Heinäkuu 2005: Kesän syvin olemus
Perjantai, 1.7. 2005
Päivän hämmennys: Kun Apocryphassa pelataan kesän viimeisiä päiviä, elokuun lopun fiilis tunkeutuu myös tosielämääni.
Toisin kuin olin toivonut, heinäkuun myötä ei välittömästi tullut mieletöntä hellettä. Olin harkinnut tänään uimassa käymistä, mutta sää oli vähän liian viileä siihen. Sen sijaan pelautinkin puuttuvia palasia Apocryphasta Mikelle, Kaisalle ja Suville.
Kaikki turkulaiset kiipeilijät olivat lähteneet viikonlopuksi Kustavin kallioille. Vaikka pelinjohtaminen olikin hauskaa, aina välillä huomasin harmittelevani etten ollut mukana kiipimässä.
Lauantai, 2.7. 2005
Päivän auto: Ebun avomini. Soma.
Tommi saavutti 30 vuoden arvokkaan iän, ja järjesti talollaan Naantalissa juhlallisuuden sen kunniaksi. Olin toivonut tämän viimein olevan se hetki jolloin suuri joukko Tommin roolipelaajakavereita törmää yhtä suureen joukkoon lääkiskavereita, mutta jälkimmäisiä olikin paikalla vain pari. Minulta oli myös tilattu bileisiin tanssikelpoista musiikkia, mutta olin optimoinut sen johonkin 30-40 henkeen enimmäkseen tuntemattomia, ja täällä olikin 20 henkeä enimmäkseen tuttuja.
Tommi otti ikääntymisensä hyvin, vaikka saikin lahjaksi mm. kävelysauvat (tai no - vaellissauvat). En itse olisi välttämättä ollut aivan yhtä rauhallinen moisen lahjan jälkeen. Harvinaisen lämmin päivä kului herkkujen syöntiin, sekavien puhumiseen ja Mölkyn pelaamiseen. Välillä ehdittiin myös käydä uimassa ja vaihdella musiikkia.
Jossain vaiheessa iltaa televisio alkoi suoltaa Live 8 -kuvaa. Telkun katsominen ei huvittanut ja koin väsäämäni musiikkilistan olevan liian matalaotsainen tanssittavaksi, joten karkasin Turkuun.
Sunnuntai, 3.7. 2005
Päivän pelidialogi: "Musta on tullut seksuaalisesti vapautunut." - "Eikä oo."
Kuuman päivän johdosta lähdin heti ylös päästyäni Kaisan kanssa uimaan vain havaitakseni, että vesi oli oikeastaan aika kylmää. Piru vieköön parin viime päivän viileyden. Sentään Ruisrock-viikonloppu uhkailee huomattavan lämmintä säätä.
Uimasta palattuamme siirryimme taas pelien pariin. Vedin vaihteeksi Kaisalle Apocryphan irtopaloja, ja myös Mike osallistui tähän. Pelin taustalla nautin eilen poimimastani Siouxsie and the Banseesista sekä System of a Downista. Jälkimmäisen olin oikeasti napannut pelkästään bändin nimen perusteella - en tajunnut mitä se oikein voisi tarkoittaa, joten yritin tutkia asiaa kuuntelemalla. Makeeta tavaraa. Myös aiemmin suunnilleen maailman tylsimpänä artistina pitämäni Marc Almond osoittautui yllättäen käyttökelpoiseksi pelin taustaääneksi.
Maanantai, 4.7. 2005
Päivän ärsytys: JCDecaux veti pois Animalian ulkomainoskampanjan "kielteisen palautteen vuoksi". Taidanpa alkaa lähettää kielteistä palautetta jokaisesta JCDecauxin mäkkäri- ja mattinykäsmainoksesta, niin saadaan nekin pois katukuvasta.
Tein aamusta vähän oikeita töitä toimittamalla uuden käyttäjän oppaat painojonoon. Sitten palasin pelinkirjoittelun ja musiikin pariin. Curve osoittautui myös kiehtovaksi tuttavuudeksi, mutta SOAD puolusti tänäänkin paikkaansa.
Musiikin lisäksi päivään kuului uimista, White Jazzin lukemista, hieman roolipelaamista ja pari elokuvaa. Jos hyvä onni käy, pääsen huomenna livahtamaan sivistyksen parista pois kokonaan ja viettämään pari päivää mökillä saaristossa. Tämä mökkeily kun oli tosi hauskaa viimeksikin...
Tiistai-keskiviikko, 5-6.7. 2005
Ajankohdan kesäkokemus: Välittömästi heräämisen jälkeen uimaan meneminen. Ah autuutta.
Kiipeilysuunnitelmaa ei tälle päivälle ehditty toteuttaa, mutta ehdin sentään käydä uimassa Tainan kanssa. Sen jälkeen otin kurssiksi Taivassalon ja Kharonin mökin.
Mökkeilyelämä ei yleensä ole ollut minun mieleeni, mutta tällä kertaa minulla oli täsmällinen suunnitelma siitä mitä aikoisin tehdä: uida ja saunoa. Ympäristö oli tähän aivan mainio. Käytin melkein kaiken mahdollisen ajan vedessä, en ollut edes ottanut tietokonettani mukaan ja silti viihdyin.
Vesileikkien ohella käytimme aikaamme lukemalla ja laulamalla. Kerrankin ympäristö oli sellainen, että laulu ei häirinnyt muita, vaikka ainakaan oma laulaminen tuskin erityisen miellyttävältä kuulostikaan.
Torstai, 7.7. 2005
Päivän salaliittoteoria: Explosions in London - Who Stands to Gain?
Olisin voinut viettää mökillä pidemmänkin tovin, mutta olin luvannut pelauttaa tänään Rising Apocryphaa. Niinpä parin uintikierroksen jälkeen keräsin tavarani ja hyppäsin bussiin. Bussimatkan aikana Flogging Molly ja Dropkick Murphys auttoivat kokoamaan tulevaa peliä. Kotona minun tarvitsisi vain kirjoittaa peli kasaan.
Hyvä suunnitelma, mutta Todellinen Maailma astui väliin. Heti kun saavuin Merihakaan, JD kertoi minulle, että Lontoossa oli juuri räjähtänyt joukko pommeja ja kaupunki oli hälytystilassa. Keskittymiseni pelinkirjoittamiseen katosi saman tien.
Pari tuntia käytin uutisnarkkaamalla ja salaliittoteorioimalla, sitten ryhdistäydyin ja pakotin itseni pelisuunnittelun kimppuun. Tietenkin pelini tapahtui juuri Lontoossa, ja keskellä kesää, mutta räjähdyksiä siihen sentään ei sisältynyt. Jotkut osat pelistä kärsivät hieman distraktoituneesta fiiliksestä jonka tosimaailman uutisten seuraaminen oli aiheuttanut, mutta sentään muutamia hyviäkin kohtia teinisankareiden tarinaan sisältyi. Parissa suhteissa peli oli myös eräänlainen käännekohta hahmojen ja heidän vanhempiensa välisissä suhteissa.
Konspirationaalisiin juoniin en ehtinyt sen kummemmin puuttua. Ehkä ruisrokkauksen välissä sitten.
Perjantai, 8.7. 2005
Päivän havainto: Ruisrockin käytännön järjestelyt ovat aivan käsittämättömän epämiellyttävät.
Yritin järjestää viikonloppuni ohjelmaa jotenkin järkeväksi, kun Taina ja Miri ehdottivat minulle ja Kaisalle uimista. Puuhaa oli ennestään aivan sieluttomat määrät, mutta uinnista ei voinut silti kieltäytyä, joten Uittamolle vaan. Vesi oli juuri oikean lämpöistä vaikka päivä olikin melko pilvinen.
Taivas alkoi kuitenkin synkistyä parissa tunnissa. Lähtiessämme kotiinpäin alkoi näyttää ilmeiseltä, että kohta tulisi sadetta. Bussilla mennyt Kaisa säilyi lähes kuivana, me pyöräilijät emme ihan. Lämmin kesäsade oli kuitenkin vain virkistävä eikä ainakaan minua lainkaan harmittanut. Poimimme ruoka-aineksia ja menimme Merihakaan kokoamaan lounasta.
Syönnin jälkeen minä ja Miri vilkaisimme Ruisrock-aikatauluamme. Tänään soitti ainoastaan yksi meitä kiinnostava bändi, Rammstein, ja vasta puoli kahdeltatoista. Tuumimme festareille pyöräilyä myöhään illalla, mutta sitten myös tapahtuman ajaksi Merihakaan sijoittunut Jukka ilmoitti olevansa liikkeellä autolla. Olisi varmaan hyvä idea mennä sillä paikalle, vai kuinka?
Nein!
Melkoisista ruuhkista selvittyämme totesimme, että autoa oli kertakaikkiaan mahdotonta jättää minnekään festarialueen lähelle syyllistymättä huomattaviin rikkkomuksiin. Paikalla oli myös paljon Systeemin kätyreitä pitämässä huolta siitä, ettei rokkikansa näihin rikkomuksiin syyllistyisi. Urhean yrityksen jälkeen Jukka lähti viemään autoa pois, minä ja Miri jäimme Ruissaloon.
Festarialueena Ruisrock on hanurista. Sisään pääsemiseksi on käveltävä ikuisuuksia, rannekkeita ei saa käyttää ja maa mutautuu hyvin nopeasti. Sentään päivän sade oli jo mennyt, ja valotaulutkin vahvistivat: "Ukkonen on ohitse, loppuillan sää +18, poutaa". Siihen voisi varmasti luottaa, eikö?
Nein!
Tylsältä kuulostanutta Children of Bodomia vilkaistuamme havaitsimme taivaan tummuvan todella uhkaavasti. Olimme pukeutuneet kevyesti, meillä ei ollut sadevaatteita, emmekä halunneet sijoittaa kertakäyttösadetakkiin. Hakeuduimme Rammsteinin keikkalavan tuntumaan reilun tunnin etuajassa ja odotimme.
Alkoi ukkostaa. Rokkikansa hurrasi ja näytti hevimerkkiä aina kun salama löi. Huusin "Soittakaa Paranoid!" jyliseville pilville. Vastaukseksi ne kaatoivat päällemme sadetta, joka tällä kertaa oli kylmää. James Bondilta oppimani kikan mukaan painauduin tiiviisti kiinni Miriin jotta lämpö ei karkaisi meistä aivan niin nopeasti.
Ihmiset ympärillämme suhtautuivat kylmyyteen ja kastumiseen huomattavalla huumorilla. Pari kaveria puki ylleen kaasunaamarit, ja yksi porukka alkoi mielialan kohottamiseksi vetää yhteislaulua. Keikan odottelu ei ollut aivan sietämätöntä, mutta hauskempaakin festarisäätä on ollut.
Vasta kun vedenpaisumus oli ohi alkoi lavalla näkyä elämää. Melkein yhtäkkiä Rammstein pomppasi esiin, ja ukkonen jäi toiseksi. Keikka oli tasaisen laadukas, bändillä oli näppäriä kikkoja, ja vaikka yhtään suorastaan henkeä haukkovaa hetkeä ei tullutkaan, ei sateessa seisoskelu enää ollut muistoissa. Pyrotekniikkakin lämmitti mukavasti.
Kun keikka oli osuvasti päättynyt sanoihin "Wir verstehen euch nicht" alkoi marssi takaisin. Nyt festarialueelle johtava usean kilometrin mittainen kuoleman kuja pääsi oikeuksiinsa, kun 20000 palelevaa ja kastunutta rokkaajaa alkoi zombimaisen vaelluksen kapeaa tietä pitkin kohti majoitusta. Shortsit ja T-paita eivät olleet aivan optimaalinen vaatetus tälle vaellukselle. Suljin suurimman osan tuntemuksistani taustalle ja keskityin tilanteen absurdeihin aspekteihin.
Päättymättömältä tuntuva vaellus. Vihdoin oikea tie. Ohitsemme ajaa tyhjiä takseja, jotka eivät ota matkustajia vaikka niiltä anellaan säälittävästi. Olemme henkisesti varautuneet kävelemään kaupunkiin. Yhtäkkiä alue, jossa on busseja. Kohti kylttiä, jossa lukee "Bussit keskustaan". Jono ihmisiä. Paikalle ajaa bussi. Väkijoukko ryntää sen luo. Zenmäisellä tyyneydellä kävelemme ovia kohti, livahdamme sisään. Bussi on intialaisittain täytetty. Keskustaan.
Kotona vartin yli kolme. Lämmintä ruokaa, lämmin suihku, nukkumaan.
Lauantai, 9.7. 2005
Päivän surrealistinen kokemus: Löhöän Mirin kanssa ruohikossa CMX:n keikkaa kuuntelemasa. Yhtäkkiä joku tulee painamaan minua nenästä, ja toteamaan, että olin päässyt lehteen. Minulla ei ollut aavistustakaan kuka tämä ihminen oli tai mistä oli kysymys. Hetkeä myöhemmin joku muu ottaa meistä valokuvan. Täh?
Eilinen sade ja sitä seurannut paleleva vaellus Via Dolorosalla ei ollut yllättäen jättänyt minulle flunssaa. Niinpä tänään palasimme Ruissaloon. Nyt pyöräilimme, ja matkustus oli paljon tuskattomampaa. Olimme paikalla jo iltapäivästä.
Lauantai oli omistettu suomirockille. Ensin Teräsbetoni, joka oli ehkä vielä hieman energisempi kuin Provinssissa, sitten ruokaa. Helle oli tyrmäävä, joten painuimme festarialueen biitsille ja sukelsimme veteen. Jukka Poika soitti pasifistis-anarkistista hippimusiikkiaan rannan vieressä, ja toi uimiselle oivan taustasoundin.
Uinnin jälkeen koetimme Kotiteollisuutta, mutta tasapaksulta kuulostava mökä ei oikein meille sillä hetkellä sopinut. Olin kuumissani ja todella uupunut, en oikein tiennyt mitä tehdä, halusin vain ryömiä jonnekin makaamaan. Retki vesipisteelle johti meidät Ismo Alangon keikan tuntumaan. Yhtäkkiä suomirockin messias alkoi soittaa Pornografiaa, ja sai meihin eloa. Sitten seurasi Rappiolla, ja suunnilleen kaikki minkäänlaisella kuuloetäisyydellä olevat riehaantuivat. Lopuksi vielä Taiteiljaelämää. Uupumus ja paha olo katosivat. Ismo on mahtava.
CMX:n keikan ajan makailimme nurmikossa. Sitten siirryimme liikkeelle ja valtasimme itsellemme paikat aivan lavan edestä. Vuorossa olisi kohta Zen Cafe. Tiuku siskoineen ynnä Jupe ilmestyivät myös paikalle.
En ollut edes kuullut Zen Cafea ennen Provinssin keikkaa, mutta sen jälkeen olen fanittanut sitä aika reippaasti, ja kun bändi taas saapui lavalle, olin aivan ekstaasissa. Keikka oli kertakaikkisen upea, kappalevalinnat mahtavia ja tunnelma eturivissä uskomaton. Huusin ääneni rippeet käheiksi enkä edes hävennyt.
Zen Cafen jälkeen HIM olisi vielä soittanut, mutta tästä bändistä olin saanut tarpeekseni jo vuonna 1996 kun ne soittivat Helsingin Vampirekronikan pelistä. Poimimme pyörämme ja pujottelimme lähes tuskattomasti ihmisjoukon halki vapaille teille ja kotiin, kokonaan noin kolmessa vartissa. Voitto!
Sunnuntai, 10.7. 2005
Päivän lyriikka: "Don't know where I'm going / Don't know where I'm going, YEAH!" - Flogging Molly, Swagger
Ensin kiipeilimme kalliolla. Se ei sujunut kovin hyvin.
Sitten kävimme uimassa. Vesi oli aika kylmää.
Seuraavaksi teimme ruokaa. Se alkoi jo olla hyvää.
Lopulta taivalsimme Ruissaloon ja hakeuduimme eturiviin Flogging Mollyn keikkaa varten. Melkoinen joukko tuttuja tipahti myös paikalle jostain. Sitten bändi alkoi soittaa.
Flogging Molly oli uskomaton. Bändin levyt olivat jo olleet reippaita ja energisiä, mutta ne eivät päässeet lähellekään sitä kertakaikkista riehakasta hulluutta jota jengi lavalla tykitti ympäristöön. Vauhti oli kertakaikkiaan hengästyttävä, kappalevalinnat osuvia, välispiikit pöhköjä mutta todella viihdyttäviä ja yleisö yhdellätoista mukana. Aloittaneesta Screaming at the Wailing Wallista lopun What's Left of the Flagiin meno oli herkeämätöntä ja hurjaa. Kun keikka päättyi, olo oli kuin kapakkatappelusta voittajana selvinneellä.
Parempaa loppua en olisi voinut Ruisrockille kuvitella. Tämä bändi pääsi juuri kymmenen ikiaikaisen suosikkini joukkoon.
Maanantai, 11.7. 2005
Päivän tyhmyys: Onneksi WoD:in pelaaminen ei suuremmin kiinnosta, tai tämä (PDF) ja siihen liittyvät muut hölmöydet voisivat harmittaa henkilökohtaisestikin. Nyt ne ovat vain hämmästyttävä esimerkki yleisestä vihjeettömyydestä.
Festauksen jälkeen jätin suosiolla kaiken fyysisen puuhastelun sikseen. En uinut, kiipeillyt, pyöräillyt tai rokannut vaan keskityin aivotyöhön. Kirjoitin peliä aamusta alkaen, ja illalla pääsin viimein käsiksi jo pitkään kaavailemaani Rising Apocrypha -tarinaan.
Vaihteeksi minulla oli pelin kanssa itselläni niin hauskaa, etten tullut edes ajatelleeksi oliko pelaajaparoilla lainkaan mielekästä. Suhtautumistapa se on kai tuokin. Oli kyllä kiva pelauttaa jotain vähän eri tyylistä vaihteeksi.
Rokkikesä on ohi, nyt alkaa roolipelikesä. Pois alta.
Tiistai, 12.7. 2005
Päivän harmi: Onnistuin polttamaan toisen olkapääni. Äh.
Varhain aamulla (tai no, kymmenen jälkeen) minulle soitettiin ja kerrottiin, että kalliolla kokeneempi kiipeilijä näyttäisi paria juttua jota olimme viimeksi pähkäilleet. Nappasin rinkkani ja pyöräilin saman tien paikan päälle. Minä, Miri ja Taina säädimme kivellä joitain tunteja, sitten menimme taas uimaan.
Kotiin palattuani pelin kirjoittaminen ei vaan ottanut sujuakseen. Mieli oli kuriton, ajatukset harhailivat, ideat eivät pysyneet kurissa. Pari tuntia yritin väkisin vääntää jotain tolkkua huomiseen Black Apocryphaan, sitten näin irkissä maininnan lepakkoelokuvasta. Joko se nyt oli täällä?
Tovin harkinnan jälkeen päädyin Kaisan ja Mirin kanssa suuntaamaan leffaan. Batman Begins ei ollut yhtään hullumpi supersankarileffa, vaikka siinäkin oli tyhmyytensä ja elokuvan toimintakohtaukset oli leikattu harvinaisen rasittaviksi. Sentään Bättis oli tässä oikeasti uskottavan hyytävä, ja pidin hänen äänestään.
Keskiviikko, 13.7. 2005
Päivän sääilmiö: Trooppinen myrsky Gordon, useilla taiteellisilla vapauksilla tulkittuna
Pahenevassa helteessä kirjoitin Black Apocryphaan materiaalia. Välillä kipaisin Mirin kanssa syömässä ja Summitissa. Viideltä alkoi peli.
Sessio oli mutkaton ja helppo, mutta lopussa pääsin käyttämään Rising Apocryphassa alkanutta käännettä. Viimeinen tunti peliä olikin tahdiltaan hieman erilainen. Seuraavaksi pitäisi pelauttaa molemmille joukkueille yhteinen peli. Sopivan pelipäivän löytäminen tulee olemaan mielenkiintoista.
Joka tapauksessa minulle tuli aikaansaanut olo pelin päätyttyä. Vihdoin viimein olimme saavuttaneet ensimmäisen kampanjalle asettamani ison virstanpylvään. Toivottavasti seuraavaankin päästään, eikä siihen mene ihan kahta vuotta niin kuin tähän...
Torstai, 14.7. 2005
Päivän alitajuisuus: Unessa olin Lissun kanssa pankissa hakemassa lainaa asunnon ostamista varten. En ymmärrä enää mitään mistään.
Juuri kun olin alkanut päästä lomailurutiiniin, tuli katko. Herääminen ja töihin lähteminen oli vihoviimeinen kokemus. Onneksi töitä olisi tulossa vain kaksi päivää, ajatus pidemmästä putkesta tuntui hirvittävältä. Tarkemmin pohtien loman loppumisen ajatteleminen tuntui musertavalta.
Töissä olin lähes tyhjän panttina, joten tein kaikkia satunnaisia pieniä rästihommia. Samalla heittäydyin Audioscrobblerin käyttäjäksi. Myös sisäseinällä tuli kiipeiltyä, pitkästä aikaa ja huonosti. Nälkä ajoi nopeasti pois, päässä alkoi jo heittää ja näköjään unohdin kenkänikin Palatsille - Taina sentään pelasti ne sieltä. Ruokailtuani pääsin Cosmiciin pohtimaan Paraisia, purjelaivoja, terrorismia, sukellusveneitä, sukulaisia ja kaikkea muuta mikä mieleen juolahti.
Perjantai, 15.7. 2005
Päivän tämäkö-muka-uutinen: Prayer 'no aid to heart patients' - hyvä että tuli sekin selväksi. Mitähän jos kokeilisi voodoota?
"Unlike Clausewitzian warfare, that is, a conflict between opposing wills much like a boxing match between states, 4GW [fourth generation warfare] more resembles a boxer versus a viral infection." Jostain syystä termi "neljännen sukupolven sodankäynti" oli minulle ennen tätä päivää täysin vieras, mutta ihmeellinen intternetti osasi onneksi kertoa siitä paljon kaikenlaista. Luin ahkerasti artikkeleita nykypäivän sodankäynnistä - en teknisistä laitteista tai armeijoiden liikkeistä, sellainen ei kiinnosta, vaan kokonaisista ajattelutavoista joilla sotaa käydään. Ilmeistähän se kaikki tavallaan kai oli.
Illoilla pelattiin Rajoilla. Huomiseksi oli saatu sovittua Black ja Rising Apocrypha -yhteispeli, joten sitä täytyi vielä kirjoittaa. Olisin tavallaan halunnut vielä vähän lisää aikaa tähän projektiin, mutta kaipa sitä selviää vähälläkin valmistautumisella. Seuraava peli on joka tapauksessa enemmän pelaajien näytös: kaikki palikat ovat nyt paikallaan, ja minun täytyy vain seurata ja reagoida. Toivottavasti.
Lauantai, 16.7. 2005
Päivän historia: Toisen maailmansodan viimeiset viikot
Aamulla heräsin varhain aloittamaan Apocrypha-kombopelin järjestelyt. Kahden aikaan päivällä pelaajat alkoivat saapua. Ensin pidin kätyri- ja kersapelit erillään, mutta sitten ne integroituivat, ja sitten taas pirstoutuivat. Kymmenen tuntia pelinvetämistä vuorotellen kummallekin porukalle oli aika raskasta, ja todella kuuma sää sopi hyvin Helvettiin asti kurottaneelle pelille. Huolimatta kauhuleffamaisista infernaalisista aspiraatioistani parhaat osat peliä tapahtuivat yksinkertaisten ja maallisten asioiden parisa. Niin käy aina.
Sunnuntai, 17.7. 2005
Päivän pelin tilannekuvaus: Helsingissä tilanne on vakava muttei toivoton. Turussa tilanne on toivoton muttei vakava.
Olin nukahtanut neljältä puhuttuani Miken ja Kaisan kanssa peliasioita. Seitsemältä heräsin siihen että Kaisa puhui minulle taas (edelleen?) pelistä. Yhdeltätoista heräsin lopullisesti, ja aloin valmistautua tämän päivän Pimeyden maailmaan.
Paraisilla pelattu pikkupeli oli konseptuaalisesti kiehtova, pääasiassa koska tyylilajillisesti se tuntui olevan enimmäkseen komediaa. Pelin aikana tätä ei huomannut, se kävi ilmi vasta pelin päätyttyä. Mikä parasta, se oli hyvää komediaa. Yleensä koomiset elementit tuhoavat vakavuuden illuusion livepeleissä, mutta meidän hahmoillamme oli riittävästi huumorintajua että absurdit elementit ja komedia otettiin vastaan hahmoina. Kampanja pysyi ehjänä ja Karin roolissa oli taas hienoa säheltää.
Pelin jälkeen paheellinen elämäni sai minut kiinni. Olisi pitänyt varmaan alkaa käsitellä edellisen Apocrypha-pelisession laskeumaa, mutta yhtään älyllistä energiaa ei löytynyt. Sen sijaan livahdin leffavuokraamoon ja vuokrasin pari elokuvaa. Reign of Fire oli kunnostautunut osoittamalla, että makeista aineksista saa aikaan todella huonon elokuvan vailla oikeastaan minkäänlaista dramatiikkaa. Ripley's Game sitä vastoin oli aivan hulvaton elokuva, jonka päähenkilö muistutti minua elävästi Apocrypha-kampanjan päälliköistä.
Maanantai, 18.7. 2005
Päivän fiilis: Mahdottomuus, pitkästä aikaa
Täysin yhtäkkiä jostain saapui pahantuulisuus. Tai no, ehkä ei niin yhtäkkiä. Olin ollut sosiaalinen ja aktiivinen koko heinäkuun, ja viimein normaali oman tilan tarpeeni hyppäsi raivokkaasti esiin. Tietenkin tämä tapahtui juuri sellaisella hetkellä, jolla en voinut omaa tilaa saada.
Aina tällaisina hetkinä mietityttää, mitne muut ihmiset oikein selviävät äärimmäisen negatiivisuuden hetkistä. Kai heillekin niitä tulee? Nielevätkö he vaan epäsosiaalisen olonsa ja käyttäytyvät säyseästi? Vai lääkitsevätkö he itsensä toimintakykyisiksi?
Epäsosiaalinen tila sinänsä ei ole minulle itselleni ongelma. Jos voin määrätä itse sosiaalisen vuorovaikutuksen tason, minulla on aivan miellyttävää niinäkin päivinä jolloin en halua ihmisiä nähdä. Jos en määrää itse tahtia, käy kuten tänään: olen pelkkiä teräviä kulmia ja mahdotonta käytöstä, ja aiheutan ihmisille vain harmia.
Inhimillisen interaktion huippukohtana sain sentään tehtyä hahmon Adeptin Falling Down -mättöfantsupeliin. Se sujui hujauksessa, ja oli onneksi enemmän teknistä kuin sosiaalista tekemistä.
Tiistai, 19.7. 2005
Päivän reitti: Majakka. En päässyt sitä ylös.
Huonotuulisuus oli onneksi päättynyt aamuun mennessä. Melko varhain lähdimme pienellä ryhmällä kohti Kustavia, tavoitteenamme paikalliset kiipeilykalliot. Sääennuste uhkaili sateella, taivas näytti pahalta jne. Eipä juuri kiinnostanut.
Kustavin Kräkinniemessä oli valtava määrä ulkoreittejä kiivettäväksi. Vaikka Turussa oli satanut ja Taivassalossa satanut, me saimme niskaamme vain pari satunnaista vesipisaraa. Pilvet olivat uhkaavia, mutta hampaattomia. Kalliot pysyivät kuivina.
Vietimme Kräkinniemessä lähes kahdeksan tuntia, tosin huomattavasti aikaa kului köysien kiinnittämiseen, eväiden syömiseen ja tekniikoiden opiskelemiseen. Pikainen demonstraatio trädikiipeilystä (eli itse asennettavilla varmistuksilla kiipeilystä) sai minut arvelemaan, että vielä piakkoin alkaisin opetella tätäkin.
Sää oli sopivan lämmin, kallion reitit haastavia. Kiipeily sujui melko hyvin. Naapurikiipeilijöiltämme katkesi sulkurengas (Campin jatkosta, jo toinen tämän valmistajan rikkoutunut laite tuttavapiirissä) mutta tuplavarmistus esti kiipeäjää syöksymästä maahan. Lentäviä pörriäisiä oli paljon mutta minua ne eivät purreet tai pistäneet.
Lopulta iltakahdeksan jälkeen päätimme poistua. Olin itse jo aivan lopussa, sormeni ja varpaani eivät jaksaneet enää mitään ja oikean kenkäni kärkeen oli tullut kauhea kolo. Hyppäsimme autoon ja lähdimme takaisin.
Puolivälissä kotimatkaa löytyi uimapaikka. Okkulttisesti nimetty Uhlu-paikkakunta (?) kätki vanhaan louhokseen muodostuneen, rakennetun tai loihditun uimalammen. Paikka oli ällistyttävä: jyrkkiä louhittuja kiviseiniä, sysimustasta vedestä esiin kohoavia vanhoja metallirakenteita ja pelottava kaiku... lähinnä se toi mieleen Half-Life 2:n jotkut maisemat. Pelottavaa, vaikuttavaa ja kiehtovaa.
Lampi oli kuulemma todella syvä, ja se oli helppoa uskoa. Sen rannalla joukko sukeltajia harjoitteli kuivapukusukellusta. Me painelimme uimaan ilman uimapukuja, ja ilmeisesti distraktoimme sukeltajaparkoja jotka eivät kai aiemmin olleet nähneet alastomia ihmisiä. Vesi oli sopivan lämmintä, ja huolimatta kammostani syvyydestä ei kohonnut mitään suunnatonta hirviötä syömään minua.
Uhlu oli todellinen löytö. En varmasti uskaltaisi tulla tänne yksin yöllä uudestaan.
Keskiviikko, 20.7. 2005
Päivän vastoinkäyminen: Vasemman jalan kiipeilytossun kärjessä on kolo. Tossu on korjautettava. Korjaaja on lomalla ensi maanantaihin. Millä ihmeellä nyt kiipeän?
Kylmä sadepäivä. Olisi pitänyt tehdä ropeprojekteja mutta en oikein saanut niistä kiinni. Sen sijaan tuli katsottua elokuvia, luettua fantasian klassikoita ja kaikkea muuta pientä.
Torstai, 21.7. 2005
Päivän vaate: Turkisbikinit
Säädin pitkästä aikaa Kokemuspisteiden tietoja bloglista.fi:ssä, ja havaitsin yllämainitun kaltaisen käyttöehdon. Hyvä etten ole koskaan päiväkirjaani varsinaisesti itse listalle lisännyt, koska en todellakaan mene takuuseen siitä, että sisältö olisi alaikäisille sopivaa tai minkään hyvän tavan mukaista. (Missähän saa julkaista hyvän tavan vastaista materiaalia? Varmaan jossain sekin on sallittua.)
Yritin myös harjoittaa inhimillistä kommunikaatiota vahtelevalla menestyksellä. Kiipeilemässä käydessäni havaitsin oikean käden nimettömän olevan edelleen tarpeettoman kipeä. Pitääkö tässä nyt alkaa kiivetä pelkästään vasemmalla kädellä kunnes tuo oikeasti paranee? Sentään jo kaksi reittiä menee ylös yhdellä kädellä...
Cosmicissa haukuttiin pahoja elokuvia, hulluja naapureita ja Yön keikalla itkuun pillahtaneita järjestyksenvalvojia. Onhan Joutsenlaulu murheellinen, mutta silti itkevä järkkäri on varmaan häpeäksi koko ammattikuntansa jäyhyydelle.
Perjantaiaamu, 22.7. 2005
Päivän artikkeli: Jaakko ruotii Fabulassa pääministerimme sanoja.
Jotenkin olin eilen onnistunut kokonaan missaamaan viimeisimmät Lontoon uutiset, varmaan koska mitään isoa ei tällä kertaa mennyt oikeasti rikki. Sinänsä olisi erittäin kiinnostavaa jos räjäytyksestä epäillyt tyypit saataisiin oikeasti elävänä kiinni, eikä brittien kuuluisa aseistamaton poliisi ampuisi heitä kuoliaaksi. Tämä ei tosin vaikuttanut erityisen todennäköiseltä.
Päivä eteni uutisia seuraillessa ja artikkeleita lukiessa. Yleensä tajuntani taustalla oleva olo hiljalleen keitetyksi tulemisesta ryömi taas eturivin paikalle mielessäni. Vieläkään minua ei pelota rahtuakaan neljännen sukupolven sotataitojen melske kotiseudullani, paljon todennäköisemmin me kärsimme kuihtuvista kansalaisoikeuksista ja niiden sallimista viranomaisten mielivallan mahdollisuuksista. Mukava työni Järjestelmän palveluksessa ei pelkojani vähennä.
Ropecon-perjantai, 22.7. 2005
Päivän musiikki: Kamala Ropecon-con-con -renkutus. "Saanksmä kertoa mun hahmosta?"
Kyytini Ropeconiin lähti kauppatorin kaatosateesta. Perillä ei onneksi ollut aivan yhtä märkää kuin Turussa. Vaikka Dipoli olikin tänä vuonna uhkaavien urheilutapahtumien vuoksi ollut poikkeuksellisen hankala paikka hankkia, ja vaikka alueella oli äskettäin tapahtunut Suomen suurin kansanosan pakkomuutto toisen maailmansodan jälkeen, ei con itsessään ollut lainkaan hillitympi kuin aiemmin, pikemminkin vastoinpäin. Normaali joukko päättömästi pukeutuneita ihmisiä parveili conialueella - Judge Dredd ja kolkattua Hämähäkkimiestä kantava ninjaklaani pistivät ensimmäisinä silmään - ja tuttuihin törmäillessäni riemastunut con-fiilis tarttui minuun nopeasti.
Varsinaisesta ohjelmasta ensimmäisenä oli vuorossa Antarktis-luento, jossa kylmällä ja kuivalla mantereella kesän viettänyt kaveri kertoi kokemuksiaan ja näytti valokuvia sekä videopätkiä. Alueen jää ja kivi näyttivät kiipeilijän paratiisilta, ja muutamat kohdat esityksessä saivat minut taas tuumimaan pelin sijoittamista alueelle.
Antarktiksen jälkeen harjoiteltiin pukunäytöstä, jossa minä ja laumaani oli Pelageyan edustajina. Alun kaaoksesta saatiin lopulta hiottua jotain juuri ja juuri esityskelpoistakin, mutta kauan siihen kului.
Pari tuntia vietin istuskelemalla turkulaisghetossa ala-aulan lattialla. Välillä käytiin pomppulinnassa (paras idea ikinä!) mutta sitten energia loppui. Vetäydyin täydessä autossa Tainan järjestämään yösijaan.
Ropecon-lauantai, 23.7. 2005
Päivän kuva: Murtunut kivi-sakset-paperi -mestaruusottelun tuomari hetkeä sen jälkeen kun hänet on pantu viralta väärinkäytöksen vuoksi.
Con-aamiainen koostui pullasta, lakusta, chilistä ja muista perusruoka-aineista. Syötyämme valuimme conipaikalle ilman suurempaa kiirettä.
Ehdin katsoa kivi-sakset-paperin suomenmestaruuskilpailut ennen kuin pukunäytökseen valmistautuminen vei huomioni. Harjoittelu oli jokseenkin tiukkaa: ISKL:n lippuun saimme itse kehittää tangon, meillä oli tilaisuus käydä koreografiamme läpi vain kerran ja olimme epävarmoja jopa tarkasta osallistujaluettelostamme. Silti kun saimme Pelageya-pukumme yllemme oli ainakin minun oloni yhtäkkiä kuin Laikalle palannut, positiivisella tavalla. Ihmiset heittivät hahmoonsa kuuluvaa huulta, ja kun aika astua esiin tuli, me suoriuduimme hatarasti harjoitellusta rutiinistamme Unionin tehokkuudella ja täsmällisyydellä. Taustallamme soi Suuri ja mahtava Neuvostoliitto, tietenkin.
Gaalaa en muuten jäänyt seuraamaan, enkä kuulemma paljon menettänyt. Sen sijaan kävin läpi puheohjelmaa. Esitelmä lahkoista, kulteista ja salaseuroista olisi voinut tarjota paljonkin mutta esitelmöitsijä antoi sen luisua yleisön avautumiseksi. Sitten puhuin itse varsin hajanaiseksi päätyneessä paneelissa seikkailullisista larpeista.
Lopulta meillä oli Pelageyan selviytyjien tapaaminen. Loppujen lopuksi viidakkorumpu oli kutsunut melkein parikymmentä ihmistä paikalle, vaikkei meillä ollut edes baaria. Heitimme tunnin verran nostalgista läppää Laikasta ja Clarissiesta. Peiinjälkeinen melankolia ja kaiho pääsi ainakin minulla takaisin ajatuksiin, samoin ilmeisesti monilla muilla. Oli Pelageya kaunis kokemus, ja yhteisö joka ainakin Laikan hahmojen kesken oli muodostunut tuntui olevan yhä olemassa jossakin.
Ropecon-sunnuntai, 24.7. 2005
Päivän sähellys: Autosuunnistus Helsingin keskustasta Arabiaan. Vaikeaa, miltei mahdotonta.
Ensimmäinen varsinainen ohjelma tänään oli esitelmä sukeltamisesta. Esitys sisälsi pelinjohdollisesti hyödyllistä informaatiota, mutta pääasiassa se vain sai minussa aikaan halun lähteä sukelluskurssille.
Tovin verran kuuntelin Greg Staffordin juttuja pienen pelipöydän ääressä. Kovin paljon en kuitenkaan ohjelmaa jaksanut seurata ja jäinkin Dipolin nurmikolle haaskaamaan aikaa Mirin ja Susannojen kanssa. Fiilis oli rento ja miellyttävä, päivä oli juuri sopivan lämmin ja coni ympärillä oli miellyttävä. Tänä vuonna Ropecon ei ollut ahdistanut minua oikeastaan lainkaan, ja jäin kummastelemaan, miten olin oikein voinut jättää conin väliin edellisinä vuosina.
Loppuseremonia oli lyhyt mutta hauska. Sen jälkeen jäin Matin ja Mirin kanssa hieman tyhjän päälle. Meillä oli auto, muttei oikein mitään paikkaa minne mennä, baarikin oli mennyt kiinni eikä ketään oikeastaan haluttanut lähteä Helsingin keskustaan etsimään toista. Tosin keskustaan päädyimme kuitenkin, kun lähdimme noutamaan Tainaa.
Melkoisen suunnistuspainajaisen jälkeen pakenin Arabiaan Kaisan luokse. Kävimme kävelyllä ja rupattelimme peleistä loppuillan. Huomenna toivottavasti tulee kiipeiltyä.
Maanantai, 25.7. 2005
Päivän reitti: Rock Vandal
Alunperin olin harkinnut Conin hurjiin kaatajaisiin lähtemistä, mutta suunnitelmat muuttuivat kun päivä osoittautui miellyttävän lämpimäksi ja sateettomaksi. Lähdin Tainan ja Mirin kanssa etsimään kiipeilypaikkaa, ja hienoisen suunnistussäädön jälkeen päädyimme Rollarit-nimiselle kalliolle Kehä 3:n ja Itäväylän risteyksessä.
Kalliolla vierähtikin viisi tuntia. Kivi täällä oli oletettavasti gneissiä, ja se oli tuntumaltaan aivan erilaista kuin Ispoisten tai Kustavin graniitti. Sileä, pyöreämuotoinen mutta terävästi lohkeileva kallio mahdollisti hienot reitit, eikä niitä ollut aivan vähän.
Olin tästä löydöstä kovasti innoissani. Kiipeämisen lomassa suoritimme kulttuurivaihtoa paikallisten harrastajien kanssa ja kerroimme heille Kustavin hienouksista.
Illalla ehdin vielä nähdä Kaisan luo ilmestynyttä Heikkiäkin. En sentään alkanut vetää peliä siltä istumalta. Minulla oli Suunnitelma Kaisan ja Heikin fedien seuraavasta seikkailusta, ja tahdoin hieman etukäteisvalmisteluja ennen sen toteuttamista.
Tiistai, 26.7. 2005
Päivän salaliittoteoria: Korkeasaaressa häkistään karannutta paviaania ei murhattu, koska 'se ei olisi enää sopinut laumaan'. Sen sijaan Korkeasaaren karvattomista apinoista koostuva valtaeliitti murhasi paviaanin, koska se keksi keinon paeta paviaanighetosta, ja olisi voinut joko paeta uudelleen tai opettaa saman keinon muillekin ennenkuin pakotie olisi voitu tukkia.
Aamupäivästä lähdimme takaisin Rollareille. Tällä kertaa onnistuimme löytämään parkkipaikan vähän lähempää, mutta itse kalliolle pääseminen oli hankalampaa - ensin emme löytäneet polkua lainkaan ja ryteikössä taivaltaminen nujersi taistelutahtoa. Lopulta kuitenkin selvisimme kiipimään.
Emme ehtineet kavuta kuin yhtä reittiä kun alkoi näyttää ilmeiseltä, että kohta tulisi vettä. Ennen sadetta ehdimme kuitenkin pikaisesti ottaa muutamia kiipeilykuvia jännittävästä kulmasta, nimittäin reitin yläankkurin kohdalta. Roikuin apuköyden varassa ja räpsin Tainan kameralla kuvia suoraan alaspäin. Kun kuvat oli saatu, pakkasimme vikkelästi tavaramme ja pakenimme sateen tieltä autoon.
Seuraavaksi kävimme pikaisesti uimassa Pikkukosken uimarannalla. Ulkona satoi ja oli kylmä, eikä vesikään kaikkein lämpimintä ollut, mutta eihän se meitä pysäyttänyt.
Huolimatta vaarallisesta liikunnasta ja vaarallisemmasta autoilusta meidät nujersi lopulta nepalilaisen ravintolan ruoka. Se oli hyvää ja sitä oli paljon, mutta yksi ihminen joukkueesta sai allergisen reaktion ja vajosi toimintakyvyttömäksi. Syöminen on selvästi kiipeilyä pelottavampaa puuhaa.
Keskiviikko, 27.7. 2005
Päivän vittuilu: Irlantilainen vegetaristille: "Eikös kala ole oikeastaan kasvis?" Vegetaristi irlantilaiselle: "Eikös Irlanti ole oikeastaan Englannin osa?"
Heti kun astuin bussista Porvoon kamaralle, alkoi iPod soittaa Zen Cafén Minun kaupunkiani. Yäk. Päivä jatkui teemaan sopivana. Jostain syystä sosiaalinen kärsivällisyyteni oli aivan liian matalalla mihinkään sukubileisiin, mutta sellaisiin olin kuitenkin ajautunut. Ulkopuolisuuden tunteeni puutarhajuhlissa oli suunnaton, ja kevyen alentuva suhtautuminen jota vanhempien sukulaisteni ja heidän tuttaviensa tahoilta tunnuin saavan ei oikein innostanut.
Ei ole hyvä idea lähteä Yhdysvaltoihin opiskelemaan, koska se on konkurssin partaalla oleva poliisivaltio joka yrittää uppiniskaisesti pitää kiinni oikeudestaan käyttää valtaosan maailman luonnonvaroista. Ei ole herkkua olla Kabulissa töissä rauhanturvaajana, koska siellä pääsee hengittämään köyhdytettyä uraania ja takaisin tullessaan tuottaa jännittävän näköisiä lapsia. Kala ei ole kasvis, Da Vinci -koodi ei ole älykäs kirja, ja länsimaissa liikenne on edelleen terrorismia suurempi tappaja.
Pitäkää halveksuntanne ja näennäinen viisautenne, te konservatiiviset babyboomer-paskiaiset. Teidän sukupolvenne sai aivan kaiken hopealautasella, te ette ole koskaan joutuneet kokemaan minkäänlaisia suuria vaikeuksia toisin kuin teidän vanhempanne tai - kuten pelkään - teidän jälkeläisenne. Teidän kaltaistenne ahneus ja lyhytnäköisyys on vienyt planeetan katastrofin partaalle ja nyt kun me yritämme löytää jonkun tien ulos, saamme vaan paskaista naurua teiltä keinutuolistanne.
Pakenin Porvoosta kymmenen aikaan. Minun oli pakko saada ajatukseni pois inhottavista ihmisistä, joten uskaltauduin bussissa pahoinvointia uhmaten lukemaan Douglas Adamsin jälkeenjääneistä papereista koottua Salmon of Doubtia. Se sai minut hieman rauhoittumaan ja muistamaan, että maailmassa oli sittenkin yli kolmekymppisiä joihin voisin luottaa, mutta myös kokemaan kuristavaa surua siitä, että DNA oli mennyt kuolemaan nelisen vuotta sitten.
Torstai, 28.7. 2005
Päivän harmi: Juuri kun henkilökohtaiset finanssini tekevät pitkäaikaisen notkahduksen tulisi inspiraatio hankkia kaikkia mahdollisia kiipeilyvälineitä.
Miken Kun soi jazz -pelin paikan rakentaminen oli huomattavasti kevyempää puuhaa kuin Pelageyan lavastaminen. Silti pelkään, että Pelageya on pitkäksi aikaa turmellut minulta kyvyn nauttia muista scifipeleistä: lavastaessani havaitsin koko ajan epäkiitollisesti ajattelevani, miten se ja se seinä olisi pitänyt tehdä offsetpellistä ja varoitusteipistä.
Pakenin lavastustalkoista aikaisin mennäkseni kiipeilemään. Vaihteeksi kiipeily tapahtui sisäseinällä; yhtä lailla vaihteeksi niin minun kuin Mirin että Tainankin kiipeily edistyi. Oma voiton hetkeni koitti uskaltautuessani pitkästä aikaa liidaamaan ja varmistamaan liidikiipeäjää. Aiemmin olen aina liidatessani pelännyt valtavasti ja joutunut painamaan pelon taka-alalle voidakseni edetä lainkaan. Jotenkin niin ei vaan tällä kertaa käynyt, liidaus tuntui kiipeilyltä siinä missä yläköysillä meneminenkin. Juuri näin olen toivonut joskus käyvän.
Illalla ruokaa, lyhyt käynti Cosmicissa ja sitten Miken pelin materiaaliin tutustumista.
Perjantai, 29.7. 2005
Päivän ennakointi: Onko tulossa isku Iraniin ja edeltääkö sitä ydinpommi gringojen kaupungissa?
Pitkän tauon jälkeen Kaisa pelautti Phantomsia. Pelini sisälsi huonoa käytöstä, vaihtelevan tasoista seksiä ja mielenosoituksia. Pelimme aikana Four Coloriin valmistautuva amatsoniblokki linnoittautui olohuoneeseemme ompelemaan turkisbikineitään ja katselemaan amatsonielokuvia. Elokuvat vaikuttivat todella huonoilta.
Pelin päätyttyä kävin vielä saunassa. Huomenna täytyisi sitten pelata roistoa Villistä lännestä.
Lauantai, 30.7. 2005
Päivän epäonnistuminen: Tavoitteeni oli näyttää tältä mutta päädyinkin näyttämään enemmän tältä. En vaan osaa.
Four Colorin pelipaikan ulkopuolella parveili hassun näköisiä ihmisiä. Sain Annan suostuteltua tekemään minulle rumat viikset, onnistuin viimein yhyttämään loput joukkueestani, ja jotakuinkin ajoissa rumia puhuva sekä huonosti käyttäytyvä cowboy-joukkueemme (jonka aluksen nimi oli herkästi Vittuakos mulkkaat) pääsi hyppäämään mukaan peliin.
Oma pelaamiseni oli surullisen ulkokohtaista: hahmoni oli vielä paljon itseänikin inhottavampi mulkku, enkä oikein tavoittanut hänen sieluaan (sikäli kun hänellä edes sellaista oli). En osannut puhua tarpeeksi rumia tai olla käytökseltäni riittävän siivoton; myös jatkuva laskelmointi ja kaikkien emotioiden kiertäminen kaukaa häiritsi. Kuitenkaan näistä vajavaisuuksista en voinut syyttää kuin itseäni, hahmo kun kuitenkin oli omaa käsialaani ja tasan mitä toivoin. Opinpa varmaan vähän lisää pelaamisesta.
Peli jäi kokemuksena minulle vaisuksi - etenin hommasta toiseen mekaanisella tarkkuudella, en ottanut riskejä ja yleensäkin toimin luonteeni vastaisesti. Onneksi olin tässä suhteessa kai vähemmistössä, ja yleisesti peli taisi olla onnistunut. Ulkoa katsottuna monet hahmoporukat olivat todella siistejä; natsit olivat kauniita ja arrogantteja, amatsonit mauttomalla tavalla makeita, avaruusarabit eksoottisia ja Tom Cruise aivan hillitön.
Pelin jälkeen suuri joukko ihmisiä kerääntyi Cosmiciin täyttämään palautelomakkeita ja puhumaan pöhköjä. Cosmicin suljettua ovensa kävin itse pian nukkumaan, vaikka pelin puiminen jatkuikin vielä Merihaan olohuoneessa.
Sunnuntai, 31.7. 2005
Päivän tarinan alku: "Kauan sitten meidän larppiporukkaan liittyi poika, jota sanottiin Päärynäksi..."
Lyhyen yöunen jälkeen seurasi oitis lähtö kalliolle. Miri ja minä olimme Ispoisissa puolenpäivän aikoihin. Ketään muuta ei näkynyt, mutta kyllä sitä kahdestaankin sai hieman kiivettyä.
Kunnianhimoinen suunnitelmamme oli olla ahkeria ja liikunnallisia koko päivä, ja oikeastaan se onnistuikin. Kalliolta siirryimme uimaan ja sieltä ruokailun kautta Palatsille. Sisäseinälle olimme saaneet houkuteltua mukaan myös Teemun, Annan ja Villen - kaksi aivan vasta-alkajaa ja yksi vain vähän kiivennyt.
Palatsilla oli riemukasta. Sen lisäksi, että kukaan aloittelijoista ei kehittänyt välittömästi suunnatonta vihaa kiipeämistä kohtaan ja itse asiassa antoivat uhkauksia tulla toistekin seinälle, oli oma kiipeilyni ainakin itselleni mykistävää. Pääsin puhtaasti ylös kuukausia tahkomastani todella hankalasta reitistä - eikä kiipeäminen edes tuntunut kovin vaikealta. Kaksi muutakin vaikeaa reittiä meni kattoon saakka, ja kolmatta pääsin niin pitkälle kuin se liidaamatta oli mahdollista. Olin saavutuksistani aivan soikeana. Vaan mistähän löytäisin seuraavan Suuren Haasteeni sisäseinältä?
Illan päätteeksi hakeuduimme vielä Tonjalle syömään lettuja hillolla sekä puhumaan taiteesta ja roolipeleistä. Väsymys alkoi kuitenkin päästä niskan päälle, ja sekä Kaisalla että minulla olisi huomenna töitä. Livahdimme varhain Merihakaan ja kävimme oitis nukkumaan.
Ajatus aikaisesta heräämisestä ällötti. Miksi ihmeessä kesäloman pitää loppua kun kesää olisi kuitenkin vielä kuukausi jäljellä?
