Colors on (jälleen) roolipelillinen kokeilu, jota en oikeastaan kovin mielellään edes liveroolipeliksi kutsuisi. Se on minulle ensisijaisesti maailma, jonka olen rakentanut itse mutta jota kansoittamaan tahdon muita ihmisiä: he antavat kasvot, käytöksen ja sielun olennoille, jotka olen useimmiten luonut hyvin tarkasti etukäteen. Pelinjohtajana tahdon ensisijaisesti katsella tätä vierasta todellisuutta monesta näkökulmasta, nähdä miten ja mihin suuntaan olennot jotka olen sinne asettanut alkavat elää ja kasvaa ja kehittyä siitä lähtötilanteesta, jonka olen heille antanut, eikä mikään tarjoa minulle parempaa tilaisuutta tähän kuin järjestää siihen sijoittuvia pelejä.

Supersankaripelini on paisunut valtavasti vaatimattomasta alustaan, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se ole yksi rakkaimmista kampanjoistani koskaan. Samalla siitä on tullut - ainakin minulle - oikea maailma, jota yritän täyttää ja saada elämään omaa elämäänsä, ja aina pelauttaessani sitä toivon, että edes jotkut pelaajat ottavat sen minun lailla omakseen. Toivon, että pelaajat pystyvät nauttimaan hahmoistaan niin paljon, että tahtovat jatkaa niitä tulevaisuudessakin ja voivat todella hahmonsa kautta tuntea kuuluvansa merkilliseen maailmaan johon pelit sijoittuvat. Toivoisin tämän tunteen myös jäävän pelaajille pelin jälkeenkin: varsinaiset järjestetyt pelit ovat hyvin kapea ikkuna näiden hämmästyttävien olentojen elämään, ja silti tahtoisin tarjota pelaajilleni enemmän kuin vain tämän lyhyen hetken: haluaisin antaa heille heidän hahmojensa koko elämän elettäväksi ja koettavaksi omansa rinnalle, mikäli he sen vain tahtovat.

Suurin osa Colorsin hahmoista on hyvin pitkiä ja tarkasti luotuja. Lisäksi ne ovat kaikki minulle aivan suunnattoman rakkaita. Tiedän, etten ole mikään kirjailija, eikä se itse asiassa ole tavoitteenikaan: roolipelit eivät minusta ole kirjallisuutta eikä niitä sellaisina pidä arvostella. Tarkasti luodut hahmot ovat enemmänkin vain pelinjohtajan narsismia. Kerran ideoituani kaikki nämä hienot olennot en koskaan koe sanoneeni niistä riittävästi, vaan kirjoitan niistä lisää ja lisää ja lisää. Tuloksena ovat nämä tolstoimaisen (tai varmaan rehellisemmin stephenkingmäisen) pituuden saavuttaneet olennot, jotka varmasti olisi voinut pelkistää lyhyempään ja ytimekkäämpään kuvaukseen mutta joista en tahtonut leikata riviäkään pois.

Koska kuitenkin olen pelinjohtaja, koittaa jossain vaiheessa hahmonluonnissa piste, jolloin on pakko sanoa "nyt riittää", ja antaa luomukseni pelaajan käsiin. Se on aina pelottava kokemus. Minulla on selkeä kuva siitä, millainen hahmon tulisi olla, mutta silti tahdon antaa sen jollekulle pelattavaksi, jotta se lakkaisi olemasta vain minun rakas hahmoni ja voisi olla yhtä kallisarvoinen jollekulle muulle. Enkä tahdo antaa sitä pelattavaksi ainoastaan yhdessä pelissä, vaan koko jatkumossa; tahdon antaa pelaajalle alter egon maailmassani, ja samalla tahdon kahlita hänet rakkaaseen luomukseeni niin että hän tulee aina tarjoamaan sille kehon ja sielun. Mutta entä jos pelaaja ei ymmärrä hahmoa tai pidä siitä? Entä jos hänen näkemyksensä siitä eroaa radikaalisti omastani? Toisaalta, jos en anna hahmoa kenellekään pelattavaksi, en koskaan voi nähdä kuinka se kasvaa suuremmaksi kuin olen sen luonut, en koskaan ylläty mistään mitä se tekee, enkä siten anna sen kasvaa täyteen potentiaaliinsa. Ja loppujen lopuksi rakastan näitä luomiani fiktiivisiä olentoja niin paljon, etten voi vain pitää niitä oman hirmuvaltani alla.

Huolimatta pitkistä hahmoistaan ja kokeilevuudestaan Colors ei ole mitään "puhuttelevaa puolalaista taideroolipelausta", ainakaan sellaisena kuin minä kyseisen lajityypin käsitän. En ole yrittänyt kirjoittaa maailmalle tai yksittäisille peleille mitään syvällistä sanomaa, enkä saada pelaajia pohtimaan mitään elämän perimmäisiä kysymyksiä sen avulla. Minulla on jostain syystä melkoisen epäilevä suhtautuminen sellaisia pelejä kohtaan, joilla pelinjohto yrittää herättää pelaajia ajattelemaan joitakin tiettyjä kysymyksiä, koskivat ne sitten väkivaltaa, yksilönvapautta, tasa-arvoa tai mitä tahansa mitä pelinjohtaja vain keksii. Monesti minusta tuntuu itse pelaajana siltä, että tällainen peli yrittää saarnata minulle, enkä pidä siitä: jos joku tahtoo minun ajattelevan jotain asiaa, hän voi puolestani sanoa sen minulle suoraan. Mielelläni suon itse saman oikeuden muille ihmisille.

Tämän vuoksi Colors ei pyri olemaan minkäänlainen kannanotto yhtään mihinkään. Se pyrkii olemaan jossain määrin kiinnostava tarina, mutta vielä sitäkin enemmän se pyrkii olemaan ikkuna toiseen maailmaan, jossa joillakin ihmisillä on hyvin outoja kykyjä ja jotka sen vuoksi elävät varsin erikoista elämää. Olennaisinta tässä toisessa maailmassa ovat luonnollisesti sen asukit: jokainen Colors-peli pyrkii olemaan tarina joka ainoasta pelissä olevasta hahmosta, tai ainakin tarina jokaisesta pelissä olevasta supersankarista. En tahdo alistaa mitään näistä hahmoista pelkäksi välineeksi jollekin hänen itsensä ulkopuoliselle sanomalle tai tarinalle, ja niinpä nämä elementit esiintyvät peleissä korkeintaan satunnaisesti ja pelinjohdon tahtomatta. Jokin vieras roolipelikoulukunta opettaa, että jokaisen hahmon pitäisi olla oman tarinansa päähenkilö, ja uskokaa minua, Colorsin olentoja kirjoittaessani minusta tuntuu juuri tuolta.

Minua on haukuttu siitä, että pelautan supersankarifiktiota, joka ei lajityyppinä koskaan voi olla muuta kuin yksinkertaista teini-ikäistä voimafantasiaa. En allekirjoita tuota näkemystä, mutta olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että Colors on ainakin minun fantasiani, eikä varmaan sellaisena erityisen monimutkainen. Se on leikkikenttä, jonne saan sijoittaa kaikki ne tarinat joita en koskaan missään muussa ympäristössä tulisi kertoneeksi. Se on elävin muistutus siitä, että roolipelien ansiosta saan olla taiteilija, jonka luomus herää eloon, eikä maailmassa ole mitään siihen verrattavaa hurmiota. Eikä se olisi mahdollista ilman teitä, rakkaat pelaajani. Kiitos, että tulette vierailemaan maailmaani. Toivon, että siitä tulee teidänkin maailmanne.