"Perjantai 6.6.2008"
Loppukevät oli melkoista mediamyllytystä ja täynnä bändisälää sen myötä, kun esittelimme uuden kitaristimme. Aiden otettiin hyvin vastaan ja hän tuntui itsekin pärjäävän kivasti uudessa asemassaan. Minulle asetelma oli osittain häiritsevä, osittain nautittava, olihan hän ensimmäinen ghoulini koskaan.
Bändikuvioiden syötyä niin paljon aikaa ja huomiota en oikein ehtinyt seurata, mitä Turussa oli meneillään. Vasta Emmiltä saamani hysteerisesti avaruusmömmöistä ja ties mistä selittävä sähköposti sai minut miettimään kyseistä kaupunkia. Perjantaina 6.6. löysinkin itseni illan viimeisestä junasta kohti Turkua. Tarkoitus oli saapua auringonlaskun aikoihin Emmille. Sen sijaan jokin selittämätön aavistus sai minut jäämään pois jo Kupittaan aseman kohdalla. Soitin Emmille, ja selvisi, että hän ja koko lailla kaikki muutkin turkulaiset tuttuni olivat samantapaisen oudon tunteen vetäminä kokoontuneet Kupittaanpuistoon. Liityin seuraan.
Yllättäen puistoon kokoontuneiden ihmisten joukosta löytyi Klaus Lyden, joka tuli saman tien puhuttelemaan minua. En ollut nähnyt häntä aikoihin. Ensimmäinen keskustelumme tosin oli hyvin kummallinen: hän selvästi oletti minun tietävän jotain, mistä minulla ei ollut hajuakaan.
Asiat alkoivat selvetä vasta, kun seikkailupuiston häiritsevien kiipeilypatsaiden takaa asteli esiin jotenkin etäiseesti Marikaa muistuttava, valkohiuksinen, varsin upeaan siniseen asukokonaisuuteen pukeutunut... jokin. Ei ainakaan ihminen, hampaista ja täysmustista silmistä päätellen. Ihmiset kyselivät sekavia, tyyppi vastaili kierrellen, ja hiljalleen aloin saada selkoa, mistä oli kysymys. Saamani selko tosin oli niin kammottava, etten olisi halunnut uskoa sitä.
Selvisi, että tämä Turku, tämä elämä, jota olimme eläneet viime helmikuusta lähtien, eivät olleet ne, joihin olimme syntyneet, eivät oma alkuperäinen todellisuutemme. Sen sijaan kyseessä oli jonkinlainen toinen todellisuus, tai oikeastaan unitodellisuus. Mitään tästä ei ollut todella tapahtunut, todelliset fyysiset ruumiimme nukkuivat todellisessa Turussa, jossa oli edelleen karkauspäivä, 29.2.2008, ja nukahtamisestamme oli kulunut vain joitakin tunteja. Kaikkein pahinta oli, että täällä osa muistoistamme oli vääriä, ei pelkästään tältä muutaman kuukauden ajalta, vaan mahdollisesti myös aiemmatkin muistomme saattoivat olla vääristyneitä.
Sininen valtiatar, joka ilmeisesti oli koko täälläolomme takana, tarjosi meille valinnan. Saisimme jäädä tänne, jolloin hän toteuttaisi unelmamme, tekisi elämästämme juuri sellaista kuin haluaisimme, tai sitten voisimme palata ankeaan todellisuuteen. Hän halusi vielä keskustella tästä erikseen jokaisen kanssa.
Sillä aikaa, kun kaappaajamme jututti ihmisiä yksitellen, keskustelin lisää Klausin kanssa. Turun hallinto, siis aivan todellinenja oikea sellainen, oli lähettänyt hänet tänne hakemaan meidät pois ja selvittämään, mitä oikein oli tapahtunut. Hänellä oli käsityksestä selkeämpi tilanne kuin minulla. Tämä olio, mikä ikinä se sitten olikaan, oli luonut tämän maailman, mutta halusi sen asukkaiksi unikuvien lisäksi myös ihmisiä, joilla on vapaa tahto. Siksi hän halusi osan meistä jäävän, vapaasta tahdostaan, koska muuten ei koko jutussa olisi pointtia. Klaus uskoi, että olio olisi valmis neuvottelemaan: jos tarpeeksi moni jäisi, loput pääsisivät pois, kun tällä olisi jo tarpeeksi leikkikavereita.
Minun päätökseni oli alusta pitäen selvä. Mietin, mitä haluaisin, jos voisin saada mitä tahansa, ja en keksinyt mitään. Rahaa, mainetta ja kunniaa minulla oli jo, samaten kuin periaatteessa ikuinen elämäkin (jos nyt vampyyrinä olemassaoloa sellaiseksi voi kutsua). Kun itse keskustelin olion kanssa tämä ehdotti, että voisi antaa minulle takaisin kykyni kulkea päivänvalossa, mutta mitä sitten? Enhän edes tiennyt, olinko oikeasti todellisuudessa vampyyri, vai oliko tämä pelkkää unikuvitelmaa kokonaan, koska Klauskaan ei sitä osannut minulle kertoa. Tuntui aika uskottavalta, että se olisi vain unta. Mutta kumpi tahansa, vampyyri tai ihminen, en oikeastaan osannut keksiä, miten tyhjän tuntuisesta elämästäni saisi sen ihmeellisempää.
Oli olemassa vain yksi ainoa asia, mikä merkitsi minulle enemmän kuin mikään, mikä määritteli minun olemassaoloni. Vapaus. Vapaus tehdä omat päätökset ja omat virheensä. Minua ei kukaan komentelisi, minulle ei kukaan tekisi mitään vastoin tahtoani. Mokoma valtiatar-ääliö oli jo niin tehnyt, ja minulla ei kertakaikkiaan ollut mitään neuvoteltavaa sellaisen olennon kanssa. Minä tahdoin ulos unesta, minä tahdoin vapauteni.
Valtiatar jätti meille päivän aikaa pohdiskella päätöstämme. Klausillakin oli aikaraja, samoin vuorokauden mittainen: seuraavana yönä puoliltaöin valtiattaren valta tähän unimaailmaan olisi täydellinen, joten siihen mennessä meidän olisi päästävä täältä pois, muuten jäisimme jumiin.
Kokonainen päivä aikaa miettiä. Minulla meinasi mennä hermot ihmisten vatvomiseen ja pähkäämiseen jo patsailla seisoskellessamme, kun oma päätökseni oli ihan selvä, joten tulisin niin hajoamaan tähän vuorokauteen. Minusta oli käsittämätöntä, että monet tuntuivat tosissaan harkitsevan jäämistä. Listaukset siitä, mitä siellä pitäisi olla, olivat loputtomia: "Ja sit me halutaan, että meidän maailman hyttyset ei syö meitä, ja siellä ei ole parkkimaksuja, ja Heath Ledger elää." Tosin minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että osa jäisi, koska Klausin mielestä se olisi hyvä neuvottelujen kannalta. Siksi en pitänyt kovin kovaa ääntä siitä, että halusin suunnattomasti pois, ja kannustin muita harkitsemaan asioita tarkoin.
Onnekseni Emmi oli hyvin väsynyt, ja vaikka ensin siirryimme isolla porukalla hänen luokseen, suurin osa häipyi sieltä varsin pian muualle. Sovimme kaikki yhdessä, että tapaisimme huomenna kello 14 ja neuvottelisimme asioista - lähinnä tämän uljaan uuden haavemaailman sisällöstä, mutta minä ajattelin olla joka tapauksessa paikalla mielenkiinnosta. Yllättävä kyllä, Sirius jäi myös Emmille sen sijaan, että olisi lähtenyt bilettämään. Koska herätys olisi aivan kammottavan epäluonnollisen aikaisin, asetuin minäkin ajoissa levolle.
"Lauantai 7.6."
Heräsin puolilta päivin. Ulkoa keittiöön verhojen läpi suodattuva auringonvalo oli niin kirkasta, että jos olisin jäänyt siihen hetkeä kauemmaksi, olisin varmasti saanut kauheita palovammoja. Kiljuttuani Emmin paikalle sulkemaan olohuoneen avoimina ammottaneen verhon asetuin sohvalle levollisessa hämärässä. Kauhea olo. Minun ei kuulunut olla hereillä tällaiseen aikaan, se oli aivan selvää. Ei kuitenkaan oikein ollut vaihtoehtoja.
Emmi kävi kaupassa ja hankkimassa ruokaa, minä pysyttelin viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti paikoillani. Lopulta oli pakko lähteä liikkeelle. Verhouduin päästä varpaisiin peittävään kankaaseen ja lähdin ulos uhmaamaan päivänpaistetta. Paksujen aurinkolasienkin läpi se aiheutti nopeasti inhottavan päänsäryn, ja minulla oli koko ajan älyttömän kuuma - tunne, jota epäkuolleena ei normaalisti koskaan koe.
Matkalla kävi ilmi, että tapaamispaikka oli muuttunut. Ruusujen Kristiinankadulla olevan toimiston asemesta menisimmekin Puolikuun toimistolle. Sinne oli vielä pidempi matka. Argh. Taru ja Emmi halusivat välttämättä jäätelöä, vaikka jokirannan kioskilla oli kilometrin jono. Jätin heidät jonottamaan ja marssin suorinta tietä Puolikuun toimistolle. En tasan viettäisi tässä tappavassa auringonpaisteessa yhtään pidempään kuin oli pakko.
Puolikuun toimistolla Emma pimensi pyynnöstäni paikkoja, niin että saatoin viimein riisua ihme-itsemurhapommittaja-suojahuivitukseni pois. Hänen tarjoamansa kylmän limunkin otin erittäin mielelläni vastaan.
Hetkisen odottelun jälkeen kaikki puuttuvat ihmiset saapuivat paikalle, Klaus muiden muassa. Jutustelin taas hänen kanssaan kiinnostuneesti, muun muassa tämän maailman luonteesta ja siitä ihme avaruusmömmöstä, joka tänne oli ilmaantunut pari viikkoa sitten. Muut olivat kertoneet minulle, että se oli kammottava alienpöpö, joka olisi nyt minussakin, jonka leviämistä ei voisi estää, ja joka muuttaisi kaiken puuromaiseksi mömmöksi joidenkin viikkojen ajassa. Päinvastoin kuin jotkut täkäläiset kaverini uskoivat, Klaus oli sitä mieltä, ettei mömmö mitenkään voisi päästä tosimaailmaan. Niinhän sen täytyikin olla, muussa ei olisi mitään järkeä. Klaus huomautti, että ilmeisesti joku tässä unessa olevista oli scifi-intoilija, koska jostakin ilmaantui toistuvasti scifi-elementtejä - tämän mömmön lisäksi oli myös Anetten tietokone.
"Tietokone" Remus vaikutti enemmän robotilta kuin tietokoneelta, koska se näytti ihan joltakin hassusti pukeutuneelta mieshenkilöltä, mutta ilmeisesti kyseessä oli hologrammi, eikä mikään kiinteä juttu ollenkaan. Remus oli vain yhtäkkiä ilmaantunut Aneten luo. Nyt he olivat saaneet asennettua Anetelle "virtuaalisen työpöydän", niin että hän näki kuvakkeita ja kykeni kunnolla käyttämään tätä scifististä konettaan. Kuulemma se sisälsi muun muassa kaikki koskaan tehdyt elokuvat. Jossakin vaiheessa joku keksi käyttää konetta tilanteemme selvittelyyn. Sen uumenista löytyi muun muassa tieto siitä, että vuonna 2008 joukko salaperäiseen Nochtardes-nimiseen salaseuraan kuuluvaa porukkaa oli kadonnut. Ihme kyllä, Emma ja Jorvi muistelivat olleensa joskus sen jäseniä, mutteivät tienneet sen enempää.
Remus laitettiin etsimään tietoja salaseuraan liittyen, ja yllättäen hetkeä myöhemmin tämä ilmoitti, että Emma, Jorvi sekä toinen Ruusuista olivat hänen tiedostojensa mukaan töissä Supossa. Nauroimme tälle hyvän aikaa Klausin kanssa, eikä kukaan muukaan ottanut sitä kovin vakavasti, "supolaiset" kaikkein vähiten, koska kukaan heistä ei muistanut olevansa kyseisen porukan palkkalistoilla.
Koneesta innostuneena muut laittoivat sen selvittämään muidenkin ihmisten tietoja. Selvisi muun muassa, että Steven ja Minna olivat paenneet Kanadaan ja menneet naimisiin helmikuussa 2008 (missä todellisuudessa?). Tarun rikosrekisteriä luettelemaan ryhtyessään kone yhtäkkiä simahti, ja taas oli hauskaa. Kaikki tämä sinänsä oli minusta ihan turhaa, koska konehan oli täältä peräisin. Sen tiedot olisivat todennäköisesti silkkaa unisatua.
Viimein kaikki keskittyivät keskustelemaan asiasta. Joku keksi kysellä Remukselta tilanteestamme, ja sen sekä monen muun tietojen perusteella koko kuvio selkiytyi meille hiljalleen. Koko tilanteen taustalla oli Marika, joka oli pari päivää ennen karkauspäivää löytänyt Espanjasta jonkun mystisen ruukun, jonka oli kömpelönä särkenyt. Sieltä oli vapautunut unidemoni - sininen valtiattaremme - jonka toimintamalli oli vangita joukko ihmisiä valtaamansa ihmisen uneen, jossa voisi pitää näitä ikuisesti, kun heidän fyysiset ruumiinsa tosimaailmassa kuolisivat.
Kas kummaa, heti kun mainittiin sana "demoni", yhtäkkiä kaikki olivatkin jäämistä vastaan. Eipä siinä mitään, koska yksi keino päästä tästä unesta pois olisi, että kaikki vakaasti kieltäytyisivät jäämästä, näyttäisimme demonille keskisormea ja häipyisimme. Jos ei muuten, Klaus löisi sitä Belial-kortilla, ja sitten häipyisimme suuren tuhon saattelemina. Hah.
Jos kaikesta huolimatta useampi haluaisi jäädä, voisimme edelleen pitäytyä neuvotteluvaihtoehdossa, että osa jää, loput lähtevät, mikä olisi tavallaan helpompi keino. Ruusut näyttivät olevan joka tapauksessa jäämässä, Jorvi harkitsi myös vakavasti, aika lailla kaikki muut tuntuivat nyt suhtautuvan sinisen unidemonin ehdotukseen negatiivisesti. Ongelmaksi nousi Siru: hän oli tehnyt jonkinlaisen sopimuksen demonin kanssa jo eilen, mutta nyt ei haluaisikaan jäädä. Klaus vakuutti, että tästä vielä jotenkin puhuttaisiin tiemme ulos, ja jäi neuvottelemaan Sirun kanssa, kun me muut suuntasimme Emmille tappamaan aikaa. Koska meidän oli määrä tavata demonimme Kupittaan puistossa kymmeneltä, sovimme etukäteistapaamisen Hirvipatsaalla kello 21.
Emmillä ohjelmassa oli elokuvankatselua. Knight's Talesta irtosi kokoontuneella levottomalla porukalla melkoisesti kehnoa kaksimielistä huumoria. Kyllä oli lystiä, aika kului hyvin.
Oman omituisen ohjelmanumeronsa järjestivät Minna ja Ilmari, jotka tahtoivat vielä ennen todellisuudenvaihtoa saada Stevenin sielun kasaan tässä todellisuudessa. Sekopäinen hunterhan siis oli mennyt tekemään itselleen täällä niin paljon tuhoa, että todennäköisesti olisi lähinnä vihannes tosimaailmassa. Sielunkasausrituaalia varten tarvittiin iso köntti ametistia, jonka Klaus järjesti yhdellä puhelinsoitolla. Ilmari sulkeutui huoneeseen, mölisi aikansa outoja ilmeisesti vaaleanpunainen karvapäähine päässään ja ilman paitaa, ja tiding - viimein ilmaantui mukanaan Sin Cityn Gailia esittävä nukke, jonka kautta Stevenin kanssa voisi nyt kommunikoida. Kaikki pisteet Ilmarille, aivan mahtava temppu. Saisi kyllä niin turpaansa uhriltaan jos tästä selvittäisiin...
Vähän ennen yhdeksää suuntasimme kohti puistoa. Onneksi sain Minnalta kyydin, ja onneksi ulkona alkoi jo olla edes vähän hämärämpää. Istuskelimme patsaalla odottamassa. Virallista jutustelua tuli aika vähän, koska suunnitelma oli selkeä: kaikki sanoisivat ei, paitsi Ruusut. Sirun sopimukseen oli sisältynyt, että hän jäisi ja saisi vallan suojella muita, jotka jäivät, Ruusut poislukien, joten jos kukaan ei jäisi, Sirun sopimus olisi yhtä tyhjän kanssa, ja hänkin voisi häipyä. Tunnelma oli levottoman hermostunut, teinit hyppäsivät narua ja ruutua. En lähtenyt mukaan vaikka kuinka pyydettiin. No way.
Kellon lähestyessä kymmentä lähdimme valumaan kohti kohtaamispaikkaa. Matkalla sinne Ruusut yhtäkkiä pyysivät kahta ihmistä asettumaan vastakkain kädet portiksi ojennettuna. Öö, haloo, ei? Ärsyttävää kyllä, joukostamme löytyi niin ajattelemattomia ihmisiä, että he oikeasti tekivät pyydetyn, ja Ruusut kipaisivat portin läpi ja katosivat kuin tuhka tuuleen. Kiitos tämän ja parin muun vihjeen, kuten sen, että Ruusut olivat antaneet Anetelle avainkaulakorun, viimein saimme laskettua yhteen yksi plus yksi ja tajusimme, että ääliöveljekset olivat keijuja. Se selitti ihan kaiken, näiden päättömän käytöksen ja täyden älyvapauden... Ja nyt olimme päästäneet heidät menemään, ehkä pakenemaan tosimaailmaan tai Arcadiaan.
Aikataululleen uskollisena unidemoni saapui taas jututtamaan meitä. Vaikka yritin sanoa sille, että ei meidän tarvitse keskustella, kaikki ovat jo päätöksensä tehneet, silti se halusi jutella jokaisen kanssa yksitellen. Siinä kesti kauan, ja jännitystä ja hampaidenkiristelyä riitti. Oma keskusteluni oli yhtä lyhyt ja turha kuin eilen: totesin, että ei kiinnosta, demoni sanoi, että ei sitten.
Loppujen lopuksi kaikki sanoivat "ei", nekin, jotka olivat olleet epävarmoja. Klaus ja Siru neuvottelivat vielä aikansa demonin kanssa, ja lopulta lopputuloksena sopivat, että jos Siru pääsee sopimuksestaan, muut halukkaat voivat jäädä ja Siru on vapaa lähtemään. Siispä vielä asiaa harkinneille kerrottiin, että heillä olisi edelleen mahdollisuus jäädä, jos nyt ihan välttämättä haluaisivat. Demoni lupasi, että on puistossa odottamassa puoliltaöin.
Niiden, jotka eivät aikoneet jäädä, kannatti Klausin mukaan varmuuden vuoksi mennä nukkumaan ennen puolta yötä. Siispä siirryimme takaisin Emmille, missä Emmi keitteli jotakin unettavaa yrttijuomaa halukkaille, eli lähinnä Sirulle, Siriukselle ja Anetelle. Klaus ja kuskina toiminut Vlad suuntasivat pian takaisin kohti Kupittaata ollakseen ajoissa siellä. Klaus siis oli menossa pitämään huolta siitä, että sovitusta pidettäisiin kiinni ja halukkaat todella pääsisivät pois. Lupasin Klausille, että jos täältä päästäisin, tarjoaisin oluen, tai itse asiassa, vedettäisiin perseet yhdessä, vähän nyt siitä riippuen, mikä olomuotoni olisi.
Yllättäen Emmikin päätti lähteä kävelylle - ei pahus, hän kai sitten olikin päättänyt jäädä? Myös Ilmari ja Minna poistuivat paikalta, ilmeisesti tarkoituksenaan kolkata joku satunnainen vastaantulija ja asettaa Steven tämän ruumiiseen.
Minua ei kiinnostanut enää, mitä muut puuhasivat, halusin vain, että tämä säätö loppuisi ja pääsisin takaisin oikeaan todellisuuteen. Vaikka huolestutti ja jännitti älyttömästi ja vitutti olla muiden armoilla tämän asian suhteen, en keksinyt, mitä enää voisin tehdä. Siispä, kun unijuomaa juoneet simahtivat läjään Emmin sänkyyn, kiipesin itse parvelle ja suljin silmäni, toivoen kovemmin kuin mitään koskaan aiemmin, että aamulla heräisin oikeassa Turussa.
"Sunnuntai 8.6."/Perjantai 29.2.2008
Heräsin Puolikuun toimistolta, täysissä pukeissa, seuranani paitsi Siru, Sirius ja Anette, myös Minna, Emma, Aune ja Klaus. Vittusaatana, se ei sitten ollutkaan toiminut?
Jostakin näkymättömistä kuului unidemonin ääni: "Sopimusta on muutettu. Herra Lyden, valitkaa yksi, joka lähtee pois kanssanne." Yksi. Kaikki muut jäisivät tänne ikuisiksi ajoiksi. Jokin oli mennyt pieleen - ilmeisesti niin moni oli halunnut jäädä, että demoni oli saanut täydellisen, vastustamattoman vallan tässä unimaailmassa, ja pystyi pakottamaan kaikki haluttomatkin jäämään. Paitsi yhden, jonka päästäisi Klausin mukana pois. Kaikki muut pudistelivat päätään ja katsoivat minua. Itsestäänselvää, totta kai se ottaa tuon, he ajattelivat. Itse olin vain varovaisen toiveikas, ja toisaalta pelkäsin, mitä tapahtuisi, miten voisin elää sen kanssa, jos hän tosiaan valkkaisi minut.
"Eira," Klaus sanoi.
Nousin ylös paikaltani ja astuin Klausin vierelle. Hetkeä myöhemmin Puolikuun toimiston unikuva hälveni silmistäni, ja heräsin muualta. Turusta, oikeasta Turusta, sieltä, mihin Ahlgårdin apulaiset olivat nukkuvan kehoni raahanneet. Heti havahduttuani tunsin, että päinvastoin kuin olin arvellut, olin edelleen vampyyri. Edelleen, myös oikeassa Turussa. Olin todella tehnyt sen valinnan, en vain unessa, ja nyt sen kanssa pitäisi elää. Pitäisi myös elää sen kanssa, että uneen kaapatuista vain minä ja minä yksin olin ainoa, joka pääsi ulos, kiitos meitä pelastamaan tulleen Klausin (jolle tarjoaisin kiitokseksi kaiken viinan, mitä hän suinkaan haluaisi, useamman illan ajan). Minä en mitenkään olisi ansainnut tätä. Minä olin vittumainen inhottava itsekäs paskiainen, ja vielä talttahammaskin. Miksi minä?
Heti, kun olin toipunut ja koonnut itseäni tarpeeksi, että pääsin liikkeelle ja kohti normaalimpaa elämää, soitin Tomille, Cyhiraethin ex-kitaristille. Ainoalle ihmiselle, joka oli todella välittänyt minusta, rakastanut minua niin paljon, että olisi halunnut jakaa elämänsä kanssani. Erosin hänestä täysin, kun Niall syleili minut ja Tomi jäi Cyhiraethin ainoaksi jäseneksi, joka ei ollut kaltainen tai ghouli.
Halusin puhua jollekin, kertoa kaiken kauhean, mitä oli tapahtunut, enkä voinut kuvitella avautuvani moisesta Niallille. Toivottavasti Tomi vielä suostuisi kuuntelemaan. Unidemonin unitodellisuudessa olin todella täydellisesti jättänyt ja unohtanut hänet. Ehkä se oli virhe. Unen jäljiltä olin hyvin selvästi alkanut ajatella, että olin tehnyt monia asioita aivan väärin. Elämältäni puuttui suunta, minun pitäisi tehdä jotakin, korjata juttuja. Voisin aloittaa tästä.
"Mitä? Kuka? Miten? ... ja miksi sininen?"
- Ilmari "Marikalle" nähdessään tämän
ensimmäisen kerran muuttuneena -
Täydellinen muutos. Jäljellä vain Yksi. Olento. Demoni. Jumalatar.
Mutta Jumalatar vasta kun kaikki tulisi toteen. Kun Hänen unestaan tulisi yksi mittaamattoman monista todellisuuksista. Ja siihen tarvittiin ihmisiä. Ihmisiä, jotka jäisivät uneen ja todistaisivat sen. Ihmisiä, jotka antaisivat ja saisivat. Ihmisiä, joille annettaisiin vapaus valita: paratiisi tai helvetti.
Hän jätti kertomatta vain kaksi asiaa: Jos tarpeeksi monta päättäisi jäädä - jos uni tulisi todeksi - olisi hänellä voima pitää kaikki täällä. Ja jos näin kävisi, ne, jotka jo kieltäytyivät paratiisista saisivat helvetin.
Vain viisi. Viisi pientä olentoa ja Hänellä olisi maailma. Oma leikkikenttä, jossa temmeltää...
"Jokainen jäävistä saa esittää toiveen?"
"Mitä saa toivoa?"
"Mitä ikinä haluat."
Ruusu-Keijut. Jorvi. Vlad. Ilmari. Emmi. Riittävästi.
Hieman päänvaivaa aiheutti Klaus Lydén. Hän halusi takaisin. Hänet mahdollisesti haettaisiin takaisin. Joka tapauksessa hän loistaisi kuin majakka ohjaten kaikki vähänkään kiinnostuneet paikalle. Lydén pitäisi siis laskea pois. Kun hän häipyisi, katoaisi tämä maailma todennäköisesti kaikkien muiden maailmojen joukkoon. Löytymättä koskaan. Ja, jotta Lydén saataisiin varmasti ulos unesta, hän sai valita yhden mukaansa. Viimeinen piikki.
Kaikki, jotka valitsivat jäävänsä, valitsivat todella paratiisin - eivätkä koskaan saaneet tietää, että muut eivät päässeetkään kotiin. Saati sitten sitä, että nämä muut joutuivat helvettiä vastaavaan paikkaan. Mutta, jotta ne, jotka alun perin päättivät lähteä, eivät tuntisi jääneensä kokonaan osattomiksi (vaikka joutuivatkin jäämään) päätti jumalatar antaa heillekin jotain: Ikuisen elämän.
--------------------------
Omaksi biisilainauksekseni (niitä kun on jokusia viljelty) kaivoin Brian Mcfaddenin kappaleesta "Demons" ensimmäisen säkeistön:
"Have you ever been lost in a different world
Where everything you once knew
Is gone
And you find yourself powerless
With everything that exists
You're numb
Will I ever break free"