Syyskuu 2001: Tavoitteena burnout
Maanantai, 3.9. 2001
Päivän työhämmennys: Missä kaikki ovat?
Jostain syystä heräsin aamuyöllä hieman ennen neljää. Ilmeisesti syynä oli ulkona alkanut rankkasade, johon olen vuotavan kattoni vuoksi ehdollistunut heräämään. Joka tapauksessa havahduin, ja odotin noin puoli tuntia veden tipahtelua. Pisaraakaan ei tullut, mutta outoa kyllä, en kyennyt enää nukahtamaan.
Makasin valveilla kolme ja puoli tuntia, ahdistuksen ja synkkyyden kourissa. Minulle ei tavallisesti tapahdu tällaista - yleensä nukahdan puolessa minuutissa, ja nukun sikeästi ja hyvin. Vaan en tällä kertaa. Lojuin petissäni samalla kun ajatukseni kieppuivat kaiken tekemättömän työn parissa, ja koin olevani valtavan yksin ja eksyksissä. Kissa nukkui vieressäni, mutta en voinut edes koskettaa häntä pyytääkseni lohtua, koska hän ei sitten varmasti olisi saanut unta koko yönä, enkä tahtonut siitä syytä tai syytöksiä niskaani.
Onnistuin nukahtamaan uudelleen vasta herätyskellon soidessa, ja menin töihin puolta tuntia aikomaani aikaa myöhemmin, unenpuutteesta kärsivänä ja synkkänä. Mitä ilmeisimmin yön ahdistukseni oli ollut enne tulevasta, sillä töissä oli kertakaikkisen mielipuolista. Vain ruotsi puuttui täydellisen karmivasta työpäivästä.
Havaitsin ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olevani tosissani huolissani henkisen tasapainoni puolesta. Syytä minulla varmaankin olisi - olen paiskinut töitä epäinhimillistä tahtia ja burnout uhkaa kovaa vauhtia. Stressin takia olen lipsahtanut omasta energisestä ja valoisasta maailmastani jonnekin mielen käsittämättömän synkkiin käytäviin, josta tekee mieli lähteä ulos vaikka kirves heiluen. En tiedä, onko sekoamisen pahempi oire se, että koen ympärillä olevien ihmisten (niiden jotka yleensä suvaitsevat olla paikalla) olevan laiskoja ja saamattomia, ja minun tekee jatkuvasti mieli räjähtää heille. Tämähän siis ei ole mitenkään minun syytäni...
Huonotuulisuus ei kadonnut minnekään kotiin päästyäni - joku heppu päätti nojata Merihaan aivan liian kovaääniseen ovisummeriin noin viisi sekuntia yli oikeutetun murharajan, ja oli vieläpä menossa naapuriin eikä meille. Kommentoin hänelle happaman sävyisesti summerin käytöstä, ja varmaan pilasin hänen päivänsä. Oma oloni ei tietenkään tästä ainakaan parantunut. Pitäisi muistaa, että olen niin iki-ihana ja empaattinen ihminen, etten pääse eroon huonotuulisuudestani muille tiuskimalla. Osittain kai hyvä piirre, mutta voi Gaia miten paljon helpompaa olisi vaan purkaa kaikki turhautuminen sokeasti johonkuhun, joka osuu lähelle.
Ajan viettäminen Tainan kanssa paransi oloani melkoisesti, ja illan koittaessa mielialani alkoivat olla jo ihan inhimillisiä. Siltikin, teen nyt periaatepäätöksen: jos asiat eivät ensi viikon maanantaihin mennessä ole paremmalla tolalla, ryhdyn toimenpiteisiin. Tällainen ei kerta kaikkiaan sovi tyyliini.
Tiistai, 4.9. 2001
Päivän ilonaihe: Pidin viimeiset oppituntini
Töihin mennessäni yritin taas päästä hengestäni jo kauan sitten valitsemallani tavalla, eli polkupyöräonnettomuudessa. Valtava pahvilaatikko, jota olin palauttamassa työpaikalleni osui tielleni juuri väärässä kohdassa ja tuloksena lensin kauniisti pyörineni katuun keskelle autotietä. Lähin auto oli melko kaukana, mutta silti huomasin ajattelematta jatkavani kierimistä maahan osuessani sen sijaan, että olisin jäänyt katuun makaamaan. Koulutetut ninjarefleksini ovat selvästi oikein hyödyllisiä; estäisivätpä ne minua vaan joutumasta tuollaisiin tilanteisiin sen sijaan että vain auttavat minut ulos niistä.
En kolhiintunut riittävän pahasti pitääkseni sairaspäivän tai muuta nynnyä, joten töiden jälkeen lähdin bouldersalille kiipeilemään naarmuistani välittämättä. Olin vähällä kohdata ikävän yllätyksen, kun kiipeilykerho oli vaihtanut salin lukot suuremmin asiasta tiedottamatta, ja minun avaimeni ei enää sopinut. Paikalla oli onnekseni joku muukin, joka päästi minut sisään ja sain toteuttaa itseäni fyysisestikin.
Illalla laitoin älyttömän määrän soijamössöä tandoorikastikkeessa, ja suoritin JD:n suuntaan pelinjohdollisia velvollisuuksiani, joiden parissa kuluikin yöhön saakka.
Keskiviikko, 5.9. 2001
Päivän artikulaatio: Aargh
Taas satoi, mutta kattoni tuntuu olevna vaihteeksi vedenpitävä. Mikseivät ne talkkarit voi kertoa minulle kun tekevät jotain sen sijaan, että jättävät pähkäilemään joudunko kastumaan vai enkö.
Töissä turhautuminen nosti taas rumaa päätään ja ihmekös tuo, kun ei taas tuntunut oikein mikään toimivan. Matkani kohti pikkuhitlerismiä ja tyrannimaisuutta eteni taas reippailla askelilla kun ensimmäistä kertaa koskaan (muistaakseni) räjähdin eräälle työtoverille. Kyllä minusta vielä arkkipahis huonoon leffaan saadaan.
Shoppailin Seitsemän hunnun tanssia varten ja kotiin päästyäni harrastin luovaa kokkausta. Olin saanut pomoltani lahjaksi pussillisen merkillisen näköisiä papuja, joiden lajista tai käyttötavasta minulla ei ollut aavistustakaan. Soitto ruokahuollon tukipuhelimeen (eli Suville) loi valoa papujen lajikkeesta ja lajitiedolla varustautuneena uskalsin jopa keittää niistä itselleni pöperöä. Odotin saavani aikaan jotain syömäkelvotonta tai myrkyllistä, mutta lopputulos oli sipulin ja tandoorikastikkeen kera oikein maukas.
Rangaistukseksi pahoista teoistani Kissa pelautti minulle lyhyen mutta tuskallisen soolosession Clichéssä. Inhottava tapahtumasarja aiheutti minulle huonon olon, melkein yhtä pahan kuin jotkut Original Sinin soolo-osuudet. En oikein tiedä, pitäisikö oma elämä nähdä tällaisen pelin jälkeen parempana vai synkempänä.
Ja nyt tietokoneen keskusyksikön tuuletin alkoi pitää merkillistä ääntä. Pitäisi varmaan avata se ja sorkkia jollain vehkeellä, mutta ei kyllä tee suuremmin mieli.
Torstai, 6.9. 2001
Päivän kirjain: O, lyhyt kosketus S:ään
Koitti sitten viimein töissä sekin päivä, jolloin sain valmiiksi ne projektit, jotka ovat minua valveilla pitäneet. Edelleen monet asiat ovat aivan helvetin vaiheessa, mutta ne eivät enää oikeastaan ole minun vastuullani, ja mikään ei vaadi enää nimenomaan minun huomiotani. Nyt voisin pitää kahden viikon loman. En kuitenkaan varmaan tee sitä ihan vielä, odotan otollisempaa hetkeä.
Kiipeileminen sujui erinomaisesti, ja larpkahvilassa oli paljon väkeä sekä hassua menoa. Paikalla oli Miken norjalainen tuttava, Lars jotakin, joka oli Turussa syksyn opiskelemassa nukketeatteria, aika hassu syy minun mielestäni. Muuan erittäin ompelutaitoinen Tiina lupasi tehdä minulle ilmaiseksi (tai kankaiden hinnalla) goottivaatteet jos päättäisin muuttaa tyyliäni gootiksi, ja kiusaus on nyt melkoisen suuri. Sain myös kuulla, että Rammstein oli tulossa Helsinkiin keikalle, sinne on mentävä. Jossain vaiheessa puhelimme supersankareista, ja minua jäi kiusaamaan, etten osannut nimetä suoralta kädeltä yhteen klassista DC-universumin naispuolista supersankaria, joka ei käyttäisi trikoita. Höh. Varmasti sellainenkin on.
Kotiin kävellessäni törmäsin vielä Haneen, joka myönsi vieneensä minulle kuuluvat taloustikkaat poismuuttonsa yhteydessä, ja tarjoutui jopa palauttamaan ne.
Perjantai, 7.9. 2001
Päivän aate: Kommunismi
Nykyään joka toinen päivä tuntuu olevan karmean turhauttava, joka toinen taas jos ei aivan innostava niin ainakin mukiinmenevä. Eilen meni hyvin ja tänään päästiin taas koluamaan synkeyksiä. Töissä asiat olivat taas jumissa, Rammsteinin keikka osoittautui loppuunmyydyksi (yhdessä päivässä! osaatteko sanoa "liian pieni halli"?) joitakin typeriä katsomopaikkoja lukuunottamatta (tosin menneisyys on osoittanut, että motivaatiolla saa kyllä järjestettyä itsensä vaikka minne) ja olokin oli hieman sairas.
Atk-keskuksessa oli jonkinlainen yliopiston henkilöstöliiton puuhapäivä. Hyvänä sosialistina tietenkin kuulun ammattiliittoon, joten kävin hetken ajan kuuntelemassa juttuja, kun niitä tärkeiksi mainittiin. Jotenkin puheet henkilöstön uudesta palkkapolitiikasta olivat vähän hassuja - palkkausperusteet olivat kyllä aika kivoja, mutta tästä huolimatta tuntui typerältä kuunnella esitystä siitä, miten jokainen saa lisää rahaa ja kaikilla on kivaa. Onkohan kukaan tässä ihanassa markkinataloudessa selvillä sellaisesta ekonomian perussäännöstä kuin "rahaa ei tule tyhjästä"? Palkankorotuksia luvataan, mutta samalla sanotaan, että kenenkään palkka ei tule laskemaan, mikä tarkoittaa, että rahat pitää taikoa jostain muualta. Mutta se ei kai ole meidän ongelmamme?
Ehkä kommunistinen propaganda on vaan pehmentänyt pääni, mutta silti minusta on jotenkin hölmöä ja lyhytnäköistä istua tuntikausia työhuoneessa pähkäilemässä miten Juuri Me saisimme lisää rahaa, ja olla uhraamatta ajatustakaan sille, mistä tämä raha tulee. Minulla oli koko palkkakeskustelun ajan tunne, että olisin ennemmin jossain muualla, vaikkapa tekemällä niitä töitä mistä tässä nyt kovasti puhuttiin. Muutenkin tahtoisin viitata kintaalla koko palkkajärjestelyille - ja silti tiedän, että ammattiliittotoiminta ja työntekijöiden tasa-arvoinen kohtelu ovat äärimmäisen tärkeitä asioita ja niiden laiminlyönti johtaa huonoihin tuloksiin. Vaan miksi tämä tuntuu vaan käsinkosketeltavalta esimerkiltä yhteisöllisestä itsekkyydestä? "Oman etumme ajatteleminen on meidän hommamme, muut suksikoon kuuseen." On tämä vaikeaa.
Töiden jälkeen ostin lamppuja Merihakaan ja muutin Mikeä, joka sai viimein huonekalunsa roudattua luoksemme. Muuton aikana Mikemobiilista hajosi pakoputki ja auto jouduttiin hylkäämään tien sivuun. Jätkä saisi kunnostaa romunsa, eihän siitä kohta ole edes postholokaustisen pelin propiksi. Kesken ryjän raahaamisen Laura onnistui myös soittamaan minulle ajoitukseltaan historian hienoimman yösijavarauspuhelun juuri kun minä ja Mike kävimme tavaroiden nostelun lomassa norjalaisvieraamme viihdytykseksi Aku Ankka ja Hannu Hanhi -henkistä keskustelua siitä, kumpi hänet oikein majoittaisi luokseen.
Muuton päätyttyä suuntasimme vielä Hanna Järvisen tupareihin, vaikka oikeastaan olisi pitänyt jäädä kotiin opiskelemaan huomista peliä varten. Hannan luona paikalla oli melkoinen kasa helsinkiläisiä, jotka kokivat tapansa mukaan suurta huvittuneisuutta kummallisista asioista. Onnistuin jotenkin kokemaan itseni taas vaihteeksi todella ulkopuoliseksi heidän jutuissaan, aivan kuin edustaisin kaikkea, jota he todella halveksivat. En vaan osaa ottaa iloa irti maailman tai ihmisten typeryydestä, minua se aivan oikeasti raivostuttaa ja sattuu, eikä edes ironinen huumori ole toimiva pakokeino. En suuremmin edes pidä ironiasta. Tai sitten en vain tajua jotain todella hienovaraista vitsiä, mikä ei varmaan olisi ensimmäinen kerta. Jäin ihmettelemään, minkä takia vietän moisessa kyynikkoseurassa niin paljon aikaa kun en oikeastaan samalla aaltopituudella sen kanssa ole.
Lauantai, 8.9. 2001
Päivän sankari: Pekka Lipponen, Jiri Malisen tulkitsemana
Kipeä kurkku ja kuumeinen olo olivat ensimmäiset tuntemukseni Seitsemän hunnun tanssin pelipäivän aamuna. Onneksi orastava syysflunssani ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa tuntunut kovin vakavalta. Epäilemättä päivässä tai parissa se pullistuisi täydeksi petiinkaatajaksi, mutta peliini se ei vaikuttaisi, ja muu oli aika yhdentekevää.
Suvi meikkasi minusta kertakaikkiaan mielettömän näköisen tarkastaja Francois Mouletin, suoraan Tangerin isokalasta. En ollut myöskään ainoa ulkoasuunsa tosissaan panostanut henkilö paikalla - ihmisten pulp-asut olivat henkeäsalpaavia. Peli itsessään oli vallan oiva. Oli siinä suvantokohtansa, mutta loppua kohti tahti kiihtyi ja hahmoni aivotukset sekä jutut alkoivat tulla luonnostaan.
Pelin jälkeen Merihakaan saapui valtava kasa ihmisiä yöpymään ja saunomaan. Kaikki olivat valtavan väsyneitä ja hysterian taso oli sen mukaista. Ajattelin ensin itsekin käydä saunassa, mutta väsymys iski, ja painuinkin petiin jo puoli neljältä.
Sunnuntai, 9.9. 2001
Päivän tunnelma: Pelinjälkeinen laiskottelu ja lojuminen
Jostain syystä nukuin aivan järjettömän huonosti ja minulla oli koko ajan joko kylmä tai kuuma. Edellisaamun flunssainen olo palasi kimppuuni, ja nousin jo ennen kymmentä, nukuttuani korkeintaan neljä tuntia ja varmaan oltua helvetillisen rauhaton sekä häiritsevä vuoteeseeni majoittuneille. Roudasin kannettavani keittiöön, kirjoittelin pelistäni debriefin ja nakkasin sen Seitsemän hunnun tanssin postituslistalle.
Puolenpäivän aikoihin vieraamme alkoivat kiivetä jaloilleen. Ensimmäinen erä häipyi ennen yhtä, mutta loput tahtoivat kokeilla poreallasta, ja niin sitten sinne ahtautui ennätyksiä rikkovat neljä ihmistä. Tunnelma oli tiivis ja intiimi, jutut levottomia, ja vaikka oikeastaan kaikki käyttäytyivät suhteellisen kiltisti, oli tunnelmassa pelinjälkeisten orgioiden piirteitä. Flunssani sai minut lopulta vetäytymään vuoteeseen, johon muita ihmisiä saapui minua lämmittämään. Olimme niin jumissa mukavassa lämpöisessä sängyssä ja toisissamme, että vierasporukan autonkuljettaja sai uhata lähteä yksin kohti Helsinkiä ennenkuin ihmisiin tuli liikettä.
Kävin Miken, Kaisan, Toni Sihvosen ja Hannun kanssa Baan Thaissa syömässä ja jakamassa kokemuksia pelistä. Enimmäkseen paikallaolijat tuntuivat pitäneen Seitsemän hunnun tanssista, ja pelin vakavatkin viat olisivat olleet enimmäkseen helposti korjattavissa. Sitä enemmän ne kyllä harmittivat, mutta seuraavassa tekeleessä niitä ei kai sit välttämättä ole. Ruokailtuamme yritin asentaa Miken huoneen kattoon lamppua, mutta onnistuin vain polttamaan sulakkeen ja totesin olevani liian väsynyt sekä sairas mihinkään mutkikkaisiin hankkeisiin. Sulakkeen vaihtamisen jälkeen menin sänkyyn, ja tajuni katosi vaikkei kellokaan ollut vielä paljon mitään. Mike jäi koneelleni kirjoittelemaan.
Maanantai, 10.9. 2001
Päivän pelirepliikki: "Mä aion viettää seuraavan viikon kellarissa."
Viikko sitten päätin Tehdä Jotakin jos olisin vielä tänään yhtä stressaantunut kuin silloin. Liekö sitten sairastuminen Jonkin Asian Tekemistä vai onko se vain syy stressin puutteeseen, mutta olo oli tänään harvinaisen rento. Flunssa piti minut vuoteessa ja edellispäivän laiskottelu sai jatkua. Töissä olisi ollut puuhaa, mutta kipeänä en olisi kuitenkaan jaksanut tehdä siellä mitään järkevää.
Kotona yritin laiskasti korjailla muuton jälkeisiä puutteita, mutta sain vain viriteltyä Miken huoneen kattovalon toimintakuntoon. Jossain vaiheessa päivää löytyi tunnistamaton villapaita, jonka pystyin tuoksun perusteella määrittämään meillä yöpyneen Nooran omaisuudeksi. Flunssaisena. Tämä voisi kertoa huolestuttavia seikoista, joihin kiinnitän huomioni.
Jäin pelaamaan Hämähäkkimies-tietokonepelin demoa. Pelin jotkut osat olivat aivan vänkiä (Hämiksen animaatio oli kivaa, ja seitin varassa kiikkuminen mukavan mutkatonta) mutta kontrollit olivat kömpelöitä ja typerät kamerakulmat vaikeuttivat ohjaamista. Salamannopea Hämähäkkimies liikkui kömpelösti ja hitaasti, ei oikein osannut väistellä, ja hänen viisastelunsa olivat kertakaikkiaan kamalaa kuultavaa. Kuitenkin sen verran alkeellista supersankarikarismaa pelistä löytyi, että huomasin aina välillä palaavani sillä leikkimään. Pitäisiköhän tuo ostaa kun valmistuu?
Illalla palattiin Kliseeseen. Hahmoni David sulkeutui viikoksi kellariin huoneeseensa muuttaneen tytön kanssa, ja tuloksena minua ei pelissä paljoa tarvittu - kellarin tapahtumat oli viisaasti pelattu jo etukäteen. Pelin aikana toimin pääasiassa ruuanlaittajana (ja paistoin soijarouheen pohjaan, olen tosi lahjakas kuumeisena).
Tiistai, 11.9. 2001
Päivän tapaus: Hyvästi, Manhattanin siluetti
Toksinen olo jatkui siinä määrin, että ajattelin pitää vielä yhden päivän vapaata ja lusmuta kotona. Energiaa ei ollut paljon, siivoilin hieman, ja jaksoin juuri ja juuri käydä kaupassa. Päätin jättää ATTAC:in tilaisuudenkin väliin taudin ja tartuntavaaran takia, ja ehkä se oli viisas siirto.
Olin JD:n ja Miken kanssa etsimässä lamppuja Merihakaan kun sain mielenkiintoisen tekstiviestin: "2 lentokonetta törmänny NY WTC:iin. Vallankumous on alkanut!" Pian puhelinsoitot alkoivat vahvistaa tapahtuneen, ja kirmasimme kotiin telkkarin ääreen näkemään vuosituhannen tähän mennessä parhaan shown.
New Yorkin siluetti hajosi tunnistamattomaksi, ja jotenkin se onnistui olemaan ainoa asia jota kykenin millään suremaan. Amerikan Yhdysvallat, vapaan maailman johtaja ja muuta roskaa sai vaihteeksi maistaa ihan itse omaa lääkettään ja kokea miltä tuntuu kun joku jolla on voima toimia väkivaltaisesti todella käyttää sitä. Olinkin jo pari vuotta ihmetellyt, missä tämän kaltaiset tempaukset oikein viipyvät, USA kun tuntui suorastaan kerjänneen niitä.
Nyt elämme kiinnostavia aikoja.
Keskiviikko, 12.9. 2001
Päivän disclaimer: Vihaan Yhdysvaltoja
Flunssa jatkui edelleen. Se alkoi olla jo lähes häiritsevän pitkäikäinen tauti, ja päätin marssia lääkäriin mikäli en huomenna olisi paraatikunnossa. Kulthean pelaaminenkin jäi lyhyeksi kun jouduin tilanteeseen, jossa olisimme tarvinneet Tomppaa.
Maailma oli lähes koomisessa shokkitilassa World Trade Centerin pommituksen jälkeen, tai niin tiedotusvälineet ainakin yrittivät vakuuttaa. Muutama tuhat kuollutta amerikkalaista on nyt yhtäkkiä historian suurin uutinen, mitä järkeä tässä on? Olisiko valtamedia edes huomannut, jos Jakartassa tai Shanghaissa olisi tapahtunut jotain vastaavaa? Olisiko ketään kiinnostanut? Olisiko kukaan muistanut sitä viikkoa myöhemmin?
Millä tavoin Manhattanilla kuolleet ovat viattomampia tai surkuteltavampia kuin ne tuhannet, joita terrorin, sodan ja nälänhädän uhreina kuolee joka vuosi kaikkialla maailmassa? Miksi minulta pitäisi löytyä erityistä empatiaa tämän nimenomaisen katastrofin kokeneille? Millä tavoin tämä eroaa Setä Samulin omista sotatoimista siviilikohteita vastaan? Sitenkö, että käytetty ase ei ollut Tosimiehen Täsmäpommi vaan matkustajalentokone?
Jotkut vastuullisemmat tuttavani ovat sitä mieltä, että minun pitäisi tuntea surua näistä kaikista. Pahoitteluni, mutta suremiskapasiteettini on rajallinen. Taidan säästää myötätuntoni niitä sivullisia kohtaan, jotka kuningas George II tulee tapattamaan kostoiskuissaan. Ette uskokaan, miten paljon toivon syyllisten olevan amerikkalaisia äärioikeistolaisia.
Torstai, 13.9. 2001
Päivän harminaihe: Lukot ja liikkeenpaljastimet
Vaikka olo oli edelleenkin kuin märällä rätillä, en tainnut enää olla varsinaisesti kuumeessa tai muutenkaan poikkeuksellisen tautinen, joten raahauduin urheasti töihin. Motivaatiotani nousta sängystä kasvatti melkoisesti peltiremonttihenkilö, joka työskenteli katollani ja vasaroi kovaäänisesti minulle uutta, säänkestävää kattoa. Kai talonmies oli sitten päätellyt, että vasaroinnista huomaisin kun jotain tapahtuu eikä minulle tarvitsisi mitään erityisesti tiedottaa.
Poissaoloni aikana töissä oli saatu vähän järkeä joihinkin järjettömyyksiin. Pitäisi varmaan sairastaa useammin. Heikon olon takia en tahtonut lähteä kiipeilemään vielä tänään, joten töiden päätyttyä suuntasin jälleen lamppukauppaan. Tällä kertaa terroristit eivät keskeyttäneet pyrkimyksiämme, mutta lamppuja emme saaneet ostettua koska emme olleet varmoja kiinnitysmekanismista olohuoneessamme.
Illalla käväisin pikaisesti larp-kahvilassa (jossa näkyi Riikka Mustajärven ottamia kuvia Seitsemän hunnun tanssista) ja sen jälkeen seikkailin vielä tutkimassa paikkoja Get Bowenia varten.
Perjantai, 14.9. 2001
Päivän outo näky: Club Moo. Ihan totta.
Koko työpäivä kului Porissa, osana iskuryhmää jonka oli määrä saattaa toimimaan Turun yliopiston Porin haarakonttorin (joo, meillä on sellainenkin) verkkoyhteydet. Valitettavasti tämä vaan ei aivan tarkalleen onnistunut huolimatta kovasta yrittämisestä. Yhdentoista tunnun (joista kolme vietetty autossa istuen) työpäivän jälkeen olin aika pirun väsynyt ja tahdoin ainoastaan mennä nukkumaan.
Viikonloppu, 15.9-16.9. 2001
Ajankohdan huomio: Kansainvälinen diplomatia osoittaa yhtä suurta sivistyneisyyttä kuin koulupiha ilman valvovaa opettajaa.
Lauantaina pelautin taas Bedtime Storiesia. Oli miellyttävää. Sen jälkeen eksyin takaisin ulos omasta simpukankuorestani ja katselin, miltä maailma näytti. Sunnuntain puoleenpäivään mennessä voin äärimmäisen pahoin.
Yhdysvallat näytti tosissaan olevan aikeissa ryhtyä sotaan aivan kaikkea näkemäänsä vastaan, ja mikä vielä sairaampaa, suurin osa muusta maailmasta tuntuu nyökkäilevän ja antavan tälle hyväksyntänsä. En voinut uskoa tätä - en osannut kuvitella moista tärkeilevää ylimielisyyttä. Miten paljon Yhdysvaltoja halveksinkin, se ei selvästikään ollut riittävästi. Sen tähden, että joku vihdoin teki heille saman mitä he ovat tehneet niin monelle muulle niin monessa paikassa, koko typerä valtakunta (tai ainakin sen hallitsevat osat) on valmis ryhtymään täydelliseen hävitysoperaatioon, pelkkien epäilysten perusteella.
En ollut tähän mennessä kuullut vielä minkäänlaista vedenpitävää todistetta siitä, että kukaan tavallisista epäillyistä edes olisi ollut WTC:n rytinän takana. Jos emme olisi tekemisissä kansainvälisen politiikan kanssa, tätä mielialaa kutsuttaisiin lynkkaushengeksi. Sitä pahentaa ennestään brittien kiihkoilijapääministerin pelottelut "biologisesta ja ydinterrorismista" jos Jotain Ei Tehdä Juuri Nyt...
Yritin etsiä turhaan edes järkevän suhtautumisen hippusta valtamediasta, mutta työ tuntui toivottomalta. Yksi ainoa jenkkikongressiedustaja oli jättänyt eriävän mielipiteen sotatoimista. Yksi kalifornialainen. Sitävastoin löytyi kirjoitus, joka vihjasi antiglobalisaatioaktivistien ja terroristien yhteisistä intresseistä, toinen kirjoitus, joka tuomitsi jyrkästi EU:n presidentin ja Ranskan pääministerien "Emme ole sodassa" -kommentit.
Minä tahdon pois tältä planeetalta.
Maanantai, 17.9. 2001
Päivän älykäs amerikkalainen: "Hey, let's not pour missiles over these poor guys. Is that going to make the situation better? Face it... They hate USA. Killing all the people in Afghanistan isn't an option. The people left after a war there won't exactly love the USA. There WILL be another attack some time in the future on the USA." (ErikJson kuro5hinissa - miksei tällaisia ihmisiä ole enempää?)
Töissä oli taas vaihteeksi ikävää, kiireistä ja turhauttavaa. Ainoana valopilkkuna sain vihdoin tönittyä läpi itselleni lisäoikeuksia palveluihimme. Tämä mahdollistaisi tulevaisuudessa sen, että voisin oikeasti tehdäkin jotain muutamalle usein tielleni putoavalle ongelmalle, jotka tähän saakka ovat olleet mahdottomia ratkoa omilla resursseillani.
Lauantai, 22.9. 2001
Päivän hvainto: Turun joukkoliikenne on luotettava kulkutapa
Get Bowen -livepeli lähti käyntiin tänä aamuna, mikä minulle tarkoitti sitä, että nousin kello puoli kahdeksan ja häivyin Merihaasta (joka oli yksi pelipaikoista). Hyppäsin hahmooni aamuyhdeksältä, ja loppupäivän vietinkin sitten intensiivisissä tunnelmissa.
Pelini koostui pääasiassa puhelimeen puhumisesta - ja jokaisen puhelun jälkeen minun oli häivyttävä soittopaikalta, koska epäilin (oikein) viranomaisten jäljittävän minua. Singahtelin kaupungin päästä päähän pyörällä ja linja-autoilla, ja onnistuin pitämään kiinni tarkasta minuuttiaikataulusta joka minulle oli aiemmin laadittu. Kokemus oli adrenaliinipitoinen ja jännittävä, ja jätti minulle vakaan uskon siihen, että bussilla pääsee nopeasti ja tehokkaasti minne vaan.
Pelin jälkeen kävimme vielä istumassa iltaa Arazissa sekä Cosmicissa. Varsin oivaa huomata, että Turun larp-skene tuntuu saaneen vakiokahvilassaan jo niin vakaan aseman, että pyynnöstämme meille avataan oma kabinetti...
Tiistai, 25.9. 2001
Päivän sekava tunne: Attacin opintopiiri
Ensimmäistä kertaa kesäloman jälkeen töissä oli tunne, että sain tehtyä enemmän töitä kuin niitä päivän aikana kasautui. Jo oli aikakin.
Illalla hakeuduin ravintola Kouluun, jossa minun oli määrä vetää Attacin opintopiiriä. Suhtauduin tähän velvollisuuteen vähintäänkin ristiriitaisin tuntein - koin, etten ollut valmistautunut kovin hyvin, tai oikeastaan, ettei tehtävään niillä parametreilla joilla se oli asetettu ollut edes mahdollista valmistautua hyvin. Onneksi yleisömenestys oli valmistautumisen mukaista kolmen hengen paikallaolomäärineen. Tulihan sitä juteltua, mutta ei sitä kyllä opintopiiriksi oikein voinut kutsua.
