Helmikuu 2004: Kansainvälisyyttä
Sunnuntai, 1.2. 2004
Päivän mieleenpalautus: Arabialainen merkistö
Villissä seikkailu-unessani olin viktoriaaninen sankaritohtori, joka joutui zombieita pursuavalle valtamerilaivalle ja sai juosta henkensä edestä. Onneksi alitajuntani ei ole vielä tajunnut jalkavammaani, koska stuntit joita unessani tein olisivat minulle mahdottomia nykyään. Luultavasti ne olisivat olleet mahdottomia myös ennen vammaani.
Kirjoittelin pelejä ja katsoin Sormuksen ritarit dolbysurroundilla. Nähtävästi olen liian lahjaton oivaltaakseni intuitiivisesti uuden hifisysteemimme oikean käytön, mutta eiköhän se kuitenkin ole opittavissa. Sinänsä huvittavaa: tietokoneet saan seisomaan takajaloillaan ja haukkumaan ilman mitään ongelmia, mutta kassakoneet, televisiot, DVD-soittimet tai äänentoistosysteemit tuntuvat jatkuvasti jallittavan insinöörigeenini.
Maanantai, 2.2. 2004
Päivän roolipelikokemus: JD kosti meille kaikille hahmonsa parin vuoden takaisen paskasuihkun
Edellisen Warhammer-session päätyttyä hahmoni kannalta varsin surkeasti minun oli tuotava peliin uusi kasvo. Sain pelattavakseni yhden harvoista kampanjassa aiemmin näkyneistä sympaattisista tyypeistä, maailman arabivaltakunnasta pohjoiseen muuttaneen ja täkäläiseen uskoon kääntyneen soturin. Harmi sinänsä, että en muistanut juuri lainkaan uskontovapaita arabiankielisiä sanontoja tai lausahduksia. Ei voi tämä tyyppi sanoa "myötätuntoisen, armollisen Jumalan nimessä" tai "sanotaan - mutta Jumala yksin tietää totuuden...". Siltikin, kiva hahmo.
Tiistai, 3.2. 2004
Päivän sitaatti: Haluaisin lainata tähän melkein koko The Wall:in tekstit, mutta ilman musiikkia ne eivät pääsisi oikeuksiinsa.
Joululomani kieppeillä mainostelin työtävähentävää järjestelmää, jonka oli määrä ohjata viruksen saastuttamat yliopiston koneet suoraan poisto-ohjesivuille. Olin sittemmin miltei unohtanut koko systeemin, kunnes tänään katselin virusvikaisten koneiden luetteloita, ja tajusin häkeltyneenä, että systeemi toimi mainiosti. Aiemmin suunnilleen jokainen viruksen saanut ihminen yliopistossa soitti minulle ongelmineen, mutta nykyään olen jäänyt pois tästä lenkistä tarpeettomana välivaiheena, kun ohjeet hyppäävät heti ihmisten silmille.
Tämä oli hyvin hämmentävää. Tietysti jokaisen IT-vahtimestarin tavoite elämässä on tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutten ikinä aiemmin muista tällaisen yrityksen onnistuneen. Nyt kun vielä oppisin soveltamaan samaa keinoa kaikkiin toistuviin töihini, niin voisin lähteä tyytyväisenä Antarktikselle.
Harrastin töiden jälkeen taas maanalaisiin loukkoihin tunkeutumista. Löysin eräästä luolastosta pari uutta paikkaa, joiden joukossa oli jopa yksi melkeinpä kiinnostava. Aarteita tai hirviöitä ei vieläkään kävellyt vastaan, mutta sen sijaan opin, että vanhemman abloy-lukon saa auki melkein millä tahansa nykyisellä avaimella.
Illalla vuorossa oli Pink Floyd - The Wall -leffa, joka on yhä mestariteos. Olin lähes unohtanut, kuinka patologisen negatiivinen taideteos elokuva on; se on vielä levyäkin sairaampi. Kuvasto muistutti minua kovasti omasta sielunmaisemastani 12 vuotta sitten (paitsi että minulla ei ollut palvovia faneja, julkisuutta tai aineiden väärinkäyttöä) ja sai kokemaan pitkästä aikaa, että henkinen tasapainoni on nykyään parempi kuin joskus.
Toivuttuani kulttuurikokemuksesta sain ensikosketukseni LaTeXiin asentaessani sitä kaisan kanssa hänen Macintoshilleen. Oli monimutkaista, muttei vaikeaa.
Keskiviikko, 4.2. 2004
Päivän uutinen: EU:a ei kiinnosta ainakaan lentomatkustajien yksityisyys. Uutiseen linkitetty Privacy Internationalin PDF on aika masentavaa luettavaa.
Unessani olin sukellusveneessä - enkä missään modernissa ja turvallisessa ydinsukellusveneessä, vaan aidossa ensimmäisen maailmansodan aikaisessa tunkkaisessa ja ahtaassa rauta-arkussa. En muista, onko unissani useinkin tuoksuja mukana, mutta tässä tärkeänä osana oli ummehtuneen ilman haju joka klaustrofobisessa veneessä vallitsi. Kun vielä hätäsukellettaessa tiivisteetkin tuntuivat pettävän, oli inhottava kokemus täydellinen. Aika viileä uni kaiken kaikkiaan.
Töissä löytyi heti teemaan sopiva pelintapainen, jolla leikin samalla kun istuin tiskillä ja katselin lumen sulamista. Puolikiireinen päivä sisälsi vaihteeksi raskaiden esineiden kantamista ja ruuvimeisselin kanssa heilumista.
Kotona tartuin pelinkirjoittamiseen, mutta ainakin kaksi lyhyeksi jäänyttä yöunta painoivat niskassa. Niinpä saatuani perusidean valmiiksi laitoin aavemaista musiikkia soimaan ja otin parin tunnin torkut. Kuinka ollakaan, vilkas mielikuvitukseni antoi minulle unessa aivan riittävästi jatkoa ajatuksilleni, joten nokosten jälkeen viimein tiesin mitä seuraavassa Rising Apocryphasssa tapahtuisi.
Torstai, 5.2. 2004
Päivän lainattu sarjakuva: Ultimates - Marvelin Kostajat siirrettynä kyyniselle 2000-luvulle. Vähän vaikea päättää, onko tämä rakkaiden sankareiden kauheaa raiskausta vaiko mainio piristysruiske lähes unohtuneille hahmoille. Ainakaan kertomus ei yrittänyt olla mitenkään ylevän moraalinen, eikä sisältänyt kohtuuttomia määriä aivotonta mättöä.
Palaveri uudesta ihmeellisestä helpdesk-softastamme sujui vähän haparoiden ja sohien, mutta sentään kukaan ei ampunut alas koko järjestelmää. Ensi viikolla nähdään, kestääkö systeemi oikeasti käyttöönottoa.
Iltapäivästä olleen palaverin jälkeen yliopisto tuntui vetäytyneen horrokseen, tai ainakaan kukaan ei enää häirinnyt minua. Niinpä lähdin töistä aikaisin pelauttaakseni Mikelle lyhyen sooloepisodin Rising Apocryphaa.
Kaisa oli pitämässä Cosmicissa epävirallisia läksiäisiään, ja paikalle valui loppujen lopuksi melko paljonkin ihmisiä. Keskustelut livepelaajien uskonnollisuudesta ja henkilökohtaisista rajoista olivat jossain määrin kiintoisia; olin myös sekavuuttani vähällä tarjoutua taas tekemään vaikka minkälaista livepeliprojektia. Onneksi kukaan muu ei ollut yhtä tyhmä.
Vetäydyin nukkumaan vasta aivan liian myöhään, flunssan enteiden ja ikävän tietoisuuden huomisesta aamupäivystyksestä kalvaessa kehoani ja mieltäni.
Perjantai, 6.2. 2004
Päivän simulaatioidea: Ahmaisijademonin vatsaan joutuvan hahmon pelaaja täytyy sulkea makuupussiin jonne kaadetaan kolme litraa härskiintynyttä rypsiöljyä.
Joskus älyttömään aikaan yötä Cosmicista viimein palannut Kaisa oli ryöminyt viereeni, ja subjektiivisesti noin viittä minuuttia myöhemmin pärisi kammoamani aamuherätys. Pää oli raskas kuin tykinkuula, ja flunssaisuus muljahteli kurkussa, mutta koska olin aamun päivystysvuorossa, lähdin urheasti töihin.
Päivä oli tavallista päivityksenjälkeistä säätöä: keräsin käyttäjiltä raportteja asioista, jotka eivät eilisen muutoksen jälkeen toimineet, ja heitin niistä koherenssikohennettuja versioita ylläpidolle. Ongelmia tuli kovempaa vauhtia kuin niitä ehti edes vilkaista, ja hetkinen tahti jatkui päivän loppuun saakka. Samalla tautinen olo paheni.
Kun viimein selvisin kotiin, olin kuumeinen ja kuolemanväsynyt. Kuinka ollakaan, ohjelmassa oli sessio Rising Apocryphaa. Jos kyseessä ei olisi ollut juuri tuon harvinaisen vaikeaksi osoittautuneen pelikampanjan viimeinen pelikerta viiteen kuukauteen, olisin varmaan peruuttanut sen, mutta edellisen innottoman pelikerran jälkeen tahdoin jättää tämän kampanjan jokseenkin parempaan tilaan.
Räjäytin itseni pois koomaisesta tilastani suurella kupillisella kahvia, ja pelautin jokseenkin kaoottisen mutta vauhdikkaan session, jonka määrääväksi piirteeksi nousi pelaajien suunnattoman huono noppatuuri. Jos tuollaisia heittoja olisi nähty pelissä jossa vastassa on todella tappavia vihollisia, olisi vuorossa ollut uusien hahmojen kirjoittelua. Nyt sain vain ällistyneenä seurata kuinka yksinkertaisena pitämäni välikohtaus vain pitkistyi ja mutkistui, kunnes sylissäni oli poikkeuksellisen sekava vyyhti joka rönsyili toisenkin Apocryphan puolelle. Silti, ainakin osittain onnistunut peli.
Pelin jälkeen katsoin vielä Kaisan ja JD:n kanssa Kauriinmetsästäjän. Pitäisi varmaan vilkaista se aina jos tuliaseet tai sota alkavat kiehtoa liikaa.
Lauantai, 7.2. 2004
Päivän pelisitaatti: "Mä uskon ihan mitä tahansa." Hyvä suhtautumistapa, jos olet supersankari.
Kaisan uhkaava maastapako oli aiheuttamassa moneen pelikampanjaan paussin, ja tänään pelattiin Rajoilla-pelin viimeinen sessio. Supersankaripelin rytmi oli vähän hassu, mutta teemat aidon supersankarillisia, vaikka järjettömältä väkivallalta vältyttiinkin.
Pelin aikana olin onnistunut olemaan huomioimatta flunssaisen oloni, mutta istuessamme pelin jälkeen syömässä tajusin, että fiilis oli kuumeinen. Huomennakin pitäisi vielä pelata, mutta ehkä sitä silti jollakin ihmeellisellä tempulla selviäisi maanantaina töihin.
Sunnuntai, 8.2. 2004
Päivän heitto: "Sillä on itsesuojeluvaistoa kuin sopulilla joka näkee jyrkänteen."
Pimeyden maailman toinen osa oli yllättäen reipas ja mukaansatempaava, ei vähiten koska suuri osa pelistä koostui hahmoni philipmarlowe-henkisestä läpänheitosta sievän journalistin kanssa. Näitä film noir -arkkityyppejä on kiva pelata, ja jos hahmoni on retkahtamassa femme fataleen, se tekee pelistä vain hauskemman. Tämän jälkeen jäin oikeasti odottamaan kolmatta osaa innolla.
Havaitsin myös harvinaisen sosiaalisen piirteen itsessäni: minulla on kohtuullisen toimiva bullshit-generaattori tietyn tyyppisiä hahmoja pelatessani. Jos hahmoni on monessa liemessä keitetty kyyninen, lukenut ja popkulttuuria tunteva dekkari, osaan nähtävästi suoltaa juttua hänenä ilman minkäänlaista ongelmaa. Harmi että tuo on omana itsenäni niin paljon vaikeampaa.
Pelin jälkeen flunssainen olo pudotti minut puolitajuttomaksi. Makasin sängyssä katsomassa kun Kaisa pakkasi viimeisiä tavaroitaan, ja välillä autoin häntä säätämään macintoosassaan jotain pulmaa. Menetin tajuni puolenyön jälkeen, autuaan sekavassa tilassa.
Maanantai, 9.2. 2004
Päivän pohdinta: Hahmojoukkueen ja pelaajaryhmän henkilökemia
Aamuviideltä herätyskello kiekui, ja Kaisa kiipesi ulos vuoteesta. Minäkin möngin ylös, vaikka fiilikset olivatkin enemmän sängyssä pysymisen puolella. Mutta kun kissa oli kerran lähtemässä viideksi kuukaudeksi maasta, koin velvollisuudekseni saattaa hänet bussille pahasta olosta huolimatta.
Kun Kaisa oli hypännyt lentokentälle menevään autoon, kävelin pakkasessa takaisin kotiin. Olo oli lähinnä väsynyt ja kuumeinen, mitään ikävää en vielä ehtinyt tuntea. En oikein käsittänyt, että omakin elämäni saattaisi olla seuraavat viisi kuukautta vähän erilaista kuin mihin olen tottunut.
Vajosin takaisin nukkumaan, ja totesin olevani liian sairas mennäkseni työhön. Mieltäni kalvoi hetken paha aavistus aamupäivystyksestä, mutta flunssaisena en yrittänyt työhön raahustaa. Aavistukseni osui oikeaan: kymmenen aikoihin herätessäni postilaatikossa oleva mailikasa kertoi, että kukaan tukijoukkueesta ei ollut ollut kahdeksalta paikalla. Näin siinä käy kun luottaa siihen, että Joku Muu hoitaa...
Muka-kehittyneen velvollisuudentuntoni vuoksi sain mainiot syyllisyydentunnot tästäkin mokasta. Minun pitäisi kuitenkin olla vastuussa siitä, että tukijoukkue toimii. Olin tavallaan hyvilläni siitä, että nyt johtaja puuttui asiaan ja sanoi minulle ja kollegoilleni Miten Asioiden Pitää Olla painolla, jota en itse olisi vaatimukseni taakse saanut, mutta silti koin epäonnistumisen iloa.
Syyllinen olo tuntui kuitenkin parantavan flunssani, ja kun illalla päästiin pelaamaan Warhammeria, olin jo jonkinlaisessa kunnossa. Peli oli melko suoraa väkivaltaa alusta loppuun, mutta ihan viime metreillä mukaan tuli taas hahmojen välistä skismaa ja erimielisyyttä. Tätä puitiin pelin jälkeen raivokkaasti; JD tahtoi ennemmin, että pelaajat selvittävät hahmojensa välit siten, että ryhmäpeli etenee jouhevasti, mutta ainakin minä olin tästä kovasti eri mieltä. Olen paha pelaaja, enkä noudata edes pelinjohtajani toiveita.
Muiden lähdettyä kotiin jäin vielä rupattelemaan JD:n kanssa roolipelaamisesta yleensä ja Warhammerista sen erityistapauksena. Tunnustin JD:lle olevani luultavasti haluton tai kykenemätön pelaamaan tavalla jota hän kaipasi, ja sain myös osuvaa kritiikkiä inhottavasta luonteestani. Ehkä pitäisi parantaa tapojani. Se vaan saattaa olla ylivoimaista kun nykyisellään saan sellaisia kohteliaisuuksia kuin "tuo haimainen hymy". On minulla sellainen, tarkistin peilistä. Makeeta.
Pitkin päivää sain myös Kaisalta tekstiviestejä Prahasta. Itä-Eurooppa tuntui jännittävältä paikalta. Itse en luultavasti siellä viihtyisi.
Tiistai, 9.2. 2004
Päivän yhteys: Kaisa pääsi verkkoon Prahassa
Töissä eilinen sotku oli jättänyt yllättävän vähän palasia lattialle, joten pääsin takaisin projektieni pariin. Kuitenkin tuotteliaan rauhan rikkoi Pimeyden maailmaan liittyvä hahmon saama sähköposti, joka hämmästyttävän tehokkaasti vetäisi minulta maton jalkojen alta. Aivan vähään aikaan en ole kokenut tällaista tyrmäysefektiä roolipelikampanjan takia, ja vaikka se sellaisenaan onkin upeaa ja hienoa, se myös tuhosi kykyni keskittyä töissä monimutkaisiin asioihin. Onneksi yksinkertaisiakin hommia riitti.
Heittelin aiheen tiimoilta maileja kuin parempikin peliobsesoitunut psykopaatti. Lisäksi kirjoitin tapahtuneesta lyhyen artikkelintapaisen (jossa on pelin kannalta spoilereita) merkittävään pohjoismaiseen liveroolipelilehteen, ja roudasin JD:n ulos pakkaseen ottamaan hahmostani promotionaalisia valokuvia.
Voisi melkein kuvitella, ettei minulla ole omaa elämää lainkaan.
Keskiviikkko, 11.2. 2004
Päivän epäilys päiväkirjan palautteessa: "Olin jo laittaa sähköpostiosoitteeni, mutta sitten muistin etten anna sitä kenellekään ellei ole aivan välttämätöntä, koska sitä roskapostia rupeaa kuitenkin tulemaan ties mistä osoitteesta." Kirottua, joku on viimein oivaltanut, mitä todellisuudessa teen kilometrien mittaisella osoitekirjallani...
Työpäivän jälkeen kihisin jostain syystä kiukusta, mutta Mike pelasti minut raahaamalla minut syömään ja sitten Tyrmän keskusteluiltaan puhumaan pelien juonista. Onnistuin unohtamaan raivoni työasioiden suhteen ja saamaan hieman perspektiiviä joihinkin ongelmiin. Hämmentävää, rentoutumista sosiaalisen harrastepiirin kautta. Onpa normaalia.
Illalla osuin Ojasta nousemisen ohjaamana siihen oikeasti kiinnostavaan suomalaiseen päiväkirjaan, ja luin sen. Kävely on ihanaa. Onneksi omani ei nykyään edes ole kauhean kivuliasta - tajusin kävelleeni Tyrmän kokoukseen ja takaisinkin edes ajattelematta, että polkupyörällä sattuisi vähemmän.
Torstai, 12.2. 2004
Päivän riemu: Request Tracker on laskeutunut
Eilisen ryhmäterapian jälkeen olin töissä henkisesti vakaampi kuin aikoihin. Luovin läpi yksitoistatuntisesta päivästä ilman suuria ongelmia, ja sain ehkä aikaankin jotain hyödyllistä. Nyt, vihdoin ja viimein, Turun yliopistolla on helpdesk-sovellus. Pystyn jo melkein etukäteen näkemään, mitä osia siitä tulen vuoden päästä vihaamaan, mutta toistaiseksi voin olla siitä avoimen innoissani.
Olisin varmaan tehnyt töitä yöhön asti, ellei Taika olisi kutsunut minua syömään ja Cosmiciin. Kahvilassa keskusteltiin kuitenkin vaatteista, kengistä ja amerikkalaisista livepeleistä, joten poistuin sieltä varhain. Illan parasta antia oli parin sanan vaihtaminen Pimeyden maailman pelinjohtajan kanssa. Olen aivan naurettavan uppoutunut antisankarihahmoni puuhiin. Onneksi seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa kauan. Valitettavasti se on viimeinen.
Viikonloppu, 13-15.2. 2004
Ajankohdan pseudoviisaus: Kauneus syntyy ristiriidoista
Livahdin töistä suoraan junalle matkatakseni Porvooseen. Matkani syy ei minua suuremmin innostanut: olin menossa katsomaan Runeberg-aiheista näytelmää nimeltä "RBG". Olin vain etäisesti tietoinen miekkosen vaiheista, eivätkä ne minua niin valtavasti kiinnostaneetkaan. Mutta molemmat pikkusiskoni olivat mukana näytelmässä, toinen orkesterissa ja toinen yhdessä päärooleista, ja sankan sukuni mielestä minun kuului tämä taideteos nähdä, joten unohdin lähinnä negatiivisen kiinnostukseni porvoolaisiin suurmiehiin tai harrastajateatteriin.
Yllättäen näytelmä oli aivan mainio - lähes jatkuvasti todella nokkela ja hetkittäin jopa nerokas. Se tuntui tavoittaneen erinomaisesti porvoolaisen sielunmaiseman, alkaen hirveää borgåsvenskaa vääntävistä teinistä jotka oksentelivat suurmiehen patsaalle ja jatkuen häijyllä irvailulla kaupungin suurille vaikuttajille sekä kulttuuripersoonille. Juuri tällaisen tekopyhän ja tärkeilevän pikkukaupunkihelvetin minäkin muistan teiniajoiltani. Nähtävästi viidessätoista vuodessa mikään olennainen ei ole muuttunut. Lisäksi, Maikku oli mainio ylimielisenä paskiais-Runeberginä.
Lauantaina taivalsin takaisin ja ehdin pelata lyhyen pätkän JD:n Warhammeria, oikeastaan vastoin odotuksiani. Sen päätyttyä uppouduin kirjoittamaan huomista Black Apocrypha -sessiota. Välillä katsoin sairaalla tavalla mainion "Dirty Kuffar" -videon. Terroristiräppiä, piristävää vaihtelua tylsään jenkkipropagandaan. Throw dem in da fire!
Sunnuntaina pääsin pelauttamaan Black Apocryphassa eeppisen Jääkausi-tarinan päätösjakson. Vaihteeksi sain seurata huomattavan hyvää noppakättä ja arvauskykyä pelaajiltani, joten he selvisivät inhottavista ansoistani ylivoimaisesti paremmin kuin olisin koskaan kuvitellut. Peli oli oikein tyydyttävä herooisella ja mahtipontisella tavalla, tosin siihen sisältyi myös absurdistisen komedian merkkihetkiä.
Maanantai, 16.2. 2004
Päivän oikaisu: Kokemuspisteitä on aiemmin virheellisesti väittänyt Prahan sijaitsevan Itä-Euroopassa. Maantiedettä osaavat lukijat ovat huomauttaneet, että kaupunki sijaitsee Keski-Euroopassa. Karttaa katsoessani havaitsin näin olevan. Yritän olla enää tekemättä tätä virhettä.
Harvinaisen laiska päivä. Töissä pakerrettuani olin kipeästi rentoutumisen tarpeessa, joten katsoin pari elokuvaa ennen kuin istuin keräämään kokoon kaoottisia muistiinpanojani eilisestä pelistä. Loppujen lopuksi tarinan loppu ei niin suunnattomasti eronnut ennusteistani.
Pari livepeli-ideaa kummitteli taas mielessä, mutta kun yritin tarttua niistä kiinni, ne haihtuivat. Tämä on luultavasti yksinomaan hyvä asia.
Tiistai, 17.2. 2004
Päivän sitaatti: "Hell hath no fury like a pacifist" - Solomon Short
En vieläkään jaksanut palata kirjoittelemisen pariin, joten ryhdyin lueskelemaan War Against the Chtorr -kirjoja uudelleen. Pöhköt matokirjat ovat minulle tosi rakkaita ja tärkeitä, varmaan koska juuri niiden kaltaisia roolipelikampanjoita tahtoisin pelauttaa. Paljon seksiä, väkivaltaa, mutkikasta kieroilua, muka-älyllistä pohdiskelua, eeppisiä tapahtumia sekä niiden seassa pienten ihmisten kurjaa elämää.
Täysin luonteeni vastaisesti mietin, pitäisiköhän etsiä jostain tuttavapiiristä sopivan masokistinen pelaaja, lykätä hänelle hahmoksi Jim McCarthy, ja kylmästi pelauttaa hänelle aivan helvetin railroadattu versio Chtorr-sadusta, vaan siitä ilosta että saisin jakaa tarinan jonkun muun kanssa. Mutta ei. On taidemuodon (siis roolipelin) väärinkäyttöä tehdä tuollaista, tai ainakin minun tehdä sillä tuollaista.
Keskiviikko, 18.2. 2004
Päivän näverrys: Ongelmien delegointi muille ihmisille. Tähänkin voi saada uppoamaan paljon aikaa.
Request Tracker on onnistunut tekemään jokseenkin sen jota siltä toivoinkin: saamaan sähköpostitse tulevien avunpyyntöjen käsittelyyn jotain ryhtiä ja järjestystä. On tämä outoa, jo toinen projekti lyhyen ajan sisällä, joka tuntuu oikeasti tekevän mitä on suunniteltu.
Aloitin viimein Solmukohtaan valmistautumisen. Paljon tämä ei vaatinut, koska totesin heti kättelyssä, etten yrittäisi pukeutua erikoisesti. Hiton vaatteet. Livepeleihin vielä jaksaa etsiä yhden jännän asun, juuri ja juuri, mutta jotenkin into pukeutua muuta tapahtumaa varten oli nollassa.
Tajusin, etten tosiaan ole lainkaan samalla taitotasolla tuttavapiirini useiden vaateorientoituneiden ihmisten kanssa. Enkä nyt puhu edes kaikista oikeasti alaa ymmärtävistä ihmisistä; olen jäljessä niistäkin, jotka tuntuvat osaavan yksinkertaisen perustaidon kehittää jostain vänkiä pukuja mihin tahansa livepeliin. Koin hienousta kateutta, tahtoisin itsellenikin tämän kyvyn, taidon arvioida mikä näyttää hyvältä, ja ehkä hieman osaamista sellaisen toteuttamiseenkin. Mutta en varmaan koskaan ehdi opetella sellaista, vaikka se on luultavasti yhtä helppoa kuin tietokoneiden käyttäminen.
Torstai, 19.2. 2004
Päivän pohjoismaalaisvitsin alku: "Suomalainen, ruotsalainen, norjalainen ja tanskalainen lähtivät coniin..."
Lyhyen työpäivän jälkeen sinkosin Solmukohtaan. Fiilikseni olivat aluksi murhaavan matalat - päivä ei ollut ollut mukavimpia - mutta ne alkoivat vähitellen nousta päästyämme perille Espoon korvessa sijaitsevaan hotelliin, jossa tapahtuma järjestettiin. Sain heti ihan oikean tehtävänkin: mennessäni kyselemään verkkoyhteyksistä minulle lyötiin käteen johtoja ja kytkimiä, ja kehotettiin rakentamaan verkko. Mikäs sen hauskempaa.
Tapahtumassa haahuilun ohella leikin aina välillä verkkoylläpitoa ja koetin pitää ei-niin-laadukasta laitteistoa ja hotellin ei-niin-laadukasta verkkoyhteyttä hengissä. Samalla pääsin puhumaan tapahtuman ekaan paneeliin, joka ei ollut aivan täydellinen katastrofi vaikka se olisi kyllä voinut mennä paljon paremminkin.
Tapahtuman kansainvälisyydestä huolimatta roikuin enimmäkseen suomalaisessa seurassa - tunsin ulkomaalaisista vain harvoja, ja olen pahamaineisen huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Anni järjesti luettavakseni aika karmivan artikkelinpoikasen, joka Pelargirin ympyrästä oli kirjoitettu, ja monen muun kanssa huvituin sen pöhköyksistä. Enpä ole ennen kuullut väitettävän, että eläytymiseni näkyy pinnalle.
Jossain vaiheessa pieneltä seurueeltamme loppui energia, ja kukin vetäytyi taholleen nukkumaan. Olin saanut hotellista vuodepaikan - luksusta!
Perjantai, 20.2. 2004
Päivän synti: Hankin Solmukohtaan legendaarisen Pornopolkka-kappaleen, vaikka tapahtuman diktaattori Pervilä oli nimenomaisesti kieltänyt.
Solmukohta toi esiin mainiosti luonteeni typerimmät puolet. Maksettuani tapahtumasta 30 euroa minun pitäisi kyetä nauttimaan yhdessäolosta kavereiden kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. Sen sijaan sorruin tekemisorientoituneen nörtin stereotyyppiseen käytökseen, ja käytin ison osan päivästä virittelemässä lisää verkkoyhteyksiä ja säätämässä kaikenlaista tarpeellista muiden ihmisten projekteihin. Olisin yhtä hyvin voinut tulla tänne töihin aivan virallisestikin. Tämä on vielä omituisempaa siksi, että minua vaivasi jatkuvasti myös omituinen yksinäisyys ja kaipuu ihmisten luokse. Mutta kun koin, etten osannut olla sosiaalinen, keskityin olemaan tekninen.
Nörttäyksen ohella osallistuin pariin ohjelmanumeroon. Ruotsalainen freeform-roolipeli oli tavallaan aivan makeaa, mutta ei sellaista josta tavallisesti nauttisin suunnattomasti. Toinen akateeminen ohjelmanumero taas vaan muistutti minua siitä, miksen oikeastaan jaksa humanistisia tieteitä: tuntuu siltä, että ilmiselvien asioiden selittämiseen käytetään valtavasti aikaa.
Ohjelmallisesti illan pelastaja oli kyllä mieletön larp-musikaali A Kitchen Line. Musiikilla minua on tunnetusti helppo miellyttää, ja tässä oli mukana vielä paljon mainiota livpelaajahuumoriakin. Musikaalin nähtyäni aloin vähitellen tulla sosiaalisemmalle päälle, ja viimein tietokoneista vapauduttuani etsiydyin ihmisten seuraan.
Yksinäisyydestä eroon pääseminen osoittautui yllättävän vuoristoratamaiseksi. Välillä haeskelin seuraa johon sopisin, välillä taas yritin päättää kenen kanssa lähtisin minnekin. Lopulta minulla kuitenkin oli hauskaa ja koin kuuluvani jonnekin.
Lauantai, 21.2. 2004
Päivän dialogi: "Tee vaan sitä mitä teet parhaiten." - "Sä käsitit väärin, en mä ole nyt ottamassa sulta suihin." Ei se ihan noin mennyt, mutta sen olisi kyllä pitänyt.
Purjehtiessani Solmukohdan puheohjelman läpi osuin luentoon/työpajaan nimeltä Positive Power Drama, ja havaitsin nauttivani siitä suunnattomasti. Työpajaa pitävä ruotsalainen Emma puhui (live)roolipelien jumiutumisesta negatiivisiin tunteisiin, ja esitteli syitä sekä keinoja päästä irti tästä. Juuri tätä kaipasin lisäksi omiin argumentteihini sääntöjen tarpeellisuudesta peleissä. Plus, työpajan pitäjä oli ällistyttävän karismaattinen, tavalla joka oli minulle aivan uusi. Kuulemma häneltä oli kysytty "what's it like to be a sect leader?" ja tavallaan voisin todella helposti nähdä hänet sellaisena. Pitää varmaan varoa ketä seuraan, ja miksi.
Varsinainen ohjelma päättyi film noir -päivälliseen, jonka jälkeen Hakkis ja paikalle ilmestynyt Ripa ottivat DJ:n viitat harteilleen ja alkoivat soittaa tanssittavaa musiikkia. Olisin varmaan jumittunut huojumaan ja pomppimaan tanssitilassa, mutta päädyinkin juomaan Annin kanssa viskiä ja keskustelemaan Linin kanssa peliprojekteista siihen saakka, että tanssitila suljettiin.
Onneksi toinenkin setti oli tulossa: Hakkis oli soittamassa pienessä takkatilassa tinkimätöntä goottirokkia aamun omituisina tunteina. Pöhkön angsti-meikki-ja-itsemurha -musiikin tahtiin hytkyminen oli valtavan hauskaa, mutta kun Ripa siirtyi puikkoihin soittamaan ilmeisesti pelkkää funkkia, musiikki siirtyi makuni ulkopuolelle ja painuin pehkuihin.
Venytetty sunnuntai, 22-23.2. 2004
Ajankohdan taide-elämys: Once More, With Feeling katsottuna kolmen rotukissan kanssa, siten että nämä jalot eläimet yrittävät laulaa mukana joissakin kappaleissa.
Heräsin huoneen ovea hakkaamaan hunnilaumaan kymmeneltä, ja ihmettelin minkä vuoksi olin kuolemanväsynyt. Aamiaisen jälkeen pieni eilisillan kronolgian kertaus toi tähän vastauksen: olin näköjään mennyt nukkumaan joskus puoli kuudelta. Ei ihme, että fiilis oli vähän uupunut. Jostain syystä korvani soivat kummallisesti.
Solmukohta ajettiin alas minimalistisilla seremonioilla. Ajattelin niiden jälkeen Turkuun siirtymistä, mutta sen sijaan päädyinkin Irreten luo Annin ja Brett-nimisen gringon kanssa. Katselimme Buffyja, leikimme Irren kissojen kanssa ja lopulta päädyimme post-solmukohtaisiin illanistujaisiin Tintin Tangossa. Olin yhä varsin sosiaalisella tuulella, ja kahvilassa oli kivaa istua kuuntelemassa livepelisuuunnitelmia sekä juttuja toilailuista toimittajien kanssa. Turkuun lähteminen siirtyi taas kun sain Irren luota yösijan.
Sunnuntai venyi maanantaihin, jonka olin viisaasti ottanut vapaata. Päivä alkoi myöhäisellä lounaalla, ja lähtöäni viivästytti vielä muutama Buffy-jakso. Lopulta tajusin olevani laatuviihteen sekä mukavien ihmisten seuran muodostamassa jumitustilassa, ja pakotin itseni liikkeelle. Jos menisin Turkuun vasta aamujunalla, päivä tulisi olemaan todella kuollut ja huominen peli saattaisi olla liikaa kestävyydelleni.
Kotimatkalla kelasin kulunutta piiitkää viikonloppua, ja jouduin totemaan, että subjektiivisesti Solmukohta oli kattanut kaikki alat. Olin ollut semihyödyllinen, kuullut hyviä ajatuksia, nähnyt makeita ohjelmanumeroita, tanssinut, tutustunut pariin ihmiseen, heittänyt pöhköä läppää, kommunikoinut oikeista asioista, ja saanut jopa kaipaamani annoksen hellyyttä ja läheisyyttä. Ei ihme, että lähteminen oli vaikeaa.
Tiistai, 24.2. 2004
Päivän reaktio: Yäk
Vaikka olinkin Merihakaan saavuttuani jäänyt juttelemaan Taikan kanssa Solmukohdasta, olin päässyt ajoissa nukkumaan. Heräsin jo kuudelta, ja painuin töihin seitsemäksi katsomaan, minkä näköisiä katastrofeja yliopistolla oli tulllut poissaollessani. Yllättävää kyllä, kriisikerääntymiä ei tuntunut juurikaan olevan.
En jaksanut olla töissä älyttömän kauan. Väsyneenä istuin mukaan Warhammeriin, ja pelin alkuosan nuokuin puolitajuttomana. Virkistyin vasta kun hiiviskely mörköjen tukikohtaan alkoi. Pelin päätyttyä vietimme viihtyisää koti-iltaa, joka muuttui painajaiseksi kun Miken keittelemästä kaakaosta löytyi toukkia. Seurasi nopea operaatio toisen kuivamuonakaappimme puhdistamiseksi samalla kun suvereeni joka alan auktoriteetti Taika tunnisti ötökät ja kertoi niistä meille kauhujuttuja. Turkiskuoriaisen toukkia, kuulemma. Onneksi meillä ei ole turkiksia.
Puhdistuksen jälkeen vuorossa oli vielä tunnin mittainen livepelinomainen sessio Pimeyden maailmaa, jossa minun ja Miken hahmot seikkailivat autiossa kaupungissa lumituiskun keskellä. Aavemaista, ja tosi kylmää.
Keskiviikko, 25.2. 2004
Päivän sää: Keväinen suojakeli
Olin jo toista viikkoa jatkuvassa ällistyksen tilassa siitä, että eräs kaoottisimmista ja minulle eniten stressiä aiheuttavista osista työtäni tuntuu muuttuneen paljon koherentimmaksi ja helpommaksi. Totisesti olen onnistunut korvaamaan itseni yksinkertaisella ohjelmanpätkällä. Pitäisiköhän tässä pyytää palkanalennusta työtehtävien yksinkertaistumisen johdosta?
Töiden jälkeen jynssäsin keittiön kaappeja vähän lisää, ja lähdin sitten Miken kanssa Tyrmän keskusteluiltaan. Matkalla puhelimme Solmukohta-kokemuksistamme, joissa oli tiettyjä samankaltaisuuksia lähinnä sosiaalisen hyvänolontunteen osalta.
Tyrmässä rupattelu oli ainakin minun osaltani vähän väsynyttä, mutta rupattelun jälkeen esiin pomppasi taas yksi ovela peli-idea, tai oikeastaan useampia. Eräs livepeliprojekti (ei omani) saattoi myös löytää pelipaikan. Jos se vielä toteutuisi, olisivat asiat hyvin.
Torstai, 26.2. 2004
Päivän häkeltyminen: Olin kuulemma ollut jollekulle ystävällinen puhelimessa. Onkohan minut taas sekoitettu johonkin kollegaani?
Maailmalta kuului taas kummia. Jos vaikka tämä vihdoin kaataisi brittiläisen hallituksen. En kyllä oikein uskalla olla optimistinen.
Töissä oli omituisia ongelmia, pöhköä irc-saippuaa ja pitkä mutta hyödyllinen palaveri. Sen jälkeen Cosmicissa katselin Benedictin pukuideoita ja ilmoittauduin tekemään kaksi yksinkertaista hommaa toivottavasti tulossa olevaan livepeliin. Olikohan tämä suurta tyhmyyttä?
Perjantai, 27.2. 2004
Päivän suositus: Lukekaa Greg Palastin kirja
Vaihteeksi koti-Suomi talloo ihmisten kansalaisoikeuksien päälle ja antaa poliiseille laajemmat valtuudet tarkistaa alle 21-vuotiaita alkoholin löytämisen toivossa. Kenen ihmeen mielestä on perusteltua loukata henkilökohtaista koskemattomuutta sellaisen rikkomuksen vuoksi, josta voi tulla korkeintaan rikesakko?
Syöksyin töistä suoraan junaan - kolmatta viikkoa peräkkäin - suuntanani Kulosaari ja New Baddon. Junamatkan aikana uppouduin viimein vastikään ostamani The Best Democracy Money Can Buy -teokseen. Kirjassa tutkivan journalsimin viimeinen toivo kertoilee viime vuosien haudatuista uutistarinoista persoonallisella mutta asiallisella tyylillä - tämä ei ole mitään michaelmooremaista propagandaa, vaan huolellista tutkimusta. Jutuista tuli todella paha olo, eikä ihme.
New Baddonia pelattiin kunnes pelaajat alkoivat olla lähellä tajuttomuutta. Peli oli aika toiminnallinen, joskin useimmat siinä tekemämme päätökset taisivat olla huonoja.
Lauantai, 28.2. 2004
Päivän kuluttava kokemus: Minuuttiaikataululla eläminen
Neljä tuntia sohvalla nukuttuani lähdin takaisin kohti Turkua ehtiäkseni tämän päivän peliin, josta ei tässä varmaan kuulu turvallisuussyistä enempää kertoa. Ehdin siihen minuuttia ennen kuin pelinjohtaja saapui paikalle. Pysyin yllättävän virkeänä koko nelituntisen session, mutta sen jälkeen tajuni alkoi hiipua.
Luin lisää Greg Palastia, ja kun en enää kestänyt todellisen maailman ahdistavuutta, pakenin imaginääriseen katsomalla Donnie Darkon. Olin aivan unohtanut, kuinka kaunis elokuva se oli, ja kuinka monella tasolla se tuntuu toimivan. Mikä parasta, tässä on elokuva, jolla ei tunnu olevan agendaa, eikä tarvetta maalailla asioita lohduttomiksi tai lohdullisiksi. Se tyytyy vain kertomaan omituisen tarinan, kenties hieman murheellisesta vinkkelistä, mutta se ei yritä mitenkään rypeä kurjuudessa. Elokuvan musiikkikin oli upeaa - tajusin, että juuri tämän leffan inspiroimana kuuntelen nykyään ainakin Tears for Fearsia ja Joy Divisionia.
Leffan jälkeen olo oli hieman masentunut ja yksinäinen, mutta paha olo oli siirtynyt henkilökohtaiselle tasolle ja oli siksi hallittavissa, melkeinpä nautittavissa.
Sunnuntai, 29.2. 2004
Päivän pelisitaatti: "Yleensä jos mun kuolleet ystävät palaa takaisin, ne yrittää vaan syödä mun aivot."
Pimeyden maailman viimeinen osa pelattiin tänään. Peli oli tosiaan hämmentävä tyylinvaihdos edellisistä osista. Ykkösessä John Constantine -ripoff-hahmoni oli tavannut tytön, kakkosessa alkanut ihastua tähän - ja kakkosen ja kolmosen välissä oli tullut viesti, että tyttö oli kuollut "itsemurhaan". Olin pelaajana varautunut pelaamaan raivoisaa kostomelodraamaa, ja olin pelin alussa lähes psykoottisessa tilassa, kun kuolleeksi luulemani ihminen kävelikin vastaan. Seurannut tunne-elämän kaaos oli viihdyttävää pelata - vaihteeksi kaikki hahmon ongelmat tuntuivat suunnattoman pieniltä ja kaukaisilta, kun pääasiallinen ahdistuksen aihe olikin sublimoitunut.
En ollut pelaajana tosiaan odottanut mitään tällaista käännettä, ja olisin helposti kuvitellut, että olisin ollut harmissani siitä, että minulta oltiin näin ryöstetty mahdollisuus synkistellä ja rypeä kostonhimossa sekä vihassa. Kuitenkin, yllättäen, positiiviset fiiliksetkin istuivat hahmoon hyvin ja tuntuivat voimakkaasti. Harmi, että pelikampanja on nyt ohi, selvitettävää ja tehtävää olisi jäänyt vielä.