Tammikuu 2002: Lontoosta kosmokseen
Tiistai, 1.1. 2002
Päivän pohdiskelu: Psykologia ja pienen ryhmän dynamiikka
Näin vallan vauhdikkaita ja tunnelmallisia unia vampyyreistä ja fantsuhenkisestä vampyyrilivepelistä. Tuli himo järjestää jotain sen suuntaista, mutta ehkä otan yhden projektin kerrallaan.
Heräsin Sopulilaakson olohuoneessa levänneenä ja hyvälä tuulella. Kukaan isännistä ei vielä ollut oikein hereillä, Kissasta nyt puhumattakaan, joten haahuilin itsekseni ympäri taloa tutkimassa paikkoja. Paikka oli oikein kiehtova, ja olin äärimmäisen kateellinen sen liikkeenpaljastimista sekä turvajärjestelmästä. Hitto. Pitäisiköhän sitä harkita muuttoa maalle, kun sieltä näyttää löytyvän tällaisia helmiä?
Tilailimme pizzoja, selvitimme voisimmeko pelauttaa Lauralle Ghost Expressin jatkoa (emme) ja menimme kaupungille tapaamaan Heikkiä sekä Annaa. Juttelimme lisää Mount Blanc -projektista ja muusta satunnaisesta.
Turkuun päästyäni olin kuolemanväsynyt, mutta en tietenkään tajunnut mennä heti nukkumaan, vaan jäin hetkiseksi pelaamaan Thiefiä.
Keskiviikko, 2.1. 2002
Päivän leikkiraha: Euro
Pimeitä unia mustasta magiasta, manikealaisesta messiaasta ja Max Paynesta. Sen jälkeen töihin. Työpäivän parasta antia oli havainto, että ensi viikon lomankin jälkeen minulla olisi vielä ruhtinaalliset 2 viikkoa lomaa pitämättä ennen kesälomia. Tässähän ehtii jossain välissä rentoutuakin...
Töistä päästyäni painelin kaupungille kuluttamaan matkatarvikkeisiin. Uuden makuupussin ostamisen jälkeen päädyin Cosmiciin odottamaan, että Forexin pankkikortinlukulaitteisto alkaisi toimia, ja törmäsin siellä Marjaan ja Tainaan. Alan vähitellen kokea itsekin nähtävästi samaa ilmiötä, joka kaikkia Cosmicissa hengaavia kavereita koskettaa: siellä ei voi käydä törmäämättä tuttuihin. Pieni kaupunki ja kantapaikka ja sitä rataa.
Nostin ison kasan brittipuntia ja vetäydyin kotiin leikkimään vielä hetken Thiefillä. Lähetin myös hapanta sähköpostia vätykselle, jonka olisi pitänyt kaksi viikkoa sitten lähettää minulle Deus Ex. Sain vastauksen "hups, kas peli on vielä täällä Pihtiputaalla kun annoin sen lähettämisen kaverin tehtäväksi mutta se ei näköjään ollut sitä tehnyt". Niinpä niin. Ehkäpä peli matelee Turkuun sillä aikaa kun olen Lontoossa.
Torstai, 3.1. 2002
Päivän empatia: "Valitettavasti yliopiston atk-keskus ei kykene suojelemaan ketään hänen omalta typeryydeltään."
Aivan helvetillisen hetkinen päivä töissä sai minut taas miettimään, mitä pirua minä oikein nykyisessä koiranhommassani teen ja mikä jumalten nimessä oli saanut jonkun yliopistolla kuvittelemaan, että tähän asemaan vaadittiin maisterin paperit. Ääliömäisten soittojen, uusavuttomien sähköpostien ja käyttöoppaan deadlinen lisäksi minulla oli vielä opetusvelvollisuuksiakin.
Kun lopulta selvitin kaikki työtehtäväni ja annoin kollegoilleni ilmoituksen, etten tahtonut viikon loman jälkeen nähdä pöydälläni ensimmäistäkään hommaa joka olisi odottanut viikon paluutani ulkomailta, lähdin kotiin valmistautumaan reissaamiseen. Tietenkään vaatimukseni ei tule toteutumaan, tietenkin minua odottaa palatessani helvetinmoinen vuori työtä, mutta näenpä nyt sitten ainakin, mitkä ovat ne osa-alueet, joita kukaan muu ei nimenomaan osaa.
Yritin pyyhkiä työajatukset pois päästäni ja keskittyä pakkaamiseen, mutta vittumaisen päivän jälkeen se oli helvetin vaikeaa. Vasta myöhään illalla saavutin jonkinlaisen tasapainon olemassaolossani, ja aloin oikeasti ajatella enemmän lomaa kuin duunia.
Perjantai, 4.1. 2002
Päivän havainto: Kahvi tekee kärttyisäksi
Minun ja kissan osalta herääminen oli varsin pahoinvoiva. Nukkumaanmenomme oli viivästynyt pikkutunneille, ja koneemme oli lähdössä ennen yhdeksää. Väsyneesti horjuimme Turun lentoasemalle josta meidät viskattiin Tukholmaan. Zombailimme Arlandan halki Lontoon koneeseen, nukuimme siellä pari tuntia ja tulimme tajuihimme oikeastaan vasta Lontoon maanalaisessa. Matkatavaroiden kanssa siellä oli todella tuskallista matkustaa ruuhka-aikaan.
Ensivaikutelma Lontoosta oli sekava. Kiivettyämme King's Crossin asemalla ylös tunneleista päädyimme keskelle hassua eurooppalaisen näköistä pikkukaupunkia, jonka kuitenkin erotti muista kaltaisistaan järjetön liikenneruuhka ja se seikka, että tämä pikkukaupunki näytti jatkuvan silmänkantamattomiin, niin luonnossa kuin kartallakin.
Ennenkuin paikallinen isäntämme Unto tulisi tapaamaan meitä meillä oli kolme tuntia aikaa tapettavana. Päätimme horhoilla ympäri lähiseutua ja katsoa mitä löytäisimme. Pancrasin asemalla matkatavarasäilytys olisi maksanut viisi puntaa, ja tajusin, että jos tämä maa olisi kokonaisuudessaan näin kallis, minun kannattaisi alkaa venyttää penniä nyt. Päätin, että eivät ne laukut nyt niin painavia ole, ja urheasti kannoin niitä mukanani.
Seitsemään mennessä hartiani olivat riekaleina kantamuksieni painosta. Olimme ehtineet haahuilla Regent's Parkin lähistöllä töllistelemässä rikkaiden taloja, ja kokea laukkujemme penkomisen käydessämme British Libraryssa. Yhytimme Unton Hogwarts Expressin luota. (Minua järkytti, että Harry Potter oli saavuttanut niin suuren suosion, että kirjassa olevia paikkoja oli merkitty ihan oikeaan kaupunkiin - tässä tapauksessa King's Crossin asemalla oli laituri 9 3/4, josta velhokoulun juna oli lähdössä.)
Puutuneena matkustimme paikallisjunalla Etelä-Lontooseen, Streathamin kaupunginosaan. Matkan varrella näkyi joitakin Neverwherestä tuttuja paikannimiä, kuten Blackfriars ja aiemmin havaitsemamme Knightsbridge. Unton asuinpaikkana toimi perienglantilaisen nelikerroksisen pikkutalon neljäs kerros, jota jakoi hänen kanssaan joukko muita suomalaisia. Kävimme vielä kaupassa ja intialaisessa ravintolassa ennen kuin viimein pääsimme nukahtamaan.
(Lue myös kosmisen cross-over -tarinan toinen puoli Unton matkapäiväkirjasta)
Lauantai, 5.1. 2002
Päivän extreme-laji: Liikkuvista busseista hyppääminen. Miksei tätä voi tehdä kotona?
Olin odottanut ensimmäistä yötäni englantilaisessa talossa melkoisella kauhulla. Luottamukseni brittien LVI-osaamiseen oli hyvin matalalla, ja siksi yllätyinkin positiivisesti kun havaitsin, etten ollut jäätynyt kuoliaaksi aamuun mennessä eikä kurkkukaan ollut kipeä. Ulkona sää oli tosin melko leuto, eikä pakkasta tainnut juuri olla, mutta silti olin pelännyt yksinkertaisten ikkunoiden tekevän elämästäni täyttä helvettiä.
Aamuyhdeksän aikoihin kaavin itseni ylös lattialta ja syvennyin ostamaamme Time Out -lehteen etsimään tekemistä. Etsin klubeja ja teatteria, ja haaveilin turhaan sir Ian McKellenin näkemisestä näyttämöllä.
Päivän oikea ohjelma alkoi puoli kahdentoista maissa, kun Unto, Kissa ja minä lähdemme Brixtonin kautta kohti Camden Marketia kaupungin pohjoisosassa. Brixton oli kaoottinen jamaikalaisvoittoinen kaupunginosa, joka kuulemma on saanut mainetta mm. olemalla taannoisen kenkäpommisankarin kotiseutu.
Camden Market oli villi kokemus: korttelikaupalla pikkukauppoja täynnä musiikkia, vaatteita, turhaa koristekrääsää ja mausteista ruokaa. Meinasin kuluttaa omaisuuden samettikaapuihin ja muuhun sekavaan, mutta loppujen lopuksi selvisin vain muutamien puntien kuluilla. Paikallinen teknovaatekauppa Cyberdog sai minut harkitsemaan hiusten värjäämistä neonvärisiksi ja ryhtymistä täydeksi kyberpunkkariksi.
Vierailimme parissa pubissa ja poimimme teatterilippuja. Kun kerran Cats täällä esitetään, on se käytävä katsomassa, ja kun lippu eturiviin maksoi vain 20 puntaa per naama, täytyi sellaiset tietenkin ottaa. Haahuilumme ympäri Sohoa ja lähiseutuja johti meidät lopulta The Intrepid Fox -nimiseen hevipubiin, jonne ovimies ei tahtonut meitä aluksi päästää sisään koska Unto ei ollut tarpeeksi hevin näköinen. Pubissa pauhasi hyvä musiikki ja havaitsin viihtyväni siellä oikein mukavasti. Lähtiessämme mukaan tarttui mainos heviklubista joka torstai, pitäisi varmaan käydä vilkaisemassa.
Palattuamme asunnolle törmäsin brittiläiseen työmarkkinatilanteeseen. Kävi ilmi, että täällä työvoimaa tarvitaan valtavasti joka saralla, ja että IT-puolella palkat ovat aivan järkyttävän korkeat. Eräs talon asukeista oli löytänyt hakuilmoituksen tukiduunista, josta saisi 3000 puntaa kuussa. Leukani putosi lattiaan samalla kun tajusin, että täytin vaatimukset moninkertaisesti. Vaikka eläminen Lontoossa tulisikin järkyttävän kalliiksi, voisi tuollaisella palkalla elää ruhtinaallisesti missä tahansa. Pitäisiköhän tänne jäädä?
Sunnuntai, 6.1. 2002
Päivän rahanmeno: Kahdeksan punnan kiipeily
Heräsin ennen muita, kuten tapani on. Koska minä ja Kaisa nukuimme Unton huoneen lattialla, eikä asunnossa ollut kunnollisia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia, päädyin lueskelemaan Evankeliumia Ali G:n mukaan. Se oli pimeä.
Päivän ohjelmassa oli paikallisiin kiipeilymahdollisuuksiin tutustuminen. Kun olimme kerran raahanneet valjaat ja muut vermeet tänne saakka, niitä nyt sitten myös kokeiltaisiin. Hyppäsimme metroon ja ampaisimme Finsbury Parkiin, jonka läheltä kiipeilylinna löytyi.
Paikallinen kiipimiskerho oli tottavie hankkinut itselleen melkoisen mojovat tilat. Climbing Castle oli aivan oikea vanha linna (1800-luvulta, sanoi Unto, mene ja tiedä) jonka sisäpuolella oli kahteen halliin tehty koko joukko erilaisia köysi- ja boulderiratoja. Paikka näytti kertakaikkisen hämmästyttävältä, ja etenkin kallioseinän muotoon tehty suuri boulder oli mielettömän tuntuinen. Toisaalta sen kiipeäminen oli varsinainen vieraantumiskokemus: ympärillä on vanha linna, jonne on tehty muovista/lasikuidusta/mistälienee kivijäljitelmä, jotta sitä pitkin voisi kiivetä. Outoa. Myöskään linnamaisuutta ei oltu hyödynnetty niin paljon kuin olisi toivonut - vaikutelma oli enemmän urheiluhallimainen kuin linnaa muistuttava. Eikä torniin päässyt (tosin kerho kuulemma käyttää sitä köysilaskeutumiseen).
Reittien vaikeusasteet vaihtelivat mukavasti, mutta vaikka paikka oli vieras, tajusin olevani täydellisen ruosteessa. Ihmekös tuo, kun edellisestä kerrasta seinällä oli yli kuukausi. Kiipeily vei voimat aika täydellisesti, joten jätimme enemmät reippailut siltä päivältä. Kävimme vielä silmäilemässä varsin Thief-henkistä kirkkoa ja hautausmaata ennen kotiinpaluuta.
Majapaikassamme pääsin tai jouduin viimein tutustumaan englantilaiseen suihkuun. Sekin oli hieman vähemmän karmiva kuin olin odottanut - tai siis, kaksi hanaahan siinä oli ja painetta yhtä paljon kuin sumutinpullossa, mutta sentään lämmintäkin vettä oli saatavana.
Maanantai, 7.1. 2002
Päivän eläinrääkkäys: Assyrialainen leijonanmetsästys. "Urhea kuningas sejase tappoi vuonna kivi 247 jellonaa."
Tänään pääsin sitten Kaisan kanssa seikkailemaan pitkin kaupunkia ilman seminatiiviopasta, Unto kun oli töissä. Matkustimme paikallisjunassa Kult-henkisen arkkitehtuurin halki keskustaan, ja syötyämme thaimaalais-kiinalaisessa vegaanibuffetravintolassa erinomaisen lounaan lähdimme valloittamaan British Museumia.
Korkeakulttuuri ei koskaan ole oikein ollut minun juttuni, ja tunnustan, että jos olisin ollut yksin liikkeelä, British Museum olisi varmaan myös jäänyt väliin. Kissa kuitenkin raahasi minut mukanaan sinne. Järkytyin ensimmäiseksi paikan koosta - olen varmaan nähnyt pienempiä kaupunkeja. Seuraava ällistykseni aiheutui siitä, että joku mielenvikainen englantilainen oli muutama sata vuotta sitten oikeasti keksinyt, että kymmeniä tonnia painavien kivipaasien raahaaminen Mesopotamiasta Lontooseen olisi ollut hyvä idea. Voin vain kuvitella, kuinka joku maailmanmatkaava lordi Nigel näkee perkeleen ison tolpan keskellä barbaarimaata ja toteaa, että hänen majesteettinsa kunniaksi tuo nimenomainen pönikkä täytyy välittömästi viedä Imperiumin pääkaupunkiin.
British Museumissa vierähti useampikin tunti, joiden aikana jalkani liittyivät hartioideni sekä sormieni perustamaan kipeiden raajojen puolueeseen. Kun paikka meni viimein puoli kuudelta kiinni, vaihdoimme populaarikulttuurivaihteelle ja livahdimme sopivasti lähes naapurissa olevaan Forbidden Planetiin hankkimaan sarjakuvia. Illemmalla kävimme vielä vilkaisemassa puolellatoista punnalla True Romancen ennen paluuta päämajaan.
Tiistai, 8.1. 2002
Päivän kissa: Munkustrap
Selvittyämme yhdentoista maissa jaloillemme otimme kurssin Thamesin rantaan. Sitä riitti toinenkin kilometri, mutta me keskityimme pieneen kaistaleeseen jossa oli hassuja liiketaloja ja niiden välissä mutkittelevia kapeita kävelykäytäviä. Vaikka ilma oli erinomaisen kylmä, meitä vastaan tuli kasapäin hulluja hölkkääjiä shortseissa ja t-paidoissa. Helvetin britit eivät ota pakkasta vakavasti.
Jubilee-metrolinjan tekno-orientoituneiden asemien ja Canary Wharfin korkeiden talojen jälkeen kävimme Greenwichissä hämmästelemässä vanhoja kelloja ja muinaista astronomiaa. Jonkin aikaa seikkailimme myös Whitechapelissa ja Cityssa, ennen kuin etenimme takaisin teatterialueelle päivän (tai minusta koko matkan) pääohjelmaa varten.
Cats. Eturivistä. Uskonnollinen kokemus, käsinkosketeltavan todellisia ja hämmästyttävän kauniisti liikkuvia hahmoja jotka tanssimisen ja laulamisen ohella kommunikoivat yleisön kanssa niin kissamaisesti, etten ollut uskoa aistejani. Tahtoo tuollaisen katin kotiin - hitto, tahtoo koko seurueen.
Keskiviikko, 9.1. 2002
Päivän kiipeäminen: Monumentin 311 porrasta
Catsin jälkeen olo oli jokseenkin tyhjä, ja minun oli hieman vaikea innostua tulevaisuudesta. Lisäksi jalat olivat rikki ja puistoissa käveleskely ei niitä parantanut. Haahuilimme lähellä kaikkia klassisia nähtävyyksiä kuten Buckingham Palacea ja Westminister Abbeyta, mutta emme jaksaneet mennä niihin sisään.
Illalla yritimme tutustua ihan oikeaan teatteriin katsomalla "komediasensaation" nimeltään The Play What I Wrote. Mike oli vakuuttanut minulle, että teatterilla on oikeasti paljonkin erikoista tarjottavaa, mutta tämä nimenomainen kehuttu näytelmä ei ainakaan kovin hyvin mitään uusia ihmeellisiä näköaloja avannut. Olihan siinä hauskoja repliikkejä ja nokkelaa lavasteiden käyttöä, mutta siltikään en oikein osaa nähdä teatterissa mitään erityistä pointtia. Musikaalit kyllä kelpaavat, mutta näytelmät ovat jotenkin tylsiä.
Torstai, 10.1. 2002
Päivän vitutus omin sanoin: "Tässä typerässä kaupungissa on mahdotonta selvittää miten päin seisoo, koska katukylttejä ei juuri ole ja koska aurinkoa ei koskaan näy."
Oxford Streetin läpikulkeminen johti meidät mutkan kautta Harrodsiin, jossa teekin maksoi viisi puntaa. Aivan käsittämätön yläluokan ihmisten tavaratalo ja varmaan yksi maailman perienglantilaisimmista asioista. Minua huvitti kovasti ajatus siitä, että Harrodsin omistaa nykyään jokin egyptiläinen perhe. Kolonialismia väärinpäin?
Kauppaharhailujen jatkuessa englantilainen sää kaatoi niskaamme vettä. Märkänä ja jalkasärkyisenä tulin analysoineeksi Lontoota tarkemmin, ja tajusin, etten oikeasti pitänyt koko kaupungista. Vihasin sen katujen mutkittelevuutta, älyttömiä nimenvaihdoksia ja ruutukaavan puutetta. Inhosin suunnatonta liikenneruuhkaa, joka tuntui olean normaali vallitseva tilanne jopa lähiöissäkin. Purin happamuuttani Kaisalle, ja päädyin samalla esitelmöimään vastenmielisyydestäni koko typerää brittivaltakuntaa kohtaan - perkeleen ex-maailmanvaltiaat olivat kehityksen huippua vuonna 1901 ja kuvittelevat, että jos he eivät kehity mihinkään sen vuoden standardeista he ovat edelleen maailman terävintä kärkeä. Taloja ei tarvitse lämmittää, kylmän ja kuuman veden kannattaa tulla eri hanoista, liikenteen täytyy mennä vasenkätisellä menetelmällä, julkinen liikenne saa maksaa omaisuuksia, pääministerinä voi olla George W. Bushin paras kaveri...
Paha tuuleni päättyi viimein kun sain ruokaa eteeni. Kuitenkin monet happamuuteni syyt jäivät yhä voimaan, ja päätin, etten yrittäisi hakea täältä mitään atk-alan työtä vaikka maksaisivat miten hyvin. Ei täällä voisi elää.
Kävimme iltasella päämajassa vilkaisemassa Unton uutta kannettavaa ja vaihtamassa vaatteita, ja suuntasimme sitten takaisin keskustaan, kohti Rock Clubia. Paikallinen rokkikansa kokoontui joka torstai pienessä kellaribaarissa, ja minä sekä Kissa sovimme joukkoon erinomaisesti. Kolmen punnan sisäänpääsymaksulla saimme nauttia muiden rokkareiden seurasta sekä reippaasta musiikista. Heviä tässä oli kaivattukin, kun joka paikassa tähän mennessä oli soinut pelkkää teknojumputusta.
Kun rokkiluolan sulkemisaika alkoi lähestyä, seikkailimme yöbussilla takaisin Streathamiin. Samalla Lontoon kokonaisgeografia alkoi vähitellen valottua minulle aivan toisella tavoin kuin metrolla reissatessa.
Perjantai, 11.1. 2002
Päivän lentävä eläin: Hanhi
Rokkaamisen jäljltä olo oli aamulla kuolemanväsynyt. Lojuin Kissan kanssa täysin aloitekyvyttömänä isäntiemme kämpällä ja vastailin ulkoisiin ärsykkeisiin lähinnä kuolaamalla. Lopulta lähdimme liikkeelle viettämään viimeistä päiväämme brittiläisen imperiumin jalossa metropolissa.
Yrityksemme käydä Sherlock Holmes -museossa kaatuivat älyttömiin hintoihin, eikä meillä oikein ollut aivokapasiteettia keksiä mitään uutta jännää puuhaa. Katselimme suuria vaarallisia lintuja Regent's Parkissa ja roikuimme kahviloissa. Olimme väsyneitä ja flegmaattisia, mutta emme voineet asunnollekaan palata koska meillä ei ollut avaimia sinne.
Kun kello alkoi viimein lähestyä seitsemää ja oli todennäköistä, että joku olisi jo päästämässä meidät sisään, oli paikallisliikenteessä jotain häikkää. Paikallisjunat eivät kulkeneet asemalta jolla olimme, ja toinen metroasema oli suljettu koska siellä oli tapahtunut "incident". Olisi varmaan pitänyt hiiviskellä katsomaan, oliko kyseessä junasta löytynyt salkku, kiskoille hypännyt kamikazesankari vaiko herrat Vandemar ja Krupp...
(Lontoon julkisella liikenteellä liikkuessa käy muuten hyvin selväksi, mistä Neil Gaiman on saanut inspiraatio Neverwhereen. Maanalaisen asemannimet, kummalliset maisemat ja toistuvat "Mind The Gap" -kuulutukset suorastaan kerjäsivät ympärilleen rakennettavan hassuja satuja. Neverwhere-sarjan nähneenä huvituin toistuvasti Lontoossa haahuillessani nähdessäni telkkarista tuttuja paikannimiä ja muita merkillisyyksiä. The Angel Islington oli erityisen vinkeä havaita, mikä sitten olikin.)
Illalla oli suunniteltu goottiklubille lähtemistä, mutta minä luovuin tästä projektista suosiolla. Olin aivan liian poikki mennäkseni yhtään minnekään, ja huomenna aamulla olisi noustava ylös puoli kahdeksalta. Kaisa vaappui eestaas päätöksien välillä, mutta päätti viimein lähteä Unton, asunnossa myöskin asuvan Antin ja Suomesta kylään saapuneen Nanna-nimisen pomppugootin matkaan juhlimaan.
Asunnon tyhjennyttyä kaaduin kokolattiamatolle ja menetin tajuni.
Lauantai, 12.1. 2002
Päivän älyttömyys: Lentoaseman "Quiet Room", jonne kaikki kuulutukset tulevat täydellä volyymilla. Nuku siinä sitten.
Aamuviideltä hämähäkkivaistoni herätti minut. Kymmentä minuuttia myöhemmin klubbaajat saapuivat asunnolle ja valuivat petiin. Ehdotin Kaisalle, ettei meidän ehkä kannattaisi enää nukkua lainkaan kun aikaa heräämiseen olisi vain pari tuntia, mutta hän ei ollut samaa mieltä.
Päivän toinen ylösnousemus tapahtuikin kello 7.30. Kantamukset selkään ja tien päälle. Oloni oli huono, Kaisan vielä huonompi, ja meillä oli yhteensä rahaa kahdeksan puntaa. Niillä pääsi juuri ja juuri lentoasemalle. Aamiaisesta ei olisi ollut puhettakaan, ellei yllättävässä sivistyneisyyden puuskassa eräs lentoaseman ravintoloista olisi kelpuuttanut luottokorttia. (Ennen kuin kävin Britanniassa minäkin olin kuvitellut, että kaikkialla kelpaa Visa, mutta opinpahan paremmin.)
Paluulennon ensimmäinen osa oli kokenut joitain pieniä muutoksia ja vähäisiä viivästyksiä, koska sää oli erinomaisen kamala. Sumua oli kuin San Franciscossa ikään ja lentokoneen nokka- ja pohjakamerat olivat melko hyödyttömiä. (Vänkä idea tämäkin: välitetään matkustajille kuvaa siitä, mitä lentokoneen edessä tai alapuolella on. Mitähän mahtaa tehdä niille ihmisille joilla on ihan oikea lentopelko? Omani tuntuu poistuneen jonnekin, tosin en vielä tiedä mitä pienkoneeseen astuminen reppu selässä mahtaisi henkiselle vakaudelleni tehdä...)
Välietapilla Kööpenhaminassa vietimme pari äärimmäisen torkkuisaa tuntia ennen jatkolentoa. Helsingissä olimme molemmat nuutuneita, eivätkä helvetin pahat Carrolsin vegepurilaiset juuri auttaneet. Onneksi lentoasemalta lähti bussi suoraan Turkuun, vieläpä melkein kotiovelleni. Merihaka ei ollut räjähtänyt poissaoloni aikana, ja ehdin vaihtaa pari sanaa Miken kanssa ennen nukahtamistani.
Sunnuntai, 13.1. 2002
Päivän tekniikan ihme: Ihan oikea suihku
Vietin koko päivän pelaamalla Deus Exiä.
Maanantai, 14.1. 2002
Päivän työkalu: Kaasukranaatti. Tyrmää kadulla ja kellarissa.
Töihin palaaminen ei ollut kovin tuskallista. Kollegani olivat ylittäneet kaikki odotukseni ahkeruudellaan, ja poissaoloni aikana pöydälleni ei ollut kertynyt ensimmäistäkään paluutani odottavaa lappua. Tietenkin muutama homma oli rästiin jäänyt, mutta vähemmän kuin olin pelännyt. Lisäksi koko joukkue keräsi silmissäni pisteitä ehdottamalla minulle, että ottaisin tulevaisuudessa vähemmän puheluita ja keskittyisin käännöksiin sekä dokumentointiin. En vastusta. Olivatkohan asiakkaat vaan valittaneet vai oliko joku löytänyt tämän itkuvirren?
Kotona vegetoin Deus Exin parissa, mutta päätin vakaasti, että huomenna palaisin ihan oikeiden puuhien kimppuun. Pitää järjestää bileet, koota Ghost Expressin toinen osa, vetää pelejä ja tehdä vielä joitain järjestönakkeja Attacille. Onneksi aikani Varsinais-Suomen Attacin työryhmässä loppuu viikon päästä, vaikkei se kyllä älyttömästi huomiota ole vaatinut. (Tai totuudenmukaisemmin: en ole sille liiaksi aikaa uhrannut.)
Illalla puhelin hetken ajan Miken ja JD:n kanssa tupareiden järjestämisestä. Aioin mennä nukkumaan jo ennen kahtatoista, mutta jäinkin vielä tunniksi leikkimään Deus Exillä kun se on niin kiva...
Tiistai, 15.1. 2002
Päivän taikatemppu: Tietokoneen elvyttäminen kosketuksella
Herääminen aamulla oli yllättävän helppoa kuuden tunnin yöunesta huolimatta. Onkohan tällä jotain tekemistä sen kanssa, että Lontoossa kävelin koko ajan ja sain siten ns. riittävästi liikuntaa? Jos on, pitää varmaan ottaa reippailu tavaksi. Jos siihen kuluu puoli tuntia päivässä, mutta sillä voittaa kaksi tuntia unesta, on hyötysuhde loistava.
Töissä hyvä putki jatkui, kun minulle myönnettiin viimein roottioikeudet erääseen olennaiseen palvelimeemme. Nyt olen viimein siinä pisteessä, jossa pieni moka näppäillessä voi aivan oikeasti sotkea yliopiston atk-järjestelmiä. Varmasti tosi hyväksi neuroosiherkälle luonteelleni. Silti, tarvetta oikeuksille kyllä on.
Iltapäivästä alkoi taas oikea aherrus Ghost Expressin kimpussa. Toisen osan pelipäivä päätettiin ja tehtävälista koottiin. Olo ei ole kaikkein itsevarmin tämän jatko-osan suhteen, mutta ei kai siitä silti voi uloskaan luikerrella.
Keskiviikko, 16.1. 2002
Päivän musiikkivideo: Pink Floydin Arnold Layne. Pimeä.
Talvi katosi jonnekin Englannissa oloni aikana. Nyt maassa on vain enimmäkseen jo sulanutta jäätä ja lämpötila tuntuu keväiseltä. Tammikuun puolessavälissä, voi Gaia. Tiedänhän minä, ettei yksittäisistä tapauksista voi päätellä mitään ilmastonmuutoksesta, mutta silti tämä aiheuttaa kylmiä väreitä.
Hengasin koko iltapäivän Tainan luona. Alunperin aikomuksena oli ollut bittinörtätä hänen uusi koneensa kuntoon, mutta siitä ei oikein tullutkaan mitään.
Torstai, 17.1. 2002
Päivän komiikka: Legolasin päiväkirja
Töissä oli vilkasta, muttei raivostuttavaa. Jos en pelkäisi pahaa karmaa sanoisin, että asiat ovat karmivan syksyn jälkeen palanneet oikealle tolalleen.
Olo oli jostain syystä vähän heikko, joten en jaksanut kiipeillä, vaan menin suoraan larpkahvilaan. Siellä heitettiin huonoa herjaa Sormusten herra -elokuvan hahmojen salaisista päiväkirjoista sekä pohdittiin roskisdyykausta. Jännää puuhaa, pitänee kokeilla.
Viikonloppu, 18-20.1. 2002
Ajankohdan härveli: Miken uusi tietokone
Perjantaina minulla oli yllättäen (?) flunssa ja kurkkukipu. Jätin työt suosiolla väliin, mitä nyt otin kännykkään pari puhelua ja vastailin joihinkin sähköpostiviesteihin. Kun olo alkoi parantua, vääntäydyin pelaamaan Deus Exiä.
Lauantaina sain kirjoitettua Ghost Expressiä hieman. Flunssakin hellitti sen verran, että pystyin auttamaan Mikeä hänen uuden hienon tietokoneensa kokoamisessa. Ällistyttävä rakkine, puolentoista gigahertsin turbojyrä kaikilla herkuilla. (Kun tätä merkintää lukee vuoden päästä, tuo "puolitoista gigahertsiä" tuntuu mitättömän pieneltä, mutta sellaista on meno atk-alalla.)
Sunnuntaina pelattiin taas Bedtime Storiesia. Kun Tommin hahmo oli sairaalassa, oli meno heti paljon vähemmän vainoharhaista ja asiat oikeasti etenivätkin. Pelin päätyttyä kävi ilmi, että SubTV oli ryhtynyt kulttuuritekoihin ja tuonut Prisonerin takaisin ruutuun. Katsoimme ensimmäisen jakson, joka oli juuri niin paranoidi kuin muistinkin.
Alkuviikko, 21-22.1. 2002
Ajankohdan aikavääristymä: Hylly 1: "Tänään on 21. päivä". Hylly 2: "Tänään on 22. päivä". Vierekkäiset hyllyt, sama päivä. Aavemaista.
Maanantaina heräsin vasta vähän yhdeksän jälkeen, mutta väliäkö hällä, ei töihin ollut mitään kiirettä. Töissäkin sain vaihteeksi enemmän suunnitella kuin korjata käyttäjien mokia. Siistiä. Tiistaina jatkui työssä järkevä ja asiallinen meno. Ihan kuin viime syksy olisi ollut vain pahaa unta.
Tiistai-iltana minä, JD ja Mike suuntasimme kauppoihin ostamaan biletystavaraa. Ruokakauppanamme toiminut Euromarket jossain Länsikeskuksessa oli aavemainen kokemus - valtavassa supermarketissa oli tuskin ketään, ja ne harvat kuluttajat joita näimme olivat jotenkin kuolleen oloisia. Shoppailu oli pelottava kokemus, mutta onneksi olimme nähneet monia kauhuelokuvia emmekä hajaantuneet ja tulleet siten zombieiden syömiksi.
Ruokailun jälkeen kävimme Dennisissä syömässä. Aavemainen tunnelma jatkui, kun koko ravintola tuntui tyhjenevän heti meidän saavuttuamme sinne, ja puolitoista tuntia istuimme autiossa pizzeriassa, ainoana seuranamme seksuaalisesti epäilyttävä tarjoilija. Ruoka oli hyvää, mutta jostain syystä kaiuttimista alkoi vierailumme loppupuolella soida pehmeitä ja hempeitä italialaisia rakkauslauluja. Näytimmekö me muka niin paljon onnellisesti keskenään seurustelevalta kolmikolta, että henkilökunta tahtoi tarjota meille tunnelmamusiikkia? Sentään kukaan ei sytyttänyt kynttilöitä pöytäämme.
Ruokailun aikana ja jälkeen haukuimme toisiamme ja juttelimme ihmisiin suhtautumisesta sekä kommuuniasumisen harmeista ja riemuista. JD kertoi minun olevan joidenkin (useiden?) mielestä täysin käsittämätön ihminen, mikä hämmensi minua suuresti. En minä ole käsittämätön, vaikka saatankin ehkä olla hieman arvaamaton. Mutta kun konsistentin persoonallisuuden ylläpitäminen on niin vaikeaa, enkä oikein näe siitä mitään etua...
Mike oli valitellut koneensa toimimattomuudesta, joten kävin hieman säätämässä sitä ja etsimässä siitä ongelmia. Ainoa löytynyt vika oli koneen Civilization III, joka nähtävästi vuotaa muistia pahemmin kuin Netscape. Sille en onnistunut tekemään mitään.
Keskiviikko, 23.1. 2002
Päivän spoilerivaroitus: Jos et ole pelannut Deus Exiä, älä lue tämän päivän kappaletta
Stressin uhka palasi työelämääni kun kuulin aiemmin tukijoukkoihin kuuluneiden ihmisten toimenkuvien muutoksista. Saatan kyllä olla paranoidikin. Varmasti kaikki menee hyvin, lisäresursseja saadaan sinne, missä niitä tarvitaan, ja kaikilla tulee olemaan aivan orgastisen kivaa.
Tylsänä hetkenä ehdin tehdä D&D Alignment Quizin. Olen selvästi kehittynyt viime aikoina, koska tällä kertaa tuloksena oli Chaotic Evil. Enkä edes yrittänyt olla erityisen hankala...
Illemmalla katselin ihastuneena viikonloppua varten hankkimaamme teknistä kalustoa, ja silmäilin JD:n bileitä varten kokoamaa soittolistaa. Sen jälkeen vetäydyin kammiooni, ja pelasin Deus Exin läpi. Tällä kertaa katsoin myös ne kaksi muuta loppuvaihtoehtoa, joihin en ollut aiemmin puuttunut. Voi Gaia että osaa olla kaunis peli. Erilaiset loput ovat kaikki erinomaisen säväyttäviä ja on kiehtovaa miettiä, millä perusteilla eri pelaajat ovat lopullisen ratkaisunsa tehneet.
Käsittääkseni pelin suosituin ratkaisu on vain räjäyttää kaikki, tuhota koko sivistynyt maailma ja palata pimeisiin keskiaikoihin - minusta pelkurimainen toimintatapa, mutta käsitän, että jos hahmo tahtoo säilyttää inhimillisyytensä sekä pitää kiinni luomistaan ystävyyssuhteista, on tämä varmaan kaikkein humaanein valinta.
Toinen ratkaisu, liittyä Illuminatiin, on minulle vähän vaikea ymmärtää, mutta kenties sen voisi katsoa lähtevän pyrkimyksestä tarttua itse maailman ohjaksiin käsitettävällä tavalla ja ottaa vastuu tulevaisuudesta.
Silti rakkain loppuni on kenties eniten henkilökohtaista rohkeutta hahmolta vaativa päätös sulautua Helios-tekoälyyn ja yrittää astua jumalan kenkiin. Päähenkilön kaiken inhimillisyyden hylkääminen ja pyrkimys tulla kokonaisuudessaan olennoksi joka pyrkii rakentamaan maailmasta paremman paikan on minusta hirvittävän kaunis lopetus tarinalle todella synkästä tulevaisuudesta. Jos maailma on rikki, ei nykyhetkessä pysytteleminen korjaa mitään ja menneisyyteen palaaminen vain houkuttelisi tekemään samat virheet uudelleen - joten on pakko yrittää jotain aivan uutta, oli se miten pelottavaa tahansa.
Tämän valinnan puoleen minua saattaa kyllä ajaa myös kone-empatiani. Minusta tuntui oikeasti pahalta pelatessani loppuratkaisua jossa Helios-tekoäly räjäytetään - miten minä voisin surmata olennon, joka oli ohjelmoitu pelastamaan maailma ja joka oli omistautunut sille koko kapasiteetiltaan?
Chaotic evil, joopa joo.
Torstai, 24.1. 2002
Päivän amberiitti: Benedict
Aamun palaveri ei ollut läheskään niin typerä kuin se olisi voinut olla, ja itse asiassa siitä saattoi olla jopa hyötyä strategisesti. Silti pelkään, että työmäärä tulee paisumaan valtaisiin mittasuhteisiin varoituksistani huolimatta.
Juoksentelin loppupäivän pitkin yo-kylää samalla kun maailma ympärilläni yritti esittää vakuuttavampaa tammikuuta kaatamalla lunta niskaan. En päässyt töistä kovin aikaisin, mutta sentään riittävän ajoissa ehtiäkseni käydä kaupassa ennen larp-kahvilaa. Noora oli saapunut Helsingistä jo hyvissä ajoin, ja kävi Miken ja minun kanssa kaupassa sekä tuli myös vierailemaan larp-kahvilassa.
Cosmicissa oli varsin hiljaista, mutta kiinnostavaa. Minulle selvisi, että Teemu Rantanen oli yksi Amber-tiimin pelinkirjoittajista, ja vaivihkaa yritin selvittää häneltä, kuka heidän peleissään pelasi Benedictiä ja miten hänet voisi syrjäyttää. Kuinka ollakaan, Teemu kertoi minulle, että Benedict on pelinjohtohahmo jota hän itse on pelannut ja jolla hän ei välttämättä tahtoisi jatkaa. Seuraavaksi tein parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, että Benedict tulisi antaa juuri minulle ja että minä pelaisin sitä aivan räiskyvän erinomaisesti jos sen saisin. Hän lupasi miettiä asiaa.
Toiveeni ovat korkealla - Benedict on yksi rakkaimmista sankarihahmoistani, ja olen jopa riittävästi hänen näköisensä että voisin uskottavasti olla hän. Saa nyt nähdä, mitä Amber-joukkue tuumaa hakemuksestani.
Palattuamme Cosmicista meinasimme vielä tehdä kotona joitakin järjestelyjä, mutta emme oikein jaksaneet. Painuin nukkumaan aikaisin. Jostain syystä oloni oli vähän flunssainen, mikä ei sopinut suunnitelmiini lainkaan. Tapojeni vastaisesti nappasin flunssalääkkeen petiin mennessäni, tiedä vaikka se auttaisi jotain.
Perjantai, 25.1. 2002
Päivän robotti: Bender
Heräsin aamuyhdeksältä siihen, että Joc saapui Merihakaan. Ruotsinlaivojen saapumisaikataulut eivät taida korreloida inhimillisten suunnitelmien kanssa kovin hyvin, mutta minkäs tuolle voisi.
Oloni oli sentään parempi kuin illalla, ja töissä viivyin vain nelisen tuntia. Sinä aikana ehdin kyllä tehdä kaikkea jännittävää. Sitten singahdin kotiin tekemään viimeisiä valmisteluja illan bileitä varten.
Merihaan sankaribileet saatiin potkittua melko hyvin valmiiksi iltaseitsemään mennessä, jolloin ensimmäiset vieraatkin alkoivat saapua. Sankarivaatteet näyttivät erinomaisen vinkeiltä, ja oma hevisankari-lookkini oli porukan vaisuimmasta päästä. Ruokaa ja juomaa riitti, rokki pauhasi ja meno oli hyvää. 60 vierasta riitti täyttämään kotimme melko hyvin. Ehkä vielä parikymmentä olisi mahtunut mutta silloin istumatilaa olisi tarvittu lisää.
Ulkopuolisia kontakteja saatiin, kun pari kerrosta alempana asuva kyylämummo kävi niuhottamassa tupakoitsijoille metelöinnistä käytävässä. JD kävi rauhoittamassa tämän nipottajan, ja koska seinänaapureita oli varoitettu ja he tuntuivat suhtautuvan juhliimme myönteisesti, saimme soittaa musiikkia aivan riittävän kovalla. JD:n DJ-kyvyt olivat ilmeisen toimivat, ihmiset viihtyivät tanssilattialla hyvin. Siellä vietin itsekin valtaosan vapaasta ajastani, rokaten kauneimpien heviklassikoiden tahtiin niin kauan että jalkoihin sattui.
Aamuneljän aikaan energiataso romahti, ja vieraat siirtyivät kotiin tai vierasmajoitukseemme olohuoneen lukuisille vuodesohville. Minun tajuni pakeni viiden kieppeillä, ja roudattuani jokaisen huoneessani olleen lakanan, peiton tai muun rätin yöpyjien peitoksi vetäydyin huoneeseeni koisimaan.
Lauantai, 26.1. 2002
Päivän sitaatti: "Meillä on vitusti viinaa."
Heräsin vähän ennen yhtätoista. Petini oli täynnä alastomia ihmisiä, jotka olivat ryömineet siihen nukkumaan varhaisen aamun aikana. Kukaan heistä ei näyttänyt olevan ryhtymässä tekemään mitään kiinnostavaa, tai edes heräämässä aivan pian, joten jätin vuoteeni heille ja ryhdyin kytkemään tietokoneitamme takaisin verkkoon. Juhlinnan vuoksi huoneeni hubi oli pitänyt irrottaa, mutta jo ennen sitä olin havainnut sen takana olevien koneiden yhteyksissä outoja häiriöitä. Käytin varttitunnin metsästämällä verkkovikoja, ja lopulta johtoja vaihtelemalla sain koneet taas juttelemaan toisilleen.
Olohuone oli yhä täynnä tajuttomia bilettäjiä ja keittiön jokainen pinta oli likaisten astioiden sekä puolityhjien pullojen peitossa. Ainoastaan Miken huone näytti siistimmältä kuin ennen bileitä. Kun ensimmäiset ihmiset alkoivat heräillä, aloin asiaa sen kummemmin ajattelematta siivota paikkoja, ilmeisesti meluisammin kun olisi pitänyt. Mike lähetti minulle happaman tekstiviestin, jota en tietenkään vielä aamulla ehtinyt lukea enkä siksi tajunnut, että puuhani saattoivat estää joitain parkoja nukkumasta. Mielestäni yritin kyllä olla hiljaa, mutta en kyllä kuvittele, että olisin kovin hyvä tekemään asioita vähin äänin.
Ahkerien vapaaehtoisten avulla Merihaan pahin kaaos saatiin hävitettyä suht järkevässä ajassa. Saunaa oltiin lämmittämässä, mutta jouduin jättämään sen väliin, koska olin lähdössä pelaamaan rfxnin Travelleria.
En ollut pelannut tässä maailmassa varmaan kahdeksaan vuoteen, mutta se tuntui edelleen aivan riittävän kotoisalta ja siihen oli hauska palata. Peliporukka oli minulle täysin vieras, ainoastaan rfxnin tunsin ennalta, mutta aivan riittävän päteviltä pelaajilta nämä ihmiset vaikuttivat. Minua tosin hieman kismitti parin läsnäolijan taipumus puhua kaikkea peliin lainkaan liittymätöntä pelin aikana, tai tarkemmin, pelaamisen sijasta. Olen varmaan viime aikoina tottunut liiaksi pelikulttuuriin, joka perustuu siihen että kun pelataan niin pelataan täydellä keskittymisellä eikä mukaan sotketa mitään yleistä paskanjauhantaa.
Saimme pelisession päätökseen vasta aamuneljältä. Sain autokyydin yliopistonkadulle, mikä olikin hyvä asia - pihalla oli taas 15 astetta pakkasta. Kotona Mike, Joc ja Maija olivat yhä valveilla juttelemassa larppauksen teoriasta. Roikuin hereillä jonkin aikaa, mutta tajusin, että oikeastaan teoria kiinnosti minua ainakin sillä hetkellä harvinaisen vähän. Koin omalta osaltani tietäväni aivan riittävästi roolipelaamisesta keskittyäkseni mieluummin itse pelaamiseen kuin sen olemuksen pohtimiseen. Silti koin hienoista ylpeyttä siitä, että monet niistä näkemyksistä joita Joc oli Ruotsissa ihmisille levittänyt tuntuivat olevan joitakin vuosia sitten esittämäni "ulkokohtaisen larppauksen kritiikin" jälkeläisiä.
Sunnuntai, 27.1. 2002
Päivän urheilulaji: Värikuulasota
Kaksi lyhyttä yöunta peräkkäin riittivät saamaan aikaan hyvin väsyneen päivän, joka kului pääasiassa bileistä ylijääneen ruuan siivoamiseen ja Spacedin katselemiseen. Vieraatkin olivat jo Joria lukuunottamatta kaikonneet, ja kun asunnon ainoa DVD-heitin oli kannettavassani, ei brittikomedian katsominen ollut kovin sosiaalinen kokemus.Spaced oli silti aivan nerokas sarja. Pari jaksoa siitä olin nähnyt jo aiemmin, mutta vasta nyt pystyin katsomaan koko komeuden alusta loppuun. Aivan mahtavaa kaavoja rikkovaa komediaa, joka ei pelkää olla räävitön, väkivaltainen, raadollinen tai koskettava. Lisäksi sarjan ohjausjälki oli verratonta.
Taina saapui iltasella auttamaan ylijääneiden ruokien syömisessä, ja myös Kissa kävi valittamassa murheitaan, muttei jaksanut jäädä yöksi. Aikomus mennä aikaisin nukkumaan epäonnistui joka tapauksessa.
Maanantai, 28.1. 2002
Päivän evankelistat: Matteus ja Markus
Heräsin aamulla puoli kymmenen aikaan kirotun väsyneenä. Sängystä nouseminen oli yhtä tuskaa, ja töissä oli hidasta sekä väsyttävää. Lähdin kotiin varhain, vaikka negatiivisia työtunteja olikin kertynyt aivan älyttömät määrät. Mutta kun kellokorttilaite ei kerran hyvällä niitä kerro, niin voin kai sitten käyttäytyä ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan.
Olin melkein liian väsynyt tekemään mitään järkevää, mutta silti päädyin pelauttamaan Mikelle hieman raadollista sooloropea. Aika synkkä peli, jossa oli pari aivan inspiroitunutta hetkeä.
Menin aivan oikeasti aikaisin nukkumaan, kerrankin.
Tiistai, 29.1. 2002
Päivän harhaileva hirviö: Hoppariteini
Väsymys jatkui. Kellokorttilaite yritti toimia ja näytti aivan mitä sattui saldon osalta. Päivän lopuksi se väitti minulla olevan neljä tuntia plussaa, mikä kyllä sopi minulle aivan hyvin. Huomenna voisi nukkua myöhään.
Pelautin Taikalle lyhyen soolopätkän Ghost Expressiä. Vastoin ennakko-odotuksiani peli oikeasti tarjosi kampanjalle parikin mielenkiintoista juttua, jotka varmaan tulevat näkymään seuraavassa livepeliosiossa. Pelauttamisen jälkeen juttelin Kaisan kanssa GE:stä ja muustakin, mutta onnistuimme molemmat vain masentumaan ja ahdistumaan.
Keskiviikko, 30.1. 2002
Päivän lelu: JellyFiSSH
Minulla oli aamulla erittäin huono ja sairas olo, mutta en kehdannut olla poissa töistä vaikka syytä olisi varmaan ollutkin. Kellokorttilaite näytti taas omituisia ja työhuoneeni seinässä olevasta raosta tunki sisään paha liuottimen katku. Otin vapauden siirtää työpisteeni muualle, ensin kahvihuoneeseen kannettavan kanssa, ja myöhemmin palvelutiskille.
Kurja olo vain tiivistyi päivän mittaan ja lopulta varasin itselleni ajan työterveyslääkäriltä seuraavaksi päiväksi. Influenssa tulee, parempi ottaa sairaslomaa.
Selvisin kotiin viideksi. Päässä heitti ja yksinkertaiseksi sortunut mieleni sai valtavasti riemua MacOS X:n läpinäkyvillä ikkunoilla leikkimisestä. Käytin aivan naurettavat määrät aikaa etsiäkseni juuri oikean värin ja läpinäkyvyysasteen pääteyhteysikkunoilleni. Tämähän oli siis järkevä ja hyödyllinen tapa viettää iltaa... Myöhemmin Kaisa kävi vilkaisemassa minua, mutta sairaana olin liian epäsosiaalista seuraa ja lähetin hänet kotiin.
Olo oli heikko ja ikävystynyt, mutta tajusin, että hyllyssäni lojui juuri tällaista tilannetta varten pari CD-elokuvaa - Boondock Saints ja Mononoke Hime. Yritykseni rakentaa vuoteeseeni kotiteatteri kannettavillani eivät toimineet, joten jouduin katsomaan leffat pöytäkoneen ruudulta. Molemmat elokuvat olivat aivan mainioita: Boondock Saints kaunis väkivaltainen baletti ja Mononoke Hime sympaattinen fantasia-anime jonka jaksoin katsoa huolimatta siitä, etten yleensä animesta paljon perusta.
Torstai, 31.1. 2002
Päivän maisemakuvaus: "Puolentoista ihmisen levyinen polku. Toisella puolella 500 metrin pudotus Ranskaan, toisella puolella samanlainen pudotus Italiaan."
Heräsin helvetin kamalaan oloon, ja tajusin, ettei toivoa työhön selviämisestä oikein ollut. Sen sijaan kävin päivällä lääkärissä, joka totesi minun potevan influenssaa ja määräsi kaksi päivää sairaslomaa. Masentavaa. Juuri kun töissä olisi vaihteeksi ollut kivaa.
Kotiin päästyäni torkuin joitakin tunteja, ja olin aivan liian väsynyt lähteäkseni Cosmiciin. Yritin kovasti tehdä jotain semihyödyllistä, mutten saanut oikein mitään aikaan. Heikki oli saapunut kaupunkiin, ja käväisi Kaisan kanssa illalla katsomassa minua. Juttelimme Mount Blanc -projektista ja jäätikkökurssista, jonne voisi mennä kesällä harjoittelemaan arktisia oloja ja muuta kurjaa.
Kuten monesti aiemminkin, päädyin vasten aikeitani pelauttamaan kaksikon fedejen uusia seikkailuja. Flunssan takia sain vähän varoa mitä pelinjohtajana tein - mieleni oli niin sekaisin, että jouduin miettimään jokaista ratkaisuani monta kertaa ennen kuin hyväksyin sen. Fedeille pelauttaminen on aina vaativaa, ja mieli sameana se saattaa olla todella vaikeaa. Olin kuitenkin asettanut itselleni selvät parametrit, joita en sitten kuumeissani mennyt ylittämään.
Vähän ennen kahta lopetimme pelin. Ajoin Heikin ja Kaisan ulos, ja kuukahdin petiin.