Helmikuu 2002: Pelipaineita
Perjantai, 1.2. 2002
Päivän peliproppi: Karibialainen tee - teetä, rommia ja hunajaa.
Herätessäni yhdeltätoista olo oli edelleen surkea ja tautinen. Yritin kirjoitella pelimateriaalia, mutta menestys oli heikonlaista.
Kaisa ja Heikki ilmestyivät paikalle jatkamaan eilistä peliä, ja hieman väsyneenä pelautin fedien Karibianristeilyn loppuosan. Vähän ikävystyttävä tarinahan se oli, mutta koin silti, että se oli tarpeellista pelata. Liittovaltion erikoisagenttien viimeiset kolme tai neljä pelattua operaatiota ovat olleet kertakaikkisen uskomattomia. Pelkästään hahmojen henkisen tasapainon vuoksi oli tarpeellista osoittaa, ettei joka ainoa tehtävä ole joko apokalyptinen tulitaistelu tai elämää suuremman salaliiton juoni.
Pelin jälkeen puhelin Kaisan kanssa ihmissuhteista ja sosiaalisista peleistä. Yritin myös etäpelata niitä hieman, mutta menestys oli heikkoa. Puolenyön aikoihin valuin petiin.
Lauantai, 2.2. 2002
Päivän huomio: En kertakaikkiaan osaa laittaa ruokaa
Tämän viikon viides pelautuskerta. Joku muu voisi myös välillä pelauttaa minulle, jatkuvaa pelinjohtamista voisi jo alkaa pitää hieman yksipuolisena. Etuna siinä kyllä on, että kun kaikki pelit sijoittuvat samaan maailmaan, ne tukevat hieman toisiaan - ja silti kaikki pelikampanjat ovat niin etäällä toisistaan, ettei minun tarvitse oikeastaan kantaa huolta siitä, että yhden tapahtumat oikeastaan vaikuttaisivat toisiin peleihin. Tästä huolimatta risteyskohtia on ollut odottamattomankin paljon, mutta eiväthän pelaajat niitä huomaa.
Peli oli Bedtime Storiesia, ja tämä kerta oli vauhdikas vaikkakin pirstaleinen.
Sunnuntai, 3.2. 2002
Päivän puuha: Loikoilu
Kurkku tuntui aamulla hieman karhealta. Saisi jo lähteä matkoihinsa tämäkin tauti, ei se ole enää tervetullut minun elimistööni.
Lojuin melkein koko päivän sängyssä. Illalla ehdin käväistä Tainan ja Kaisan kanssa saunassa, mutta mitään hyödyllistä en saanut aikaan.
Maanantai, 4.2. 2002
Päivän uppniskainen laite: HP 9500i CD-RW
Selvitettyäni parin sairaspäivän backlogin olin erinomaisen väsynyt, ja kotiin töistä palatessani vajosin heti nukkumaan. Ehdin torkkua ehkä kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin paikalle saapuivat Kaisa, Mikko ja Suvi joiden kanssa pähkäilimme pelejä pari tuntia.
Suvin ja Mikon poistuttua jäin Kaisan kanssa suunnittelemaan Ghost Expressiä. Mietimme castausta ja hahmoja jonkin aikaa. Kun saimme siitä tarpeeksemme, virittelin kannettavastani kotiteatteria DVD-leffoille. Liitettyäni kannettavaan pöytäkoneen näytön ja kaiuttimet sain aikaan aivan tarpeeksi hyvän pienoisteatterin. Katsoimme viisi jaksoa Spacedia sängystäni käsin, oikein mainio tapa viettää iltaa itse asiassa.
Tiistai, 5.2. 2002
Päivän yllätys: Attac tahtoo minut
Mikko oli jo pitkään uhannut aloittaa supersankariropekampanjan, ja tänään pääsin viimein kasaamaan hänen kanssaan hahmoa siihen. Siitä tuli todella herkullinen otus, maltan tuskin odottaa että pääsen pelaamaan. Supersankareita on ollut menneisyydessäni aivan liian vähän, kukaan ei koskaan pelauta minulle supersankaripelejä ja kaikki yritykset ovat tuhoutuneet muutaman pelikerran jälkeen. Ehkä tämä on poikkeus. Toisaalta, Mikko vetää pelejä noin kerran vuodessa, mikä ei ole aivan riittävän nopea tahti minulle.
Illalla minulle selvisi myös, että Varsinais-Suomen Attac oli jostain syystä taas valinnut minut työryhmäänsä vuodelle 2002. En ollut edes vuosikokouksessa paikalla. Ja minä kun luulin olleeni viime vuonna niin patalaiska ja huono ihminen, ettei kukaan tahtoisi enää edes nähdä minua... tai ehkä tämä on järjestön rangaistus saamattomuudestani.
Keskiviikko, 6.2. 2002
Päivän hupi: Seinä
Kiipeilyä - ja jo oli aikakin. Edellinen kerta oli Lontoossa, melkein kuukausi sitten. Odotukset taidosta ja voimista olivat tosi matalat, mutta onneksi ylitin ne ja yllätin itseni. Sama tuntui pätevän Kissan suhteen.
Kiipeilyn jälkeen pohdimme Mount Blancille lähtemistä ja kesän jääkurssia. Raajoihini sattui aivan vietävästi, ja menin nukkumaan varhain.
Torstai, 7.2. 2002
Päivän tarina: Yo-kylän yöelämän outoja sattumuksia
Merkillistä kyllä, raajat eivät olleet aamulla lainkaan kipeät kiipeilyn jäljiltä. Työpäivä oli sopivan rauhallinen, ehdin vaihteeksi suunnitella asioita pelkkien vauriokorjausten sijaan.
Tulin kommunikoineeksi Hanen kanssa, ja syntyi taas ajatus koota täysin toimiva tietokone hylätyistä osista. Tämä on tehty pari kertaa aiemminkin, ja ainakin yksi tuloksista oli suorastaan nerokas laite jossa edelleen on tunnetun historian hiljaisin virtalähde. Olisi kiintoisaa kerätä taas kaikki komeroiden nurkista löytyvä tietokoneroina ja panna ne kasaan yhdeksi toimivaksi purkiksi, mieluiten vielä sellaiseksi joka tekee jotain hyödyllistä.
Tämän projektin nimissä pengoin komeroitani ja katsoin, mitä kaikkea atk-sälää niihin olikaan kertynyt. Sitä ei ollut aivan niin valtavasti kuin silloin kun asuin vielä Gestaltissa, mutta aivan kunnioitettava määrä joka tapauksessa. Kun siihen yhdistäisi vielä Hanen löytämät romppeet, saattaisi tuloksena olla ihan oikea tietokone.
Larp-kahvilassa oli melko plajon väkeä. Juteltiin scifilivepeleistä, Ghost Expressistä, kauniista tietokoneista, väkivallasta, lävistyksistä, kallonporauksista ja muusta pirteästä. Kävi ilmi, että tätäkin päiväkirjaa lukee pari uutta ihmistä. Hei vaan, tiedätte keitä olette.
Poistuin Tainan ja Kissan kanssa Merihakaan hieman ennen puoltayötä. Alunperin suunnitelmassa oli katsoa lisää Spacedia, mutta sen sijaan jäimmekin pähkäilemään työhakemusten kirjoittamista ja edustavia www-sivuja. Tämän jälkeen puhelimme liikenteestä, mielikuvamarkkinoinnista ja demokratiasta vielä pari tuntia, ja unen ensimmäinen kosketus tuntui vasta kahden jälkeen.
Perjantai, 8.2. 2002
Päivän kirjallisuustuote: Tuntematon saneeraaja
Kello on 3.59 aamulla.
Okei, ehkä asiat eivät ihan noin menneet, mutta niiden ruttovie olisi pitänyt. Kello neljän aikaan aamuyöllä Tainan puhelimeen soitti erään hänen tuttavansa känninen äiti, jolla on jostain syystä tyttärensä puhelin lainassa ja joka kuulemma usein humalassa ollessaan soittaa Tainan numeroon tähdätessään johonkin muuhun melkein saman näköiseen. Tällä kertaa tämä sankari katkaisi puhelun sen jälkeen kun puhelin oli ehtinyt soida ja herättää meidät kaikki, mutta minusta hän pääsi liian helpolla. Kun vielä selvisi, että kyseinen ihminen on viinaanmenevä jehovantodistaja, päätin että jos hän vielä erehtyisi soittamaan, hän saisi kuulla jotakin mitä ei ihan heti unohtaisi. Eipä kuitenkaan soittanut.
Myöhäisestä nukkumaanmenoajasta ja öisistä häiriköistä johtuen unta saatiin vähän niin ja näin, ja hoippuessani kymmeneksi töihin olin aivan naatti. Jostain syystä väsymys teki minusta säyseämmän, ja suhtauduin triviaaleihin ja itseaiheutettuihin ongelmiinkin ystävällisesti sekä kärsivällisesti.
Muuten päivä sujui epämääräisessä nälän ja väsymyksen aiheuttamassa tajuttomuuden tilassa. Muutamat tukitilanteet olivat lähes surrealistisen koomisia, eikä minua kertaakaan vallannut halu tarttua kirveeseen ja lähteä tappamaan.
Illalla vedin JD:le peliä. Meni koko lailla eri tavoin kuin olin kuvitellut, mutta oli kyllä aivan miellyttävän paranoidia.
Vielä myöhemmin illalla kokeilin Die Hard: Nakatomi Plazan demoa. Ei vaikuttanut. Ohjaus oli jähmeää, animaatio heikkolaatuista, tunnelma oli liiaksi kuin stereotyyppisessä Quake-kloonissa, ja mikä pahinta, dialogia oli sensuroitu! Ei voi olla totta - pelissä saa roiskua verta ja tappaa vaikka miten paljon, mutta John MacClane ei saa sanoa "jerking me off" tai "fuck". Perkeleen tekopyhät kusipäät. Eniten pelottaa, että heikkona Die Hard -fanaatikkona päädyn kuitenkin ostamaan tuon pelin, vaikka se luultavasti imeekin pahasti.
Lauantai, 9.2. 2002
Päivän inhokki: Alakerran kyylämummo - taas
Rakas Inari oli lähettänyt postia pitkästä aikaa. (Hyvähän minun on sanoa "pitkästä aikaa" kun en itsekään koskaan hänelle kirjoita, mutta ei sitä ikinä muista tai ehdi...) Postin minuun valaman energian turvin istuuduin kirjoittamaan pelejä, ja ratkaisin viimein monia teoreettisia pulmia, jotka olivat vaivanneet seuraavaa Ghost Expressin osaa. Jumiuduin tekstinkäsittelijän ääreen koko päiväksi, mikä oli oikeastaan ollut tavoitteenikin.
Kutsuin illalla Kaisan paikalle hyväksyttääkseni ideani hänellä. Kun olimme saavuttaneet yhteisymmärryksen, katsoimme kaksi viimeistä Spacedin jaksoa. Sen jälkeen siirryin tekniikkanörttäämään: Mike oli väsäämässä jotain videeditointiproduktiota, mutta häneltä puuttui laitteistoa videoidensa ja tietokoneen välistä. Lopulta paikansin sopivan osan (hänen vanhasta Nintendostaan), mutta hän oli jo ehtinyt siihen mennessä hankkia paremman välikappaleen Hanen kautta.
Yritin käyttää Nintendosta ryöstettyä palikkaa saadakseni kannettavan näyttämään DVD:ejä televisioruudulla, mutta tulokset olivat huonoja. Päätin kokeilla uudelleen aamulla ja vetäydyin nukkumaan...
... vain havahtuakseni kahta minuuttia myöhemmin erittäin kovaan ääneen, joka kuulosti siltä kuin talon ulkopuolella poliisi olisi karjunut megafoniin "Tulkaa ulos kädet ylhäällä." Ymmärrettävästi säikähdin, mutta sitten tajusin Miken tekevän audiovisuaalisia kokeilujaan. Melu olikin lähtöisin hänen tietokoneestaan ja pieleen säädetyistä kaiuttimista, hyvä, en ole vielä jäänyt kiinni...
Sunnuntai, 10.2. 2002
Päivän käsittämättömyys: Tietokoneen TV-ulostulo
Pelin kirjoittamista, Miken koneen säätämistä, illalla saunomista Miken kanssa ja larp-teoriointia.
Jokin aikaa sitten kiinnostuin siitä, ketkä tätä päiväkirjaa oikein lukevat, ja miksi. Kun sinäkin kerran tällä sivulla olet, osallistu toki Interaktioon eli Kokemuspisteiden lukijakyselyyn.
Maanantai, 11.2. 2002
Päivän pieni ilo: Polkupyörä palasi talviteloilta. Varmaan neljännen kerran tänä talvena, mutta ehkä se on tällä kertaa pysyvää...
Yöunta oli tullut taas vain viisi tuntia, ja tuloksena työpäivä tuntui noin neljä kertaa normaalia pidemmältä. Vasempaan ranteeseen oli myös jostain syystä alkanut sattua. Kirjoittaminen ei tuottanut kipua, mutta monet muut jutut kyllä. Mitä tämä nyt on olevinaan - empaattinen jännetuppitulehdus Miken vaivan takia? Webbipäiväkijanpitäjien ammattitauti? Pah.
Merihaassa aloin pohtia ilkeitä käytännön piloja sovellettavaksi joihinkin elämääni häirinneisiin ihmisiin. En saanut kuitenkaan mitään häijyistä suunnitelmistani valmiiksi. Mike oli pitämässä jotakin kirjallisuuspiiriä Merihaassa, ja paikalle saapui melkoinen kasa hämärän näköistä taiteilijatyyppiä sekä Kaisa. Minä pakenin tapahtumaa Tainan luo taitellakseni vihdoin hänen uuden koneensa kasaan.
Tainan tietokone oli epämääräinen merkkimalli, joka paikoitellen toimi tosi turhauttavasti. Sain sen kuitenkin pelaamaan, ja palkkioksi Taina syötti minulle ruokaa.
Tiistai, 12.2. 2002
Päivän parodia parodiasta: "He's back, and this time he's mad. Bush II - no more Mister Jummy Carter. This is one president you don't wanna mess with..."
Hassuja unia. Supersankareita, outoa maantiedettä, laulamista, hellyyttä - ja hämmästyttävän autenttiselta tuntuva flunssainen olo. Kun heräsin, olin suorastaan ällistynyt siitä, ettei fiilis ollut kuumeinen ja kurkkukipuinen.
Vika ranteessa taitaa virallisesti olla jännetuppitulehdus. Hassua kyllä, käpälään ei satu kirjoittaminen tai tietokoneen käyttö, ainoastaan melkein kaikki muu. Ei hyvä. Jos en huomiseksi ihmeparannu, en voi kiipeillä, ja en nyt tosiaankaan tarvitsisi toista (kolmatta?) pitkää taukoa. Minustahan tulee aivan kömpelö.
Yritin kohdella tassuani lempeästi ja ottaa töissä iisisti. Olisi pitänyt kirjoitella ohjeita varmaan tuhannesta asiasta, mutta ne saivat nyt jäädä hetkeksi. Sama periaate jatkui kotona - pakotin itseni pysymään kaukana kirjoitushommista. Ajattelin pysyä itse asiassa kaukana tietokoneista kokonaan, mutta se osoittautui mahdottomaksi.
Eksyin harrastamaan kummaa naapuriväijyskelyn muotoa: tein webbihakuja Merihaan talon osoitteen perusteella, ja katsoin mitä ilmestyisi. Omat webbisivut olivat yhdellä tanssiteatterilla, yhdellä uskonnollisella yhteisöllä ja kahdella talossa asuvalla oikealla ihmisellä. Yhteispiirre kaikille sivuille olivat, että ne olivat aika pirun rumia, mutta se ei ollut pääasia. Tulos nimittäin osoitti kiistattomasti sen, että talossa muutkin ihmiset käyttävät nettiä yleensä ja webbiä erityisesti; heidän mieleensä ei vaan varmaan juolahda tehdä samanlaisia hakuja...
... mikä kai sinänsä on aika kummallista, kun asiaa alkaa miettiä. Eikö naapureiden vakoilu ole yleisinhimillinen harrastus? Kaikki kuuntelevat seiniensä läpi mitä toisella puolella oikein puuhataan, kaikki ovat uteliaita näkemään vilauksen toisen elämästä. Luultavasti ihmiset eivät tule vain ajatelleeksi, että tietoverkot mahdollistavat tällaisen anonyymin tirkistelyn.
(Molemmilla talossa asuvilla ihmisillä oli sivuillaan vieläpä jossain määrin henkilökohtaisia tietoja - sellaisia, joita en takuulla olisi muuten oppinut heistä kun he ovat vain kerrostalonaapureita. Jännää.)
Kun tuntemattomien penkominen oli lopetettu, siirryin katsomaan leffaa. Hyllystä löytyi Siege, tai Poikkeustila, jonka muistin laadukkaaksi ja älylliseksi tekeleeksi joka oli naamioitunut toimintajännäriksi. Olin tottavie oikeassa. Poikkeustila oli suorastaan profeetallinen kertomus terrorismista ja Yhdysvalloista. Monet tilanteet, kohtaukset ja jopa vuorosanat tästä 90-luvun lopussa valmistuneesta leffasta olivat aivan suoraan nykyhetken Dubyalandiasta. Hane oli päätynyt myös Merihakaan käymään, ja yhdessä ällistelimme elokuvan oivaltavuutta. Aika pureva ja kohdalleen osuva filmi, on varmaan jo kielletty jenkeissä epäisänmaallisena.
Keskiviikko, 13.2. 2002
Päivän testi: "Mikä eläin vastaa seksuaalisia halujasi?" Tulokseni: leikkisä kissanpentu. Eipä sentään ollut majesteettinen pingviini.
Ranne oli vieläkin hieman kipeä. Olisin varmaan vähät välittänyt siitä ja mennyt kiipeilemään, mutta Kaisalla oli muita kiireitä. Pitäisi varmaan vieläkin ottaa rennosti, mutta paikallaan oleminen ahdistaa. Tyypillisesti ratkaisuni sairauksiin tai kipuihin on joko maata täysin hervottomana sängyssä ja regeneroida, tai vaihtoehtoisesti harrastaa jotain fyysistä ja rasittavaa niin että typerä oikutteleva ruumiinosa tajuaisi käyttäytyä kunnolla. Mutta nyt sängyssä makaaminen ei miellyttänyt eikä liikuntaa oikein voinut harrastaa kun ei ole kotona paljon mahdollisuuksia..
Kirjoittaminen oli hankalaa - kädessä tuntui koko ajan vähän omituiselta, eikä inspistäkään oikein ollut. Yritin kuunnella musiikkia, siivota ja vastailla työsähköposteihin vaikka olinkin jo kotona, mutta mikään ei oikein luonnistunut. Olo oli henkisesti suunnattoman levoton - tarvitsin kipeästi jotain johon paneutua, mutta ne kaikki vaativat kirjoittamista.
Sitten keksin ryhtyä piirtämään, koska siihen riitti pelkästään oikea käsi. Istuin töhertelemään luonnoslehtiöön, ja sain aikaan ainakin yhden aivan kivan kuvan eräästä Bedtime Storiesin möröstä. Piirtely auttoi saamaan elämänhalun ja keskittymiskyvyn takaisin, eikä ollut enää niin tyhjä olo.
Myöhemmin illalla innostuin nörttäämään, ja konfiguroin uudelleen Merihaan langattoman verkkolaitteiston. Ei ollut poikkeuksellisen hankalaa, vaikkakin sisälsi pari hyytävää hetkeä kun näytti siltä, että onnistuin haihduttamaan koko langattoman verkon. Mutta viimein operaatio onnistui, ja nyt kotinetin pitäisi olla taas vähän turvallisempi.
Torstai, 14.2. 2002
Päivän lausahdus: "Pyydettiin sanomaan kun ärsyttää. Nyt ärsyttää."
Jokin aika sitten keksin osallistua raittiustutkimukseen. Kyseessä oli jokin yhteiseurooppalainen projekti, joka tutkii alle 30-vuotiaiden näkemyksiä päihteistä ja huumeista, ja eräs tutkimuksen kohderyhmä on ihmiset jotka eivät vedä viinaa tai kamaa. Kun kerran tähän kategoriaan melko hyvin osun, menin sitten haastateltavaksi. Noin viikko sitten paljastin raittiuteni synkkiä salaisuuksia tutkijalle kahden kesken, ja tänään olisi vuorossa ryhmähaastattelu. Valitettavasti koko ryhmä koostuisi minun laisistani absolutistitylsimyksistä, narkkariryhmä olisi kai erikseen. Sinänsä sääli, koska heiltä olisin voinut yrittää ostaa hyvää ruohoa...
Loppujen lopuksi monet muista haastateltavista olivat ihan kivan oloisia ihmisiä, haastattelijat vaan hetkittäin saivat hampaat irveen. "Jos sinulla olisi ystävä, joka käyttää huumeita, mitä sanoisit hänelle jotta saisit hänet lopettamaan?" oli aika arvolatautunut kysymys, ja joitain ennakkoluuloja osoitti myös "Millainen mielestäsi on tyypillinen huumeiden käyttäjä?" Välittämättä minun ja muiden pyynnöistä haastattelijat käyttivät jatkuvasti käsitteitä joita eivät suostuneet määrittelemään (mm. huume - ilmeisesti he eivät laskeneet kahvia sellaiseksi?). Asenteitahan tässä tutkittiin, mutta ainakin minulle jäi vähän skeptinen suhtautuminen tämän tutkimuksen vakavastiotettavuuteen, varsinkin kun melkein kaikki löydetyt "päihteistä kieltäytyjät" olivat jonkinlaisia ekoaktivisteja.
Haastattelun jälkeen lähdin Cosmiciin, mielessäni suunnitelma kaikenlaisen raittuiden lopettamisesta kertaheitolla. Ryyppääminen jäi kyllä yhden Irish Coffeen tilaamiseen, äkilliset muutokset eivät vieläkään taida olla minun juttuni. Roikuin kahvilassa yhteentoista asti pohtien Ghost Expressin pelipaikkoja ja puhellen pelaajien kanssa. Illalla onnistuin kehittämään jostain varsin yksinäisen ja ahdistuneen olon, mutta onneksi sain houkuteltua Kissan luokseni lohduttamaan.
Viikonloppu, 15-17.2. 2002
Ajankohdan ajanvieteidea: Piiloleikki tavaratalossa
Torstaina oli töissä alkanut jonkinlainen toiminnallinen putki, joka jatkui perjantaille. Vaihteeksi toiminta oli aivan positiivista, vaikka saikin säntäillä ja pitää monta palloa ilmassa yhtä aikaa. Pääsin myös ensimmäistä kertaa koskaan osallistumaan meille töihin hakevien ihmisten haastattelemiseen. Töistä palattuani olin aivan hyödyttömän väsynyt, mutta en tajunnut mennä nukkumaan ennenkuin ajattelu pysähtyi lähes kokonaan.
Lauantaina tuli taas Ghost Expressin hahmojen toimittamisen deadline, jonka tietysti taas missasimme. Riku pelautti Kultheaa minulle, Tompalle ja Sadulle - tapahtumat muistuttivat Thiefiä godmodella pelattuna. Hämärää.
Topsu ja Heli olivat jostain syystä päättäneet tulla kaupunkiin ja kävivät Gestaltissakin. En ehtinyt vaihtaa heidän kanssa oikeastaan sanaakaan kun olin niin keskittynyt pelaamiseen. Pelin jälkeen Tomppa yritti houkutella minua luokseen syömään ja saunomaan, mutta jouduin kieltäytymään. Tavoite oli edelleen kirjoittaa Ghost Expressiä Kaisan kanssa tänä iltana.
Vaan kuinka ollakaan, kirjoittamisesta ei tullut yhtään mitään. Sen sijaan eksyimme paistamaan Miken kanssa lättyjä ja tekemään kaikenlaisia typeriä netistä löytyneitä testejä. Maya liittyi joukkoomme jossain vaiheessa yötä. Neljän hengen voimalla saimme todella hämäriä tuloksia sanitytestistä ja outoustestistä. Miten niin on outoa huutaa vieraille ihmisille - minähän teen sitä työkseni?
Sunnuntaina pelattiin Bedtime Storiesia. Peli oli ainakin minun itsekunnioitukseni kannalta aivan kammottava.
Maanantai, 18.2. 2002
Päivän spoileri: Bedtime Storiesin pelinjohtajan taustamietteitä. Ei kerro asioita pelin juonesta, mutta kaikkitietävään ja erehtymättömään pelinjohtajaan uskovien on ehkä parempi skipata.
Aamulla heräsin aivan liian aikaisin. Pääsin liikkeelle vain itsepetoksella, eli vakuuttamalla itselleni, että lähtisin kahdeltatoista kotiin. Tietenkään en taaskaan lunastanut tätä lupausta. Jos joku muu kuin minä itse kohtelisi minua näin, se saisi pelätä ruumiillisen koskemattomuutensa puolesta.
Vietin koko päivän moraalisessa krapulassa eilisen pelin jäljiltä. Vaikka Kissa oli eilen terapoinut minua, tunsin itseni likaiseksi. Pelauttamani tarina oli ollut kampanjaan sopiva ja tausta-ajatuksiltaan järkevä, eivätkä kaikki pelaajatkaan olleet sitä vihanneet, mutta silti... joitain juttuja roolipeleissä on vaikea sulattaa, ja puhuvat eläimet ovat yksi niistä. Tämä kokeileva aines ylitti selvästi itselleni joskus asettamiani rajoja. Murhia, raiskauksia, politiikkaa - kaikkea tuota voin pelauttaa, mutta ei puhuvia eläimiä. Ja ne ovat mukana Bedtime Storiesissa vielä ainakin pari sessiota.
Tämä pikkuseikka häiritsi minua aivan toden teolla. En vieläkään sanoa, oliko kyseessä vain jokin trauma "söpöjen fantsupelien" suhteen, vaiko aivan perusteltu huoli matalatasoisesta sisällöstä pelissä. Tiedän, että olen huono pelauttamaan minkäänlaista fantasiaa, mutta tähän pelikampanjaan fantasiahenkinen sisältö valitettavasti kuuluu. Tähän saakka olen selvinnyt keijujen pelauttamisesta Esther Friesnerin opetusten avulla, mutta nyt ne tuntuivat pettäneen.
Tai sitten vedin vain huonoa peliä, olin väsynyt ja nälkäinen, itsetunto oli matalalla, ennakkosuunnittelua liian vähän enkö tiennyt mitä olin tekemässä. Vaikeaa tämä tällainen.
Tiistai, 19.2. 2002
Päivän tietokone-empatia: Toimivaa konetta ei voi heittää pois
Mike oli taas lähdössä Norjaan, joten heitin hänet aamulla satamaan ja otin taakakseni hänen autonsa. Tällä kertaa sille saattaa oikeasti löytyä käyttöäkin kun pitäisi scoutata pelipaikkoja.
Kissan tietokone oli hajonnut, ja haimme hänelle Gestaltista uuden. Kuitenkin uutta konetta viritettäessä tapahtui ihme: vanha kone säikähti seuraajansa nähdessään, ja suostui käynnistymään ensimmäistä kertaa moneen päivään. Ei sitä enää raaskinut poiskaan heittää, joten uudempi kone jäi odottamaan käyttöönottoa. Lähiverkon rakentamisesta ei välttämättä olisi ollut mitään iloa...
Kotona JD oli hankkinut minulle Die Hard Special Edition DVD:n ja GURPS Copsin. Osoitin sankarillista itsekuria istumalla niistä välittämättä kirjoittamaan pelejä, ja potkin GE:n materiaalia kasaan iltakymmeneen asti. Tässä tietysti auttoi se, ettei Merihaassa vieläkään ole oikeaa isoa telkkaria ja DVD:t pitää katsoa tietokoneeni 19" näytöltä. Se riittää sängyssä lojumiseen ja rentoon vegetointiin, mutta ei Die Hardin kaltaiseen eepokseen.
Lopetettuani syvennyin GURPS Copsiin. Juuri tätä teosta olisin tarvinnut 10 vuotta sitten, mutta nytkin se tuli tarpeeseen. Kerrassaan mainio lähdeteos.
Keskiviikko, 20.2. 2002
Päivän whinetys: Tämän päivän kappale. Ei mitään henkilökohtaista - hitto, ei oikeastaan edes mitään järkevää.
Viisas sukulaiseni Jaakko sanoi joskus keskustelun sivutessa livepelien järjestämistä: "Pöh, minä järjestän mieluummin bileitä." Nyt, Ghost Expressin toisen osan kirjoitustaakan loppusenteillä alan päätyä samaan kantaan hänen kanssaan.
Livepelien järjestäminen on helvetillistä hommaa. Suunnittelu ja kirjoittaminen vielä menettelee, ja juonen viilaaminenkin jotenkuten, mutta jokaisessa peliprojektissa tulee hetki, jolloin pelin täytyy kohdata oikea maailma. On hankittava pelipaikat, lavastettava, castattava, postitettava ja kaikkea muuta käsittämättömän tympeää.
Varasuunnitelmien tekeminen on turhauttavaa. On viritettävä pelin juonta niin, että se kestää minkä tahansa yhden tai kahden ihmisen poissaolon - ja tämä on aina mahdotonta. Kriittisen pelaajan poissaolo tuhoaa joka ainoan juonen, jonka olen koskaan saanut kehitettyä. Epäluotettavat pelaajat pidetään poissa tärkeistä rooleista, mutta luotettavinkin pelaaja saattaa sairastua tai muuten joutua ulkopuolisen maailman uhriksi.
Pelipaikkojen hankkimnen on raivostuttavaa. Samoja vanhoja koloja ei jaksa aina hyödyntää, joten pitäisi aivan oikeasti kuluttaa kallista aikaa siihen, että seikkailee ympäri kaupunkia ja etsii jotain paikkaa joka edes jotenkuten kävisi visualisoidusta paikasta ja joka ei ole liian kallis tai kaukana käytettäväksi.
Castaaminen on painajainen. Arkkityyppiset ja vahvat hahmot pitäisi antaa ihmisille, jotka ovat niiden rooleissa vaikuttavia - mutta kaikki jotka täyttävät nämä kriteerit ovat kokeneet puolalaisen taidelarppausherätyksen ja tahtovat pelata vain rampaa skitsofreenista kalastajan vaimoa. Jossain määrin tuntemattomat pelaajat vannovat voivansa pelata "ihan mitä tahansa" ja sinä jäät pähkäilemään, mitä uskaltaisit näille ihmisille antaa. Pelaajat, jotka kuukausi sitten vakuuttivat innostustaan ja kiinnostustaan matkustavat pelipäivänä Moldaviaan tai uppoutuvat opintoihinsa niin paljon, että hahmomatskun lukeminen saati peliin saapuminen on ylivoimaista.
Pelaajien kanssa kommunikointi on vaikeaa tai mahdotonta. Jotkut eivät lue sähköpostiaan, toiset eivät ymmärrä lukemaansa, kolmannet lukevat mutteivät koskaan vastaa. Hahmotoiveita saa kiskoa ihmisistä pihdeillä. Debriefit keskeisimmiltä tyypeiltä jäävät tulematta.
Tiedän, tiedän että suurin osa tuosta johtuu vain siitä, etten oikeasti oikein osaa kommunikoida ihmisten kanssa ja että paras käytännön taitoni on mukavan nukkuma-asennon valitseminen. Se ei yhtään vähennä kokemuksen kamaluutta. Haluaisin järjestää pelejä, mutta tahtoisin että joku muu tekisi kaikki käytännön asiat puolestani. Tahtoisin, että olisi joku jolle voisin antaa ohjeita, sanoa vain "tarvitsen tällaisen ja tällaisen jutun" ja hän toimittaisi niitä minulle. Sellaisia ihmisiä vaan ei ole täällä päin. Lieköhän missään muuallakaan?
Änkh, tämä on vaikeaa. Varmaan yritän ihan liikoja. Mikä kaikkein koomisinta, kuvittelen itsepintaisesti, että minulla on jokin maine ylläpidettävänä. Ollaanpa realistisia - jos sellainen joskus oli, se oli vuosia sitten livepelaamisen jurakaudella kun pelejä oli ehkä neljä vuodessa ja mikä tahansa kakka sai ylistystä niin kauan kun siinä pääsi eläytymään tai esittämään kokovartalollisesti. Ollaan vielä realistisempia - jos teen jotain joka on kauhea floppi, kuka siitä oikeasti muka välittää? Ainoastaan minun omassa kierossa mielessäni elää harhakuva siitä, että olen jonkinlainen suuri artisti jonka tuotokset ovat poikkeuksellisen hyviä. Onhan tekeleiden joukossa jotain laadukastakin, mutta enimmäkseen jälki on ollut keskinkertaista.
En minä osaa tätä, enkä jaksaisi opetella. Mutta kun olen kerran taas pelinjärjestämiseen ryhtynyt, olisi keljua pelaajia kohtaan perääntyä, ja olen muutenkin aivan liian epäluotettava, liian hyvä antamaan periksi ja jättämään asioita kesken...
Torstai, 21.2. 2002
Päivän teoria: "Poliisikoulussa varmaan opetetaan, että 'Saatananpalvonta paha, taide hyvä' ja sitten neuvotaan, miten nämä kaksi erotetaan toisistaan."
Heräämisen jälkeen nousin saman tien ylös, ikään kuin olisin ollut pirteä. Tavallaan kai olinkin. Loppujen lopuksi eilisiltana Kissan kanssa tekemäni castaus- ja pelaajajahti olivat sujuneet paremmin kuin olin pelännyt, ja olin päässyt jopa ajoissa nukkumaan.
Töissä olin taas tyhmä, pahantuulinen ja yleisesti ympäristölleni haitallinen. Ei päivässä mitään vikaa ollut, minä en vain jotenkin ollut sopivalla taajuudella tekemään asioita oikein.
Tero piipahti käymään ennen larpkahvilaa, postittaakseen Azegielin naamion hahmot. Tavallaan helpottava ajatus, että hänen pelinsä on kaksi viikkoa ennen minun ja Kaisan peliä, ja hänkin saa materiaalin pelaajille vasta nyt. Larpkahvilassa puheltiin alastonkuvista pakkasessa, taiteesta tienvalvontakameroiden edessä sekä belgialaisesta eläinpornosta. Yliopiston roolipeliseura Tyrmä oli aikeissa järjestää murhapiirin, pitää osallistua. Edellisestä selviydyin voittajana, mutta tällä kertaa kaikki tietävät kuka olen ja osaavat varoa.
Perjantai, 22.2. 2002
Päivän ääni: Ujellus
Siihen aikaan kun arkkitehti Educariumin suunnitteli häneltä jäi huomaamatta eräs triviaali mutta olennainen detalji. Kun ulkona tuulee, ilmavirta uljaan rakennuksemme kuiluissa ja käytävissä aiheuttaa urkumaisen ujelluksen, joka on kovaääninen, aavemainen ja aivan kirotun häiritsevä avoimissa tiloissa työskenteleville. Asiakaspalvelutiskimme, jossa sain tänään istua pari tuntia, kuului tähän joukkoon.
Jottei olisi liian hiljaista, naapuritalon rakentajat keksivät tännänkin leikkiä porakoneilla kohdassa, jossa talot yhdistyvät. Tämä sattuu olemaan tarkalleen se nurkka, jossa oma työpöytäni on. Tulos: melua ei päässyt pakoon minnekään.
Äänisaasteen vuoksi olin aivan suunnattoman kärttyisä ja pahantuulinen. Illalla jatkui pelin kokoon murjominen.
Viikonloppu, 23-24. 2. 2002
Ajankohdan mieliala: Ärtyneisyys
Lauantaina taas Travelleria. Ulkona oli keksinyt tulla jonkinlainen takatalvi, ja Mikemobiili jolla kuljin pelipaikan ja kotini väliä oli aivan täysin lumen peitossa sekä lähtiessäni peliin että poistuessani sieltä. Merkillistä. Peli oli aivan miellyttävä ja sisälsi huomattavasti vähemmän asiaankuulumatonta paskanjauhantaa kuin viimeksi.
Pelin jälkeen yritin Kissan kanssa mennä rokkaamaan S-Osikselle jossa oli "80-luvun hevi-ilta", mutta nähtävästi käsitykseni 80-luvun hevin syvimmästä olemuksesta poikkesi melkoisesti järjestäjien mielipiteestä. Paikalla oli pari livebändiäkin, mutta puhdas mättömetalli ei minuun kamalasti vetoa, ja tahdoin lähteä varhain pois.
Sunnuntaina piti postittaa Ghost Expressin hahmoja, ja saimmehan me ensimmäisen erän matkaan. Olin kärttyisä ja hapan siitä, ettemme onnistuneet lähettämään enempää. Ei se tosin ollut kokonaan meidän syytämme, pari pelaajaakin oli vetkutellut eipäs-juupas -välimaastossa.
Juuri ennen nukkumaanmenoa puoleltaöin Mike soitti ja pyysi minut noutamaan hänet satamasta aamulla. Pitää näköjään sittenkin herätä aikaisin.
Maanantai, 25.2. 2002
Päivän tervetulotoivotus: "Haistakaa vittu" -tarra ovessa.
Aamulla noudin ensi töikseni Miken ja Larsin satamasta, ja sain samalla kyydin töihin. Päivä oli täynnä mielenkiintoisia käänteitä, joista jotkut olivat jopa positiivisia.
Töistä päästyäni lähdin haeskelemaan pelipaikkoja. Seikkailin lähiseudun kiintoisissa maisemissa etsiäkseni sitä "juuri oikeaa vaikutelmaa", ja jonkin ajan kuluttua löysin itseni mainion räjähtäneeltä pihalta pähkäilemässä lukittuja ovia vanhan hampaattoman äijän kanssa.
Tämä äijä oli polkupyörineen löytynyt haahuilemasta samaisen alueen pihalta. Hän oli kysynyt, mitä oikein tahdoin, ja kerroin etsiväni paikkaa eräänlaista teatteriproduktiota varten - en jaksanut alkaa selittää liveroolipelausta hänelle. Paljastui, että tämä kontaktini edusti naapurissa majailevia Turun seudun työttömiä (ei kansanluokkaa, vaan yhdistystä), ja oli innokas kauppaamaan minulle tilaa vaikka mistä. Hän koputteli kaikkia löytämiään ovia ilmeisesti uteliaana näkemään, mitä hänen yhdistyksensä vierestä löytyi.
Ennen pitkää osuimme suurelle teräsovelle, jossa oli hurmaavia tarroja kuten "Kuinka kauan sinä haluat elää?" ja "Soita ovikelloa jos sinulla ei ole panssarivaunua". Noudatimme viimeistä ohjetta, ja välittömästi kun ovikelloa oli painettu havaitsin ovessa tekstin "MC Cannonball". Jaa.
Paikallisen prätkäjengin jäsenet muistuttivat enemmän pitkälettisiä hevareita kuin ihopäisiä uusnatseja, ja olin melko varma siitä, että olin nähnyt yhden heistä Motörheadin keikalla muutama vuosi sitten. Kyselin heiltä naapuritilojen omistajista, ja he kehottivat kysymään Turun kaupungilta. Äijä yritti ehdottaa motoristeille, että he voisivat päästää meidät sisään vilkaisemaan heidän tilojan, mutta he eivät tähän suostuneet. Ei minua tämä niin huvittanutkaan, en tahtonut erityisen paljon alkaa järjestää Ghost Expressiä moottoripyöräkerhon autotallissa. Ehkä Bedtime Stories -livepelin joskus...
Illalla jatkui hahmonlähetysrumba. Saimme viimein useimmat uudet hahmot lähtemään, nyt oli jäljellä enää vanhojen päivitys.
Tiistai, 26.2. 2002
Päivän supersankari: Mahtava Märkä Läiskä
Töissä harjoitin moniajoani tekemällä jatkuvasti kahta hommaa päällekkäin. Ei päivä ollut mitenkään epätavallisen kiireinen, mutta yritin samalla saada hoidettua paria Ghost Expressiin liittyvää juttua luistamatta oikeista töistäni. Kyllä se onnistui, mutta sain siitä päänsäryn.
Sain vaihteeksi olla toisella puolella julkishallinnon byrokraattista joustamattomuutta kun yritin saada paria kaupungin paikkaa vuokralle pelikäyttöön. "On meillä tämä paikka, ja on se tyhjänä, mutta ei me sitä kyllä vuokrata kun ei me koskaan sellaista tehdä." Taisin kyllä saada ihan tarkalleen mitä ansaitsinkin. Ehkä pitää yrittää kerätä vähän parempaa karmaa tulevaisuudessa.
Kävin Gestaltissa puhelemassa Mikon kanssa uhkaavasta supersankaripelistä, ja sain samalla ihailla paikan uutta palvelinkaappia. Olipa hämmästyttävä viritys, pitäisi varmaan saada Merihakaan kans sellainen. Tosin JD ja Mike penseilivät ajatukselle siirtää siivouskomerosta pois kaikkea epäolennaista kuten taloustikkaat ja pölynimuri niin että sinne mahtuisi tietokoneita. Ihmeeellisiä niuhoja.
Keskiviikko, 27.2. 2002
Päivän järkytys: Olen alkanut pukeutua kokomustiin. Apua.
Pelipaikanmetsästyksessä huono onni jatkui. Tämä alkaa kuulostaa ihan Sormusten herran hahmojen päiväkirjalta. Still not king.
Bedtime Stories -peli illalla ei ollut aivan yhtä hirveä kuin edellisellä kerralla, muttei kyllä loistavakaan. Olin aivan kammottavan väsynyt ja stressaantunut.
Minussa on varmaan jotain vialla. Nykyään työssä menee ihan rutiinilla ja mukavasti, joten olen tietenkin rakentanut vapaa-ajastani täyden kiirehelvetin ja tuntuu siltä, etten ehdi milloinkaan levätä tai rentoutua. Voisin katsoa pari leffaa, tai pelata tietokonepelejä tai tehdä jotain muuta aivotonta taas vaihteeksi.
Torstai, 28.2. 2002
Päivän uudissana: Moniskunta
Larpkahvilassa käyminen jätti lämpimän ja pörröisen tunteen. On vaikea sanoa miksi, ehkä vain siksi, että huomionkipeyttänni palveltiin taas. Ehkä siksi, että ihmisten jutut olivat hassuja, tai siksi, että monet tuntuivat pitäneen Ghost Expressin materiaalista, tai siksi, että Mikko ja Suvi pistäytyivät siellä tai ehkä jostain muista syistä.
On kivaa kun on kavereita.