<

>

Heinäkuu 2022: Tässä konkurssissa Berger

Perjantai, 1.7. 2022

Päivän all-about-me: Olen ilmeisesti neuvotellut muutosneuvotteluissa aivan liian kovaa.

Aamuysiltä etenemme Oberriedin kalliolle. Parkkipaikan on vallannut joukko telttoja, mutta auto mahtuu tienposkeen. Päivä ei ole yhtä kuuma kuin eilen, ja taivaalla roikkuu paksuja pilviä, mutta vielä ei sada. Siispä kiipeämme. Kalliotaidot ovat ruosteessa, mutteivät aivan ala-arvoisia. Kuuden reitin jälkeen alkaa oikeasti tulla vettä, joten poistumme majoitukseen syömään ja tekemään jatkosunnitelmia.

Majoituksessa vilkaisen työchattia. Onpa siellä paljon viestejä, ja linkki johonkin tietoviikon artikkeliin. "Robotiikan startup on konkurssissa." Öö wut.

Käy ilmi, että toimitusjohtaja oli eilen hakenut robottifirman konkkaan. Muutosneuvottelukierroksen jälkeen olin kuvitellut, että olimme selvinneet pahimmasta, mutta näköjään ei sinne päinkään. Seuraavat pari tuntia menee jonkinlaisessa shokissa ja lamaannuksessa, kun koetan selvittää, mitä tämä tarkoittaa. Tai siis, varmaankin sitä, että en enää ole töissä, mutta mitähän ihmettä sitten.

Kun sade hellittää, tulen siihen tulokseen että kevyt liikunta voisi auttaa selvittämään päätä. Kävelemme Adlerblickin näköalapaikalle ja sieltä jatkamme Oberriediin. Parkkipaikalla aamulla olleet teltat kuuluvat kyläfestarille, ja kun järkevämpää puuhaakaan ei ole, käymme vilkaisemassa sitä. Se mahtuu kokonaan yhdelle pienelle parkkipaikalle, ja koostuu myyntiteltoista sekä esiintymislavasta. Ostamme suklaakakkua ja kuuntelemme tovin haitaria soittavaa humppabändiä. Paikallisfestarit ovat aina yhtä hämärä juttu.

Oloni on kotiinpaluuseen mennessä vähän tyyntynyt. Harmittaa kovin, että nykyinen työpaikka katoaa alta, mutta omakohtainen katastrofi se ei kuitenkaan ole. Minulla pitäisi olla riittävästi osaamista saada uusi työ ihan järjellisessä ajassa. Se vaan tuskin on yhtä hauska kuin nykyinen.

Lauantai, 2.7. 2022

Päivän greidi: D - Sehr schwerig

Burgsteinin kalliojyrkänne kohoaa 200 metriä suoraan ylöspäin laakson pohjalta. Se on suunnilleen pystysuora, mutta sitä pitkin kohoaa Reinhard Schiestlin via ferrata. Joka kerran täällä olemme kaihoisasti katselleet sitä ja nyt uskaltaudumme viimein lähtemään sille. Päivästä on tulossa lämmin ja olemme liikkellä hieman myöhemmin kuin tahtoisin, mutta ihan vielä länteen antava kallio ei ole auringossa.

Klippaan lehmänhäntäni kiinni kaapeliin. Ensimmäisillä metreillä jalkaotteita ei ole lainkaan, sitten nousu vaihtuu hieman negatiiviseksi suoraan ylöspäin kohoavaksi terästikassetiksi. Ei sinänsä mitään epätavallista, paitsi että sitä jatkuu yli 40 metriä. Kapuaminen on pirun raskasta. Toisin kuin yleensä, minä olen päätynyt pointiksi. Repussani on normaalin veden ja muonan lisäksi 30-metrinen luolaköysi, ihan siltä varalta että tästä ei tule mitään ja on tarpeen perääntyä reitiltä -- tai jos jokin paikka näyttää niin pahalta, että siitä nousemiseen tahdotaan ylimääräinen varmistus. Ysimillisen köyden paino tuntuu, kun sitä täytyy omin voimin kuljettaa selässä ylös jyrkkää seinää.

Ensimmäisen osuuden jälkeen on pieni tasanne, jossa voi levätä. Selviän sille puuskuttaen ja vähän epäuskoisen oloisena. Jos tämä on reitin alku, ei prognoosi koko seinästä selviämiselle ole erityisen hyvä. Pian Tainakin ilmestyy reunan yli. Seinältä avautuu hieno näkymä alas suoraan laaksoon. Koko paikka on kuin yksinkertaisen pelisuunnittelun kynästä: laakson pohja on tasainen, suorakaiteen muotoisten peltojen ruudukko, ja siitä kohoaa pystysuora kiviseinä, kuin linnoituksen muuri.

Via ferratojen osuudet on määritelty vaikeusasteilla A-E; A on käytännössä vaakasuoraa kävelyä, C on pystysuora seinä, E on katto. Olemme selvittäneet osuuden vaikeusasteella C/D, ja seuraava osuus on tasolla D. Metalliset tikkaat käsille näyttävät myöskin loppuvan. Nyt jäljellä on enää jalansijoja, sekä ylöspäin jatkuva kaapeli.

Lähden negatiiviselle osuudelle pahoin aavistuksin. Se onkin jokseenkin vaikea, mutta enemmän tekninen kuin raskas. Kun valmiita otteita ei ole, käytän kiveä jaloilleni ja käsilleni. Repussa on myös kiipeilytossut, mutta en koe niitä tarvitsevani. Vaelluskengätkin pitävät seinällä hyvin. Sittenkin nousu on kovaa menoa, ja armollisesti vain reilun kymmenen metrin jälkeen tulee toinen lepotasanne. Täältä Taina paikantaa geokätkön.

Seinä jatkuu, kiipeäminen jatkuu. Jossain vaiheessa vaihdamme järjestystä, ja kuten yleensä via ferratoilla, Taina siirtyy pointiksi. Monesti tunnen näillä poluilla korkeanpaikankammoa, mutta nyt suorituksen vaativuus vaatii kaiken huomioni. Aurinko on tullut vuorten takaa ja porottaa niskaamme, mutta onneksi lämpötila on vain jotain +25 eikä helle ole aivan helvetillinen.

Kalliolla näkyy muitakin ihmisiä: meistä joitain kymmeniä metrejä sivuun on pari kiipeilijää, jotka nousevat seinän multipitch-reittiä. Takaamme ilmestyy alkuasukas, joka vilistää reittiä ylös kuin se olisi lenkkipolku. Hänellä ei ole kypärää, tai valjaita, tai lehmänhäntiä, tai edes reppua. Hän ohittaa meidät vaakasuoralla osuudella kuin tyhjää vaan, ja jatkaa ylöspäin taakseen katsomatta. Olemme molemmat jokseenkin tyrmistyneitä. Toivon mukaan tyyppi ei putoa niskaamme jossain myöhemmässä kohdassa.

Armollisesti via kiemurtelee hieman, ja pystysuorien tai negatiivisten osuuksien välissä on vaakapätkiä. Nekään eivät ole teknisesti helppoja. Tekijät ovat säästäneet metallissa, ja jalansijoja on vain jos ilman niitä ei millään selviä. Parissa kohtaa kaipaan kiipeilytossujani, mutta näissä kohdissa ei tietenkään ole hyvää mahdollisuutta vaihtaa jalkineita.

Kahden tunnin nousun jälkeen huippu alkaa häämöttää. Sitä ennen vastaan tulee vielä yksi hankala negasektio, jossa huonosti liikkuvat lehmänhännät kirvoittavat ärräpäitä. Sen jälkeen päädymme jyrkälle kaapelivarmistetulle polulle, ja sitten yhtäkkiä pystysuora seinä vaihtuu vähän kaltevaksi niityksi. Olemme Burgsteinissa.

Voimat loppuvat miltei samantien. Jalat tuntuvat aivan makaronilta kun nousemme niityn laelle. Sittenkin: suoriuduimme! Näköala ylhäältä on hieno, mutta täällä olemme jo käyneet aiemmin. Burgsteiniin johtaa myös ihan oikea tie, joten ainoa syy kiivetä via ferrata on, jotta voi sanoa tehneensä sen. Tämä riittää minulle, koska on se vaativin, mitä olen milloinkaan kavunnut.

Viereisen hotellin ravintola on mennyt kiinni, eikä naapuriniityn ravintola kelpuuta luottokorttia. Niinpä palaamme alas polkuja pitkin pelkän Snickers-patukan voimin. Taivallus takaisin reitin juurella olevalle autollemme on tarpeettoman pitkä. Aikeet tehdä tänä iltana vielä muutakin hylätään: tämä kiipeily riitti hyvin koko päivän liikunnaksi.

Sunnuntai, 3.7. 2022

Päivän soittolistan kappale: Biene Maja, joka käytännössä velvoitti vielä kiipeämään samannimisen reitin

Yleensä suhteeni hierontaan on tiukan kielteinen, mutta eilisen rääkin jälkeen niska-hartiaseutu on niin jumissa, että olen valmis kokeilemaan mitä tahansa. Taina runnoo minua hetken, ja vastoin odotuksia se oikeasti vaikuttaa raajojen liikkuvuuteen. Kun ulkonakin näyttää olevan tulossa kaunis päivä, mitä sitä muutakaan kuin touhuamaan!

Engelswandin kiipeilykallio on meille uusi tuttavuus. Se sijaitsee hieman kauempana ja vastakkaisella puolella laaksoa kuin Oberried, mutta lähestyminen on yhtä mutkaton ja alusta on samalla tavoin nurmikkoa, josta kohoaa sitten pystysuora seinä. Täällä kuitenkin lehmät ovat käyneet kakkimassa mm. reittien juurelle, mikä vähän latistaa tunnelmaa, mutta kivi näyttää hienolta.

Greidit tuntuvat tiukemmilta kuin Oberriedissä, ja 5a:n reiteissä on tekemistä. Tässä saattaa tosin vaikuttaa sekin, että pian saapumisemme jälkeen aurinko osuu jyrkänteeseen, ja muuttaa kiven kuumaksi sekä tuhoaa kitkan. Muutenkin kivi on liukkaampaa ja sileämpää kuin aiemmin täällä kohtaamamme hiekkapaperi. Släbireitit ovat haastavia ja pultitus ei ole poikkeuksellisen anteeksiantavaa, jos nyt ei ihan epäinhimillistäkään.

Vaikeuksista huolimatta seinä ei ole hullumpi. Muutkin kiipeilijät täällä näyttävät tahkovan vitosen ja nelosen reittejä, mitä nyt pari isoa tyttöä ja poikaa projektoi jotain seiskan näköistä. Saan itse ilmeisesti auringonpistoksen ja päätän kokeilla 6a:n Anderland-nimistä tiukan näköistä pystysuoraa halkeamaa. Huomattavaksi yllätyksekseni saan sen liidattua loppuun saakka -- en puhtaasti, mutta kuitenkin! Reitti on kyllä greidinsä ansainnut, ja toisaalta se osuu tarkalleen minun vahvuuksiini ylävartalon voimaan sekä pituuteen.

Viiden reitin jälkeen kuumuus käy sietämättömäksi. Pakenemme ylös Piburgiin ja viilentyäksemme uimme tovin Piburger Seessä. Turpakalat huvittavat edelleen, mutta tällä kertaa kukaan meistä ei kaadu kivikossa. Syömme eväitä ja ajaudumme sitten uudestaan kiipeilykalliolle, tällä kertaa Oberriediin. Iltahämärässä kapuamme ylös helpon kahden köydenpituuden Neuland - Biene Maja -reitin palauttaaksemme multipitch-taidot mieleen. Tässä vaiheessa varpaat ja sormet alkavat jo olla melkoista muusia. Seitsemän kallioreittiä on ehkä riittävästi yhdelle päivälle.

Maanantai, 4.7. 2022

Päivän näköala: Porealtaalta voi katsella vuoria kolmessa suunnassa

Yö on melkoisen tukala. Olimme ilmeisesti eilisen helteessä onnistuneet juomaan liian vähän, eikä vuoristojärvessä pulikointikaan ollut viilentänyt meitä riittävästi. Ulkona ukkostaa ja aamulla sää on sateinen. Tänään pidämme vapaapäivän villimmästä liikunnasta.

Ohjelmaksi muodostuu käynti Aquadomen kylpylässä. Se on aika älytön paikka, sisällä ja ulkona monessa tasossa olevia altaita, joiden vesi on älyttömän lämmintä. Kesällä tässä vielä on jotain järkeä, mutta pulju on ilmeisesti auki ympäri vuoden. Itävaltalaiset kaapistot ovat unisex, riisuutumista varten on erillisiä koppeja joihin voi mennä yksin tai yhdessä, mikä sopii minulle paljon paremmin kuin normaali sukupuolisegregoiva pukeutumiskäytäntö. Toisaalta, järjetöntä kyllä, varsinaista poolside baria emme tunnu löytävän, vaan ravintolaan pitää mennä täysin pukeutuneena, tai ainakin nyt kylpytakissa.

Lämmin vesi väsyttää, ja kotiin palatessamme olen melko uninen. Ruuaksi syntyy ihan itse tehty käsespätzle, tämän reissun ensimmäinen.

Tiistai, 5.7. 2022

Päivän saksa: Vuohi on saksaksi die Ziege

Kaikkialla sataa, paitsi lounaisessa vuoristokylä Ventissä, joten sinne siis! Ventin kiinnostavin saavutettavissa oleva huippu Wildes Mannle käytiin valloittamassa jo viime vuonna, joten tänään olemme tekemässä vain pienen pyrähdyksen hassusti nimetylle Mutsbichl-huipulle. Vent on 1900 metrissä ja Mutsbichl 2361:ssä, joten mikään eeppinen retki tästä ei tule.

Rinteessä on metsää yllättävän korkealle - jopa 2300 metrissä on vielä puita muutenkin kuin sattumalta. Yleensä tähän mennessä saa jo kulkea paljaalla kivellä, muttei täällä. Mutsbichl on vaatimaton kivitasanne, paikallinen korkein kohta, joka kuitenkin jää selvästi Italian rajan suunnassa kohoavampien suurempien vuorten varjoon. Niille emme aio tänään yrittää. Lennätämme vähän dronea saadaksemme siihen tuntuman, ja sitten lähdemme toista kautta kiertämään takaisin kylään.

Kuljettuamme polkua parisataa metriä kalliojyrkänteen takaa tulee näkyviin noin viidenkymmenen vuohen lauma. Niiden ensireaktio meihin on pako, kuten säyseältä kasvissyöjältä voi odottaakin. Sitten Taina alkaa kuvata niitä, ja ne keräävät rohkeutensa ja lähestyvät meitä -- ja piirittävät meidät. Rivi vuohia katsoo meitä parin metrin päästä korkealta tasanteelta. Olen kiusallisen tietoinen takanamme olevasta jyrkästä rinteestä. Eläinten sarvet näyttävät melko hurjalta, ja päätellen taustalla näkyvästä tappelusta, ne osaavat myös käyttää niitä.

Muutamat vuohet päättävät koettaa maistaa vaatteidemme kankaita. Tässä vaiheessa katsomme parhaaksi murtaa saarron ja paeta. Työntämällä vuohet suostuvat väistymään, ja jatkamme polulla alaspäin. Kuitenkin koko 50-päinen lauma päättää lähteä seuraamaan meitä. Kellot kaulassa kalkattaen ne köpöttelevät jäljessämme parisataa metriä. Nostamme vauhtia ja ehkä kymmenen minuutin hitaan takaa-ajon jälkeen onnistumme eksyttämään ne parin kumpareen taakse. Kun ne seuraavan kerran näkevät meidät, olemme parinsadan metrin päässä ja kymmeniä metrejä niiden alapuolella. Rivissä seisovat eläimet näyttävät pohtivan, pitäisikö niiden rynnäköidä rinnettä alas meidän luoksemme, mutta onneksi ne päättävät ennemmin pysyä korkealla, missä ilma on ohutta ja apila hyvää.

Ajaessamme Ventistä Längenfeldiin minulle soittaa juristi, joka ilmoittaa että robottifirman konkurssin johdosta kaikki työntekijät on irtisanottu. En ole varma, onko puhelimitse suoritettu irtisanominen pätevä, joten vastaan jotain ympäripyöreää. Olisi ehkä pitänyt sanoa "lo siento, señor, soy Pedro, no hablo finés" ja paiskata työpuhelin koskeen auton ikkunasta.

Keskiviikko, 6.7. 2022

Päivän korvamato: Itseäni tästä saan vaan syyttää, mutta

ja tämän korvamadon nimi oli Maija
totaalisen loppumaton Maija
Maija soi mun päässä vaan
saksaksi, kuis muutenkaan

on mulla eilen tänään korvamato-Maija
huomennakin varmaan vielä Maija
Maija mua vainoaa-aa
Maija, Maija, sinut kiroan

Vaikka miten yritin niitä väistellä, työhommat saivat minut kiinni, ja käytin aamusta muutaman tunnin työjuttujen parissa. Samapa tuo, maksavat sitten palkkaa työstä lomapäivien asemasta. Irtisanomisilmoituksen vältttämiseksi olisi ehkä pitänyt olla vastaamatta puhelimeen, mutta oikeasti tämä ei nyt minun tehtävässäni ollut oikein optio.

Yö oli ollut vähän huonouninen ja päivälle kaavailtu vuorelle nousu piti siirtää toiseen päivään kun emme vaan selvinneet ylös riittävän aikaisin ja aamiaistakaan ei oikein ollut. Alkupäivä oli hieman apaattinen, mutta lopulta saimme itsemme kiskottua Oberriedin kallioille vähän kiipeilemään. Ulkona sää on aurinkoinen, muttei kuuma.

Roikuimme kivellä jotain kuusi tuntia, ja tahkoimme valtavan määrän reittejä. Aloitimme helpoiksi greidatuilla släbeillä -- mutta släbikiipeilyä en tietenkään osaa, ja helpoissakin reiteissä on tekemistä. Kun olemme liidailleet, yläköysitelleet ja muuten tulkinneet släbejä aikamme, siirrymme toiselle sektorille. Sankarillisesti pääsen ylös kaksi 6a-reittiä, toisen jopa puhtaasti vaikka se karmikin melkoisesti. Taina taas liidaa 5a-tasoisen huolestuttavan liukkaan släbin, joka on alle 170-senttisille melkoisen psykologinen.

Toisin sanoen, olemme ihan kelvollisen taitavia ja jaksavia. Lähdemme kotiin vasta, kun varpaat ovat ihan toivottomassa kunnossa. Olisipa Oberried lähikallioni.

Torstai, 7.7. 2022

Päivän korvamadon vaihdos: Immer Wieder, Österreich White boy can't dance.

Sääennuste lupaa sadetta, mutta pohjoisessa sen pitäisi alkaa vasta viideltä. Niinpä livahdamme Haimingiin. +20 asteen lämmössä on juuri hyvä lähteä kalkkikiviselle via ferratalle. Taina on tämän kiivennyt aiemminkin, minä en.

Geierwand ei ole supervaikea, mutta jaksamista se kyllä vaatii. 350 metriä nousua ei ole aina ihan helppoa, ja kalkkikivi on paikoin jännittävän liukasta. Helteellä seinä on kuulemma varsinainen pätsi, ja sateella epäilen, että täällä ei pysy kuin väkisin vääntämällä. Onneksi nyt ei ole kumpaakaan. Näköalat ovat edelleen hienot, mutta harmillisesti via lähtee vain 700 metrin korkeudesta ja päättyy 1100 metriin, joten huipulla on paljaan kallion sijasta näkyvyyttä haittaavia puita. Nousu havumetsään, mitä tämäkin nyt muka on.

Vaikka via itse olikin ihan kohtalaisen helppo, reitti alas on kaikkea muuta. Todella jyrkkä polku laskee pitkin sepelistä rinnettä, ja vaikka pahimmissa paikoissa on kaapeli auttamassa, olisin silti onnellisempi jos tämän voisi tehdä vaikka köydellä ja muutamalla väliankkurilla. Kun minä olen Itävalta-Unkarin keisari, kaikkiin via ferratoihin tuodaan kiinteät köydet, joita voi sitten omalla laskeutumislaitteella viilettää alas huipulta.

Geierwandin kiipeämisen jälkeen Ötztalin via ferratoista on kokematta enää jäätiköllä oleva Schwärtzenkamm. Sinne emme tällä reissulla ole uskaltautumassa.

Perjantai, 8.7. 2022

Päivän monumentti: Jeesuksen rautaristi

Ennen aamuyhdeksää lähdemme Längenfeldistä (1100 m) ja ajamme Obergurgliin (1900 m). Sääennustus on luvannut kylmää, pilvistä ja tuulista säätä, mikä ei ole suunnitelmiimme ihanteellista. Mutta on viimeinen päivämme Ötztalissa, ja haluamme nousta vuorelle.

Obergurglin vieressä kohoaa Hangerer-niminen huippu, 3021 metrissä. Sinne pitäisi ihan omin jaloin nousta 1121 metriä Obergurglin keskustan autotallista. Repussa on eväitä ja lämpimiä vaatteita, käsissä vaellussauvat. Menoksi!

Ensimmäiset pari kilometriä ja 350 korkeusmetriä menevät aika tylsää soraista maastotietä pitkin. Tämä osa Obergurglia on lähinnä laskettelurinteitä, mutta juuri nyt gondolihissitkään eivät jostain syystä kulje. Ei niin että niistä meille olisi apua, tai niitä tahtoisimme käyttääkään. Tavoite on nousta yli 1000 metriä omin voimin, koskapa loman jatkosuunnitelmien kannalta on tarpeen osoittaa, että tämänhetkinen kuntomme riittää tähän. Sinänsä olemme valinneet kyllä helpon kohteen: Hangererille nouseminen on hyvin suoraviivaista. Koska lähtöpiste on korkealla sijaitseva Obergurgl, ei aluksi tarvitse taivaltaa missään riivatun mäntymetsässä, niinkuin esim 1500 metrissä sijaitsevasta Griesistä lähdettäessä.

Retki on muutenkin täyden palvelun operaatio: 2250 metrissä sijaitsee Schönwieshütte-niminen kahvila-ravintola. Tässä kohtaa reittimme eroaa maastotiestä. Hangerer-vuori kohoaa suoraan edessämme, ja polkumme lähtee sitä kohti. Pohjalla on parisataa metriä vettynyttä nurmikenttää, ja sitten reitti lähtee ylöspäin.

Gurglin laakso on hassusta nimestään huolimatta hienon näköinen, ja jo ensimmäisen sadan metrin nousun jälkeen näköalat ovat mahtavat. Syvällä rotkon pohjalla pauhaa vuolas virta, joka on jo täällä melkoisen hurja. Idässä ja lännessä näkyy huippujen takaa jäätiköitä. Keli on tuulinen, mutta uhattuja pilviä ei vielä ole. Reitti on hyvin merkitty.

Ilma käy ohueksi. 2500 metrissä ilmanpaine on enää 75% siitä mitä merenpinnan tasolla, ja jalka nousee asiaankuuluvasti raskaammin. Rinteeltäänkin nähtynä Hangerer on melkoisesti Central Castingin versio vuoresta: geneerinen päältään suippeneva graniitimöhkäle, jonka tärkein piirre on, että se on Obergurglin lähellä olevista kolmetonnisista helpoin. Ensin loivan mutkittelevan polun vieressä on paljon kasvillisuutta, mutta vähitellen se loppuu, ja polku muuttuu rakkapelloksi, joka voisi olla märällä säällä hiton liukasta. Mutta nykyisellään kulku on mutkatonta. Aurinko paistaa, ja lämpötilan laskiessa lisäämme tasaisesti vaatetta.

Vähän yli kolme tuntia kylästä lähdön jälkeen saavutamme huipun, jonka päällä on valtava teräksinen risti. Kolmeen suuntaan vuori laskeutuu tasaisesti, yhteen suuntaan taas on pelottava jyrkänne. Otamme valokuvia henkeäsalpaavista maisemista, syömme eväitä ja lennätämme dronea. Ylhäällä on jopa matkapuhelimessa kentää ja verkkoyhteyskin toimii. Pari muutakin retkikuntaa saapuu paikalle. Jalat ovat vähän väsyneet, mutta ruokalevon jälkeen tuntuu siltä, että olisi heti valmis uuteen koitokseen.

Valitettavasti koitos on matka alaspäin. Vuorille nouseminen on minulle aina jotenkin helpompaa kuin niiltä laskeutuminen, ja täälläkin kaipaisin köysirataa, jota pitkin voisin liukua takaisin laaksoon. Ei ripeä kipittäminen eikä verkkainen valuminen tunnu olevan oikea etenemisvauhti. Voimia laskeutuminen kuluttaa kyllä vähemmän kuin nouseminen, mutta yhtä kivaa se ei ole.

Schönwieshuttelle palatessamme nälkä on melkoinen, ja syömme hitonmoisen satsin pinaattiknöödeleitä sekä kaiserschmarmia. Niiden voimin jaksamme vielä takaisin Obergurgliin. 1100 metriä ylös ja alas suoritettu, aikaa kului ruokatauot mukaan lukien 7 tuntia.

Lauantai, 9.7. 2022

Päivän hämmennys: Baselin rautatieaseman kahvila antoi Tainalle ilmaiseksi pienoisleivonnaisen, kun hän koetti tiedustella vain yhden hintaa. En tiennyt, että Sveitsin saksassa on edes mahdollista sanoa "ei maksa mitään".

Koittaa matkapäivä. Siirrämme romppeet Haus Hrabovskysta autoon, heitämme kortit postiin, ja sitten lähdemme tien päälle. Typerästi joudumme yhtä ainoaa ajopäivää varten ostamaan sekä Itävallan että Sveitsin moottoritieleimat, ja molempien voimassaoloaika on paljon enemmän kuin tarvitsisimme. Mutta reissaaminen on sujuvaa. Parissa tunnissa Itävalta on takana, silmänräpäyksessä kuljemme Liechtensteinin läpi, ja sitten olemme Sveitsissä. Soittolistani on jäljessä ja soittaa vieläkin Itävalta-kappaleita kuten Keep Climbing tai I Need Your Clothes, Your Boots, Your Motorcycle.

Selviydymme Baseliin vähän kahden jälkeen. Löydämme autolle parkkipaikan, ostamme välipalaa, ja sitten kohtaamme Velman, joka saapuu junalla Luxemburgista. Välipalojen syönnin jälkeen vaihdan kuljettajan paikalle. Kurssi kääntyy kohti etelää. Genèveen, siitä rajan yli Ranskaan, ja vihdoinkin moottoriteille, joissa ei tarvitse pelätä tonnien sakkoja yhden kilometrin ylionopeudesta. Nopeusrajoitusten mukaan ajaminen ei olisi ongelma, ellei aikataulumme olisi vähän tiukka: leirintäalueen respa menee kiinni kahdeksalta, ja on ihan siinä ja siinä olemmeko niin nopeasti perillä. Lisäksi GPS:n teline ja USB-adapteri kehittää häiriön, joten navigointi siirtyy varalaitteeseen. Ekalta bensa-asemalta on myöskin 95E10 täysin loppu. Sähköllä ei olisi tätäkään ongelmaa. Ruokaakaan ei tahdo löytyä.

Grenoblen tietöissä matala verensokerini johtaa matkakumppaneille kiukutteluun. Yhyy. Taas saa hävetä. Onneksi toivun suhteellisen nopeasti ja hetkellinen harhakurssikaan ei johda pitkään viivästykseen. Velma on ehtinyt soittaa leirintäalueelle ja kertoa, että olemme paikalla noin 20:30. Kiemurtelevan vuoristotien ylös Vercorsiin ajan kuin paikallinen, jotta tämä aikataulu pitäisi. Matkustajani eivät rakasta minua, ja kaikkien naama on vähän vihreä kun saavumme Camping le Vercorsiin Autransin kylässä. 10 tuntia ajamista tänään, mutta kahdella kuljettajalla se ei tuntunut edes tuskallisen pitkältä.

Erään mökin kuistilla istuu porukka meluisia villi-ihmisiä kaukomailta. Brittijoukkueen ensimmäinen aalto on jo täällä: Martin, Tony, Jules ja muutama muu on kai ollut paikalla jo aamusta alkasen. Monet heistä telttailevat, mutta kolme edellistä Ranskan retkeä on opettanut minulle, että luolatoiminnan tukiasemana pitää olla kunnon sisätila. Olemme vuokranneet mökin, joka on vain marginaalisesti suurempi kuin telttamme, mutta jossa on kylppäri ja jääkaappi. Kun asetumme taloksi, sisään koettaa muuttaa kanssamme nuori kissa. Se tulee härskisti ulko-ovesta sisään, ja kun häädämme sen, se palaa ikkunan kautta. Emme osaa päättää, onko tämä söpöä vai harmillista, luultavasti molempia.

Kylästä löytyy ravintola, joka on vielä auki. Saamme pizzaa iltaruuaksi. Sen jälkeen onkin hyvä valua petiin. Huomisen suunnitelmat ovat vielä täysin auki, mutta eivätköhän ne tästä selkeydy.

Sunnuntai, 10.7. 2022

Päivän varuste: 50 metrin köysi

Vercorsin ylängön kuuluisin luola on Gouffre Berger, jossa seuramme käväisi kymmenen vuotta siten ja joka on tämänkin retken tärkein kohde. Ymmärtääkseni juuri nyt pitäisi olla käynnistymässä tämän eeppisen luolan riggaus, ja olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi kantamaan köysiä, mikäli moisia tarvittaisiin. Kun kukaan ei kuitenkaan ollut tullut aamulla kiskomaan minua petistä sherpan hommiin, päättelin, että tämä päivä olisi sitten omaa aikaa. Mitenkähän ihmeessä sellaisen täällä käyttäisi.

Shoppailukierroksen jälkeen automme suuntaa etelään kohti Choranchea ja Grotte du Gournieria. Olin reissun suunnitteluvaiheessa ilmoittautunut vapaaehtoiseksi huolehtimaan tämän luolan valmistelusta retkille, ja tämä tarkoitti kumiveneen järjestämistä sekä riggausta. Riggausoperaatio on hyvin kevyt: luolan alussa olevalta varsinaiseen kulkukelpoiseen tunneliin pitää ainoastaan vetää köysinousu ja poikkarilinja.

Tie Chorancheen on tutun hurja, ja parkkipaikalla on kuuma. Maanalaisella järvellä on vilskettä. Suuri joukko turisteja on täällä valokuvaamassa ja hölmöilemässä jäätävässä vedessä, ja kulkukäytävän alussa näkyy suuria veneitä. Pumppaamme oman kumiveneemme uudella sähköpumpulla. Valmistaudun veneilemään järven yli, mutta sitten toisessa päässä näkyy valoja. Ilmeisesti siellä oleva ryhmä on palaamassa. On viisainta odottaa heitä täällä, sillä vaikka järvi on suuri, paikkoja joissa veneen saa kiinnitettyä toisen puolen seinän kiipeilykelpoiseen osaan on käytännössä vain yksi.

Luolassa oleva porukka osoittautuu joksikin kaupalliseksi seikkailuretkeksi. Tiedä olivatko tyypit nuukailleet maksussa vai mikä oli vikana, koska ainakin puolet porukasta ui takaisin. Tyypit hyppäävät yksi kerrallaan veteen kolmen metrin korkeudessa olevalta käytävän suulta, ja polskivat 50-metriä leveän, jäätävän järven yli haalareissaan. Touhu näyttää aivan kahelilta. Tulokkailla ei ole edes kunnollisia märkäpukuja: kun ensimmäiset selviävät meidän rannallemme, käy ilmi että haalarien alla heillä on vain jonkinlainen märkähousu+liiviratkaisu. En itse kuvittelisikaan uivani täällä sellaisessa, ja hetken aikaa näyttää siltä, että yksi uimareista on vaarassa hyytyä kesken matkan. Sentään ei tarvitse lähteä arpomaan, pystyisimmekö pelastamaan hänet, koska lopulta hänkin selviää maaliin asti.

Kun uimareita ei enää tule, lähden veneilemään toiseen laitaan. Kumivene perille, ja sitten köyttä paikalleen. Yleensä riggaukseni on enemmänkin nopeaa kuin perusteellista, mutta koska tämän köyden on tarkoitus olla paikallaan noin viikon verran ja palvella koko retkeämme, teen tavallista huolellisempaa työtä. 50-metrinen köyteni riittää tähän erinomaisesti, nelikymppiselläkin luultavasti selviäisi. 10-millisellä kaapelilla työskentely on kuitenkin aika viheliäistä puuhaa.

Koko operaatioon kuluu puolisentoista tuntia. Taina tulee perässäni ja tarkistaa riggauksen laadun sekä esittää parannustoiveita. Velma vahtii arvotavaroitamme rannalla ja kertoo turisteille, mitä oikein on tekeillä.

Riggausoperaation jälkeen emme ole lähtemässä syvemmälle luolaan. Sen sijaan palaamme leirintäalueelle tekemään ruokaa. Syötyämme menemme hengailemaan brittitovereiden kanssa. Heitä on vähitellen saapunut lisää. Olemme miltei täysilukuisina paikalla. Selviää, että Bergerin riggausoperaatio on kohdannut epäselvyyksiä: joku seurue on rigannut luolan pohjalle asti, mutta sitten joku toinen seurue oli purkanut koko riggauksen ja tuonut köydet ylös. Tyhmemmästä ei ole koskaan kuultu. Ilmeisesti huomenna on sitten uusintariggauksen paikka.

Maanantai, 11.7. 2022

Päivän tyhmä kysymys: "Onko okei jättää tähän mahdollisesti hengenvaarallinen riggaus?"

Ajatuksena on käydä tänään vähän fiilistelemässä jotain helppoa luolaa. Tällaiseksi valitaan Pot du Loup. Liikkeelle lähdetään pienen lounaan ja komentoteltan pystyttelyn jälkeen. Luolan etuja ovat helppo lähestyminen, hallittava koko ja sopiva määrä köysiä.

Tietenkin ennakkoarvioni melkein kaikesta on liian optimistinen. Luola toki löytyy helposti, mutta jo ensimmäinen köysi menisi päin helvettiä, ellei paikalla oleva ranskalainen porukka osoittaisi minulle pultin holkkia, jota en itse ollut lainkaan huomannut. Sama teema jatkuu syvemmälläkin, kun suuressa 37-metrin kuilussa ensin riggaan väliankkurin vaarallisesti, ja kun vaihdan sen ankkurista ohjausköyteen, saan aikaan laskeutumisen, jossa köysi koskettaa kiveen. Tätä ei tietysti koskaan pitäisi tapahtua. Riggaaminen on ollut niin hidasta, että Tainalla ja Velmalla on alkanut tulla kylmä, mikä aiheuttaa ongelmia motivaation kanssa. Kun viimeisen köyden suuntaan laskeutuessani havaitsen, että köysi on kaksi metriä liian lyhyt, toteamme että aivan moni asia nyt menee pieleen, ja meidän kannattaa vaan luovuttaa.

Päädyn nousemaan suuren kuilun takaisin ensimmäisenä, ja koetan korjata riggaustani. Säätö on taas hidasta ja tyhmää, kunnes lopulta löydän aiemmin näkymättömän pultin, jonka avulla saan köyden laskeutumaan siististi. Olipa kyllä taas varsinainen riggaustaitojen mestarinäyte tämä -- mutta toisaalta, pirulaako täällä tietää, mitä pultinreikiä kannattaa käyttää kun seinät ovat kaikkien ankkuripisteiden kohdalta kuin haulikolla ammutut. Jokaisen haan kiinnittämiseen menee kohtuuttoman kauan, kun pitää kokeilla useita holkkeja kunnes löytää sellaisen, joka ei ole ruostunut pilalle ja on jotenkin järkevässä linjassa edellisten hakojen kanssa.

Joka tapauksessa pääsemme lopulta kaikki ylös, saamme köydet purettua ja puimme oppitunteja. Ala-arvoisten riggaustaitojen lisäksi oma köysikulkukestävyyteni on huolestuttavan huono. Millähän ihmeellä oikein kuvittelen selviäväni Bergeristä?

Illalla on ensimmäinen retkikunnan kokous. Bergerin riggaaminen on käynnissä, ja ensimmäiset seurueemme jäsenet ovat käyneet Camp Onessa -580 metrissä viemässä sinne telttapatjoja ja makuupusseja. Seuraavien päivien retkiä kirjataan ylös. Kumiveneemme ja pumppumme on toimitettu komentoteltan varustevarastoon, ja ollakseni edes vähän hyödyllinen kirjoittelen niille käyttöohjeet. Sähköpumppu kun ei ole kaikkein intuitiivisin laite, ja kumiveneelläkin on pari erikoisuutta jotka on syytä huomioida jos sitä aikoo käyttää.

Tiistai, 12.7. 2022

Päivän myöhästynyt tuuletus: Robottifirman konkurssin selvittäjä totesi, että luottamushenkilönä minut pitää pitää töissä niin kauan, kunnes viimeinenkin työntekijä on saatu tavoitettua ja irtisanottua. Melkein toivon, että joku kollegani on kahden kuukauden lomalla Antarktikalla.

Polyreissut.org, majoitusarvio: Camping le Vercors, mökkimajoitus

Ranskalainen äärimmäisen perheystävällinen leirintäalue, jossa tiukasti valvotaan yön hiljaisuutta. Mökkien seinät ovat paperia, tilaa on niukasti, suihku on hyvin ahdas ja vuoteessa ei voi nukkua kolmea. Toisaalta yksi mökki on mitoitettu lähtökohtaisesti 3-4 hengelle, jota ei voi pitää kuin poly-ystävällisenä ratkaisuna. Lisäksi sisätilojen olematon äänieristys luo ihan omanlaistaan intiimiyttä, kun mökin toisesta laidasta kuuluu toiseen suunnilleen hengittäminen.

Grotte du Gournier on niitä luolia, joihin täällä ei vaan kyllästy. Ylitämme järven ja taitamme vajaan kilometrin lohkareikkoa ensimmäiseen virtalaskeutumispaikkaan, ja kapuamme alas maanalaiseen jokeen. Olemme liikkeellä minimivarustuksella: kevyet säkit, ei SRT-varusteita, lehmänhännät. Tavoitteemme on päästä ohi vaikeista kohdista, joihin eteneminen yleensä tyssää.

Virta on viileä, mutta vesi on alhaalla. Hilpeän vesipuiston ensimmäinen luolailijafiltteri on syvän altaan ohittamiseen tarkoitetut rimat, joissa pitää roikkua sankarillisilla käsivoimilla. Selvitämme ne kohtalaisen helposti. Seuraava haaste on sitten toinen rimakiipeily; ei yhtä negatiivinen, mutta paljon pidempi ja lopussa korkeiksi tikkaiksi muuttuva. Seinässä on pultteja köyttä varten, mutta ei meillä sellaista ole. Testaan kiipeilyä, ja totean sen raskaaksi, mutta epäilen, että Taina ja Velma selviävät siitä. Minulla etuna täällä on kundimallinen ylävartalon voima sekä yli 180 sentin pituus; lyhyemmille tai käsistä yhtään heiveröisimmille kiivintä on haastava. Sittenkin koko ryhmä koettaa nousta -- ja selviääkin siitä kunnialla.

Luola jatkuu vesiputouskiipeilynä. Yhdessä putouksessa on lisää liukkaita rimatikkaita, ja ensin pidän sitä tosi vaikeana, ennenkuin keksin, että tikkaiden lisäksi myös kivessä on hyviä kahvoja. Toinen vesiputous taas on tasaisesti kohoava poikkari, jossa noustaan listalta listalle ilman mitään turvavälineitä, kivisen kapean liukumäen yläpuolella. Se näyttää hurjalta mutta on lopulta aika kesy.

Uimista, kiipeilyä, poikkarointia tulee vastaan. Fiilis on aika kolea: Gournierin virta on kaunis mutta todella kylmä. Varpaista tahtoo kadota tunto. Nälkäkin on melkoinen, mutta ruokataukoja ei voi oikein pitää, koska niistä seuraisi kylmettyminen. Pitää vain pysyä liikkeellä ja syödä mennessään.

Kun eteen tulee köysinousu ja siitä jatkuva poikkari, päätämme kääntyä takaisin. Olemme paljon kauempana kuin missä kumpikaan toverini on koskaan käynyt, ja alamme jo lähestyä Salle Chevalieria, josta jatkamiseen tarvisi köysitekniikkavarusteet. Kaikenlaisista vaikeuksista on selvitty, mutta nyt pitää vielä päästä takaisin.

Periaatteessa paluu alavirtaan on kevyempää kuin nousu ylävirtaan. Oikeassa maailmassa olemme kaikki kylmissämme, ja kiipeilyt alaspäin tuntuvat teknisesti vaikeammilta kuin nousut. Jokainen meistä putoaa tai lipeää ainakin kerran, ja joutuu uimaan suunnittelematta. Onneksi märkäpuvut ja säkeissä olevat ilmataskut kelluttavat. Kun nousemme ylös virrasta takaisin fossiilikäytäviin, lämpökin alkaa palata jäseniin.

Gournieriin ei kyllästy, mutta sen loputtoman pitkä lohkareikko virran ja alun järven välissä on kyllä paluumatkalla aina puuduttava. Tunti ja kolme varttia menee paluuseen, ja ainakin 20 minuuttia on oikean reitin löytämistä. Periaatteessa käytävä menee vain yhteen suuntaan, mutta se on niin suuri ja täynnä niin valtavia lohkareita, ettei aina ole alkuunkaan ilmeistä, mikä olisi paras kohta, josta kulkea.

Kuuden tunnin jälkeen olemme taas pihalla. Ulkona aurinko on laskemassa, mutta sää on yhä lämmin, mikä on balsamia jäätyneille jäsenillemme. Leirissä ehdimme juuri osallistua iltapalaverin loppuun, ja ilmoitamme, että meidän aikeemm on huomenna pitää vapaapäivä. Jääkaappi alkaa tyhjentyä ja kylmässä vedessä taivaltaminen osoitti muutamia kamapuutteita, jotka pitäisi paikata.

Ruuaksi väsätään tofupastaa. Syönnin jälkeen selviää, että retken pääjärjestäjällä on syntymäpäivä ja sen kunniaksi tarjolla on game roomissa kakkua. Vaikka väsymys painaakin jo, liitymme silti synttärijuhlijoihin. Koska englanniksi olen sosiaalisempi kuin suomeksi, kyselen paikalla olevilta yliopistoluolailijoilta heidän Berger-retkestään (kävivät Camp Onessa puolivälissä, ja olivat vaikuttuneet). Koetamme vakuuttaa heitä siitä, että vaikka Gouffre Berger onkin ylängön hienoin luola, on Grotte du Gournier hyvä kakkonen, ja koska se on luonteeltaan aivan erilainen, siitä saattaa löytää riemua jopa Bergerin erinomaisuuden jälkeen.

Keskiviikko, 13.7. 2022

Päivän todennäköisyydet: Ennemmin tai myöhemmin näillä ahtailla vuoristoteillä tulee hankalimmassa paikassa vastaan hankala auto.

Eilisen retken jälkeen oli sellainen tunne, että tänään ei jaksaisi mitään, joten pidämme vapaapäivän. Aamun hetken kankeuden jälkeen oma oloni on kuitenkin ihan kohtalaisen jaksava, mikä on ensimmäinen lupaava merkki tällä retkellä.

Ohjelmassa on yksinkertaisesti shoppailua: ensin luolaroinaa Cabestosta, sitten lounasta Pont-en-Royansissa, sen jälkeen elintarvikkeita Intermarchesta ja lopulta leivonnaisia Autransin keskustasta. Välissä auto ottaa reissun ekan kerran osumaa, kun kapeimmassa kohdassa vuoristotietä vastaan tulee kuormuri, ja joudun peruuttamaan hankalassa paikassa. Tietenkin raapaisen kiviseinämää ja auton takakylkeen tulee mojovat skraidut. Vitutus on melkoinen, ei huvittaisi mikään tonnin lasku just nyt.

Illalla on taas ohjelmassa kakkua, kun toinenkin retkikunnasta täyttää vuosia. Kylläpä nämä nyt osuvat.

Torstai, 14.7. 2022

Päivän uusi kohde: Salle des Treize

Tänään koittaa viimein ensimmäinen retkemme Gouffre Bergeriin. Valitettavasti nousen sängystä täysin väärällä jalalla, ja vallitseva mielentilani on yhdistelmä kiukuttelevaa prinsessaa ja rasittavaa kusipäätä. Tämä ei ole hyvä meininki retkelle. Aivan kaikki, mikä ei liity ihan suoraan luolassa selviytymiseen, ottaa tajuttomasti päähän, aikataulujen pitämättömyydestä minkäänlaiseen poikkipuoliseen sanaan.

Gouffre Berger on kyllä upea, ja retki on fyysiseltä suorittamiseltaan paljon onnistuneempi kuin aiempi retki kymmenen vuotta sitten. Tällä kertaa kukaan ei kaadu tai saa korkeanpaikankammoa tai jumitu liikenneruuhkaan tai vaikeaan köysiankkuriin. Alun köydet ovat helppoja, meanderit vähän kauheita, suuret kammiot järkyttävän valtavia. Tällä kertaa pääsen itsekin Camp Onesta vähän pidemmälle, Salle des Treizeen asti. Nopeaa ei meno ole vieläkään, leiriin kestää viisi tuntia, mutta vauhtia voisi tarvittaessa kasvattaa. Törmäämme leirissä cambridgeläisiin luolanuoriin, jotka oliva käyneet pohjalla ja ovat nyt palaamassa saman tien takaisin. Hyvä tavaton että joillakin on kuntoa.

Tavaroita saadaan vietyä perusleiriin, ja teknisenä suorituksena monet asiat sentään menevät tosi hyvin. Taina on neuvonut jarrusulkurenkaalle paremman kiinnityskohdan, joka toimii kuin unelma ja nopeuttaa köysikulkuani huomatavasti. Kivikossa käveleminen on vuoristoretkien jälkeen mutkatonta. Vaikeinta on oikeasti ahtaissa meandereissa, koska niissä kulkemista ei voi harjoitella kuin ahtaissa luolissa, ja näitä on ollut kuitenkin kohtalaisen vähän viime aikoina.

Palaamme pinnalle puolenyön aikoihin. Meno on ollut kohtalaisen tehokasta ihan meanderien loppuun saakka, vain viimeiset köydet olivat vähän raskaita. Mutta pintaleiristä parkkipaikalle on vielä puolentoista tunnin kävely, pimeässä, ylämäkeen, huonolla polulla. Epämukava luolasäkki selässäni tämä tuntuu jopa vaikeammalta kuin luolassa kulkeminen. Autolle päästessämme kello on kaksi, olemme kaikki melkein unessa, ja autokin pitää jättää leirintäalueen ulkopuolelle jottei herättäisi nukkuvia.

Perjantai, 15.7. 2022

Päivän huvitus: Jos yhdellekin työntekijälle tarjotaan konkurssitilanteessa työsopimuksen jatkoa, niin on tehtävä myös luottamushenkilölle. Schrödingerin irtisanomisaikani näyttää jatkuvan vaan.

Nukkumaanmenon yhteydessä ottavani kipulääke ja lihasrelaksantti, sekä minimimäärä venyttelyä ovat tehneet ihmeitä. Olen kuvitellut, että tänään olisin aivan raato, mutta raajoissa on vaan vähäistä kipua, ja enimmäkseen olo on vaan kokovartaloväsynyt. Ihan hyvä on tänään pitää vapaapäivä, mutta fiilis on, että yhtä enempää ei tarvita.

Aktiivisuus rajoittuu supermarketissa käyntiin ja eilisen kiukutteluni puimiseen matkatovereideni kanssa. Pyydän anteeksi huonoa käytöstäni ja koetan vähän selittää, mikä sitä aiheutti ja miten siihen kannattaa suhtautua. Lopulta yllättävän oikein olimme tainneet kaikki menetellä, olin jopa itsekin ollut lopulta hieman vähemmän mahdoton kuin olisin voinut olla. Nähtävästi prinsessakohtaukseni murenevat jos törmään kiintoisiin kognitiivis-fyysisiin haasteisiin, ja ulospääsy Bergeristä todella oli sellainen. Toiset ihmiset ne klassisesti minulle ongelmia aiheuttavat. Sartre oli oikeassa.

Illasta päädymme istumaan leiripalaveriin puimaan seuraavien päivien ohjelmaa. Taina on eilisen perusteella päättänyt, ettei oikeastaan yritä pidempää retkeä Bergeriin; Salle des Treize riittää hänelle (ja sielläkin on käynyt vain viisi suomalaista koskaan). Minä ja Velma taas ilmoitamme muulle leirille, että voisimme sunnuntaiaamuna lähteä syvälle retkelle. Iltapalaveri on huvittava tilaisuus, jotain vapaan seurustelun ja oikean kokouksen välissä, ja se ajaisi minut aivan hulluksi, jos oma asiani siellä ei olisi hyvin yksinkertainen. Mutta jos itse puheenjohtaisin sitä, meno olisi jokseenkin fasistisempi.

Lauantai, 16.7. 2022

Päivän uutinen: Haminan mursun vastaisku

Muuta retkikuntaa on tänään matkaamassa ylängöltä alas Sassenageen, käymään luolassa, joka on Bergerin veden ulostuloaukko. Valitettavasti tähän luolaan ei ole 70 vuodessa löytynyt ihmisen mentävää kulkua ylhäältä, joten läpiretkeä Berger - Sassenage ei voi tehdä. Sassenage on myös turistiluola ja sinne pääsy on hankalien hallinnollisten kiemuroiden takana, joten en ole itse edes harkinnut meneväni sinne. Velmakin päättää jättää retken väliin, ja Taina lähtee kanjonoimaan.

Minulla ja Velmalla tämän päivän ohjelma on huomiseen koitokseen valmistautuminen. Olemme laatineet jonkinlaisen aikataulun, ja nyt alamme käydä läpi varusteluetteloa. Tavaraa pitää olla juuri oikea määrä: liikaa, ja sen kantaminen on tarpeettoman raskasta, liian vähän, ja alhaalla ei selviä. Niinpä kysymys useimmista tarvikkeista onkin "aiheuttaako tämän puute pahan kriisin?" ja jos vastaus on "luultavasti ei", tarvike jää pois.

Kun olemme säätäneet tavaroiden kanssa aikamme, käymme Autransin keskustassa kaupassa sekä laskemassa vuoristoradalla. Velmalle tämä hulvaton härveli on aivan uusi kokemus, ja hän innostuu ostamaan siihen ison kasan lippuja. Toisen laskun tulen kokonaan ilman jarruja, ja saan jonkinlaisen matkapahoinvoinnin. Yhyy. Sentään se taittuu sen verran, että pystyn syömään lettulassa suklaaletun.

Käymme huolellisesti läpi luolan syvempien osien kuvauksen. 600 metrin jälkeen meno tulee käymään todella hurjaksi. En tiedä yhtään, millaisia edellytyksiä meillä voisi olla selvitä siitä. Mutta olosuhteet ovat niin hyvät kuin ne suinkin voivat olla, ja olemme sekä fyysisesti että henkisesti niin hyvässä vireessä kuin suinkin voimme olla.

Gouffre Berger, 17.-18.7. 2022

Ajankohdan luolakartta: Gouffre Berger

06:30 - 09:30: Pinnalla

Nukkuminen on ollut vähän vaikeaa, mutta reilut kuusi tuntia saan silti unta. Herääminen on varhainen, aamiainen tuhti. Viimeistä kamatarkistusta ei tehdä, siitä olisi vain haittaa. Sen sijaan halaamme nukkumaan jäävää Tainaa ja siirrymme Andyn ja Jo'n teltalle. He ovat myös lähdössä pohjaretkelle, ja saamme heiltä kyydin parkkipaikalle.

Puolentoista tunnin lähestymiskävely suoritetaan ennen kuin päivä alkaa todella kuumentua. Andyn ja Jo'n kamavuori on valtava, joten minä ja Velma olemme sisäänkäynnillä ennen heitä. Yhteisymmärryksemme on, että olemme erilliset ryhmät, vaikka meillä on sama tavoite. Kaksi kahden hengen tiimiä etenee nopeammin ja joustavammin kuin yksi neljän hengen porukka.

Puemme luolakamat ylle, ja sukellamme maan alle.

09:30 - 11:30: Camp Oneen

Bergerin pohjaretkille on olemassa tavoiteaikataulukko, joka kertoo, miten nopeasti pitää hetiä mihinkin syvyyteen, jotta pohjalle pääseminen olisi realistinen. Olemme eilen lukeneet tätä taulukkoa ja arvelleet, että se on ilmeisesti tehty jonkinlaisten yli-ihmisten suoritusten pohjalta. Koska sää on näin hyvä, meillä ei oikeasti ole mitään kiirettä mihinkään. Siitä huolimatta pyrimme kulkemaan alun osuudet vauhdikkaasti saadaksemme kuvaa siitä, millainen nopeutemme on. Ekat köydet, meanderien ahtaat poikkikulut, 40-metrinen Aldon köysi alaspäin -- sitten olemme suurissa saleissa, aikaa kulunut 69 minuuttia. Eteenpäin Grande Galerien läpi, alas pieniä vesiputouksia, alas Great Rubble Heapia, ja sitten ekaan leiriin. Aika sisäänkäynniltä tänne: 2 tuntia. Ihanneaika on 2.5 tuntia. Olemme oikeasti olleet todella nopeita. Tällaista vauhtia en kyllä jaksa ylläpitää.

En yleensä kiinnitä luolaretken nopeuteen minkäänlaista huomiota, kunhan huolehdin siitä, että meillä on edellytykset ehtiä ulos ennen ilmoitettua paluuaikaa. Mutta nyt ilmoitettu paluuaika on huomisiltana, joten mitään oikeaa kiirettä ei ole. Ja tästä alkavat vieraat osat, joissa tarkoitus on oikeasti ihailla maisemia eikä hiihtää.

Kevennämme leirissä tavaroitamme. Isot luolasäkkimme jäävät leiriin, ja mukaan lähtee vain kevyet vyöllä kulkevat tarvikepussit, joissa on eväspatukoita, hätätarvikkeita ja vesipullo. Sen kanssa on miltei rikollisen kevyttä kulkea. Sen jälkeen lähdemme eteenpäin ja alaspäin kohti tuntematonta.

11:30 - 13:30: Maanalainen virta

Salle des Treizen jälkeinen köysi pudottaa meidät luolamuotojen maailmaan. Käytävä kapenee ehkä 10 metrin leveäksi ja kattokin laskeutuu muutaman metrin korkeuteen. Kaikki on vaaleankeltaista kalsiittivalumaa, ja pelkästään kahden hengen valot riittävät valaisemaan koko tilan. Lattia on pehmeää kumpumuotoa, joka kulkee alas, alas, aina vaan alas. Tunnumme olevan kauniissa, kumpuilevassa suppilossa.

Berger on tähän saakka ollut enemmänkin vaikuttava kuin kaunis, mutta nyt yhtäkkiä mutainen kivi väistyy ja sen tilalla kaikki on vaaleaa. Jaloissamme muutaman millin paksuinen vesikerros virtaa syvemmälle. Saappaiden alla kitka on hyvää. Ohitamme Enormous Cascaden, aivan valtavaa ääntä pitävän vesiputouksen, joka on kuitenkin vain katosta suihkun lailla valuva katkeamaton virtaus; ääni tulee kaikuvasta kivialtaasta, johon vesi päätyy. Parin köyden jälkeen pujahdamme pienestä konttauskokoisesta kalsiittiaukosta, ja olemme Kanaaleissa.

Kanaalit (engl. Canals, ranskaksi Couffinades) aloittaa Bergerin pahamaineisen virtausosuuden. Isojen tyttöjen ja poikien kertomusten mukaan helpot osat loppuvat tähän, ja kieltämättä tähän saakka mikään ei ole ollut erityisen haastavaa. Mutta nyt viisi metriä alapuolellamme lattian peittää vuolas ja syvä virta, ja kalsiittisia seiniä pitkin kulkee poikkariköysi.

Yleensä poikkarit eivät ole vaikeita. Toisaalta niissä on yleensä jonkinlaisia jalkaotteita. Jottei putoaisi veteen, on taitettava sadan metrin tuntuinen matka melkein pelkkiä käsivoimia käyttäen. Onneksi minulla sellaisia on. Velma on siirtynyt kärkeen, ja hänelle kulku tuntuu olevan minua helpompaa. Kyllä minäkin täällä pärjään, mutta mitään herkkua löysissä köysissä jokikäytävää pitkin eteneminen ei ole. Välillä katselen kaihoisasti alapuolella virtaavaa vettä, ja mietin, olisiko sittenkin ollut parempi idea ottaa märkäpuku ja vaan uida.

Lopulta, monen hankalan paikan jälkeen poikkikulut päättyvät vesiputouksiin. Enää ei tee mieli olla vedessä, ja seinätkin ovat muuttuneet kauniin valkoisista painostavan tummiksi. Vesiputouksissa köysikulku muuttuu tutuksi: vähän poikkikulkua, sitten selkeä laskeutuminen kauas vedestä. Putouksia on useita. Korkein niistä on 17-metrinen Cascade Claudine. Sen yläosassa on edelleen paikallaan tänne vuonna 1954 tuotu Ferdinand Petzlin rakentama metallitanko, jonka luolaa alunperin tutkinut ryhmä kuljetti kaikkien yläosan käytävien läpi tänne ja kiinnitti seinien väliin, jotta heillä olisi helpompi paikka josta lähteä laskeutumaan. Toki 70 vuotta sitten tämä kaikki tehtiin narutikkailla: nykyaikainen köysitekniikka on paljon helpompaa ja kevyempää.

Ei se silti kevyttä ole. Vesiputouksia jatkuu, ja parissa niistä on todella käsittämättömiä köysiä. Laskeutumisköysi ei mene suoraan alaspäin, vaan muodostaa löysän luisun, ja sen yläpuolella kulkee toinen köysi, jota käytetään ohjausköytenä. Lehmänhäntään kiinni talja, ja sitten alas laskeutumislaitteella. Hyvinhän tämä alaspäin sujuu, mutta pohjalla ensimmäiset -- ja enteelliset -- sanani Velmalle ovat "miten aktuaalisessa vitussa tosta muka noustaan takaisin ylös?" Mutta paluuretkeä ei saa vielä tässä vaiheessa ajatella.

Vaikka takanamme on luolan virtausosuus, olen selvinnyt tänne saakka kuivin jaloin. Voimaa on jäljellä hyvin. Olemme 740 metrin syvyydessä, virta katoaa jonnekin kiven väliin, ja edessämme aukeaa Grand Canyon.

13:30 - 15:30: Kohti miinus tuhatta

Jokikäytävä ja vesiputoukset ovat olleet paikoitellen korkeita mutta kapeita, ja niissä on ollut jatkuva pauhu. Sitä vastoin Grand Canyon on valtava ja hiljainen. Se on järjettömän leveä ja korkea maanalainen lohkareikko, alaspäin viettävä mutainen kivikko jonka vastakkaista seinää ei ole mitään toivoa erottaa. Jossain tämän valtavan tilan vasemmassa laidassa sijaitsee Camp Two, ranskalaisen eksploraatiopartion tukikohta, mutta mitään valoja ei sieltä näy. Kammion keskellä on jättimäinen kanjoni, jossa märempinä aikoina virtaa vettä, mutta joka nyt on vain kuivaa kivikkoa. Polku alaspäin kulkee salin oikean reunan tuntumassa.

"Polku" osoittautuu ehkä luolan ärsyttävimmäksi osioksi. Lohkareikko alaspäin on jyrkkä ja voideltu Euroopan liukkaimmalla luolamudalla. Mutta onneksi joku sukupolvi luolaseikkailijoita on katsonut parhaaksi tuoda tänne köysiä. Sitten joku toinen sukupolvi on päättänyt tuoda tänne vähän lisää köysiä. Sitten taivaasta satoi mutaa ja kaikki köydet peittyivät mutaan, eikä kukaan niitä koskaan siivonnnut. Lopputuloksena Grand Canyonin mutaluiskaa alaspäin johtaa älyttömin köysihässäkkä, jota olen milloinkaan kohdannut. Se on kahdessa osassa, ja kumpikin osa on kiinni vain yhdessä pisteessä. Köysiä menee rinnakkain kolme tai neljä, joissakin on solmuja ja joissakin ei, ja jotkut vain loppuvat kesken.

Kädellä kiinni pitäminen on hengenvaarallista liukkauden takia. Laskeutumislaite törmäilee solmuihin, tai sitten on vaarassa pudota köydestä kokonaan. Ainoa mitenkään turvallinen tapa on klippailla lehmänhäntää milloin mihinkin vastaan tulevista solmuista. Tämä on hidasta ja tympeää, ja vaikka suojaakin pidemmiltä putoamisilta, ei oikeasti vakauta kulkua merkittävästi.

Molemmat meistä vihaavat Grand Canyonia alusta loppuun, mutta se vie meitä melkein sata metriä syvemmälle. Pohjan tuntumassa vilkaisen taaksepäin, ja näen salin yläpäässä pari valoa. Andy ja Jo ovat saavuttamassa meitä, mutta he ovat vielä hyvän matkaa takana.

Kahden hengen retki on tunnelmallinen, emmekä halua muuttaa sitä neljän hengen retkeksi, joten puskemme eteenpäin. Grand Canyonin jälkeen käytävä supistuu jälleen virtausluolaksi, ja eteen tulee liki 30 metriä korkea Grande Cascade. Meteli palaa, ja mudasta puhdistunut kivi on taas tummaa ja painostavaa. Putouksen pohjalla saappaani viimein hörppäävät vettä, kun kahlaamme matalahkossa järvessä. Olen kuullut kauhutarinoita Bergerin hyytävän kylmästä vedestä, mutta eihän tämä ole sen koleampaa kuin vaikkapa Walesissa. Miten ihmeessä ranskalaiset pelkäävät tätä näin paljon? Toki juuri nyt vesi on kuivuuden vuoksi ennätysmatalalla, jopa niin paljon, että yleensä ummessa olevassa Baignoren tunnelissa näyttää olevan pieni ilmatila. Mutta emme lähde siitä tunkeutumaan, vaan kierrämme sen Gouffre Bergerin ainoaa ryömintää pitkin. Se on luolaryöminnäksi täydellinen, mikä tarkoittaa, että se on vain kolme metriä pitkä ja sekä alkaa että loppuu suuremmasta tilasta.

Vesiputouksia, aina vain vesiputouksia. Käsittämättömiä akrobaattisia köysiratoja kulkee niiden vieressä, ja ketterästi me seuraamme niitä. Tavalliset köydet ovat tässä vaiheessa toinen luonto, eikä normaaleita y-ankkureita edes ajattele. Villit poikkarit ilman jalkaotteitakin ovat arkisia, ja kun vastaan tulee Little Monkeyn köysi, jossa jalkaotteena toimii toinen köysi, sekin kuljetaan enemmin ihmettelemättä.

Sitten katto putoaa konttauskorkeuteen. Ahtaudumme kapealle vinolle parvekkeelle pohjattoman kuilun vieressä. Parvekkeen katossa olevista pulteista ohut valkoinen köysi putoaa mustuuteen. Vieressämme tyhjyyteen jylisee 45-metrinen Ouriganin vesiputous. Putouksen pohja on myös Bergerin pohja, 1000 metriä sisäänkäynnin alapuolella.

15:30 - 16:30: Päätepiste

Velma laskeutuu köyttä ensimmäisenä, ja minä seuraan. Väliankkurit jakavat laskeutumisen kolmeen osaan. Ouriganin kammio on taas jättimäinen - 50 metriä korkea, parikymmentä metriä leveä, ja Luoja ties miten pitkä. Kun köysi on laskeuduttu, olemme perillä.

En ole milloinkaan ollut näin etäällä aivan kaikesta. Tunnelma ei ole enää painostava, nyt se on seesteisen pysähtynyt, kuin kaukaisella planeetalla. Kuljemme rauhallisesti alaspäin viettävää kivikkoa. Jossain edessämme käytävä taas kapenee ja vesiputouksesta tuleva virta täyttää sen, kunnes jäljellä on enää allas, josta ei pääse eteenpäin kuin sukeltamalla, ja josta ei 60 vuoden eksploraation jälkeenkään ole löytynyt ihmisen kuljettavaa reittiä eteenpäin Sassenagen luoliin, joissa tämä vesi palaa maan pinnalle. Takanamme on Fromagerie Junction, yhdyskäytävä toiseen ylängön luolaan. Sitä kautta olisi myös reitti pinnalle, mutta se on mielipuolisen vaikeakulkuinen, ahdas, tulva-altis ja tällä hetkellä riggaamaton.

Muinaisen teltan luuranko lojuu seinän vieressä. Se on jäänne Diver's Campista, jossa sumpun läpi pyrkineet sukeltajat pitivät majaansa ties miten kauan sitten. Vaikka tätä edeltänyt luola on painajaismaisen tulva-altis, ja vaikka tähänkin kammioon tunkee vettä vaikka miten monesta rööristä, ei mikään tunnettu apokalyptinen tulva ole koskaan riittänyt täyttämään tätä kammiota kokonaan. Joskus kauan sitten ryhmä tutkijoita oli istunut täällä turvassa muun luolan tulviessa, ja vaikka kokemus oli ollut ilmeisesti märkä ja kurja, ei hukkumisvaaraa milloinkaan ollut.

Andy ja Jo laskeutuvat myös Ouriganin köyttä alas ja liittyvät seuraamme. Otamme pari valokuvaa ja täytämme vesipullomme seinästä tulevasta lähteestä. Sen jälkeen toteamme, että tavoitteemme on nyt saavutettu. Andy ja Jo jäävät syömään eväitä, Velma ja minä aloitamme taivalluksen takaisinpäin. Ylöspäin vievä köysi kutsuu. Laskeutumislaite siirtyy valjaissa syrjään, nousukahvat kaivetaan esiin.

16:30 - 18:30: Kauhua köydessä

Olemme olleet maan alla vajaat seitsemän tuntia, kun paluuretki alkaa. Seitsemän tuntia on jo itsessään aika pitkä retki, ja vaikka suunta on tähän saakka ollut painovoima-avusteisesti alaspäin, kulku on silti ollut raskasta. Kumpikaan meistä ei ole juurikaan ajatellut paluuta laskeutuessaan, "fuck you, future me" on ollut yleinen toteamus kun jokin paikka on näyttänyt hankalalta. Ourigan on pitkä nousu, mutta sellaisista selviän kyllä. 45 metrin köysikiipeämisen aikana kuuntelen kehoani. Olen väsynyt, mutten uupunut. Mitään paikkaa ei särje. Moraali on korkealla. Taskussa ja pienessä laukussa on ruokaa. Eteneminen ei tule olemaan valtaisan nopeaa, mutta mitenkään mahdottomalta edessä oleva urakka ei tunnu.

Velma kulkee jälleen edellä, ja minä seuraan. Hän on minua koko lailla nopeampi. Kerron itselleni, että se johtuu siitä, että etenen energiatehokkaammin -- tätä tukee sekin, että ruokaa on kulunut minulla vähemmän eikä nälkä ole nytkään kova. Lopputuloksena kuitenkin jään hänestä sen verran jälkeen, että hän katoaa näkymättömiin kulman taakse.

Grande Cascaden köysiosuuden yläankkurissa valoni yhtäkkiä välkähtää ja sammuu. Jähmetyn paikalleni. Mitä helvetin kuttua nyt. Minulla on varavalo haalarini taskussa, mutta se ei ole kiinni missään. Jos kaivan sen pimeässä esiin ja pudotan sen, se on mennyttä.

Valossani on pari päivää sitten ollut kontaktihäiriötä. Koetan moshata valoni päälle -- ja se toimii. Tartun nousukahvaan, ja valo sammuu uudestaan. Jonkinlaisessa säikähtäneessä pakkoliikkeessä nousukahvani kipuaa pari senttiä ylöspäin, ja pysähtyy solmuun.

Nousukahva on laite, joka liikkuu köyttä ainoastaan ylöspäin. Nousukahvaa ei voi liikuttaa alaspäin. Jos nousukahva ei voi nousta ylöspäin, sitä ei saa irti köydestä. Solmuun pysähtynyt nousukahva ei liiku ylöspäin.

Alapuolellani on 30 metriä vesiputousta. Lattiaa ei ole, köysi jatkuu jalkaotteettomana poikkikulkuna. Ravistamalla päätäni saan valon toimimaan aina toviksi kerrallaan. Tämä ei ole nyt hyvä, mutta onhan minulla keinoja.

Ripustaudun lehmänhäntieni varaan, ja alan ratkaista tilannetta. Ensin yritän löysätä solmua sen verran, että nousukahva mahtuu liikkumaan. Tämä ei onnistu. Solmu on kireä, yläpuolellani, ja neopreenihansikkaissa ja kädet pääni päällä en vain saa sitä auki. Noloa, pitääkö nousukahva nyt irrottaa ja jättää tähän? Onhan minulla varalaite.

Koetan irrottaa nousukahvaa -- mutta sekin on yläpuolellani, ja sen mailloni on järkyttävän tiukka. En saa sitä auki edes kiintoavaimellani. Tämä tarkoittaa, etten saa nousukahvaa irti köydestä -- eli en pääse irti tästä kohdasta köyttä. En voi mennä minnekään. En voi palata alas, enkä jatkaa sivulle.

Yhtäkkiä aivan oikea pelko kouraisee minua. Tämä ei ole enää noloa, tämä on oikeasti karmivaa. Velma on jossain edelläni, Andy ja Jo ovat ties miten kaukana takanani. Paikka on epämukava ja vieressä raivoava vesiputous viileä. Vielä en tunne olevani paleleva tai puuduksissa, mutta loputtomasti en voi tässsä roikkua. Edelleen diskomoodissa oleva valo pudottaa minut pimeyteen heti kun liikahdan. Mitä ihmettä tässä voi muka tehdä?

Kiinnitän lehmänhännät poikkariköyteen, ja sitten ruuvaan auki Y-ankkurin sulkurenkaan. Jos nousukahvani kerran ei liiku, otan sitten mukaan koko köyden solmuineen. Jalkaotteiden puute ja on/off -välkkyvä valo tekee poikkikulusta haastavan, mutta selviän seuraavaan osuuteen. Avaan senkin sulkurenkaan, ja edelleen köyttä mukanani kuljettaen pääsen istumaan vesiputouksen yläosan viereiselle kivelle. Sydämenlyönnit tasoittuvat. Olen kovalla maalla.

Tutkin ensin valoani. Käy ilmi, että sen akkuluukun ruuvi on miltei auki, joten akun kontakti on huono. Korjaan asian, ja sitten käyn nousukahvan kimppuun. Kun en joudu enää operoimaan kädet pystyssä, saan nousukahvan kilvoiteltua irti solmusta. Saatan mutista kiitosrukouksen Eris Discordialle kun palaan poikkaria takaisin, ja kytken deriggaamani köyden taas paikalleen.

Koko draamaan on kulunut parikymmentä minuuttia. Juon vettä, syön energiapatukan, ja jatkan hyvin varovaisesti ja rauhallisesti eteenpäin. Seuraavan kulman takaa löytyy avaruushuopaan kääriytynyt Velma, joka ihmetteli mihin oikein jäin.

18:30 - 23:00: Loputon taivallus

Grand Canyon ylöspäin on vielä vähän enemmän perseestä kuin alaspäin. Sen yläpäässä väsymys alkaa aivan oikeasti vaivata, samalla kun luolakulun todella hankalat osat alkavat. Säikähdykseni Grande Cascadessa on aiheuttanut adrenaliinipiikin, joka on kuluttanut voimia. Kanjonin jälkeen olemme pienempien mutta ahtaampien vesiputousten pohjalla. Nämä osat luolaa ovat hengenvaaralliset tulvan sattuessa, mutta ulkona on vuosisadan helle, eikä mitään pelkoa sateesta ole päiväkausiin. Sittenkin vesiputoukset ovat märät ja seinät sileät ja liukkaat, ja niitä pitäisi jotenkin selvitä ylöspäin.

Käsittämättömänä pitämäni riggaus on alapuolelta katsottuna vielä hämärämpää. Velma kiinnittää nousukahvat ja taljan, ja jotenkin selviää sivuttain menevää köyttä eteenpäin, kunnes se viimein kääntyy ylöspäin ja sitä voi nousta normaalisti. Härö riggaus näyttää toimivan? Kiinnitän itseni samalla tavoin köyteen. Talja tuntuu löysältä, mutta kaipa se kiristyy kun lähden etenemään.

Turha toive.

Nousukahvat kiinni yritän edetä käytännössä vaakasuoraa, putousaltaan päällä olevaa köyttä pitkin. Asentoni on mahdoton. Nousukahvat eivät kerta kaikkiaan toimi tässä positiossa, ja kun olen jotenkin päässyt pisteeseen, jossa köysi alkaa kohota ylöspäin, rintakahvani pomppaa irti koko köydestä. Putoan roikkumaan käsikahvan varaan. Taaskaan en pääse ylös taikka alas.

Nousukahva perustuu siihen, että nousen siitä riippuvan jalkalenkin varaan, ja työnnän rintajammeria ylöspäin, niin että olen sen varassa. Yritän kiinnittää rintajammerin taas köyteen, mutta se ei suostu pysymään siinä. Mitähän helvettiä sitä nyt tekisi.

Ensimmäinen idea on kiinnittää varanousukahvani köyteen, kiinnittää siihen toinen jalkalenkki, ja jotenkin kävellä vuorotellen niitä käyttäen köyttä eteenpäin tai ylös. Ongelmana on, että minulla ei ole toista jalkalenkkiä. Päädyn puhaltamaan pillillä "apua" -signaalin, jonka Velma onneksi kuulee. Hän tulee vauhdilla takaisin, mutta ennenkuin hän ehtii luokseni, keksin toisen etenemistavan. Putouskuilu on juuri ja juuri riittävän kapea, että saan itseni siltausasentoon sen yli, ja kädet toisella, jalat toisella seinällä onnistun hivuttamaan itseäni ylöspäin. Parikymmentä senttiä hivutusta, nousukahvaa vähän ylemmäs, toistetaan kunnes köysi on järkevässä asennossa.

On pakko olla olemassa järkevämpi tapa rigata tällaiset vesiputoukset. Vastaan tulee vielä toinen samanlainen putous, ja tajuan, että taljani ongelma on, että lehmänhäntäni on liian pitkä. Kiepautan sen kaksinkerroin, ja tällä kertaa nouseminen jotenkin onnistuu.

Vesiputoukset ja virta ylöspäin ovat muutenkin melkoista taistelua, mutteivät enää teknisesti aivan yhtä käsittämättömiä. Kun jalat ovat tässä nyt muutenkin kastuneet, matalissa virtaosissa kahlaamme suosiolla, ja vain syvemmissä sektioissa nousemme poikkikulkuihin. Ne nielevät voimia kuten aiemminkin, ja tuntuvat loputtoman pitkiltä. Etenemisemme on hidasta. Emme ole enää minkäänlaisessa ennätystahdissa. Vielä Grand Canyonin alapuolella oli tuntunut siltä, että retki pohjalle ja samaa soittoa ulos voisi olla jotenkin tehtävissä, mutta kun saavutamme virran pään ja nousemme kalsiittikukkuloille, on selvää, että ulos emme tänään mene.

Viimeiset köysiosuudet nousen kuin laiskiainen jolla on reuma. 13 tuntia maan alla tuntuu jäsenissä. Sitten ympärillä on Salle des Treize ja sen jälkeen Camp One. Tähän päättyy kulkumme tältä päivältä.

23:00 - 08:30: Yö kiven sisässä

Olemme märkiä vyötäröön saakka, ja ilman lämpötila on noin +6. Leiristä löytyy retkikeitin ja laukuistamme nuudeleita sekä pussikeittoa. Niiden maku on mitä on, mutta lämmin ja suolainen ruoka tuntuu taivaalliselta. Sen jälkeen pitäisi jotenkin vaihtaa ylle kuivat vaatteet ja kömpiä nukkumaan. Syömisen aikana Andy ja Jo pelmahtavat myös paikalle, niinikään aikeenaan leiriytyä. He ovat jo etukäteen roudanneet tänne aivan oikean teltan täynnä tavaraa, kuten lämpimiä takkeja ja erillisiä leirikenkiä.

Maan alla ei ole mitään, mitä ei ole sinne itse tuonut, ja minä ja Velma olemme tosiaan tuoneet tänne hyvin vähän mitään. Onneksi joku paikallinen luolaseura on tuonut tänne avaruushuovista tehtyjä suojia ja retkipatjoja sekä pyykkinarun, ja SWCC:n retkikunta makuupusseja sekä viestintä- ja ruuanlaittovälineitä. Cavelink-viestintähärvelillä Velma ilmoittaa pintapäivystäjälle, että olemme leirissä ja aiomme nukkua siellä. Etsimme jostain vessaksi kelpaavan kohdan -- Camp One on turvassa tulvimiselta, joten missään aivan sen lähellä ei ole vettä, ja jos tyhjentää rakkonsa ihan minne sattuu, oppii nopeasti että maan alla kova muta ei niele jätteitä nopeasti, tai oikeastaan ollenkaan. Kakkaamista varten tänne on tuotu tynnyri, mutta itse luolailen imodiumin voimalla enkä tuota kiinteää jätettä. Jonkun olisi sekin tuotava ylös retken jälkeen.

Sitten taistelemme luolavaattteet päältämme ja ripustamme ne pyykkinarulle. Eivät ne tietenkään täällä kuivu - mitään lämpöä ei ole ellei sitä itse tuo - mutta ehkä niistä valuu vähän vettä pois. Fiksummilla tyypeillä olisi ollut mukana pyyhe, mutta me tyydymme kuivaamaan itsemme furryjen suht kuivaan etuosaan. Edellisellä retkellämme tänne jättämämme kuivat tekniset kerrastot ja sukat tuntuvat taivaallisilta. Avaruushuovista tehdyt suojat suljetaan pyykkipojilla, ja vasta kun olemme kömpineet makuupusseihin voimme sammuttaa kypäriemme valot.

Mutainen maa on kova ja retkipatjani ohut. Teltassa ollut makuupussi on melko lämmin, ja oma ohut makuupussilakanani tuo vielä vähän lisää lämpöä. Sittenkin yövyn balaclava päässä. Nukkuminen on vaikeaa ja katkonaista, ei niinkään kylmyyden kuin kovan alustan takia. Tuntuu siltä, että aina kun nukahdan, herään vain muutaman minuutin kuluttua johonkin huonoon asentoon, ja sen vaihtaminen on työlästä kovalla maalla.

Jossain vaiheessa suojamme ulkopuolella alkaa näkyä valoa. Käväisen luolavessassa, ja havaitsen Jo'n olevan hereillä. Kysyn kelloa - ja saan kuulla sen olevan 8:30. Olemme nukkuneet kahdeksan tuntia. Tämä ällistyttää minua -- olisin kuvitellut, että kello olisi jotain kolme. Mutta nähtävästi katkonaiset unenpätkäni ovat olleet kestoltaan enemmänkin tunteja kuin minuutteja. Raajatkin tuntuvat yllättävän ehjiltä.

08:30 - 14:30: Takaisin pinnalle

Aamiainen koostuu browniesta ja energiajuomasta. Märkien luolavaatteiden kiskominen päälle tuntuu niin ihanalta kuin voisi kuvitella. En todellakaan ota teknistä kerrastoa pois alta, vaan vedän märät kamat suosiolla sen päälle.

Ehkä puolessa tunnissa olemme saaneet itsemme ylös ja kaikki kamamme sullottua säkkeihimme. Säkit ovat nyt painavia: leiritavaramme on kaikki sullottu niihin, ja kaikki tuotettu roska pitää kuljettaa ylos. Neopreenisukkani painavat tonnin, enkä harkitsekaan niiden pukemista, kun kuivatkin sukat on. Jo ja Andy jäävät vielä purkamaan omaa leiriään, kun Velma ja minä lähdemme liikkeelle.

Ensimmäiset askeleet ylös Great Rubble Heapia ovat todella raskaat, mutta muutamassa minuutissa kulkuun löytyy taas rutiini. Luolan yläosien maisemat tuntuvat tutuilta. Petit Generalin putous, Lac Cadouxin mutakummut, lyhyt änkiö Aldon pohjalle. 40-metrisen Aldon nouseminen ei tunnu missään. Vasta Meanderit muistuttavat minulle, että olen aika piipussa. Painava säkkini jää kiinni jokaiseen mahdolliseen kivenkoloon, eivätkä kenkäni tunnu pitävän. Kiroilen vuolaasti edetessäni. Kuten monia muitakin asioita Bergerissä, Meandereita on yksinkertaisesti liikaa: ne jatkuvat noin kolme kertaa niin pitkään kuin on millään tavalla hauskaa.

Lopulta ahdas suikero päättyy koleaan Cairn Chamberiin. Viimeiset köydet koettavat vielä takertua kamoihini noustessani, ja estää poistumiseni. Sori, mutta vaikka luolasta pidänkin, aikomukseni ei ole jäädä tänne pysyvästi.

29 maan alla vietetyn tunnin jälkeen näen päivänvaloa. Putkahdan luolasta ulos sisäänkäyntimonttuun, ja kapuan helteiselle lapiazille, jossa pintapäivystäjä nappaa minusta vielä valokuvan.

Olen väsynyt, nälkäinen ja janoinen. Ulkona on pilvetöntä ja kuumaa, valoa ja lämpöä jota ei tarvitse tuottaa omin varustein. Olen käynyt Gouffre Bergerin pohjalla ja selvinnyt takaisin ylös. Melkeinpä tunnen, kuinka jossain transkendentillä olemassaolon tasolla pelaajani päivittää hahmolomakettaan. +1 kaikkiin relevantteihin skilleihin, +1 perusteettomaan itseluottamukseen, toivottavasti myös +1 kestävyyteen.

Maanantai, 18.7. 2022

Päivän ylellisyys: Ihan oikea suihku, puhtaat vaatteet ja istuin, joka ei ole pelkkä kivi.

Paluukävely parkkipaikalle kaikki roinat selässä on loppurangaistus huonoista elämänvalinnoista. Andy ja Jo heittävät meidät takaisin leirintäalueelle. Taina on livahtanut Gournieriin, mutta ilmestyy takaisin vähän jälkeemme.

Kamat jätetään aurinkoon kuivumaan ja sankaritarinoita vaihdetaan. Yritämme käydä perinteikkäästi syömässä Viiksimiehen leirintäalueella Meaudressa, mutta käy ilmi, ettei siellä enää tarjota ravintolapalvelua. Sentään kylästä itsestään löytyy paikka, jonne mahtuu syömään. Olemme kaikki aika lopussa. Huominen on lepopäivä.

Tiistai, 19.7. 2022

Päivän yritelmä: Lehdistötiedotteen lähettely kaikin keinoin

Ei puhettakaan, että tänään olisi mitään muuta kuin vapaapäivä. Asiaankuuluvasti tänään on myös päivä, jolloin robottifirman työntekijöiden työsuhde päättyy, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kourallinen ihmisiä on jätetty vielä töihin pitämään valoja päällä ja pyörittämään robottien huoltoa, ja minä kuulun näihin. Suurin osa hommistani on kuitenkin luottamushenkilön tehtäviä: palkkaepäselvyyksiä ja sen sellaisia.

Päivä ei oikeastaan tunnu lomailulta, ja yritykseni olla aloitekykyinen johtaa tarpeettomaan draamaan. On tämä inhimillinen kommunikaatio nyt taas vaikeaa. Illalla on koko leirin yhteisillallinen, mutta mikään ravintola ei halua 20 mutaista ja pahan hajuista brittioletettua, joten päädymme syömään takeaway-ruokaa nurmikolla komentoteltan lähellä. Useimmilla on pizzaa, Suomi-tiimillä on salaattia, mikä on minusta helteellä ehdottomasti voittajan valinta. Päivä on ollut huomattavan kuuma.

Yhteisillallisella puidaan retkiä. Aivan järjettömän suuri osa ihmisistä on selvinnyt Bergerin pohjalle asti. Mitä ihmeen steroidihirviöitä brittiläiset luolaharrastajat oikein ovat? Muistan ensimmäisen reissuni tänne, ja neljästä suomalaisesta kovakuntoisimmillakaan ei ollut mitään toivoa päästä Salle des Treizeä syvemmälle. Huomattavasti kokeneempanakin tuntuu siltä, että pohjavierailu oli eeppinen sankariteko, josta pitäisi tehdä lauluja. Mutta jostain syystä yksikään kotimainen tiedotusväline ei tartu lehdistötiedotteeseemme. Ilmeisesti mursu vie kaiken palstatilan.

Keskiviikko, 20.7. 2022

Päivän vahdinvaihto: SWCC -> UIS

Varhain aamulla taivallamme kaikki kolme suomalaista vielä kerran Bergerin suuaukolle, mutta tällä kertaa ilman luolakamoja. On luolavarauksemme viimeinen päivä, ja meille on määrätty pintapäivystysvuoro. Tähän sisältyy myös pintaleirin purku sekä tavaroiden roudaaminen takaisin yhteismajoitukseen.

Kevyillä kantamuksilla taivallus luolan suulle tapahtuu nopeasti. Vapautamme siellä vahdissa olleen Alicen, joka on Andyn kanssa lähtemässä vielä alas Camp Oneen hakemaan siellä olevia tavaroita. Koska Bergerissä ei saa olla sisällä ketään ilman pintapäivystäjää, otamme tämän roolin. Juuri nyt en välttämättä edes jaksaisi mitään luolaretkeä.

Pintaleiri on lapiazilla sijaitseva karu ja kuuma paikka, jonka varustus on yksi teltta ja yksi pressusta tehty varjo/sateensuoja varusteille. Puhelinyhteyttä ei ole, tosin jotkut saavat läheiseltä helikopterialustalta (joka ei ole sen kummempi kuin tasaiseen kiveen maalattu "H") jonkinlaisen yhteyden. Meidän Berger-varauksemme päättymisen jälkeen alkaa suoraan UIS:n Camp Berger, joka perii meidän käyttämämme köydet, ja innokkaimmat sen luolailijat ovat jo menneet sisään. Pari ranskalaisoletettua kiipeää kympin maissa ulos luolasta, ja saan käsityksen, että osa heidän joukostaan on vielä Camp Onessa.

Pintaleirissä on keittovälineet, mutta kaasua ei ole, joten Velma juoksee pari kilometriä parkkipaikalle hakemaan sitä. Hänen ollessaan poissa paikalle saapuu pari uutta ranskalaista UIS:n operaatiosta, jotka kyselevät meiltä luolassaolijoiden tilanteesta. Ilmeisesti Camp Onessa vielä olevien on raportoitu olevan pahasti uupuneita, ja nämä tulokkaat ovat lähdössä viemään heille ruokaaa sekä auttamaan heitä ulos.

Kaasua saatuamme kokkailemme ravioleja. Avustusretkikunta painuu maan alle, ja pari tuntia myöhemmin Andy ja Alice saapuvat ylös järkyttävän kokoisten laukkujen kanssa. Camp One on nyt tyhjennetty meidän kamoistamme. Leirissä olevat uupuneet luolailijat on havaittu, mutta mitään vakavaa hätää ei heillä tuntunut olevan. Ja joka tapauksessa, not our circus, not our monkeys; UIS:n tyypit eivät pyytäneet meidän apuamme ja meidän operaatiomme on nyt päättynyt, joten he saavat hoitaa oman sotkunsa miten tahtovat.

Pintaleiri puretaan ja pakkaamme sen tavarat rinkkoihimme. Sitten roudaamme ne parkkipaikalle ja sieltä leirintäalueelle. Onneksi köysiä ei tarvinnut purkaa, koska siihen olisi mennyt ainakin 24 tuntia lisää. Leirintäalueella pidetään komentoteltan harjanlasku, ja sitten ylijäämäkaman huutokauppa. Meille päätyy suuri määrä pähkinöitä ja pussiruokia.

Torstai, 21.7. 2022

Päivän käännös: Säihkyturpa - Glitter Nose

Aamusella tulee soitto robottifirman edustajalta. Ilmeisesti firmalle on löytynyt ostajaehdokas, mutta tämä ehdokas tahtoo, että avainhenkilöt jatkavat töissään että kauppoja tulisi. Olen ilmeisesti avainhenkilö. Minulle tämä kelpaa kyllä; puuhaisin mielelläni jatkossakin jätteenkäsittelyrobottien parissa.

Aamupäivästä saan kutsun puhelinhaastatteluun uusien omistajaehdokkaiden kanssa. Aikataulu on vähän haastava, koska suunnitelmissamme on käydä luolassa. Joka tapauksessa jossain Herbouillyn syrjäseuduilla, kun Taina ja Velma etsivät Grotte des Ramatsin sisäänkäyntiä, juttelen tovin paskan verkkoyhteyden läpi työnantajakandidaatin kanssa. Keskustelu on aika lyhyt, lähinnä vaan kerron, mitä puuhaan ja mistä pidän, ja sitten liityn luolanetsintään.

Ramatsin suuaukko löytyy, mutta se on vähän hankalan lähestymisen päässä, eikä kenelläkään ole niin suurta luolapuutosta, että jaksaisi helteen läpi hakea autolta luolakamoja ja trekata jyrkkää kivistä joenuomaa ylös. Sen sijaan palaamme Autransin suuntaan. Edellinen Gournier-retkikunta oli saanut kumiveneemme rikki, ja yritykset löytää uusi ovat järjestään epäonnistuneet. Mutta Netto-nimisestä kaupasta Lans-en-Vercorsin Intermarchen vierestä löytyy suuri flamingo ja yksisarvinen, jotka ostamme. Tavoite on huomenna tehdä vielä pitkä retki Gournieriin.

Perjantai, 22.7. 2022

Päivän kiukku: Miten vitun saatanan vaikeaa voi olla saada autolle renkaanvaihto?

Ajaessamme Gournierin suuntaan autostamme puhkeaa rengas. Tätäkin vielä tarvittiin. Auto ajetaan pienelle parkkipaikalle Choranchen tuppukylässä, ja seuraavat kahdeksan tuntia koetamme saada sille hinausta ja renkaanvaihtoa. Molemmat osoittautuvat miltei ylivoimaisiksi tehtäviksi.

Kukaan missään ei tietenkään puhu mitään muuta kuin ranskaa. Kun saamme viimein selitettyä ongelmamme Choranchen turistiluolan toimiston ihmisille ja he saavat soitettua johonkin tiepalvelun tapaiseen, käy ilmi että siellä ei suostuta puhumaan kuin vakuutusyhtiön kanssa. Vakuutusyhtiömme on ensin täysin hoo moilasena, mutta suostuu lopulta ottamaan tapauksen itse käsittelyyn. Välittömästi tapaus katoaa jonnekin byrokratiaviidakkoon, yhtiö saa yhteyden johonkin ranskalaiseen palveluun, joka lupaa hinata auton, mutta heillä ei ole mitään keinoa saada näiltä mitään infoa ulos.

Onneksi meillä on tukijoukkoina samalle luolalle tulossa olevat Andy ja Jo, joilta saamme kyydin pois kun helle Choranchessa alkaa käydä liialliseksi. Kun alkaa näyttää siltä, että vakuutusyhtiö ei mitään saa tehtyä, koetamme itse hankkia hinauksen ja vararenkaan. Lopulta leirintäalueen manageri onnistuu löytämään meille liikkeen, josta nämä voisi huomenna saada, ja vakuutusyhtiö lupaa maksaa kulut.

Ei retkeä Gournieriin, ei retkeä minnekään, pelkästään turhautumista ja ahdistusta. Vaikka tämän retken kriiseistä tämä ei tosiaan pääse edes kärkikolmikkoon, se on silti psykologisesti kuluttava kokemus ja mainiosti pilaa loman Vercors-osuuden viimeisen päivän. Tämä tuntuu olevan aika yleinen ilmiö lomaillessani.

Hetkeksi unohdan vitutuksen syödessämme yhteistä illallista brittiporukan rippeiden kanssa, mutta se palaa kun illalla alkaa ukkostaa ja sataa. Huomenaamulla pitää roudata tavarat ulos mökistä, mutta minnes roudaat kun auto on jossain vuorenrinteellä. Yritykset ostaa mökin siivous palveluna olivat myös epäonnistuneet; ilmeisesti mainostettavaa siivouspalvelua ei ole saatavilla koska siivoojilla on liian kiire.

Lauantai, 23.7. 2022

Päivän huvitus: Pohjois-Ranskassa jokainen kaupunki on erikoistunut joko viiniin, juustoon tai molempiin

Öinen sade saa minut pelkäämään, että auton viereen haudattu avain vettyy pilalle. Mutta aamulla sää on parempi, ja kun saamme kyydin Cam Garageen Villard de Lansissa, automme on hinattu sinne ja siihen vaihdetaan parhaillaan rengasta. Yhdentoista maissa koko homma on paketissa, ja autolla voi taas ajaa. Hintakaan ei ole ihan hirmuinen.

Andy ja Jo ovat puolestaan käyneet purkamassa Gournierin riggauksen, ja toimittavat meille köydet sekä valokuvia uimaleluista maanalaisessa järvessä. Ajamme vielä jäljellä olevat mäkiautoliput pois, ja sitten hyvästelemme brittitoverimme. He ovat jäämässä vielä UIS:in tapahtumaan, me lähdemme tien päälle.

Vercorsista ajaa Luxemburgiin reilut kuusi tuntia. Matkalla rokki soi ja suklaata ja naksuja kuluu. Ulkona on helle, mutta ajaminen on ongelmatonta. Ennen kymmentä olemme perillä Velman kotona. Majoitus, jossa on järkevät verhot, järkevä kylpuhuone, toimiva netti eikä tupakoivia naapureita ikkunan ulkopuolella.

Sunnuntai, 24.7. 2022

Päivän lyriikka: "Baltic to the Straits Of Gibraltar / A blue flag gold star sparks a brand new empire /Ours to build, ours the choice" - Killing Joke, European Super State

Luxemburgissa on helle, järvelle pitää varata lippu ja maksaa sisäänpääsymaksu, ja parkkipaikka on hirveä dog-eat-dog -kokemus. Mutta kun viimein selviää sisään biitsille ja löytää hyvän paikan retkiviltille, asiat kääntyvät parempaan päin. Täytämme ilmalla Säihkyturvan ja vielä nimettömän flamingon, ja käymme polskimassa niiden kanssa. Uimalelut eivät oikein sovellu minulle enkä pääse niiden kanssa eteenpäin, mutta Taina ja Velma pärjäävät paremmin.

Luolaseuran kelluntavälineitä varten tarkkailemme muidenkin uimaleluja. On suuria kilpikonnia, laamoja tai alpakoita, ja hienoimpana MEGADUCK, yli 2 metriä pitkä jättiläisankka, jolla seilaa 2 aikuista ja lapsia. Tuolla kun purjehtisi Gournierin järven ylitse niin kaupalliset ryhmät olisivat kateudesta vihreitä.

Biitsimeiningin lisäksi piipahdamme Schengenin kylässä hengittämässä Euroopan lähihistoriaa. Kyllä nyt on eurooppalaisella patrioottinen olo.

Maanantai, 25.7. 2022

Päivän sarjakuva: Aldebaran, osat 1-3

Belvalin Slumberland-sarjakuvakauppa on täynnä ranskankielistä sarjakuvaa. Tajuan, että minun ja hyvän scifin välissä on ainoastaan kielimuuri: jos osaisin ranskaa, voisin lukea kaikkia näitä suunnattoman makeita ja kiinnostavia sarjiksia. Päätän, ettei vieras kieli nyt niin vaikeaa voi olla, ja ostan kolme albumia satunnaista scifitarinaa.

Muutenkin Belval, jossa Velma työskentelee, on hassu paikka: entinen teollisuuskeskus, jonka teollisuuslaitokset on nyt muutettu museoiksi, installaatioiksi ja konserttisaleiksi. Entistä masuunia saa luvallisesti kiivetä vain 40 metrin korkeuteen, vaikka rakenteita jatkuisi vielä toiset 40 metriä. Toisaalta, olo on vähän voimaton, joten on ehkä ihan hyvä etten tänään kiipeile.

Ruokailun jälkeen minä ja Taina piipahdamme vielä eläinpuistossa, joka on jollain magialla ilmainen, samoin kuin julkinen liikenne. Murmelit pysyvät kuumalla säällä piilossa, mutta pesukarhu ja vuohet ovat hassun näköisiä.

Illallisella ampiainen päättää lentää sisään T-paitani hihasta ja pistää minua kainaloon. Se on aivan helvetin kivulias kokemus. Edellisestä pistosta onkin varmaan joku 30 vuotta, seuraavaan voisi olla yhtä kauan.

Tiistai, 26.7. 2022

Päivän hämmästely: Onpa bensan hinta Saksassa laskenut. Mitähän kummaa maailmalla on loman aikana oikein käynyt?

Ajo halki käytännössä koko Saksan on puuduttava kokemus. Pysähtyminen Wiesbadenin papukaijojen luona ei sitä itselleni yhtään helpota. Mieli on jo lähtenyt takaisin kotiin, mutta vielä pitää jotenkin selvitä kahdesta päivästä kotimatkaa.

Kotimatka pitäisi ehkä tehdä pienemmissä osissa, siten että matkan varrella olisi oikeasti jotain kiinnostavaa. Neljän lomaviikon jälkeen vaan asiat, jotka kiinnostavat ovat lähinnä roolipelit, leffat ja sarjakuvat. Mitään sääliluolaa tai säälikiipeilyä en halua, enkä oikeasti jaksaisi autostakaan enää purkaa tavaroita enää kertaakaan.

Tällä kertaa kokemus Travemünden lautalle pääsystäkin on jotenkin kämyinen. Saavumme paikalle 22:30, ja pääsemme lauttaan vasta 00:45 tai jotain. Kahden tunnin odottelu autojonossa ei inspiroi. Olisi edes tiennyt, että tässä menee niin kauan, niin olisi ehtinyt suhtautua asioihin toisin. Hyttikään ei ole vielä valmis kun pääsemme sisään, joten istumme lautan baarissa syömässä omia eväitämme. Kukaan ei tule meille tästä valittamaan.

Keskiviikko, 27.7. 2022

Päivän kirja: Lindsay Ellis - Axiom's End

Laivamatka kotiin on koomainen kokemus. Olo on jotenkin huono koko päivän, eikä ruoka oikein maistu. Enimmäkseen makaan petissä lukemassa. Autan Tainaa hieman Troubleshooters-hahmon suunnittelussa, mutta suurempia panoksia mihinkään ei minusta irtoa. Taas vähän ärsyttää, että kotiinpaluu nielee liki kolme matkapäivää, vaikka laivalla sentään voisikin tehdä muutakin kuin vaan maata.

Torstai, 28.7. 2022

Päivän varustetappio: 50-metrinen köysi alkaa näyttää todella kuluneelta, ja pitäisi ehkä siirtää pois aktiivikäytöstä

Luolaroina on, kuten tavallista, lisääntynyt matkan aikana. Kuitenkin jokin maaginen järjestelyhenki menee Tainaan, ja kun roinat on saatu purettua, seikkailutarvikekomeromme näyttää vähemmän täydeltä kuin aiemmin. Sinne mahtuu jopa menemään sisään.

Päivä on väsynyt ja ajatukset elokuvissa käynnistä haudataan. Arvon Ropeconin pelitarjonnasta itseäni kiinnostavia pelejä, ja tavaan ranskankielistä sarjakuvaani. Iltasella ensimmäinen Ropecon-vieraamme Heini saapuu, ja juttelemme hänen kanssaan pari tuntia luovista jutuista sekä kiipeilemisestä.

Oloni on jotenkin päänsärkyinen ja huono. Ajoitus on melkein täydellinen, mutta vielä pari päivää olisi voinut mahdokllinen kipeys odottaa. En halua missata conia. Onneksi flunssaoireita ei ole.

Ropecon, 29.-31.7. 2022

Ajankohdan fiilis: Niin onnellinen, ettette uskokaan

Kolmen vuoden tauon jälkeen Ropecon palasi oikeaksi tapahtumaksi. Alkaen perjantaina ovien aukeamisesta ja päättyen sunnuntaina niiden sulkeutumiseen olin paikalla, mitä nyt välillä kävin kotona vähän nukkumassa. Conin teema oli ystävyys, ja ehkä ainakin minulle se oli enemmän metateema kuin mikään muu teema.

Kesä ilman Ropeconia on vajavainen, joten pelkästään se, että pääsin taas hengaamaan rakkaan nörttiheimoni kanssa nosti mielialan kattoon. Messukeskus täyttyi ihmisistä, joista joitakin olin kaivannut ja toisia en edes muistanut kaivanneeni ennenkuin taas törmäsin heihin. Luulen, että tämän conin olisin voinut viettää vain onnellisesti Neo-Keltsussa näkemällä kavereita ilman, että se olisi ahdistanut minua. Olin päättänyt, että kun tänne olin kerran selvinnyt, pandemia saa suksia tuuttiin, ja halasin ihmisiä vailla mitään kuolemanpelkoa. Monilla muilla tuntui olevan aika samanlainen linja.

Mutta mikä parasta, Ropeconin peli-ilmoittautumissysteemi oli korjattu, joten pystyin taas rakentamaan conini ropejen ympärille. Perjantaina Kymmenen tuntia (etsivätarina vaihtoehtohistoriallisessa Helsingissä), lauantaina Nightmares in the Dark (avaruuskauhuscifiä Dreadin Huojuva torni -systeemillä) ja Troubleshooters-kampanjan aloitussessio, sunnuntaina Läpimurto (neurotiedescifiä ja pehmeää kyberpunkia) -- pelejä oli melkeinpä riittävästi. Lisäksi pelikokemukset olivat todella hienoja, Nightmaresin minimalismista Läpimurron maksimalismiin.

Puheohjelmasta vilkaisin Ellin esityksen psykedeeleistä ja Legendoja & Lohikäärmeitä -pelin julkistuksen. Ihmettelin 9000 palan palapeliä. Kuuntelin kuorolaulua. Tanssin Ukraina-bileissä ja Discolarpissa. Piipahdin polymiitissä. Koti toimi majoituksena isolle joukolle turkulaisia, mutta kaikkina päivinä heräsin ennen suurinta osaa ja fillaroin coniin, jotta olisin paikalla jo heti aamusta.

Coni päättyi liian varhain, kuten aina käy. Jälkipuintia oli vielä terassilla ja kodin olohuoneessa. Elämässäni kaikki oli kuten pitikin.

Jos muuta ei ole ilmaistu, sivun sisältö (C) Dare Talvitie. Ota yhteyttä