5

Neljännen matkapäivän ollessa puolillaan saimme viimein Alanon kaupungin näkyviimme. Tuo ylväs jalokivi kaupunkien joukossa näytti yhtä majesteettiselta kuin aina ennenkin: vankkojen muurien ympäröimä kukkulalle rakennettu linnoituskaupunki vaikutti edelleen riittävän hienolta mille tahansa hallitsijalle maailmassa, riittävän elävältä tarjotakseen kiinnostavia elämyksiä kokeneimmallekin maailmanmatkaajalle, riittävän jykevältä torjuakseen vaikka lohikäärmearmeijan hyökkäyksen.

Mutta sodan merkit olivat selvästi nähtävissä täälläkin: kaupungin ulkopuolella sijaitseville pelloille oli leiriytynyt sotaväkeä ja kaupungin porteilla meitä odotti tiukka aseistettu vartio. Gweldonin joukot ohjattiin jäämään muurien ulkopuolelle odottamaan ja niiden leirin salkoon kohotettiin Dernthain suvun viiri tervehtimään muiden leirien päällä liehuvia kuninkaan ja Rowmarkin värejä.

Kaupungin sisäpuolellakin ihmiset vaikuttivat synkiltä ja sotaa odottavilta; oma mielialani oli kuitenkin kohoamassa nyt kun olimme saapuneet uljaaseen pääkaupunkiimme. Meidät kutsuttiin Alanon linnaan, jossa kuninkaan sanottiin kaipaavan meitä heti puheilleen. Moinen kiire yllätti minut ja sai minut epäilemään pahinta. Ja ainakin osittain pelkoni osoittautuivatkin tosiksi: hänen majesteettinsa kuningas Algarmir III oli haavoittunut ja vuoteenomana, eivätkä hänen haavansa olleet vierasmaalaisten vihulaisten vaan alainialaisten aiheuttamia.

Hänen majseteettinsa otti meidät vastaan hyvin epämuodollisesti ja kertoi Gweldonille odottavansa liittolaisikseen kreivikuntien miesten lisäksi serkkunsa Gremundin väkeä eteläisestä Tarniasta: myös druidit taistelivat kuninkaan puolella, kuten saattoi odottaakin. Ainoastaan eteläinen Aldricin kreivikunta oli liitossa tiarnalaisten kanssa. Maan omista joukoista Alanoon odotettiin vielä saapuvaksi Widmarkin kreiviä joukkoineen; seuraavana päivänä katsottaisiin armeijan olevan koossa.

Kuninkaan vastaanotolla Gweldon tuli myös kertoneeksi, että Trinessä vangitsemamme tiarnalainen ylipappi Colm oli paennut tyrmästään tyystin mystisesti ja jättänyt taakseen vain kolme johonkin tuntemattomaan syyhyn kuollutta apuriaan. Tämän hän oli kuulemma täysin unohtanut kertoa minulle vielä ollessamme Trinessä. Jos hänen muistinsa toimii tulevaisuudessakin tällä tavoin, tulee hänen neuvonantajanaan oleminen olemaan helvettiä.

Vastaanoton jälkeen meidät opastettiin huoneisiimme. Vaihdettuani vaatteet hieman sopivimpiin lähdin katselemaan ympärilleni linnassa. Edellisestä käynnistäni oli kulunut jo lähes pari vuotta ja ehdin tervehtiä useita tuttaviani (samoin kuin vältellä monia entisiä naisystäviäni joilla saattaisi olla joitakin kaunoja) ennen kuin törmäsin jälleen Feyniin. Hän kertoi kuulleensa, että se tummanpuhuva etelänmaalaisen näköinen mies jonka kanssa olin käynyt lyhyen miekkamittelyn Trinessä muutamia päiviä aiemmin majaili linnassa. Hänen nimensä oli kuulemma Gaswallon ja hän oli kuninkaan suojeluksessa. Varsin hyvä, etten ollut pistänyt säilääni hänen lävitseen kohdatessamme. Gaswallonista kukaan ei tuntunut tietävän paljoa: Feynin mukana kulkeva harvinaisen tyhjäpäisen oloinen hovineito kertoi hänen asuvan käärmemäisen ihmisen (tai ihmismäisen käärmeen) kanssa, mutta en alkuunkaan ymmärtänyt mitä hän tällä tarkoitti. Tokkopa ymmärsi itsekään.

Hieman ennen auringonlaskua tarjoiltiin linnan väelle illallinen, johon osallistuimme kaikki. Järkytyksekseni havaitsin ruuan tason laskeneen sitten viime käyntini. Mihin maailma oikein on menossa, kun linnan kokit antavat sellaisten joutavuuksien kuin kuninkaan kolmen vuoden poissaolon ja uhkaavan sodan vaikuttaa työhönsä? Illallisella näin itsekin Gaswallonin ja yritin pitää häntä silmällä, mutta hän istui kaukana minusta enkä muilta tuttaviltani ehtinyt juurikaan hänelle aikaani uhrata.

Monet niistä ihmisistä, joiden kanssa olin hukannut paljon aikaa menneinä vuosina olivat paikalla: aatelisnuorukaisia ja -neitoja ilman mitään suurempaa asemaa ja sen seurauksena ei myöskään velvollisuuksia. Lanad, kuninkaan puolison pikkuserkku valehteli yhä miekkailutaidostaan, vaikkei voittaisi edes olkinukkea taistelussa. Gilbert väitti olleensa merillä (saattoi puhua tottakin), linnan kaartinpäällikön tytär Theresa mulkoili minua happamasti (varmaan kantaa minulle yhä kaunaa parin vuoden takaisesta viattomasta valkoisesta valheesta tyttöystävieni määrästä) ja entinen hurjapää Erialis tuntui vakavoituneen pahasti, suunnittelevan naimisiin menoa ja sotaan lähtemistä.

Kun virallinen osuus illallisesta oli ohi, hakeuduin vanhojen tuttavieni kanssa erääseen syrjäiseen saliin nauttimaan viiniä, soittamaan, laulamaan, tanssimaan ja juttelemaan. Esittelin Tomijun tovereilleni kihlattunani ja sain osakseni epäuskoisia katseita - minut muistettiin edelleen miehenä, joka harvoin vietti kahta yötä saman naisen seurassa. Vakuutuksiani vakiintumisesta ei tunnuttu ottavan kovin vakavasti: ainakin Lanad tuntui uskovan, että muutama lasi viiniä hävittäisi täydellisesti muistoni Tomijusta ja jättäisi tämän eksoottisen kaunottaren vapaaksi riistaksi.En edes yrittänyt selittää hänelle, että toivo moisesta olisi turha. Tomiju ei ole ainoastaan rakastajani vaan myös ystäväni; hän on todellakin valtavan paljon enemmän kuin kukaan nainen jonka kanssa olen koskaan aikaani viettänyt. Hän on älykäs, vahva ja valtavan päättäväinen, hänellä on huomattavasti aloitekykyä ja tiedän voivani luottaa häneen missä tahansa tilanteessa. Ennen kaikkea hän kuitenkin tuntuu ymmärtävän minua paremmin kuin kukaan silloinkin kun kieltemme erot voisivat tehdä minkäänlaisen ymmärtämisen mahdottomaksi. Ja hänkin on rakastunut minuun - enempää en varmaan voisi enää jumalilta pyytää.

Feyn ja Gweldon olivat niin ikään liittyneet seuraamme juhlimaan. Gweldon oli varsin varautunut, joi tuskin lainkaan ja vetäytyi varhain nukkumaan. Feyn puolestaan tuntui kuvittelevan olevansa vieläkin kosioretkellä ja sai sen tähden monet ihmisistä karttamaan itseään. Vedin hänet syrjemmälle ja selitin hänelle, että nämä ystäväni pelkäsivät ainoastan kahta asiaa maailmassa: avioliittoa ja vastuuta, ja mistä tahansa näihin viittaavasta he pysyisivät kaukana. Jos hän tahtoisi tutustua ihmisiin, sanoin että hänen olisi hetkeksi unohdettava asemansa naimattomana aatelisneitona ja pyrittävä puhumaan ihmisille muustakin syystä kuin selvittääkseen kelpaisivatko nämä hänen puolisokseen. Hän tuntuikin lopulta onnistuvan tässä melko hyvin ja katosi varsin pian Gilbertin kanssa torniin katselemaan tähtiä.

Kun Feynin hyvinvointi oli näin taattu sai vastuuntuntoni voiton juhlinnan halustani. Olin edelleen Gweldonin neuvonantaja ja velvollisuuteni olisi olla seuraavana päivänä virkeänä hänen rinnallaan: jos jäisin koko yöksi juhlimaan, en huomenna erottaisi hyvää sotasuunnitelmaa hamsterista. Niin sitten vetäydyin Tomijun kanssa yöpuulle, hyvillä mielin ensimmäistä kertaa sitten Trinestä lähdön.

---

<------

Sisällys

----->