j ä l j e t

Jäljet 1.5: Kyöpelivuoren taa

Jäljet 1.5: Kyöpelinvuoren taa
Eiran debrief

Torstai 20.3.08

Koska viime päivinä ympärilläni oli pyörinyt enemmän kuin tarpeeksi toimittajia, suuntasin Turkuun incognito, "valepuvussa", eli tavanomaiseksi perusteiniksi pukeutuneena. Siellä vietin illan vakioseurassani, Emmin, Siriuksen, Sirun ja Aneten kanssa. Biletimme Fortessa virpomavitsoilla viuhtoen. Onneksi en ollut liikkeellä omana itsenäni. Koska jatkopaikkaa ei löytynyt, päädyin sitten vain Emmille yöpymään.

Aamuyöllä saimme Anettelta hätäviestin, että Sirius on kadonnut tai kaapattu tai jotain, mutta päätimme jättää sen tarkemman pähkäilyn aamuun.

Perjantai 21.3.08

Heräillessäni iltapäivästä Emmillä oli enemmänkin porukkaa. He istuskelivat katsomassa leffaa. Leffa ei minua kiinnostanut, mutta uutiset sitäkin enemmän.

Taru oli tosiaan kaapattu yön aikana, mutta melkoisen kummallisesti: ruumis oli edelleen jossakin huitelemassa, henki sen sijaan tallessa ja tuttavien seurassa. Tällä hetkellä tarkalleen ottaen Ruusujen seurassa, koska he ovat ilmeisesti ainoita, jotka kykenevät näkemään Tarun hengen. Ruusut pitäisi siis saada tänne, jotta saataisiin Tarun henki jututettavaksi.

Steven ja Minna ilmaantuivat paikalle, ja ilmeisesti paranoidina siitä, että joku ajaa häntä takaa, Steven asensi ulko-oveen vampyyrisuojauksen. Ulp, tämä saattaisi olla ongelma...

Myöhemmin paikalle saapuivat myös Ruusut, mutta Tarun he olivat hukanneet jonnekin. Yritimme kysellä apua Tarun ruumiin ja sielun löytämiseen ja yhteensaattamiseen niin Emmalta kuin Ilmariltakin. Ideoita oli, mutta kyky toteuttaa niitä oli vähän heikko, kun seurueessamme ei ollut yhtään kunnollista maagia. Räpelsimme epätoivoisia rituaaliyrityksiä Tarun hengen kutsumiseksi - Emmi pyysi apua maahisilta, minä yritin ensimmäistä kertaa sitten olomuodonmuutokseni kutsua Hathoria. Olin kyllä täysin varma, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Sitten emme enää keksineet mitään, mitä voisimme tehdä, joten paremman tekemisen puutteessa katselimme taas leffaa.

Koska oletus oli, että Taru oli Punaisen Suden kaappaama, yksi auttamiskeino voisi olla saada yhteyttä Valkoiseen Joutseneen. Siru kävikin etsiskelemässä tätä jonkun vihjeen perusteella, ja palasi aivan jäässä, tuloksetta. Totesin, että haluaisin lähteä etsimään uudelleen, olla mukana, josko minusta vaikka olisi jotain apua. Ensin pitäisi odotella, että Siru vähän sulaisi.

Ennen kuin ehdimme edetä mihinkään, saimme vihjeen, että Punainen Susi (Tarun ruumiissa) oli liikkeellä, ja oli purrut toista Ruusuista. Säntäsimme pelastamaan (Steven yritti tyrkyttää minulle pistoolia, mutta kieltäydyin). Löysimme haavoittuneen Ruusun bussiaseman kieppeiltä, toinen Ruusu jäi auttamaan sitä, kun minä, Steven, Anette ja Siru suuntasimme kohti siltaa, missä Susi luultavasti olisi.

Aikamme jännittyneinä öisessä Turussa hiippailtuamme löydämme Suden, joka tosiaan näyttää ihan Tarulta, mutta käyttäytyy ehkä vieläkin vihaisemmin. Seuraamme sitä halki minulle tuntemattomien maisemien, päätyen jollekin puskaiselle kukkulanhuipulle. Eeppinen loppumättöpaikka tai jotain? Steven aukoo Sudelle päätään minkä ehtii, ja käskee meidät muut pakoon. En ajatellut, tuskinpa Sudesta minulle isommin vaaraa on. Jättäydyn seuraamaan sopivan etäisyyden päästä, kun Susi ja Steven lähtevät kävelemään johonkin edelleen hupaisan wannabe-äijästi toisilleen uhitellen.

Emmi soittaa minulle hätääntyneen oloisena, että Suden purema Ruusu regeneroituu - mutta katkaisen puhelun, kun tajuan, mitä täällä on meneillään. Susi ja Steven ovat saapuneet takaisin sillalle, tappelevat, ja Susi viskaa Stevenin Aurajokeen. Paikalla jostain ihmeen syystä pyörinyt toinen Ruusu jää Suden armoille, mutta samapa noista, Ruusut ovat aika matalalla muutenkin olemattomalla välittämislistallani. Steven sen sijaan on hyödyllinen tässä tappelussa, joten koska en näe muuta vaihtoehtoa, raahaan hänet ylös joesta.

Lähden saattamaan jokseenkin rikkinäistä Steveniä kohti Emmin kämppää. Matkalla hän vähän avautuu minulle olemuksestaan: hän ei tunne ollenkaan kipua, koska on pilkkonut sielunsa neljään palaan, joista kipu on tällä hetkellä Sirun hallussa. Vaikuttaa todella, öö, nerokkaalta, tai jotain? Kuka oikeasti on niin täysin tärähtänyt, että vapaaehtoisesti haluaa pilkkoa sielunsa? Hohhoh. Steven myös kyselee, miksi en pelännyt Sutta lainkaan. "No mähän olen rokkitähti!" vastaan. Jos hunter ei vielä ole tunnistanut minua vampyyriksi, hyvä niin ja asianlaita pysyköön sellaisena.

Keskustaa lähestyessämme kohtaamme muut, muun muassa Sirun, jonka lähelle Steven ei voi mennä. Hajaannummekin siten, että Steven lähtee Aneten matkassa kohti Emmin kämppää, minä ja Siru puolestamme jokivarteen etsimään Joutsenta.

Vihjeenä meillä oli netistä löydetty setti kuvia jokivarresta, ja jokin omituinen ennakkoaavistus tai uni, jonka Siru oli nähnyt. Epämääräistä, mutta niinhän nämä jutut yleensä. Ihme kyllä, oikeasti löysimme näiden johtolankojen perusteella jotain. Joenvarressa oli pieni avoin luukku, johon osoitti nuoli. Eipä siinä mitään, sinne sitten vaan ihmettelemään. Ainoina valoina meillä oli kännykät, mutta eihän se minua haitannut, pimeä kun oli minun luonnollinen olotilani. Sirua tilanne tuntui ahdistavan enemmän, mutta hän kyllä peitti sen rohkeasti.

Laskeuduimme siis alas pienehköön, betoniseen tilaan, jossa oli laitteita - varmaankin jonkinlaiseen huoltotilaan. Siinä oli toinenkin kerros, jonka Siru kävi tarkistamassa, kun valaisin ylhäältäpäin. Ei merkkiäkään mistään tirpasta, vain muovipussi, jonka otimme mukaamme, ja lähdimme poispäin. Päätimme suunnata Sirun kämpälle, koska Emmin kämppä ihmissusi-Ruusuineen ei välttämättä olisi kovin turvallinen.

Sirun marssiessa jo pidemmällä edelläni vilkaisin pussiin. Rahaa - jotain vierasta sellaista, liekö edes oikeaa, ja jotain, mikä näyttää epäilyttävästi kranaatilta - puf! Tietenkin sain sen päin naamaani. Onneksi se oli vain kyynelkaasua eikä mikään räjähtävä asia. Pienen hetken oli hieman ikävä olo, mutta se hälveni nopeasti. Hyvä että minä otin osuman, eikä joku muu.

Emmi soitteli, että hänen kämpälleen voikin sittenkin mennä, joten vaihdoimme päämäärää. Matkalla säikyimme päättömästi, kun mäellä museon vieressä patsaalta kuului jokin outo ääni. Emmin oven lähelle ehdittyämme jättäydyn jälkeen ja ilmoitan, että käyn vielä tarkistamassa yhden jutun. Luonnollisestikin siis lähden taas kiertämään kaupungille satunnaisia kännihoipertelijoita etsien. Kyynelkaasukranaatin ja illan ympäriinsä juoksentelun jäljiltä on jäänyt vähän hutera olo, ja tarvitsen verta.

Palailen Emmille ja helpotuksekseni havaitsen, ettei Stevenin oveen asentama vampyyrisuojaus tunnu tekevän minulle mitään. Hän on kuitenkin virittelemässä niitä lisää, ja tenttaa ankarasti, että hänen täytyy nyt saada tietää, olenko oikeasti vampyyri, koska jos olen ja en kerro sitä, voi käydä huonosti. Perkele. Jos henkeni on siitä kiinni, pakkohan se on myöntää.

Muut ottavat tunnustukseni todellisesta luonteestani yllättävän hyvin. Suuri osa heistä, esimerkiksi Emmi ja Anette, eivät ole olleet vampyyrien kanssa tekemisissä kai lainkaan, joten heille koko juttu on vähän epätodellisen satumaisen epämääräinen. Steven puolestaan tuntee jo minut, ja suhtautuu minuun yllättävän ystävällisesti edelleen, sen sijaan, että ryhtyisi heti kaivamaan vaarnaa laukustaan. Taisin pelätä vähän turhaan: näköjään kaikki eivät automaattisesti vihaakaan minua vain siksi, että olen, mikä olen.

Loppuillan pähkäilemme tulevaisuuttamme. Mitä ihmettä tehdä Suden ja Joutsenen suhteen, miten pitää kaikki turvassa, kenen puoleen kääntyä... Mitään fiksua emme kuitenkaan keksi. Saadakseni mielenrauhan käyn vielä ulkona tarkistamassa sen patsaan, jonka luota juoksimme pakoon Sirun kanssa, mutta ei sielläkään mitään ole. Hiljakseen ihmiset asettuvat nukkumaan, lopulta minäkin.

Lauantai 22.3.

Olohuoneesta kuuluva kovaääninen keskustelu kiskoo minut liian aikaisin tajuihini. Taru on saapunut paikalle, henkenä siis, ja ihmiset puivat asioita innolla. Taru on vittuuntunut, kun juuri kukaan ei näe häntä. Pyydän unisesti häntä tulemaan lähemmäs, ja totean, että minä kyllä kykenen havaitsemaan hänet, toki enemmän kuulon kuin näön perusteella. Hämmästyksekseni havaitsen, että Tarun henki kuulostaa aivan samalta kuin Punainen Susi. En voi tajuta, mistä ihmeestä tässä on kysymys.

Tulevaisuudensuunnitelmiakin syntyy: aika lailla kaikki (Ruusut, Minna ja Steven ainakin) majoitetaan Anetten isän isoon kartanoon, missä on ainakin turvallista olla. Lisäksi Anette, Emmi sekä Taru (henkimuodossaan) lähtevät Lappiin etsimään apua shamanistisilta sukulaisiltaan. Ei välttämättä huonompi idea.

Omat tulevaisuudensuunnitelmat:

En tod aio lähteä mihinkään Lappiin tai piileskellä Aneten sukukämpillä (muttei minulla syytä olekaan, kun Susi ei halua minua). Sen sijaan jään Turkuun ainakin pariksi päiväksi, katson, että muut saavat jotenkin asiansa ojennukseen ja etenemään, ja lisäksi aion kiertää ympäri kaupunkia etsimässä "heliseviä" paikkoja, eli siis vihjeitä Joutsenesta. On se nyt perkele, jos se typerä tipu ei ole jättänyt meille mitään kunnollisia vihjeitä tai yhtään minkäänlaista apua Sutta vastaan taistelemiseen. Pitäisi jotenkin saada se kiinni tai löytää edes jotain, mistä olisi edes jotain hyötyä.

Jos ja kun Turussa ei enää ole ketään eikä mitään kiintoisaa, palailen Helsinkiin ja normaaleihin kuvioihin.


Marika / 21.3.-22.3.2008 - Jäljet - Kyöpelinvuoren Taa (välipeli)

"Mulla on paha olo. Et sattuisi tietämään, mitä "tee" on tiibetiksi?" - Marika Emmalle hänen soittaessaan ja kysyessään tietääkö Marika henkilöä, joka osaisi paikallistaa ruumiinsa hukanneen hengen senhetkisen fyysisen sijainnin -

Marika Tiibetissä. Ruukusta tullut olento alkaa hiljalleen vaikuttaa Marikan olemukseen aiheuttaen pahaa oloa sekä muistikatkoksia, jotka ovat seurausta henkisen muutoksen tilasta.



Roolipelaaja