Syyskuu 2005: Hyviä ja huonoja uutisia
Torstai, 1.9. 2005
Päivän artikkeli: $4 a gallon - aika hyvä tiivistelmä.
Painajaisunista ja tukkoisesta kurkusta heräsin syyskuun painekattulaan. Töissä kiire oli hieman erilaista kuin yleensä tähän aikaan vuodesta - aivan kuin kaikki uudet opiskelijat olisivat tulleet jo. Töiden ulkopuolella meno jatkui aika hurjana.
New Orleans taisi tosiaan lakata olemasta viimeisen parin päivän aikana, ja sieltä kantautuvat uutiset olivat harvinaisen synkkiä. Kaupungin evakuointisuunnitelma oli näköjään koskenut vain varakkaita ihmisiä; autottomat eivät olleet voineet millään päästä pois myrskyn ja tulvan alta.
Kuinkahan suuren loogisen hypyn tyypilliseltä valtamediaa seuraavalta huonosti koulutetulta amerikkalaiselta vaatisi nähdä itsensä hukkumaan jätettynä neworleansilaisena? Kuinka pahan sisäpoliittisen kriisin se aiheuttaisi? Riittäisikö tämä vihdoin potkimaan Yhdysvallat nurin, tai edes vähemmän vaaralliseksi kaikelle?
Mustan aamunkoiton pelaaminen sopi päivän tunnelmiin aika hyvin.
Perjantai, 2.9. 2005
Päivän kommentti: "I would hope Americans conserve, if given a choice", sanoi kuningas George. Ei ole tainnut kuulla lausetta "the American way of life is non-negotiable." Joko ne terroristit nyt ovat voittaneet?
Lisää tulvauutisia, enemmän vahinkoa kuningas George II:lle ja hänen posselleen. Tällaista happamuutta Yhdysvaltain hallintoa kohtaan ei valtamediassa ole aikoihin näkynyt. Hyvä.
Työt sujuivat ongelmitta. Niiden jälkeen olisi ollut hauska lähteä kiipielemään, mutta kanssakiipeilijät olivat kai poissa ja selkään sattui vielä hitusen. Niinpä otin vaihtoehtoisen viihdemuodon ja katselin elokuvia. Uusi Dawn of the Dead oli aivan okei, riittävän erilainen kuin vanha että sen jaksoi katsoa kokematta tarvetta jatkuvaan vertailuun. Sellaista leffa ei olisi kyllä kestänyt.
Lauantai, 4.9. 2005
Päivän pohdinta: Kahden pelinjohtajan käyttäminen ropessa.
Uneni ovat käyneet eloisiksi mutta karmiviksi. Pari yötä sitten väkivaltaista fantsutarinaa, sen jälkeen kauhutarinaa kuolleista lapsista ja sarjamurhaajasta, ja nyt viimein ahdistava uni eksyneestä pikkutytöstä, jonka mielessä oli jotain pahasti vialla. Jollain tavalla koen ansainneeni nämä.
Paranoidiuutisissa pomppasi esiin sama huomio jonka itsekin tulin tehneeksi. Kun vertaa kuningas Georgen ja Yhdysvaltain kriisihallinnon huomattaa ainakin näennäistä tehokkuutta neljän vuoden takaisen WTC:n pamauksen aikoihin siihen surulliseen räpiköintiin jota nyt olemme saaneet seurata, teoria siitä että New Yorkin pamaus oli etukäteen järjestetty sisäpiirin homma saa aivan uutta uskottavuutta.
Omassa elämässäni lauantai oli laiska päivä. Harhailin Kaisan kanssa kaupungilla puhumassa roolipeleistä, katsoin 28 Days Laterin, luin Absolution Gapia.
Sunnuntai, 4.9. 2005
Päivän idoli: David Blaine
Sain Villen suostuteltua mukaani kiipeilemään, ja tämän ansiosta päivä ei mennyt aivan täysin hukkaan. Oma voimattomuuteni kyllä hirvitti, mutta ei kai sitä voi viikon lorvimisen jälkeen muuta odottaakaan. Taas pitää kasvattaa voimat melkein tyhjästä.
Kiipeämisen innoittamana kirjoitin viimein hahmoni Kaisan uusimpaan peliprojektiin. Aika sympaattinen kaveri tuli luotua.
Omien pelien ajatteleminen ahdistaa yhä. Pitäisi ryhdistäytyä ja pelauttaa, mutta kun jotenkin se tuntuu vaan pahalta ja vaikealta.
Maanantai, 5.9. 2005
Päivän olo: Kamala. Kuin olisi miljoona tekemätöntä työtä, joista yhtään ei voi tehdä. Kuin olisi suljettuna liian pieneen häkkiin. Kuin tarkkailuluokan opettajalla. Kuin onnettomalla tunarilla.
Koko työpäivä kului typeryyden merkeissä. Pääasiassa typeryys oli omaani. Olin huolimaton, sähläävä, unohteleva, hidas ja keskittymiskyvytön. Taitoni mokata yksinkertaisimmatkin asiat otti minua päähän.Ei niin, etteikö ulkoisiakin harmin aiheita olisi löytynyt. Ainaisen uusavuttomuuden ja lukutaidottomuuden kohtaamisen lisäksi UPJ-operaation tila alkoi vituttaa. Sen jälkeen kun olimme kartoittaneet omat pätevyytemme ja tehtävänkuvauksemme, tietomme olivat kadonneet jonnekin valtion byrokratian syövereihin, eikä niistä ilmeisesti ollut aivan pian mitään kuulumassa.
Tämä ahdisti minua jonkin verran. Ei niinkään palkan vuoksi - raha kyllä kelpaisi, mutta en ole nälkääkään näkemässä - vaan koska tahdoin tietää, kuinka haastavaksi työni katsottiin. Jos vaativuusaste olisi pohjalukemissa, voisin suosiolla todeta ettei minun tarvitsekaan kauheasti pingottaa, ja keskittyä eläkevirkani (okei, toimeni) hoitamiseen valtion byrokraatilta odotettavalla tehokkuudella ja motivaatiolla. Jos taas olisin saanut oikeasti korkean vaativuusasteen, minulla olisi varmaan innostusta tarttua vaikka mihin.
Syyskuu tuo aina työhön motivaatio-ongelman. Kaikki mahdollinen kunnianhimo hautautuu älyttömän apinahomman alle, saan toistaa samoja lauseita minuutista toiseen kuin papukaija, ja yritän turhaa saada ihmisiä ennakoimaan asioita, joista tulee heille ongelmia myöhemmin. Jos arvioisin oman työni vaativuusasteen syksyllä, olisi arvosana varmaan hyvin alhainen, mutta stressaavuus uskomaton.
Merihaan viereen oli kohonnut Saunalahden toimipiste, ja ikkunassa oli teksti "Etsimme uusia työntekijöitä". Se saa toimia burnout-mittarina. Siinä vaiheessa kun kävelen sisään Saunalahden ovesta kysymään, onko heillä tarjolla jotain järkevää, on syyskuu jatkunut liian pitkään. Tosin kuten sysadminit kaikkialla tietävät, syyskuu vuoden 1993 jälkeen ei ole koskaan päättynyt. Kuvaavaa kyllä, juuri tuona syyskuuna aloitin itse yliopistourani.
Kotiin päästyäni yritin rentoutua boulderoimalla. Ei voittoa - bouldersalin lukko oli taas vaihtunut, eikä avaimeni käynyt siihen. Juuri tätähän tässä kaivattiinkin.
Lopulta sain harmistuneisuuttani purettua järkevään työhön. Raivasin huonettani elettävämpään kuntoon. Kasasin viimein kaikki CD-levyni piiloon kaappiin - en minä niitä koskaan kuuntele, minulla on iTunes. Heitin pois kasapäin turhaa sälää. Tyhjensin kirjahyllystöäni.
Harmonia ympäristössäni kasvatti myös sisäistä rauhallisuuttani. Loppuillan katsoin elokuvia. Hardware oli pöljä joskin nätti, mutta hyllyjen kätköistä löytynyt The Gamers oli varsinainen helmi. Fucking gamers, tosiaan.
Tiistai, 6.9. 2005
Päivän kansanviisauden kumoaminen: Tieto ei lisää tuskaa. Tietämättömyys lisää.
Viimeisin teoriani on, että tyhmyys ja ajattelemattomuus tarttuu minuun käyttäjistä. Jos joudun jatkuvasti tekemään rutiinihommaa ja yksinkertaistamaan ulosantiani ja ajatteluani mahdollisimman paljon ollakseni selkeä tietokoneilliteraateille ihmisille, se saattaa jossain vaiheessa vallata ajattelustani tilaa kyvyltä miettiä monimutkaisesti ja koherentisti. Ei niin ettenkö olisi tämän ongelman jo tiedostanut kauan sitten ja aina yrittänyt varoittaa vastaavassa työssä olevia sortumasta siihen itse.
Nyt olin kuitenkin vajavaisen fiksu. Jos tämä jatkuu, taidan varmaan pyytää sairaslomaa. Kerron, että älyllinen kapasiteettini ei juuri nyt riitä työntekoon ja olen vain vaaraksi itselleni sekä muille. Pari päivää järkikylvyssä älykkäässä seurassa nerokkaiden kirjojen ja aivopähkinöiden kanssa varmaan auttaisi.
Töiden päätyttyä lähdin harjoittamaan virtuaaliväkivaltaa Falling Downissa. Lohikäärmeet ja kuolemanenkelit lakosivat miekkojemme, vasaroidemme ja jumalaisen mahtimme edessä. Pelin päätyttyä livahdin vielä Annan luo pummimaan ruokaa ja teetä sekä kuuntelemaan vaateihmisten puhuvan kankaista ja ompeluksista.
Keskiviikko, 7.9. 2005
Päivän salaliittoteoria: "They want the major population centers wiped out" - Rigorous Intuition käy apokalyptiseksi
Tyhmyyteni käy kilpavarustelua käyttäjien tyhmyyden kanssa. Minä teen jotain kolossaalisen hölmöä, joku rakkaista käyttäjistäni pistää paremmaksi suuremmalla typeryydellä, jolloin minä tietysti seuraavaksi mokaan jotain vielä massiivisempaa. Tämä kierre johtaa luultavasti täydelliseen tuhoon alle viikossa, jos joku ei pysäytä minua. Sentään tänään en varsinaisesti tehnyt uusia tyhmyyksiä, ainoastaan vanhoja virheitä ryömi päivänvaloon aiheuttamaan minulle häpeää ja ahdistusta.
Piakkoin minun on varmaan itsekunnioitukseni ja mielenterveyteni säilyttämiseksi vähintään projektoitava tyhmyyteni itseni. Hankin käsinuken, annan sille nimeksi Juuso ja syytän sitä aina kun kauttani kanavoituu bogoneita. "Juuso teki sen" on aika hyvä defenssi seuraavaa kiukkuista käyttäjää vastaan.
Siltä varalta, että tyhmyys johtui liian vähästä kiipeilystä, hankkiuduin kalliolle Sofian kanssa. Kivi tuntui sormissa aivan taivaalliselta ja haihdutti hetkeksi kaiken ahdistuksen ja pahan olon. Taivas näytti uhkaavalta, mutta sadetta ei silti tullut ennenkuin olin turvallisesti kotona.
Illalla vielä tuli irkissä kuultua uuden tekijänoikeuslain uhasta. Ei näin, ei todellakaan näin.
Torstaiaamu, 8.9. 2005
Päivän tehtävä: Kirjoita kansanedustajallesi
Janos puhuu asiaa. Kirjoita sinäkin kansanedustajallesi nyt. Huomenna on myöhäistä.
Torstai, 8.9. 2005
Päivän supervoima: "Löydä nänni." Ei voi ymmärtää.
Sähköpostivuoren joukosta löytyi viesti, jossa ilmaistiin huolta mielenterveydestäni. Kyseessä ei ollut edes spämmi tai sarkasmi, vaan perusteltu huomautus siitä, että vaikutan burnoutin partaalla olevalta.
Ei arvio aivan täysin metsään mennyt. Ainakin elokuun puolivälistä alkaen olen ollut aivan käsittämättömän pahantuulinen ja stressattu. Olen tiuskinut kaikille, mokaillut helppoja asioita töissä, ottanut kohtuuttomia paineita harrastuksistani ja niin edelleen. Tämä ilmiö on minulle niin jokasyksyinen, etten edes miettinyt sitä vakavammin tänä vuonna.
Lueskelin burnout-sivuja ja tunnistin itseni joistakin merkeistä. Minulla on taipumus ottaa työni aika vakavasti ja kantaa paljon huolta sen laadusta. En myöskään ole ajattelumaailmaltani kaikkein joustavin ihminen, ja työhöni kuuluu enemmän kontaktia ihmisten kanssa kuin mitä tahtoisin. Toisaalta vien hyvin harvoin töitäni kotiin, minulla on melkoinen kasa harrastuksia ja muita aktiviteetteja.
Stressaantunutta, masentunutta tai loppuun palamassa olevaa ihmistä kehotetaan ottamaan sairaslomaa. Kenties huolestuttavasti, tämä on viimeinen asia jonka tahtoisin tehdä. Koen herkästi, että jos olen sairaslomalla, työni eivät tule tehdyksi ja lomalta palatessani minua odottaa vain kahta kauheampi kasa hommia. Osittain se on tottakin.
Tämäkin asia on pääasiassa omaa syytäni. Olen piskuisen tiimini vetäjä, jos hommat kasautuvat minulle, se johtuu siitä että olen delegoinut työni huonosti. Toisaalta tämä tarkoittaa myös, että voin itse yrittää muuttaa tilannetta jakamalla työtaakkaani alaisilleni.
Tänään en kuitenkaan ehtinyt siihen ryhtyä. Sen sijaan poistuin töistä varhain ja menin Mirin ja Tainan kanssa Palatsille kiipeilemään. Suurena ilon aiheena havaitsin, että kiivettyäni kattoon pystyin etenemään siellä ilman ongelmia. Tätä en ollut varsinaisesti tehnyt pariin vuoteen, ja jonkinlainen pelko siitä että rikkinäinen jalkani ei soveltuisi katossa kiipeämiseen oli vaivannnut minua. Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi.
Cosmiciin syksyn alku oli houkutellut valtavasti väkeä. Puhelimme uudesta tekijänoikeuslaista, hevikaraokesta, opiskelusta ja vähän peleistäkin. Pari ihmistä jatkoi vielä meille saunomaan.
Perjantai, 9.9. 2005
Päivän raportti uljaasta uudesta maailmasta: FEMA Detainment Camp - kuvia ja tekstejä tulvan uhrien uudelleensijoittelukohteesta.
Unessani olin terroristi. Olin juuri tehnyt jonkin aktiivisen mutta ei-letaalin vastaiskun ties mitä sotilasteollista kompleksin osaa vastaan ja sain itse Arnoldatorin kannoilleni. Seurasi toimintaleffamainen takaa-ajo, jonka päätteeksi houkuttelin Arskan tyhjälle teollisuusalueelle ja tuikkasin paikan tuleen.
Töissä pyrin ottamaan rennosti ja identifioimaan niitä aspekteja hommistani, jotka aiheuttavat minulle ahdistusta. Loppujen lopuksi homma ei ollut kovin vaikea: suurin harmin aihe ovat ongelmat, joita en voi ratkaista koska ne eivät minulle kuulu, mutta jotka silti ovat todellisia pulmia. Käytännössä siis murhetta aiheuttavat kotikäyttäjämme. Jos saisin ne jotenkin pois niskastani, ei olisi alkuunkaan niin tuskallista.
Eduskunnan puimaan uuteen tekijänoikeuslakiin ei tehty mitään järkeviä muutoksia iltapäivän äänestyksessä. Tietoja vastarintasuunnitelmista kantautui sieltä sun täältä. Saapa nähdä minkälaista kansalaistottelemattomuutta tässä tulee harjoitettua jos laki tulee voimaan.
Kiipeilyssä tuli tänään pidettyä välipäivä, joten illan ohjelma oli lueskelua ja elokuvaa. Sivistin Miriä Battle Royalella. Leffa tuntuu joka kerta vaikuttavan minuun yhtä kovaa. Jos katsoisin sen kerran parissa kuukaudessa, olisin varmaan hyvin surullinen mutta vapaa väkivaltaisista ajatuksista.
Lauantai, 10.9. 2005
Päivän reitti: Sitkeä lukki, 6-
Aamusella hyppäsin Mirin kanssa autoon. Poimimme Sofian Uittamolta, ja suuntasimme Kustavin Isoniittyyn. Vielä toistaiseksi ei-julkisella kiipeilykalliolla oli paljon mainioita reittejä. Ilmari ja pari muuta kiipeilijää ilmestyi myös paikalle.
Ensimmäistä kertaa koskaan kokeilin oikeaa trädiliidaamista. Vaikka reitti oli helppo, vaati omien varmistusten kanssa säätäminen kohtalaisesti kestävyyttä; eivät varmistukset paljon painaneet, mutta niiden asettaminen vaati paikoillaan pysymistä pidempään kuin oli miellyttävää. Muu kiipeily olikin sitten totuttua yläköysikiipeilyä.
Isoniitty oli viehättävä paikka, joskin melkoinen hyttys- ja hirvikärpäspopulaatio hieman häiritsi menoa. Ilmeisesti jälkimmäiset eivät tosiaankaan perusta valkoisista vaatteista, koska minusta ne eivät olleet läheskään niin kiinnostuneita kuin muista. Ötököistä huolimatta roikuimme kalliolla kahdeksan tuntia.
Nyt on kiipeillyt olo. Sormet, jalat, selkä ja niska ovat kaikki vähän kuluneita.
Sunnuntai, 11.9. 2005
Päivän if-you-build-it-they-will-come -kokemus: Ihmisiä Pimeyden maailman irc-kanavalla
Kaisa oli saapunut yön aikana Hämärän tulista, mutta olin tuskin edes tajunnut hänen ilmestymistään. Oma yöni kului pääasiassa hurjien unien parissa. Vaihteeksi näin unta Pimeyden maailmasta: raskaasti aseistettu joukko yli-ihmisiä saapui Turkuun ja alkoi rikkoa asioita. Alitajunnallani oli varaa parempiin erikoistehosteisiin kuin pelinjohdolla.
Päivä kului enimmäkseen Kaisan seurassa völlätessä. Hommiakin olisi ollut, mutta arvelin ansainneeni vapaapäivän. Kaipa se oli hyväksi.
Maanantai, 12.9. 2005
Päivän saavutus: Ei maanantaivitutusta.
Luin viimein Absolution Gapin loppuun. Aika kosminen kirja se oli, skaalaltaan vielä valtavampi kuin aiemmat teokset. Hieman jäi harmittamaan, että Reynolds ei ole pienen skaalan konfliktissa alkuunkaan yhtä hyvä kuin suuren: massiiviset avaruustaistelut tuntuvat kyllä häkellyttävän mainioilta, mutta kahden taktisen ryhmän välinen yhteenotto toisen kotikentällä tuntui varsin epätasaiselta. Jopa minä osaisin puolustaa kotiani paremmin kuin tämän kirjan hahmot.
Silti, en minä kirjaa lähestynyt täysin sieluttomana sotaharjoituksena, vaan hyytävänä korkealentoisena tieteistarinana. Sellaisena se kyllä toimi. Osaisipa tehdä itsekin tällaista.
Melkein saman tien tartuin Riikalta lainaamaani Game of Thronesiin. Fantasia ei oikeastaan ole minun juttuni, mutta olin määrittänyt erään Apocrypha-NPC:ni pitävän tuosta kirjasta niin paljon, että se oli välttämätöntä lukea. Arvaukseni oli ilmeisesti ollut oikea: ensimmäisen sadan sivun perusteella kyseessä oli aivan tarkalleen kirja, josta hahmo pitäisi.
Tiistai, 13.9. 2005
Päivän säätö: Liput leffafestareille
Jo toinen mielekäs työpäivä putkeen. Mitä tämä tällainen oikein on?
Kotiin palattuani palasin Game of Thronesin pariin. Eipä heti tule mieleen, koska olisin viimeksi oikeasti pitänyt jostain fantasiakirjasta. Luultavasti kirjan raadollisuus ja tyly todentuntuisuus vetoavat minuun. Jos Lankhmar-tarinat tuovat mieleen Adeptin Falling Downin, on Game of Thrones aivan ilmettyä JD:n Warhammeria.
Maailmalta - tai kotimaasta ainakin - kuului myös melkeinpä hyviä uutisia. Eduskunta oli palaamassa tekijänoikeuslain pariin saamansa palautteen vuoksi. Ällistyttävää - kansanedustajille kirjoittaminen oikeasti toimii. Mikä maailma tämä oikein on?
Keskiviikko, 14.9. 2005
Päivän musiikki: Hevikaraoke. Kuultu mm. loistava Ace of Spades, yllättävän hyvä Symphony of Destruction, erilainen I Don't Believe in Love ja ryöstömurharaiskattu I Wanna Be Somebody.
Syysaamun platoninen idea sisältää varmaan juuri ne elementit jotka tänään sain herätessäni vastaan: ulkona oli harmaata ja sateista, kurkussa tuntui hienoista karheutta ja päähän oli jäänyt soimaan Kentin Kungen Är Död eilisillalta. Leffahyllyssä odottaa Millenniumin kolmoskausi, mutta aion kyllä säästää sen marraskuuhun asti. Jos ryhdyn jo nyt lääkitsemään syksyistä oloani laatuviihteellä, saattaa marraskuun pimeys ja kylmyys jyrätä minut aivan liian kovaa.
Eiliset uutiset saivat ihmettelemään, mihin maailmaan olin oikein joutunut. Sama linja jatkui tänään, kun uutisissa oli otsikko Bush takes storm responsibility. Epäluuloisena jäin miettimään, mitä kieroa Karl Rove oli nyt keksinyt saadakseen niljakkaan pomonsa pois koukusta.
Työpäivä kului palaverin ja kiukuttelun merkeissä. Olen varmaan taas tullut liian herkkänahkaiseksi - tulkitsin jo eilen eräältä kollegaltani saamani sähköpostin sävyn tarpeettoman ylimieliseksi, ja katsoin että minua syytettiin virheellisestä toiminnasta joka ei kuitenkaan lähemmällä tarkastelulla sellaista ollut. Perkele. Virheistä saa huomauttaa, vittuievastikin, mutta huomautusten on parempi olla aiheellisia ja täsmällisiä, ei oletuksiin perustuvia tai olan yli heitettyjä yleisiä vähätteleviä mainintoja. Maailmassa mahtaa todella olla jotain vikana, kun jopa minä koen, että jotkut muut eivät käsitä perusdiplomaattisuutta viestinnässä, tai edes ammattitaidon kunnioittamista.
Kun Dare 5v oli itkenyt ja polkenut jalkaansa riittävästi, hänet päästettiin hyppimään seinille. Palatsille oltiin saatu muutaman tavallisen epäillyn lisäksi myös Sanna ja Riikka. Kiipeily oli hauskaa ja hetkittäin jopa sujuvaa.
Viikko sitten Cosmicissa Ville oli kutsunut minut opiskelijakavereidensa mukaan rokkibaarin hevikaraokeen. Seinältä päästyäni suuntasin paikan päälle huvittumaan baariväen tulkinnoista metalli- ja rokkiklassikoista. Valitettavasti tai onneksi en tajunnut heti kättelyssä panna omaa kappalettani jonoon, enkä siksi ehtinyt itse karjua mikkiin lainkaan. Selvästikin tämä olisi puuha, jota pitäisi tehdä tutussa seurassa; ventovieraiden ihmisten laulamisen ja "laulamisen" kuunteleminen uutuudenviehätys katoaa puolessa tunnissa.
Torstai, 15.9. 2005
Päivän tapahtuma: Manaajien coni. Monet tärkeät kysymykset täyttävät mielen, kuten onkohan niilläkin pomppulinna? Ja kiipeävätköhän piispat ja kardinaalitkin sunnuntaiaamuna kofeiinikrapulassa pöytien alta ylös makuupusseistaan, ja ovatko makuupussit punaisia kultaisella ristillä?
Ylös pääseminen oli todella hankalaa. Jo ties kuinka pitkään minua vaivannut kurkun karheus ei vieläkään suvainnut muuttua oikeaksi flunssaksi, joten vähät välitin siitä ja menin töihin.
Työpäivä koostui mm. Nokian kännykkähuoltopisteessä turhaan jonottamisesta. Tämä kokemus antoi minulle energiaa kotiin päästyäni ryhtyä siivoamaan huonettani, jopa sängyn alta. Se vaati melkoisesti rohkeutta, mutta tapahtui yhtä kaikki. Kun sain siisteydestä tarpeekseni, testasin saisinko Planescape Tormentin toimimaan Virtual PC:llä. Ja sehän toimi. Saattaa taas mennä tietokonepelaamiseksi lähitulevaisuus.
Illalla Cosmicissa oli vallan hysteeristä. Hämärän tulet, Pimeyden maailma, Turun kaupungin aivoton parkkiluolasuunnitelma, manaajaconi ja lonkeroporno olivat mieleenpainuvimmat keskustelunaiheet. Yritin myös houkutella muita mukaan hevikaraokeen kun sinne seuraavan kerran ehtisimme. Ehkäpä Åbo By Nightin voisi järjestää rokkibaarissa.
Huomioiden juttujen tason saattoi olla ihan hyväkin, ettei Turkuun opiskelemaan saapunut tamperelainen larppaaja jäänytkään Cosmiciin vaikka siellä kävikin.
Perjantai, 16.9. 2005
Päivän viisaus: Talvivaatteiden esiin kaivaminen
Ainakin kahden viikon ajojahdin jälkeen flunssa sai minut kiinni. Koska olin aamulla ollut vielä riittävän terve mennäkseni töihin, päätin töiden jälkeen että olen myös riittävän terve käydäkseni kiipeilemässä. Kun ensimmäisen reitin jälkeen katon rajassa tajusin olevani kuolemanväsynyt ja käsieni toimivan tuskin lainkaan, aloin arvella ettei tämä välttämättä tulisi menemään hyvin.
Flunssaisena kiipeily on omituista. Flunssaisena kaikki on vähän omituista, mutta kiipeillessä tapahtuu niin, että voimat ja kestävyys kaikkoavat samalla kuin myös pelko ja hätäily. Tarkkailin jokaista muuviani kuin etäisen pumpulin läpi ilman mitään käsitystä siitä, että puuhani olivat millään tavalla todellisia. Liidasin paria reittiä luonnottoman tyynesti: vaikka olin kuinka korkealla edellisen jatkon päällä ja köydessä oli hirveä runnari ja olin klippaamassa väärinpäin ajatuksissani, ei yhtään hirvittänyt, ei edes huolettanut.
Kun seinältä oli laskeuduttu, Taina syötti minulle borstkeittoa (borschkeittoa?). Samalla kuulin Matin edesottamuksista pikkukaupungin sivarina. Hieman hämmensi tajuta, että joissain paikoissa sivarit ovat vielä Epätavallinen ja Mahdollisesti Epäilyttävä Juttu. Voisi olla huvittavaa, ellei se olisi niin tyhmää.
Keiton jälkeen lähdin kotiin potemaan flunssaa tietokonepelien ja kirjojen seurassa. Miri raportoi Tampereelta omasta riemastuttavasta kiipeilyperjantaistaan. Ajatella, että kun olin pieni, aikuiset kehottivat minua urheilemaan koska se olisi hyväksi terveydelle.
Lauantai, 17.9. 2005
Päivän synergia: Taika on nähtävästi lukemassa juuri samaa Game of Thrones -sarjaa kuin minäkin.
Flunssainen olo piti minut enimmäkseen paikallani. Taika saapui Merihakaan pakoon vanhempiaan ja tekemään ruokaa. Suuri määrä pinaattikeittoa ja suurempi määrä kiisseliä oli juuri sopivaa sairastamisruokaa.
Jaksoimme katsoa pari elokuvaakin. Huumorintajuni mahtaa olla täysin vinoutunut - Monsoon Weddingissä oli erään kohdan ilmeisesti tarkoitus olla pysäyttävä ja traaginen, jopa karmiva, mutta minusta se oli vaan riemukas ja hassu, samaan tapaan kuin hyvin tehty räjähtävä pää.
Tein myös vähän populaarikulttuuritutkimusta Kaisan laskuun, ja törmäsin kirjaan, joka on ehkä pakko hankkia.
Sunnuntai, 18.9. 2005
Päivän ruoka: Perunamuusi
Käytin lähes koko päiväni irkkaamalla ja lukemalla. Jotenkin sopivaa flunssatoimintaa. Välipuuhina oli ruuanlaittoa ja Mulholland Driven katsomista.
Maanantai, 19.9. 2005
Päivän toiveajattelu: Jos UPJ toteutuu minun toiveideni mukaisesti, saan tonnin palkankorotuksen. Jos se toteutuu pomoni arvioinnin mukaisesti, saan yli 600 palkankorotuksen. Jokin kertoo minulle, että tulee tapahtumaan vaihtoehto c: saan alle 20 euron palkankorotuksen, luultavasti ensi vuoden helmikuussa jos silloinkaan.
Hyvänä valtion työntekijänä tervehdyin viikon aluksi riittävästi mennäkseni töihin. Päivä oli kyllä mitä aidoin maanantai: epäuskottavat UPJ-palkkatarjoukset, mokailua käyttöoikeuksien jakamisessa, haukkuja kavereilta, kirje perintätoimistolta... juuri tällaista tahdon. Päivitin Muksuluurin mt-daapd -ohjelmistoa, ja jumitin koko koneen. Sentään lopulta sain sen takaisin henkiin ja jopa tarjoilemaan musiikkia iTunes 5:lle.
Illan kruunuksi telkusta tuli tutkivan journalismin helmi, raportti turkulaisista islamistiterroristeista. Aika hirveää tuubaa oli. Ei se asennevaurioisuus vielä mitään (sympaattinen haastateltava toteaa äärimuslimeista "miten heitä voi kutsua edes ihmisiksi") mutta se taktinen kuvien käyttö (haastateltava norjalainen mullah sanoo sanat "ei tämä ole väkivaltaa" ja kuvana on päälle heitetty päänleikkausvideota), asioiden sotkeminen (koko muu maailma taitaa jo tajuta, että Saddamin ja Osaman välillä ei ole ollut suhteita) ja lopulta se ilmeinen älyttömyys, että näytettävistä ns. turkulaisista islamisteista kumpikaan ei todellakaan noudata esim. Koraanin tiukan tulkinnan ulkonäkömääräyksiä.
Olisivat vielä tulleet takapihallemme kuvaamaan Turun islamilaisen yhdistyksen kokoustiloja niin olisi ollut kotiseutupöljäily täydellinen.
Tiistai, 20.9. 2005
Päivän irakismi: Ensin kaksi brittisotilasta arabivaatteissa jää kiinni ajamassa autoa täynnä räjähteitä. Yllättäen irakilaiset pidättävät heidät. Sitten brittiarmeija käy tankilla hakemassa poikansa pois. Kenellä olikaan suvereniteetti ja ketä autopommeista taas epäiltiinkään?
Kiireisen työpäivän jälkeen pelattiin vaihteeksi Warhammeria. Noppakäteni oli ällistyttävän huono - en tajua, miten on mahdollista heittää niin monta kriittistä epäonnistumista yhden illan aikana. Onneksi vihollisia ei ollut älyttömän paljon, niin hahmonikin selvisi elossa.
Keskiviikko, 21.9. 2005
Päivän leivonnainen: Jesus Tears. Onneksi näitä oli vaan leffassa.
Kiireisiä töitä kahdeksasta puoli kahteen, sitten junaan, Helsinkiin ja Rakkautta ja Anarkiaa -festareille. Edellisestä kerrasta olikin yllättävän monta vuotta, ja tälläkin kerralla olisin jättänyt väliin ellei Kaisa olisi järjestänyt minulle lippuja ja leffoja.
Festarit alkoivat reippaasti kolmen elokuvan putkella, joiden lomassa törmäiltiin Joriin, Lissuun ja Virveen. Korealainen Silmido oli minusta äärimmäisen korni, ylimacho ja kliseinen raina Miähekkäästä Aseweljeydestä kotimaansa pettämässä vankilakomppaniassa. Homoerotiikka oli huonoa, musiikki oli kuin Hans Zimmeriltä, ja olin aivan varma että tunnistin pari sävelkullkua aivan suoraan. Kai tämä perustui tositapahtumiin, mutta niin ne sanovat Pearl Harboristakin.
Silmidon jälkeen jenkkiläinen Palindromes oli erittäin tervetullutta vaihtelua. Hillitön pätkä näytti nyky-Yhdysvallat juuri sellaisena kehitysmaana joksi se käsittääkseni on muuttunut. En tiedä, oliko elokuvan tarkoitus olla hauska, mutta minua ainakin naurattivat typerät teiniäidit, epäonnistuvat abortit, vammaiset jeesuszombiet ja pedofiilit.
Palindromesin jälkeen kello oli yksitoista. Hilpeydestäni huolimatta olin väsynyt, mutta jäljellä oli vielä toinen korealainen leffa, Spider Forest. Sen piti olla kauhua, mutta se liikkui hitaaaaaaasti ja näytti yleisölle koko ajan asioita joita olimme jo nähneet. Päähenkilöitä oli vaikea erottaa toisistaan. Elokuvassa oli liikaa takaumia, ja pahimmillaan jopa takaumissa oli takaumia. Pari kivaa säikyttelyefektiä eivät tätä pelastaneet. 40 minuuttia saksien alle, ja koko rytmitys uudestaan, sanon minä.
Flunssainen olo oli palannut kimppuuni aiemmin päivällä. Arabiaan selvittyäni join hieman teetä ja kaaduin vuoteeseen. Lisää huomenna. Toivottavasti en ole liian kuumeessa tajutakseni mitä näen.
Torstaiaamu 22.9. 2005
Aamun kannanotot: Merten ja Vesa ovat mieltä muusikoista.
Päivän aluksi törmäsin synkkään vetoomukseen. Näköjään jopa fiksuna pitämäni pikkuserkkuni oli mennyt panemaan nimen paperiin. Jos hänen sähköpostiosoitteensa löytyisi jostain arkistojen kätköstä, tiedustelisin ehkä hänen syitään. Valopilkkuna toinen pikkuserkku (tosin en ole ihan varma, onko hän varsinaisesti muusikko), Zen Café ja Teräsbetoni puuttuivat listalta.
Musiikinhankintatavoiltani taidan olla sellainen vaikea väliinputoaja. En voi elää ilman musiikkia, mutta inhoan fyysistä omaisuutta. En tahdo hankkia enää koskaan yhtäkään CD:ä. Tahdon musiikin olevan tietokoneellani. iTunesin musiikkikauppa on auttanut tähän, mutta se myy DRM-suojattua roskaa. Onneksi suojauksen voi murtaa ja tehdä tiedostoista käyttökelpoisia jopa kotilinuxissani. Tämän avulla voin soittaa musiikkia saunassa. Tämä toiminta on kohta rikollista.
Torstai, 22.9. 2005
Päivän hahmo: Punkkarilääkäri
Helsingissä oli tänään kuulemma autottoman päivän kunniaksi keskustaa rauhoitettu yksityisautoilulta, mutta jotenkin en onnistunut huomaamaan sitä. Yhtä vilkkaalta liikenne vaikutti kuin aiemminkin.
Ohjelmassa oli tänään vain kaksi elokuvaa. Korealainen taide-elokuvaBow oli kaunis mutta surullinen, ja minua häiritsi siinä pari pikkudetaljia kuten äänen ja kuvan yhteispeli. Oli se silti katsomisen arvoinen. Venäläinen gangsterileffa Dead Man's Bluff yritti ilmeisesti olla itänaapurin Quentin Tarantino tai Guy Ritchie, muttei oikein onnistunut. Leikkaajalle olisi tässäkin ollut paljon töitä, ja vasta lopussa elokuva alkoi olla kiinnostava ja hauska. Ja sitten se olikin jo ohi. Pah.
Perjantai, 23.9. 2005
Päivän sitaatti: "I am certain that - barring divine intervention - the United States is finished; not only as a superpower, but possibly even as a single, unified nation with the arrival of Hurricane Rita." - Michael Ruppert, From the Wilderness. Olisikin.
Kiinnostavat ajat maailmalla jatkuivat. Kotipuolessa kädenvääntöä tekijänoikeuksista, Teksasissa tutun kuuloista evakuointia ja ennusteita polttoainekatastrofista. Omassa elämässäni yritin vähät välittää taustalla kolkuttavasta apokalyptisestä olosta ja keskittyä elokuvafestareihin. Jotenkin se onnistuikin.
Kun Punk: Attitude oli loppuunmyyty, pääsyin katsomaan Yoshino's Barber Shopin, joka oli aika hauska. Brittiläinen teinileffa My Summer of Love oli vielä parempi, ja muutamat aspektit siinä muistuttivat kovasti Rising Apocryphasta. Ai niin, pelauttaakin pitäisi joskus.
Lauantai, 24.9. 2005
Päivän olo: Hitusen mökkihöperö
Rita ei ollut ainakaan vielä tuhonnut Yhdysvaltoja. Ehkäpä seuraava hurrikaani sitten? Mitään ei kyllä näyttänyt olevan kehittymässä Atlantilla.
Päivän elokuvia oli taas kaksi. Ensin kuvittelin tanskalaisen Adam's Applesin olevan tylsä, kulunut ja paatoksellinen eheytymistarina, mutta sitten ohjaaja käänsikin mielipuolisuusnupit kaakkoon ja yhtäkkiä leffa alkoi kiinnostaa. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että elokuva oli aivan loistava.
Englantilainen Dead Man's Shoes vaikutti ohjelmakirjasen mukaan aika kauhealta. Arvio oli oikea: leffa oli melodramaattinen, ikävystyttävä, raskassoutuinen ja vailla omaperäisyyttä. Piti silti katsoa, nähtävästi.
Flunssanikaan ei taas tiennyt, oliko se tulossa vai menossa. Häiritsevää tällainen.
Sunnuntai, 25.9. 2005
Päivän japanismi: Gosurori. Tai oikeastaan pelkkä rori.
Viisi päivää elokuvia on aivan riittävästi. Aamulla alkoi jo olla sellainen olo, ettei enää oikein innostanut lähteä matkustamaan kaupungille ja että voisin välillä tehdä elämälläni muutakin kuin tuijottaa valkokangasta. Ällistyttävän hieno Earth from the Air -valokuvanäyttelykin alkoi olla jo kokonaan nähty.
Mutta lippuja oli, joten ne oli käytettävä. Ensimmäinen kuvatus oli pohjoiskorealaisista elokuvista kertova Dictator's Cut, oikein opettavainen dokkarinpätkä. Sen kylkiäisenä tuli ihan aito pohjoiskorealainen propagandaelokuva Pyongyangin neljä vuodenaikaa, joka oli aika kauheaa katsottavaa.
Sitten asiaankuuluvalla kunniapaikalla festareiden toiseksiviimeisenä ohjelmanumerona oli Kamikaze Girls. Sitä katsomaan oli päätynyt muitakin tuttuja. Leffa tempaisi mukaansa heti ensimmäisestä välähdyksestä alkaen, ja pysyi nerokkaana rymistyksenä loppuun asti. Hulluja nuo japanilaiset.
Kamikaze Girlsin jälkeen olin aika lopussa. Elokuva oli ollut niin mainio, että sen jälkeen ei oikeastaan olisi tehnyt mieli katsoa enää mitään. Liput oli kuitenkin ostettu vielä yhteen elokuvaan, ja finansiaalinen velvollisuudentunto johdatti sitä katsomaan.
Ensin pelkäsin, että A Home at the End of the World olisi kauhea kaapistatulemiselokuva, joita en oikeastaan tahdo nähdä enää yhtään. Sen sijaan se osoittautuikin lämpimäksi ihmissuhdetutkielmaksi aivan rakastettavilla hahmoilla. Murheellinen leffa vetosi minuun, ei vähiten koska se kiersi kaukaa ainakin useimmat elokuvissa nähdyt ihmissuhdekliseet, eikä yrittänyt saarnata rakkaudesta tavanomaisia latteuksia. Hoi Kevin Smith, näin sinun olisi pitänyt Chasing Amy tehdä, eikä sillä tekopyhistelevällä tavanomaista nimikointia ja lokerointia tukevalla tavalla johon sitten päädyit.
Maanantai, 26.9. 2005
Päivän raskaus: Ryhdistäytymiseen valmistautuminen.
Kotimatkalla mutkittelin hakemaan Ripalta audiovisuaalista viihdettä. Sitten venynyt junamatka Turkuun. Joku kelvoton rikollinen oli katsonut parhaaksi viedä pyörästäni mustekalan. Toivottavasti se palvelee häntä hyvin.
Kotona Muksuluuri oli päättänyt lakata soittamasta musiikkia saunassamme, mutta sitä en ehtinyt korjata ennen illan pelin alkua. JD pelautti taas Warhammeria, ja ilta kului kaaosta kurittaessa. Kun peli päättyi, koin väliaikaisen mielenhäiriön ja nappasin hyllystä I, Robot -leffan joka oli vielä päivän vuokralla. R&A:n fiksujen leffojen jälkeen tarvitsin aivotonta viihdettä nukuttamaan minut.
Tiistai, 27.9. 2005
Päivän musiikki: H.P. Lovecraft Historical Societyn musikaali A Shoggoth on the Roof
Työpäivä oli yllättävän aikaansaava. Testasin tehokkaasti VPN-viritystä luonnollisessa ympäristössä, sain Communicatorini käyttöjärjestelmäpäivityksen haettua, ja jopa pari ihan hyvää ajatusta ilmestyi jostain. Kotiin päästyäni kävin Muksuluurin kylppärisoiton kimppuun, ja totesin syyksi yksinkertaisesti sen, että /dev/audion oikeudet olivat taas päättäneet typistyä. Olisihan tuo pitänyt heti huomata, mutta kun jotenkin soittelua tuli testattua vasta kun oli itse kaiuttimien alla.
Epämääräinen ahdistus hiipi mieleeni koodaamisen päätyttyä. Jos töitä olisi ollut lisää, olisin tehnyt niitä, mutta valitettavasti oikeat työt olivat lopussa. Kuristava spiraali kiskoi minua lähemmäs ja lähemmäs pelinkirjoittamista. Kohta en enää voisi pakoilla sitä. Kohta olisi pakko kohdata suo, johon Apocrypha-kampanja oli päätynyt.
Vielä kuitenkin onnistuin pakenemaan tätä synkkää kohtaloa lisää säätämällä. Haeskelin JD:n kanssa sopivat johdot saadakseni kannettavani juttelemaan olohuoneen television kanssa, rakentelin irc-bottia ja yritin saada VLC-ohjelman näyttämään tekstityksiä Final Fantasy VII -leffaan. Loppuillasta tuli Annalta ircitse kutsu syömään. Tämä oli tervetullutta, päivän ruokani oli ollut hitusen yksinkertaista.
Keskiviikko, 28.9. 2005
Päivän kritiikki: The Wire tapahtuu pääasiassa sohvalla paskaisen rivitalon pihalla. Loistava sarja.
Heräsin varhain, pyöräilin töihin, avasin tiskin ja vastailin sähköposteihin. Sitten suljin koneen, panin tiskin kiinni ja palasin kotiin ja vuoteeseen. Syyskuun ajan olen noudattanut sääntöä "jos olen riittävän terve olemaan töissä, olen riittävän terve kiipeilemään", ja nyt päätin soveltaa säännön toistakin puolta "jos en ole riittävän terve kiipeilemään, en ole riittävän terve olemaan töissä."
Päänsärky ja kuumeinen olo pitivät minut tiiviisti vuoteessa. En jaksanut edes vastailla työsähköposteihin. Katselin The Wireä ja seurailin irc-keskusteluja. Iltaa kohti kuume laski, mutta tilalle tuli pitkästä aikaa mahtava atooppinen ihoreaktio. Yän lähestyessä söin allergialääkkeen pystyäkseni nukkumaan.
Torstai, 29.9. 2005
Päivän typeryys: "Montako jäsentä EFFI ry:llä mahtaa olla? Tietääkseni määrä on niin pieni, että nimitys kansalaisjärjestö on harhaanjohtava." - Martti Heikkilä, ELVIS ry, yksityisessä kirjeenvaihdossa kanssani. En tiennytkään, että kansalaisjärjestön määritelmään vaaditaan jokin tietty jäsenmäärä. Ei tiennyt kielitoimiston sanakirjakaan. Onneksi ELVIS tiesi.
Allergialääkkeen vaikuitus oli sama kuin monesti aiemminkin: se vei minulta tajun kymmeneksi tunniksi ja herätessäni olin ihan pihalla. Olo oli ehjempi, mutta töihin en kyllä tokkuraisena ja toipilaana mennyt. Aamupäivän koomasin säyseästi kotona ja katsoin Wiren ekan kauden loppuun. Pakotin itseni enimmäkseen pysymään kaukana työasioista; vakuutin itselleni, että kyllä yliopisto pysyy pystyssä ilman minuakin.
Iltapäivästä etenin Kaisan kanssa syömään sushia. Sitten poistuin Cosmicin suuntaan. Ensi viikolle oli tulossa ainakin yksi lyhyt Pimeyden maailman episodi, mutta siihen ei tarvinnut edes älyttömästi valmistautua. Niinpä keskityin vaan puhumaan tyhmiä muiden paikallaolijoiden kanssa.
Perjantai, 30.9. 2005
Päivän tekijänoikeusaktivismi: masinointi.org - hyvä nimi domainilla ainakin on.
Herätessäni olin täysin vakuuttunut eläväni maanantaita. Töissä fiilis jatkui, mutta ei yksinomaan pahalla tavalla. Olin taas energinen ja tuottelias; sopi ollakin, kun olen ollut niin vähän töissä viime aikoina. Sain myös kerrankin ajoissa haettua niin uuden luottokortin kuin uuden tarran opiskelijakorttiin.
Riku pelautti meille taas Mustaa aamunkoittoa, ja samalla jouduin sopimaan alustavan pelipäivän hänen Apocrypha-soololleen. Tämä on varmaan loppujen lopuksi vain hyvä asia, pääsen ulos jumiutumistilastani.
Illalla lueskelin lisää energiasta ja öljystä, sekä lintuinfluenssan uhasta tappaa 150 miljoonaa ihmistä. Eikös tämä ole noin 2.5% planeetan ihmispopulaatiosta? Hyvä alku ehkä, mutta pelkään suurimman osan vainajista tulevan köyhimmästä osasta maailmaa eikä meistä rikkaista paskiaisista jotka kaikki luonnonvarat täältä kulutamme. Enpä usko, että moinen Gaian taakkaa merkittävästi helpottaa.