Etusivu
Päähenkilö
Henkilöt
Sisällysluettelo
<-- Edellinen
Seuraava -->

Harmi kyllä, Tero ei koskaan piirtänyt kuvia tästä retkestä, tai ainakaan minä en niitä milloinkaan nähnyt.

Näistä tapahtumista ei tosiaan ole kuvia. En ehtinyt niitä piirtää seikkailuja varten, enkä juurikaan piirtänyt kuvia seikkailuista pelien jälkeen.

Ainoa aiheeseen liittyvä taitaa olla maahisen kuva, joita nähtiin ohimennen kääpiöiden orjina. Sen jälkeen näitä karvaisia keilapalloja ei olekaan nähty kuin eräässä maailman todella varhaisiin vaiheisiin sijoittuvassa kampanjassa, joka ei jatkunut kovinkaan kauaa. Siinä maahiset olivat pelattava rotu.


Alistair vihasi lumousloitsuja enemmän kuin mitään muuta. Tämä alkoi jo Edaija '95:ssä eikä ainakaan heikentynyt vuosien mittaan.

Tällä hetkellä en näe mitään järkeä hahmoni tavalle riisua panssari ennen taistelua. Ei Alistair aivan niin heikko ollut, eikä tietääkseni pelissä käytetty myöskään bulletproof nudity -sääntöjä.

Vaikka Alistairilla saattoikin olla tapana venyttää totuutta uroteoistaan puhuessaan, demonin kohtaamisessa ei ollut rahtuakaan liioittelua. Silti muistaakseni kukaan ei koskaan uskonut kertomusta tapahtuneesta.

27

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Demoneja olin toki nähnyt ennenkin, eikä tämä ollut millään muotoa rumin kohtaamistani, mutta ylivoimaisesti kookkain se oli ja luultavasti myös voimakkain. Se kumartui hieman eteenpäin istuimellaan ja silmäili arvioiden saliinsa saapunutta joukkoa, joka alkoi osoittaa lieviä hermostuneisuuden merkkejä. Vaikken gheodialaista sotilaskuria liiemmin arvostakaan, on minun myönnettävä, että jopa alainialaisten miekkamiesten tyyni arvokkuus olisi saattanut hieman lipsua moisen otuksen katseen kohteena; jopa minun oli perin vaikea olla laskematta kättäni miekan kahvalle.

Demonin kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaista ilmettä; se ei näyttänyt suuremmin huolestuvan joukosta, joka oli saapunut sen linnaan. Ottaen huomioon otuksen viikatteen terän kokoiset kynnet ja ilmeisesti kerrassaan valtavat ruumiinvoimat ei tämä ollut kovin ihmeteltävää. Musta kauhu alkoi kasvaa mielessäni: miksi demoni oli jo tässä maailmassa, eikö gheodialaisten ollut tarkoitus vasta noutaa se hornasta? Oliko Gaswallon käynyt täällä jo ja kutsunut demonin, ja jos niin, missä hän itse oli?

Tamis puhui jotakin demonille, mutten saanut selvää hänen sanoistaan. Demonin vastaus oli tosin sitäkin selvempi. Se kohottautui suoraksi istuimellaan, ja jyrähti "Kohtuuttomia vaatimuksia!" äänellä, joka sai lattian tärisemään ja takanamme seisovien sotilaiden rivit rakoilemaan. Minä en vieläkään suostunut ottamaan askeltakaan taaksepäin, joten olin aitiopaikalla näkemässä kun Tamis suli.

Se oli ohi ennen kuin edes tajusin mitä oli tapahtumassa: yhtenä hetkenä gheodialainen soturivelho vilkaisi itseään hämmästyneenä, ja seuraavana hän levisi iljettäväksi märäksi lammikoksi lattialle. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä muuttunut nesteeksi, eikä mikään enää pitänyt häntä koossa; hän ei ehtinyt päästää äännähdystäkään. Tamisin sulamisen myötä suli myös hänen sotilaidensa selkäranka. Kuin yhtenä miehenä he kääntyivät ympäri ja lähtivät juoksemaan salin ulko-ovia kohti. Demoni katseli heidän peräänsä kuin miettien, ansaitsivatko he hänen huomionsa, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään ennenkuin Gweldon astui viereltäni eteenpäin, ja kumarsi demonille. Kohteliaalla ja kunnioittavalla äänellä hän kiitti demonia kaikesta hyvästä, mitä tämä oli meille tehnyt.

Vaikka olisin itsekin yhtynyt tähän lausuntoon ainakin Tamisin lopun osalta, en pitänyt erityisen järkevänä demonin huomion kiinnittämistä meihin sen enempää kuin oli välttämätöntä. Mielestäni gheodialaiset sotilaat olivat tarkemmin ajatellen toimineet ihailtavan viisaasti lähtiessään salista ulos ja voisimme aivan hyvin seurata esimerkkiä. Sitten ulkoa alkoi kuulua kirkunaa ja karmivaa repivää ääntä. Joku tai jokin linnan sisäpihalla ei tahtonut päästää sotilaita lähtemään.

Uloskäyntimme oli suljettu, mutta siltikään en tahtonut jäädä puhumaan tälle manalan olennolle. Gweldon oli kuitenkin toista mieltä. Hän otti kypärän päästään ja hänen kasvoillaan sen alla oli onnellinen ja autuas hymy, kun hän kysyi demonilta, oliko jotain mitä voisimme sen hyväksi tehdä. En ymmärtänyt enää mistään mitään - jos serkkuni suunnitteli jotain kieroa, hänen suunnitelmansa ylitti tyystin käsityskykyni. Demoni rypisti otsaansa eikä tuntunut osaavan päättää, mitä ajatella Gweldonista. Sitten se vilkaisi minua.

Kumarsin niinikään pikaisesti ja mutisin serkkuni lailla nopean kiitoksen kaikesta mahdollisesta. Sen jälkeen totesin Gweldonille, että meidän olisi varmasti parasta lähteä häiritsemästä hyväntekijäämme, mutta Gweldon pudisti päätään ja sanoi, että hän tahtoi jäädä ystävänsä luo koska ei ollut nähnyt tätä aikoihin. Hän käyttäytyi kuin järkensä menettänyt - tai kuin lumottu.

Sydämeni vajosi polvien tasolle. Mutta sikäli kun hornan olentojen ilmeitä pystyin tulkitsemaan, näytti demoni miltei yhtä epäluuloiselta Gweldonin puheiden suhteen kuin minäkin - miksi ihmeessä, jos se oli kerran langettanut lumousloitsun serkkuni ylle? Sitten se kuitenkin näytti käsittävän jotain, ja sen suu kääntyi hymyyn (näky jonka olisin yhtä hyvin voinut jättää näkemättä) kun se kutsui Gweldonin ja minut seuraamaan itseään peremmälle.

Demoni nousi kivituoliltaan ja nyt vasta huomasin, että valtaistuimen takana olevan seinän keskellä oli korkea oviaukko, joka aukesi alasäpäin johtavaan portaikkoon. Tähän käytävään demoni asteli - oviaukko, samoin kuin portaat oli tehty sen mittojen mukaan - ja kehotti meitä tulemaan mukaansa. Gweldon lähti vastustuksestani huolimatta auliisti kävelemään eteenpäin, enkä minä tiennyt mitä tehdä. Jättimäisen demonin seuraaminen linnan vankityrmiin ei ollut viisas ajatus, mutta ystäväni tuntui olevan vakaasti päättänyt demonin olevan hänen kauan kateissa ollut toverinsa.

Tyytyväisenä siihen, että me ilmeisesti aioimme seurata sitä, demoni lähti alaspäin portaita pitkin, ja Gweldon kulki sen kannoilla. Pysäytin serkkuni, ja sanoin hänelle, ettei meidän minusta ollut järkevää lähteä kellareihin; hän ihmetteli suhtautumistani ja kehotti minua lakkaamaan viivyttämästä häntä. Sanoin hänen käyttäytyvän kummallisesti ja hän kiisti sen. Turhautuminen raastoi sydäntäni - kuinka lumotun saa käsittämään, että hän on lumottu? - ja sitten sain ajatuksen. Gweldonhan oli oppinut keväällä loitsun jolla kumota muiden langettamia taikoja.

Sanoin serkulleni, että jos hän lukisi itseensä taikuudenpurkuloitsun ja vielä sen jälkeen tahtoisi jatkaa demonin perässä, minä olisin hiljaa ja seuraisin häntä. Seuraamisestani Gweldon ei suuremmin piitannut, mutta hän luki loitsun saadakseen minut olemaan hiljaa. Pidätin hengitystäni kun hän sanoi taikasanat - sitten voihkaisin kun Gweldon totesi kaiken olevan kunnossa, ja jatkavan jättimäisten portaiden laskeutumista demonin perässä.

Olin antanut sanani, enkä niin ollen voinut mitään muuta kuin hiljaisuudessa ja pahojen ajatuksien vallassa seurata Gweldonia. Sitten portaikosta takaani kuului askeleita, ja yhtäkkiä Feyn seisoi vieressäni. Hän kysyi, minkä ihmeen vuoksi me kuljimme demonin perässä, ja minä sanoin Gweldonin menettäneen järkensä - en edes jaksanut kimpaantua siitä, että Feyn oli jälleen kerran ilmestynyt paikalle varoittamatta. Feyn juoksi Gweldonin kiinni ja tarttui hänen käteensä, kehoittaen häntä lähtemään pois tästä loukosta. Gweldon hämmentyi silmiinnähden Feynin nähdessään ja kysyi, miksi tämä moista tahtoi. Feyn sanoi olevansa Gweldonin ystävä ja tahtovansa tämän parasta. Gweldon näytti eksyneeltä. Sillä hetkellä demoni sai ilmeisesti tarpeekseen hidastelustamme ja kääntyi takaisin meitä kohti, kysyen mikä meitä oikein viivytti.

Feynin puhe näytti tehoavan Gweldoniin, joten päätin ostaa meille hieman aikaa. Tempaisin kyparän päästäni, marssin pari askelmaa alaspäin Gweldonin ja Feynin eteen. Katsoin demonia tuimasti silmiin (helppoa, vaikka se olikin meitä monta porrasta alempana), ja ilmoitin, että olimme päättäneet ettemme sittenkään tulisi tutustumaan sen linnan kellareihin. Kiitin demonia siitä, että se oli haihduttanut Tamisin ja sanoin, että palkkioksi tästä emme surmaisi sitä, mutta nyt joka tapauksessa aioimme palata kotiimme.

Demoni huvittui valtavasti puheestani. "Ette surmaa minua?" se jyrisi nauraen. Samalla hetkellä Gweldon takanani huusi tuskasta ja painoi päänsä alas. Feyn halasi häntä. Vilkaisin Gweldonia syrjäsilmällä. Hän näytti kalpealta ja kuin aaveen nähneeltä, mutta hänen kasvonsa eivät enää loistaneet järjettömästä ilosta: luultavasti hän oli siis toipunut lumouksestaan ja näytti valmiilta lähtemään tiehensä.

Demonikin oivalsi tämän, ja lähti harppomaan portaita ylös meitä kohti. Salamannopeasti kiskaisin miekan tupestani ja osoitin sen kärjen demonia kohti: sitten huusin haastavani sen taisteluun, jos se vain uskaltaisi. Sanoin, ettei se suinkaan olisi ensimmäinen demoni jonka lähettäisin takaisin alamaailmaan (mikä olikin totta, aiemmin kohtaamani demonit olivat vaan useimmiten olleet vähintään puolet pienempiä). Yritin samalla viitata Gweldonia ja Feyniä lähtemään tiehensä, mutta kumpikaan heistä ei (luonnollisestikaan) liikkunut minnekään; sen sijaan he paljastivat omat miekkansa. Niinpä jatkoin demonin pelottelua ja kerroin serkkuani kutsuttavan eteläisillä mailla Gweldon Demoninsurmaksi (tuumin, että jos tästä liemestä selviäisimme, nimi saattaisi hyvinkin olla oikeutettu).

Puheeni sai demonin hymyilemään leveästi ja varsin ilkeästi. "Jos demoninsurmaajia olette, tahdon nähdä mihin teistä on", se sanoi. Se sanoi hyväksyvän taisteluhaasteen sekä minulta että ystäviltäni ja ottelevansa meitä kaikkia vastaan yhtä aikaa. Normaalisti en olisi kelpuuttanut moista ylimielisyyttä keltään, jonka olin itse haastanut, mutta tällä kertaa kunniani suostui hyväksymään lievän lukumääräisen ylivoiman puolellani. Tarjosin demonille mahdollisuuden käydä hakemassa miekkansa, mutta se sanoi kynsiensä olevan kaikki mitä se tarvitsi.

Vetäydyimme takaisin suureen saliin, jossa ryhdyin riisumaan panssariani: jos tulisin taistelemaan tuota körilästä vastaan, tahdoin ainakin nopeusedun omalle puolelleni. Gweldon katseli minua kuin olisin menettänyt järkeni, sanoi sitten että oli ollut kunnia tuntea minut, ja avasi oman haarniskansa. Feyniä kehotin lähtemään, mutta hän sanoi pihan olevan täynnä pahoja henkiä, ja oviaukosta ulos vilkaiseminen osoitti hänen olevan oikeassa. Gheodialaiset sotilaat oli revitty kappaleiksi, ja sisäpihalla kulki mustia, varjomaisia hahmoja. Ulos lähteminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa, joten totesin, että hänen olisi varmaan parasta jäädä taistelemaan rinnallamme. Feyn nyökkäsi hieman harmaan näköisenä, ja katsoessani jättimäistä vihollistamme minusta alkoi itsestänikin tuntua siltä, että tällä kertaa olimme kenties puraisseet enemmän kuin voisimme niellä.

Päästyämme ulos panssareista vilkaisimme vielä kerran toisiimme, ja sitten lähdimme etenemään demonia kohti ilman sen suurempia seremonioita. Olio virnisti itsevarmasti, eikä tuntunut hermostuvan kun lähdimme kiertämään sen ympäri. Gheodialainen miekka kädessäni oli raskas ja epämiellyttävä, ja toivoin, että minulla olisi ollut säiläni, mutta nyt oli selvittävä vähemmällä.

Kun vastustajamme pää kääntyi seuraamaan Gweldonin etenemistä, syöksähdin salamannopeasti eteenpäin ja iskin miekallani sitä sääreen. Demonin iho oli paksu kuin parkittu nahka ja sivallukseni sai aikaan vain vähäisen naarmun. Se oli kuitenkin riittävästi kiinnittämään hirviön huomion minuun, ja samalla kun se huitaisi minua kynsillään, Gweldon loikkasi vuorostaan sen kimppuun ja iski sitä reiteen. Väistin otuksen kynnet juuri ja juuri, ja yritin miekkaa palauttaessani saada osumaa demonin käteen.

Taistelu oli jatkuvaa hämäyksen, hyökkäyksen ja perääntymisen tanssia. Joku meistä uskaltautui demonin kynsien ulottuville, ja samalla kun häntä yritettiin sivaltaa, muut hyökkäsivät omilta puoliltaan ja iskivät vimmaisesti, perääntyen taas hirviön ulottumattomiin ennen kuin se ehti kääntää hyökkäyksensä heitä vastaan. Hetken aikaa tämä toimikin, ja saimme vastustajaamme muutamia verisiä haavoja, mutta sitten se viisastui, ja kun koetin lyödä miekallani sitä vatsaan Feynin hämätessä sitä, otus aavisti aikeeni ja sivalsi minua kynsillään. Salamannopea torjunta pelasti henkeni, mutta kynnet repivät silti kylkeni auki ja osittain miekkaani pysähtynyt isku heitti minut salin poikki. Pökerryksissä kohottauduin lattialta näkemään, kuinka demoni potkaisi Gweldonin vasten pylvästä samalla kun Feyn iski kääpiömiekallaan sitä nilkkoihin kerta toisensa jälkeen.

Ponkaisin pystyyn ja juoksin takaisin taisteluun ennen kuin demoni ehtisi repiä Feynin kappaleiksi. Ryntäsin demonin ohitse, väistin sen iskun ja hyppäsin valtaistuimelle; sitten ponnistin sen selkänojasta valtaisaan loikkaan miekka ojossa. Valtaistuimelta käsin hyppäämällä olin samalla tasolla vihollisemme pään kanssa, ja ajattelemattakaan suojausta löin kaikin voimin sitä kasvoihin. Demoni karjaisi kivusta. Sitten sen nyrkki osui minuun ja sinkosi minut suoraan lattiaan; miekkani kirposi kädestäni ja maailma oli hämärtyä silmissäni.

Äkillinen hyökkäykseni oli kuitenkin saanut jättiläisen horjumaan, ja jaloilleen palanneen Gweldonin lyönnin vauhdittamana vihollisemme kaatui pitkin pituuttaan maahan; ehdin juuri ja juuri kierähtää pois alta. Tärähdys tuntui varmaan virstan päässä, mutta vastustajamme ei jäänyt makaamaan, vaan alkoi heti pyrkiä jaloilleen. Hetkeen se ei kuitenkaan tiennyt miten päin oli, ja Feyn käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän loikkasi sen vatsan päälle ja iski kalpansa olennon mahaan. Demoni huitaisi hänet pois, mutta sydämenlyöntiä myöhemmin minä ja Gweldon olimme sen kimpussa hakkaamassa sitä ehtyvien voimiemme takaa. Otuksen kyynerpää kaatoi serkkuni, joka ei jaksanut enää nousta. Feyn kuitenkin otti hänen paikkansa ja iski miekkansa demonin kurkkuun. Se osui pehmeään kohtaan ja mustaa verta purskahti haavasta. Samalla minä upotin oman aseeni hornanhengen kylkiluiden väliin, eikä vihollisemme tämän jälkeen enää liikkunut.

Pitkän aikaan kukaan meistäkään ei kyennyt tekemään muuta kuin lojumaan paikallaan. Jalkani eivät kantaneet, joten istuuduin alas ja yritin muistella, miten hengitettiin. Gweldon lojui verilammikossa pylvään juurella, silmät juuri ja juuri avoimina. Feyn nojasi demonin kaulaan uponneeseen miekkaan, otsaansa tulleesta ruhjeesta valuva veri kasvojensa peittona, ja koetti olla kaatumatta. Sillä hetkellä me emme varsinaisesti näyttäneet suurilta sankareilta jotka olivat juuri surmanneet hirvittävän demonin, mutta joka tapauksessa taisimme moisia olla.


<---- Sisällys ---->