Elokuu 2004: Siivoamista
Sunnuntai, 1.8. 2004
Päivän lyriikka: "And I find it kind of funny / I find it kind of sad / The dreams in which I'm dying / Are the best I've ever had / I find it hard to tell you / 'Cos I find it hard to take / When people run in circles / It's a very, very / Mad World" (Tears For Fears, Mad World)
Viimeinen kesäloman päivä alkoi tympeästi kun totesin, että eilen naantalilaiset hyttyset olivat ottaneet vapauksia henkilökohtaisen koskemattomuuteni suhteen. Taisi olla ensimmäinen itikkakohtaamiseni tänä kesänä - sateisuus ja Merihaan takapihan lepakkopuolustus pitävät kotimme tavallisesti verenimijävapaana.
Mitä sitä muutakaan viimeisenä lomapäivänään tekisi kuin kiipeilisi? Minä, Taina ja Riikka kokoonnuimme kiipeilypalatsilla sateesta huolimatta, ja käytimme tuntikausia seinällä. Omalta osaltani kiipesin varmaan paremmin kuin koskaan - voimaa ja ennenkaikkea kestävyyttä tuntui riittävän vaikka miten paljon, rohkeus ei pettänyt, ja hetkittäin jopa taitoa tuntui olevan. Oli melkein sääli lopettaa, mutta illaksi oli sovittu elokuvan katselua.
Leffaprojektin ohjelmassa oli tänään Donnie Darko. Minähän en tähän kauniiseen elokuvaan koskaan kyllästy, ja kuten kuuluikin, muutkin pitivät siitä. Olin saanut vieläpä useimmat ihmiset näkemään leffan siten, etteivät he tienneet siitä etukäteen yhtään mitään, koska minulla on vakaumus, että siten leffa iskee parhaimmin.
Kuten aina, leffasta jäi hyvä ja onnellinen olo. Maailma saattaa olla mielenvikainen, mutta ihmiset siellä yrittävät silti löytää toisensa ja ymmärtää.
Maanantai, 2.8. 2004
Päivän uutiskombo: Terrorists may be using NZ passports ja NZ Government demands Israel return any bogus passports - tosin vanhoja uutisia molemmat
Loma oli nähtävästi toiminut lähes täydellisenä aivojen tyhjennyksenä. Töihin tarttuminen tänään oli vaikeaa ei väsymyksen tai kyllästymisen vuoksi, vaan koska olin aivan pihalla yksinkertaisimmistakin asioista. Ennakoin silti, että syksystä tulee raskas ja ankea.
Tämä ei suinkaan vähiten johdu siitä, että tuoreiden ja uusien opiskelijoiden kouluttaminen lankesi taas minun harteilleni, koskapa henkilö jolle olin sen nakittanut päätti hankkia elämän eikä siksi voikaan haaskata viikonloppujaan. Helvetti. Tulee ainakin ylityötunteja.
Töiden jälkeen olo oli koomainen. Nukkumaanmenoaikani ei ollut vielä kohdannut seitsemältä heräämisen välttämättömyyttä, ja niinpä viime yönä olin saanut puutteellisia määriä unta. Yritin kirjoitella peliä, mutta ajatukset olivat hitaita. Korvaavana toimintona katsoin Batman Returnsin ja luin uutisia maailmalta.
Yritin keksiä, mistä gringojen viimeisin terrorismivaroitus kieli - oliko tämäkin vain kansalaisten pelottelua ja totuttelua poliisivaltion otteisiin? Vaistoni sanoi että näin ei ollut; suhtautuminen kun näytti ihan valtamediassakin (tai no, BBC:llä kuitenkin) olevan kallistumassa siihen suuntaan, että busihstat loivat näitä varoituksia viedäkseen ihmisten huomiota oikeista asioista. Jos Bushilla olisi valta päättää asioista, olisi varmaan jo korkea aika pommien paukkua kotimaassa, niin että kansalaiset muistaisivat oikeasti pelätä. Mutta jos Bushin on tarkoitus vaan vetäytyä syrjään ja jättää kansa toivottamaan Kerry avosylin tervetulleeksi, on vanhan vallan loppuun hyvä saada jonkinlainen idiotismin huipennus, jonka jälkeen asioita on hyvä parantaa...
Näiden salaliittoteorioiden huono (tai hyvä, jos on enemmän huolissaan erehtymättömän maineestaan kuin tosiseikkojen löytymisestä) puoli on, että ne eivät ole helposti falsifioitavissa. Mutta silti olisin valmis lyömään vetoa, että ilman isoa rytinää Bush ei pysy vallassa, ja että jos Kerry valtaan nousee, mikään ei todellisuudessa muutu. Mahdolliset myönnytykset tehdään vaan osasta viimeisimpiä Bushin virheitä, mutta sota kotona ja maailmalla jatkuu.
Tiistai, 3.8. 2004
Päivän ajatus: Tietokonepeleistä luopuminen
Seurailin Doom 3:n ilmestymistä etäältä, samalla kun järjestelin Merihaan atk-pöytäni tyhjennystä ja poistoa. Joitain päiviä sitten tein nimittäin viimein erään järkevän päätöksen, ja tulin siihen tulokseen, etten enää hankkisi itselleni uutta pöytäkonetta.
Ainakin vuoden verran olen käyttänyt pelinjohtamiseen ja muuhun kirjoitteluun yksinomaan kannettavaa konettani, ja kun tein entisestä Windows-koneestani Linux-palvelimen, en oikeastaan jäänyt kaipaamaan mitään. Oikeastaan ainoa syy säilyttää pöytäkone olisi tietokonepelit...
... ja kun tarkemmin ajattelen, se ei ole kovin hyvä syy. Jotta tietokonepelejä pääsisi pelaamaan kunnolla, on konetta jatkuvasti päivitettävä, ja tämä on sekä kallista että haaskaavaa. Vanha atk-roina on ongelmajätettä, joka pitäisi joko kierrättää eteenpäin tai toimittaa oikeaan jätteenkäsittelyyn. Eikä uusien tietokonekomponenttien valmistaminenkaan kauhean ympäristöystävällistä ole.
Kun aloin nähdä tietokonepeliharrastukseni enemmän tässä valossa, tulin vähitellen siihen tulokseen, että se oli aika turha, ainakin omalla koneella harrastettuna. Niinpä olenkin viimeisen muutaman päivän aikana antanut PC-laitteistoani pois ja ajatellut korvata massiivisen työpöytäni joko kirjahyllyllä, sohvalla tai valtavalla kasalla Legoja. Viimeisin vaihtoehto olisi varmasti kaikkein söpöin, mutta johtaisi varmaan siihen, että huoneeni epäsiisteys räjähtäisi vielä nykyistä pahemmaksi.
En tänään kuitenkaan saanut viimeistä pöytäkone-elementtiäni pois huoneestani, koska Rajoilla-peli vaati aikaani ja huomiotani. Teinisankarimme heittäytyivät taas pää edellä vaikeuksiin ja onnistuivat tavallaan yli kaikkien odotusten. Tosin epäilen, että ryhmädynaamisesti saatettiin mennä taas lähemmäs jossain odottavaa kuilua.
Keskiviikko, 4.8. 2004
Päivän sitaatti: "If a politician fixes a problem then he loses it as a campaign issue. But if he makes the problem worse while heroically fighting against it, then he's golden." (Rex Tincher, asr:ssä)
Päivä alkoi mukavasti kriisillä ja kaaoksella, ja jatkui pelkällä kiireellä. Pienoinen ahdistus alkoi kasvaa erään yliopiston yksikön hitauden vuoksi, mutta enimmäkseen meno oli positiivisella tavalla vauhdikasta.
Osoittaakseni kuinka kykenevä olin elämään ilman tietokonepelejä jäin vielä töiden jälkeen työkoneen ääreen pelailemaan Far Cry:a. Kotiin palatessani siellä ei ollut ketään. Harvinaista.
Torstai, 5.8. 2004
Päivän mielipiteet: Päätökseni jäädä pois pöytäkoneen päivityssirkuksesta on saanut sekä kannustusta että moitteita. Näinkin maailmankaikkeuden tasapaino säilyy.
Yliopiston Digipaino on viimeiset pari päivää yrittänyt tehdä elämästäni vaikean. Näyttää siltä, että sinne on hankittu uutta laitteistoa jota ei vielä oikein osata käyttää, ja haluaisin että kyseinen painotalo painaisi jokavuotisen Uuden atk-käyttäjän oppaamme. Oppaalla alkaa olla jo kiire - sitä olisi alettu tarvita jo pari päivää sitten - mutta oma rakas kirjapainomme toteaa vaan, että koulutusta uuden tuotantoympäristön kanssa saadaan vasta myöhemmin.
Jos atk-keskus vaihtaisi järjestelmää uuteen ja alkaisi sen jälkeen miettiä miten sitä käytetään, meidät teurastettaisiin, ja mielestäni vieläpä aivan hyvästä syystä. Pari vuotta sitten saimme kirousta ja kuolemaa käyttäjiltämme vastaavan virheen takia, nyt varmaan tulee sitten karminen vastareaktio. Ei tunnu hyvältä, varmaan siksi, että tämäkin tulee johtamaan siihen että meidät kirotaan alimpaan helvettiin saamattomina vätyksinä. Ei vaan voi voittaa.
Tajusin inhoavani sitä, miten pienistä virhearvioinneista kasvaa valtava katastrofi kun niitä osuu yhteen riittävän monta. Ehkä oppaan puutteesta ei nyt aivan katastrofia saa - en tiedä lukeeko tekelettä edes kukaan, monien saamieni avunpyyntöjen perusteella vaikuttaa siltä että ei - mutta huomattava henkilökohtainen ahdistus kyllä tulee. Inhoan tilannetta, jossa en voi kuin odotella Jonkun Muun panosta asiaan, joka koskettaa minua ja josta saan itse palautetta. Sentään jonkinlainen hätäratkaisu saatiin syntymään, jonka ansiosta kenenkään ei pitäisi jäädä täysin ilman opasvihkoaan.
Ruokaillessani Epun, Erikin ja Taikan kanssa tajusin, että päivä oli aivan tyrmäävän kuuma. Halu lähteä uimaan kohosi huomattavan voimakkaaksi. Vaan tietenkin olin jumissa töissä, ja kaikki muut olivat ymmärtäneet kadota jonnekin. Kun viimein viiden aikoihin pääsin lähtemään, oli kuitenkin sekä Tainalla että minulla yhtäläinen halu mennä polskimaan seinälle kiipeämisen sijasta, joten suuntasimmekin Uittamolle. Vesi oli erinomaisen lämmintä ja siinä viihtyi kauan. Yllättäen jaksoin myös uida pitkään. Ihan kuin kiipeily olisi auttanut jotain uinnissakin käytettäviin lihaksiin.
Selvisin Cosmiciin vasta kymmeneltä, kuulemma juuri kun siellä alettiin puhua supersankareista. Suoritukseni olisi ollut ihmeellisempi jos siellä ei puhuttaisi supersankareista melkein joka ilta. Muuten ohjelmassa oli keskustelua rakkaimmista lastenohjelmista, noloimmista elokuvista ja Vesan aikeista matkata outoihin kohteisiin. Tajusin lähteä jo ennen puoltayötä.
Perjantai, 6.8. 2004
Päivän luontoääni: "Vittu-iiiiikk-pläts!" Äänen päästää kalliolta veteen hyppäävä teini.
Tänään sentään ymmärsin itse livahtaa töistä varhain ja mennä Kaisan kanssa uimaan. Uiminen ei koskaan tunnu minusta liikunnalta silloin kun olen vedessä, mutta sen jälkeen olo oli aivan naatti. Olisin varmaan jäänyt kotiin päästyäni petiin koomaamaan, ellei Taika olisi ottanut yhteyttä.
Kokkasimme erikoisen kolmen ruokalajin päivällisen, josta tuli aika mainio, ja katsoimme Spider-Manin. Vasta kolmas kerta kuukauden sisällä minulle, mutta enhän minä siihen kyllästy. Sen jälkeen loppuilta kului hahmosuunnittelun parissa siltä varalta, että oikeasti päädyn pelauttamaankin Taikalle joskus jotain.
Lauantai, 7.8. 2004
Päivän pulma: Hiusten piirtäminen on vaikeaa
Yöllä oli kuuma, aamulla oli kuuma, jotain oli tehtävä. Suunta oli selvästi taas veteen päin, mutta sitä ennen oli selvittävä urbaanista esteradasta eli kahden tunnnin ostosreissusta Taikan kanssa. Shoppailu oli itse asiassa paljon kestettävämpää kuin pelkäsin, varmaan koska tarvitsin itsekin kaikenlaista, ja sain sitä jopa hankittua. Varsinaisena dementikkona olin onnistunut taannoin jättämään oikeat uimahousuni uimarannalle, ja vihdoin sain ostettua uudet. Samaten löysin reisitaskushortsit ja parilla eurolla Killing Zoe -leffan.
Ostosten jälkeen poimimme Kaisan mukaan ja poljimme Uittamolle. Taika selitti jotain uimataidottomuudesta, mutta tuli silti houkuteltua käymään vedessä. Näin se helle vie järjen. Pari tuntia uimista ja oheistoimintaa vei taas kaiken voiman, ja olo oli palattuani taas aika seisahtunut. Pelinkirjoittamiseen ryhtyminen ei ollut erityisen helppoa. En saanut paljon kirjoitettua, mutta piirtely onnistui enimmäkseen helpommin.
Illalla vielä lisää Twin Peaksia Kaisan kanssa. Oheistoimintana kävimme keskusteluja ihmisiin suhtautumisesta ja onnellisuudesta.
Sunnuntai, 8.8. 2004
Päivän hämmästys: Miten joku voi nauraa kylpyhuoneeseen rakennetulle selaimella ohjattavalle äänentoistojärjestelmälle?
Pelin kirjoitteleminen, tai enemmänkin piirteleminen, jatkui heti aamusta. Uusia piirroksia luodessani huomasin, että suttuvihkoni pursuu yli äyräidensä hahmojen naamakuvia. Monet näistä ovat kuuluneet hahmoille, joita on pelissä näkynyt vain kerran, eikä luultavasti tule koskaan enää näkymään. Joidenkin kuvien esittämiä henkilöitä ei koskaan edes näkynyt.
Onkohan piirtely täsä skaalassa aivan turhaa työtä? Sivuuttaen sen seikan, etten ole mikään taitava piirtäjä, onko se missään määrin järkevää ajankäyttöä pelinjohtamisen kannalta? Itse tiedän, että pelien yhteydessä tulevat visuaaliset elementit auttavat valtavasti minua hahmottamaan mitä oikein tapahtuu - alan muistaa hahmojen nimiä tai paikkojen tyyliä vasta nähdessäni niistä kuvia. Ja minun peleissäni ei-pelaajahahmoja on useita kymmeniä. Kuvittelen, että jos jokaiseen hassuun nimeen liittyy naama, saattavat pelaajat oikeasti erottaa hahmot toisistaan.
Vesa oli myös lähdössä kanssamme uimaan tänään, mutta sitten työt vaativat hänen huomiotaan, joten menin taas Kaisan kanssa kahdestaan. Aloin olla jo aika poikki kaikesta urheilusta, ja ehkä oli vain hyvä, etten päässytkään tänään kiipeilemään. Ehdin laatia enemmän pelimateriaalia.
Maanantai, 9.8. 2004
Päivän pelinsisäinen politikointi: "Pelastakaa panda" vastaan "Pelastakaa punaorava". Kaksipuoluejärjestelmä elää ja voi hyvin.
Olin töissä vain lyhyen tovin käyttääkseni pois kesälomanpuolituksessa kertyneet plussatunnit. Pakenin kesken melkoisen kiireen, mutta se oli lähes välttämätöntä: pelinjohdolliset velvoitteet kutsuivat. Aloitin pelauttamalla Mikelle soolon, ja sitten jatkoin Rising Apocryphan ryhmäpelillä.
Peli oli taas hieman hajanainen, mutta tällä kertaa vähän aiempaa tasapuolisempi, ja pääsin vihdoin käyttämään kunnolla pelin NPC-kaartia. Olen varsinainen ääliö kun en ollut näitä aiemmin hyödyntänyt. Varmaan johtuu siitä, että heistä ei ollut olemassa kuvia. Piirtämäni kaavio hahmojen koulun sosiaalisista kuvioista auttoi ainakin minua muistamaan missä mennään.
Jälleen hahmoista piirretyt kortit joita saattoi käyttää taktisissa sosiaalisissa tilanteissa figujen korvikkeina tekivät bileiden pelauttamisen helpoksi - tai no, oikeammin mahdolliseksi. Kauhea määrä hahmoja pysyy hallittavissa kun jokaisesta on edessä jonkinlainen visuaalinen representaatio. Paperilaput ovat pikku-ukkojani.
Tiistai, 10.8. 2004
Päivän väite: Tuttavapiirissäni minä olen aamuihminen
Töissä havaitsin ajattelussani pienen mutta oudon virheen. Postilaatikkoon tipahti arkinen tervehdys "hyvää työvuoden alkua", ja hetken aikaa kuvittelin lähettäjän oikeasti tarkoittavan sitä. Sitten tulin järkiini. Ei kai kukaan oikeasti nauti työvuoden alusta? Vaikka työ olisi miten mielekästä, ajatus loman ja vapauden tehdä mitä miellyttää vaihtamisesta puurtamiseen ja aikatauluihin on jokaiselle ihmiselle vastenmielinen. Jopa ylipirteälle ala-asteen opettajalle, tai pelkkää aurinkoista hymyä olevalle toimistotantalle, joka lopettaa jokaisen viestinsä "hyvää jotakin".
Lapsena taisin oikeasti kuvitella, että on olemassa innokkaasti koulun ja muiden pakkolaitosten alkuihin suhtautuva aikuisten suuri koalitio. Jollain tavalla näköjään kuvittelen niin vieläkin. Koen syyllisyyttä siitä, että olen aamuisin väsynyt ja haluton nousemaan vuoteesta. Odotan työpäivän päättymistä, viikonloppua, lomaa. Ja niin kaikki muutkin, emme pelkästään me laiskat ja hankalat.
Hirvittävä kiire ja huomattavaa ammattitaitoa vaativa käyttäjätunnusten postittaminen täyttivät päiväni, mutta illalla pääsin kiipeämään. Yli viikon tauko tuntui arvattavalla tavalla. Uiminen saattoi pitää kyllä muut lihakset toimintakunnossa, mutta sormivoimia ei oikein tarvita missään muualla. Kiipeilypalatsissa oli valtavan kuuma.
Loppuillalle ei muuta ohjelmaa oikein mahtunutkaan. Tekemättömiä töitä on taas kasaantunut melkoisesti, täytyisi alkaa purkaa niiden jonoa jostain päästä, mutta eihän tässä ehdi.
Keskiviikko, 11.8. 2004
Päivän parannus: Aiemmin käyttäjille uhkailtu viikon aika käyttäjätunnushakemuksen palauttamisesta tunnuksen käyttöön saamiseen on supistunut päivään. Ei ikinä uskoisi, että valtiohallinnon byrokratia oikeasti kehittyy tehokkaammaksi.
Työpäivä oli hillittömän kiireinen, muttei aivan lipsunut raivostuttavan puolelle: sain tehtyä kaikki hommat jotka eteen tulivat, ja jopa ratkoin joitakin oikeita ongelmia. Kuitenkin tiedän, että tahti tulee tästä kiihtymään, ja noin viikon kuluttua luultavasti kiroan lukuvuoden alun manalan syvimpään syöveriin. Tietenkin kiireeseen vaikutti sekin, että viiden hengen joukkueesta paikalla oli vain kaksi, ja niskoillamme olivat myös kahden lomalla olevan henkilön tehtävät.
Töiden jälkeen sotavasarointi jatkui jälleen yhden äärimmäisen epäonnistuneen taistelun merkeissä. Hahmomme selvisivät hengissä, mutta juuti paljon muuta hyvää ei voinutkaan sanoa. Kituuttaminen ja dramaattiset epäonnistumiset olivat kai katarttisia.
Pelin loputtua lukemattomat hoitamattomat hommat muistuttivat olemassaolostaan. Pitäisi täyttää ja lähetellä virallisia lomakkeita, kirjoittaa livepelimateriaalia ja roolipelikampanjoita, piirtää, lukea, olla sosiaalinen, teettää vaatteita ja niin poispäin. Tajusin, että minulle eivät oikein sovi työ-, vapaa- ja lepojaksoihin jaetut vuorokaudet; paljon mieluummin tekisin vaikka viiden päivän ajan 16 tunnin työputkia, nukkuisin ehkä vähän välillä, ja pitäisin sitten pidemmän loman. Nykyisillä menetelmillä asioiden aloittamiseen menee liiaksi aikaa, ja aina kun pääsee hyvään vauhtiin on lopetettava, ja tehtävä jotain muuta.
Onkohan tämä yleinenkin ongelma? Ja voisinkohan järjestää elämääni siten, ettei minun tarvitsisi kohdata tätä pulmaa?
Torstai, 12.8. 2004
Päivän aikahyppäys: Election Postponed to Preserve Democracy - viestinne tulevaisuudesta
Kiire pysyi mukana koko työpäivän, ja varsinaisesti kiipeilemäänkään ei päässyt, mutta boulderille sentään. Leikin siellä säälittävän lyhyen tovin, jonka jälkeen Kaisa pyysi minut syömään. Hyvä keskeytys, pelasti minut myöntämästä itselleni että en jaksanut kiivetä pitkään.
Kaisa oli taas vaihteeksi saanut töitä, ja kertoili pelottavia tarinoita matematiikan yksityisopettamisesta. Jotenkin tuli taas vaikutelma, että ihmiset jotka ovat oppineet matematiikkaa yksinomaan kouluympäristössä ovat harvoin oppineet ymmärtämään sitä, saati pitämään siitä.
Cosmicissa yritettiin vaihtelevalla menestyksellä saada kannettavia tietokoneita verkkoon sekä puuhailtiin muutakin hämärää. Sen jälkeen vielä Twin Peaksia. Lämmin kesä tuntui päättyneen.
Perjantai, 13.8. 2004
Päivän opetus: Katsekontaktin keinot
Työpäivä oli niin kirotun kiireinen, etten ehtinyt lainkaan valmistautua sunnuntain opetustehtävään. Tämä ei luvannut hyvää mielenrauhalleni, varsinkin kun havaitsin että sunnuntaina minun olisi noustava jo naurettavan aikaisin ehtiäkseni bussiin jolla pääsisin perille.
Kävin Taikan kanssa kangaskaupassa, sitten ruokakaupassa. Teimme kolossaalisen määrän kasvislasagnea, levämätivoileipiä ja persikkarahkaa. Saimme syötyä noin neljänneksen. Sen jälkeen olin äärimmäisen täynnä, mikä on aika harvinaista, ja halusin vain maata sängyssä tajuttomana.
Tiedottomuuden tilan sijasta päädyin juttelemaan Taikan kanssa ihmisistä, flirttailusta, seksistä, musiikista ja muusta kiintoisasta. Juttelu oli opettavaista ja valaisevaa, ja antoi minulle paljon uusia ideoita käytettäväksi maailmanvalloitussuunnitelmissani.
Lauantai, 14.8. 2004
Päivän kysymys vapaasti mukailtuna: "Hei, tässä on Anna. Tiedätkö kuka olen?"
Vaikka en ollut vielä edes ehtinyt pelata Doom 3:a, näin siitä unta - juuri sellaisen mainion risteytyksen painajaista ja seikkailu-unta joita katselee mielellään. Se alkoi verkkaisesti ihmisten kanssa rupattelulla, alkoi sitten muuttua huolestuttavaksi, ja kun hirviöt alkoivat pomppia esiin, sain juosta henkeni edestä.
Uni oli sinänsä hassu, että se toimi puoliksi tietokonepelikäyttöliittymällä ja puoliksi aivan oikealla kokovartalokokemisella. Tylsät kohdat menivät ohi kuin tietokonepelissä, toiminnan alkaessa taas tunsin oikeaa kipua, kylmyyttä ja adrenaliinia. Mahtavaa. Jos unillani on tuottajia tai ohjaajia, haluan palkata tästä vastuussa olleen tyypin hoitamaan yöllisen viihteeni vastaisuudessakin.
Aamulla olo oli ikävän flunssainen. Lähdin kuitenkin käymään töissä tehdäkseni esivalmistelut huomista opetuskeikkaa varten. Niihin kului onneksi vain tunti. Iltapäivällä päästiin jatkamaan Phantomsia kafkalaisen uniepisodin ja levottoman perhe-elämän merkeissä.
Pelin ollessa juuri alkamassa sain puhelinsoiton hyvin yllättävältä suunnalta, tarkemmin sanottuna Kharonilta. En vaan ehtinyt jäädä juttelemaan hänen kanssaan huonosta ajoituksesta johtuen.
Sunnuntai, 15.8. 2004
Päivän älyäminen: Jos vaikka pitäisi sen lantion oikeasti kiinni seinässä kun kiipeää.
Unet jatkoivat korkean budjetin linjaa. Tällä kertaa vuorossa oli seikkailua Bagdadissa, jossa roikuin ekoaktivistiporukan mukana ja jostain täysin älyttömästä syystä johtuen testasimme, miten hyvin pystyimme toimimaan kaasunaamarien kanssa taistelukaasujen keskellä. Kaasu itsessään oli enemmän elokuvallisen dramaattista kuin realistista; sillä oli mm. tunnistettava tuoksu, joka oli kieltämättä aivan uskomattoman ällöttävä.
Puoli kahdeksalta heräämnen tuntui silkalta kidutukselta. Jos päivä ei olisi ollut sunnuntai, olisin voinut nukkua vielä tunnin, mutta pyhäaikataulujen johdosta sopiva bussi meni vain joka toinen tiima. iPodista rummuttava Rush piti minut hereillä perille Kakskertaan, ja siellä jokseenkin tajuissani luentoni alkuun asti.
Puheosuus sujui rutiinilla, ja paluubussikin lähti nopeasti. Kotona minut kuitenkin valtasi kipeä ja väsynyt olo. Yritin ensin vakuuttaa itseni siitä, että olisi ihan okei pitää tänään vapaapäivä, mutta sitten syyllisyydentuntoni patistivat minut kirjoittamaan Pelageyaa. Se sujui ontuen - fiilikseni olisivat soveltuneet lähinnä aivottoman sarjakuvan lukemiseen, ei luomiseen.
Päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja mennä kiipeilemään epäenergisestä olosta huolimatta. Se oli selvästi oikea valinta - voimaa ei juurikaan ollut, mutta jonkinlainen oivallus siitä, miten vartaloa oikein kuuluu kiivetessä pitää iski minuun kuin salama, ja sen ansiosta pääsin vaikeita reittejä pitkälle vaikka puhti oli aivan lopussa. Oivallus oli ilmeinen, suorastaan hävetti että sen tajuamiseen oli mennyt viisi vuotta ja siltikään en varsinaisesti keksinyt sitä ilman apua.
Taina ruokki minua kiipeiltyämme. Sitten vilistin Taikan luo sovittamaan kaapua jota hän oli minulle ompelemassa. Sen jälkeen ehdin vielä katsoa pari jaksoa Twin Peaksia Kaisan kanssa ennen nukkumaanmenoa. 13-päiväinen työviikko oli puolivälissä, ja olin ihan naatti.
Maanantai, 16.8. 2004
Päivän uudistus: Herätyssoittolista. Nyt käytössä smart playlist. Enää ei sama kappale soi viitenä aamuna peräkkäin todennäköisyyksien kieroutuman vuoksi.
Flunssasta ei ollut aamulla tietoakaan. Kiipeily tappaa virukset, bakteerit, masennuksen ja käsivoimat. Töissä oli yllättävän rauhallista, luultavasti viimeinen hiljainen hetki ennen alkusyksyn kaaosta.
Kotona uppouduin pelinkirjoittamiseen, joka tosin taas oli enemmänkin piirtämistä. JD:kin oli palannut pyöräretkeltään Helsinkiin, ja kertoi outoja tarinoita matkan varrelta.
Tiistai, 17.8. 2004
Päivän toinen tuskanaihe: En takuulla koskaan opi piirtämään.
Flunssani yritti tehdä comebackia satunnaisten aivastusten ja nuhan muodossa. Se kuitenkin kalpeni Simon lähes eeppiseltä kuulostavan yskän rinnalla. Työhuoneemme äänimaisema oli kuin rutosta kertovassa elokuvassa, mutta sitten toinen meistä ymmärsi lähteä kotiin potemaan. Se en ollut minä, koska eihän minua mikään vaivannut.
Todistaakseni tämän kävin töiden jälkeen kiipeilemässä surkeasti. Kävi ilmi, että edellisen kerran huomattava edistykseni johtui ilmeisesti siitä, että palatsin henkilökunta oli kääntänyt erään reitin otteet ylösalaisin, niin että niistä nykyään oikeasti sai kiinni. Lahoaivoisena en tietenkään ollut tajunnut tätä ennenkuin se osoitettiin minulle.
Piirtelin ja kirjoittelin lisää pelimateriaalia, kunnes Kaisa tuli käymään. Me tajusimme molemmat olevamme hieman ahdistuneita yhtäläisistä syistä: kummallakin on ihan hirveä kiire, aikataulut ovat aivan umpeenmuurattuja eikä hetkeäkään tunnu ehtivän vain olla. Kyllähän sitä kaikenlaista ehtisi, jos ei olisi typerää tapaa nukkua ainakin kuusi tuntia joka yö.
Keskiviikko, 18.8. 2004
Päivän linkki: The Coincidence Theorist's Guide to 9/11 Muiden ansioiden lisäksi mainitulla blogilla on mainio nimi ja tagline: "Rigorous Intuition - Because It Only Feels Like Paranoia"
Joskus ajatukset jäävät jumiin kiertämään pientä kehää. Minulle näin käy useimmiten unien vuoksi. Viime yönä näin unta jossa olin erään ihmisen sylissä, ja tuloksena sain tietenkin aivan valtavan ikävän, vailla mitään järkeä tai toteutumisen mahdollisuuksia. Pääsevätköhän ihmiset koskaan irti aiemmista rakastumisistaan, vai onko yksinomaan minussa tällainen vika?
Työpäivä ei riittänyt haikailuani karkoittamaan, mutta töiden jälkeen pääsin taas pelauttamaan Rising Apocryphaa, johon saatoin uppoutua. Teinitarinan tässä jaksossa oli omituisia monstereita, pöhköä juonittelua ja hahmojen välinen keskustelu, joka osui juuri siihen keskeisimpään pointtiin, jota kauan sitten tällä kampanjalla tavoittelin mutten tahtonut ääneen sanoa. Toivottavasti pelaajahahmot teinipelissä todella ryhtyvät tekemään asioita joista puhuivat.
Lisäbonuksena peli on nyt melkein saavuttanut sen pisteen, jossa sitä ei enää tarvitse pelauttaa mikromanageroidulla aikataululla. Jos saisin pelin etenemistahdin edes reaaliaikaa vastaavaksi, olisi se jo minulta huima suoritus.
Torstai, 19.8. 2004
Päivän kysymys: "Millä tavoin minä muka olen hullu?"
Viereeni nukkumaan jäänyt Kaisa heräsi lähes historiallisesti seitsemän aikoihin kuten minäkin. Herääminen yhdessä on paljon mukavampaa kuin erikseen - tavallisesti Kaisa ja minä olemme niin eri vuorokausirytmeissä, että vaikka hän nukkuisikin Merihaassa, hän ei herää tai ainakaan suostu liikkumaan tai puhumaan lähtiessäni työhön. Ei tästäkään varmaan tapaa tule.
Töiden jälkeen jatkui Warhammer, jossa sain pääasiassa istua sellissä, järkipuhua ja välillä huutaa. Hahmoni ylimielisyyttä ruokki mainiosti hänen lapsuudenystävänsä epäonnistunut yritys nukuttaa hänet loitsulla. Nyt hän on entistä vakuuttuneempi voittamattomuudestaan. Kannattaa olla järjettömän suuri ego ja paha asenne.
Perjantai, 20.8. 2004
Päivän oivallus: Historialliseen livepeliin valmistautuminen on kuin lukioaikana kokeeseen lukemista.
Poikkeuksellisen hiljaisen työpäivän kunniaksi raivasin työpöytäni siistiksi. Varsinainen sankariteko. Olin viimeksi nähnyt paperien, CD-ROMien, muistilappujen ja satunnaisen tietokoneryjän alla olevaa pöytäpintaa joskus vuonna 2002, ja puoliksi odotin löytäväni selluloosakerrostumien seasta lapun, joka kertoisi että jokin elintärkeä asia oli odottanut hoitamista puolitoista vuotta.
Kotona mnua odotti hevimeteliä. Unkarissa oleva Janos oli toimittanut minulle sikäläisen Stonehenge-bändin levyn, jota olin turhaan aina siitä lähtien kun sen pari kappaletta olivat päässeet teemamusiikiksi Bedtime Stories -pelikampanjaani. Levy sai minut vain tahtomaan lisää itälöheviä, se kun tuntuu paljon elinvoimaisemmalta kuin läntiset sukulaisensa.
Iltaa myöten valmistauduin Kaisan kanssa peliin. Taikan tekemän kaavun kanssa näytin aivan shakkinappulalta, vieläpä hahmooni sopivasti piispalta. Jos en pelissä muuta puuhaa keksisi, voisin aina liikkua paikasta toiseen diagonaalisesti, pysähtyä kulmittain tsaarin kanssa ja sanoa "shakki".
Puhuin myös Kharonin kanssa uudemman kerran puhelimessa. Kokemus oli hieman outo, tavallaan meillä oli yhä paljon ajatusmaailmallisia yhteyksiä, mutta toisesta kulmasta katsottuna olimme todella kaukana toisistamme. Minun näkökulmastani hän vaikutti luovuttaneen maailman pelastamisen suhteen, ja hänestä varmaan minä olin hylännyt akateemis-älylliset pyrkimykseni. Tai ehkä minä olen meistä kahdesta se ainoa tuomitseva holier-than-thou mulkku...
Lauantai, 21.8. 2004
Päivän aseistus: Sakset. Henkensä puolesta pelkäävälle papille ainoa käsiin sattuva teräase.
Kun ottaa huomioon, että olen roolipelannut 22 vuotta ja livepelannut 11 vuotta, saattaa tieto siitä, etten koskaan ole pelannut pappia olla hämmentävä. Vielä hämmentävämpi on varmaan tajuta, etten ole koskaan pelannut oikeaa velhoa ja vain todella harvoja maageja yleensäkään. Jotenkin minusta vaan tulee aina inhottava murhaaja tai eeppinen sankari.
Joka tapauksessa tänään astuin ensimmäistä kertaa koskaan hengenmiehen saappaisiin Kolmas Rooma -pelissä. Tietenkin hahmoni oli jumalaton, rietas, ahne ja häikäilemätön, mutta pappi nyt kuitenkin. Juonittelevat hahmot eivät minulle koskaan oikein istu, olen vähän liian suora ja impulsiivinen pelaamaan sellaisia hyvin. Yritin kaataa tsaarin ja saada vallananastajan tilalle, lopulta vaikka verilöylyn kautta. Mutta vaikka verilöyly olisi ollut Iivana Julman perinteiden mukaista, emme sellaista pelissä saaneet aikaan.
Peliasuni oli kaunis mutta mielettömän kuuma, ja Raatihuoneen kellarista happi oli taas loppua. Pelin jälkeen olin aika naatti, ja seuraavana päivänä olisi noustava puoli kahdeksalta.
Sunnuntai, 22.8. 2004
Päivän purnaus: En tahdo enää tehdä viikonloppuna töitä.
Ylös liian varhain, bussiin, Erikvallaan. Uupunutta odottelua, Angelin katsomista läppärillä. Pari lyhyttä luentoa, jotka vedin tottuneella rutiinilla ja ilman suurta inspiraatiota. Ruokaa - tai no, salaattia, kun en ollut tajunnut erikseen mainita että minua varten olisi kiva varata kasvisruokaa.
Lisää odottelua, lisää Angelia, bussilla takaisin Turkuun. Viisi tuntia haahuilua kahden 30 minuutin oppitunnin takia. Jos olisi auto, ei olisi noin vaikeaa. Mutta autoa en kyllä hanki.
Kuolettava väsymys jätti minut vasta käytyäni Tainan kanssa syömässä. Kiipeilemään emme silti jaksaneet mennä, eilisen pelin järjestäminen oli vienyt Tainalta voimat samoin kuin tutorointi minulta. Hengasimme väsyneinä Merihaassa puhumassa roolipeleistä, ihmissuhteista ja muusta hömpästä.
Kaisa ilmestyi myös paikalle illalla. Meidän piti alun perin katsoa Twin Peaksia, mutta sen sijaan sorruimmekin ilkeilemään toisillemme. Se oli kyllä viihdyttävämpää kuin mikään saippuasarjan katsominen.
Juuri ennen nukkumaanmenoa törmäsin uutiseen, että Edward Munchin Huuto-maalaus oli varastettu - tai yksi niistä ainakin. Huuto on mitä okkulttisin taideteos, se olisi varmasti hyödyllinen kenelle tahansa joka yrittäisi avata portin manalaan...
Maanantai, 23.8. 2004
Päivän vuosittain toistuva yllätys: Syksy on täällä, niin meteorologisesti kuin henkisestikin.
Masennus, ahdistus, kohta alkavan syysrutistuksen paine, tekemättömien töiden taakka, tyypillinen maanantai. Sentään sain aika hyvin kiinni parista projektista, jotka ehkä auttavat käyttäjiämme ja meitä selviämään syyskaaoksesta ja estävät alakuloisuuttani muuttumasta murhaavaksi raivoksi.
Pelageya-matskun deadline lähestyi, ja minä suhtauduin siihen zen-mestarin tyyneydellä. Kirjoitin ensimmäisen hahmoni oikeasti valmiiksi. Sitten päätin palkita itseäni ja unohtaa periaatteeni rahan syytämisestä Suurelle Saatanalle, ja menin katsomaan Chronicles of Riddickin. Karminen rangaistus seurasi välittömästi: elokuva oli aivan kauhea. Olin pitänyt sen edeltäjää Pitch Blackia aika näppäränä, ja tahdoin kovasti pitää tästäkin. Se vaan oli täysin mahdotonta, koska elokuvassa ei kertakaikkiaan ollut mitään mistä pitää.
Tiistai, 24.8. 2004
Päivän linkki: Exit Mundi - verraton kokoelma maailmanloppuskenaarioita
Matala syysfiilis jatkui. Töissä pysyin erossa käyttäjistämme ja työskentelin Hyödyllisen Projektini parissa. Tietenkin tielläni oli vastoinkäymisiä ja esteitä, ja eniten harmitti se, etten voinut edes korjata niitä itse vaan minun oli jatkuvasti häirittävä muita ihmisiä toimimattomuusvalituksillani.
Työn jälkeen kiivettiin. Olin onnistunut eilen ruokaa laittaessani haavoittamaan vasemman käden pikkusormea, ja haava teki välttämättömäksi laastarin käytön kiivetessä. Laastari taas eliminoi kaiken tarttumapinnan kyseisestä sormesta, ja ilman yhtä sormea kättä oli vaikea käyttää ja ilman kättä... Kiipeilyni ei siis ollut kovin vaikuttavaa, mutta haasteita ainakin riitti.
Lisää Pelageyan kirjoittamista, ainakin lauseen tai kahden verran. Keskittyminen oli jotenkin muualla.
Keskiviikko, 25.8. 2004
Päivän sähläys: Pizzeria Ritz ei muistanut jättää juustoa pois pizzasta, ei muistanut, että sanoin maksavani pankkikortilla, eikä tuntunut ymmärtävän, että emme tahtoneet puolentoista litran kokista pizzojemme kanssa. En usko käyttäväni heidän palvelujaan toista kertaa.
Sain viimein valmiiksi projektin, jonka tavoite on auttaa itseään jalkaan ampuneita kotikäyttäjiä korjaamaan virheensä. Saapa nähdä, auttaako tämä lainkaan työtulvaamme. Toivottavasti.
Jostain syystä omiin koneisiinsa viruksia saavat kotikäyttäjät saavat aina hermoni kireälle, ainakin silloin kun ne soittavat minulle ja itkevät etteivät tiedä mitään koneistaan eivätkä ainakaan osaa korjata niitä, miksei yliopisto auta? Yliopisto ei auta, koska yliopisto ei ole mikään kotikäyntejä tekevä atk-tohtori. Mutta ehkä uuden ohjeistuksen avulla käyttäjät osaavat korjata koneensa itse, tai edes paikata wintoosansa ilman erityisapua. Jeah. Ja ehkä Hollywood alkaa tehdä hyviä leffoja, Saddamin joukkotuhoaseet löytyvät ja puolueeton kansanäänestys valitsee minut Vuoden Päivänpaisteeksi.
Matkasin Kaisan ja Paavon kanssa Halisiin, jossa Riku kertoi meille viimeisimmästä roolipeliprojektistaan. Tulossa oli steampunk-peli nimeltään Musta aamunkoitto, ja me kehittelimme siihen hahmojen alkuja. Oman hahmoni pääasiallisena inspiraationa toimi Poguesin The Band Played Waltzing Matilda. Kokonaisuudessaan peli vaikuttaa varsin kunnianhimoiselta monine alakampanjoineen, toivottavasti se onnistuu hyvin.
Torstai, 26.8. 2004
Päivän pohdinta: Optimaalinen hautaamistapa
Aamu alkoi taas hyvin, kun maailman vapain maa osoitti taas miten vapaa se oikeasti on. Jotenkin sellainen pikkujuttu kuin mielenosoituksen kieltäminen sai minut heti pahalle tuulelle, varmaan koska todellisuudesta vieraantuneisuuden ja eksessiivisen roolipelaamisen vuoksi koen aina välillä olevani henkisesti newyorkilainen. Tyypillisen rationaalista.
Pakenin poliisivaltioahdistusta ja lahjattomia soittajia tekniseen näperöintiin, ja ryhdyin availemaan vanhoja Apple-koneita joille minun oli määrä tehdä asioita. Se olikin varsin rentouttavaa.
Pelageyan kirjoittaminen pääsi loppusuoralle, mutta aivan valmiiksi en vielä hahmojani saanut. Taina ilmestyi kokkaamaan kanssani, ja ruuan jälkeen suuntasimme Cosmiciin. Kahvila oli melko tyhjä, opiskelijat eivät olleet vielä palanneet kaupunkiin. Läsnäolijoiden kesken puheltiin free speech zoneista, tulipaloriskeistä ja hautaustavoista. Haudattujen arkkujen kannen rikkominen pari päivää (?) hautajaisten jälkeen tuli joillekin läsnäolijoille yllätyksenä. Minua tämä käytännällisyyden voitto hengellisyydestä on aina huvittanut, kaksin verroin enemmän koska sen suorittaa kirkko. Toisaalta minua ei kiinnosta juuri lainkaan, mitä minun tai kenenkään ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen, sen enempää kuin mitä jonkun ihmisen satunnaisille henkilökohtaisille tavaroille tapahtuu. Ruumis on minulle paikka jossa asun, ei sen enempää.
Illalla katsoin vielä Kaisan ja Paun kanssa jakson Twin Peaksia. On synti ja häpeä katsoa näitä vain yksi kerrallaan, mutta aamuherätys on kauhea.
Perjantai, 27.8. 2004
Päivän japani: "Watashi no uchiro ni ninja-san ga arimasu." (Takanani on ninja.)
Ainakin kahden asian deadlinet kolisivat tänään suoraan päin - yksi töissä, yksi "vapaalla". Kohtasin molemmat epätyypillisellä tarmolla, ja jopa onnistuin suoriutumaan näiden vaatimuksista. Yliopiston uuden spammitorjunnan käyttöönottoilmoitus tuli valmiiksi (joskaan ei välttämättä kovin kauniiksi), ja Pelageyan hahmot valmistuivat nekin.
Paiskattuani viimeisenkin scifihahmoni pelin tietopankkiin oli voitonriemuinen olo. Sen kuitenkin sabotoi lähes täydellisesti tieto huomisista töistä. Ajatus siitä, etten voisi alkaa viettää viikonloppua oli harvoin ollut näin ahdistava. Jahka tämän syksyn opetusvelvollisuuksista selviän, vietän kyllä yhden oikein kunnolla pidennetyn viikonlopun, vaikka sitten olisi yliopistolla millainen kriisi ja kaaos käynnissä.
Kaisakin tuli illalla käymään. Tarkoituksemme oli katsoa Twin Peaksia, mutta sen sijaan angstasimmekin toisillemme töidemme paineista, ja puhuimme pöhköä japania. Kysymykseen "Mikä on tämän ruuan pointti?" ei varmasti voi vastata kuin "mikä oli tuon kysymyksen pointti?"
Lauantai, 28.8. 2004
Päivän opettavainen tarina: "Perinteen mukaan opiskelijalla on korppu. Yksi korppu. Hän ei koskaan hanki toista. Tällä yhdellä korpulla hän säilyttää elämäntyötään. Ja jossain vaiheessa vuosien opiskelutaipaleen aikana tämä korppu menee rikki."
Aamun myötä katkeruuteni työpäivästä viikonloppuna oli haihtunut. Se olikin hyvä, koska eilisen spammintorjuntailmoituksen myötä työpostilaatikossa oli kaikenlaista tauhkaa josta oli hyvä hankkiutua eroon jo ennen maanantaita. Aloitin työnteon ennen yhdeksää, ja puolentoista tunnin jälkeen suuntasin viimeiselle tutorleirilleni.
Olen selvästikin tehnyt tutorkoulutusta liian monta vuotta - voisin vaikka vannoa, että yksi muista paikallaolleista kouluttajista on kopioinut kosmisen luennointityylini. Eiväthän oikeat ihmiset sano "on suurta viisautta tehdä x"? Täytyy varmaan seuraavaksi ryhtyä puhumaan kuin Buffy jos haluan pitää esiintymiseni tuoreena. Sain pitää saman oppitunnin neljä kertaa peräkkäin, ja viimeinen otos alkoi jo mennä aidon hysteeriseksi, kun sekä minä että yleisöni olivat varsin puutuneita.
Muuten käytin päiväni rentoutumalla vanhojen Daredevil-sarjisten parissa. Vastikään olin saanut 300 numeroa lehteä imuroitua koneelleni, ja elämäni aikana olen käyttänyt niin massiivisia rahasummia Marvelin sarjakuviin, etten edes saanut tunnontuskia pahasta piratismista. Nyt ryhdyin viimein uppoutumaan melkein-kaimani historiallisiin seikkailuihin - aloitin numerosta 1, vuodelta 1964 tai jotain. Kuten yleensä varhaisissa Marvel-tarinoissa, aivan alku on melko sietämättömän kamalaa, mutta parissakymmenessä jaksossa taso nousi jo niin korkealle, että lehteä alkoi lukea mielellään. Maltan tuskin odottaa Kiirastuli-tarinaa jossain lehden 200 kieppeillä.
Sunnuntai, 29.8. 2004
Päivän korjaus: Toissapäivän japaninkielisessä lauseessa verbin pitäisi kuulemma olla "imasu" eikä "arimasu", sanoi kissa.
Vanhojen Daredevilien lukeminen tarjosi hämmentävän vilkaisun Yhdysvaltain populaarikulttuurin historiaan. Supersankareiden ja saippuaoopperan lisäksi sarjakuvassa vilahti Vietnamin sota, hipit, rauhanliike, mustat aktivistit, kommunisteja vihaavat ääripatriootit ja moni muu 60/70-luvun taitteen amerikkalainen ilmiö. Kuvittelin Marvelin sarjakuvien pyrkineen pysymään kaukana kaikesta poliittisesti latautuneesta, mutta tuohon aikaan politiikkaa ei kai vaan päässyt pakoon, ainakaan hahmoilla jotka toimivat suurkaupungin arjen keskellä.
Supersankarit ovat tavallisesti olleet juuri status quon puolustajia ja yleisesti kannatettujen arvojen mittareita. Lakimiehestä kertova Dareveil oli mainio esimerkki tästä. Sarjakuvassa vuodelta 68 amerikkalaiset sotilaiat Vietnamissa ovat urheita sankarihahmoja, ja vieraileva supersankari puhuu heistä "kansakuntamme parhaimpina". Kahta vuotta myöhemmin pitkätukkaiset aseistakieltäytyjät esitetään sankareina, ja DD puolustaa heitä oikeudessa hullua nurkkapatrioottia vastaan.
Lievätkö supersankarisarjakuvat inspiroineet minua, kun kiipeilemässä käydessäni keksin erään hämmentävän reittivariaation, jota ylös pääseminen edellytti otteesta toiseen loikkimista, sivuttain yhtä lailla kuin ylöspäin. Pompin seinällä kuin Hämähäkkimies ja nautin menosta valtavasti.
Maanantai, 30.8. 2004
Päivän sitaatti: "What are you staring at? Didn't you ever see a soaking wet Spider-Man before? I hope you don't want my autograph. The way my luck's been running, I'd probably stick myself with the pencil point and end up with blood poisoning."
Yhdeksän tuntia töitä kuluttivat minut koko lailla loppuun. Yritin niiden jälkeen lukea vakavaa tieteiskirjallisuutta, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä palasin sarjakuvahistorian pariin ja aloitin vanhojen Hämähäkkimies-sarjakuvien lukemisen aina klassisesta vuoden 1962 Amazing Fantasy #15:a alkaen.
Hämähäkkimies lähti lehtenä käyntiin huomattavasti nopeammin kuin Daredevil, varmaan koska hahmo osui kohdalleen heti ensiesiintymisellään eikä sarvipään uran alkuaikojen kaltaista nolostuttavaa oikean tyylin hakemista tarvinnut olla. Lisäksi Peter Parkerin elämän teinisaippuaooppera oli paljon hauskempaa seurattavaa kuin Matt Murdockin tylsä romanssinalku sihteerinsä kanssa. Hämiksessä myös päätön dialogi toimi paljon paremmin, ja itse asiassa hetkittäin se saavutti suorastaan nerokkaita huippuja.
Ei ihme, että Hämis on legenda. Kuinka kukaan voi olla rakastamatta supersankaria, jolla on yhtä huono tuuri kuin Jaska Jokusella ja joka puhuu kaiken aikaa sarjatulivauhdilla aivan mitä mieleen juolahtaa vain peittääkseen valtavan ahdistuksensa ja masennuksensa?
Tiistai, 31.8. 2004
Päivän lyriikka: "Shout / Shout / Let it all out / These are things I can do without / Come on / I'm talking to you / Come on" (Tears for Fears, Shout)
Työpäivä oli varsinainen painajainen: kiire oli jatkuvasti, mutta en tehnyt mitään kiinnostavaa, kunhan toistelin kävijöille samoja yksinkertaisia lauseita ja toimin kumileimasimena. Yhdeksän ja puoli tuntia raadettuani lähdin viimein kotiin, tai ainakin syömään Hanen, Jorin, JD:n ja Riikan kanssa.
Thairuuan jälkeen seurue livahti Merihakaan, jossa yritin saada ihmisiä innostumaan toimistopöydästäni. Halusin eroon mokomasta viemästä tilaa huoneestani, ja kuinka ollakaan, kiinnostusta nähtävästi oli. Illalla aina yhtä vauhdikkaasti liikkuva Hane tulikin hakemaan tiskin kotiinsa, ja jätti jäljelle kauniin tyhjän tilan.
Pinosin ylijäänyttä roinaa kirjahyllyyni, ja totesin, että tavarani mahtuivat siihenkin. Luopumisen ilosta juopuneena heitin annetaan.net:iin ilmoituksen vielä groteskista toimistotuolistani siinä toivossa, että joku senkin veisi pois.
Päässäni soivat Tears for Fearsin sanat turhista asioista. Päivä päättyi kaikin puolin hilpeämmin kuin oli alkanut.
