Heinäkuu 2003: Kun painovoima kostaa
Tiistai, 1.7. 2003
Päivän superase: Sähköinen hyttyslätkä. Hyttynen palaa ja räjähtää. Epähumaania.
Matkustaminen Tommin ja Hetan autolla oli vähemmän tuskallista kuin olin pelännyt. Ulkona oli lämmin, muttei aivan tuskallisen kuuma, enkä saanut samanlaista autopahoinvointia kuin edellisen kerran tässä kulkuvälineessä.
Edellisen kerran olin käynyt Nastolassa vappuna 1995, ja tuolloin syynä oli ollut jokseenkin pelottava livepeli. Paikkakunta oli larppaajapiireissä 90-luvun loppupuolella tunnettu lähinnä kamalasta säästään ja hulluista autoilijoistaan, mutta kumpikaan emme kohdanneet matkalla mökille.
Maisemat määränpäässämme olivat häkellyttävä. Kymijoenlaaksossa sijaitsevan rantamökin vieressä oli kaikki olennaiset kesänvieton välineet: paljon luonnonvettä, hienoja puita, ja korkeita vaikuttavan näköisiä kallioita. Perille päästyämme innostuimme heti saunomaan ja uimaan, vaikka vesi olikin hivenen kylmää. Parin tunnin kuluttua myös ebu, Lissu, Heli ja Topsu selvisivät paikalle.
Kun veden lämpötila laski jopa Kaisan uimiseen sopimattomaksi, siirryimme grillaamaan ja taistelemaan hyttysiä vastaan. Kemiallinen ja elektroninen sodankäynti mahdollistivat varsinaisen shock and awe -kampanjan, joka aiheutti kerrankin fiiliksen, että itikat olivat meidän armoillamme eikä vastoinpäin. Sulatejuusto-sieni-paprikamönjä oli myös erinomaista grillattuna.
Syöpöttelyn ja levottomien juttujen jälkeen siirryttiin kiltissä mökkeilyhengessä pelaamaan Trivial Pursuitia. Minä ja Topsu onnistuimme voittamaan, mikä oli ehkä hieman odottamatonta: joukkueemme ainoa vahva ala oli luonto ja tiede.
Keskiviikko, 2.7. 2003
Päivän liikkumisväline: Soutuvene
Yö oli kuuma kokemus. Saunamökin yläkerran makuuparvella oli varmaan yli 30 astetta lämmintä, ja nukahtaminen vaati huomattavaa itsesuggestioponnistusta. Lopulta se onnistui kuitenkin.
Hämäriä unia nähtyäni pudottauduin parvelta jaloilleni ennen puoltapäivää, ja siirryin rakentamaan itselleni verkkoyhteyttä. Se sujui varsin mutkattomasti, ja mahdollisti päiväkirjan päivittämisen täältä huitsin tuutista.
Aamiaisen jälkeen lähdimme kiipeilemään kallioille. Minä ja ebu kiivimme, muut katsoivat ja olivat valmiita soittamaan apua jos jotain sattuisi. Tällä kertaa olin ollut poikkeuksellisen terävä ja ottanut jopa kiipeilytossut mukaan, ja niiden kanssa kiipeily sujui varsin hyvin. Kivikosta löytyi hienoja suoria seiniä, joiden kapuamisessa oli kuolemaa uhmaavat piirteensä: varmistaminen oli enimmäkseen mahdotonta, ja yleensä parhaiden kohtien alapuolella oli pystyssä teräviä kiviä.
Joitain todella korkeita seiniä emme aivan uskaltaneet kiivetä, mikä oli suuri harmi. Pitäisi varmaan käydä ulkokiipeilykurssi niin voisi hyödyntää köyttä ja koukkuja kalliolla. Huolimatta puutteellisista varusteistamme emme teloneet itseämme kovin pahasti.
Helsinkiläiset lähtivät kiipeilyn jälkeen takaisin, heistä useimmat kun olivat suuntaamassa seuraavana aamuna ulkomaille. Meillä muilla ohjelmassa oli uimista, wokkia, veneilyä ja saunomista. Liikkuminen ja saunassa istuminen kulutti energiani aika täydellisesti loppuun, joten kymmenen aikaan en jaksanut enää mitään muuta.
Torstai, 3.7. 2003
Päivän ruumiinosa: Kantaluu
Päivä alkoi verkkaisesti puuroaamiaisella ja pelin kirjoittelulla. Kun Tommi ja Heta lähtivät melomaan, minä ja Kaisa suuntasimme kallioille kiipeilemään.
Ehkä tunnin verran kävimme läpi eilisiä reittejä. Kun aloimme kyllästyä, päätin vielä kiivetä erästä eilen kapuamaani seinää ylös. Kiipeämästäni reitistä olisi ollut vaikeampikin variantti, mutta siinä minun olisi täytynyt käyttää otteena kiveä, joka tuntui olevan hitusen irti. Vaikken keksinytkään, miten mainittu kivi voisi lähteä irti, päätin silti olla varovainen ja jättää tämän vaikeamman reitin väliin. Tyydyin kiipeämään samaa rataa kuin eilenkin.
Sitten oikean käteni alla ollut kallio lohkesi. Vasen käteni ote ei pitänyt, ja putosin seinältä. Aika tuntui hidastuvan kun katselin alapuolella olevia kiviä.
"Jestas..."
Putosin kivikkoon jalat ja kädet edellä. Putoaminen ei ollut pitkä, reippaasti alle kolme metriä, mutta maa johon laskeuduin oli epätasaista. Osuin vinoon kiveen, ja kierähdin siltä alas kahden lohkareen väliseen sammalikkoon. Simultaanitulkkaavasti huudahdin "Vielä hengissä!" ensimmäisen kimmahduksen jälkeen. Sen jälkeen pysähdyin.
Kipua ei vielä tuntunut, mutta nilkkani näytti olevan hullussa asennossa. Muut vammani näyttivät rajoittuvan pariin käsissä olevaan naarmuun. Alas kivikosta en kuitenkaan itse pääsisi. Totesin Kaisalle nilkkani olevan rikki, ja kehotin häntä soittamaan hätänumeroon.
112-soiton jälkeen Kaisa sai kiinni melomasta palanneet Tommin ja Hetan, jotka tulivat pelastamaan minua sidetarpeita ja muuta ensiapusälää mukanaan. He pääsivät paikalle neljännestunnissa, ja taluttivat minut tielle. Nilkkaan oli alkanut jo sattua aika reippaasti, ja se oli myös turvonnut mojovan kokoiseksi. Sairaalaa tarvitsin, mutta ambulanssia en; Tommin autolla minut voisi hyvin viedä lähimmän välskärin luokse.
Tommi on itsekin lääkäri, ja hoiti minut onnettomuuspaikalta sairaalaan ammattitaitoisesti. Fyysisestä kivusta huolimatta en ollut henkisesti kovin hajalla. Putoaminen oli harmillinen ja typerä moka, juuri sellainen onnettomuus jota olin odottanut itselleni tapahtuvan jo vuosia, mutta en ollut rikkonut mitään kovin pahasti. Automatkalla pidin ajatukset pois kivusta laulamalla autostereoista soivan kesä-CD:ni kappaleita. Kerrankin kukaan ei hennonut komentaa minua olemaan hiljaa.
Lahdessa sain ensimmäistä kertaa tutustua tippaan ja morfiinijohdannaisiin kipulääkkeisiin, jotka saivat aikaan ennenkuulumattoman pöhnäisen olon. Kipu jäi heikoksi poltteeksi jonnekin kauas, mutta olo ei muuten kyllä ollut varsinaisesti miellyttävä vaikkakin rento. Ei tunnu sellaiselta aineelta, johon addiktoituisin. Käpäläni kuvaamisen jälkeen minulle kerrottiin, että olin rikkonut kantapääni - minulla oli murtuma kantaluussa. Tämä oli ilmeisesti paljon ikävämpi juttu kuin vain nilkan murtuminen, ja minut päätettiin lähettää Turkuun hoidettavaksi.
Tommi ja Kaisa viihdyttivät minua sen pitkähkön tovin, jonka ambulanssin odottaminen kesti. Sitten alkoi elämäni pisin kaksituntinen. Kuljetus Turkuun oli tasainen ja verrattain nopea, mutta kipulääkkeet olivat lakanneet vaikuttamasta, ja tipan kautta annettu uusi satsi ei kestänyt kuin lyhyen tovin. Jalkaan koski aivan vietävästi, enkä onnistunut nukahtamaan, meditoimaan tai tekemään juuri mitän muutakaan ajan kulkua nopeuttamaan.
TYKS:iin saapuminen ei ainakaan heti parantanut oloani. Lääkintävahtimestareiden kärrätessä minut sisään meitä tervehti täysin autio ala-aula, jonka ovet olivat auki mutta jossa ei näkynyt ristin sielua. Ensimmäiset kohtaamamme ihmiset kysyivät meiltä, miten täältä pääsee ulos. Moinen kauhuleffakokemus ei sillä hetkellä todellakaan tehnyt hyvää. Vasta varttituntia myöhemmin ensiapu löytyi ja pääsin turkulaisten hoiviin.
Hieman ennen kahta aamulla minut viimein parkkeerattiin traumatologian osastolle. Huoneissa ei ollut tilaa, joten sain jäädä vuoteineni käytävälle. Kipulääkettä myöhemmin oloni oli taas leijuva ja seeesteinen, ja vajosin katkonaiseen mutta levolliseen uneen.
Tämä oli tähänastisen elämäni jännittävimpiä päiviä.
Perjantai, 4.7. 2003
Päivän sitaatti: "... and the next thing you know, you're eating hospital food."
Sairaala-aamiainen oli varsin hirveä, enkä saanut syötyä kuin vähän. Suurin osa ravinnostani taisi tulla edelleen tipan kautta, josta sain suola- ja sokeriliuoksen ohella antibiootteja, kipulääkettä ja ties mitä muuta.
Lääkäri kävi kertomassa minulle, että kunhan turvotukseni viikonlopun jälkeen laskisi, minut voitaisiin leikata. Nähtävästi täällä tulisi menemään ainakin joitain päiviä. Minulle myös kerrottiin, että vuosilomani saattaisi muuttua nyt sairaslomaksi, joten soitin atk-keskukseen ja kysyin asiasta. Ilmeisesti näin oli käymässä. En oikein tiennyt miten suhtautua tähän - onnettomuus ei ollut mitenkään yliopiston syytä, joten en käsitä miksi yliopiston pitäisi kärsiä siitä työpanokseni menetyksen verran. Ehkä pitää lievittää huonoa omaatuntoa tekemällä töitä sairaalasta käsin. Ilmeisen ongelman muodostaa 14.4kbps-modeemiyhteys, jonka avulla täältä saan yhteyden.
Suurin osa päivääni kului puoliunessa vuoteessani. Aina välillä joku tuli kysymään minulta, kuka olin ja tarvitsinko jotakin. Vastaukseni oli tavallisesti uninen "olen Dare, kiitos ei". Kipu ei tuntunut enää yhtä pahalta kuin eilen, mutta sen oli korvannut yliherkkyys liikkeelle ja alttius pahoinvoinnille. Pelkästään vuoteen kohottaminen pystyasentoon sai minut hamuilemaan oksennuspussia, tosin vasta lounaan jälkeinen sänkyajelu tietokonekuvauksiin sai minut antamaan ylen.
Alkuillasta pääsin viimein pois käytävältä ihan oikeaan huoneeseen. Aloin fyysisesti hieman piristyä, joten päivitin päiväkirjani ja ryhdyin opettelemaan käyttööni annetulla pyörätuolilla liikkumista. Melko pian ensimmäisen itsenäisen vessassakäyntini jälkeen Kaisa ja Mike saapuivat katsomaan minua. Mike oli saanut kirjansa painoon, ja fiksuna kaverina ilmoittautunut heti seuraavaan projektiin, joka kuulosti kolossaaliselta. Kerrankin en kokenut juuri lainkaan tunnetta, että minunkin pitäisi tehdä jotain, tai halua ilmoittautua auttamaan.
Kaisan kanssa kelailin hieman eilistä near-life experienceä. Ottaen huomioon neuroottisen luonteeni en lainkaan ihmettelisi jos alkaisin itse nähdä kallioista vastaisuudessa painajaisia. Toivon todella, etten saa tästä mitään kammoa kiipeilyä kohtaan. Ehkä voisin sivuuttaa sen yrittämällä kiivetä vastaisuudessa hieman turvallisemmissa paikoissa.
Lauantai, 5.7. 2003
Päivän saavutus: Onnistuin käymään suihkussa lähes ilman apua.
Herätessäni minulla oli vaihteeksi ruokahaluakin. Aamiaisen "nautittuani" olo oli siinä määrin virkeä, että ikävystyminen alkoi olla todellinen uhka. Selvästi onnettomuudesta tiedottaminen päiväkirjan kautta oli ollut hyvä ajatus, koska monet lukijat olivat heitelleet minulle virtuaalisia "toivuhan siitä" -viestejä. Kun Heikki. Kaisa sekä sairaalassa duunia paiskova Jeppe vielä kävivät paikan päällä moikkaamassa, alkoi tuntua siltä, että sairaalaan joutuminen oli sosiaaliselle elämälleni vilkkain siirto pitkään aikaan.
Kävi ilmi, että osastollani on myös langaton verkkoyhteys, mutta kukaan paikallaolijoista ei osannut kertoa, oliko se tarkoitettu myös potilaiden käyttöön. Ainakaan mitään ilmeistä vierassisöönkirjautumista siihen ei löytynyt. Pelkäänpä, että joudun fasttalkkaamaan oikein tunteella jos mielin saada yhteyden käyttööni. Minun pitäisi olla hyvä tällaisessa, saapi nähdä.
Jeppe auttoi minua tulkkaamaan potilaskertomustani, mutta siellä ei ollut mitään jännittävää ("potilas on rasittava ja kuvittelee olevansa kauhean nokkela, jos hän päästää suustaan vielä yhden tekopirteän sukkeluuden, kuristan hänet hänen tippaletkullaan").
Kaisa oli tuonut minulle kirjoja ja DVD:iä. Spacedin katseleminen sairaalassa oli päiväsaikaan vähän liian surrealistista, joten uppouduin klassiseen sairastamispuuhaan eli Sormusten herran lukemiseen. Ensimmäisen kirjan loppuosaa kohden otin illan kipulääkkeeni, ja niiden ansiosta en ollut Rivendellin lähestyessä enää lainkaan varma, oliko sekavuus Frodon vaiko minun. Aika sopivaa.
Sunnuntai, 6.7. 2003
Päivän ryöstösaalis: Valtava kasa kirjoja ja DVD:iä. Näiden avulla voisi sairastaa viikkoja.
Sormusten herran lukeminen inspiroi minua katsomaan leffaversion uudestaan, joten suostuttelin Kaisaa tuomaan sen minulle. Samalla myös Adept, Suvi ja Taina kävivät vierailulla, ja Jeppekin näyttäytyi. Kuulin päivityksen maailmanpoliittisista omituisuuksista Adeptilta, mutta en tahtonut jäädä ajattelemaan niitä kovin paljon. Tällä hetkellä ei ole hyvä idea seurata uutisia, ne kun varmaankin tekisivät vain pahantuuliseksi.
Minulle kerrottiin, että leikkaukseni saattaisi olla jo huomenna. Olisi aivan tervetullutta, tosin en tiedä itse lainkaan onko turvotukseni laskenut jo riittävästi. Edellisen kerran olen ollut leikattavana varmaan 26 vuotta sitten, ja tapahtuma jätti aika eläviä muistoja pahoinvoinnista ja paniikista.
Vierailuajan päätyttyä syvennyin leffan katseluun. Sormuksen ritarit -elokuvan puutteet vain korostuivat kun oli juuri lukenut kirjan: elokuva oli aivan rikollisen hätäinen, ja sillä tuntui olevan kauhea kiire hyppiä hahmonkehityksen ja jännityksen rakentamisen ohi päästäkseen näyttämään tylsiä taistelukohtauksia. Tämä piirre häiritsi vieläkin aivan valtavasti.
Puolenyön aikaan alkoi mahdollista leikkausta edeltävä syömis- ja juomiskielto. Minulle oltiin tarjottu unilääkkeitäkin, mutta ne eivät olleet tarpeellisia. Sairaalassa tuntuu olevan helppo nukkua.
Maanantai, 7.7. 2003
Päivän tunne: Kipu
(Pahoittelen jo etukäteen tämän merkinnän oletettavasti hyvin sekavaa kieliasua. Sattuu ja aivoissa pyörii liikaa, että saisi aikaan kovin viimeistelyä tekstiä.)
Heti aamulla minulle todettiin, että olisin saman tien menossa leikattavaksi. Hyvä näin. En ehtinyt tehdä miätään mutkikkaita esivalmisteluja, hyvä kun kerkesin lähettää kannettavani kanslian tavarasäilytykseen. Sitten minut kärrättiin valmistautumistilaan, ja jonkin tovin odottelum jälkeen pääsin varsinaiseen leikkaussaliin.
Muistikuvani leikkauksesta ovat parhaimmillaankin hämäriä. Minua ei nukutettu vaan jalkani puudutettiin, ja tuntemuksista päätellen puudutuspiikki annettiin suoraan selkäytimeen. Kokemus ei ollut niinkään kivulias kuin pahoinvointia aiheuttava - fiilis siitä, että nyt minua sörkitään paikkoihin, jonne ei todellakaan pitäisi oli voimakas. Onneksi hoitajat pitivät minusta kiinni. Psykologinen vaikutus oli paljon tärkeämpi kuin fysikaalinen rimpuilun estäminen.
Olin pyytänyt leikkaukseeni musiikkia, mutta olin niin tokkurassa, etten ainakaan muista kuulleeni mitään. Leijuin tajunnan rajoilla koko pari tuntia kestäneen operaation ajan, ei varsinaisesti epämiellyttävästi. Olin niin täynnä kaikenlaisia lääkkeitä, ettö pystyin hymyilemään pienimmällekin tyhmyydelle.
Leikkauksen päätyttyä minut roudattiin takkaisin osastolleni, mutta sen jälkeen kaikki hyvin jäsennellyt muistikuvat loppuvat. Yrittäessäni selvittää mahdollisuutta verkkoyhteyteen (ei oikein onnistunut) tajusin, että jalkani alkoi lähettää aika kovaäänistä kipusignaalia. Pyysin kipulääkettä, ja lopulta sainkin sitä. Se ei auttanut, joten pyysin lisä. Sekään ei auttanut.
Tästä alkoi koko päivän kestänyt pelottava lääkekierre. Aina puolen tunnin välein totesin, että nykyinen kipulääke ei vain auttanut, ja toivoin jotain tujumpaa. Minuun pumpattiin myrkkyä, jonka olisi kai pitänyt kolkata minut kymmeneen kertaan, mutta se ei vaan yksinkertaisesti purrut kipuuni.
Päivä eteni epäkoherentin painajaismaiseen suuntaan. En muista, koska minuun olisi viimeksi sattunut mikään niin paljonl vieläpä niin spesifisellä tavalla. Jossain vaiheessa lääkkeeni kolkkasivat minut, mutta unet eivät olleet yhtään vähemmän tuskaisi ja henkisesti ne olivat täynnä jyskyttävää paranoiaa.
Tommi, Heta, Riku, Satu ja Kisa kävivät pistäytymässä, mutta kauhean oloni vuoksi en jaksanut olla sosiaalinen kuin tovin.
Sattuu. Ahdistaa. On vessalähtä mutta vessan meneminen ei onnistu. Vainoharhailen. Typotan. Nukun ja heräilen ja juon ja yritän nukkua.
Tiistai, 8.7. 2003
Päivän liikkumisväline: Kainalosauvat
Järkyttävä kipu piti minua hallussaan vielä yön. Nukuin parin tunnin pärkiä, heräsin kipuun, yritin käydä vessassa ja nukahtaa uudestaan. Jotenkin onnistuin nukahtamaan kerran toisensa jälkeen, ja aamuseitsemän aikoihin, kun sain piikillisen kipulääkettä, tuska alkoi vähitellen laantua.
Toipuminen tuntui muutenkin alkaneen. Varpaideni tyvi oli edelleen turvoksissa ja kummallisen väriinen, mutta varpaat liikkuivat ikman kohtuuitonta tuskaa. Satunnaisista pahoinvointikohtauksista huolimatta fiilikseni olivat melko hyvöt, ja sain ensimmäiset oppitunteni kainalosauvoilla kävelemisessä Minua uhkailtiin kotiin lähettämisellä huomenna tai ylihuomenna. Tämä alkoi tuntua jopa aivan mahdlliselta suoritukselta.
Käänsin ajatukseni kohti sivillielämääni. Kesani kuluisi nyt sairastaessa, ja jos sairaslomani päättyminen edellyttäisi kävelemistä ilman keppejä, saattaisi aika olla pitkä. Mutta minä olen yliopiston jokasyksyiselle rumballe melko tärkeä tekijä, eikä minua ihmeemmin innostanut ajatus olla sairaslomalla lokakuuhun saakka. Onnistuisinkohan jotenkin vakuuttamaan suurille päälliköilleni, että minun kanssani kannattaisii tehdä jonkinlainen etätyösopimus ainakin niille ajoille, jolloin en helposti pääsisi kävelemään töhin joka aamu? Tämä taitaa kyllä olla vahvasti yliopiston periaatteita vastaan.
Tein myös muita arkimaailman tarkistuksia, ja havaitsin, että joskus vuonna 1999 kun olin aloittanut seinäkiipeilyn olin ollut varovainen ja paranoidi koko rahalla. Minulla oli edelleen voimassa 0 euron omavastuulla varustettu turbovakuutus, joka kattaisi aika hiton korkeiksi nousevat saiaraalakulut, ansion menetykset ja jopa pysyvät viat tai haitat. Saapa nähdä nyt miten tämä toinii käytännössä.
Kaikki tämä edistys palautti minut synkistä mietteistäni normaaliin (?) hyväntuulisuuteeni. Päätin iltani lukemalla Sormusten herraa kunnes silmät eivät enää pysyneet auki.
Keskiviikko, 9.7. 2003
Päivän hallu: Puhuva kissa
Laadukas puuha alkaa näköjään jo loppua. Voisin aivan mielelläni lähteä jo kotiin. Kävin jo varhain nukkumaan.
... ja heräsin ennen puoltayötä nähyuäni hysteeristä painajaisunta jossa olin pyrkimässä pelaamaan Paranoiaa jossain historian epämääräisimmässä roolipeliconissa. Coni järjestettiin lähellä vanhempieni taloa Porvoossa, ja kun kävin vanhan huoneeni vaatekaapissa etsiäkseni itselleni haalareita peliä varten, havaitsin että kotimme kissat olivat vallanneet huoneeni asuinsijakseen. Mikä omituisinta, ne olivat oppineet puhumaan ihmisäänillä papukaijojen tapaan - ne mourusivat "ei saa nostaa kissaa kynsistä" ja muuta vastaavia valituksia kun niitä kohteli kaltoin. Vaatekaapissani pitämäni palvelin vastaili niiden sukkeluuksiin samalla mitalla. Tämä kaikki oli jostain syystä paikallaolijoista silmittömän koomista, ja kaikki uneen osallistujat jostain syystä kiemurtelivat jatkuvasti naurusta kuin hapen puutteesta kärsivä myöhäisyön roolipelaajaporukka jokaisen kissasta vastalauseita kirvoittavan sattumuksen kohdalla.
Tilannekomiikkaa jatkoi kun eräs kissani kiipesi kattoon ja putosi siitä kaktukseen (mikä tietysti kirvoitti siitä hirveän palopuheen), pienempi kissa heitettiin ilmaan josta valtava musta koiramme nappasi sen suuhunsa ja nielaisi, ja lopulta se, että perheen koira päätti muuttua jättimäiseksi mustakarvaiseksi alligaattoriksi joka tallusteli mutaisilla jaloillaan pitkin kartanoamme. Unen loppuvaiheessa selitin kaikkea tätä älyttömyyttä taksilliselle roolipelaajia, jotka nauroivat itsensä melkein solmuun tapahtumia kuullessaan ja saivat taksimme ajamaan ojaan. Tällaisen unen jälkeen sairaalassa herääminen tuntui vähän aikaa täysin johdonmukaiselta jatkolta tilanteeseen.
Minun on todellakin korkea aika päästä kotiin täältä.
Torstaiaamuyö, 10.7. 2003
Yön fiilis: Something Wicked This Way Comes
Halluinen alkuyö oli vain preludi suorastaan skitsofreeniselle loppuyölle. Vajosin uudelleen uneen melko nopeasti puolenyön jälkeen, mutta näkemäni unet olivat sekavia, ahdistavia ja kauheita. Herätessäni en tiennyt missä olin, ja mikä vielä kauheampaa, en tiennyt kuka olin. Tai siis, älyllisesti olin vakuuttunut siitä että olin yhä Dare Talvitie, turvallisen kalliokiipeilyn sankari, sanan säihkyvän sählymailan heiluttaja ja paskantärkeä niuhottaja Jumalan armosta, mutta se tuntui kulissilta, feikkihenkilöllisyydeltä jonkin täysin toisesta maailmasta olean persoonallisuuden tiellä. Sairaalavuode jossa makasin tuntui luonnottoman epämukavalta, ja koska huoneessa olleet kaksi muuta potilasta oli siirretty pois, myös tyhjältä ja jotenkin klaustrofobisen ahtaalta. Jostain syystä tunnin olevan vakuuttunut siitä, että huone oli pieni maanalainen loukko jonkin valtavan tunneliverkoston pohjukassa, ja olin siellä piilossa ties mitä.
Paetakseni ajatusteni älyttömyyttä lähdin käymään kylpyhuoneessa, jonne täytyi mennä käytävän kautta. Näin sairaalan tyhjänä, harmaana ja steriilinä paikkana joka oli vihamielinen inhimilliselle elämälle. Kukaan ei liikkunut käytävällä. WC-pytty näytti olean jonkun räjähderipulipotilaan sielunantimien tukkima, mutta kun se saatiin avattua, kylppärin laddialle eräästä vuotavasta putkesta tipahteleva jo nyt lammikoksi kerääntynyt vesi onnistui tuomaan tilalle välittömästi ränsisttyneen, hylätyn ja kummittelevan vaikutelman. (Dark Waterin nähneet osannevat kuvitella mitä tarkoitan - ja jopa värimaailma oli samanlainen.) Minua hirvitti, heikotti ja särki, ja huoneeseen palaaminen ei oloa parantanut. Jatkuvasti pääni täytti paranoidi fiilis, että olin lipsahtanut tutusta todellisuudesta jonnekin hämärän rajamaille, ja tahdoin pois sieltä. Pyörätuolilla huoneeseen palatessani olin lähes varma siitä, että olin menossa syvälle jonkin sanoinkuvaamattoman mörön metsästysmaalle.
Liiaksi sairaalamenettelytapoihin tottuneena tein typerän ratkaisun ja pyysin unilääkettä. Kello oli jo kolme, joten sellaista en saanut, mutta jonkin pienen rauhoittavan pillerin kyllä. Vasta pilleriä kädessäni punnitessani tajusin, että olisin yhtä hyvin voinut yrittää kalibroida itseäni musiikilla. Mutta nyt tulin käyttäneeksi molempia. Heitin tabun naamaan ja panin ystävällistä ja pehmeää Eaglesia soimaan.
Kumpikaan toimenpide ei auttanut merkittävästi. Vainoharhainen, kammoisa olo jatkoi jylläämistäni. "Jotain on tulossa", itsepäinen alitajuntani kuiski, ja vaikka kuinka vastasin sille "turpa kiinni ja ala nukkua", se ei rauhoittunut.
Ja aamuneljältä jotain viimein tuli. Toinen huoneeni ylimääräisistä vuoteista oli jossain vaiheessa viety pois, mutta nyt se rullattiin takaisin, ja sen kyydissä oli ihmishahmo josta näkyi vain vilaus kasvoista. Vuoteessa oli kiinni suurin määrä laitteita mitä olin tähän mennessä tässä laitoksessa kenelläkään nähnyt - kaikki toistaiseksi havaitsemani potilaat olivat olleet yksinkertaisia käsi- tai jalkavammaisia. Tämä kaveri antoi vaikutelman pahan auto-onnettomuuden uhrilta: hän tuskin puhui ja hänen äänensä oli heikko sekä monotoninen. Hänen saapumisensa ei vähentänyt yksinäisyyttäni, mutta muutti enimmän kammoni suruksi ja sääliksi.
Uuden huonekaverini laitteet piipittivät läpi yön, ja välillä hoitajia kävi säätämässä häntä. Hän ei ilmeisesti voinut itse käyttää raajojaan tai soittaa kutsukelloa, joten pari kertaa soitin sitä hänen puolestaan kun hänen härvelinsä vain elämöivät eikä kukaan tullut paikalle. Oma fyysinen paha oloni kasvoi, ja lopulta tajusin pyytää kuumemittaria. 38 astetta lämpöä - tämä selitti halluni ja sekavuuteni.
En tiennyt mistä kuume oli tullut, enkä halunnutkaan. Heitin Buranan naamaan ja onnistuin viimein vajoamaan tiedottomuuteen jossa alitajuntani näytti minulle tahtomani kaltaisia unia - isoja kylpylöitä, ja kauniita alastomia poikia ja tyttöjä sormeiltaviksi. Kiitoksia.
Jos vielä yhdenkin yön joudun täällä viettämään, tulee termi "unilääkkeiden väärinkäyttö" saavuttamaan aivan uudet kosmiset mittasuhteet.
Torstai, 10.7. 2003
Päivän trivia: Kainalosauvojen kanssa kävellesssä ei voi kantaa mukana täysinäistä vesilasia.
Kun aamu valkesi, edellisyön kammot olivat valtaosaltaan tiessään ja kuumeenikin tuntui lähteneen matkoihinsa. Mikä vielä parempaa, sain aamiaisen syötyäni jalkaani viimein kipsin (tai kovan sinisen lasikuitusukan nyt ainakin). Se nosti olemassaoloni laatua huomattavasti. Vaikka kipsin laittaminen oli lähes koomisen tuskallinen kokemus ("teidän nilkkanne pitää olla 90 asteen kulmassa" - "onko se nyt?" - "ei, mutta *ruts* nyt on." - "hyaarrggh!"), oli jalkani sen jälkeen virallisesti Korjatun Tuntuinen. Tällä koivella kehtaisi lähteä huitomaan ympäri seutua keppien kansa, vaikka jalkaan ei vielä saanutkaan varata.
Tulin jossain määrin enemmän tietoiseksi eilen yöllä sisään tuodusta huoneen uudesta asukkaasta. Hän ei ilmeisesti ollut täysin halvaantunut, muttei pystynyt liikuttamaan juuri mitään raajojaan tai sormiaan itsenäisesti, ainakaan tässä vaiheessa. En todellakaan kadehtinut hänen osaansa elämää, enkä liioin voinut välttyä fiilikseltä "there, but for grace of Gaia, go I". Hänelle ei aluksi saatu tehtyä järjestelmää, jolla hän voisi omin keinoin kutsua hoitajia. Ennen kuin kukaan edes paneutui asiaan, huomasin hänen mutisevan "nyt on paha olo" ja näyttävän aika tuskaiselta. Korotin oman ääneni ja huusin hoitajia, jotka säntäsivät paikalle parahiksi estääkseen häntä tukehtumasta omaan oksennukseensa. Hyvää karmaa varmaan. Tämän jälkeen kaverille kehitettiin systeemi, jota imemällä hän saattoi itse ilmaista hätänsä.
Rupattelin hieman epäkuntoisen huonekaverini kanssa. Kumpikaan meistä ei varsinaisesti ollut sosiaalisella small-talk -tuulella, joten tyydyin kysymään tahtoiko hän musiikkia, ja kun sanoi tahtovansa, heitin kannettavani soittelemaan satunnaisia mp3:ia, niin ettei hänen tarvitsisi altistua niille kauhealle neljälle radiokanavalle, joita täällä luonnostaan oli tarjolla (oma musiikkimakunihan on, tunnetusti, kaikkien mielestä paljon helpommin sulatettava). Vähän myöhemmin suunnilleen hänen koko sukunsa saapui paikalle pitämään hänelle seuraa.
Sitten harjoittelin kepeillä kävelemistä ja sain kuulla ties kuinka monennen kerran lupauksen, että huomenna pääsisin kotiin. Vaikka tämä lupaus tällä kertaa kuulostikin realistiselta - olihan minulla hieno kipsi ja kaikkea - se tiesi minulle vielä yhtä yötä tässä hulluuden valtakunnassa. Ajatus ei täyttänyt minua ylitsevuotavalla ilolla, mutta enköhän kestäisi sen. Kepin Tien harjoituksilla täytin iltapäivän tuntejani kunnes Kaisa tuli taas käymään, ja Rikukin näyttäytyi. Sauvakävelemisharjoitukseni jättivät minulle vähän itsevarmemman olon mahdollisuuksistani selvitä elossa Merihaassa.
Ylipuhuin Kaisan vuokraamaan minulle Matrixin ja Spider-Manin, tavoitteenani katsoa ne yätä vasten ja varmistaa siten, että edellisyön kauheudet eivät toistuisi. Onnistuin osittain: vältin painajaisunet sekä sekavuuskohtaukset, mutta heräsin silti kolmelta vailla kykyä nukahtaa uudestaan.
Kello on nyt puoli neljä aamuyöllä. Korvalapuistani soi Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond. Olen sairaan väsynyt, ja sormeilen kannettavaani turruttaakseni aivoni unitilaan. Huonekaveriani käytiin varttitunti sitten asettamassa parempaan asentoon. Nyt hän näyttää nukkuvan tasaisesti, ja toivottavasti näkee miellyttäviä unia. Toivottavasti minäkin pian. Ja toivottavasti tämä on viimeinen kerta kun päivitän Kokemuspisteitä tästä sairaalavuoteesta.
Perjantai, 11.7. 2003
Päivän vitutus: Ei kotiin vieläkään, saatana!
En nukkunut loppuyötäni niin hyvin kuin olin toiveikkaasti kuvitellut, eikä huonekaverinikaan. Minulla oli epämääräisen heikko olo, ja varhaisaamun kuumemittauksessa syykin selvisi: yhä 38 astetta kuumetta. Hoitajan mukaan tämä tarkoitti, että minua ei luultavasti voisi päästää vielä kotiin.
Ajatus sai minut kiehahtamaan. Mikä helvetti minussa muka kuumetta aiheutti ja jos se oli jokin vaarallinen juttu, miksei lääkäri ollut maininnut siitä jo edellisaamuna jolloin olin ollut yhtä lämmin? Uumoilin, että aamun rupattelustani lääkärini kanssa saattaisi tulla jokseenkin kiukkuisen sävyinen.
Soittelin huonekaverini kanssa CMX:ää kunnes hänet haettiin leikattavaksi. Sitten kohtasin lääkärini. Tämä totesi yksikantaan lähettävänsä minut kotiin tänään. Vaikken tahtonutkaan väitellä hänen kanssaan tästä asiasta, katsoin velvollisuudekseni tuoda hänen huomioonsa sen tosiseikan, että minullla oli tosiaan ollut reippaanlaisesti lämpöä tänä ja eilisaamuna. Jotenkin sain sellaisen kuvan, ettei hän ollut huomannut koko asiaa, eikä kukaan muukaan hänen hovistaan.
Minut määrättiin verikokeisiin ennen lopullista kotiuttamispäätöstä. Samalla sain kuulla ensimmäisen arvion sairaslomani pituudesta: kolme kuukautta. Pitävätkö ihmiset oikeasti niin pitkiä sairaslomia? Tämän päälle en kyllä kehtaisi enää minkäänlaista kesälomaa viettää enää koskaan. Jonkinlainen etätyömahdollisuus tuohon on sisällytettävä, tai muuten tukeen jäävillä kollegoillani on tuhannen helvetin hommat käsissään kun syyskuu ja uudet opiskelijat tulevat.
Kun verikokeen tulokset tulivat, tahdoin huutaa. Ei tänään kotiin, yhä täällä tarkkailtavana. (Tajuaako sairaanhoitoyhteisö edes kuinka pahaenteinen kaiku ilmaisulla "tarkkailtavana" on paranoidivähemmistön parissa?) Ja koska tänään oli perjantai, nähtäväksi jäisi jaksaisiko huomenna saati sunnuntaina yksikään lääkäri edes vilkaista arvojani vaikka ne jostain syystä paranisivatkin. Raivostuin, masennuin ja vetäydyin täysin kuoreeni; päätin etten tulisi ulos peiton alta ennen kuin joku tulisi sanomaan että olisi aika lähteä kotiin.
Kaisa ilmestyi pelastajaksi, ja hänen kauttaan keksin myös itselleni uutta puuhaa. Siskoni olivat vaatineet minua lukemaan Harry Potter -kirjat, ja ne olisivat varmasti juuri sopivan älyllisesti kevyttä lukemista näihin oloihin. Kaisa haki minulle Sadulta kolme ekaa osaa, joita aloin lukea. Ainakin kirjoitustyyli on mukaansatempaava, ja kirjailijalla tuntuu olevan fantasiakertojalle tärkeä lahja keksiä hyviä nimiä. Olisinpa itse ollut noin oivaltava vaikkapa Bedtime Storiesin nimistön kanssa.
Leikkauksessa ollut huonekaveriparkani tuotiin alkuyöstä takaisin. Hänen kauttaan sain taas vilkaisun hoitotyön synkempään puoleen: hän olisi oikeastaan kaivannut jatkuvasti vierelleen jonkun alan ammattilaisen pitämään huolta itsestään, mutta hänelle liikeni vain parin ylityöllistetyn yöhoitajan huomion murusia, sekä minun hyvää tarkoittavaa mutta luultavasti hoitajilta vain vihaista mulkailua ansainnutta apuani. Alkuyöstä en nukkunut lainkaan, koska toimin huonekaverini soittokello-operaattorina (hän ei kyennyt itse käyttämään edes omaa erikoisviritystään, tällä kertaa happinaamarin takia). Kun hän viimein nukahti, sain itsekin pari tuntia unta ennen kuin heräsin neljän kieppeillä jalkasärkyyn.
Olen aiemminkin muuten kuvitellut, että sairaanhoitajat ovat aika perkeleen kovia jätkiä, eikä minulla olisi rahkeita heidän hommaansa. Nyt olen nähnyt heidän työtään hitusen, ja olen entistä varmempi arvioistani.
Lauantai, 12.7. 2003
Päivän ilo: Koti
Aamu alkaa naurettavan varhain jalkasäryllä, jota äärimmäisen vähäinen yöuni ei ainakaan ole parantanut. Yritän distraktoida itseäni käymällä netissä, ja vaikka olenkin saanut pari positiivista mailia, kipu ja väsystys vievät fiilikset aika alas. Olen perinpohjin kyllästynyt jaettuun sairaalahuoneeseen, pahaan ruokaan, pieneen sänkyyn jossa en mahdu vaihtamaan asentoa, äärimmäisen kalliiseen verkkoyhteyteen (varmaan maksan jotain 15 euroa päivässä pelkästään siitä ilosta, että saan päiväkirjani päivityksen paikalleen, imutettua henkilökohtaiset postini ja vilkaistua muutaman tuttavani nettipäiväkirjoja - en edes uskalla avata mitään isoja uutissivustoja tai katsoa työposteja). Tahdon kotiin niin kovasti, että voisin itkeä turhautuneesta raivosta.
Sitten mietin hetken naapuripedin kaveria. En tiedä tarkalleen, kuinka pahassa jamassa hän on, onko luultavaa että hän koskaan enää tulee hallitsemaan raajojaan. En ole uskaltanut kysyä. Ei hän itse asiaa varmaan tiedä, mutta tärkeämpi syy on, että se ei ole keskustelunaihe jota osaan käydä. En osaisi sanoa mitään jollekulle, jolla menee niin huonosti. En mitään lohduttavaa, piristävää, empaattista tai viisasta. Olisin vain ahdistunut, ja lisäisin hänenkin ahdistustaan. Niinpä elän niillä tiedonmuruilla, joita kerään. Juuri nyt ainoa tahdonalainen toiminta joka hänellä tuntuu olevan on puhe, joten jonkun kai pitäisi kuunnella häntä. Tätä minä en osaa tehdä, olen pirun huono kuuntelija, tai kommunikoija yleensäkin. Ihmiset ovat minulle vaikeita ja vieraita, enkä osaa vain alkaa heittää heidän kanssaan läppää satunnaisesta asiasta.
Niinpä olen tehnyt sen vähän mitä osaan, ja leikkinyt puheaktivoituvaa hälytysnappia kaverille. Olen yrittänyt keksiä hänelle virikkeitä niin ettei hänen yönsä olisi aivan niin ahdistava ja autio. Olen yrittänyt selvittää mistä musiikista hän pitää, ja soittaa sitä kannettavallani sikäli kun minulla sitä on (hän on teini, joten musiikkimakumme eivät taida juurikaan kohdata). Se tuntuu mitättömän vähäiseltä.
Vertaan omia murheitani hänen murheisiinsa. Yritän kuvitella millaista olisi olla hänen asemassaan. En osaa. En osaa edes aloittaa. Hänen oletetun tilanteensa kammottavuus käy yli kaiken mitä pystyn kuvittelemaan. Ei ihme, että jopa minun kaltaisessani kylmässä paskiaisessa herää empatian pilkahdus.
Vähän aamuviiden jälkeen huoneessamme käy hoitajia. Rupattelen heidän kanssaan hetken, kuluneesta yöstä ja naapuristani. Saan hitusen avauduttua, mikä helpottaa. En saa sanottua heille, että he tekevät hyvää työtä ja että arvostan heitä, mutta se lienee pääteltävissä sävystäni. Toinen hoitajista on sydäntäsärkevän sievä. On varmaan vain hyvä, etten saa mitään tähän liittyvää tai sen inspiroimaa sanottua.
Aamu valkenee ja osasto vilkastuu. Huomaan, että minun on helppo torkahtaa kun ympärillä on elämää, ja näen hetken ajan unta, jossa olen John Constantine. Uni on kuten Constantinen elämä: dramaattinen, yllättävä ja kurja.
Harry Potterin lukeminen aiheuttaa outoja bondauskokemuksia. Kaikki jotka näkevät minun lukevan kirjoja, ovat lukeneet niitä itsekin ja pitävät niistä. Juttelen paikan henkilökunnan kanssa enemmän kuin minään aiempana päivänä.
Hoitaja kertoo minulle, että tietokoneet ovat rikki joten kukaan ei tiedä voiko minut lähettää kotiin vaiko ei. Tarjoudun korjaamaan tietokoneet. Käy ilmi, että kyseessä on vain potilastietokannan rutiinihuoltokatkos josta oli tiedotettu aiemmin.
Kotiuttamispäätös tulee lopulta, yllättämättä ketään. Paperityössä kestää vielä tunteja huoltokatkon takia. Pakkaan kiireettä tavaroitani ja lueskelen samalla.
Kiskon omat vaatteeni ylleni. Rakas Kaisa tulee auttamaan minua lähdössä. Nousemme taksiin ja menemme Merihakaan. Kotona on JD, joka on käytännön pilana vaihtanut tietokoneeseeni aivot räjäyttävän taustakuvan ja tehnyt minulle rakastettavan kortin.
Kävelen kepeillä ympäri asuntoa saadakseni tuntumaa siihen. Keittiö on kapea, siellä saa helposti tukea pöydistä joten keppejä ei tarvitse koko ajan käyttää tasapainon vuoksi. Oman huoneeni ovi on turhan kapea, siitä on vaikea kulkea. Suihkuun on hankittava jakkara.
Vajoan nojatuoliini. Heitän musiikin päälle. Hyppään nettiin lukemaan kaikkea mitä olen viikon aikana missannut. Tommi pistäytyy. Riku, Adept ja Suvi saapuvat vilkaisemaan Ringun kanssamme.
Olen kotona.
Olen suunnattoman onnellinen.
Sunnuntai, 13.7. 2003
Päivän teräsmieslaji: Kainalosauvoilla naapuriravintolaan kävely. Väsytti kuin viidentoista kilometrin lenkki.
Tehkääpä joskus testi. Viettäkää pari päivää noudattaen seuraavia sääntöjä:
Tämä opettaa teille aika hämmentäviä asioita arkirutiineistanne. Eka päivä kainalosauvojen kanssa kotona oli minulle melkoista kouluttamista - ja aivan eri asioista kuin olisin kuvitellut.
Olen, kuten monet tietävät, pirun epäjärjestelmällinen ja vipeltäväinen ihminen. Tavarani ovat milloin missäkin, ja nähtävästi olen tottunut kävelemään ympäri kotiani hakiakseni niitä sinne, missä niitä milloinkin tarvitsen. Mutta tämä ei olekaan enää aivan triviaalia. Jos poistun huoneestani, eikä minulla ole kännykkää mukanani, sen hakemiseen menee ikuisuus. Jos teen itselleni ruokaa, en voi kuljettaa sitä olohuoneeseen syötäväksi.
Opin järjestelmällisyyttä, koska on pakko. Minun on pidettävä olennaiset tavarani yhdessä paikassa, ja harkittava mitkä niistä panen taskuihini kun lähden liikkeelle. Minun on ajateltava ennen kuin teen yksinkertaisia asioita. Minun on oltava kärsivällinen.
Tämä on tosi outoa. On kuin olisi zen-mestarin opissa, joka määräsi: unohda juuri kaikki vanhat tapasi, vastedes asiat tehdään toisin.
Uuden opettelemisen ohella lueskelin Harry Potteria ja kävin urheasti ulkona syämässä Rikun ja Kaisan kanssa. Ravintolassa syntyi varsin pöhkö idea, jota voisi ehkä lähteä toteuttamaan jos olisi aivan liikaa aikaa ja energiaa.
Illalla katsottiin taas elokuvia. Aivottomaan olooni Meduusan verkko sopi loistavasti, hitaampi Road to Perdition taas ei ollenkaan. Leffojen jälkeen Mike ilmestyi kotiin kierrettyään Suomen suvea mitä päättömimmissä tapahtumissa (mm. Seinäjoen tangomarkkinoilla). Hänen tarinansa retkiltään nostattivat hiukset pystyyn.
Maanantai, 14.7. 2003
Päivän yllätys-yllätys: Seksi rikkinäisen koiven kanssa on vaikeaa joskaan ei mahdotonta. Mitenkähän se sujuisi, jos molemmilla osapuolilla olisi jalka kipsissä?
Tartuin viimein kaikkiin niihin asioihin, jotka olivat sairaalassaolon aikana jääneet vähäiselle huomiolle. Laskujen maksamista, vakuutusasioiden selvittelyä, työasioiden järjestelyjä ja muuta pientä. Kaikkea en voinut hoitaa tänään, koska maailmassa vallitsi kesäloma. Vaikka inspiraatiota ei ollutkaan, pakotin itseni kohtaamaan myös pelinkirjoittamisen, ja kirjoitin pari kappaletta tekstiä Apocryphaan. Ainakin sain pari hyvää ideaa joista jatkaa.
Kumma kyllä, hyvien ideoiden inspiraattorina toimi paljolti Harry Potter. Velhokoulutarinat olivat avanneet minulle omituista engllantilaista koulujärjestelmää aivan uudella tavalla, jota olin todella kipeästi tarvinnutkin. Sain toisen Potterin luettua, ja jouduin myöntämään, että se tuntui jo oikeasti mainiolta fantasiakirjalta. Eräässä vaiheessa kuvittelin tietäväni mitä kirjailija oikein juoni, mutta olinkin täysin väärässä. Kirjassa oli myös lumoavan näppärä pahis. Eivät nämä ole yhtään huonompia kuin oma lapsuusajan fantasiasarjani Pimeä nousee. Selvästikään minusta ei vielä ole tullut vanhaa hapannaamaa aivan joka suhteessa.
Iltapäivällä tuli älyttömän kuuma - todellinen "only mad dogs and Englishmen" -helle. Mike, Kaisa ja Riku lähtivät uimaan, mutta tämä ilo oli minulta kielletty. Kuumuus tappoi lopulta aktiiviset puuhani ja kaatoi minut petiin, jossa makasin puolitajuttomana pari tuntia, lähes pahoinvoivana lämmöstä. Eilinen kaupungilla haahuilu oli tuonut minulle lihaskipuja joihin kipulääkkeeni eivät purreet. Yhdistettynä kuumuuteen olo oli aika kamala, eikä mihinkään voinut keskittyä. Lopulta keksin alkaa laullaa, ja sain sillä tavoin unohdettua fyysisen epämukavuuteni (tai todennäköisemmin vain siirrettyä sen muualle, jos joku piruparka kuuli kiekunani).
Nukahtaminen oli silti vaikeaa, ja yöllä sain kivuliaan muistutuksen siitä, miksi keppien kanssa ei kannata kävellä pimeässä. Sentään en rikkonut mitään, luulisin.
Tiistai, 15.7. 2003
Päivän peli: Vice City. Ei vielä minun koneellani tosin.
Kuumuus jatkoi painostamista, mutta lihaskivut tuntuivat väistyneen. Vihdoin suihkuunkin saatiin hankittua vanhusjakkara, ettei tarvitse enää istua sangon päällä yrittäessään peseytyä.
Päivän liikunta-annoksena toimi tulokseton köpöttely pankkiautomaagille ja takaisin. Turhautuminen rikkinäisestä automaatista ei ole koskaan ollut näin suuri.
Illalla tuli katsottua Dagon. Nukkumisyritykset alkoivat pian sen jälkeen.
Keskiviikko, 16.7. 2003
Päivän tekninen laite: Tuuletin. Mahdollistaa elämisen 30 asteen helteessä.
Unihäiriöiden puuduttava maailma on imaissut minut sisäänsä, ja nukkumaanmenosta on tullut tapahtuma jota kammoan. Kun vetäydyn huoneeseeni yöpymään, kiipeää mieleeni poikkeuksetta pieni kipu kipsatussa jalassa. Tämä kipu ei oikeastaan milloinkaan muuten ole havaittavissa: jos teen mitä tahansa, unohdan sen heti. Mutta kun kaikki muut ärsykkeet poistuvat, kipu muistuttaa minua olemassaolostaan.
Jossain vaiheessa nukahdan kivusta riippumatta, mutta nukun katkonaisesti, ja kun herään, kipu on taas tervehtimässä minua ja sabotoimassa yritykseni palata uneen. Kivun lisäksi nukkumista häiritsee kuumuus. Jos onnistun jotenkin löytämään asennon, jossa jalkaan ei satu, pakottaa kuumuus kohta vaihtamaan sitä, ja tällöin kipu muistuttaa taas itsestään.
Aivan kuin tuossa ei olisi riittävästi hupia, tulin tänään huomanneeksi, että töihin lähettämiini ohjesähköposteihin ei oltu reagoitu millään tavalla, ja että erääseen livepeliprojektiin keväällä tekemäni materiaali oli kohdannut pelaajat, ja synnyttänyt aivan armottoman rutinan. Ihmekös tuo, en osaa tehdä livepelisääntöjä (tosin ei kyllä kukaan muukaan taida osata).
Täyden ahdistukseen vajoamisen esti vain päivän Rajoilla-pelisessio, jota Adept veti urheasti helteestä huolimatta. Kieltämättä kuumuus sopi hyvin Mexico Cityyn sijoittuvan pelisession taustaksi.
Torstai, 17.7. 2003
Päivän narkkarin onni: Uusi kipulääkeresepti
Yö oli yhtä helvettiä, mutta aamuseitsemän aikoihin onnistuin viimein nukahtamaan ja sain jopa neljä tuntia unta. Sen jälkeen olo oli melkeinpä hyvä.
Helle jatkui, mutta sain oman tuulettimen aseeksi sitä vastaan. Aleksi ja Taina kävivät vierailulla, ja Kaisa innostui siivoamaan huoneeni.
On hassua olla pääasiassa passiivinen tarkkailija kaikessa, mitä ympärillä häärätään. Olen tottunut olemaan osallistuja joka asiassa. Kävi myös ilmi, että paikallaan makoilevan on helppoa kritisoida ympärillä tehtäviä asioita - Kissan siivousvimma muutti minut hetkeksi muka-tietäväiseksi kriitikoksi.
Perjantai, 18.7. 2003
Päivän radiokanava: VRock
Vihdoin pääsin käsiksi Vice Cityyn. Omalle koneelleni en sitä vielä asentanut, mutta JD oli päivän töissä, ja hänen turbomyllyllään se kuitenkin toimii paremmin. Peli on yhtä mukaansaimevä kuin edeltäjänsäkin, ja tarjosi minulle jotain jota en ollut edes tajunnut kaivanneeni onnettomuuden jälkeen: liikkeen tunnetta. Autolla hurjastelu ja aseiden kanssa juokseminen sai minut täysin unohtamaan särkevän jalkani.
Kun JD palasi töistä ja jouduin poistumaan hänen koneeltaan, uppouduin lukemiseen. Pitkästä aikaa luin korkeaa scifiä: Adept oli jättänyt minuule Alastair Reynoldsin Redemption Ark:in, joka oli riittävän mielikuvituksellinen ja kuitenkin ymmärrettävä pysyäkseen kiinnostavana. Yleensä korkea scifi kärsii joko äärimmäisestä epäuskottavuudesta tai aivan liiallisesta vieraudesta, mutta Redemption Ark ei oikein sortunut kumpaankaan. Muita vikoja siinä kyllä oli, mutta silti luin sitä mielelläni.
Tommi ja Hetakin pistäytyivät kertomassa Rolling Stonesin keikasta ja juttelemassa peliasioista. Jaksoin tänään myös kävellä paljon enemmän kuin aiempina päivinä. Oikeasta jalastani on tullut silti järkyttävän laiha.
Viikonloppu, 19-20.7. 2003
Ajankohdan peliin liittyvä harmi: Kuolleet eivät nousseet
Sain taas inspiraation pelinkirjoittamiseen. Se syntyi välttämättömyydestä - JD kaipasi peliä pitkähkön tauon jälkeen, ja kun istuin muistiinpanojeni ääreen, huomasin hänen hahmonsa tilanteessa olevan paljonkin hyödynnettävää materiaalia. Päätin heittää mukaan soppaan kaiken minkä suinkin saatoin, ja kun Heikkikin kaupungissa kerran oli, sotkin hänen ja Kaisan FBI-agentit mukaan peliin.
Varsinaista peliä päästiin pelaamaan sunnuntaina. Pelaamista edelsi ahkera kirjoitteleminen sekä kuuma, kivulias ja lähes uneton yö, mutta sunnuntaina sain kuin sainkin pelin käyntiin. Peli kulki hieman eri reittejä kuin olin olettanut, ja JD päätyi pelaamaan tuntuvasti vähemmän kuin Heikki ja Kaisa. Sisällöllisesti peli oli sentään miellyttävän reipas ja väkivaltainen. Siinä oli myös pari aika hyvin toimivaa kauhuefektiä.
Maanantai, 21.7. 2003
Päivän haave: Saisipa joskus taas nukuttua yli viisi tuntia yössä
Huolimatta eilisen rankoista lääkeannoksista jalka oli viiden tunnin yöunesta herätessäni kipeä. Ehkä epärealistisesti tajusin odottavani, että ylihuominen kipsin vaihto ja lääkärissä käynti antaa minulle tilaisuuden saada muutos unettomuuteen ja jatkuvaan särkyyn. Ei varmaan pitäisi elätellä tällaisia toiveita.
Päivä kului aikamoisessa koomassa. En oikein jaksanut tehdä muuta kuin lukea (mm. Silmarillionin, jonka jaksoin ensimmäistä kertaa koskaan kahlata alusta loppuun). Jonkinlainen saavutus kai oli, että sain kommunikoitua pomoni kanssa sairaslomastani ja aikomuksestani tehdä töitä etänä ensi kuussa. Tällä hetkellä työnteko tuntuu mahdottomalta ajatukselta - jatkuvasti väsyttää ja sattuu liikaa että voisi keskittyä - mutta olon pitäisi kai parantua ajan myötä.
Tiistai, 22.7. 2003
Päivän kappale: Buggles: Video Killed the Radio Star
Sain melkein tehtyä tänään vähän töitäkin, mutta enimmäkseen helle ajoi minut teemaan sopivan viihteen pariin. Aamulla katsoin Convoyn, koska siinä ihmisillä on jatkuvasti kuuma, ja illemmalla pelailin Vice Cityä. Selvän laatupelin tunnistaa siitä, että voit järjettömän väkivallan ohella lähteä kotitalosi autotalliin parkkeeratulla prätkällä naapuriklubille, jossa voi tanssia 80-luvun musan tahtiin. En vielä saanut selville, onko klubilta mahdollista pokata itselleen seuraa.
Muuten päivääni dominoi älyllinen laiskuus ja väsymys. Unenpuute tuntui vieneen kyvyn keskittyä oikeastaan mihinkään. Makasin pahantuulisena sängyssä ja yritin hoitaa itseäni musiikilla. Se auttoi happamuuteen, muttei väsymykseen.
Keskiviikko, 23.7. 2003
Päivän pelotteluväline: Kipsisaha
Heräsin taas liian varhain. Ensimmäiseksi minua tervehtivät varsin masentavat uutismuistutukset köyhdytetyn uraanin vaikutuksista ja kidutuksesta. Lisäksi ääliöamerikkalaiset Irakissa uskoivat nitistäneensä Saddamin kersat, ja oli tämä totta tai ei, se varmasti innostaa heitä taas vähän lisää.
Harmi suurista ja globaaleista asioista vaitui kuitenkin melko sukkelasti iloon pienistä ja henkilökohtaisista jutuista, kun pääsin käymään TYKS:issä. Visiittini alkoi huolestuttavalla röntgenillä, pelottavalla kipsisahalla ja metallisten tikkien kivuliaalla poistolla, mutta näiden koettelemusten jälkeen asiat paranivat. Kantapääni oli parantunut tyydyttävästi, sain uuden kevyemmän kipsin ja sain nyt jopa varata kipeällä jalallani hieman kävellessäni. Yhtäkkiä käveleminen oli taas paljon helpompaa, ja fiilikset nousivat pilviin. Kävely on suuri juttu, jota pitää selviönä kunnes se rajoittuu, ja sen palaaminen tuottaa suurta iloa.
Lisäksi sain reseptin johonkin väsyttävään kipulääkkeeseen, jonka avulla nukkumisen pitäisi onnistua paremmin. Saapa nähdä.
Norjasta palannut Mike oli tuonut mukanaan Sopranos-henkisen "A Goomba's Guide to Life" -kirjan, jonka innoittamana hän kokkasi minulle, Kaisalle ja itselleen italialaista ruokaa. Ruuan jälkeen minä ja Mike tutustuimme norjalaiseen Mongoland-elokuvaan. Se ei ollut täysin vailla ansioita, mutta muistutti minua elävästi siitä, miksi inhoan aikaansaamattomia ihmisiä tai heistä kertovia tarinoita.
Torstai, 24.7. 2003
Päivän helpotus: Minulle löytyi sijainen Etäasema Dakotan verkon rakentamiseen.
Uudet lääkkeet tekivät tehtävänsä erinomaisesti. Sain täyden kahdeksan tunnin yöunen, jota ei keskeyttänyt kipu eikä kuumuus. Heräillessäni yhdentoista aikoihin oli pitkästä aikaa oikeasti nukkunut olo. Tuntui taivaalliselta.
Sain oikesti tehtyä vähän töitäkin, ja luettua parikymmentä sivua psykologian oppikirjaani. Vice City vei myös melkoisesti aikaa. Tahtoisin kovasti, että joku pelauttaisi minulle jotain, mutta tämä ei varmaan aivan äkkiä tapahdu.
Illalla urheilin ja köpöttelin Cosmiciin asti. Tällä kertaa matka torille ei aivan kuluttanut minua loppuun. Kahvilassa harrastin jalkavamma- ja sairaalakokemusbondausta Teemun kanssa. Meillä oli molemmilla jännittäviä kokemuksia, jotka liittyivät Sormusten herran lukemiseen sairaalassa väsyneenä ja lääkkeissä.
Jaksoin jopa kävellä takaisin Cosmicista. Taksin ottaminen olisi kieltämättä ollut vähän noloa.
Perjantai, 25.7. 2003
Päivän harmillinen ennuste: Heteet vain jatkuvat
Maailmalla valtamediakin tuntui viimein heränneen Yhdysvaltain elektronisen äänestämisen turvattomuuteen. Silti pelkään, ettei tämä vaikuta mitenkään ensi vuoden vaalitulokseen, ja että jos Bushia ei siihen mennessä saa ulos jollain magialla, hän tekee Mussolinit/Saddamit ja voittaa ylivoimaisella enemmistöllä.
Vaihteeksi Kaisa törmäsi uutiseen, joka sai hänet vihaiseksi ja pahalle tuulelle. Olin itse voinut pahoin Tranquility Bayn suhteen jo muutamaa viikkoa aiemmin, mutta oli tervehdyttävää ja tasapainottavaa välillä nähdä Kaisan hiiltyvän maailman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Yleensä minä kiehahdan uutisista, ja kissa on sitä mieltä, että minun pitäisi lukea niitä vähemmän. Roskaa. Epäoikeudenmukaisuudesta kuuluu suuttua, eikä tätä suuttumusta kuulu pakoilla työntämällä päätään pensaaseen ja yrittämällä unohtaa muu maailma.
Iltasella kävin Kaisan, Hetan, Tommin ja Rikun kanssa syömässä. Torin vieressä olevaan kiinalais-thaimaalaiseen ravintolaan käveleminen onnistui nyt paljon tuskattomammin. Ehkä tästä vielä jonain päivänä kuntoutuu.
Lauantai, 26.7. 2003
Päivän poliisivaltio: 60-luvun Ranska
Aleksi pelautti Kult-henkisen one-shottinsa minulle, kissalle, Hetalle ja Tommille. Peli oli kieltämättä reilumpi kuin Late Train, mutta heijasteli myös minulle monia kertapelien ongelmia - lähinnä, mitä teet kun upouusi hahmo joutuu aivan uudenlaiseen tilanteeseen? Ei kaikkein optimaalisin ympäristö roolipelaamiselle minusta.
Pelin jälkeen käytiin Talibanissa syömässä. Tommin ammattilaisvaistot hyppäsivät esiin kädessä olevan ikävän näköisen haavani suhteen, ja hän määräsi minulle siihen kaikenlaista hoitoa. Mikäs siinä. Ehkä olisi pitänyt yrittää sairaalareissulla kiinnittää hoitoväen huomiota pienempiinkin naarmuihini.
Päivä oli jotenkin epätodellisen tuntuinen - en oikein tuntunut saavan otetta mistään, ja koin jatkuvasti olevani kuin unessa. Vasta myöhään illalla telkkarista tullut Shakaali sai minut tajuihini, ja sen päätyttyä oli kuitenkin jo aika käydä nukkumaan.
Sunnuntai, 27.7. 2003
Päivän työväline: PalmIR PRO - lämpökamera kaikkiin pimeisiin puuhiin
Uutisissa oli ollut paljon juttua amerikkalaisten 9-11 -raportin salaiseksi luokitelluista osista - niistä, jotka kertovat pommittajien saaneen apua vieraalta valtiolta. Kumma kyllä, Yhdysvaltain hallinnon kanssa tekemisissä olevat tahot tuntuivat ah-niin-hienovaraisesti vihjaavan, että tämä vieras valtio olisi Saudi-Arabia.
whatreallyhappened.com:in Michael Rivero oli sitä mieltä, että tämä on taktinen veto: valtaapitävät tahot myöntävät vähän aikaa kierreltyään, että totta, saudithan ne ongelmia aiheuttivat, käydään pommittamassa niitä. Vähän vainoharhaiselta kuulostaa, mutta myös melko hyvältä taktiikalta. En itse heti keksi, minkä vuoksi Saudi-Arabian hallitsijat olisivat tahtoneet hyökätä Yhdysvaltoja vastaan.
Käsinkosketeltavassa maailmassa sadekuurot pesivät hetkeksi helteen pois. En varmaan ole koskaan ollut näin hyvilläni sateesta. Hetkittäin rajut kuurot näyttivät oikein kauniilta Merihaan betonisella sisäpihalla.
Illalla sain pelautettua JD:lle pätkän rankkaa väkivaltaa Minneapolisin syksyn keskellä. Himmetin Vaahteran ritarikunta sai hengiltä (vai saiko?) yhden suosikkihahmoistani. Sentään toinen tarinan möröistä pääsi pakoon kuin parempikin pelaajahahmo.
(Lisäys jälkeenpäin: Tätä merkintää väitettiin epäselväksi, joten täsmennän. whatreallyhappened.com:in näkemyshän oli siis, että saudeilla ei ollut oikeasti mitään tekemistä 9-11:n kanssa, vaan että Setä Samuli aikoo vain lavastaa ne syylisiksi julkaisemalla jossain vaiheessa muka-todisteita tästä aiheesta. Tällä hetkellä nämä muka-todisteet olisivat salatussa osassa 9-11 -raporttia, valmiina julkistettavaksi kunhan yleinen paine vähän kasvaa.)
Maanantai, 28.7. 2003
Päivän kulkuväline: Helikopteri. Joo, ehdin myös pelata vähän Vice Cityä...
Olin koko päivän jostain syystä todella väsynyt ja vetämätön. Näin kävi myös edellisen pelautuskertani jälkeen. Aiheuttaako lääkkeiden ja roolipelaamisen sekakäyttö uupumusta?
Jossain unen rajoilla heiluessani Mike pelautti minulle ja Kaisalle keijusatupeliä. Olin juuri sopivan väsyneessä ja kritiikittömässä mielentilassa söpölle keijutarinalle.
Myöhään illalla tuli mojova ukkosmyrsky ja kasa reippaita sadekuuroja. Niiden katseleminen oli hauskaa. Valitettavasti ukkonen ei ollut aivan meidän päällämme.
Tiistai, 29.7. 2003
Päivän käännös: Huispaus
Aamun uutiset kertoivat, että amerikkalaiset lähestyivät Saddamia ja uskoivat saavansa tämän kohta kiinni. Olisi melkoinen temppu jos Saddam jäisi kiinni elävänä; sen jälkeen olisi vähän paha selittää mitään joukkotuhoaseiden piilottelusta. Kuitenkin juuri tämän vuoksi luulisin USA:n ennemmin päästävän Saddamin pakoon kuin ottavan kiinni elossa.
Kotona sain tänään viimein katsottua pikkusiskojeni minulle lähettämät Harry Potter -elokuvat. Eivät ne hullumpia olleet, vaikka kyllä pidin kirjoista enemmän.
Keskiviikko, 30.7. 2003
Päivän valopilkku: Kaksi puuttuvaa Stormwatch-albumiani saapuivat
Pitkä lähes-toimettomuus alkoi oikein toden teolla ahdistaa minua tänään. Koin olevani hyödytön ja laiska vätys, eikä edes psykologian kirjani lukeminen auttanut tähän. Koin syyllisyydentuntoa rikkinäisestä jalastani, enkä mielestäni edes täysin perusteetta. Olen yleensäkin hyvä kokemaan syyllisyydentuntoa aina ollessani sairaana - opin tämän näppärän tempun jo lapsena - ja kiistatta oman tyhmyyden aiheuttama vamma ei ainakaan aiheuta vähemmän angstia.
Yritin unohtaa pahan oloni tekemällä asioita. Kävin ostamassa itselleni uudet kaiuttimet. Taivalsin pankkkiautomaatille ja takaisin. Jos olisin ollut oikein ahkera, olisin varmaan pessyt pyykkiä tai vastaillut työsähköposteihin, mutta sen sijaan sain vaan pelattua lisää Vice Cityä. Se ei vähentänyt syyllisyydentuntojani, vaikka veikin ajatukset hetkeksi muualle.
Tällä hetkellä protestanttisesta työetiikastani on haittaa mielenterveydelleni. Voisinpa kytkeä sen päälle ja pois, niin että voisin toipua rauhassa.
Torstai, 31.7. 2003
Päivän temppu: Kahden päällekkäin olevan pyörivän lieriön päällä tasapainottelu.
Huomenna alkaa Finncon, ja sen ajaksi Merihakaan tulee majoittumaan suuri joukko ihmisiä. Normaalisti olisin tästä vain hyvilläni, mutta nyt huomaan suhtautuvani asiaan hienoisella epäilyksellä. Helle ja liikkumisvaikeudet eivät tee tästä ajankohdasta kaikkein optimaalisinta vierailulle. Pitää yrittää olla olematta kauhea hapannaama vieraillemme, tai viikonlopusta voi tulla tosi ikävä.
Illalla tuli haettua inspiraatiota kiinalaisesta akrobaattinäytöksestä, jollainen Turussa pyöri. Näytös oli kyllä erittäin vaikuttava, mutta koska olen hankala ihminen, huomasin kokevani suurta huolta sen lapsiakrobaattien puolesta. Millaisella koulutuksella tullaan noin taitavaksi noin nuorena, ja millaisissa oloissa lapsiparat ovat joutuneet elämään? Ja mitä tapahtui kaikille niille koulutettaville, joilla ei ollutkaan riittävästi kykyä huippuakrobaatiksi? Siltikin, näkemämme kiinalaiset kuuluivat vailla epäilystä valtakuntansa parhaiten menestyvään ja onnekkaimpaan prosenttiin.
Akrobatian ällistelyn jälkeen keskustelin Miken ja Kaisan kanssa etiikasta ja superihmisten valmistamisen oikeutuksesta pizzan ääressä. Nähtävästi minusta on taas tullut ihmisoikeuksien vankkumaton kannattaja. Hyvä, välillä pelkäsin jo hukanneeni tämän osan etiikkaani.
