Huhtikuu 2004: Legendoja
Torstai, 1.4. 2004
Päivän steampunk-härveli: Valtavan kokoinen höyryveturi
Käytyämme teknologiamuseossa ja ruokakaupassa totesin kaipaavani loppupäivän lepoa. Jo ehjä jalkanikin oli alkanut valittaa käveltyjen kilometrien määrästä, mutta Kaisan kanssa lomaileminen onkin yleensä työntekoa rankempaa. Normaalina työpäivänä teen vain 8 tuntia töitä, mutta Kaisa on täysin kykenevä kiertämään vieraassa kaupungissa 16 tuntia päivässä ainakin viikon ajan.
Vietin aikani jännittävästi katsomalla animea ja yrittämällä murtautua Kaisan asuntoon kuuluviin langattomiin verkkoihin.
Perjantai, 2.4. 2004
Päivän luonnonmuodostelma: Ahtaan kaivoskäytävän pohjalta syvyyksiin kiemurteleva kirkkaan veden täyttämä kuilu. Tietokonepelissä sinne sukellettaisiin etsimään salaisuuksia. Tosielämässä se oli pelottavimman näköisiä loukkoja, joita vastaan on tullut.
Nousimme luonnottoman aikaisin ottaaksemme junan hassun nimiseen pikkukaupunkiin. Kutna Hora (tjsp) piti sisällään varmaan Keski-Euroopan hevirokeimman paikan: kirkon jonka sisäpuoli oli koristeltu muutaman tuhannen ihmisen luilla. Älytöntä. Mesta oli kuin saatanahevarin olohuone ja saatoin hyvin kuvitella, että sen oli perustanut aikarepeämän kautta menneisyyteen pudonnut metallisti.
Paikan toinen kiintoisa attraktio oli kaupunginalainen hopeakaivos. Kiertokäynti oli tsekinkielinen ja mukamas jo täynnä, mutta me silti manguimme itsemme mukaan. Kypärä päähän, taskulamppu käteen ja alas käytävään vaan. Kymmeniä metrejä maan alla, puolitoista metriä korkeassa ja 40 senttiä leveässä kiviluolassa kiemurrellessani tsekkiläisen koululaisen ja Kaisan välissä, ymmärtämättä sanaakaan kaukaa edestäpäin kuuluvasta oppaan molotuksesta aloin kokea klaustrofobian kouraisuja ensimmäistä kertaa vuosiin. En koskaan kuvitellut kärsiväni suljetun paikan kammosta. Silti mutkittelevassa käytävässä joka tuntui käyvän koko ajan ahtaammaksi ja jossa ei mahtunut kääntymään eikä voinut muutenkaan tehdä mitään muuta kuin puskea eteenpäin tajusin, ettei jokin tylsä osa minusta ollenkaan arvostanut paikan mieletöntä päheyttä.
Selvisimme kylmän kiven sisästä takaisin auringonvaloon, ja palasimme lopulta Prahaan. Illalla tarkoitus oli vielä lähteä bilettämään, mutta ratikassa joku yritteliäs itäeurooppalainen suoritti globaalin ekonomian tasapainottamista varastamalla lompakkoni. Lentolippuni ja passini sentään jäivät minulle, mutta päätin silti jäädä loppuillaksi kotiin kuolettamaan luottokorttini ja tekemään tappioanalyysia.
Rahalliset menetykset jäivät varsin vähäisiksi, kiitos täkäläisen leikkirahan. Olisin voinut Prahan taloutta kyllä tukea mieluummin itse. Penteleen varas kuitenkin käyttää kaikki rahat kokikseen, Philip Morrisin tupakkaan ja amerikkalaiseen roskaviihteeseen. Opinpa pitämään parempaa huolta omaisuudestani.
Vasta tehtyäni ilmoitukset tajusin, että lompakossani oli kaiken muun ohella ainakin kahden livepelihahmoni henkilöllisyystodistukset, joista ainakin toinen oli aika ammattimaisen näköinen. Mitähän pirua varkaat niistä ajattelivat?
Viikonloppu, 3-4.4. 2004
Ajankohdan lintu: Huuhkaja. Se istua möllötti orrella ja vähät välitti alapuolella pyörivistä turisteista. Kuten suomihiphoppari voisi sanoa, se oli tosi kivi.
Finansiaalinen vastoinkäyminen pudotti minut luottokorttia ylimielisesti heiluttelevasta juppituristista kengännauhabudjetilla eläväksi reppumatkalaiseksi. Totta puhuen koin olevani enemmän oma itseni sellaisena. Metsästin mahdollisimman halpaa ruokaa ja yritin tavata katukeittiöiden tsekinkielisisiä ruokalistoja kasvisvaihtoehtoja etsien. Kuuntelin ilmaista bluesia livenä.
Sunnuntaina kiertelin Kaisan kanssa vanhan keskustan jännittävän näköisiä katuja. Umpikujaan päästyämme kiipesimme matalan aidan yli toisella puolella olevaan portaikkoon, ja löysimme itsemme sokkeloisesta puutarharyppäästä. Paikka oli kuin Escherin maalaus jota joku oli vähän oikaissut saadakseen sen sopimaan kolmeen ulottuvuuteen. Kävi ilmi, että olimme juuri livahtaneet maksamatta Prahan linnan alapuolisiin puutarhoihin.
Illalla, kun vielä haahuilimme Kaarlen sillalla ja sen lähistöllä, tajusin että olin todella oppinut pitämään Prahasta. Voisin oikein mielelläni käydä täällä toistekin. Ei ihme, että paikka tuntuu olevan täynnä ulkomaalaisia - varmaan monet muutkin ajattelevat samalla tavoin.
Maanantai, 5.4. 2004
Päivän lentokoneen ikkunasta nähty kohde: Tuulivoimalat. Kauniita, valkoisia, korkeita, symmetrisiä ja ekologisesti erinomaisia.
Järjettömän varhaisesta lähtöajasta huolimatta Kaisa saattoi minut lentoasemalle. Se oli kiltisti tehty, koska yksinäni olisin luultavasti onnistunut menemään aivan täysin hukkaan.
Sosiaalisesti matkani oli mennyt jotenkin vastoinpäin kuin olin olettanut. Minä ja Kaisa olimme aluksi suhtautuneet toisiimme vaikeasti, mutta sitten olimme taas kumpikin tulleet siihen tulokseen, että toinen on rakas ja tärkeä. Jos olisin enemmän ikävöivää tyyppiä, olisi lähtö varmaan ollut todella hankala. Nyt en jäänyt yksinäisyyttäni pohtimaan, vaan uppouduin kirjaan paluulennon ajaksi.
Kotona Mike oli vuorostaan lähdössä Saksan, Tsekin ja Itävallan suuntaan, ja Taika oli ilmeisesti muuttanut hänen tilalleen. Minulle ei koskaan kerrota mitään.
Tiistai, 6.4. 2004
Päivän kirja: Joseph Wambaughin Lines and Shadows, pähkähullu tilitys San Diegon poliisin yrityksestä partioida Meksikon raja-alueella.
Fanipostini seasta löytyi näkemys.
Yllättäen reaktioni olikin jotakuinkin kaivatun lainen, parilla hienosäädöllä. Pois se minusta, etä olisin kokenut suunnatonta raivoa siitä, että tuntuvasti köyhemmän valtakunnan asukki ryövää rikkaan turistin. Silti kuvittelin, että rahat olisivat tulleet paremmin käytetyksi minun toimestani. Itse kun yritän olla vastuullinen matkailija, ostaa paikallisia tuotteita ja tukea paikallisia palveluita.
Epäilen, että varastetut rahat eivät menneet pelkästään tsekkiläiseen olueen tai paikallisen ravintolahenkilökunnan palkkoihin, vaan että ne päätyivät monikansallisille yrityksille. Ja luulenpa, että ne olivat varkaallekin ylellisyystuote eivätkä elinehto. Saatan toki olla väärässäkin. Hyvällä onnella minut ryösti Prahan Robin Hood, joka ostaa saaliillaan leipää ja luomulihatäytteisiä pullia varattomille.
Tsekkiläiselle poliisille en ollut saanut rikosilmoitusta tehtyä, mutta tämä johtui enemmän kielieroista kuin solidaarisuudesta taskuvarkaita kohtaan. Kotipuolessa jouduin tänään juttelemaan poliisille, koska varastetun tavaran joukossa oli dokumentteja jotka tahdoin uusia, ja tätä varten minun oli selitettävä lompakkoni kohtalo. Kävi ilmi, että rikosilmoituksen saattoi nykyään tehdä netissä. Kätevää.
Muuten käytin lomaltapaluun jälkeisen päiväni nauttimalla oikeasta suihkusta, toimivasta vessasta ja hyvästä kirjasta. Olisin mielelläni lisännyt tuohon vielä "ilmaisen netin", mutta nähtävästi ei-kenenkään-suosikkipuhelinyhtiö Aurrrria oli taas onnistunut sotkemaan dsl-yhteytensä ja tuloksena Merihaan ulkomaanliikenne oli äärimmäisen nykivää. Näin meillä sivistyneessä maailmassa.
Keskiviikko, 7.4. 2004
Päivän uhkaus tai lupaus: "Tämä tietää orgioita!"
Huolimatta pahoista aavistuksistani työssä mahdollisesti vallitsevan kaaoksen suhteen pöydälleni kertynyt ongelmapino oli varsin pieni. Näköjään tämän tilanteen saavuttamiseksi on skipattava sekä maanantai että tiistai.
Roikuin töissä myöhään pääasiassa, koska kotona ei ollut mitään kiintoisaa puuhaa. Leikin Virtual PC:llä, kävin Taikan ja Tommin kanssa kaupassa ja olin yleisesti hyödytön.
Torstai, 8.4. 2004
Päivän pieni ilo: Minulla on taas pankkikortti
Kello kahdeltatoista pääsin katsomaan Petoa silmästä silmään. Suuren, niljakkaan käärmeen, monipäisen möyrivän hirviön, puhelinyhtiö Aurian edustajat kävivät palaveroimassa, ja minä sekä muut Oikeuden soturit pääsimme sylkemään heitä kasvoihin ja käskemään heitä palaamaan siihen pimeään kuiluun josta olivat nousseetkin. Tai ainakin melkein.
Yritykset saada Condi Ricen tunnustukset näkymään tietokoneella eivät oikein toimineet (enkös jo ladannut Real Playerin tätä varten kerran?) joten siirryin suosiolla Cosmiciin. Pääsiäisloman kunniaksi Turussa oli käymässä mitä merkillisintä vipeltäjää, joiden kanssa heitettiin häpeällisen nörtähtävää juttua ircistä ja vanhoista tietokoneista. Juttelut sekavista eurooppalaisista kaupungeista ja hiphoppareista olivat sentään vähän elämään viittaavampia.
Join sopimattoman paljon alkoholia (ainakin omilla mikroskooppisilla standardeillani) ja sain vaivan palkaksi pääni kipeäksi. Sen kunniaksi löpisin Taikan kanssa yömyöhään sekavia.
Pitkäperjantai, 9.4. 2004
Päivän vältetyt hommat: Pelin kirjoittaminen, ääninäytteleminen, pyykinpesu, toisen pelin kirjoittaminen, sähköposteihin ja tekstiviesteihin vastaaminen, lasi- ja metallipurkkien ulos vienti, salaliittoteoriointi...
Yritin kirjoitella pelimateriaalia ja tehdä muita satunnaisia rästihommia, mutta luovuus ja aikaansaavuus eivät vaan onnistuneet. Niinpä haaskasin päivän kaikkeen turhaan, kuten vanhoihin tietokonepeleihin. Kieltämättä pelkkään laiskotteluun käytetty päivä oli ihan tervetullut, mutta kovin monta tällaista ei kehtaisi viettää, puuhaa kun kuitenkin on tarjolla.
Lauantai, 10.4. 2004
Päivän satunnainen ajatus: Jos hymiöiden sanotaan korvaavan kehon kielen, äänenpainot ja ilmeet, onko silloin normaalia oletettaa, etteivät esim. Aspergerin syndroomasta kärsivät ja muut ilmaisuvaurioiset käytä niitä? Ainakin yksi tuntemani tällä tavoin diagnosoitu ihminen käyttää paljon hymiöitä, muut eivät.
Jotta päivä olisi edes vähän eilistä produktiivisempi, lähetin heti aamusta sähköpostin kinttuvälskärille. Keväällä kantapäätäni oli ollut tarkoitus vilkaista, ja tahdoin kysyä, uskaltaisinko lähteä jo risoine käpälineni kiipeilemään. (Virheistä oppiminen, mitä se on?)
Travelleriakin tuli taas pelattua. Normaalille pelaajahahmoporukalle vastakkainen käyttäytyminen jatkui, kun yksi pelaajahahmoista yritettiin ilmeisesti raiskata, ja tämän jälkeen pari muuta hahmoa näki paljon vaivaa pelastaakseen wannabe-päällekarkaajan lynkkaukselta. Pääsin kotiin vasta aamuyöstä.
Sunnuntai, 11.4. 2004
Päivän egonsilitys: Väite, että jos olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana muuttunut, se on ollut vain parempaan suuntaan. Käy vastoin muilta tahoilta kuultua näkemystä, joiden mukaan olen tullut vain vuosi vuodelta sietämättömämmäksi ja epämiellyttävämmäksi.
Ääninäyteltyäni Kravenia etsin verkosta Spider-Man 2:n uuden trailerin, ja olin aivan naurettavan haltioissani siitä. Tarvitsin kipeästi supersankariviihdettä, joten juoksin Film Towniin ja vuokrasin Hulkin. Sitten istuin Taikan ja hänen visiitillä olevan veljensä kanssa katsomaan sitä.
Hulk oli saanut heikohkot arvostelut, mutta ainakin minuun elokuva teki erinomaisen vaikutuksen. Se uskalsi ottaa itsensä vakavasti, ja tuloksena tuntui hienolta ja intensiiviseltä. Mättöä ei ollut älyttömästi, mikä oli oikeastaan vain hyvä asia, mutta se vähä mitä oli näytti todella henkeäsalpaavalta.
Hulkin jälkeen katsoin vielä Taikan kanssa eXistenZin. Sitten juutuimme taas pitkälliseen jutteluun, kuten olemme tehneet monena muunakin päivänä tällä viikolla. Mitenkähän tulen arjen taas alkaessa pääsemään töihin kahdeksaksi?
Maanantai, 12.4. 2004
Päivän italozombieleffa: Nightmare City. Vaikka se toteuttaakin kaikki zombie-elokuvien säännöt, en voi silti suositella sitä muuna kuin kalkkunana.
Nähtävästi olen sekä live- että pöytäpelin kirjoittamisen suhteen jumissa. Hitto. Pitäisi varmaan vaan pelauttaa jotain, jotta luovuus alkaisi taas toimia oikein.
Tiistai, 13.4. 2004
Päivän fiilis: Kuin joulua odottavalla penskalla, jos joulupukki olisi arvaamaton psykopaatti joka saattaisi joko antaa lahjoja tai lyödä kirveellä.
Tänään viimein toden teolla tajusin, että Amber olisi aivan pian, ja että minä pääsisin toden teolla pelaamaan Benedictiä. Innostustani oli hetkittäin vaikea pitää pullossa. Vaikka en olekaan elänyt Amber-kirjojen kanssa kuin pari vuotta, on Amberin ruhtinaiden asemestari kiivennyt henkilökohtaisessa legendagalleriassani hyvin korkealle, ja tilaisuus päästä oikeasti pelaamaan häntä livepelissä on sekä kiehtova että hyytävä.
Benedict on liikoja valehtelematta maailmankaikkeuden kovin jätkä, viileä, laskelmoiva ja mielettömän vaikuttava. Hänen saappaisiinsa astuminen ei tule olemaan helppoa - haluan päästä hahmoon sisään hyvin, mutta haluan saada myös muut hahmot pelissä kokemaan, että heidän keskuudessaan kävelee nyt ylpeä jumala. Haluan olla uskollinen lähdemateriaalille, ja silti kyetä pelaamaan siten kuten itse tahdon - hahmon mielenliikkeisiin uppoutumalla, ulkoisen maailman unohtamalla. Kuulostaa kyllä Benedictiltä, mutta homma saattaa sittenkin olla liian iso minulle. Tämä on vähän kuin joku olisi heittänyt eteen Hämähäkkimiehen trikoot ja todennut, että pelaapa tuota.
Käytin liioittelematta koko illan pelivalmisteluihin. Näihin sisältyi Amber-kirjojen lukemista, trumppien suunnittelemista, pelimateriaalin omaksumista ja mielen muhkuroiden takomista amberiitille sopivampaan sileyteen.
Keskiviikko, 14.4. 2004
Päivän askartelutarvike: Pentel Roll'n Glue
Livepelivalmistelut jatkuivat, tällä kertaa trumppien valmistamisen muodossa. Vaikka askartelutaitoni ovat ala-arvoiset, sain aikaan aivan mukavan näköisiä pelikortteja.
Eräässä kohdassa iltaa tulin huijatuksi katsomaan televisiota. Olin täysin ehtinyt unohtaa, että on olemassa mainoksiksi kutsuttu asia, varmaan koska tosiaan katson töllöstä muuta kuin omia leffoja noin kerran vuodessa. Mainokset sattuivat silmiin, korviin ja aivoihin. Olin oikeastaan tyytyväinen tähän, kuvittelin että useimmat ihmiset suhtautuvat mainoksiin turtuneella tylsistyneellä. Ainakin muistan itse joskus viisitoista vuotta sitten saaneeni paljon lievempiä vastareaktioita, enkä usko että telkkarin mainokset ovat merkittävästi huonontuneet.
Torstai, 15.4. 2004
Päivän sitaatti: "Vähemmän vaatteita, enemmän piirtämistä." Sitähän minäkin.
Kolme vähän vajaan kuuden tunnin yöunta putkeen alkoi tänä aamuna jo tuntua. Ennen Amberia on pakko nukkua ainakin yksi yö kunnolla, tai ruhtinas Benedict saattaa puhua todella sekavia, osoittaa kerrassaan jäljittelemätöntä sotastrategiataitoa ja kuukahtaa neuvottelupöydän ääreen. Töissä saatoin onneksi koomata puhelinpäivystyksessä, ja puhelujen aikana oli helppo askarrella seuraavaa trumppisatsia. Päivä oli todella hiljainen, ja väsymys ei oikein tehnyt mahdolliseksi keskittymistä mihinkään ajattelua vaativaan.
Töistä päästyäni singahdin bussiin ja matkustin Paun kanssa maaseudulle Piikkiöön katsomaan sikäläistä nuorisotaloa ja selvittämään sen sopivuutta pelipaikaksi. Minun projektiini se ei kelvannut, mutta Paulle kylläkin. Piikkiön jälkeen kävimme vielä testaamassa Cosmicin viereen kohonnutta pizzapaikkaa ennen illan pääohjelmaa.
Tällä viittaan tietenkin vihdoin valmistuneeseen Benedictin pukuun, jonka Anna toimitti minulle. Kelta-oranssi-ruskeat fantsuvermeet saattavat kuulostaa naurettavilta, mutta Arioch! miten ne sopivat päälleni täydellisesti. Koin kasvavani kymmenen senttiä pituutta ja saavani selkärankaani terästä kun puin asun ylleni. Suorituspaineeni jumalan pelaamisesta ihmisten keskuudessa vähenivät huomattavasti. (Lisäksi Cosmicissa, vaikken ollut edes puvussani, Vesa kysyi trumppejani läpi käydessään Benedictin kuvan nähdessään "pelaatko tuota?")
Loppuilta sujui roolipelaajien sukujuoruilun ("muistatkos sen ja sen hahmon? se on nykyään ison firman toimitusjohtaja." - "mä tiesin aina että se menisi pitkälle.") ja poliittisen vainoharhailun merkeissä. Mieleni oli peliä edeltävässä epävakauden tilassa, ja olisin mieluusti jäänyt kahvilaan nauttimaan olostani, mutta halu hyvään yöuneen ajoi minut kotiin ennen puoltayötä.
Perjantai, 16.4. 2004
Päivän muistokirjoitus: iraqwar.ru on poissa. Sivusto muistetaan viime vuotisen sodan aikaisesta erinomaisesta uutisoinnistaan - yleensä mitä iraqwarista luki, löytyi BBC:ltä seuraavana päivänä. Kaipaamaan jää suuri joukko salaliittoteoreetikkoja, yhdysvaltavihamielisiä aktivisteja, uutisnarkkareita ja muita maailman viimeisiä toivoja.
Seitsemän tuntia unta tuli todella tarpeeseen. Töistä selvittyäni aloin uppoutua tosissani Benedictin hahmomateriaaliin, ja ahdistus ja paniikki palasi päälleni. Muistettavaa oli älyttömästi, ja joutuisin käytännössä pelaamaan ainakin kahta mutkikasta tilannetta yhtäaikaa. Benedictin vakuuttavuuden ylläpitäminen tulisi olemaan pienin ongelmistani.
Iltakahdeksan aikaan pääsin Annan kanssa junaan. Sain yömajoituksen Annan sukulaisen asunnosta Pasilassa, ja ehdimme vihdoin puhua hahmojemme historiasta ja kanssakäymisestä falafelin ja juomien ääressä. Nukkumaanmeno sentään onnistui jossain määrin järkevässä ajassa.
Lauantai, 17.4. 2004
Päivän sitaatti: "Then there was Benedict, tall and dour, thin; thin of body, thin of face, wide of mind."
Aamulla nouseminen on vaikeaa. Uni on ollut lyhyt, kaupat olivat eilen menneet kiinni ennenkuin olimme ehtineet niihin, ja mitään aamiaista ei oikein ole. Ajatukset ovat pelissä. Olen äärimmäisen hermostunut.
Yhytämme Taikan ja Sannan pelipaikalle menevässä bussissa. Pelitilassa parveilee sankka joukko enimmäkseen minulle tuntemattomia pelaajia. Normaalisti vieraassa seurassa pelaaminen ei pelota tai ahdista, mutta nyt kaipaan tuttuja kasvoja. Kaivan kannettavani esiin ja luen uudestaan hahmoani. En tule ikinä muistamaan tätä koko materiaalia. Sentään tekemistäni trumpeista pidetään.
Olen haluton pukeutumaan pelivaatteisiini. Muistan edellisessä tämän maailman pelissäni Teemun saapuneen paikalle Benedictinä kesken lordikongressin, ja hänen sisääntulonsa pysäyttäneen kaikki hetkeksi. Tajuan lopulta, että tässä pelissä niin ei vaan voi tehdä, ja vedän keltaiset vermeet ylleni. Olen Avalonin suojelija alusta alkaen.
Lopulta peli alkaa. Olen kauhuissani. Minun on oltava legenda. En tiedä näkyykö kammoni ulos. Puhun vähän, liikun nopeasti paikasta toiseen, tartun asioihin, jaan määräyksiä. Tulee kriisi. Tulee toinen kriisi. Tulee kriisejä ja katastrofia toistensa perään, nopeammin kuin minä tai väkeni ehtii niihin reagoida. Vaikka tämä on valtavan ahdistavaa, se on jotenkin myös hyvä asia. Paniikkini kohdistuu esiintymiseni asemasta päätöksiini. En tahdo tehdä typeriä virheitä.
Jossain vaiheessa alan päästä tilanteen niskan päälle. Reaktioni tilanteisiin löytävät mahdollisuuksia voittaa vaikeutemme. Neuvottelen vihollisteni kanssa, ja kun tajuan heidän pelkäävän minua ja perhettäni totean heille, että pidän heitä nyt liittolaisinani ja heidän on parempi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Viritän inhottavan ansan joukkiolle, joka tuntuu tahtovan kaapata erään alaiseni. Kuljen varjojen läpi vilkaisemaan maahani hyökkäävää armeijaa, katson kolmessa minuutissa miten se toimii ja laadin parhaan mahdollisen strategian ajaa se parkuen pakoon.
En tiedä vieläkään, teenkö hyviä päätöksiä, mutta teen sentään jotain. Ihmiset poistuvat tieltäni kun harpon paikasta toiseen, minä en edes kiinnitä heihin huomiota jos en tahdo nimenomaan heistä jotain. Kumma kyllä näennäisen tunteeton hahmoni viettää jopa hieman haavoittuvamman hetken puhellessaan äitinsä kanssa.
Kun peli päättyy, osa minusta ei haluaisi lopettaa. Koen vasta olevani pääsemässä vauhtiin tämän vyyhdin selvittämisessä. Kuitenkin on valtava helpotus voida taas hymyillä ja suhtautua ihmisiin kavereina eikä pelinappuloina. Benedictin maneerit rapisevat minusta nopeasti samalla kun vaihdan siviilivaatteisiini ja heitän tavallista pelinjälkeistä läppää.
Hahmon tunne- ja ajatusmaailman pelaaminen on aina ollut minulle tärkeintä, mutta tajuan myös, että kun hahmo on Benedictin tavoin kirjoista ja aiemmista peleistä tuttu, on kriittistä pelin kannalta saada myös hänen antamansa vaikutelma oikein. Ilmeisesti olen tässä onnistunut, koska pelin jälkeen monet tulevat sanomaan, että olin aivan mielettömän vaikuttava. Olen todella hyvilläni tästä. Pelinjohtaja Teemu vihjaa, että tein joitain tyhmiä virheitä, mutta se on ok, niitä Amberin asemestari teki kirjoissakin. Hän on täydellinen taistelija ja sotapäällikkö, ei etsivä tai diplomaatti. Virheetkin ovat osa häntä.
Suuntaan parin mutkan kautta baariin sekalaisen pelaajajoukon kanssa. Pelaamisen aiheuttama kauhu alkaa väistyä, ja tilalle tulee voitonriemuinen olo. Olen onnistunut, ainakin jollain tasolla. Sain pelata sankariani, eikä se ollut hirvittävä katastrofi. Ja vaikka tämä oli vaikeimpia pelikokemuksiani koskaan, se oli myös palkitsevimpia. Tahdon lisää. Tahdon lisää vaikeuksia, tahdon takaisin hahmoon jota pelatessa oli jatkuvasti pakko yrittää keskittyä ainakin viiteen asiaan yhtä aikaa ja todella panostaa kaikkeen mitä teki sataprosenttisesti.
Jutut baarissa ovat enimmäkseen täysin älyvapaita. Tarjoan pelinjohtajille juotavaa, samalla kun lasken asioita jotka menivät täysin oikein. Pelasin fyysisesti melko aktiivista ja vaikuttavaa hahmoa ensimmäistä kertaa onnettomuuteni jälkeen, ja koen saaneeni takaisin jotain ruumiillisesta itsevarmuudestani. Jalkoihini sattuu, mutta sillä ei ole mitään väliä.
Lopulta lähden bussiin. Huomenna puoleltapäivin minun on oltava Conklaavissa puhumassa. Torkun koko matkan, ja kotiin päästessäni olen edelleen järjettömän ilon ja onnistumisen tunteen vallassa.
"Perhaps I'll see you smile now that this battle is done."
Sunnuntai, 18.4. 2004
Päivän olo: Pelinjälkeinen tyhjyys, väsymys ja alakuloisuus
Kun aamuviiden jälkeen pääsee nukkumaan ja kahdeltatoista on puhuttava paneelissa, voi arvioida, että päivästä ei tule kaikkein virkeimpiä. Conklaavissa sentään Pelaajaryhmän hallinta -paneeli sujui melko hyvin ja mielestäni saimme sanottua hyödyllisiä asioita. Sen jälkeen mitään hyödyllistä ei päivään sisältynytkään. En jaksanut edes purkaa rinkkaani Amberin jäljiltä.
Torkuin kotona pari tuntia paneelin jälkeen, palasin Palatsiin siivoilemaan Conklaavin jälkeen, ja raahauduin Cosmiciin vielä conin kaatajaisiin. Olin kuitenkin väsynyt ja post-low -tilassa Amberin jälkeen, joten palasin melko vikkelästi kotiin. Painuin nukkumaan aikaisin, ja päätin olla nousematta seuraavana aamuna ennenkuin olisin oikeasti virkeä.
Maanantai, 19.4. 2004
Päivän ihmettely: "Mä sain sähköpostissa tällaisen liitteen ja sit mä avasin sen ja sit kone sanoi että jossain oli virus. Miten se on mahdollista kun en koskaan ole avannut mitään epäilyttäviä liitetiedostoja?"
Samalla kun olin uppoutumassa muihin maailmoihin, olivat yliopiston käyttäjät hakanneet toisiaan tyhmäkepillä, ja maanantaina kaatoivat itsekidutuksensa tulokset pöydälleni. Edelleen olen sitä mieltä, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta tyhmiä kysyjiä kyllä riittää, ja ne kaikki olivat tänään liikkeellä.
Selvittyäni töistä putosin aivan huomaamattani takaisin fanipoikamoodiin. Kävin Fantasiapeleissä ostamassa Amber Diceless Roleplaying Gamen, ja Akateemisesta kirjakaupasta mukaani tarttui Chronicles of Amber. Lupasin itselleni, että huomenna alkaisin ajatella muitakin asioita, mutta tänään sallin itselleni vielä pelinjälkeistä hehkutusta. Tätäköhän kaikki roolipelaamisesta huolestuneet tantat tarkoittavat hahmon päälle jäämisellä?
Ilta kului kirjojen parissa. Innostuin myös lukemaan Something Positiven alusta alkaen uudelleen. Jason on edelleen sankarini.
Tiistai, 20.4. 2004
Päivän ihmettely: Miten Turusta on mahdollista muka löytää pelipaikkoja?
Sain vihdoin dyykattua itselleni Bluetoothiin pystyvän puhelimen muiden atk-keskuslaisten jäämistöstä. Saa nähdä parantaako tämä elämäni laatua. Varmaan sorrun vaan nettaamaan enemmän junamatkoilla ja kahviloissa.
Kävin myös paikantamassa lisää pelipaikkoja kyberpeliämme silmälläpitäen. Ei vieläkään suurta menestystä. Inhoan pelipaikkojen metsästämistä.
Keskiviikko, 21.4. 2004
Päivän salainen ase: Lippalakin lippaan kätketty mattoveitsen terä
Ruokatunnilla salainen tehtäväni "syö alakerran työmaaruokalan kasvisannos irvistelemättä, vaikka se on taas kerran tehty vain jotta voitaisiin sanoa että tarjolla on jotain myös vegeille" sai lisää haastavuutta, kun minut ympäröi yllättäen äänekäs lauma espanjan- ja ranskankielisiä vaihto-opiskelijoita. He eivät sentään tahtoneet puristaa minulta ulos tietoa yliopiston atk-järjestelmistä, vaan yksinomaan istua kaikkialle ympärilleni pöytään koska se oli ilmeisesti ainoa johon koko heidän seurueensa mahtui. Sen jälkeen he tekivät parhaansa vahvistaakseen jo Prahassa oppimiani stereotypioita ja ryhtyivät pitämään kovaa meteliä sekä äänillään että käsillään. Palasin muistoissani ala-asteelle kun ympärillä ihmiset kiljahtelivat "yääk, maksaa! mä en voi syödä tätä!" (ihan totta) sekä hihittivät hillittömästi typerille asioille.
Mike pelautti taas nimeämätöntä peliään minulle, Hannulle ja Jepelle, ja sen jälkeen jatkettiin Cosmiciin. Tarkoitus oli olla siellä vain tovi, mutta sitten paikalle saapui muitakin ihmisiä ja ilta degeneroitui taas yleiseksi juoruiluksi sekä perättömien huhujen levittämiseksi.
Kotiin päästessäni kävi ilmi, että yhteydessämme yliopiston verkkoon oli jotain vikaa. Tämä saattoi olla odotettua tämän päivän päivitykset huomioiden, tai sitten ei. Kävin nukkumaan pahoin aavistuksin vähän ennen kahta.
Torstai, 22.4. 2004
Päivän harhaluulo: "Pieni provosointi yleensä pistää asioihin vauhtia." Tämä on harvinaisen epäviisas asenne ottaa valtion viraston kanssa asioitaessa, mikäli toivoo asiansa joskus etenevän.
Vainoharhani herätti minut seitsemältä. Kaavin tietokoneen syliini vilkaistakseni nopeasti jatkuivatko eilisiltaiset yhteysongelmat yhä. Eivät näköjään, joten käänsin kylkeäni ja jatkoin unia.
Kahta tuntia myöhemmin olo ei ollut yhtään virkeämpi, mutta silti onnistuin kiskoutumaan töihin. Siellä törmäsin eilisten palvelinpäivitysten muihin jälkiseurauksiin, jotka olivat suunnilleen tukkineet postilaatikkoni. Kiusasin yhtä ylläpitäjäämme niistä niin kauan, että hän sai ongelmat enimmäkseen eliminoitua. Sitten aloin taas keskittyä oikeisiin töihini.
Kotona yritin lueskella Adeptin minulle jättämää Esther Friesnerin toimittamaa The Chick is in the Mail -antologiaa, mutta amatsonikomediaa ei jaksanut paljon kerralla, vaikka siinä olikin kertomus siitä mitä Holden Caulfieldille kävi Sieppari ruispellossa -kirjan tapahtumien jälkeen. Lähdin melko varhain Cosmiciin, mutta poikkesin ensin Anttilassa ostamassa Unbreakablen DVD:llä. Ajatus supersankarielokuvaillasta hyppäsi päähäni eikä lähtenyt pois.
Kahvilassa kävi melko paljon väkeä tarjoamassa näkemyksiään mm. ilkeilystä, poliiseista sekä elokuvista. Puolustin inhottavaa suhtautumista kanssaihmisiin, mutta en oikei osannut selkeästi artikuloida mitä inhottavuudella oikein tarkoitin. Yritin olla esimerkillisen ilkeä koko illan, mutten tainnut onnistua erityisen hyvin.
Cosmicissa soitettiin Leevi and the Leavingsia. Nostalgista tarkalleen väärällä tavalla.
Perjantai, 23.4. 2004
Päivän kielitaidottomuus: Vaikka ymmärränkin japanista sanan sieltä täältä, on sen nimistö minulle täysin mahdotonta muistaa.
Päätös heräämisajankohdastani tehtiin puolestani, kun jälleen yksi naapuri aloitti remontin tasan kello kahdeksalta. Normaaleihin hulluihin poraajiin olen jo tottunut, mutta tämä sankari uudisti kotiaan jollain raskaammalla välineellä kuin tavallisella käsiporalla. Läpitunkevan äänen lisäksi Merihaan lattia tärisi. Tuntui kun koko asuntomme olisi ollut hammaslääkärin tuolissa.
Työpäivä kului monta hommaa yhtä aikaa tehdessä. Sen jälkeen romahdin sohvalle katsomaan Adeptin, JD:n ja Suvin kanssa samuraieeposta Mibu gishi den, tai When the Last Sword is Drawn. Elokuva oli noin kaksi päivää pitkä ja yhtä helposti sulava kuin Fuji-vuori. En varmaankaan kuulunut kohdeyleisöön, koska olin ohjaajan kanssa kovasti eri mieltä siitä, mikä on kiinnostavaa ja minkä voisi sivuuttaa pelkällä maininnalla.
Minun mielipiteeni mukaan seppukuun valmistautuvan samurain kuuluu lausua ripeästi haiku kirsikankukista ja leikata sitten viivyttelemättä vatsansa auki, eikä jumalauta pitää viidentoista minuutin monologia siitä kuinka mainiota hänen kotiseutunsa riisi on. Jos minä olisin ollut daimiona tällaiselle vetelykselle, olisin varmaan palkannut lähimmän ninjaklaanin auttamaan miestä tämän epätodellisen maailman jättämisessä. Tietysti tällainen Nipponin Kaurismäki tulee vastaan juuri silloin kun kaipaisi jotain nopealiikkeistä ja energistä.
Lauantai, 24.4. 2004
Päivän linkki: Dad, what's a terrorist?
Kaavailtu Traveller-peli peruuntui, joten sain tilaisuuden pestä pyykkiä, siivota ja tehdä muuta perushuoltoa. Nykyään melkein ainoat tilaisuudet tällaiseen tarjoutuvat kun jokin peli ei toteudukaan. Mahdankohan olla liian kiireinen? Aleksikin piipahti kertomassa kokemuksiaan yläasteen sijaisuudessa ja täydentämässä juoruilutiedoissa olevia aukkoja.
Hane saapui vierailulle illemmalla. Ohjelmassa oli saunomista ja elokuvaa, tarkemmin JD:n hankkima Any Given Sunday. Jenkkifutiksesta en mitään tiedä enkä haluakaan, mutta sentään leffa oli äänekäs ja energinen. Plus, vain Oliver Stone saisi Illuminati-viittauksen futisleffaan.
Sunnuntai, 25.4. 2004
Päivän tekniikan ihme: Järjestelmädigikameran erillinen salamavalo. Se on ilmeisesti riittävän monimutkainen kyetäkseen saamaan ohjelmistovirheen ja kaatumaan. Jään odottamaan Blue Screen Of Deathia pyykkikoneeseen.
Anna halusi Benedict-asusta valokuvia portfolioonsa, joten alkupäivä meni kameran edessä patsastellessa. rfxn otti kuvia megamahtikameralla ja järeillä taustavälineillä. Olisi varmaan pitänyt meikata ja järjestää jostain miekka, niin kuvat olisivat voineet olla vielä paremmin hahmoa esittäviä. Nytkin joukkoon päätyi jokin tähän tarkoitukseen sopiva.
Kuvaussessioiden päätyttyä siirryin Merihakaan völläämään linturetkeltä palaavan Tainan kanssa. Ensimmäisen lämpimän kevätpäivän kunniaksi ostimme ison kasan karkkia ja söimme tietysti myös sen melkein kokonaan. Tämäkin rituaali minun on kai sitten tehtävä joka vuosi, niin tulee muistettua miksi makeiset ovat huono idea.
Tulin myös taas akuutisti tietoiseksi suuresta hellyysvajauksesta tämänhetkisessä elämässäni. Mutta Kaisa on Prahassa, Taina on nykyään varattu, Inari avioitui ja muutti Alaskaan... jos kuvittelisin nykyistä enemmän maailman pyörivän juuri minun ympärilläni, voisin sanoa että tässä olisi havaittavissa jokin kuvion tapainen.
Tainan lähdettyä retkahdin supersankareihin ja katsoin Unbreakablen. Nyt olen jo sitä mieltä, että se on parempi kuin Sixth Sense.
Maanantai, 26.4. 2004
Päivän fiilis: Joskus tahtoo vaan huutaa
Päivän hyvä uutinen oli, että Teemu käväisi kaupungissa, ja puhuimme tovin verran hahmoni aikeista Amberissa sekä mahdollisesta jatkosta ropena.
Muu päivä olikin taas aika syvältä. Yritin etisä pelipaikkaa kyberpeliin, mutta joko olen liian avuton löytämään sellaista, tai sitten Turku on vaan käynyt penseämmäksi viime vuosina. Nuorisotoimistolta ei saa varattua mitään ilman kauheaa hakemusrumbaa. Muut tahot joko omistavat tiloja jotka eivät sovi, tai eivät vuokraa tiloja jotka sopivat, tai haluavat tiloistaan aivan perkeleesti rahaa, tai bara talar den andra hemländska. Ei edennyt projekti minnekään siis.
Olin terveellä ja tasapainoisella tuulella, ja aivan kaikki pikkuasiat harmittivat. Kruununa tässä oli blogiviassa kiertänyt "nimeä x juttua jotka y" -ajatusmato, jonka koko pointti tuntui olevan saavuttaa kliimaksi "nimeä 1 ihminen jonka kanssa haluat viettää loppuelämäsi", ja tähän saa sitten kirjoittaa sydänkäpysensä nimen. Voi kuinka jumalattoman söpöä. Perkeleen heteroseksistinen yksiavioinen aivomätä yrittää tunkea reviirilleni memeettisiä salakäytäviä myöten. Sorry, läpikulku on tänään kielletty, kieltoa noudattamattomat hakataan, raiskataan ja räjäytetään.
Tiistai, 27.4. 2004
Päivän tehtävä: Etsi verkosta niin paljon typeriä testejä ja flash-pelejä, että saat pidettyä niillä nukahtamispisteessä olevan kaverisi hereillä sallittuun nukkumaanmenoaikaan saakka.
Huonon päivän jatkoksi näin kirotun häiritseviä unia, joissa mm. hullu liikunnanopettajan sijainen huitaisi epähuomiossa vesurilla oikean käteni irti. Näiden jälkeen varhainen herätyskään ei häiritse. Ennen töihin lähtöä leikin vielä huonosti dekkaria ja psykologia.
Töissä oli niin hidasta, että sorruin taas lukemaan uutisia. Ilmeisesti uutiseen brittiläisestä epäiltyjen terroristien kanssa hengaamisen kriminalisoinnista ei ollutkaan tarkoitus suhtautua vakavasti, koska David Blunkett vaan ajatteli ääneen. Hyvä sinänsä. Jos olisin britti ja kävisin kirjeenvaihtoa ulkomailla asuvan vapaustaistelijan kanssa, vituttaisi tulla uhatuksi vankilalla.
Lähdin töistä varhain, koska Taika oli saapunut kaupunkiin. Roudasimme hänen romppeitaan Merihakaan, teimme ruokaa, ja istuimme sitten katsomaan Pirates of the Caribbeania. Elokuva olisi luultavasti ollut täysin mitäänsanomaton ja tympeä, jos siinä ei olisi ollut Johnny Deppin näyttelemää maailman karismaattisinta jatkuvasti pilvessä olevan oloista merirosvokapteenia. Kummasti tämä hahmo toi leffaan noin kaksi tähteä lisää.
Nähtävästi pöhköjä leffoja on tullut viime aikoina katsottua paljonkin. Jos vaikka ryhdistäytyisin ja alkaisin taas johtaa pelejä.
Keskiviikko, 28.4. 2004
Päivän sosiaalinen taito: News-argumentaatio ilman liekityssotaa. Harvinaista ja vaikeaa.
Palkkani hivuttautui viimein yli 2000 euron haamurajan. Ei tuo vielä mitään, mutta se on jotakuinkin kaksinkertaistunut niissä kuudessa vuodessa jotka olen yliopistolla työskennellyt. Älyttömästi rahaa. Tietysti yksityisellä sektorilla tai pääkaupunkiseudulla työskenteleville tuttavilleni tuo on pikkusumma, mutta omalla itaralla ei-autoa-ei-asuntovelkaa -elämäntavallani elän tuolla tavoin ruhtinaallisesti.
Nyyssissä ja aivan muualla esitettiin ehdotus ryhtyä tekemään Ropeconissa huumeidenvastaista työtä. Protestoin sekä yksityisesti että julkisesti tämän ajatuksen hulluutta, taustalla kauhukuva ylipositiivisista nuorisotyöntekijöistä jakamassa propagandaa vaikutusherkässä iässä ja mielentilassa oleville ihmisille. Jos minä olen conissa jonka ideana ovat roolipelit, en takuulla halua kuulla huumeiden tuhoisuudesta, Jeesuksesta tai esiaviollisen seksin vaaroista. En myöskään katso, että kenenkään muun tarvitsisi sietää paatosta sademetsien tuhosta, siionistisesta salaliitosta tai öljyn loppumisesta. Lopulta jonkinlainen ajatusten harmonia kai saavutettiin.
Mike pelautti taas peliään, joka tällä kertaa jäi varsin lyhyeksi. Pelin jälkeen, saatuani taas ei-oota yhdeltä potentiaaliselta pelipaikalta minuun iski ahdistus ja ikävä. Kaipasin Kaisaa niin paljon että sattui, halusin että hän olisi ollut vieressäni kertomassa minulle, ettei moisista pikkuasioista tarvitse huolehtia ja olemaan suloinen ja arvaamaton.
Torstai, 29.4. 2004
Päivän kypsyysnäyte: Sain mikropopcornista mustan savupommin. Paketissa luki "Aikuisen on aina valvottava valmistusta", mutta eihän kukaan noita nyt vakavasti ota.
Vaikka vappu kolkutteli ovella, oli työpäivä todella kiireinen. Vastaan tuli jopa yksi marginaalisesti kiinnostava ongelma, joka sekin kyllä ratkesi valitettavan nopeasti eikä oikeastaan kuulunut siihen alaan joka minun hoidossani on.
Illan Warhammer-peli oli melko lyhyt joten ehdin sen jälkeen vielä Cosmiciinkin. Siellä ratkottiin Aleksin lempinimen arvoitusta, pohdittiin ihanteellisia paikkoja joissa asua ja suunniteltiin aatelisarvon ostamista Jepelle. Aiemmin ilmeisesti oltiin jatkettu myös suurta huumeet-ja-ropecon -keskustelua, mutta sen olin missannut. Tämä ei välttämättä ollut huono asia.
Pau kertoi myös pystyvänsä järjestämään peliprojektillemme pelipaikan, joka kuulostaa spekseihimme sopivalta. Pitää vielä nähdä paikka, mutta silti suurin ahdistus väistyi jo.
Vappuaatto, 30.4. 2004
Päivän ilo ja suru: Maailmassa on valtavasti kauniita paikkoja jotka haluaisin nähdä geologin silmin. Minulla vaan ei ole geologin silmiä.
Vappuaatto työssä on aina vähän turhaa puuhastelua. Akuutteja hommia ei oikein ollut, mutten myöskään jaksanut aloitella uusia hankkeita. Niinpä tein kaikkea täytetoimintaa siihen saakka, että Hane ja Katriina saapuivat autoineen hakemaan minua. Suuntasimme Helsinkiin hevimetelin pauhatessa.
Perinteiset vappubileet Sopulitiellä lähtivät käyntiin aluksi varsin hitaasti. Illan edetessä päädyin juttelemaan Virven kanssa, ja koska hän on geologi, sain hänet kertomaan minulle ammattitaidolla tulivuorista, jäätiköistä, kaivoksista ja muista maankuoren ihmeistä. Kivi on minusta kauneimpia asioita maailmassa, ja kuuntelin korvat höröllä kertomuksia kiipeämisestä sisilialaisen tulivuoren kraaterilaakson reunalle.
Virven poistuttua minut valtasi lähes murskaava yksinäisyys. Ajauduin Mikin mukana Kulosaareen, jossa vajosin murheellisen musiikin avulla uneen.
