karmavector
metatietoa
Heinäkuu 2011: Luolastonpuhdistusta
Tiistai, 28.6. 2011
Päivän sivistyksen pilkahdus: Brittiläinen keittiö, jossa on melkeinpä kuivauskaappi
Iltapäivälento tarkoittaa, että pakkaamisen viimeistely ja muu loppusäätö voidaan suorittaa kaikessa rauhassa, ilman tarvetta kaatua välittömästi petiin nukkumaan. Puolenpäivän jälkeen hyppään Tainan kanssa taksiin Helsinki-Vantaalle. Kentällä ei ole ruuhkaa. Olemme lähdössä matkaan kahdestamme. Luolaseuran aktiivit ovat tänä kesänä hajaantuneet kolmelle matkalle: Jake ja Elina penkovat koloja Norjassa, Miri ja Velma ovat lähdössä heinäkuun lopussa Ranskaan.
Manchester
Kolmen tunnin lennon jälkeen olemme saapuneet Englantiin. Poimimme auton ja lähdemme kohti määränpäätämme. Tällä kertaa rutiini ei ole Lontoo - Penwyllt; sen sijaan suuntaamme Yorkshiren kukkuloille. Manchesterista lähtevät tiet ovat sekavia ja tukkoisia.
Ehkä vajaan tunnin ajamme moottoriteitä, sen jälkeen poikkeamme pienille maalaisteille. Paikalliset ajavat näillä älyttömän kovaa, näkyvyys on huono ja ohittamaan mahtuu juuri ja juuri. Olen niin tottunut reissaamaan Walesissa, että huomaan kaipaavani kymrinkielisiä liikennemerkkejä.
Craven Pothole Club, Horton-in-Ribblesdale, Yorkshire Dales
Settlen kylässä tapamme ensimmäisen paikallisen luolaharrastajan. Peter-nimiseltä tyypiltä saamme avaimen kohteeseemme. Sitten seuravaan pikkukylään nimeltä Horton-in-Ribblesdale, ja Craven Pothole Clubin päämajalle. Toisin kuin SWCC ja Wessex, tämä sijaitsee paikallisessa keskustassa ja viereinen rakennus on pubi.
Meitä vastaan saapuu SWCC:llä vilaukselta näkemämme Chris, joka on lupautunut näyttämään meille paikkoja ja toimimaan ekan luolapäivämme oppaana. Hän syöttää meille pizzaa, opettaa meille klubin toimintaperiaatteet ja käyttää meitä viereisessä pubissa. CPC on ainakin juottolan sijainnin kannalta paljon parempi kuin SWCC, ja läheisissä kukkuloissa on satoja pieniä ja suurempia luolia. Mutta tuttuun tapaan puhelimessa ei täälläkään ole kenttää ja suihkut eivät ole brittiläisiä leikkisuihkuja. Vaikka on melkein heinäkuu, ulkona on varsin viileää. Tämä on Suomen helteen jälkeen aivan tervetullutta, joskin hassua. Matkustimme juuri satoja kilometrejä etelään, miksi täällä tarvitaan pitkähihaisia paitoja?
Rupattelemme Chrisin kanssa. Hän on kartografiksi ryhtynyt geologi ja on harrastanut luolia vasta vuoden verran. Tietysti Yorkshiressa asuvana hän on silti luultavasti ehtinyt viettää maan alla enemmän aikaa kuin minä ja Taina yhteensä, vaikka olemmekin tehneet tätä jo yli neljä vuotta. Suurin osa CPC:n jäsenistä on lähtenyt kerhon matkalle Pyreneille, mutta Chrisin lisäksi kerhotalolla on pari muuta jäsentä. Matka on väsyttänyt meidät, joten emme jää pitkäksi aikaa olemaan sosiaalisia vaan kaadumme majoitustilan petiin.
Keskiviikko, 29.6. 2011
Päivän puuttuvat varusteet: Tulitikut ja kynttilä
CPC
Kahden metrin päästä huoneemme ikkunasta kulkee paikallinen päätie. Vaikka siinä on älytön kuolleen miehen kurvi kahden ahtaan sillan välissä ja vaikka se on naurettavan kapea, läheiseltä louhokselta tulevat rekat alkavat kulkea siinä aamuviiden aikaan. Nukkuminen ei ole kaikkein helpointa.
Yhdeksän aikoihin syömme Chrisin kanssa aamiaista ja suunnittelemme päivän retkiä. Päädymme Browgill Cave -nimiseen kilometrin mittaiseen pienehköön luolaan. Keräämme roinamme autoon ja lähdemme ajelulle maaseudulle.
Browgill Cave
Hortonista joka suuntaan aukeaa peribrittiläisiä niittyjä lampaineen. Näiden keskellä, parin kilometrin päässä luolamökistä maassa on kaksi useiden metrien levyistä reikää, joissa mäeltä laskeva puro muuttuu vesiputoukseksi. Nämä ovat Calf Holes, ja 12 metriä alapuolellamme alkaa luola.
Voisimme lähteä sisään tästäkin, jos tahtoisimme laskeutua köysien avulla. SRT ei kuitenkaan kuulu vielä tämän päivän suunnitelmiin, joten kierrämme vielä kilometrin niityillä. Kävelemme paikkaan, josta puro palaa maan pinnalle, ja löydämme kukkulan kylkeen johtavan aukon, josta mahtuu kävelemään sisään. Sytytämme valomme ja lähdemme eteenpäin.
Chris on kulkenut Browgill Caven läpi vain kerran, oppaan kanssa ja Calf Holeista aloittaen. Ei kestä kauaakaan, ennen kuin olemme hilpeästi eksyksissä maan alla. Helppokulkuinen käytävä muuttuu kapeiksi kiipeilyrotkoiksi ja ahtaiksi lohkaretukoksiksi. Lyhyen luolan läpi kulkevat vesimäärät ovat huuhtoneet mudan täältä pois lähes kokonaan, kivi on kaunista ja siinä on hyvä kitka. Löydämme maanalaisen vesiputouksen ja harhailemme sille johtavassa virrassa etsiessämme reittejä Calf Holeille. Retken pitäisi olla vain tunnin mittainen, mutta tietenkään tämä ei toteudu: valokuvaaminen ja reitin hakeminen hidastavat meitä. Tämä sopii minulle hyvin. Maan alla on hauskaa, kevyitä älyllisiä ja fyysisiä haasteita tulee vastaan.
Reitti luolan läpi osoittautuu vaikeaksi löytää. Ryömimme toinen toistaan hankalammista koloista vain todetaksemme ne umpikujiksi. Lopulta vastaan tulee kohta josta en vaan kerta kaikkiaan pääse: jalkani luut ovat liian pitkät, jotta saisin ne läpi 90° käännöksestä matalaan ryömintään. Lyhyemmät matkatoverit pääsevät läpi vaivatta, joten kaikkien itse kirjoittamieni ohjeiden vastaisesti kehotan heitä jatkamaan ja jään ryömintää edeltävään kammioon. Sammutan valoni ja istun yksikseni pimeässä.
Melko pian tajuan, että paikalleen jääminen ei ollut välkyimpiä ajatuksiani. Olen ryöminyt luolan virrassa ja olen kauttaaltani märkä: kun lakkaan liikkumasta, alan palella. Heiluttelen raajojani niin paljon kuin mahdun ja laulan rokkia pitääkseni mieleni virkeänä. Tarjoan jyrkkää eitä hallusinaatioille, jotka koettavat tunkea täyttämään pimeyteni.
Vain kuuden kappaleen jälkeen Chris ja Taina palaavat. He ovat löytäneet toisen reitin eteenpäin, ja tästä minäkin mahdun. Muutaman metrin jälkeen ryömintä vaihtuu konttaamiseksi, ja sitten kävelemiseksi. Liikun vikkelästi lämmetäkseni. Virta palaa, ja pitkän tunnelin päästä näkyy päivänvaloa. Olemme Calf Holejen pohjalla, palkitsevan kauniin sammalen peittämän kiven ympäröiminä.
Calf Holet ovat myös umpikuja, joten ulos päästäksemme saamme käydä koko reitin uudelleen toisin päin. Ilman harha-askelia se luonnistuu puolessa tunnissa. Ulos päästyämme huomaamme käyttäneemme neljä tuntia maan alla. Lihakset ovat asiaankuuluvan väsyneitä.
Ingleton
Läheisessä kylässä sijaitseva Bernie's Cafe -niminen luolatarvikekauppa on mennyt jo kiinni, joten emme pääse tapaamaan sen pomoa emmekä ostamaan itsellemme lisää roinaa. Olen vieläkin vähän kylmissäni, mutta fish'n'chips -ateria sekä tee lämmittävät.
CPC:llä ripustamme kamat kuivumaan tutulla rutiinilla. Puramme retken valokuvat koneelle. Loppuilta koostuu salmiakin syöttämisestä briteille, venyttelystä ja luolatarinoiden vaihtamisesta. Kroppa on vieläkin hieman Suomen ajassa, joten vetäydyn petiin varhain.
Torstai, 30.6. 2011
Päivän lyhenne: SRT. Single Rope Technique, tunnetaan myös nimellä Silly Rope Tricks; keinot joilla luolaharrastajat pääsevät ylös ja alas vapaana roikkuvia köysiä käyttämättä järjetöntä määrää käsivoimia. Sisältää paljon luolaharrastajan mukanaan kuljettamia kilkuttimia, remmejä ja pieniä köydenpätkiä, jotka ovat aina väärän kokoisia ja/tai eri päin kuin pitäisi.
CPC
Olo on aamulla veltto ja paleleva. Tuhdin aamiaisen jälkeen päädymme hengaamaan kerhotalolla aikaansa viettävien Steven ja Helenin kanssa. Tällekin päivälle on luolaohjelmaa, mutta se alkaa vasta alkuillasta; arkipäivän johdosta tämän päivän oppaamme ovat töissä. Luen kirjaani ja kummastelen hemmetin koleaa säätä sekä mökin viileää sisäpuolta.
Ingleton
Ajaessani kohti naapurikylää minun on myönnettävä itselleni, että fiilikseni ovat surkeat. Raajoja särkee, kurkku on kipeä, ja olo on yleensäkin tosi hutera. Flunssaahan tähän juuri kaivattiinkin.
Syömme Bernie's Cafessa hyvän lounaan ja katselemme myynnissä olevia luolatarvikkeita. Minua koko luolaretki epäilyttää. Jos olisin kotona tällaisilla fiiliksillä, en lähtisi kiipeämään, sukeltamaan tai välttämättä edes töihin. Luolaan menemisessä ei oikeastaan ole pienintäkään järkeä, varsinkin kun luvassa on oikea retki Lancaster-Easegillin monimutkaiseen verkostoon leikkimään köysillä ja kahlaamaan päävirrassa. Ajaessamme kohti kohtauspaikkaa sanon Tainalle, että epäilen jättäväni tämän luolan väliin.
Easegill Caverns, Country Potin sisäänkäynti
400mg ibuprofeenia ja puolen tunnin lähestymistä myöhemmin huomaan laskeutuvani sisään kukkulan kyljessä olevasta luukusta. Tukala oloni unohtuu heti, kun saan kiveä ympärilleni. Mukanamme ovat oppaiksemme lupautuneet John ja Miranda sekä kolmas paikallinen nimeltään Tim.
Möyrimme alaspäin kapeita, korkeita ja kiemuraisia kalkkikivikäytäviä. Lancaster-Easegill on kosmisen kokoinen luolasto, pituudeltaan OFD:n veroinen mutta monitasoisempi eikä yhtä helppokulkuinen. Kymmenen minuutin jälkeen vastaan tulee ensimmänen köysilaskeutumiskohta. Katson siihen viritettyä nokkelaa vetoankkuria ja painan sen rakenteen mieleeni. Sitten kiinnitän laskeutumislaitteeni köyteen ja sujahdan alas syvyyksiin. Kun olemme kaikki pohjalla, vedämme köyden alas perässämme. Tästä kohdasta ei ole paluuta.
Luolan alkuosa on lämmin, melkeinpä kuuma. Valjaat, nousukahvat, lehmänhännät ja muut härpäkkeet päälläni kolisevat, mutta ovat lopulta vähemmän tiellä kuin olin kuvitellut. Sittenkin alavaljaideni jalkalenkit rajoittavat jalkojeni liikkuvuutta; normaalissa kävelyssä tämä ei tunnu, mutta lohkareiden yli kiivetessä tassu ei nouse kovin korkealle.
Laskeudumme alas, alas, alemmas. Vastaan tulee epäilyttävän näköisiä köysiä, joihin oppaamme tuntuvat kuitenkin luottavan. Minun ja Tainan kiiltävät varusteet saavat luolauskottavasti naarmuja ja mutaa. Likaiset köydet kulkevat huonosti laskeutumislaitteiden läpi, ja välillä stopin kahvaa saa puristaa aivan hillittömällä voimalla päästäkseen tuumaakaan alaspäin.
Main Drain
Luolaston pohjalla virtaa suunnilleen kaikkien ympäröivien kukkuloiden sadevesiviemärinä toimiva Main Drain. Olemme jälleen osuneet paikalle kuivaan aikaan, ja vesi on matalalla. Rankalla sateella tänne ei olisi mitään asiaa.
Reitti on ollut selkeän tuntuinen, mutta se on yleinen harhakuva osaavaa opasta seuratessa. Olemme pitäneet yllä melko kovaa tahtia, emmekä juuri ole valokuvia ottaneet. Vähän matkaa kuljemme virrassa, sitten joudumme nousemaan ylös kiertääksemme vesilukon. Yhtäkkiä olemme keskellä lohkareikkoa, ja kaikkialla on järkyttävän liukasta mutaa. Jalkani eivät pidä lainkaan. Kiroan suomalaisia saappaitani ja uusin päätökseni ostaa oikeat syväuurteisella pohjalla varustetut bootsit heti kun sellaiset tulevat vastaan. Huomaan myös kaipaavani kovia polvisuojiani, ei välttämättä niinkään niiden kovuuden kuin paikallaan pysymisen vuoksi. Pehmeät läpsyt joita nyt käytän liukuvat jatkuvasti pois ja tuloksena polveni ottaa kivuliaita kivikosketuksia.
Henkeäsalpaavien suurten kammioiden ja katossa olevien pillikeskittymien hämmästelyn jälkeen laskeudumme takaisin Main Drainiin. Nyt siinä virtaa jo oikeasti vettäkin. Toisin kuin OFD I:n musta ja teräviä kulmia täynnä oleva lohikäärmeen suolisto, tämä tunneli on kiveltään vaaleaa, seiniltään sileä ja pohjaltaan hyvin tasainen. Kulkeminen on helppoa, virta on todella kaunis.
Tämäkin virta päättyy lopulta vesitukokseen. Mutaisten lohkareiden avulla lähdemme nousemaan ylöspäin, Fall Potiin. Käteni ovat hieman viileät, mutta muuten flunssainen olo tuntuu täysin kadonneen.
Lancaster Holen uloskäynti
Paria lyhyttä köysiosuutta myöhemmin seison korkean kartionmuotoisen kammion pohjalla. 33 metriä yläpuolellani näkyy neliö päivänvaloa. Tämä on Lancaster Hole, reittimme ulos. Ennen maan sisälle lähtemistä John on laskenut tästä köyden, jota nyt täytyy lähteä nousemaan.
30 metrin pituinen vapaasti roikkuva staattinenkin köysi venyy, ja saan kiskoa sitä nousukahvojeni läpi melkoisesti ennen kuin kohoan ylös kammion lattiasta. Seinät ovat kaukana, nouseminen tapahtuu pelkkää köyttä käyttämällä.
Tähänastiset köysitekniikkaharjoitukseni ovat tapahtuneet tuoreilla voimilla. Nyt olen käyttänyt neljä tuntia maan alla. Vaikka nouseminen on teknisesti helppoa, huomaan sen olevan todella raskasta. Valoneliö yläpuolellani suurenee kovin hitaasti.
Onneksi meillä ei ole kiire minnekään. Jalat työntävät, kädet vetävät, voimien ehtyessä lepään. Pienen ikuisuuden jälkeen saavutan ensimmäisen väliankkurin. Aloittelijaystävällisesti ankkurin köydessä on paljon löysää, joten sen ohittaminen sujuu vaivattomasti. Edelläni nouseva Tim tarkistaa, etten mokaile.
Lopulta selviän hiipuvaan päivänvaloon. Nousu on ollut raskas mutta mutkaton. Ylhäällä englantilaiset mäkäräiset toivottavat minut tervetulleeksi maan pinnalle.
CPC
Vasta yhdentoista aikaan illalla selviämme takaisin tukikohtaamme. Onneksi arki-iltana pikkuteillä ei ole juurikaan liikennettä, joten ajomatka takaisin ei ole kovin seikkailullinen. Uni korjaa minut kymmenessä sekunnissa vuoteeseen kaatumisesta.
Perjantai, 1.7. 2011
Päivän prätkäjengin nimi: Satan's Slaves. Pahiksia varmasti.
Horton-in-Ribblesdale - Ingleton
Vilustumiseni tuntuu todellakin jääneen jonnekin Lancastershiren kukkuloiden alle, mutta sen tilalla minulla on valtava kasa mustelmia ja kipeitä raajoja. Joka tapauksessa koen tehneeni mullistavan lääketieteellisen löydön flunssan hoitamisessa. Tämä päivä on pyhitetty vapaapäiväksi.
Syömme lounaan naapuripubissa ja pyörähdämme sitten Ingletonissa täydentämässä varustevarantoamme Bernie's Cafen tuotteilla. Laukkuni oli jo tänne lennettäessä ylipainoinen, Cthulhu yksin tietää millä ilveellä saan sen vietyä takaisin Suomeen, kun kamat ovat mutaiset ja kaikki ostamani tavarat on ängetty sekaan. Täytynee pukea kypärä ja saappaat päälle lentokoneeseen.
Settle
Taina metsästää Yorkshiren maaseudun geokätköjä, minä opettelen pois pahasta takapenkinajajan taipumuksestani. Missä ihmeen välissä minusta on tullut rasittava nalkuttava tantta? Yhtä kaikki löydämme muutaman purkin logattavaksi.
Meidän pitäisi huomenna lähteä luolaan toisen paikallisen luolaseuran mökistä, mutta pyrkimykset löytää se eivät oikein onnistu. Yhden risteyksen kokoinen pikkukylä, jossa Yorkshire Subterranean Societyn pitäisi sijaita, on täynnä tatuoituja Helvetin enkeleitä tai muita vastaavia prätkäjätkiä harrikoiden ja nahkarotsien kera. En halua mennä heidän lähelleen - luontainen ärsyttävyyteni saa minkä tahansa humalaisen porukan aggressiivisen jäsenen haastamaan riitaa juuri minun kanssani.
Helwith Bridge
Syötyämme ja tehtyämme lisää taustatutkimusta onnistumme löytämään YSS:n päämajan. Chesterfieldiläiset kaverimme eivät ole vielä siellä, joten jätämme heille viestin. Emme siirrä majapaikkaamme vielä täksi yöksi, kaikki tavaramme ovat kuitenkin CPC:llä, ja koko kerhon ollessa Espanjassa maja on rauhallinen.
Lauantai, 2.7. 2011
Päivän pedanttisuus: Lost Johns' Cave on saanut nimensä kahden luolaan eksyneen John-nimisen tyypin mukaan, ja siksi nimen kirjoitusasu on Johns' eikä vaikkapa John's.
YSS, Helwith Bridge
Viime kesän luolaretket GB:iin ja Swildon'siin chesterfieldiläisten kanssa olivat olleet niin hilpeitä, että päätimme tänä vuonnakin tuppautua heidän matkaansa maan alle. Taaskaan emme tavanneet heitä heidän kotiseudullaan Peak Districtissä vaan kokonaan toisessa Englannin laidassa.
Kokoon kerätään seitsemän hengen iskuryhmä. Juuri 70 täyttänyt Frank on porukan veteraani, Neil suunnistaja ja köysien virittäjä, Mark, Mike ja Paul biblikaalisesti nimetyt kätyrit. Minä ja Taina olemme mukana oppimassa köysiluolataitoja. Kohteemme on Lost Johns' Cave -niminen pääasiassa vertikaalinen systeemi. Virtaan luolan pohjalla on pitkä matka, eikä meidän kaikkien ole tarkoitus tehdä aivan täyttä retkeä.
Lost Johns', Leck Fell, alaspäin
Pikkuteiden ajamisen jälkeen olemme maaseudulla vaaran huipulla. Selkeänä päivänä näkyvyys on huima: kaukana siintää Britannian länsirannikko. Toisella tavalla perverssit ihmiset haluaisivat varmaan käyttää tällaisen kauniin päivän ulkoilmapuuhiin (ja Paul mutiseekin koko ajan siitä, että olisi ennemmin kiipeilemässä), minulla on vaan kiire maan alle pakoon Keltaista kasvoa.
Luolan sisäänkäynti on lähes kuivunut puro tien vieressä. Luikahdamme maan alle ja päädymme kapeaan, mutkittelevaan käytävään. Lost Johns' ei haaskaa aikaa ominaisuuksiensa esittelyyn: tuskin kymmenessä minuutissa vastaan tulee ensimmäinen köyden virittämistä vaativa kuilu.
Luola on navigaatioltaan hyvin suoraviivainen. Eteenpäin kiemurtelevaa ahdasta käytävää; kun lattia katoaa jonnekin, viritetään köysi ja lähdetään alaspäin. Tietenkään tämä ei ole koko totuus: osuaksemme oikeaan kuiluun lukuisista vaihtoehdoista vaaditaan välillä jännittävää poikkarointia kapeiden rotkojen ylälaidassa. Tämä kaikki tehdään turvallisesti köysitekniikoita käyttäen. Vettä ei juurikaan ole.
Varsinaiset laskeutumiset kuiluihin ovat henkeäsalpaavia. 20-metrinen The Cathedral on nimensä veroinen terävämuotoinen kalkkikivisuppilo, ja sen jälkeen seuraava The Dome edellyttää mahtavaa köysiakrobatiaa kun kuilun pohjan asemasta heilautammekin itsellemme sisään seinämän puolivälissä olevasta nelikulmaisesta ikkunasta. Tämä nimenomainen temppu saattaa päästä kärkeen kaikista makeista jutuista, joita olen lyhyen luolailu-urani aikana tehnyt.
Lopulta Frank ilmoittaa, ettei tahdo enää lähteä seikkailemaan alemmas. Seuraavaksi edessä olisi Battleaxe Traverses, pahamaineisen vaikeat poikkikulut, ja vasta-alkajina minä ja Taina emme myöskään lähde niihin. Omasta puolestani uskoisin kyllä niistä selviäväni, mutta luultavasti hidastaisin pohjalle pyrkivää ryhmää tarpeettomasti. Jokin toinen kerta.
Lost Johns', ylöspäin
Kolmen hengen ryhmällä Lost Johns'in makeus vain kasvaa. Köysitekniikoita käytettäessä luolaijoiden välillä on pitkät välimatkat ja vaikeissa paikoissa olen väkisinkin aivan omillani. Olen tästä aivan haltioissani. Domen kohdalla ikkunasta kuiluun köyden varassa heilahtaminen meinaa tietenkin läiskäyttää minut suoraan vastapäiseen seinään ja yläpäässä siirtyessäni noususta sivuttaiskulkuun saan tehdä pari aika villiä köysitemppua, mutta nämä vaan innostavat minua. Vaan helppoahan tämä minulle on, olen Lost Johns'iin suunnilleen optimaalisen muotoinen. Pitkistä raajoista, kapeasta ruumiinrakenteesta ja kiipeilijän yläkropan lihaksistosta on täällä pelkästään etua.
Domen ja Cathedralin välissä on kapea rotko johon ei ole viritetty köyttä. Ylöspäin siitä pääsee joko olemalla lyhytraajainen ja ketterä kuten Taina, tai omistamalla hyvät käsivoimat kuten minä. Frank ei ole enää aivan nuoruutensa kunnossa, ja saamme käyttää ryhmätyötekniikoita saadaksemme hänetkin ylös.
Nouseminen köysiä pitkin on edelleen - yllätyksettömästi - raskaampaa ja hitaampaa kuin laskeutuminen. Etenemme kiireettömästi ylös Cathedralia, ylös lyhyitä köydenpätkiä sen jälkeen, luolan yläosan karheisiin ja ahtaisiin käytäviin saakka. Päivänvaloon päästessämme olen melko väsynyt, mutta sittenkin enemmän harmissani luolan loppumisesta. Olisin tahtonut tehdä tätä lisää. Lancaster Holessa SRT oli tuntunut pääasiassa välttämättömältä pahalta, keinolta päästä kohdista, joissa mikään muu ei auttanut, mutta Lost Johns' sai minut tajuamaan, että köysitekniikka itsessään voi olla mielettömän hauskaa.
Settle
Kohdattuamme pohjalta palanneen joukkueen siirrymme Settlen 'kaupunkiin' (suureen kylään) syömään hyvää intialaista ruokaa ja hihkumaan kokemustamme. Retki on ollut kaikille mielettömän onnistunut.
Hengaamme vielä pari tuntia chesterfieldiläisten kanssa suunnittelemassa huomisen retkiä ja puhumassa muuten levottomia. Meille olisi varattu majoitus myös YSS:n luolamökistä, mutta emme jaksa siirtää roinaamme CPC:ltä. Ripustaessamme luolavermeitä kuivumaan kohtaamme pikaisesti muutaman isäntäkerhomme ihmisen, mutta olemme liian väsyneitä varsinaisesti jutellaksemme heidän kanssaan.
Sunnuntai, 3.7. 2011
Päivän tv-trope: Unreliable Narrator
Ingleton
Chesterfieldiläisten kanssa nautimme aamiaista Inglesportin urheilutarvikeliikkeen yhteydessä olevasta ravintolasta. Kahvila-pikaruokala-urheiluvälinekauppa -yhdistelmä on täällä ilmeisesti yleinenkin, ja toivoisin kovasti, että joku yrittäjähenkisempi ihminen toisi moisen Suomeenkin. Minulle kelpaisi hyvin naapurissa sijaitseva kiipeily- ja luolatarvikekauppa, josta saisi halutessaan myös aamiaista.
Kylässä on jonkinlainen historian elävöittämispäivä: kaikkialla vastuullisen näköiset aikuiset ihmiset ovat vetäneet päälleen 40-luvun vermeet, periodimusiikkia pauhaa kaiuttimista ja kaduilla on toisen maailmansodan aikaisia jenkkiarmeijan ajoneuvoja. Ensin kuvittelen, että kyseessä on vain perienglantilainen imperiumin viimeisen sotavoiton muistelu, mutta sitten vastaan kävelee pari todella särmästi pukeutunutta natsiupseeria. Selvästi kyseessä on equal opportunity re-enactment.
Notts II, Leck Fell, alaspäin
Kukkulan huipulla on betonineliössä sijaitseva nelikulmainen viemärinkansi. Sen alapuolella ei aukea niinkään luola kuin maanalainen rakennustyömaa. Ehkä puolitoista metriä leveä syvyyksiin katoava kuilu on täynnä metalliputkia, alumiinitikkaita, köydenpätkiä ja satunnaisia rakennustarvikkeita. Kaikkialla on mutaa ja ruostetta.
Laskeuduttuani pari metriä tätä erittäin epäluotettavan näköistä viritystä mieleeni palaa, että metalli ja betoni johtavat lämpöä paljon kiveä paremmin - tässä tapauksessa lämpöä poispäin minusta. Minä en eteläwalesilaisiin luoliin tottuneena tietenkään käytä hansikkaita. Kapuaminen alaspäin on näpeille jokseenkin viilentävä kokemus. Lisäksi insinööritaidon mestarinäyte ympärillä on pelottava. Tikkaiden puolat ovat välillä miltei poikki ja monet asiat tuntuvat pysyvän paikallaan pelkästään häthätää niiden ympäri heitetyillä vanhoilla köydenpätkillä. Reitti sisään ei myöskään ole aivan lyhyt. Postholokaustisen bunkkerin vaikutelma huvittaa ensimmäiset 10 metriä, mutta kun käsittämättömässä virityksessä laskeutuminen vaan jatkuu ja jatkuu ja käteni käyvät kylmemmiksi ja kylmemmiksi, huumori kuoriutuu pois.
Varttitunnin laskeutumisen jälkeen metalliputkien keskeltä aukeaa kivenkolo. Ryömintöjen ja tukalissa rotkoissa alaspäin kiemurtelujen jälkeen pääsemme virtaan. Retkemme tarkoitus on ultimaalisen luolavalokuvan metsästys, ja tämä päämäärä ajaa kuvaajiamme Neiliä sekä Tainaa. Minä, Paul ja Mike olemme paikalla lähinnä malleina ja salamaorjina.
Morlokkien Tarzan -leffan neekerikantajan osa on kova. Alun laskeutuminen on jo pudottanut käsieni lämpötilan kipulukemiin. Kun tähän lisätään luolavalokuvauksen keskeinen elementti - virrassa kahlaamisen ja mudassa ryömimisen jälkeinen paikalleen pysähtyminen pitkiksi toveiksi kuvien ottamista varten - huomaan alkavani palella melkoisesti. Yllättäen tämä luola on valittu, koska täältä löytyy älyttömästi kaunista kuvattavaa, ja koska tämän oli tarkoitus olla nimenomaan valokuvausretki, on viipyilevästä menosta turha edes yrittää kitistä.
Notts II, ylöspäin
Jossain vaiheessa Paul ja Mike keksivät verukkeen jolla luikkia takaisin sisäänkäynnille. Minä jään tyhmänä fanaattisten valokuvaajien ainoaksi malliksi. Salamoita ja laukaisuautomatiikkaa hajoaa lähes koomisella tahdilla, mutta mukaan roudatuista repuista tuntuu löytyvän loputtomasti korvaavaa kalustoa, joiden avulla kuvausretki voi jatkua. Taina ja Neil eivät tunnu tuntevan kylmää tai väsymystä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kaksisataa vuotta sitten tämä dokumentoijakaksikko olisi tunkeutunut pimeimpään Afrikkaan ja vähät välittänyt siitä, että malaria ja leijonat surmaavat puolet heidän retkikunnastaan.
Valokuvaaminen päättyy vasta, kun viimeisenkin kameran akku loppuu. Sen jälkeen vilistämme melkoista tahtia takaisin ylös. Liikkuminen palattaa jäseniin hieman eloa, mutta vaikka miten yritän, en saa käsiäni lämpimiksi. Olen haluton koskettamaan edes kylmään kiveen, ja kun saavutamme sisänkäynnin alaosassa olevan metalliputkista koostuvan kiipeilyesteradan, en varsinaisesti ole innoissani sille lähtemisestä. Valitettavasti vaihtoehtoinen reitti ulos vaatisi sukellusvarusteita.
Päädyn kiipeämään rakennustelineissä melkeinpä ilman käsiä. Tavallisesti ylöspäin kapuaminen on helpompi osa oikeaa kiipeämistä, mutta mukavasti eräs ainakin kuusimetrinen osuus koostuu chimneytekniikasta betonimöhkäleiden ja tiiliseinän välissä. Edistynyt vainoharhani väittää, että seinä johon nojaan ei ole itse asiassa vakaa ja jossain vaiheessa päättää kadota takaani.
Auringonvaloon päästessäni sormissani ei oikeastaan ole enää tuntoa. Sydämettömät valokuvaajat vain nauravat minulle maatessani nurmikossa ja koettaessani hieroa vähän elämää näppeihini. Notts II:n piti olla kevyt sunnutairetki eilisen rankan kokemuksen vastapainoksi, mutta minulle asiat kyllä menivät täysin päinvastoin.
CPC
Kirjoitan jälkipolville lainkaan liioittelemattoman tilityksen kokemuksistani kukkuloiden alla. Chesterfieldiläiset kaverimme ovat lähteneet kotiseudulleen, me syömme jääkaapista ruokia pois huomista lähtöämme silmälläpitäen. Kerhotaloltamme löytyy mahtava luolaopas nimeltä Not for the Faint-Hearted, joka pääsee oitis ostoslistalleni. Pätkien lukeminen tästä ääneen olisi takuulla riittävää viihdettä Suomen luolaseuran jäsentapaamisiin.
Maanantai, 4.7. 2011
Päivän akronyymi: RSPB
Portmeirion, Pohjois-Wales
Suuret moottoritiet ja kiemuraiset pikkutiet ovat vieneet meidät Englannista Walesiin. Snowdonian vuorten lomasta löytyy rannikolta erikoinen, välimerelliseen tyyliin rakennettu pieni kylä. Tämä on Portmeirion, tai Prisonerista tuttu The Village. Tietysti sarjan faneina me pysähdymme katselemaan paikkoja.
Portmeirionissa on yllättävän paljon eksoottisia kohtia, joita tv-sarjassa ei koskaan nähty. Kuitenkin suurimman hupini saan päästessäni haahuilemaan tunnistettavissa paikoissa. Kivinen laiva ja suihkulähde josta Rover ponnahtaa ylös ovat ilmeisimmät. Green Domen lähelle ei pääse, koska se on suljettu muilta kuin asukkailta. On vähän vaikea käsittää, että täällä oikeasti asuu ihmisiä.
Sää on aurinkoinen ja älyttömän lämmin, maisemat upeita ja kasvillisuus rehevää. Aina välillä jostain kuuluu näkymättömän lentokoneen jylinä, joka saa äänimaiseman muistuttamaan Prisoner-sarjan alkua. Ravintolasta saatava ruoka ei ole erityisen hyvää, mutta krääsäkaupasta mukaan tarttuu pari T-paitaa. Myös aidon kokoinen Rover olisi tarjolla, mutta en keksi, mihin ihmeeseen moista tarvitsisin.
SWCC, Penwyllt, Etelä-Wales
Vasta illalla selviämme SWCC:n päämajalle. Tiet ovat olleet melko hurjia, mutta jylhien maisemien ansiosta ajomatka ei ole ikävystyttänyt. Kerrankin Walesista tulee nähtyä muitakin osia kuin pelkkä Swansean laakso. Luolamajalla on ihmisiä, joten pääsemme sisään ongelmitta. Valtaamme kokonaisen jääkaapin oman ruokavuoremme käyttöön.
Tiistai, 5.7. 2011
Päivän mietelause: Kertaus on turhautumisen äiti.
OFD II
Ketään muuta kerholaista ei Penwylltissä ole, joten pääsemme Ogof Ffynnon Ddu:iin kahdestamme. Retki alkaa reitinvalinnan kanssa sekoilulla, kuten oikeastaan aina aiemminkin. Ulkona on ollut sateista, joten jopa pikkuinen Salubrious Stream on jo ihan havaittavissa oleva virta.
Tavoitteemme on päästä harjoittamaan köysitekniikkaa Navessa, mutta pitkästä etsinnästä huolimatta emme löydä paikkoja pulteillemme. Siirrymme pidemmän reitin kautta Maypole Inletin tuntumaan ja tutkimme reittiä alas. Emme lähde ihan pohjalle asti, vaan keskitymme hiomaan tarvittavia lähestymistaitoja. Juuri ennen Maypole Inletiin laskeutumista on tuhannen kauhea kuilun ylitys, ja päätämme harjoitella sitä. Luolassa tulee aivan liian harvoin tehtyä yksinkertaisia tekniikoiden toistamisia rutiiniin saakka. SRT-asioiden kanssa näitä on tullut harjoiteltua, poikkareiden kanssa samaten, mutta vaikeita yksittäisiä kohtia ei tule hiottua, yleensä ne vaan ohitetaan ja koetetaan unohtaa.
Eestaas tahkominen ja sivukäytävien tutkiminen osoittautuu yllättävän väsyttäväksi puuhaksi. Kun lopulta lähdemme nousemaan takaisin kohti luolan yläosia, havaitsemme olevamme aivan poikki. Corkscrew'n kiipeäminen on älyttömän hidasta ja yläkäytävien lohkareet painajaismaisia. Olemme ottaneet itsellemme seitsemän tunnin tiketin, ja kun lopulta selviämme pinnalle, meillä on jäljellä siitä enää varttitunti. Kellomme on kateissa ja ajantajumme alhaalla oli ollut täysin hukassa, mutta sittenkään emme vielä aiheuttaneet pelastusretkikunnan kutsumista. Taitotason karttumisen kannalta retki oli varmasti hyödyllinen, mutta kokemuksena aika turha.
Keskiviikko, 6.7. 2011
Päivän jännityselementti: Nouseva vesi
OFD I
Aamulla ulkona sataa, ja aamiaista syödessämme sade vaan yltyy. Jokainen kunnon luolaharrastaja tietää, että sateella monet luolat tulvivat. Kukkulan ali kiemurteleva Ogof Ffynnon Ddu on tälle altis, ja etenkin sen alimmat osat saattavat kunnon vesisateella olla kulkukelvottomia tai vaarallisia. Tietenkin suuntaamme siis näihin.
Pääsiäsenä saamani OFD I Leader -pätevyys antaa minulle luvan johtaa itse retkikuntaa luolan märkiin alaosiin, ja nyt pääsen vihdoin tekemään niin. Erillistä pätevyyttä tarvitaan, koska alaosien tulva-alttiuden vuoksi sinne ei voi päästää ketään joka ei osaa tunnistaa maanalaisen virran vaaran merkkejä ja tunne pakoteitä virrasta tulvan sattuessa. Tunnenkin itseni suunnattoman päteväksi löytäessäni kivien alta valkoisena pauhaavan raivoavan joen ja osaavani päätellä siitä, että veteen koskeminen on viedä saappaani mukanaan, ettei virtaan ole kenelläkään asiaa.
Onneksi retkisuunnitelmamme on lähtenyt oletuksesta, että virtaan ei voida mennä. Ensimmäistä kertaa koskaan meillä on tilaisuus tehdä täällä kiireettömiä tutkimusretkiä, ja OFD I on aivan täynnä täysin vieraita sivukäytäviä joihin ei ole koskaan aiemmin ollut aikaa poiketa. Nyt omistamme niille koko päivän. Märän sään ansiosta vesi on jatkuvasti otettava huomioon. Eräässä kohdassa konttaamme läpi käytävästä jossa on ilmatilaa vain parikymmentä senttiä, ja toisella puolella tajuamme, että pinta on yhä nousemassa. Jätämme sulkurenkaan merkitsemään vedenpinnan tasoa ja tutkimme toiselta puolelta löytyviä kammioita. Ajatus taakse jäävästä käytävästä joka vähitellen täyttyy vedellä on yhtä aikaa karmiva ja kutkuttava. Valitettavasti tai onneksi veden nousutahti ei ole niin nopea, että joutuisimme sukeltamaan palatessamme takaisin.
Menemme luolassa erikoista siksakkia. Hankkiudumme korkealle virran yläpuolelle ja poikkaroimme kuohujen päällä. Otamme valokuvia paikoista, joissa ei normaalisti ole vettä mutta joissa nyt on puro, vesisade tai lampi. Jopa tulvapakoreittiä kuljettaessa on pakko ryömiä vedessä.
Neljän tunnin jälkeen nousemme takaisin pinnalle. Varusteemme ovat vaihteeksi ainakin puhtaat, olemme kauttaaltamme märkiä mutta emme kylmissämme. Ulkona vesisade vain jatkuu. Jään pohtimaan, miten kiintoisaa maanalaisen virran tuntumassa olisi parin tunnin kuluttua.
Torstai, 7.7. 2011
Päivän peli-idea: Lost Johns, fantasiaseikkailu Johnin sisaruksista hukassa maan alla
Cardiff
Sade on jatkunut lähes katkotta, ja yöllä on myrskynnyt. Onneksi tälle päivälle on kaavailtu tauko retkeilyssä. Sen sijaan ajelemme Walesin pääkaupunkiin käydäksemme luolatarvikekaupassa. Olen saanut muutaman nakkulan brittiläisessä liikenteessä selviämiseen, ja uskaltaudun siksi koettamaan onneani oikeassa kaupungissa. Tietenkin suunnistus menee pieleen, nopeiden käännösten seuratessa toisiaan arvon väärin kaistan jolla minun pitäisi olla, ja joudun tekemään parin kilometrin lisälenkin päästäkseni määränpäähän.
Up & Underissa tarjolla on valitettavan vähän luolareppuja, eikä ainakaan sitä nimenomaista mallia, jota Taina hakee kevyeksi tarvikelaukukseen. Muuta pientä mukaamme kuitenkin lähtee. Tympeä sää ja älytön ruuhka tuhoavat haluni jäädä kaupunkiin pidemmäksi toviksi; syömme kevyen lounaan ja palaamme sitten Swansean laaksoon. Kun aurinko pilkistää esiin, nappaamme vielä lähistöltä geokätkön.
SWCC
Käytän illan luovalle toiminnalle: kirjoitan hiljaisessa luolamökissä pelimateriaalia. Pääasiassa keräilen Sic Semperin langanpätkiä kokoon, mutta Yorkshiren vertikaalisissa luolissa vierailu on tuottanut myös halun pelauttaa Ropeconissa hieman lisää luolastonkomppausta. Mitenköhän keskiaikafantsussa selvittäisiin kymmenien metrien köysiosuuksista?
Perjantai, 8.7. 2011
Päivän ammattislangivaroitus: Tämä merkintä sisältää vielä tavallistakin enemmän luolajargonia ja luultavasti avautuu vain neljälle tai viidelle lukijalle. Pahoittelut etukäteen kaikille muille.
SWCC
Yhä jatkuva sade torppaa tämän päivän ykkössuunnitelman. Alunperin meidän oli määrä tehdä juttuja virrassa, mutta se olisi tässä säässä hengenvaarallista. Niinpä päädymme pohtimaan oppaaksemme lupautuneen Iainin kanssa vaihtoehtoisia ideoita. Sanon, että minua kiinnostaisi lähteä OFD III:n suuntaan, ja tästä tulee päivän ohjelmamme.
OFD III on luolan varmasti etäisin osuus. Jos OFD I on kukkulan alla nukkuvan lohikäärmeen pää, Cwm Dwr sen siipi ja OFD II sen vartalo, OFD III on häntä. Kuvat ja tarinat kertovat reitistä täynnä hirvittäviä kuiluja ja hengenvaarallisia kiipeilyjä, mutta tavoitteemme ei ole mennä koko matkaa kaukaisimpaan Smith's Armoryyn. Minulle riittäisi jo Crevasseksi kutsutun kuilun tavoittaminenkin, mutta päätäme että menemme niin pitkälle kuin voimia ja uskallusta riittää. Leimaamme kuuden tunnin tiketin, keräämme mukaan kalusteita ja lähdemme kukkulan alle.
Entrance Series - The Traverses
Jopa tavallisesti kuivat yläosat ovat nyt täynnä vesinoroja, ja Arete Chamberin keskellä olevaan kuiluun laskee oikea vesiputous. Kierrämme meille uutta reittiä vesiputouksen puoliväliin ja kiipeämme sitä alas. Sen jälkeen alkaa tukala ryömintä- ja kiemurteluosuus, joka päättyy avarampiin käytäviin luolan itäosissa. Ensimmäinen oikeasti hankala paikka tulee vastaan Poached Egg -nimisessä liukkaassa kiipeilyssä, jossa on tarpeen edetä mutaisilla otteilla alas vain muutama metri. Pitkistä raajoistani on tässä selvästi etua.
Crevassessa viritämme 30-metrisen köyden ja 8-metrisen tikapuun päästäksemme alas ja eteenpäin järkyttävän syvän kuilun yllä. Iain ei juuri turvavarusteita käytä ja kertoo meille, että jopa kuilu johon tikapuut lasketaan on usein vapaakiivetty molempiin suuntiin. Sittenkin normaalisti kaikkia apuvälineitä halveksivat walesilaisetkin ovat jättäneet täällä kallioon pultteja ja mailloneita köysien kiinnittämistä varten.
Crevassen jälkeen varsinaiset hankalat osuudet vasta alkavat. Vastaan tulee lohkaretukos, josta pitkät raajani eivät meinaa mahtua, käytännössä käsiotteeton chimney-nousu kolmemetristä flowstonekuilua pitkin ja kiipeäminen hyvin huteran tuntuisen Shambles-nimisen kivikasan ylitse. Näistä selvittyämme edessämme aukeaa rotko, jonka katto ja lattia ovat molemmat jossakin näkymättömissä. Tämä on The Traverses.
Kaikissa Ogof Ffynnon Ddun esittelykuvissa Traversejen hillitön kuilu on keskeisessä asemassa. Minun mielessäni se on aina ollut altaan syvä pää, isojen poikien puoli, jonne minulla ei ole mitään asiaa. Nyt Iain alkaa opastaa meitä sen ylitse. Kuten nimikin kertoo, Traverset kuljetaan poikkaroiden - jalka kuilun kummallakin puolella, pohjaa tai kattoa näkemättä.
Päädymme kulkemaan suunnilleen koko satametrisen kuilun pituuden. Pelottavista näkymistä huolimatta se on paljon helpompaa kuin olen kuvitellut. Tällä retkellä on jo tullut tehtyä paljon epävarmempia ja vaikeampia juttuja. Sekä minä että Taina etenemme kuilussa varsin mutkattomasti. Vasta aivan lopussa vastaan tulee kohta, joka on liian leveä Tainan lyhyille raajoille - minä menen viimeisetkin vajaat kymmenen metriä ja käyn koskettamassa toisen pään lohkareita, OFD III:n alkupistettä. Olemme matkasuunnitelmamme ääripäässä ja käyttäneet runsaat puolet ajastamme. Valokuvien ottamisen jälkeen käännymme takaisin.
SWCC
Voitonriemu retkestä iskee vasta ruuan jälkeen. Olemme aivan oikeasti käyneet Traverseilla, ja mikä vielä tärkeämpää, mikään osa retkestä ei tuntunut ylivoimaisen vaikealta! Muutaman kerran harjoittelun jälkeen retki OFD III:n äärimmäiseen kolkkaan olisi hyvinkin tehtävissä.
Toisin kuin OFD:ssa yleensä, tätä retkeä ei voi tehdä varustautumatta. Arvelen, että jos Suomen luolaseura olisi sopivan kokeneella ryhmällä pyrkimässä luolan päähän yläsisäänkäynnin kautta, haluaisimme 10 tunnin tiketin, yhden 30 metrin köyden Crevasseen, toisen 10-20 metrin köyden auttamaan lyhyemmät ihmiset Traversejen lopusta ohi, ja 2-3 pitkää slingiä helpottamaan muutamaa kiipeilyä. Tikkaiden sijasta voisime ehkä käyttää ATC:ta ja paria prussik-narua auttamaan meidät alas ja ylös Crevassen ääripäässä olevasta 8 metrin pystypätkästä. Täysi SRT-kalustokin voisi tulla kysymykseen, mutta ehkä sitä ei kannata näin lyhyen pätkän takia raahata mukana kun kevyempiäkin vaihtoehtoja on. Lehmänhännät kaikilla on syytä olla mukana.
Illasta luolamökille alkaa valua ihmisiä. Viikonloppu houkuttelee paikalle tuttuja, puolituttuja ja tuntemattomia. Olohuone on täynnä vanhoja konkareita ja nuoria sankareita; ensimmäiset juovat olutta ja kertovat dunkkutarinoita, jälkimmäiset vertailevat luolavalokuvia ja suunnittelevat viikonlopun retkiä.
Lauantai, 9.7. 2011
Päivän teema: Änkeytyminen
Cwm Dwr
Seitsemän hengen ryhmä on vähän liian iso mihin tahansa luolaan, ja Cwm Dwrin ahtaisiin koloihin lähdettäessä se tuntuu valtavalta. Mutta ulkona sataa edelleen, joten monet kunnianhimoisemmat retkikohteet ovat mahdottomia eikä yläsisäänkäynnistäkään viitsisi aina mennä. Ja Taina ei ole vielä kokenut Cwm Dwrin riemuja. Duncan-niminen tyyppi suunnistaa, SWCC:n hovivalokuvaaja Peter on mukana valvomassa.
Sisäänkäynti on edelleen huolestuttava kiipeäminen alas betonisia viemäriputkia. Edelliskerroistani muistan, että alkuosassa sormet jäätyvät kosketuksista betoniin, joten tällä kertaa otan mukaan hansikkaat välttääkseni palelemisen. Kuitenkin vetinen sää tuntuu täälläkin, ja sisäänkäynti on muuttunut suihkuksi. Pohjalla olen läpimärkä ja vaikka näppini ovat lämpimät, muu kroppa on hieman viileä.
Normaalisti Cwm Dwr on kuiva ja pölyinen verkosto. Tällä kertaa kaikkialla on vettä. Jo alun kiemurtelut ahtaissa käytävissä ovat hieman kosteita, mutta vasta Cwm Dwr Crawl käy tositoimiin. Kahdenkymmenen metrin mittainen ryömintä jossa ei mahdu päätään kääntämään ja johon raajani ovat aivan liian pitkät koostuu nyt pääosin kahdesta vesilammikosta. Ei Crawlia ihan puolisukellustekniikoilla tarvitse läpäistä, mutta älyttömän kylmä se kyllä on. Sen jälkeen Cwm Dwr Choke -lohkaretukoksessa suihkuaa hyistä vettä niskaan, eikä sitäkään ole kuluneen vuoden aikana laajennettu raajoilleni yhtään sopivammaksi. Mahdoton asento seuraa toistaan, kun koetan sovittaa itseni kivenjärkäleiden välisistä raoista. Olen joukkueemme pisin ja etenen ahtaissa paikoissa hitaimmin, vietän siis myös pisimmän ajan kylmän veden piiskattavana.
Ryhmämme saavuttaessa luolan avarat osat olen aivan jäässä. Alunperin aikeenani oli kiinnittää tarkkaan huomiota reittiimme oppiakseni suunnistamaan täälläkin, mutta reittimme on jotenkin aiempaa vaikeampi ja vie meitä jatkuvasti ylös ja alas vetisiä kiipeilyjä. Lämpimänä pysyttely ja askelieni vahtiminen vie melkein kaiken huomioni. Ahtaan alkuosansa jälkeen Cwm Dwr on hyvin kaunis luola: sen käytävät ovat leveitä ja korkeita, ja äänimaailma vaihtuu suunnilleen joka mutkan kohdalla. Tästä osasta luolastoa on olemassa hyvin vähän valokuvia, ja Tainan yritykset kuvata paikkoja päättyvät parin otoksen jälkeen laitteistohäiriöihin.
Jotenkin kierrämme Confluencelle, jossa Cwm Dwrin virta kohtaa luolan päävirran. Vesi on korkealla ja virtaa vauhdilla. Tunnusteluretki virtaan tuntuu hengenvaaralliselta: pohjaa ei näe ja kaatuminen merkitsisi virran vietäväksi joutumista. Ryhmämme lyhyillä jäsenillä mahtaa olla hauskaa. Alavirrassa vilkaisemme Diver's Pitchiä, 12 metrin kiipeilyä ylös kohti reittiä OFD I:een. Valkoinen seinä näyttää varsin helpolta kiivetä, mutta sitä alas tulee melkoinen vesiputous, joka hyydyttää halut lähteä koettamaan tähän suuntaan jatkamista. Eikä meidän tavoitteenamme ole kuitenkaan läpimatka toisiin luolan osiin.
Vasta Heol Eiran luolamuotojen äärellä jonkinlainen lämpö alkaa palata jäseniini, ja tässä vaiheessa ryhmämme lähteekin jo takaisin päin. Lohkaretukos on edelleen vääntää niveleni sijoiltaan. Sen jälkeen seuraa ryömintä. Sukellan siihen ensimmäisenä välttääkseni odottelun sen edustalla. Haddockiaanisen kirouslitanian voimin pääsen aivan liian ahtaan röörin läpi hitusen avoimempiin käytäviin, joissa mahtuu jopa konttaamaan. Melkein heti kohtaan toisen tiimin, joka on menossa vastakkaiseen suuntaan. Jos olisin lähtenyt ryömintään pari minuuttia myöhemmin, kohtaaminen olisi tapahtunut itse ryömintäosuudessa, mikä olisikin ollut aivan oman luokan riemunsa: ei ole mitään keinoa ohittaa toista, ja taaksepäin ryömintä on järkyttävän hidasta.
Luolan viimeinen haaste on ylös kiipeäminen. Se sujuu lyhyemmiltä ihmisiltä helposti, mutta minä en vieläkään mahdu taittamaan jalkojani betoniputkessa niin että voisin hyödyntää siihen kaiverrettuja jalkaotteita. Joudun käytännössä kiskomaan itseni ylös pelkillä käsivoimilla. Ulkona sade on yltynyt ennestään. En muista reitistämme juuri mitään. Haalarini takamukseen on tullut reikä ja kyynärpääni ovat lommoilla minun hakattua niitä kiviin joka käänteessä. Cwm Dwr: ihan vitun mahtava elämys, hupia koko saatanan perheelle.
Sunnuntai, 10.7. 2011
Päivän turhautuminen: Aina vaan jatkuva sade tekee OFD I:n penkomisen hankalaksi
OFD I
Vesi Stepillä yltää nilkkaani, mikä on turvallisen virtaan astumisen ehdoton yläraja. Viitisentoista metriä ylävirtaan edettyämme toteamme, että yhtään syvemmissä tai kapeammissa kohdissa vesi tulee päin sellaisella raivolla, ettei minkäänlaiseen virheeseen ole varaa ja kaatuminen merkitsisi virran mukaan tempautumista. Päätämme siirtyä Streamwaysta kuiviin osiin.
Olen vienyt viiden hengen ryhmän luolaston alasisäänkäynnistä sisään. Vaikken tosiaankaan ole ryhmämme kokenein luolankävijä, olen ainoa jolla on OFD I Leaderin badge, ja siksi porukkamme johtaja. Tainan lisäksi muut ovat eiliseltä Cwm Dwrin retkeltä tuttuja. Yksi tiimistä on ensimmäistä kertaa tässä osassa luolaa. Ulkona ei ole satanut yli 12 tuntiin, joten olemme veikanneet että päävirtakin voisi olla jo kuljettavissa. Veikkaus on kuitenkin osoittautunut vääräksi.
Virran kulkukelvottomuus harmittaa, mutta minulle on hyvin tarpeellista opetella kulkemaan myös OFD I:n kuivissa osissa. Kuljemme tavallista reittiä takaperin: ryömien ja kontaten tulvapakotietä, virran päällä Bolt Traversen kaapelipoikkaria, ja lopulta ryömien ylös limaista putkea, joka kantaa osuvaa nimeä Elephant's Posterior. Norsunpersettä kuljetaan tavallisesti vain alaspäin, eikä ihme: alas sitä edetään liukumalla ja välillä johonkin lohkareelle pysähtyen, ylöspäin kulkeminen vaatii koko lailla luovempia ratkaisuja.
Käymme luolan kuivissa yläosissa kääntymässä ja näyttämässä ekaa kertaa täällä olevalle Philille pari vinkeää luolamuotoa. Sitten palaamme samaa reittiä takaisin. Matka ei ole mitenkään järkyttävän rankka, mutta kolmas peräkkäinen luolapäivä alkaa jo tuntua jäsenissä.
SWCC
Sunnuntai-iltana luolamökki tyhjenee. Ihmiset dumppaavat minulle ja Tainalle ylijäämäruokiaan ennen kotimatkalle lähtemistä.
Aktiivisen luolamöyrinnän lisäksi olen jaksanut viikonlopun aikana olla hieman sosiaalinenkin. Olen ehtinyt rupatella Martinin kanssa köysitekniikoista ja kuulla pohjoisesta kotoisin olevien Harveyn ja Nigelin suosituksia heidän kotiseutunsa muista luolista. Olen myös aivan täydellisen väsynyt selittämään uusille tuttavuuksille Suomesta ja sen luolattomuudesta.
Yön pimetessä tyhjä luolamökki muuttuu enemmän kauhuleffamaiseksi.
Maanantai, 11.7. 2011
Päivän liikennesuunnittelu: Swansea, suoraan 1600-luvulta
Swansea, Etelä-Wales
Swansea ei ole mikään suuri kaupunki, mutta sittenkin sen liikenne on täysin tukossa arkipäivänä. Lisäksi GPS ei selvästikään ole samalla vuosikymmenellä kanssamme ja yrittää sinnikkäästi ohjata meitä vääriin suuntiin yksisuuntaisia katuja tai muihin mahdottomiin paikkoihin. Laite pannaan hyllylle ja suunnistusta jatketaan vaistoperiaatteella. Se ei lopulta ole kovin vaikeaa, koska tavoitteemme on vaan päästä meren rannalle.
Swansean vieressä on pari kilometriä hiekkarantaa. Se päättyy Bracelet Bayssä niemeen, jossa syömme eväitä. Ympärillä on kalliolle rakennettua kylää ja vaikutelma on hassun välimerellinen. Taina käy jopa uimassa, minua kylmä Atlantti ei houkuta. Viettäisin itse mieluiten välipäiväni lukemalla tai kirjoittamalla, vaan kaipa tämä rannallakin hengaaminen menettelee. Sää on kuitenkin viileämmän puoleinen. Suomessa on kuuleman mukaan taas hirveät helteet.
SWCC
Tie luolakerhon päämajalle käy jatkuvasti huonommaksi. Kuopat louhkosen viereisessä kadussa ovat pian niin syviä, ettei paikalle edes pääse kuin maastokelpoisella autolla. Kyseessä on kuitenkin kunnan tai vastaavan yksikön ylläpitämä tie, joten luolakerho itse ei kai voi talkootöinä ryhtyä sitä korjaamaan.
Luolaseuralla saapuu illasta hengailemaan suojeluharvinaisuus: nuori brittiläinen luolaharrastaja. Puhelemme hänen kanssaan jännittävistä harrastuksista ja tiukoista tilanteista. Thaimaa on ilmeisesti jännittävä paikka harrastaa kivipuuhia: ympäristö on niin hapan, että se syövyttää kaiken metallin 20-kertaisessa ajassa ja kallioon kiinnitetyt pultit kestävät vain puolisen vuotta.
Tiistai, 12.7. 2011
Päivän hyödytön oivallus: Riittävän rankka luolaretki saa jopa valokuvaajan keskittymään muuhun kuin kuvaamiseen.
OFD I - Cwm Dwr
Ogof Ffynnon Ddun joissakin osissa käy viikon aikana varmaan ainakin tusina retkikuntaa. Nämä tavallisimmat retkikohteet - ylä- ja alasisäänkäynniltä lähtevien kierrosten alueet, yksinkertaiset läpimatkareitit, parit tärkeimmät nähtävyydet - kattavat kuitenkin vain muutaman prosentin koko luolastosta. Otetaan luolamökin lähellä sijaitseva vaikeakulkuisempi osa kuten Cwm Dwr, ja kävijöiden määrä putoaa ehkä kahteen ryhmään kuussa. OFD III:n kaltaiset oikeasti kaukaiset osat saattavat saada vain kymmenen pientä ryhmää vuoden aikana. Ja jotkut paikat ovat vielä niitäkin harvemmin kuljettuja.
OFD I:n virran kautta Iain, Taina ja minä nousemme Boulder Chamberiin ja ryömimme lohkaretukoksen kautta luolan syvempiin osiin. Viime vuonna tässä osassa luolaa olimme kohdanneet reitinlöytämisvaikeuksia, mutta nyt selviämme niistä. Letterboxin kautta pujottaudumme ahtaisiin kiemurteleviin käytäviin, ja niistä viimein Diver's Pitchille, jota jo pari päivää aiemmin olimme katselleet toiselta puolelta.
Sateiden päätyttyä vesi luolassa on laskenut ja Diver's Pitchin vesiputous on kutistunut pieneksi noroksi. Vapaakiipeämme alas 12 metriä hyvin helppoa kalkkikiveä. Jossain syvällä sisälläni pieni turvallisuustietoinen kalliokiipeilijä huutaa kauhusta köydettömän kiipeilyn vuoksi, mutta vaiennan sen. Lisää samanlaista on tulossa.
Lyhyen tovin vietämme Cwm Dwrin alaosan leveissä käytävissä, kunnes löydämme Confluencen ja päävirran. Lähdemme virtaa pitkin eteenpäin. Tavoitteemme on läpimatka OFD I:stä OFD II:een, linnuntietä 2 km. Tavallisesti tämä retki tehdään virtaa pitkin, ja olenkin jo kulkenut suurimman osan siitä puolentoista vuoden takaisella retkellä Cwm Dwrista yläsisäänkäynnille. Tavallisesti tällaisen retken suurimmat ongelmat ovat vedestä johtuva kylmettyminen ja veden nousemisen riski.
Marble Showers - Great Oxbow
OFD:n virran kivi on sysimustaa, mutta Marble Showersin kohdalla mustuuden läpi kulkee paksuja valkoisia juovia. Mustavalkoiset maanalaiset kosket ovat luolaston kauneimpia kohtia. Niiden kohdalta pääsee myös nousemaan ylös virrasta ylempiin osiin.
Musta kivi vaihtuu pölyisiin harmaan ja ruskean sävyihin kun kiipeämme virran yläpuolelle. Täällä ihmisiä käy todella harvoin, ja syykin käy pian ilmi, kun lattia edessämme katoaa. Tilalle jää korkea poikkikulku ainakin kymmenen metriä virran yläpuolella. Tämä on Marble Showers Traverses, vaihtoehtoinen läpimatkareitti, ja joidenkin väitteiden mukaan yksi luolan vaikeakulkuisimmista paikoista. Iain kuuli pari päivää sitten minun sanovan tästä osasta luolaa jotain tuon suuntaista, ja epäilen että hän on päättänyt tuoda minut ja Tainan tänne osoittaakseen, ettei tämä nyt niin vaikeaa ole.
Olen jyrkästi eri mieltä. Poikkikulku alkaa yksinkertaisena mutta sitten se käy leveämmäksi ja kierommaksi. Toisen puolen jalansijat katoavat, on tarpeen kiivetä metrin verran ylöspäin tai laskeutua saman verran alaspäin, kivestä täytyy löytää lähes näkymättömiä käsiotteita. Tämä kaikki tehdään samalla kun pimeästä puolitoista metriä leveästä kuilusta alapuolella kohoaa virran pauhu. Yorkshiressa tällaisessa kohdassa olisi valmiit pultit, kuiluun kiinnitettäisiin köysi ja koko matka suoritettaisiin varmistettuna SRT-kalustolla. Puolihullut walesilaiset nauravat moiselle uskon heikkoudelle ja ovat jättäneet tämän reitin käytännössä vaille mitään turvakalustoa.
Meno on stressaavaa ja muuttuu pian oikeasti pelottavaksi. Minulla on vielä pitkine raajoineni täällä suhteellisen helppoa, mutta Taina on edelleen vain 160 cm pitkä eikä hänellä ole kertakaikkiaan ulottuvuutta kaikkien rotkojen ylittämiseen. Koska on ilmeistä että takaisin kääntyminenkään ei oikeastaan ole mahdollista, päädymme käyttämään ryhmätyötekniikoita selvitäksemme elossa. Muutama kohta on minullekin karmiva.
Matka taittuu korkealla hitaasti, mutta tämä reitti oikaisee selvästi kiemurtelevaan virtaan verraten. Marble Showers Traversejen jälkeen seuraa Great Oxbow Traverses, lisää samanlaista. Sisäinen kalliokiipeilijäni on lakannut huutamasta ja vajonnut koomaiseen sikiöasentoon. Ihan hyvä, keskittymiseni ei juuri nyt siedä häiriöitä.
Midnight Passage - Top Entrance
Stressin produktiivinen hallinta ei menneisyydessä ole ollut minun eikä Tainan vahvimpia aloja. Sitä ällistyttävämpää on tajuta, että mitä enemmän teemme hengenvaarallisen tuntuisia poikkikulkuja, sitä vähemmän ne vaikuttavat meihin. Sen sijaan että sanitymme vähitellen rapistuisi kuiluihin tuijottamisesta, meidän mielemme vähitellen kovettuvat kohtaamaan tyhjyyden allamme.
Poikkikulut sylkäisevät meidät ulos OFD II:n alaosissa sijaitsevaan Midnight Passageen, jossa Iain osoittaa meille reitin Northern Lights -nimiseen osaan luolaa. Olen kuullut mainittavan, että sielläkin on aivan helvetillisiä poikkikulkuja pohjattomien kuilujen yllä, mutta sinne emme tänään enää lähde. Tikettiin merkitsemämme kuusi tuntia alkaa olla käytetty.
Midnight Passage heittää meidät tuttuun Cross Riftiin. Lyhyet poikkarit kuilujen yllä eivät tunnu enää miltään. Ohitamme ryhmän yliopiston luolaseuralaisia, jotka ovat täällä helpolla peruskierroksella. Kun kulku muuttuu helpommaksi, paineen väheneminen saa meidät tajuamaan kuinka väsyneitä olemme. Tasapainoilu on vienyt jäsenistä aivan kaiken voiman. Matka ulos pitkin Salubriousia ja OFD II:n yläsalien lohkareita tapahtuu tuskallisesti, pelkään jatkuvasti horjahtavani ja taittavani nilkkani.
Myöhästymme luolamökille jättämästämme saapumisajasta hitusen, mutta syytämme luolassa tiellemme osuneita harrastajia, joiden ohittaminen oli vienyt monta kallisarvoista minuuttia. Heitämme kasaan kattilallisen pöperöä ja syödessämme alamme tajuta, että joka ainoa lihaksemme huutaa tuskaa. Kiitämme Iainia jokseenkin ikimuistoisesta retkestä ja vajoamme uneen jo suunnilleen hampaita pestessämme.
Keskiviikko, 13.7. 2011
Päivän opetus: 11 luolapäivää kahdessa ja puolessa viikossa on riittävästi.
SWCC
Viimeinen kokonainen päivämme Walesissa lähtee käyntiin verkkaisesti. Olemme nukkuneet yli kymmenen tuntia. Arvelen, että liikaa liikuntaa saanut kroppani koettaa lepojaksojen aikana epätoivoisesti uudelleenrakentaa itsensä toimistotyöläiskonfiguraatiosta hurjaksi metsästäjä-keräilijäksi. Jäsenet ovat lähes hervottomat, kävelemään opetteleminen vuoteesta noustuani vie reilun tunnin. Lopulta alan erottaa lihassäryn alta flunssaisen olon.
OFD I
Koska flunssa oli viimeksi kadonnut maan alla, päätän kokeilla samaa kansanparannuskeinoa uudelleen. Tai rehellisemmin, Taina tahtoo nähdä vielä yhden paikan OFD:ssä, ja koska yksin ei luolaan voi mennä, minun on lähdettävä hänen mukaansa.
Vesi virrassa on onneksi matalalla ja huolimatta kummankin huterasta olosta selviämme märästä osasta kahdessakymmenessä minuutissa. Sen jälkeen erkanemme tavalliselta reitiltä. Nousemme virran toista seinämää ylös katon rajaan ja poikkeamme alhaalta katsoen näkymättömään sivukäytävään. Olemme Waterfall Seriesissä. Olen käynyt täällä kerran aiemminkin, ensimmäisellä vierailullani Walesiin, enkä muista reitistä oikeastaan yhtään mitään.
Flunssan läpikin muistan alueen rakenteen luolakartasta. Tavallisesti luolakartan kosketus todellisuuteen on vähintäänkin hatara, mutta ällistyttävää kyllä, maasto täällä on kuten on kuvattu. Heikosta olostani johtuen olen tavallaan luvannut itselleni, että ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla käännyn takaisin. Vastoinkäymisiä ei vaan tule.
Crystal Pool Chamberille kavutaan ahdasta kuilua pitkin. Seinät ovat liukasta flowstonea eikä käsiotteta ole, mutta eilisten sankaritekojen jälkeen chimneytekniikka menee rutiinilla. Ylhäällä meitä odottaa suuri ja upea tila, jonka perällä on hauras kirkasvetinen allas flowstonesta koostuvassa alkovissa. Tämän paikan harvat tuntevat ja kävijöitä on vähän, mikä on yksinomaan hyvä: kammio on ällistyttävän kaunis, ja oranssi varoitusnauha pilaisi täysin sen pyhättömäisen vaikutelman.
Torstai, 14.7. 2011
Päivän olo: Koomainen
M4, Swansea - Lontoo
Flunssa palaa Ajomatka on tapahtumaköyhä. Heathrow on puuduttava. Kone on myöhässä. Helsingissä on kuuma.
Perjantai, 15.7. 2011
Päivän suomalaisuus: Lähiöpizzerian känkky
Ruutukaavaa! Internet-yhteys! Lämmitetty kylpyhuone! Pehmeä ja leveä vuode! Roolipeliasioita! Sivistyksen pariin palaaminen tuntui hyvältä reilun kahden viikon jälkeen. Matkakertomusta päivittäessäni innostuin pudottamaan kauniin ja tahrattoman tekstin joukkoon myös kuvia. Pahoittelut tästä luonteen heikkoudesta, koetan olla toistamatta sitä.
Henkisesti akut latautuivat varsin nopeasti ja iltapäivään mennessä kaipuu maan alle palasi. Fyysisesti flunssa oli aaltoina kimpussa. Välillä olo oli aivan eläväinen ja välillä en voinut kuin tuijottaa eteeni puolitajuttomana. Huomenna olisi larppikin, ja siihen saamani hahmo osui ainakin kahteen minulla todella heikkoon osa-alueeseen. Yritykset täydentää osaamistani näistä eivät oikein toimineet sumuisen sairastelun läpi.
Lauantai, 16.7. 2011
Päivän hyytävä repliikki: "Sä et nyt taida tajuta tiimityön tärkeyttä" sanoi psykopaatti kaappaamalleen uhrille hetkeä ennen kuin iski tältä kylkiluun poikki tämän omalla kävelykepillä.
Walesissa ollessani olin saanut tekstiviestitse kutsun tulla paikkauspelaajaksi Valveeseen. Tähän kaupunkipelikampanjaan osallistumisyritykseni oli aiemmin jäänyt muiden juttujen jalkoihin, joten päätin että kun edes jonkinlainen mahdollisuus on, se pitää käyttää. Hahmonkin sain 24 tuntia ennen pelin alkamista.
En ole hyvä pelaamaan sosiaalisia hahmoja, enkä tiedä kulttuurista mitään, ja tietysti nämä olivat hahmoni määräävät ominaisuudet. Lisäksi flunssakin vaivasi. Ehkä onneksi peli kesti omalta osaltani vain neljä tuntia; pahojen aavistusteni vastaisesti nämä tunnit sisälsivät kiinnostavaa ja intensiivistä pelisisältöä. Ensin kaksi tuntia salaliittoteoriaa ja näennäistä hourailua, joista lopulta kuoriutui jotain selkeää ja kouriintuntuvaa, sitten kaksi tuntia henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kurja loppu. Tällaista olin kaivannutkin.
Pelin jatkoilla katsottiin ammattivalokuvaajan ottamia kuvia ja saunottiin. Flunssani mahtoi pitää tästä. Huomenna varmaan iskee keuhkokuume.
Sunnuntai, 17.7. 2011
Päivän mörkö: Michael Myers
Eilisen pelin jäljiltä helsinkiläiseen UE-kohteeseen oli jäänyt lohikäärme, ja pyöräilin katsomaan sitä. Siellähän se istui tunnelissa ja oli vaikuttavan näköinen.
Muuten päivä kului flunssan jäkimeininingeissä, ja ulkona oli vähän liian kuuma valitsemaani vaatetukseen nähden. En ollut vielä hirveästi seikkailutuulella, joten käytin aikani tietokonepelien ja elokuvien parissa. Halloween pelotti yhä.
Maanantai, 18.7. 2011
Päivän ääliöt: Uimarannalla koheltava parikymppisten humalaisten joukko, jotka yrittivät saada Darwin-palkintoa mutta onnistuivat vaan avaamaan yhden jäsenensä pään. Ihmisen kallo on selvästi vähän liian kovaa tekoa.
Kiipeilyyn ei energia oikein riittänyt, joten päädyin sen sijaan lähtemään melomaan. Olin kokeillut tätä vaan joskus kerran vuosia sitten ja muistan pitäneeni siitä, mutta sen jälkeen yritykset ovat aina jotenkin epäonnistuneet. Nyt vihdoin Vuosaaren melontakeskuksesta käsin pääsi oikeasti vetten päälle.
Melonta oli vieläkin hauskaa touhua, joskin merellä vallitseva melkoinen tuuli teki siitä aika rkasta. Melontatekniikkanikin oli varmaan virheellinen. Sittenkin sain pari saarta kierrettyä. Taas jonkin verran risoi, että tätäkin hauskaa puuhaa saattoi tehdä vain kesällä. Suomessa voisi olla kuuden kuukauden kesä ja kahden viikon talvi, eikä päinvastoin.
Muutenkin liikunta oli reippaampaa kuin olin suunnitellut. Päivään kuului melkoisesti pyöräilyä ja melonnan lisäksi kaksi uimareissua. Sama olisi varmaan ollut käydä kiipeilemässä, kun kuitenkin tuli riehuttua.
Tiistai, 19.7. 2011
Päivän kielellinen mieleenpalautus: Kymrin alkeet
Yleensä pelinjohtajana pelautan enemmän maailmoita kuin skenaarioita. Syynä on, että olen paljon parempi pitkissä juonissa ja NPC-katraan pyörittämisessä kuin lyhyissä tarinoissa. Tästä johtuen koen myöskään harvoin tarvetta pelauttaa mitään tekeleitäni uudelleen - ne ovat ensisijaisesti jatkumon osia, ja harvoin sen arvoisia, että niihin kannattaisi palata.
Sittenkin olen näköjään aikeissa pelauttaa uudestaan luolastonkomppausfantsuskenaarioni. Kun Ropeconissa en kerran saa mitään pelautettua, voisin ajatella tätä conipelinä jonka pelautan conin ulkopuolella paremmissa oloissa ja ilman kiirettä. Tietenkin conissa pelauttamisessa on uusien ihmisten kanssa pelaamisen viehätys.
Keskiviikko, 20.7. 2011
Päivän surkea elokuva: Ghost Rider
Vesi tuntui jotenkin hitusen kylmältä uimiseen, joten iso osa päivästä kului rannalla lukiessa. Jonkin verran myös kirjoitin pelimateriaalia ja suunnittelin ohjelmaa viikonlopulle.
Reilun viikon kuluttua Ruotsissa alkaisi luolakartoittajien työleiri. Paha vaan, että lomani loppuu juuri silloin. Tai en tiedä onko tuo niin paha, tällä hetkellä fiilikset vetävät enemmän veden kuin maan alle. On hyvä kun on monipuolinen kirjo harrastuksia.
Torstai, 21.7. 2011
Päivän yllättävän ok elokuva: Supernova
Kesälomarutiini: aamulla nousen kirjoittamaan peliä, päivällä käyn kaupungilla, illalla käyn uimassa, myöhään illalla kirjoitan lisää tai pelaan hetken tietokonepelejä, yöllä katson leffan. Välillä voisi varmaan kyllä kiipeilläkin.
Perjantai, 22.7. 2011
Päivän erittäin katsottava elokuva: Red Eye
Sain ostettua uudet räpylät ja kokeiltua niitä Pikkukoskella. Olipa taas melkeinpä rikollisen kevyttä uida niiden kanssa. Huomisia sukellussuunnitelmia ukkonen koetti varjostaa. Helle oli kyllä niin älytön, että ukkonen olisi tervetullutta vaihtelua, mutta sitä voisi kyllä vielä kahdella päivällä lykätä.
Iltapäivästä Oslosta kuului vastenmielisiä uutisia pommitus-ammuskeluyhdistelmästä. En heittäytynyt vimmaiseksi uutisnarkkariksi asian suhteen, koska koko juttu oli näköjään houkutellut itseänikin pahemmat foliohatut heti haaskalle. Sen sijaan palasin pelinkirjoitus-leffankatselulinjalle.
Lauantai, 23.7. 2011
Päivän hämmästely: Miten yksi ampuja saa murhattua yli 80 ihmistä? Olin kuvitellut, ettei tuollaisiin lukuihin päästä kuin tietokonepeleissä ja 80-luvun toimintaleffoissa.
Norjan verilöylystä oli yön aikana tullut lisätietoa, jokseenkin hämmentävää sellaista. En voi väittää olevani täysin pahoillani siitä, että ammuskelun takana oli vaihteeksi yksittäinen perusnorjalainen mielipuoli, jos ei muuten niin siksi että kaiken pahan Lännen linnoituksen eteläpuolelta tulevien syyksi laittavat ksenofobit eivät saa tästä lisää vettä myllyynsä. Muuten koko episodin detaljit olivat jokseenkin uskomattomia. Oli vaikea tajuta, että yksi ainoa aseistettu ihminen saisi ammuttua kuoliaaksi liki sata muuta ihmistä. (Ja rivien välissä ei sitten todellakaan lue "jos jollain uhrillakin olisi ollut ase niin se olisi varmasti pelastanut kaikki niinkuin elokuvissa").
Pakenin uutisia sukeltamaan. Toistaiseksi kaikki yritykseni sukeltaa kahdestaan Kaisan kanssa ovat jotenkin epäonnistuneet, ja tämä oli vähällä päättyä samalla tavoin. Selvisimme Porvoossa sijaitsevalle Vessön hiekkakuopalle juuri kun paikalla alkoi ukkostaa, neljä tuntia ennen sääennustusten lupaamaa aikaa. Pakenimme muutamaksi tunniksi Porvoon keskustaan kokemaan kulttuuria Vanhankaupungin muodossa.
Jälleen sääennusteita uhmaten sää päättikin parin tunnin jälkeen kirkastua. Singahdimme takaisin soramontulle, heitimme vermeet ylle ja syöksyimme veteen. Kerrankin sukellus onnistui, joskin kokemus oli kokonaisuudessaan aika suomalainen. Vesi oli kylmää, näkyvyys parhaimmillaan kolme metriä ja kiinnostavin asia jonka näimme oli pohjaan pingotettu naru. Tammikuussa olin kuvitellut oppineeni nosteen hallintaa ja muita olennaisia perustaitoja, mutta nyt ne vaikuttivat olevan taas täysin hukassa.
Sunnuntai, 24.7. 2011
Päivän saavutus: Sukellusparin löytäminen arvaamalla kauheasta lietemyrskystä
Korteissa oli tänään lisää sukeltamista. Kohteeksi oli arpoutunut järvi nimeltä Iso-Valkee, minulle aivan uusi paikka. GPS johdatti meidät paikalle vähän mielenkiintoisia teitä käyttäen. Periltä kuitenkin löytyi useitakin kohtia joista mennä veteen, mutkattomimpaan oli vain muutaman metrin roudausmatka.
Eilinen ukonilma oli täälläkin myllännyt pohjan höttöä niin, että näkyvyys oli jossain kolmen metrin tuntumassa. Märkäpuvun kanssa koetti kyllä taas tulla kylmä jossain 10 metrin syvyydessä, ja vaikka sitä syvempää ei juuri edes ollut tarjolla, tuli taas mieleen että Suomessa koko lailla fiksumpaa olisi vaan sukeltaa kuivapuvulla. Sekä minulla että Kaisalla jopa olisi sellaiset, mutta emme kumpikaan pidä niiden käyttämisestä.
Sittenkin sukellus sujui eilistä paremmin, yllättäviä nosteenhallinnallisia ongelmia ei ollut ja painotkin oli paremmin kalibroitu suomalaiseen järviveteen. Näkymät nyt olivat vähän mitä olivat.
Olen myös edelleen sitä mieltä, että sukellusten kamaralli on vihoviimeistä puuhaa. Täyden palvelun sukelluslomat lämpimässä ovat selvästi enemmän minulle mieleen.
Maanantai, 25.7. 2011
Päivän uni: Luolapelastustoimien kohteeksi joutuminen. Olen melko varma, että oikeat luolapelastajat suhtautuvat asiakkaisiinsa kohteliaammin kuin unieni kiukuttelevat britit.
Sukelluskrapula piti minut otteessaan liki koko päivän. Sain lainapullot palautettua ja käväistyä samalla kaupassa, mutta muuten en juuri talosta poistunut.
Tiistai, 26.7. 2011
Päivän oppitunti: Vaikka pystyin pelaamaan Pathologicia, oli Dwarf Fortress minullekin liikaa.
The Thing from Another World oli surkea elokuva.
Keskiviikko, 27.7. 2011
Päivän ostos: Humble Indie Bundle #3, mukana nyt viimein kokonainen And Yet It Moves. Peli on jokseenkin happoinen.
Käytin ison osan päivää lukemalla biometriikasta ja arpomalla suhtautumistani sen käyttöön passeissa. En ole koskaan oikein ajatuksesta pitänyt ja olen koettanut ummistaa silmäni koko asialta, mutta näköjään pelkkä raivokas kieltäminen ei tehoa. Jossain vaiheessa oma passini pitää uusia, tai päädyn matkustamaan jonnekin, jossa tahdotaan sormenjälkeni.
Kaikista biometrisistä tunnisteista juuri sormenjälkien käyttö ärsyttää, sormenjälkiä kun jää ihmisistä kaikkialle. (Tai no, DNA-tunniste ärsyttäisi vielä enemmän, mutta sitä ei kukaan ole ottamassa käyttöön vielä.) Pystyn keksimään todella helposti monta tilannetta, jossa kattava sormenjälkirekisteri kaikista passinhaltijoista - käytännössä kaikista kansalaisista - on tosi huono ajatus. Nykyisessä järjestelmässä toki sormenjälkiä on vain kaksi, joten satunnaisten sormenjälkien löytäminen ja vertaileminen ei ole aivan niin triviaalia kuin kuvittelisi.
Lukemiseni ei ollut aivan niin tehokasta kuin olisin toivonut, kaikenlaiset distraktiot ja peleihin liittyvät sivuraiteet veivät jatkuvasti ajatukseni muualle. Valtava määrä ideoita, suurin osa niistä luultavasti joko hölmöjä tai ei-toimivia.
Torstai, 28.7. 2011
Päivän taitamattomuus: 6A:n tasoiset reitit menivät juuri ja juuri yläköydessä. Taas saa opetella perustaidot uudelleen näköjään.
Ukkonen ja sade tuhosivat yritykset kiivetä kalliolla, joten päädyin Tonin kanssa Salmisaareen. Luultavasti parempi näin; kiipeilyssäni oli näköjään ollut kuukauden tauko ja luolamöyrintä tai sukeltaminen eivät ylläpidä ollenkaan samoja voimia tai taitoja. Meno seinällä oli lähinnä säälittävää, kalliolla turhautuminen olisi varmaan ollut valtava. Selvästikään en voi välttyä kesäkunnolta, vaikka miten lupaan itselleni tämän kesän olevan erilainen.
Päädyin kokeilemaan kaikkia Humble Indie Bundlen pelejä. Crayon Physics oli aseistariisuvan söpö ja toimiva. Cogs oli kaunis muttei minun tyyliäni, Hammerfight ei suunnattomasti kiinnostanut. Mutta VVVVVV oli nerokas pastissi vanhan polven kasibittisistä peleistä, samoin kuin hirvittävä tasohyppelyhelvetti. 25 vuotta sitten tällaisessa pelissä ei olisi ollut tallennusmahdollisuutta ja hahmolla olisi ollut kolme elämää. Hrrh.
Ropecon, 29.-31.7. 2011
Perjantain supersankari: Milady, salaiselta henkilöllisyydeltään kyllästynyt kotirouva
Saavuin Ropeconiin heti ovien auetessa. Kuten aina, Dipoli oli täynnä älyttömän hassun näköistä vipeltäjää. Rakkaat nörttifestarini saivat minut heti mielettömän hyvälle tuulelle.
Aikomukseni oli käyttää tämäkin con ropeltamalla. En ollut saanut aikaan coniskenua tälle vuodelle, mutta muiden peleissä saatoin sitten pelata senkin edestä. Avajaisten ja ekan kaveritapaamisaallon jälkeen hyppäsin pelaamaan kisaskenaariota Together We Shall Triumph!
Peli oli Astro Cityn hengessä vedetty supersankaritarina. Alagenrenä Silver Age on hiton vaikea, se kun vaatii tietynlaista paatosta ja on todella herkkä kaikenlaiselle ironisuudelle tai muille etäännyttäville toiminnoille. Pelaajat yrittivät arvostettavasti, mutta aina välillä hienoinen itsetietoisuus puski joidenkin esiintymisestä läpi. Oma hahmoni oli haastava mutta hieno, ja kuvittelen suoriutuneeni hänestä kunnialla. Kokonaisuutena TWST oli aika mojova ja pelinjohtaja Satu Nikanderin ote hyvä. Olisin jaksanut pelata tätä pidempäänkin.
Lauantain harmi: En mahtunut pelaamaan monsua Reverse Dungeoniin
Autoilu kotiin olisi voinut taata järkevän mittaisen yöunen, mutta jostain syystä Katajanokalla käytettiin vielä pitkä tovi iltaa höpöttämällä. Lauantaiaamu oli vähän väsynyt. Sittenkin palasin Tainan ja Tonjan kanssa conipaikalle jo varhain: yksi meistä oli vetämässä vampyyrinhammastyöpajaa, kaksi muuta aikoi roolipelata.
Savuharson tuolla puolen oli 1970-luvun Los Angelesiin sijoittuva murhamysteeri yliluonnollisilla viittauksilla. Peli oli kunnianhimoisempi kuin alussa tajusinkaan, ja rönsyilevä tarina ei oikein mahtunut conipelin suorittamista painottavaan aikaslottiin. Tämä oli sinänsä sääli, koska vasta pelin loputtua tajusin miten tarinaan olisi kannattanut suhtautua. Viime vuonna Eero Laine oli pelauttanut New Yorkiin sijoittuvan mafiatarinan, ja ajankuva sekä detaljit hänellä oli edelleen erinomaisesti hallussa. Pelikokemus ei varsinaisesti ollut erityisen hyvä, mutta ehkä vielä tärkeämpänä se oli kiinnostava ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämän kaverin pelejä voisin kokea conissa vastakin.
Pelin jälkeen istuin tovereiden kanssa tovin pihanurmikolla kummastelemassa ihmisten asuja sekä kesyä ja uteliasta hilleriä, joka jollain coninkävijällä oli mukana. Kun raitis ulkoilma alkoi ahdistaa, palasin sisään. Aikeeni oli asettua puolustamaan kotiluolastoa iljettäviä seikkailijoita vastaan Reverse Dungeonissa, mutta sen asemasta päädyinkin tunkeutujien puolelle. Kunniavieras Frank Mentzer, yksi TSR:n vanhoista jääristä ja D&D Basic Setin tekijä oli vetämässä Tower of Gygax -seikkailijalihamyllytystä, ja livahdin mukaan siihen. Yhtäkkiä koin palaavani ajassa vuoteen 1982 ja ensimmäiseen kohtaamiseeni AD&D:n kanssa, tosin tämä oli vielä liki kymmenen vuotta sitäkin vanhempi peli.
Frank pelautti armotonta seikkailijalahtausta jossa hahmoja vaihtui koko ajan, ja hihkuin riemusta aina kun tunnistin jonkun vanhan koulukunnan metkun. Vihreä lima, putoavat katot, tulipallokorut ja muut hengenvaarat verottivat itsesuojeluvaistottomien seikkailijoiden rivejä, ja omakin hahmoni lopulta kohtasi loppunsa animoidun pöydän, öh, jaloissa. Viimeiset sanani taisivat olla "One pile of firewood coming right up!" Mutta nyt minulla on "one degree of separation from a game run by Gary Gygax" tai jotain.
Salamurhapeli päättyi tällä vuodella osaltani lyhyeen, gaalasta näin vain lyhyen pätkän ja illalla ajauduin vielä kahden hengen lepakkobongauslarppiin Laajalahden rannassa. Lepakkotutkasta tulee hassuja ääniä.
Sunnuntain älyttömyys: One hand clapping
Sunnuntaiaamuna olisi ollut toinen tilaisuus pelata käänteisluolastossa, mutta se olisi vaatinut conipaikalle olemista jo ysiltä. Itse olisin tähän tietty aamuvirkkuna energiapakkauksena pystynyt, mutta kuskin velvollisuuksien vuoksi ajattelin ajatella muitakin ja jätin pelin väliin.
Pelaamisen sijasta kokeilin löytää conin puheohjelmasta jotain hyvää, mutta se vaan ei oikein toiminut. Aurinkokunnan atlas sisälsi vähänlaisesti uutta, Definition of a Hero toi mieleen ekan vuoden filosofian kurssit ja Maailman pelastaminen oli tyyliltään niin kertakaikkisen raivostuttava vitsien selittelyineen, hidasteluineen ja yleisön pätemisineen etten kertakaikkiaan kyennyt seuraamaan sitä. Vasta skenukilpailun arvostelupaneeli onnistui pitämään mielenkiintoa yllä. Itseensä luottavia ammattilaisia puhumassa ammattialastaan jaksaa kyllä seurata. Sittenkin jätin puheohjemasta hapanta palautetta. Olisi kiva jos esitelmöitsijät vaikkapa tuntisivat aiheensa ja luottaisivat siihen että tuntisivat aiheensa, niin ettei heidän tarvitsisi hakea validaatiota yleisöltään koko ajan.
Loppuseremoniassa Frank Mentzer lunasti lopullisesti paikkansa parhaana kunniavieraana sitten Ray Greerin tai Steve-sedän toisen tulemisen luovuttamalla conille Chainmailin ja setin alkuperäistä D&D:ä vuodelta 1974. Coni päättyi, valitettavasti, mutta onneksi kotona vielä syötiin pizzaa ja istuttiin myöhään puhumassa peleistä sekä demonstoimassa hämmästyttäviä erikoiskykyjä. Lopulta hysteria kaatoi meidät kaikki.