntä juotettiin piittaamatta lääkityksestä. Yhdentoista aikoihin munchies valtasi ihmiset, ja kansaa vaelsi hakemaan tusinakebabia. Minä poistuin kotiin koodaamaan lisää. Jos tekisin tätä tunnin verran joka päivä, varmaan osaisin sen aika hyvin. Mutta koodaus ei oikein ole jotain, jota voi tehdä vaan tunnin päivässä, se on enemmän jotain mitä tekee 24 tunnin rupeamissa pari kertaa vuodessa.
Perjantai, 24.2. 2006
Päivän musiikki-ilmiö: "Post-Boyband". Seuraavaksi odotettavissa varmaan boycore ja Nu-Boyband...
Samalla kun puhuin töissä henki- ja vaatiasioita, oli JD löytänyt meille pari aika mukavan näköistä asuntoehdokasta. Sijainti kelpasi, tilaa näytti olevan, huonejako tuntui suht järkevältä. Saapi nähdä mitä näytöt paljastavat, tai viekö joku nuo nenämme edestä. Neljä päivää aikaa päätttää, poistummeko maaliskuun lopussa vaiko myöhemmin.
Kotona jatkui Nuku hyvin, Helsinki -pelin hahmonsuunnittelu sekä koodaus. Näköjään viikonloppukin tuli. Tuskin edes huomasin.
Lauantai, 25.2. 2006
Päivän tekele: Ghaugle
En ollutkaan pitkään aikaan nähnyt zombiemaailmanloppu-unta. Mutta siellä se viime yönä taas oli, hypännyt jostain alitajuntaani. Elävät kuolleet parveilivat, mölisivät ja laahustivat hitaasti perääni. Minä puolustin pientä reviiriäni niitä vastaan ja koetin löytää muita eläviä ihmisiä. Oli juuri oikealla tavalla painostavaa, ja lopulta jopa onnistuin vakuuttamaan ohimenevän autollisen ihmisiä siitä, että minut kannattaisi ottaa kyytiin.
Ei tämä ihan painajainen ollut, kyllä tällaisia jännittäviä seikkailu-unia katsoisi enemmänkin. Ja zombiet olivat old skool walking dead -lajia, eivät mitään viime aikoina nähtyjä juoksevia vainajia. Ihan hyvä. Siinä vaiheessa kun unenikin keksivät että raadot osaavat juosta, en välttämättä pärjää enää pelkillä improvisoiduilla aseilla vaan alan oikeasti tarvita haulikoita. Ja vanhana tuliasevihaajana en tietenkään tule löytämään sellaisia unimaisemistani.
Vihdoin viimein sain Hauraisiin unelmiin kirjoitellun hakukoneen valmiiksi ja julkaistua. Jätin pelin foorumille ohjeet siitä, miten hakukoneeseen voisi ilmoittaa sivustoja. Välittömästi tämän jälkeen alkoi peli. Riku pelautti pitkän pätkän Mustaa aamunkoittoa, joka sisälsi kaikkia tuttuja aineksia. Joulu on ankea varattomalle.
Sunnuntai, 26.2. 2006
Päivän funktio: setCookie()
Yhtäkkiä havaitsin, että minulla oli vapaapäivä ilman mitään suunniteltua ohjelmaa. Harvinaista ylellisyyttä. Minun ja Kaisan ohjelmaan kuului sängyssä lorvimista ja animen katsomista, myöhemmin uskaltauduimme jopa ulos syömään.
Kun yksi koodausprojekti saatiin valmiiksi, piti tietysti aloittaa toinen. Se nieli suuren osan iltaani. Lämmitin sentään saunan, mutta paikalle selvisi vain pari ihmistä.
Suhtauduin myös epäempaattisesti muiden murheisiin. Väsymys ja ärtymys tekevät minusta vielä normaaliakin inhottavamman.
Maanantai, 27.2. 2006
Päivän merkkipäivä: Vuosi sitten ISKL:n merenalainen tutkimusasema Laika tuhoutui ja valtaosa sen miehistöstä menehtyi. Hiljainen hetki ja vodkapaukku sen kunniaksi.
Opin uuden ja ihmeellisen asian diplomatiasta. Päädyin varsin uudenlaiseen neuvotteluun, ja kun en oikein tiennyt miten sellaisessa tulee menetellä, päätin että mahdollisimman suuri avoimuus on varmin ratkaisu. Yllättäen se tuntui toimivan. Tuli taas hetkeksi sellainen olo, että ehkä tämä pomotuksen henkinenkin puoli on joskus opittavissa.
Töiden lomassa ilmoitin Merihaan vuokranantajalle, että yhteinen taipaleemme päättyisi kuukauden kuluttua. Vielä en tiedä, mihin seuraavaksi päädyn. Hieman pelottaa.
Kävin Tainan kanssa boulderilla. Tuntui todella hyvältä kiivetä jossain muualla kuin läpikotaisin kalutulla Palatsilla. Boulderointi oli edelleen ihan älyttömän raskasta ja sormia kuluttavaa, mutta nautittavaa. Jotenkin jaksoimme roikkua salilla puolitoista tuntia.
Välttyäkseni ajattelemasta uhkaavaa muuttoa heittäydyin kotona taas koodauksen pariin. Hauraita unelmia opettaa kaikkea hyödyllistä.
Tiistai, 28.2. 2006
Päivän narsismi: Johari ja Nohari
Verkosta löytyi mitvitin erinomainen kirjoitus Muhammed-pilakuvista. Aivan upeaa tekstiä. Tahdon huutaa "Juuri näin!" Ja silti - joistain olennaisista asioista olen eri mieltä, vannoutuneena paranoidina. Mietin pilakuvia informaatiosodankäynnin aseina ja sitä, kenen etua niiden ympärillä oleva sotku palvelee. Se tuntuu parhaimmin osaavan vaan esittää ("paljastaa", sanoisivat muutamat) äärimmäisimmät muslimit koko uskonnon edustajina. Tietenkään näin ei ole.
Infosotaa. Jonkun pyrkimys luoda "sananvapaus vastaan islam" -dialogi. Tavallaan nerokasta ja jopa toimivaa. Sananvapauden puolustaminen on niin lähellä meitä vapaamielisiä länsimaalaisia. Mitvit kirjoittaa: "Jos väkivalta johtuu sanoista tai kuvista, kirjoista tai runoista, musiikista tai tanssista, ajatuksista tai mielipiteistä, pitää kahta kiihkeämmin sanoa ja kuvittaa, kirjoittaa ja runoilla, säveltää ja tanssia. Pitää ajatella ja ilmaista mielipiteensä kunnes kynä kuivuu, jalat eivät enää kanna ja suu on rakoilla. Pitää piirtää niin monta kuvaa ja säveltää niin monta kappaletta, ettei ole mahdollista kohdistaa uhkailuja yksittäisiin tekijöihin."
Niin. Onko tämä neljännen sukupolven sodankäyntiä infosodassa? Yritetäänkö meitä houkutella informaatiosotilaiksi näennäisesti sananvapauden puolelle, mutta todellisuudessa tärkeämmin tiettyä maailmanuskontoa vastaan? Kun me torjumme sen ääriaineksen, koulutetaanko meitä samalla näkemään kaikki muut sen edustajat osana tätä ääriainesta?
Ajattelin röyhkeästi yksinkertaistettua skenaariota. Yksi puoli on länsimaat, toinen puoli ääri-islamistit. Olemme neljännen sukupolven sodassa. Tähän saakka viimeisimmän polven sodankäynnin keinoja on käyttänyt onnistuneesti vain islamistien puoli, ja länsimaat ovat vain tyytyneet vastaamaan voimaan voimalla. Eskalaatio palvelee aina neljännen sukupolven keinoja käyttävää puolta: sissisotilaat häviävät siviiliväestöön, perinteinen armeija murhaa sivullisia etsiessään vihollista, ja jokaisen murhatun sivullisen myötä sissit saavat lisää tukijoita, lisää sotilaita joukkoonsa. Islamisteilla on hallussaan sodan moraalinen taso, heillä on ruohonjuuritason tuki. He eivät voi hävitä.
Ovatko länsimaat ovat löytäneet vastavetonsa tähän, omat ruohonjuuritason taistelijansa? Uskontonsa (sananvapauden) puolesta he ovat valmiit kohtaamaan vihaa ja väkivaltaa vihollisiltaan. Ja jokaista sananvapauden kunniaksi kärsinyttä kohtaan syntyy uusia vapaaehtoisia.
Tällä strategialla ei ehkä räjäytetä ketään, mutta saadaan aikaan me-henki, ja mikä vielä tärkeämpää, "he-henki". Kuinka moni profeetan pilakuvien julkaisun seurauksia äänekkäästi paheksuvista kohdistaa paheksuntansa vain ja ainoastaan väkivaltaiseen ääriainekseen? Kuinka moni arvelee, että islam ja arabimaailma on lähtökohtaisesti mätä? Kuinka monta uutta käännynnäistä saadaan uskomaan kulttuurien väliseen sotaan? Ja kenen etuja tämä palvelee?
Skenaario - yliyksinkertaisenakin - hyytää. Mitvit kuvailee nimenomaan eskalaatiota. "He eivät voi tappaa meitä kaikkia" tietää myös maansa miehitystä vastustava sissiksi ryhtyvä kansalainen. Hänen kotimaassaan on vieraita, hänellä on lähestulkoon velvollisuus taistella heitä vastaan. Nyt meidän sananvapautemme päälle astutaan. Meidän kimpussamme on muukalaisia, jotka haluavat alistaa pyhät arvomme. Mutta he eivät voi kukistaa meitä kaikkia.
Minä en halua eskalaatiota. Minä haluan de-eskalaatiota ja diplomatiaa. Tämä ei löydy pyytelemällä hampaattomasti anteeksi tai tönimällä kansalaisten ilmaisunvapautta, ei provosoitumalla eikä liioin yrittämällä provosoida. Tätä kai löytyisi pyrkimällä dialogiin.
Ja silti: sananvapaus on minunkin uskontoni. Minäkin tahdon puolustaa sitä. Se on niin tärkeä osa ajatusmaailmaani, etten voi kuvitella eläväni ilman sitä. Sen puolesta voisi taistella ja kuolla, kunniakkaasti ja ylpeänä. Ei vaan voi voittaa. Ei voi mitenkään voittaa.
