Tämä teksti ei sisällä asiallista elokuvallista kritiikkiä. En kuvittele tietäväni, millainen on hyvä elokuva, enkä suinkaan usko, että ainoa tapa tehdä sellainen on pitäytyä tiiviisti lähdemateriaalissa. Tämä on ainoastaan yhden fanipojan säälittävää vaikerrusta asioista, jotka jälkimmäinen Hämähäkkimies-elokuva hänen mielestään teki väärin. Se on kirjoitettu elokuvan katsomista seuranneessa emotionaalisessa tilassa, eikä edes yritä olla hillitty tai objektiivinen.
Aijoo, sisältää myös spoilereita Hämähäkkimies 2:sta, ja ehkä parista muustakin supersankarielokuvista.
Melkein joka ainoa supersankarielokuva jonka olen koskaan nähnyt löytää jossakin vaiheessa ah-niin-kiinnostavan salaisten henkilöllisyyksien ongelman. Sankari elää kaksoiselämää, eikä voi kertoa rakkailleen oikeaa identiteettiään - vihollisista nyt puhumattakaan - koska tämä tekisi elämän huomattavan vaaralliseksi sankarille ja tämän läheisille ihmisille. Kuulostaa riittävän suoraviivaiselta.
Miksi Galactuksen nimessä sitten melkein joka ainoan supersankarielokuvan on paljastettava sankarin salainen henkilöllisyys joko sankarin ystäville tai vihollisille, tai molemmille?
Puuttumatta edes siihen argumenttiin, että se on sankarilta aivan saatanan typerästi tehty, se on myös elokuvien katsojia kohtaan tympeää. Katsojan on aika pirun vaikeaa suhtautua tähän salaiseen henkilöllisyyteen mitenkään salaisuutena, tai sen paljastumiseen erityisen dramaattisena asiana, koska se tapahtuu joka helvetin leffassa. Mikä ihmeen idiotismi saa elokuvan tekijät kuvittelemaan, että jos sankarilla on salainen henkilöllisyys, sitä on käytettävä siten, että se tuodaan kaikkien muiden tietoon ja sitten näiden tyrmistyneitä reaktioita voidaan näyttää?
Tällä raivostuttavalla käytännöllä lienee jotain tekemistä sen seikan kanssa, että jos elokuvan sankarilla on naamio, hänen on riisuttava se lopussa. Elokuvayleisöhän on maksanut siitä, että he näkevät tähden, ja eihän se nyt sovi että tähdellä olisi jokin riepu kasvojensa peittona. Jostain syystä myäs tuntuu olevan olemassa harhaluulo, että ainoastaan paljailla kasvoilla voidaan ilmaista asioita, ja että naamioitu sankari on tylsä ja ilmeetön.
Hämähäkkimies 2 oli mainio esimerkki molemmista virheistä. Purin rystysiäni aina kun seittisinko päätti käydä hommiin ilman naamiotaan, kaksin verroin kovempaa kun hän teki sen sellaisten henkilöiden läsnäollessa jotka tunnistivat hänet Peter Parkeriksi. Oliko tämä hahmon jännitteen tuhoaminen todellakin paras tapa käsitellä elokuvan dramaattinen loppukohtaus? Eikö elokuvan viesti muuten mene perille?
Uskon, että supersankarin salainen henkilöllisyys varmasti paljastuu ajan kanssa jollekulle. Mutta olisiko liikaa vaadittu, että esimerkiksi yhden elokuvan ajan näin ei lainkaan kävisi? Jos elokuvia selvästi kuitenkin tehdään useita, ehkä tämän salaisen henkilöllisyyden salaisuus korostuisi ja sen palajstamisen dramaattisuus tuntuisi enemmän jos se olisi poikkeus eikä sääntö?
Marinan lopuksi haluan ottaa hatun pois päästä ja kumartaa Superman: The Movien suuntaan, se kun on lähes ainoa lajityyppinsä edustaja joka ei kärsi tästä viasta.