Ensinnäkin, Cyhiraeth sai aikaan uuden levyn, joka tuli ulos sopivasti joulumarkkinoille, ja oli menestys. Bändin tunnettuus nousi roimasti, ja yhtäkkiä Eira havaitsi olevansa (taas) vähän turhankin iso tähti ja julkkis. Julkkisstatuksensa myötä Eiran elämäntyyli muuttui: hänestä tuli "imagosyistä" vampyyri--näin hän siis ainakin on ystävilleen selittänyt. Hän siis käyttäytyy ja elelee kuin ei kestäisi päivänvaloa ja niin edelleen. Tämä toisaalta auttaa toimittajilta piileskelyssä, ja toisaalta on omiaan luomaan bändille lisää mystistä imagoa. Mitä Eira ei kuitenkaan kavereilleen ole kertonut, on, että hän on nykyään myös ihan oikeasti vampyyri. Nähtyään maailman yliluonnollisia kuvioita jonkin aikaa ja esim. Ahlgård-kokemuksensa jälkeen hän on nimittäin saanut selvästi sen kuvan, että vampyyrit käskevät, muut tottelevat. Ja olkoonkin, että moni ei heistä pidä, Eira pitää. Siispä, uudenvuodenpäivänä 2008, Eira kääntyi rakkaan bändijohtajansa ja ex-ihastuksensa Niallin pariin. Niall, joka puolestaan myöskin kovasti pitää Eirasta, otti tämän mielellään hellään syleilyynsä... Tietysti Eira tällä tavoin on (taas) sidoksissa Nialliin, mutta onhan se toki ihan eri juttu kuin olla sen ghouli.
Vielä lisäkäänteenä, kun Eirasta tuli oikea vampyyri, muu bändi luonnollisestikin sai tämän tietoonsa. Näinollen bändin ainoaksi jäsenksi, joka ei ole vampyyri tai ghouli, jäi Tomi, Eiran on-off-poikaystävä. Tomi, joka hengaa keijujen kanssa ja ei piittaa vampyyreistä pätkääkään, ei tämän olosuhdemuutoksen jälkeen nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä bändistä. Luonnollisestikin hän myös katkaisi välit Eiraan täysin. Tästäkös iltapäivälehdet innostuivat...
Eira vampyyrinä:
Eira haluaisi välttää omasta mielestään vampyyriuden huonoimman puolen, eli luonnollisestikin sen, että kukaan ei oikeasti pidä vampyyreista. Tämän takia hän pitää kovaa meteliä ainakin kavereidensa keskuudessa siitä, että nimenomaan siis on olevinaan vampyyri imagosyistä, eihän hän nyt oikeasti, hyvänen aika sentään--vaikka sitten ihan oikeasti onkin. Ei vain halua myöntää sitä.
-Eira on ollut vampyyri vasta pari kuukautta, joten kyvyt ovat heikot, mutta vastavuoroisesti heikkoudetkaan eivät ole huomattavan suuria. -Heikkouksista, uskonnolliset paikat ja symbolit vaikuttavat Eiraan keskimääräistä vampyyriä vähemmän, koska hänellä on niin vahva tausta egyptimytologiassa (=> muut mytologiat eivät tunnu missään millään). Auringonvalolle Eira on perusherkkä, eli ei siedä sitä yhtään. -Eiran on vain vähän alkuperäistä ihmismuotoaan voimakkaampi ja regeneroituu varsin hitaasti. -En ajatellut pitää pelissä hammasproppeja, joten oletettakoon, että joko Eiralla on tosi pienet kulmahampaat, tai sitten ne eivät näy koko ajan. :) -Varmaankin joskus sitten isona Eirasta tulee tosi karismaattinen glamourtyyppi, mutta ei se vielä ole siinä niin vahva, että kukaan sitä mitenkään kokisi -Vanha "yliluonnollinen kuulo" on edelleen kehissä, mutta vähän heikompana versiona, siis siten, että vain selkeästi yliluonnolliset ihmiset ja asiat kuulostavat joltain. Edelleen siis vastaantulevat vampyyrit, ihmissudet ja keijut erottuvat selkeästi, mutta "pikkuisen jotain outoa osaavat" tapaukset eivät kuulu, ja samaa linjaa paikkojen ja muiden asioiden suhteen.
Kyvyistä ja uskonnosta, voisi pelata siten, että ensinnäkin Eira on pienimuotoisena uskontokriisinä todennut, että itse asiassa, miksi hitossa hän haluaa olla niin omistautunut jollekin jumalattarelle, joka ei oikeastaan koskaan isommin ole hänelle olemassaolostaan ilmoitellut (vain yhden kerran!) eikä edes vaadi häneltä mitään... Hän ei siis katso enää olevansa aktiivisen uskonnollinen, mutta uskoo yhä jumalattarensa olemassaoloon ja siihen, että todennäköisesti hänen kykynsä ovat oikeasti peräisin Hathorilta.
Eiran rooli Turun kuvioissa
Turussa toimii "Etsivätoimisto Puolikuu", joka hoitaa okkulttisia ja muitakin asioita. Vaikkei kukaan tiedä (paitsi tietenkin pari perustajista) tekee tämä etsivätoimisto töitä Turun hallinnolle hoitaen kevyitä pulmia ja listaten Turun ongelmia. Eira tekee töitä tavallaan sekä Turulle että Helsingille toimimalla tuon Puolikuun vakiasiakkaana Turussa käydessään, vihjaamalla mitä asoita kannattaa tutkia/peitellä/hoitaa.
Perjantai 29.2.08
Viimeinen kuukausi-pari Helsingissä olivat tavallaan mainioita, tavallaan taas vähän tympeitä. Virallisina, työhön liittyvinä puuhina lähinnä haastatteluita, fanien tapaamista ja muuta vastaavaa, keikkoja kun ei tehty, kiitos Tomin lähdön. Sen lisäksi oli tietysti bileitä ja lisää bileitä, hengailua, ajantappoa--sekä tutustumista vampyyrinä elämiseen ja Helsingin hovin kuvioihin Niallin opastuksella. Ne olivat vielä monimutkaisempia kuin olisin osannut kuvitella, paljon väkeä, todella hierarkkista toimintaa, tarkka etiketti ja niin edelleen. Jos joskus haluaisin Helsingin piireissä jonkinlaiseen asemaan, se vaatisi paljon työtä ja vaivaa, nuoleskelua ja mielistelyä. Yök.
Onneksi on Turku. Turun piirit ovat pienet--voisipa hyvinkin sanoa, että olemattomat. Siispä, toimimalla aktiivisesti Ahlgårdin apuna asemani Turussa olisi hyvin turvattu. Turkulaisten teinien vahtaaminen ei myöskään ollut ollenkaan huonompi homma, koska siinä seurassa pyöriminen oli muutenkin hauskaa.
Emmi oli vihjannut, että saattaisi järjestää karkauspäivänä bileet. Siispä auringon laskettua suuntasin kohti Turkua. Asemalta kävelin saman tien Emmille. Edelleen tuntui kummalliselta mennä Tatjanan entiseen kämppään, jossa vielä on Tatjanan tavaroitakin, kun siellä asuukin ihan eri ihminen. Tällä kertaa kämppä oli sitä paitsi täynnä enimmäkseen vierasta porukkaa.
Kyseessä olivat Sirun synttärijuhlat--Sirua en tuntenut ollenkaan, mutta tiesin tämän työskentelevän Etsivätoimisto Puolikuussa. Siru olikin lähdössä töihin, eikä ollut yhtään biletuulella. Sirun kanssa hengasi joku toinen tyttö, jonka nimikään ei minulle missään välissä selvinnyt. Innokkaimpana juhlijana paikalla oli tietenkin Taru eli Sirius, jolla oli mukanaan minulle vieraammat Utu, Jansku ja Juudas. Lisäksi olivat ihan kaikille jokseenkin tuntemattomat Johannes, Johannes ja Markus. Toinen Johanneksista ja Markus olivat Ruusun veljekset, jotka olivat eksyneet paikalle kuulemma jonkun rastatyypin kutsumina. Just.
Bileet olivat kohtalaisen vaisut ja laimeat. Sen sijaan ihan jännittävä oli Emmin selostus siitä, että hän oli saanut mystisen paketin, jossa oli pieni metallirasia ilman avainta, avain johonkin rautatieaseman tallelokeroon, sekä kirje, jossa selitettiin, että Punainen Susi jahtaa kirjoittajaa, ja tämä siirtää ongelmansa eteenpäin, kun ei muutakaan voi, ja että lokeron sisältö auttaa puolustautumaan. Allekirjoituksena Valkoinen Joutsen. Mystistä. Pitäisi odottaa aamua ja aseman aukeamista, että päästäisiin (tai siis, muut pääsisivät, minähän en aamulla liikkuisi mihinkään) katsomaan, mitä lokerossa on.
Myös Siriukselta kuulin varsin kiintoisan jutun: joku täysin satunnaisen oloisesti kadulla vastaantullut tyyppi oli käyttänyt häneen glamour-kykyä ja komentanut hänet hakemaan jonkin kirjeen. Hän oli mennyt osoitettuun paikkaan hakemaan kirjettä, mutta siellä olikin ollut kassakaappi, jonka hän sitten oli ottanut mukaansa. Se oli nytkin paikalla, piilotettuna. Yllättävintä oli se, miten Sirius kuvaili käskyttäjäänsä: miespuolinen, vaaleat pitkät hiukset, aika pitkä ja laiha--ja tunnetusti Ahlgårdilla riittää glamouria, joten hyvinkin hänen ghoulillakin voisi sitä olettaa olevan reippaanalisesti--hyvänen aika, ei kai sentään Klaus? Miksi ihmeessä? Tähän kyllä haluaisin selityksen.
Selitysten kehittely muille asioille unohtui aika nopsaan, kun ovikello soi, ja ovelta löytyi toinen paketti. Pahvilaatikko, josta löytyi... Ei hitto! Pommi?!
Minulla ei ollut mitään aavistusta, selviäisinkö lähietäisyydellä räjähtäneestä pommista nykyolomuodossani. Oletin tosin heti, ettei se voi olla oikea, ei hyvänen aika, kuka nyt muka lähtettäisi oikean pommin satunnaisille turkulaisille teineille? Katselinkin sitä rohkeasti lähietäisyydeltä hetki sitten bileisiin ilmaantuneen Jounin kanssa. Kaikeksi onneksi se ei räjähtänyt naamallemme, mistä päättelimme, että ehkäpä se ei ollut toimiva, tai ainakaan viritetty.
Mukana oli myös muistitikku, jonka laitoimme Siriuksen läppäriin. Tikulla oli video, jossa vangittu tyyppi luki kuin pakotettuna uhkauksen: "Palauttakaa se heti, tai seuraava on viritetty", ja lopuksi näkyi, kuinka toinen tyyppi ampui tämän viestinlukijan, ehkä. Ei näkynyt, että aivot lentäisivät pellolle, joten olisihan se voinut olla vaikka lelupyssykin ihan yhtä hyvin, uskottelin itselleni.
Jossain mieleni nurkilla heilui häiritsevä flashback siitä, miten Tatjanan ja Thomaksen kanssa katselimme muistitikulta löytynyttä hirttovideota... Toistahan ei kai koskaan saatu kiinni? Tämä ei kuitenkaan oikein vaikuttanut hänen tyyliseltään. Sen sijaan vaikutti loogiselta, että tämä oli Punaisen Suden vastine ensimmäiseen saamaamme viestiin. Lisäksi, Ruusun veljekset olivat epäilyttävästi häipyneet jonkin aikaa ennen pommin saapumista, ja kukaanhan ei tuntenut heitä, joten mikähän mahtoi olla heidän roolinsa ylipäänsä missään?
Biletunnelma luonnollisestikin vaihtui täyteen paniikkiin, ahdistukseen ja epävarmuuteen. Itse en ollut kovin järkyttynyt--olinhan jo tottunut siihen, että Turussa sattuu ja tapahtuu mitä käsittämättömimpiä asioita. Kun muut istuivat ja ihmettelivät, minä päätin delegoida ongelman muille. Soitin Puolikuuhun. Lupasivat tulla katsomaan. Hienoa. Odotellessamme siirsimme pommin eteiseen. Ihan kuin se nyt paljon auttaisi, jos se yllättäen päättäisi poksahtaa.
Puolikuun tiimi saapui paikalle suorastaan nopeammin kuin olisi voinut odottaa, ja melkoisen hilpeällä hälinällä ja meiningillä. Kirjanoppineet spesialistit uppoutuivat innolla ensimmäisen viestin kirjeen sisältöön, tärähtänyt tekniikkatyyppi törkki pommia (ja melkein painoi punaista nappia), ja Emma yritti turhia vaahtoamatta pitää lastentarhaa koossa. Selostin tilannetta lähinnä hänelle, mainitsin myös Siriuksen ja kassakaapin ja esitin teorian, että sekin saattaisi olla videolla palautettavaksi vaadittava asia. Emma nyökkäili, mutta keskittyi sitten selostelemaan jostain etsivätoimiston hautausmaareissusta. No, siirsinpä kuitenkin jutun heille, ja mikä tärkeintä, he siirsivät pommin pois. Huh.
Bileitä jatkettiin vielä, mutta sävy oli muuttunut vähän vaisuksi. Olin kovasti mukana yrittämässä kehittää jatkoja jonnekin, mutta eipä onnistunut, kiinnostuneita olimme lähinnä minä ja Jouni. Pienoinen pettymys, vaan eipä auttanut. Muut kaikkosivat vuorotellen kotiensa tai majoitustensa suuntaan, minä jäin Emmille. Majoituin parvelle, joka oli parhaiten auringonvalolta suojattu paikka. Emmin suunnatessa nukkumaan etsiskelin jonkin aikaa asioita netistä, mutten löytänyt mitään, mikä selittäisi yhtään mitään illan tapahtumista. Lopulta minäkin vetäydyin lepäämään.
Lauantai 1.3.
Lauantaina havahduin kohtalaisen varhain, joskus kolmen kieppeillä, mutten uskaltanut hetkeen liikkua, koska vaaleiden verhojen läpi huoneeseen suodattui paljon näköisesti valoa. Neljän maissa kiipesin alas parvelta.
Ei kovinkaan yllättäen Emmi oli jo liikkeellä, vaikka ei ilmeisesti ollut vielä päivän aikana tehnyt juuri mitään. Sen sijaan hän oli kuullut jotain hämmentävää juttua, että Sirius ja joitakin muita olivat olleet Rymättylässä... Rymättylässä? Siellähän oli ennenkin tapahtunut outoja. Emmi ei kuitenkaan tiennyt tarkemmin, ja Sirius oli kuulemma parhaillaan nukkumassa (mielenkiintoiseen aikaan), joten asiaan pitäisi palailla myöhemmin.
Ulkona oli edelleen aika valoisaa, joten aikaa tappaaksemme päätimme katsella jotain leffaa. Leffaksi valikoitui Constantine. Päh, se ei kyllä yllä lähellekään sarjisten loistavuutta. Ainakin siinä oli paljon hölmöjä juttuja, mille naureskella, kuten se, että Saatana on selvästikin parannuskeino syöpään.
Leffan jälkeen soittelimme ihmisille, koska kukaan ei ollut soitellut meille. Soitin Puolikuuhun kyselläkseni, tietävätkö he mitään. Emma totesi, että selittäisi mielummin naamatusten, joten lupasin, että raahautuisimme toimistolle.
Ulos suunnatessamme soitin myös Siriukselle. Siriukselta kuulin, että hän oli posseineen ottanut yhteyksiä ihmisiin ja yrittänyt selvitellä asioita... Eikä ihan keneen tahansa ihmisiin, vaan kuulemma Kariin ja Hilkkaan. Ohoh. Ilmeisesti hänen hörhökaverinsa osaavat jotain. Olivat kuulemma saaneet osakseen vittuilua (ei yllätä) ja ohjeen, että kysyisivät minulta (aina kohtalaisen yllättävää). Kysyivät siis. Lähinnä halusivat tietää, mikä on Turun kuvio tällä hetkellä. Minä selostin, että no siis, Turulla on nykyään ruhtinas, jolla on käskynhaltija, ja siinä se kuvio lähinnä onkin. Tiivistin myös viimevuoden tapahtumat, eli sen, miten Turulle hankittiin ruhtinas, jotta hillittäisiin Helsingin into pyyhkiä epävakaa kaupunki maailmankartalta.
Matka Puolikuun toimistolle oli pitkä ja ärsyttävä, ulkona kylmää, tuulista ja räntäistä. Olisi pitänyt ottaa taksi. Perillä toimistolla oli ehkä vieläkin enemmän kaaos kuin muistin aiemmilta vierailuiltani. Emma oli nukkumassa, muut muuten vaan pihalla. Heti saavuttuamme joku kaivoi jostain aseen, ja tyrkytti sitä meille. Täh?
Siru selitti meille, mitä oli tapahtunut. He olivat avanneet tallelokeron asemalta, ja siellä oli ollut pistooli. Melkoisen epätavallinen ja sarjanumeroimaton sellainen. Huh. Että sillä siis olisi pitänyt puolustautua Punaista Sutta vastaan... Joo, eivät he oikeasti olisi sitä meille antaneet, emmekä me oikeasti olisi halunneetkaan. Ehkä he saisivat siitä vielä jotain irti. He olivat myös saaneet väännettyä auki ekan lähetyksen pienen rasian. Siellä oli ollut kuivattu ruusu. Ruusu, as in, Ruusun veljekset? Ehkäpä, mutta aika epämääräinen vihje.
Sirulta saimme myös selvennyksen Rymättylä-jutusta: Sirius, Jansku ja Ruusut olivat tulleet kaapatuiksi. Kukaan heistä ei muistanut, mitä tarkalleen oli tapahtunut, mutta aamupäivästä he olivat soittaneet ja pyytäneet apua. Apu oli valunut hiljakseen paikalle ja löytänyt heidät Rymättylästä kahlittuina, yövaatteissa. Mukana oli ollut läjä kirjekuoriin laitettuja, nimikoituja viestejä--paitsi että viestit olivat itse asiassa sivuja jostain Aku Ankka-sarjakuvista. Jokseenkin mystistä. Tyytyväisenä totesin, että minun ei tarvisi piitata tästä pätkääkään, koska etsivätoimisto selvittelisi asiaa.
Halusin jututtaa Emmaakin hetken, joten nuoremmat etsivät herättelivät hänet, ja vetäydyimme parvekkeelle puhumaan. Kerroin Emmalle, että Sirius kavereineen oli ottanut yhteyttä Wanhoihin turkulaisiin. Ihan vain havaintona ja vihjeenä sen suhteen, että heillä tosiaan oli taitoja, ja että heistä ehkä kuultaisiin vielä myöhemmin, heitä kannattaisi ehkä pitää silmällä.
Puolikuun kanssa asiat setvittyämme totesimme, että pitäisi varmaankin syödä jotain. Teknisesti ottaen siis Emmin piti syödä ja minun "piti syödä". Kävelimme melkein koko matkan takaisin ja menimme Kerttuun istumaan hetkeksi. Kertussa istuessamme Siru soitti, ja kertoi, että Emmiltä oli TAAS löytynyt paketti. Ihme postitoimistoksi se paikka oli muuttunut. Puolikuu oli jo hoitamassa asiaa, joten meidän ei tarvinnut singahtaa sinne. Myöhemmin saimme raportin paketin sisällöstä: hakaristi, pieni hirttosilmukka, teetö, pippuria, niittejä sekä rasia, jossa oli valkosipulia, ja johon osoitti nuoli sekä teksti "saatat tarvita tätä". Mitä vittua? Oliko jollain oikeasti tieto siitä, mitä olin? Vaikka tämä oli häiritsevä yksityiskohta, naureskelin Emmille kovaan ääneen, että olipa joku sitten näköjään ottanut mun vampyyrijutun vähän liian tosissaan, heh heh.
Kertusta siirryimme takaisin Emmille, koska Emmi halusi vaihtaa vaatteet baari-iltaa varten. Emmille ilmaantui myös Minna, joka leikki mykkää. Kirjoitti vihkoon kaiken, mitä halusi sanoa, kuulemma jonkun vedon takia. Hohhoh. Toivottavasti oli rahakas veto, sen verran rasittavaa ja hankalaa oli kommunikointi. Minnan myötä löytyi myös häiritsevä yllätys: joku oli jättänyt Emmin oveen paketin...?! Taas! Se tosin näytti kovasti Stockmannin paketoimalta lahjalta. Se oli osoitettu Sirulle. Emme todellakaan avanneet sitä, mutta otimme mukaan.
Baarikierroksen aloituspaikaksi tuli Hemingway's, koska Anette oli siellä, kuulemma yksin. Varmaan lukemassa kirjaa tai kirjoittamassa siihen huuhaalehteen, jossa oli töissä. Menimme siis häiritsemään häntä. Aika häiriintyneeksi meno heti menikin, kun ryhdyimme tavaamaan viittomakieltä Minnan papereista. Ihme puuhaa.
Siriuskin piti tavata, mutta hänellä oli joku ongelma julkisella paikalla näkemisen suhteen. Sovimme siis tapaamisen jokirantaan sitten, kun olisimme saaneet siiderimme juotua. Juuri kun olimme lähdössä jokirantaa kohti, pölähti baariin oikeastaan koko Puolikuun porukka ja vielä pari vieraampaakin naamaa. Kas. Lupasimme siis palata paikalle, kun olisimme saaneet asiat setvittyä Siriuksen kanssa.
Sirius posseineen sekä Ruusun veljekset olivat vähän kireän oloisia. Lähinnä vikisivät siitä, että etsivät eivät varmana saa mitään aikaan ja että meidän pitäisi itse tehdä jotain, eivätkä arvostaneet sitä, että olimme esimerkiksi luovuttaneet kaiken todistusaineiston Puolikuulle. Tyypit myös ihmettelivät, miksei Turun johto puutu asioihin, jos se kerta oli asetettu tänne, ettei tämmöistä rauhan rikkomista ja kaaosta enää olisi. Minä totesin, että olin kyllä tuonut asian Turun johdon tietoon ja että he kyllä olivatkin tekemässä jotain. Sitähän en sitten sanonut, että tällä tarkoitin sitä, että asiat olivat Puolikuun hoidossa, joka puolestaan toimii johdon alaisena ja sen rahoilla... Hah.
Jätimme tylsät kärttyisät teinit punomaan juoniaan jokivarteen ja siirryimme takaisin Hemingwayhin hilpeiden ja häröjen teinien ja vähän vanhempienkin ihmisten pariin. Puolikuun hörhöt keskustelivat jostain pyhäinjäännöksistä. Hiphei. Kuulimme tosin Marikalta myös ihan kiinnostavaa mytologista selostusta: hän oli päätellyt, että koko valkosipulipaketin sisältö voitiin tavalla tai toisella liittää vampyyreihin. Se siis saattoi kokonaisuudessaan olla yksi iso vihje ja varoitus Emmille minua vastaan. Julistin tällekin pöytäseurueelle, että selvästikään joku ei nyt osaa erottaa faktaa fiktiosta ja goottirocktähti-"vampyyrejä" oikeista.
Pyhäinjäännökset ja myytit sikseen, meidän päässämme pöytää jostakin nousi esiin Emmin lempiaihe eli porot, ja pääsin todistamaan viikonlopun ties kuinka monetta selostusta poron ja metsäpeuran eroista ja muusta vastaavasta. Lisäksi Siru avasi paketin. Sieltä ei löytynyt pommia tai muutakaan kamalaa, vaan sheriffintähti. Noh, sehän etsivälle sopi. Söpöä. Kohtalaisen varhain osa puolikuulaisista ilmoitti, että nyt olisi nukkumaanmenoaika, ja poistui paikalta. Me muut päätimme jatkaa Kouluun, koska Sirius porukoineen oli kuulemma siellä.
Koulussa emme kumminkaan päätyneet Siriuksen & kumppaneiden pöytään, koska se oli täysi, ja koska rasittavat Ruusun veljekset olivat siellä. Sen sijaan minä, Emmi, Anette, Minna, Puolikuun Siru, Stephen, Marika sekä nainen, jonka nimeä en saanut koskaan selville, Jouni sekä ei-Ruusu Johannes--ja ehkä vielä joku muukin jota en muista--asetuimme yhteen pöytään puhumaan paskaa.
Hetkeksi keskustelu uhkasi mennä vähän vakavaksi, kun Stephen sai jostakin kuulla, että Puolikuu on Turun hallinnon alainen. Hän kun ei yhtään pitänyt siitä, että oli ollut tietämättään töissä jollekin vampyyrille. Uhkasi peräti, että vaarnaa pari ruhtinaan käskyläistä ihan vain päästäkseen tämän puheille, että voisi neuvotella itse itselleen työsopimuksen. Vittu, ei hyvä. Juttelin jonkin aikaa aiheesta irlantilaisen Stephenin kanssa--meillä oli jotensakin yhteinen kieli, kun minä puoliamerikkalaisena täytin hänen tiukat englannintaitovaatimuksensa paremmin kuin muut. Stephen oli ilmeisesti jonkinlainen hunter ja oli joutunut pakenemaan Brittein saarilta jonkun selkkauksen takia. Hän oli kumminkin myös tavallaan ihan hauska tapaus. Pitäisi katsoa, voisinko ehkä auttaa häntä tässä asiassa jotenkin.
Viina auttoi pääsemään ohi tylsästä asiallisuudesta, ja pian juttu jo käsittelikin kääpiöamputaatiohomoporopornoa, tärkeitä viittomakielisiä ilmauksia kuten "tuhma lesbo", sekä sitä, miten ihmeessä suomalaiset käyttävän mummoja valuuttana.
Itse tipahdin hervottoman läpän seasta hetkeksi arkeen, kun Sirius soitti. Hän oli porukoineen lähtenyt aikaisin nukkumaan, mutta oli sitten katsonut sähköpostinsa, ja oli saanut postia joltain Makkoselta. Makkoselta?! Sirius halusi tietää, tiesinkö minä tästä jotain. No, enpä paljoakaan--kuka nyt oikeasti tietäisi Makkosesta mitään, paitsi että se on vaikutusvaltainen ja sen kanssa ei kannata leikkiä? Alleviivasin Siriukselle, että sille ei kannata vittuilla, ja että vastausviesti kannattaisi pitää asiallisena. Toivottavasti sillä nyt oikeasti olisi tajua olla tekemättä mitään ihan älyttömän tyhmää.
Jossakin vaiheessa iltaa pöytäseurueeseemme ilmaantui kaksi Aneten englantilaista tuttua, vaikken kyllä tajunnut, miten ne saattoivat olla Aneten tuttuja. Kaksi maailman rasittavinta perijätärääliötä, oikein niin parishiltoneja ettei mitään rajaa. Argh. Onneksi heidän seuraansa ei tarvinut jaksaa älyttömän kauaa, koskapa valomerkkikin tuli. Anette ja britit ehdottivat, että jatkot olisivat Anetella. Jatkot olisivat kiinnostanut, parin kilometrin ylimääräinen kävely sen sijaan ei niin yhtään. Niinpä päädyimme tylsästi palaamaan Emmin kanssa kotiin jo kolmen maissa.
Kello ei siis ollut vielä paljoakaan, ja Emmi meni nukkumaan. Itse jäin arpomaan, mitä tekisin. En ollut juonut muutamaan yöhön. Teki kovasti mieli. Olisi ollut hyvin helppoa vain odottaa, että Emmi nukahtaa, ja hiipiä hänen huoneeseensa--mutta olisihan se vähän ilkeää. Sitä paitsi, saattaisi olla hieman epäilyttävää, kun nyt kerran ilmoilla jo leijui epäilyjä siitä, olenko leikkivampyyri vaiko oikea, jos Emmi yhtäkkiä aamulla huomaisi hampaanjäljet kaulassaan... Ei. Sen sijaan odotin, että Emmi nukahti ja hiivin hiljaa ulos talosta. Kadut olivat täynnä laskuhumalassa kotiin hoipertelevia ääliöitä. Melkein liiankin helppoa. Ei se mitään saalistamista ollut, vaan ennemminkin tikkarin nappaamista penskalta. Hah.
Tulevaisuudesta:
Koska Pääkaupunkiseudulla ei ollut mitään ihmeempää odottamassa (paitsi liikaa toimittajia), päätin jumittaa Emmille joksikin epämääräiseksi ajaksi katselemaan, miten asiat etenevät. Jos vaikka posti toisi lisää jotain outoa. Jollain hyvin kummallisella tavalla koin olevani vastuussa. Olihan olemassa se pieni mahdollisuus, että tämä kaikki outo postiliikenne jotenkin liittyisi minuun, ja muutenkin olin sentään paljon kokeneempi kaikenlaisen omituisen suhteen kuin Emmi.
Tietenkin elättelin toiveita, että tilanne jollakin tapaa selviäisi ja edes osa mysteereistä ratkeaisi odotellessa. Kun kerran olin delegoinut homman Puolikuulle, oletettavasti he ainakin yrittäisivät saada jotain setvittyä. Jos sieltä päin ei mitään kuuluisi, puhelin- ja sähköpostihäiriköisin kunnes alkaisi kuulua. Ja haluaisin ehdottomasti kirjallisen raportin kaikesta, mitä he olisivat saaneet selville.
Lisäksi, jossakin vaiheessa, luultavasti heti alkuviikosta, ottaisin myös yhteyttä Turun hallintoon (oletettavasti Lydenin kautta) kysyäkseni paria juttua.
Ensinnäkin, Sirius ja kassakaappi--kiinnostaisi kovasti tietää, tunnistinko vain henkilön pieleen Siriuksen kuvailusta, vai oliko Klausilla oikeasti jotain tekemistä tämän kanssa? Lisäksi mainitsisin myös siitä, että Makkonen on ottanut yhteyttä Siriukseen. Minulla ei oikein ole selvyyttä siitä, kuka tai mikä ihme Sirius on, mutta ainakin hän näköjään osaa sotkeutua asioihin harvinaisen taitavasti.
Toiseksi, koittaisin järkätä Stephenille audienssin ruhtinaan tai edes Klausin kanssa. Jos Stephen on pysymässä Puolikuun konsulttina, olisi varmasti kaikkien kannalta parasta, jos hän saisi selkiytettyä välinsä hallintoon. Sitä paitsi hän oli hupaisa, joten huvittaa auttaa häntä.
Kolmanneksi, ilmaisisin huoleni siitä, että ilmeisesti joku Turussa oikeasti tietää minun olevan oikea vampyyri. Ei hyvä, koska käsitykseni oli, että ainoastaan johto tietää tämän. Ei sillä, että johto mitään tämän eteen voisi tehdä, mutta joka tapauksessa.
Ja pienten virallisten asioiden järkkäilyjen lisäksi sitten luonnollisestikin bilettäisin kaiken jäljellejäävän ajan... Pitäisi tosin ehkä pitää vähän matalampaa profiilia, kun foorumillekin alkoi niin kovasti ilmaantua näitä julkkisbongausviestejä...
Torstai 20.3.08
Koska viime päivinä ympärilläni oli pyörinyt enemmän kuin tarpeeksi toimittajia, suuntasin Turkuun incognito, "valepuvussa", eli tavanomaiseksi perusteiniksi pukeutuneena. Siellä vietin illan vakioseurassani, Emmin, Siriuksen, Sirun ja Aneten kanssa. Biletimme Fortessa virpomavitsoilla viuhtoen. Onneksi en ollut liikkeellä omana itsenäni. Koska jatkopaikkaa ei löytynyt, päädyin sitten vain Emmille yöpymään.
Aamuyöllä saimme Anettelta hätäviestin, että Sirius on kadonnut tai kaapattu tai jotain, mutta päätimme jättää sen tarkemman pähkäilyn aamuun.
Perjantai 21.3.08
Heräillessäni iltapäivästä Emmillä oli enemmänkin porukkaa. He istuskelivat katsomassa leffaa. Leffa ei minua kiinnostanut, mutta uutiset sitäkin enemmän.
Taru oli tosiaan kaapattu yön aikana, mutta melkoisen kummallisesti: ruumis oli edelleen jossakin huitelemassa, henki sen sijaan tallessa ja tuttavien seurassa. Tällä hetkellä tarkalleen ottaen Ruusujen seurassa, koska he ovat ilmeisesti ainoita, jotka kykenevät näkemään Tarun hengen. Ruusut pitäisi siis saada tänne, jotta saataisiin Tarun henki jututettavaksi.
Steven ja Minna ilmaantuivat paikalle, ja ilmeisesti paranoidina siitä, että joku ajaa häntä takaa, Steven asensi ulko-oveen vampyyrisuojauksen. Ulp, tämä saattaisi olla ongelma...
Myöhemmin paikalle saapuivat myös Ruusut, mutta Tarun he olivat hukanneet jonnekin. Yritimme kysellä apua Tarun ruumiin ja sielun löytämiseen ja yhteensaattamiseen niin Emmalta kuin Ilmariltakin. Ideoita oli, mutta kyky toteuttaa niitä oli vähän heikko, kun seurueessamme ei ollut yhtään kunnollista maagia. Räpelsimme epätoivoisia rituaaliyrityksiä Tarun hengen kutsumiseksi - Emmi pyysi apua maahisilta, minä yritin ensimmäistä kertaa sitten olomuodonmuutokseni kutsua Hathoria. Olin kyllä täysin varma, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Sitten emme enää keksineet mitään, mitä voisimme tehdä, joten paremman tekemisen puutteessa katselimme taas leffaa.
Koska oletus oli, että Taru oli Punaisen Suden kaappaama, yksi auttamiskeino voisi olla saada yhteyttä Valkoiseen Joutseneen. Siru kävikin etsiskelemässä tätä jonkun vihjeen perusteella, ja palasi aivan jäässä, tuloksetta. Totesin, että haluaisin lähteä etsimään uudelleen, olla mukana, josko minusta vaikka olisi jotain apua. Ensin pitäisi odotella, että Siru vähän sulaisi.
Ennen kuin ehdimme edetä mihinkään, saimme vihjeen, että Punainen Susi (Tarun ruumiissa) oli liikkeellä, ja oli purrut toista Ruusuista. Säntäsimme pelastamaan (Steven yritti tyrkyttää minulle pistoolia, mutta kieltäydyin). Löysimme haavoittuneen Ruusun bussiaseman kieppeiltä, toinen Ruusu jäi auttamaan sitä, kun minä, Steven, Anette ja Siru suuntasimme kohti siltaa, missä Susi luultavasti olisi.
Aikamme jännittyneinä öisessä Turussa hiippailtuamme löydämme Suden, joka tosiaan näyttää ihan Tarulta, mutta käyttäytyy ehkä vieläkin vihaisemmin. Seuraamme sitä halki minulle tuntemattomien maisemien, päätyen jollekin puskaiselle kukkulanhuipulle. Eeppinen loppumättöpaikka tai jotain? Steven aukoo Sudelle päätään minkä ehtii, ja käskee meidät muut pakoon. En ajatellut, tuskinpa Sudesta minulle isommin vaaraa on. Jättäydyn seuraamaan sopivan etäisyyden päästä, kun Susi ja Steven lähtevät kävelemään johonkin edelleen hupaisan wannabe-äijästi toisilleen uhitellen.
Emmi soittaa minulle hätääntyneen oloisena, että Suden purema Ruusu regeneroituu - mutta katkaisen puhelun, kun tajuan, mitä täällä on meneillään. Susi ja Steven ovat saapuneet takaisin sillalle, tappelevat, ja Susi viskaa Stevenin Aurajokeen. Paikalla jostain ihmeen syystä pyörinyt toinen Ruusu jää Suden armoille, mutta samapa noista, Ruusut ovat aika matalalla muutenkin olemattomalla välittämislistallani. Steven sen sijaan on hyödyllinen tässä tappelussa, joten koska en näe muuta vaihtoehtoa, raahaan hänet ylös joesta.
Lähden saattamaan jokseenkin rikkinäistä Steveniä kohti Emmin kämppää. Matkalla hän vähän avautuu minulle olemuksestaan: hän ei tunne ollenkaan kipua, koska on pilkkonut sielunsa neljään palaan, joista kipu on tällä hetkellä Sirun hallussa. Vaikuttaa todella, öö, nerokkaalta, tai jotain? Kuka oikeasti on niin täysin tärähtänyt, että vapaaehtoisesti haluaa pilkkoa sielunsa? Hohhoh. Steven myös kyselee, miksi en pelännyt Sutta lainkaan. "No mähän olen rokkitähti!" vastaan. Jos hunter ei vielä ole tunnistanut minua vampyyriksi, hyvä niin ja asianlaita pysyköön sellaisena.
Keskustaa lähestyessämme kohtaamme muut, muun muassa Sirun, jonka lähelle Steven ei voi mennä. Hajaannummekin siten, että Steven lähtee Aneten matkassa kohti Emmin kämppää, minä ja Siru puolestamme jokivarteen etsimään Joutsenta.
Vihjeenä meillä oli netistä löydetty setti kuvia jokivarresta, ja jokin omituinen ennakkoaavistus tai uni, jonka Siru oli nähnyt. Epämääräistä, mutta niinhän nämä jutut yleensä. Ihme kyllä, oikeasti löysimme näiden johtolankojen perusteella jotain. Joenvarressa oli pieni avoin luukku, johon osoitti nuoli. Eipä siinä mitään, sinne sitten vaan ihmettelemään. Ainoina valoina meillä oli kännykät, mutta eihän se minua haitannut, pimeä kun oli minun luonnollinen olotilani. Sirua tilanne tuntui ahdistavan enemmän, mutta hän kyllä peitti sen rohkeasti.
Laskeuduimme siis alas pienehköön, betoniseen tilaan, jossa oli laitteita - varmaankin jonkinlaiseen huoltotilaan. Siinä oli toinenkin kerros, jonka Siru kävi tarkistamassa, kun valaisin ylhäältäpäin. Ei merkkiäkään mistään tirpasta, vain muovipussi, jonka otimme mukaamme, ja lähdimme poispäin. Päätimme suunnata Sirun kämpälle, koska Emmin kämppä ihmissusi-Ruusuineen ei välttämättä olisi kovin turvallinen.
Sirun marssiessa jo pidemmällä edelläni vilkaisin pussiin. Rahaa - jotain vierasta sellaista, liekö edes oikeaa, ja jotain, mikä näyttää epäilyttävästi kranaatilta - puf! Tietenkin sain sen päin naamaani. Onneksi se oli vain kyynelkaasua eikä mikään räjähtävä asia. Pienen hetken oli hieman ikävä olo, mutta se hälveni nopeasti. Hyvä että minä otin osuman, eikä joku muu.
Emmi soitteli, että hänen kämpälleen voikin sittenkin mennä, joten vaihdoimme päämäärää. Matkalla säikyimme päättömästi, kun mäellä museon vieressä patsaalta kuului jokin outo ääni. Emmin oven lähelle ehdittyämme jättäydyn jälkeen ja ilmoitan, että käyn vielä tarkistamassa yhden jutun. Luonnollisestikin siis lähden taas kiertämään kaupungille satunnaisia kännihoipertelijoita etsien. Kyynelkaasukranaatin ja illan ympäriinsä juoksentelun jäljiltä on jäänyt vähän hutera olo, ja tarvitsen verta.
Palailen Emmille ja helpotuksekseni havaitsen, ettei Stevenin oveen asentama vampyyrisuojaus tunnu tekevän minulle mitään. Hän on kuitenkin virittelemässä niitä lisää, ja tenttaa ankarasti, että hänen täytyy nyt saada tietää, olenko oikeasti vampyyri, koska jos olen ja en kerro sitä, voi käydä huonosti. Perkele. Jos henkeni on siitä kiinni, pakkohan se on myöntää.
Muut ottavat tunnustukseni todellisesta luonteestani yllättävän hyvin. Suuri osa heistä, esimerkiksi Emmi ja Anette, eivät ole olleet vampyyrien kanssa tekemisissä kai lainkaan, joten heille koko juttu on vähän epätodellisen satumaisen epämääräinen. Steven puolestaan tuntee jo minut, ja suhtautuu minuun yllättävän ystävällisesti edelleen, sen sijaan, että ryhtyisi heti kaivamaan vaarnaa laukustaan. Taisin pelätä vähän turhaan: näköjään kaikki eivät automaattisesti vihaakaan minua vain siksi, että olen, mikä olen.
Loppuillan pähkäilemme tulevaisuuttamme. Mitä ihmettä tehdä Suden ja Joutsenen suhteen, miten pitää kaikki turvassa, kenen puoleen kääntyä... Mitään fiksua emme kuitenkaan keksi. Saadakseni mielenrauhan käyn vielä ulkona tarkistamassa sen patsaan, jonka luota juoksimme pakoon Sirun kanssa, mutta ei sielläkään mitään ole. Hiljakseen ihmiset asettuvat nukkumaan, lopulta minäkin.
Lauantai 22.3.
Olohuoneesta kuuluva kovaääninen keskustelu kiskoo minut liian aikaisin tajuihini. Taru on saapunut paikalle, henkenä siis, ja ihmiset puivat asioita innolla. Taru on vittuuntunut, kun juuri kukaan ei näe häntä. Pyydän unisesti häntä tulemaan lähemmäs, ja totean, että minä kyllä kykenen havaitsemaan hänet, toki enemmän kuulon kuin näön perusteella. Hämmästyksekseni havaitsen, että Tarun henki kuulostaa aivan samalta kuin Punainen Susi. En voi tajuta, mistä ihmeestä tässä on kysymys.
Tulevaisuudensuunnitelmiakin syntyy: aika lailla kaikki (Ruusut, Minna ja Steven ainakin) majoitetaan Anetten isän isoon kartanoon, missä on ainakin turvallista olla. Lisäksi Anette, Emmi sekä Taru (henkimuodossaan) lähtevät Lappiin etsimään apua shamanistisilta sukulaisiltaan. Ei välttämättä huonompi idea.
Omat tulevaisuudensuunnitelmat:
En tod aio lähteä mihinkään Lappiin tai piileskellä Aneten sukukämpillä (muttei minulla syytä olekaan, kun Susi ei halua minua). Sen sijaan jään Turkuun ainakin pariksi päiväksi, katson, että muut saavat jotenkin asiansa ojennukseen ja etenemään, ja lisäksi aion kiertää ympäri kaupunkia etsimässä "heliseviä" paikkoja, eli siis vihjeitä Joutsenesta. On se nyt perkele, jos se typerä tipu ei ole jättänyt meille mitään kunnollisia vihjeitä tai yhtään minkäänlaista apua Sutta vastaan taistelemiseen. Pitäisi jotenkin saada se kiinni tai löytää edes jotain, mistä olisi edes jotain hyötyä.
Jos ja kun Turussa ei enää ole ketään eikä mitään kiintoisaa, palailen Helsinkiin ja normaaleihin kuvioihin.
"Perjantai 6.6.2008"
Loppukevät oli melkoista mediamyllytystä ja täynnä bändisälää sen myötä, kun esittelimme uuden kitaristimme. Aiden otettiin hyvin vastaan ja hän tuntui itsekin pärjäävän kivasti uudessa asemassaan. Minulle asetelma oli osittain häiritsevä, osittain nautittava, olihan hän ensimmäinen ghoulini koskaan.
Bändikuvioiden syötyä niin paljon aikaa ja huomiota en oikein ehtinyt seurata, mitä Turussa oli meneillään. Vasta Emmiltä saamani hysteerisesti avaruusmömmöistä ja ties mistä selittävä sähköposti sai minut miettimään kyseistä kaupunkia. Perjantaina 6.6. löysinkin itseni illan viimeisestä junasta kohti Turkua. Tarkoitus oli saapua auringonlaskun aikoihin Emmille. Sen sijaan jokin selittämätön aavistus sai minut jäämään pois jo Kupittaan aseman kohdalla. Soitin Emmille, ja selvisi, että hän ja koko lailla kaikki muutkin turkulaiset tuttuni olivat samantapaisen oudon tunteen vetäminä kokoontuneet Kupittaanpuistoon. Liityin seuraan.
Yllättäen puistoon kokoontuneiden ihmisten joukosta löytyi Klaus Lyden, joka tuli saman tien puhuttelemaan minua. En ollut nähnyt häntä aikoihin. Ensimmäinen keskustelumme tosin oli hyvin kummallinen: hän selvästi oletti minun tietävän jotain, mistä minulla ei ollut hajuakaan.
Asiat alkoivat selvetä vasta, kun seikkailupuiston häiritsevien kiipeilypatsaiden takaa asteli esiin jotenkin etäiseesti Marikaa muistuttava, valkohiuksinen, varsin upeaan siniseen asukokonaisuuteen pukeutunut... jokin. Ei ainakaan ihminen, hampaista ja täysmustista silmistä päätellen. Ihmiset kyselivät sekavia, tyyppi vastaili kierrellen, ja hiljalleen aloin saada selkoa, mistä oli kysymys. Saamani selko tosin oli niin kammottava, etten olisi halunnut uskoa sitä.
Selvisi, että tämä Turku, tämä elämä, jota olimme eläneet viime helmikuusta lähtien, eivät olleet ne, joihin olimme syntyneet, eivät oma alkuperäinen todellisuutemme. Sen sijaan kyseessä oli jonkinlainen toinen todellisuus, tai oikeastaan unitodellisuus. Mitään tästä ei ollut todella tapahtunut, todelliset fyysiset ruumiimme nukkuivat todellisessa Turussa, jossa oli edelleen karkauspäivä, 29.2.2008, ja nukahtamisestamme oli kulunut vain joitakin tunteja. Kaikkein pahinta oli, että täällä osa muistoistamme oli vääriä, ei pelkästään tältä muutaman kuukauden ajalta, vaan mahdollisesti myös aiemmatkin muistomme saattoivat olla vääristyneitä.
Sininen valtiatar, joka ilmeisesti oli koko täälläolomme takana, tarjosi meille valinnan. Saisimme jäädä tänne, jolloin hän toteuttaisi unelmamme, tekisi elämästämme juuri sellaista kuin haluaisimme, tai sitten voisimme palata ankeaan todellisuuteen. Hän halusi vielä keskustella tästä erikseen jokaisen kanssa.
Sillä aikaa, kun kaappaajamme jututti ihmisiä yksitellen, keskustelin lisää Klausin kanssa. Turun hallinto, siis aivan todellinenja oikea sellainen, oli lähettänyt hänet tänne hakemaan meidät pois ja selvittämään, mitä oikein oli tapahtunut. Hänellä oli käsityksestä selkeämpi tilanne kuin minulla. Tämä olio, mikä ikinä se sitten olikaan, oli luonut tämän maailman, mutta halusi sen asukkaiksi unikuvien lisäksi myös ihmisiä, joilla on vapaa tahto. Siksi hän halusi osan meistä jäävän, vapaasta tahdostaan, koska muuten ei koko jutussa olisi pointtia. Klaus uskoi, että olio olisi valmis neuvottelemaan: jos tarpeeksi moni jäisi, loput pääsisivät pois, kun tällä olisi jo tarpeeksi leikkikavereita.
Minun päätökseni oli alusta pitäen selvä. Mietin, mitä haluaisin, jos voisin saada mitä tahansa, ja en keksinyt mitään. Rahaa, mainetta ja kunniaa minulla oli jo, samaten kuin periaatteessa ikuinen elämäkin (jos nyt vampyyrinä olemassaoloa sellaiseksi voi kutsua). Kun itse keskustelin olion kanssa tämä ehdotti, että voisi antaa minulle takaisin kykyni kulkea päivänvalossa, mutta mitä sitten? Enhän edes tiennyt, olinko oikeasti todellisuudessa vampyyri, vai oliko tämä pelkkää unikuvitelmaa kokonaan, koska Klauskaan ei sitä osannut minulle kertoa. Tuntui aika uskottavalta, että se olisi vain unta. Mutta kumpi tahansa, vampyyri tai ihminen, en oikeastaan osannut keksiä, miten tyhjän tuntuisesta elämästäni saisi sen ihmeellisempää.
Oli olemassa vain yksi ainoa asia, mikä merkitsi minulle enemmän kuin mikään, mikä määritteli minun olemassaoloni. Vapaus. Vapaus tehdä omat päätökset ja omat virheensä. Minua ei kukaan komentelisi, minulle ei kukaan tekisi mitään vastoin tahtoani. Mokoma valtiatar-ääliö oli jo niin tehnyt, ja minulla ei kertakaikkiaan ollut mitään neuvoteltavaa sellaisen olennon kanssa. Minä tahdoin ulos unesta, minä tahdoin vapauteni.
Valtiatar jätti meille päivän aikaa pohdiskella päätöstämme. Klausillakin oli aikaraja, samoin vuorokauden mittainen: seuraavana yönä puoliltaöin valtiattaren valta tähän unimaailmaan olisi täydellinen, joten siihen mennessä meidän olisi päästävä täältä pois, muuten jäisimme jumiin.
Kokonainen päivä aikaa miettiä. Minulla meinasi mennä hermot ihmisten vatvomiseen ja pähkäämiseen jo patsailla seisoskellessamme, kun oma päätökseni oli ihan selvä, joten tulisin niin hajoamaan tähän vuorokauteen. Minusta oli käsittämätöntä, että monet tuntuivat tosissaan harkitsevan jäämistä. Listaukset siitä, mitä siellä pitäisi olla, olivat loputtomia: "Ja sit me halutaan, että meidän maailman hyttyset ei syö meitä, ja siellä ei ole parkkimaksuja, ja Heath Ledger elää." Tosin minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että osa jäisi, koska Klausin mielestä se olisi hyvä neuvottelujen kannalta. Siksi en pitänyt kovin kovaa ääntä siitä, että halusin suunnattomasti pois, ja kannustin muita harkitsemaan asioita tarkoin.
Onnekseni Emmi oli hyvin väsynyt, ja vaikka ensin siirryimme isolla porukalla hänen luokseen, suurin osa häipyi sieltä varsin pian muualle. Sovimme kaikki yhdessä, että tapaisimme huomenna kello 14 ja neuvottelisimme asioista - lähinnä tämän uljaan uuden haavemaailman sisällöstä, mutta minä ajattelin olla joka tapauksessa paikalla mielenkiinnosta. Yllättävä kyllä, Sirius jäi myös Emmille sen sijaan, että olisi lähtenyt bilettämään. Koska herätys olisi aivan kammottavan epäluonnollisen aikaisin, asetuin minäkin ajoissa levolle.
"Lauantai 7.6."
Heräsin puolilta päivin. Ulkoa keittiöön verhojen läpi suodattuva auringonvalo oli niin kirkasta, että jos olisin jäänyt siihen hetkeä kauemmaksi, olisin varmasti saanut kauheita palovammoja. Kiljuttuani Emmin paikalle sulkemaan olohuoneen avoimina ammottaneen verhon asetuin sohvalle levollisessa hämärässä. Kauhea olo. Minun ei kuulunut olla hereillä tällaiseen aikaan, se oli aivan selvää. Ei kuitenkaan oikein ollut vaihtoehtoja.
Emmi kävi kaupassa ja hankkimassa ruokaa, minä pysyttelin viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti paikoillani. Lopulta oli pakko lähteä liikkeelle. Verhouduin päästä varpaisiin peittävään kankaaseen ja lähdin ulos uhmaamaan päivänpaistetta. Paksujen aurinkolasienkin läpi se aiheutti nopeasti inhottavan päänsäryn, ja minulla oli koko ajan älyttömän kuuma - tunne, jota epäkuolleena ei normaalisti koskaan koe.
Matkalla kävi ilmi, että tapaamispaikka oli muuttunut. Ruusujen Kristiinankadulla olevan toimiston asemesta menisimmekin Puolikuun toimistolle. Sinne oli vielä pidempi matka. Argh. Taru ja Emmi halusivat välttämättä jäätelöä, vaikka jokirannan kioskilla oli kilometrin jono. Jätin heidät jonottamaan ja marssin suorinta tietä Puolikuun toimistolle. En tasan viettäisi tässä tappavassa auringonpaisteessa yhtään pidempään kuin oli pakko.
Puolikuun toimistolla Emma pimensi pyynnöstäni paikkoja, niin että saatoin viimein riisua ihme-itsemurhapommittaja-suojahuivitukseni pois. Hänen tarjoamansa kylmän limunkin otin erittäin mielelläni vastaan.
Hetkisen odottelun jälkeen kaikki puuttuvat ihmiset saapuivat paikalle, Klaus muiden muassa. Jutustelin taas hänen kanssaan kiinnostuneesti, muun muassa tämän maailman luonteesta ja siitä ihme avaruusmömmöstä, joka tänne oli ilmaantunut pari viikkoa sitten. Muut olivat kertoneet minulle, että se oli kammottava alienpöpö, joka olisi nyt minussakin, jonka leviämistä ei voisi estää, ja joka muuttaisi kaiken puuromaiseksi mömmöksi joidenkin viikkojen ajassa. Päinvastoin kuin jotkut täkäläiset kaverini uskoivat, Klaus oli sitä mieltä, ettei mömmö mitenkään voisi päästä tosimaailmaan. Niinhän sen täytyikin olla, muussa ei olisi mitään järkeä. Klaus huomautti, että ilmeisesti joku tässä unessa olevista oli scifi-intoilija, koska jostakin ilmaantui toistuvasti scifi-elementtejä - tämän mömmön lisäksi oli myös Anetten tietokone.
"Tietokone" Remus vaikutti enemmän robotilta kuin tietokoneelta, koska se näytti ihan joltakin hassusti pukeutuneelta mieshenkilöltä, mutta ilmeisesti kyseessä oli hologrammi, eikä mikään kiinteä juttu ollenkaan. Remus oli vain yhtäkkiä ilmaantunut Aneten luo. Nyt he olivat saaneet asennettua Anetelle "virtuaalisen työpöydän", niin että hän näki kuvakkeita ja kykeni kunnolla käyttämään tätä scifististä konettaan. Kuulemma se sisälsi muun muassa kaikki koskaan tehdyt elokuvat. Jossakin vaiheessa joku keksi käyttää konetta tilanteemme selvittelyyn. Sen uumenista löytyi muun muassa tieto siitä, että vuonna 2008 joukko salaperäiseen Nochtardes-nimiseen salaseuraan kuuluvaa porukkaa oli kadonnut. Ihme kyllä, Emma ja Jorvi muistelivat olleensa joskus sen jäseniä, mutteivät tienneet sen enempää.
Remus laitettiin etsimään tietoja salaseuraan liittyen, ja yllättäen hetkeä myöhemmin tämä ilmoitti, että Emma, Jorvi sekä toinen Ruusuista olivat hänen tiedostojensa mukaan töissä Supossa. Nauroimme tälle hyvän aikaa Klausin kanssa, eikä kukaan muukaan ottanut sitä kovin vakavasti, "supolaiset" kaikkein vähiten, koska kukaan heistä ei muistanut olevansa kyseisen porukan palkkalistoilla.
Koneesta innostuneena muut laittoivat sen selvittämään muidenkin ihmisten tietoja. Selvisi muun muassa, että Steven ja Minna olivat paenneet Kanadaan ja menneet naimisiin helmikuussa 2008 (missä todellisuudessa?). Tarun rikosrekisteriä luettelemaan ryhtyessään kone yhtäkkiä simahti, ja taas oli hauskaa. Kaikki tämä sinänsä oli minusta ihan turhaa, koska konehan oli täältä peräisin. Sen tiedot olisivat todennäköisesti silkkaa unisatua.
Viimein kaikki keskittyivät keskustelemaan asiasta. Joku keksi kysellä Remukselta tilanteestamme, ja sen sekä monen muun tietojen perusteella koko kuvio selkiytyi meille hiljalleen. Koko tilanteen taustalla oli Marika, joka oli pari päivää ennen karkauspäivää löytänyt Espanjasta jonkun mystisen ruukun, jonka oli kömpelönä särkenyt. Sieltä oli vapautunut unidemoni - sininen valtiattaremme - jonka toimintamalli oli vangita joukko ihmisiä valtaamansa ihmisen uneen, jossa voisi pitää näitä ikuisesti, kun heidän fyysiset ruumiinsa tosimaailmassa kuolisivat.
Kas kummaa, heti kun mainittiin sana "demoni", yhtäkkiä kaikki olivatkin jäämistä vastaan. Eipä siinä mitään, koska yksi keino päästä tästä unesta pois olisi, että kaikki vakaasti kieltäytyisivät jäämästä, näyttäisimme demonille keskisormea ja häipyisimme. Jos ei muuten, Klaus löisi sitä Belial-kortilla, ja sitten häipyisimme suuren tuhon saattelemina. Hah.
Jos kaikesta huolimatta useampi haluaisi jäädä, voisimme edelleen pitäytyä neuvotteluvaihtoehdossa, että osa jää, loput lähtevät, mikä olisi tavallaan helpompi keino. Ruusut näyttivät olevan joka tapauksessa jäämässä, Jorvi harkitsi myös vakavasti, aika lailla kaikki muut tuntuivat nyt suhtautuvan sinisen unidemonin ehdotukseen negatiivisesti. Ongelmaksi nousi Siru: hän oli tehnyt jonkinlaisen sopimuksen demonin kanssa jo eilen, mutta nyt ei haluaisikaan jäädä. Klaus vakuutti, että tästä vielä jotenkin puhuttaisiin tiemme ulos, ja jäi neuvottelemaan Sirun kanssa, kun me muut suuntasimme Emmille tappamaan aikaa. Koska meidän oli määrä tavata demonimme Kupittaan puistossa kymmeneltä, sovimme etukäteistapaamisen Hirvipatsaalla kello 21.
Emmillä ohjelmassa oli elokuvankatselua. Knight's Talesta irtosi kokoontuneella levottomalla porukalla melkoisesti kehnoa kaksimielistä huumoria. Kyllä oli lystiä, aika kului hyvin.
Oman omituisen ohjelmanumeronsa järjestivät Minna ja Ilmari, jotka tahtoivat vielä ennen todellisuudenvaihtoa saada Stevenin sielun kasaan tässä todellisuudessa. Sekopäinen hunterhan siis oli mennyt tekemään itselleen täällä niin paljon tuhoa, että todennäköisesti olisi lähinnä vihannes tosimaailmassa. Sielunkasausrituaalia varten tarvittiin iso köntti ametistia, jonka Klaus järjesti yhdellä puhelinsoitolla. Ilmari sulkeutui huoneeseen, mölisi aikansa outoja ilmeisesti vaaleanpunainen karvapäähine päässään ja ilman paitaa, ja tiding - viimein ilmaantui mukanaan Sin Cityn Gailia esittävä nukke, jonka kautta Stevenin kanssa voisi nyt kommunikoida. Kaikki pisteet Ilmarille, aivan mahtava temppu. Saisi kyllä niin turpaansa uhriltaan jos tästä selvittäisiin...
Vähän ennen yhdeksää suuntasimme kohti puistoa. Onneksi sain Minnalta kyydin, ja onneksi ulkona alkoi jo olla edes vähän hämärämpää. Istuskelimme patsaalla odottamassa. Virallista jutustelua tuli aika vähän, koska suunnitelma oli selkeä: kaikki sanoisivat ei, paitsi Ruusut. Sirun sopimukseen oli sisältynyt, että hän jäisi ja saisi vallan suojella muita, jotka jäivät, Ruusut poislukien, joten jos kukaan ei jäisi, Sirun sopimus olisi yhtä tyhjän kanssa, ja hänkin voisi häipyä. Tunnelma oli levottoman hermostunut, teinit hyppäsivät narua ja ruutua. En lähtenyt mukaan vaikka kuinka pyydettiin. No way.
Kellon lähestyessä kymmentä lähdimme valumaan kohti kohtaamispaikkaa. Matkalla sinne Ruusut yhtäkkiä pyysivät kahta ihmistä asettumaan vastakkain kädet portiksi ojennettuna. Öö, haloo, ei? Ärsyttävää kyllä, joukostamme löytyi niin ajattelemattomia ihmisiä, että he oikeasti tekivät pyydetyn, ja Ruusut kipaisivat portin läpi ja katosivat kuin tuhka tuuleen. Kiitos tämän ja parin muun vihjeen, kuten sen, että Ruusut olivat antaneet Anetelle avainkaulakorun, viimein saimme laskettua yhteen yksi plus yksi ja tajusimme, että ääliöveljekset olivat keijuja. Se selitti ihan kaiken, näiden päättömän käytöksen ja täyden älyvapauden... Ja nyt olimme päästäneet heidät menemään, ehkä pakenemaan tosimaailmaan tai Arcadiaan.
Aikataululleen uskollisena unidemoni saapui taas jututtamaan meitä. Vaikka yritin sanoa sille, että ei meidän tarvitse keskustella, kaikki ovat jo päätöksensä tehneet, silti se halusi jutella jokaisen kanssa yksitellen. Siinä kesti kauan, ja jännitystä ja hampaidenkiristelyä riitti. Oma keskusteluni oli yhtä lyhyt ja turha kuin eilen: totesin, että ei kiinnosta, demoni sanoi, että ei sitten.
Loppujen lopuksi kaikki sanoivat "ei", nekin, jotka olivat olleet epävarmoja. Klaus ja Siru neuvottelivat vielä aikansa demonin kanssa, ja lopulta lopputuloksena sopivat, että jos Siru pääsee sopimuksestaan, muut halukkaat voivat jäädä ja Siru on vapaa lähtemään. Siispä vielä asiaa harkinneille kerrottiin, että heillä olisi edelleen mahdollisuus jäädä, jos nyt ihan välttämättä haluaisivat. Demoni lupasi, että on puistossa odottamassa puoliltaöin.
Niiden, jotka eivät aikoneet jäädä, kannatti Klausin mukaan varmuuden vuoksi mennä nukkumaan ennen puolta yötä. Siispä siirryimme takaisin Emmille, missä Emmi keitteli jotakin unettavaa yrttijuomaa halukkaille, eli lähinnä Sirulle, Siriukselle ja Anetelle. Klaus ja kuskina toiminut Vlad suuntasivat pian takaisin kohti Kupittaata ollakseen ajoissa siellä. Klaus siis oli menossa pitämään huolta siitä, että sovitusta pidettäisiin kiinni ja halukkaat todella pääsisivät pois. Lupasin Klausille, että jos täältä päästäisin, tarjoaisin oluen, tai itse asiassa, vedettäisiin perseet yhdessä, vähän nyt siitä riippuen, mikä olomuotoni olisi.
Yllättäen Emmikin päätti lähteä kävelylle - ei pahus, hän kai sitten olikin päättänyt jäädä? Myös Ilmari ja Minna poistuivat paikalta, ilmeisesti tarkoituksenaan kolkata joku satunnainen vastaantulija ja asettaa Steven tämän ruumiiseen.
Minua ei kiinnostanut enää, mitä muut puuhasivat, halusin vain, että tämä säätö loppuisi ja pääsisin takaisin oikeaan todellisuuteen. Vaikka huolestutti ja jännitti älyttömästi ja vitutti olla muiden armoilla tämän asian suhteen, en keksinyt, mitä enää voisin tehdä. Siispä, kun unijuomaa juoneet simahtivat läjään Emmin sänkyyn, kiipesin itse parvelle ja suljin silmäni, toivoen kovemmin kuin mitään koskaan aiemmin, että aamulla heräisin oikeassa Turussa.
"Sunnuntai 8.6."/Perjantai 29.2.2008
Heräsin Puolikuun toimistolta, täysissä pukeissa, seuranani paitsi Siru, Sirius ja Anette, myös Minna, Emma, Aune ja Klaus. Vittusaatana, se ei sitten ollutkaan toiminut?
Jostakin näkymättömistä kuului unidemonin ääni: "Sopimusta on muutettu. Herra Lyden, valitkaa yksi, joka lähtee pois kanssanne." Yksi. Kaikki muut jäisivät tänne ikuisiksi ajoiksi. Jokin oli mennyt pieleen - ilmeisesti niin moni oli halunnut jäädä, että demoni oli saanut täydellisen, vastustamattoman vallan tässä unimaailmassa, ja pystyi pakottamaan kaikki haluttomatkin jäämään. Paitsi yhden, jonka päästäisi Klausin mukana pois. Kaikki muut pudistelivat päätään ja katsoivat minua. Itsestäänselvää, totta kai se ottaa tuon, he ajattelivat. Itse olin vain varovaisen toiveikas, ja toisaalta pelkäsin, mitä tapahtuisi, miten voisin elää sen kanssa, jos hän tosiaan valkkaisi minut.
"Eira," Klaus sanoi.
Nousin ylös paikaltani ja astuin Klausin vierelle. Hetkeä myöhemmin Puolikuun toimiston unikuva hälveni silmistäni, ja heräsin muualta. Turusta, oikeasta Turusta, sieltä, mihin Ahlgårdin apulaiset olivat nukkuvan kehoni raahanneet. Heti havahduttuani tunsin, että päinvastoin kuin olin arvellut, olin edelleen vampyyri. Edelleen, myös oikeassa Turussa. Olin todella tehnyt sen valinnan, en vain unessa, ja nyt sen kanssa pitäisi elää. Pitäisi myös elää sen kanssa, että uneen kaapatuista vain minä ja minä yksin olin ainoa, joka pääsi ulos, kiitos meitä pelastamaan tulleen Klausin (jolle tarjoaisin kiitokseksi kaiken viinan, mitä hän suinkaan haluaisi, useamman illan ajan). Minä en mitenkään olisi ansainnut tätä. Minä olin vittumainen inhottava itsekäs paskiainen, ja vielä talttahammaskin. Miksi minä?
Heti, kun olin toipunut ja koonnut itseäni tarpeeksi, että pääsin liikkeelle ja kohti normaalimpaa elämää, soitin Tomille, Cyhiraethin ex-kitaristille. Ainoalle ihmiselle, joka oli todella välittänyt minusta, rakastanut minua niin paljon, että olisi halunnut jakaa elämänsä kanssani. Erosin hänestä täysin, kun Niall syleili minut ja Tomi jäi Cyhiraethin ainoaksi jäseneksi, joka ei ollut kaltainen tai ghouli.
Halusin puhua jollekin, kertoa kaiken kauhean, mitä oli tapahtunut, enkä voinut kuvitella avautuvani moisesta Niallille. Toivottavasti Tomi vielä suostuisi kuuntelemaan. Unidemonin unitodellisuudessa olin todella täydellisesti jättänyt ja unohtanut hänet. Ehkä se oli virhe. Unen jäljiltä olin hyvin selvästi alkanut ajatella, että olin tehnyt monia asioita aivan väärin. Elämältäni puuttui suunta, minun pitäisi tehdä jotakin, korjata juttuja. Voisin aloittaa tästä.