<

>

Heinäkuu 2021: Jeden Tag so schnell

Torstai, 1.7. 2021

Päivän tajuaminen: Finnlady on oikeasti matkustajatiloiltaan huomattavasti pienempi ja kämyisempi kuin ruotsinlaivat

Laivapäivä on työpäivä. Laivan verkko on surkea ja matkakoneeni hidas, mutta olen onneksi ennakoinut tämän ja työlistalla on tehtäviä, jotka pystyy tekemään tällaisen yhteyden läpi. Teen kuusituntisen työpäivän, ja sitten uppoudun hienoon merielämään (eli käytännössä lukemiseen ja pelinkirjoittamiseen).

Ruokailu vaatii tasapainottelua. Vuosi pandemiaa, ja vieläkin maskit ja etäisyyden pitäminen muihin ovat joillekin vähän hämäriä juttuja, ja buffetissa saa varoa, ettei joku covidiootti tunge iholle sössöttämään. Mutta 45 minuuttia ravintolan aukeamisesta tilaa on niin paljon, että syöminen on mahdollista tehdä kohtalaisen turvallisesti. Kolmen tukevan aterian voimin olemme valmiit kohtaamaan Manner-Euroopan.

Kun laiva saapuu, ajamme tunnin verran motareita Garlstorfiin. Haus Otte päästää meidät sisään vasta kun olemme esittäneet negatiivisen koronavirustestituloksen. Tämä olisi helpompaa jos meillä olisi jo kaksi rokotetta, nyt pitää aina 72 tunnin välein ottaa uusi testi jos mielii asua muualla kuin omassa autossaan.

Perjantai, 2.7. 2021

Päivän kappale: Kermit & Fozzie - Moving Right Along

Siirrymme 600 kilometriä etelään, Müncheniin. Kumpikaan meistä ei ole käynyt täällä aiemmin, mutta Taina oli alkukesästä saanut yhteyden paikalliseen luolaharrastajaan, ja sitä kautta koordinaatit muutamalle luolalle, joissa voisimme käväistä. Luolaretket matkan alkupäässä eivät ole helpoin idea, mutta minkäs teet kun kiipeilläkään en oikein voi.

1.7 miljoonan asukkaan München on suurin kaupunki, jonka keskustassa olemme koskaan autoilleet. Yleensä lomaillessamme onnistumme kiertämään suuremmat kaupungit kaukaa, ja Britannian retkillämmekään emme ole oikeasti ajaneet Lontoossa, ainoastaan sen ohitusteillä. Keskustan kaava on keskiajalta, liikennettä on ehkä kaksinkertainen määrä siihen nähden mitä teille oikeasti mahtuisi, ja liikennemerkkejä selittävä kyltitys on pelkkää saksaa. Mopoilevat tyypit yrittävät tehdä itsemurhan ajamalla meitä päin. Ei ihme, että kaupunkilomailua harrastavat mieluummin lentävät kuin autoilevat.

Urheiluvälinekaupasta kenkiä, koronatestitodistusta vilauttamalla hotelliin (jolla on onneksi oma parkkihalli), illallinen kreikkalaisessa ravintolassa. Nukkumaan pääsemme ihan sivistyneessä ajassa.

Lauantai, 3.7. 2021

Päivän polkumuistio: Jättiläiskatiskan kohdalta lähtee polku rinteeseen kohti luolaa

Yöllä oven ulkopuolella on nukkunut juoppo, jolla ei ole maskia, mutta aamuun mennessä hän on jo häipynyt. Meidän negatiiviset testitodistuksemme vanhenevat, joten on paettava Saksasta jonnekin lepsumpaan maahan. Oletamme Itävallan olevan sellainen.

Suuntaamme etelään, mutta matkan varrella on pari etappia. Ensin pysähdymme Wachlensee-järvessä pulahtamassa ja ihailemassa maisemia, ja sen jälkeen pysäköimme sen lähellä olevalle parkkipaikalle. Taivallamme polkua ylös vuoren juurelle. Taina on saanut Martina-nimiseltä luolaharrastajalta paikallisen pienen luolan koordinaatit, lähestymisohjeen ja pari vihjettä riggaukseen. Retkipolku osoittaa meille selkeän reitin, mutta pian se vaihtuu kunnon luolalähestymispoluksi. Kivi ympärillä on ihan oikeaa kalkkikiveä, ja fiilikseni kohoavat. Puolen tunnin kohtuullisen selkeän lähestymiskävelyn jälkeen edessämme on vuoren seinämä ja kaksi luolan suuaukkoa. Näistä toinen (tai molemmat?) ovat Angerlloch. Alempi ja suurempi suuaukko johtaa pienempään luolaan, joten me kiipeämme pari metriä ylemmälle aukolle. Saksalaiset luolat ovatkin aivan uusi aluevaltaus.

Asioita joita rikkinäisen sormen kanssa voi ehkä tehdä: SRT ja luolailu. Asioita, jotka ovat huomattavasti haastavampia: märkäpuvun pukeminen. Onneksi ulkona ei ole aivan helvetillisen kuuma ja luolan suulla on jopa ihan inhimillistä vaihtaa vaatteita, vaikka tilat eivät parhaat olekaan. Meiltä kestää miltei puoli tuntia saada kamat ylle. Sitten kiipeämme liukasta railoa pari metriä ylös, astumme avoimen portin läpi, ja lähdemme oikealle. Kohta vastaan tuleekin ensimmäinen pultti, johon alan rigata köyttä. Tämä kuuluisi tehdä 50-metrisellä köydellä, mutta eihän meillä sellaista ole, joten käytämme 70-metristä. Valitettavasti koska meillä ei ole kunnon luolatutkikohtaa, köysien pakkaus on tehty vähän miten sattuu, ja köyden keskellä on hirveä solmu. Sen selvittämiseen menee melkeinpä vartti, eikä meillä ole täällä aivan loputtomasti aikaa. Vastaan tulee toinen porukka luolailijoita, varusteista päätellen opas ja pari turistia.

Kuitenkin, kun alun vaikeuksista on selvitty, löytyy luolailun ilo. Köysittely ei vaadi mitään rikkinäiseltä sormelta, ja muutenkin onnistun puolitoistakätisessä kulussa varsin hyvin. Nopeita me emme ole – olemme ruosteessa ja raihnaisia - mutta siltikin puuha on mahtavaa. Seinässä on valmiina kiiltäviä hängereitä järkevissä paikoissa ja pari P-pulttiakin löytyy; oudompaa on, että hängereissä roikkuu ruosteisia kasimillisiä mailloneita, joihin kiintoavaimeni ei sovi. Kivi on vaaleaa, mutaa ei ole, ja köyden pohjalta löytyy pieni luolavirta. Haahuilemme sitä eestaas, otamme pari valokuvaa kauniilla pienillä altailla, ja aivan liian aikaisin joudumme lähtemään takaisin, jottei kukaan huolestuisi.

Köysien purkamisen ja paluukävelyn jälkeen olemme hieman jäljessä aikataulustamme. Otamme kurssin kohti Itävallan rajaa, ja kohta edessämme onkin vuorimuuri. Epäilys on, että rajalla pyydetään näyttämään todistusta rokotuksesta, mutta ehei, rajavalvonnan merkkinä on vain pieni ylimääräinen mutka tiessä ja koppi, jossa ei ole ketään. Itävaltaan pääsee kuin olisi 2019.

Majoituksemme on Längenfeldissä sijaitseva Weidmannsheil-majatalo, koska leirintäalue on täynnä. Majatalossa selviää, että meno on muutenkin kuin 2019: pelkkää saksaa puhuvan emännän puheista ymmärrämme, ettei täällä oikein enää maskeja käytetä, ja kaupunkikuva vahvistaa vaikutelmaa. Ruokaa etsiessä vastaan tulee Läts Fetz -kaupunkifestari, jossa paikallinen muusikko mekastaa ja yleisö on tiukassa kuin sardiinit. Ravintoloissa ei näytä olevan mitään sisäänpääsyrajoituksia, tai täyttömäärärajoituksia. Jos Saksa ottaa edellen pandemian vakavasti, Ötztal tuntuu bailaavan kuin viimeistä päivää.

Seuraamme festaria ravintolan terassiltamme. Se on mitä aidoin itävaltalaiskokemus: ensin erittäin arjalaisen näköinen blondi laulaa kappaletta, jonka kertosäe on vaan "Österreich" ja yleisö hurraa. Vain natsitervehdykset puuttuvat. Sitten lavalle nousee haitarihumppabändi, jonka kappaleisiin sisältyy myös jodlausta. Willkommen nach Tirol tosiaan.

Sunnuntai, 4.7. 2021

Päivän ruoka: Tirolilainen juusto-perunapannu. Kaloreita noin viisi sataa miljardia

Aamulla sunnuntailuolalijoiden raajat ovat jäykät. Päivävalossa majoituksemme on oikein hieno: suuri ja siisti keittiö-olohuone, iso kylppäri, makuuhuone ja vaatehuone, parveke sekä kattoikkuniota. Pyykinpesumahdollisuuskin on. Ainoa miinus on, että se sijaitsee tirolilaismökin neljännessä kerroksessa, ja portaat ovat melko liikunnalliset. Tämä saattaa käydä vähän väsyttäväksi liikunnallisten päivien jälkeen.

Puhumme suvereenisti saksaa majoittajamme kanssa sekä aamiaisleipomossa. Kuten aiemminkin, Ötztalin laakson maisemat saavat mielialan kohoamaan. Kesäkuun lopun on vallinnut jonkinlainen alakulo, mutta eilinen luola ja tämän päivän vuoret pyyhkivät sen pois. Ei haittaa etten voi kiipeillä kallioseinää, koska voin mennä maan alle tai nousta polkua pitkin vuorelle.

Vähän kamahuoltoa tehtyämme lähdemme retkelle läheiselle Adlerblick-nimiselle näköalapaikalle. Reitti sinne on hieman pitkä ja mutkikas. Laakson pohjan 1160 metristä nousemme jonnekin 1500 metriin, jossa syömme eväitä ja ihastelemme paikkoja. Itävallan drone-säännökset ovat yleisen EU-ohjeistuksen myötä hieman lieventyneet viime vuodesta, tai näin ainakin tulkitsimme. Niinpä otamme laaksosta hieman ilmakuvaa.

Paluumatkalla alkaa sataa vettä, ei kaatamalla, mutta riittävästi että tielle päästessämme satunnaiset ohiajavat autot kysyvät tarvitsemmeko kyytiä. Nein danke, emme tarvitse koronavirusta teiltäkään, mutta kiltti ele kyllä.

Maanantai, 5.7. 2021

Päivän nousu: 900 metriä

Loman ensimmäinen oikea kävelypäivä on jättänyt jalat aivan makaroniksi. Mutta ei tänne lepäilemään tultu, joten pikaisen shoppailun jälkeen hyppäämme autoon, ja otamme kurssin Söldeniin. Siellä nousemme gondolihissillä 2100 metriin, josta jatkamme jalan. Tavoitteena on Gaislacher See -niminen järvi noin 2700 metrissä. Ensi alkuun kulku on tylsää tietä, mutta sitten siltä poiketaan jyrkän rinteen kylkeä loivasti nousevalle polulle.

Maisemat ovat upeita. Olemme Ötztalin ja Ventin laaksojen kulmassa, ja puurajan yläpuolelta näkyy suoraan laaksojen pohjalle, noin 1000 metriä alapuolellamme. Ehkä vajaan tunnin jälkeen polku ylittää kauniin kosken ja sen jälkeen muuttuu jyrkemmäksi. Jalat alkavat tuntua raskailta. 2500 metrissä ilmanpaine on 75% merenpinnan tasosta, ja tuntuu siltä, että tässä oikeasti tekee jotain. Sää on pilvinen mutta T-paidassani hikoilen silti.

Kivinen nousu jatkuu vaan, ja tuntuu siltä, ettei se koskaan pääty. Luonnon rauhasta nauttimista haittaa helikopteri, joka jostain syystä pörrää yllämme, näköjään roudaamassa paketteja huipulta toiselle. En tiedä alkuunkaan sen syytä moiseen. Vihdoin, puolitoista tuntia kuljettuamme pääsemme 2700 metrissä olevaan painaumaan, jossa on lunta sekä osittain jäätynyt järvi. Paikka on vallan nätti, ja helikopterikin suvaitsee häippästä. Kolmisen sataa metriä yläpuolellamme kohoaa Gaislachkogelin huippu ja sinne rakennettu 007 Experience, joka rahastaa täälläkin kuvatulla Spectre-leffalla. Olemme pilvessä, ilma on kosteaa, ja välillä melkeinpä sataa.

Vaihdan märän puuvillaisen paitani fleeceen. Syömme eväät, kuvaamme vähän dronella, ja mietimme seuraavaa siirtoamme. Alun perin tarkoitus oli nousta tänne ja palata, mutta vain 300 metriä yläpuolellamme olisi vuoren ihan oikea huippu - ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, gondolihissi jolla pääsisi alaspäin. Ohitsemme kulkee pari muuta retkeilijää, jotka ovat jatkamassa huipulle. Kello on kaksi, viimeinen hissi menee joskus puoli viiden aikoihin, vielä ehtii kumpaankin suuntaan. Eväiden syöminen on palauttanut raajoihin voimaa, joten lähdemme ylöspäin.

300 metriä nousua kilometrin mittaisella polulla vie meiltä tunnin aikaa, sekä aivan kaikki vielä jäljelläolevat voimani. Polku on vaikeakulkuinen, enkä enää edes jaksa ihailla maisemia, kun kaikki keskittymiseni menee polulla pysymiseen. Liukastuminen merkitsisi pitkää kierimistä alas järveen. Taina on paremmassa kunnossa, minä tarvitsen taukoja aina muutaman minuutin välein. Mutta sittenkin, opasteiden ilmoittamassa ajassa selviämme 3040 metrissä olevalle huipulle.

007 Experienceen kuuluu kahvila, mutta se ei suostu myymään minulle kaakaota ilman rokotustodistusta, ja rokotustodistuksen saaminen puhelimeen vaatisi nettiä, jota täällä ei ole. On tämäkin nyt paikka, jossa alkaa oikeasti noudattaa jotain koronarajoituksia. Mutta gondolihissiin sentään pääsemme. Pohjalla jalat ovat ihan finaalissa. Jaksan juuri ja juuri käydä urheiluvälinekaupassa ostamassa uuden takin. Sitten jään autoon koomaamaan kun Taina ostaa meille ruokia. Majoituksessamme kokkaamme herkullista makaronimössöä, ja romahdamme sitten petiin palautumaan.

Tiistai, 6.7. 2021

Päivän kesäisyys: Taivaalla leijailevat varjoliitäjät

Olemme juuri maksamassa aamupalaamme läheisessä leipomossa, kun toinen työntekijöistä puhkeaa kunnon limaiseen yskään. Maskia hänellä ei tietenkään ole. Näin täällä rokataan. Meillä sentään on maskit ja häivymme ulos samantien. Tänne ei varmaan tarvitse tulla uudestaan.

Tavoitteet ovat tänään huomattavan vähemmän kunnianhimoisia kuin eilen. Ulkona on aurinkoista ja lämmintä, melkeinpä helteistä, joten suuntaamme Piburger See -nimiselle järvelle Oetzin kylän yläpuolella. Ensin reissaamme sillalle, joka ylittää Ötztalin pohjalla olevan kuohuvan virran, ja kuvaamme sitä dronella. Jossain vaiheessa drone tulee hulluksi, viis veisaa ohjaimen käskyistä ja koettaa lentää päin kallioseinää, mutta sentään sen estetunnistimet toimivat ja se pysähtyy juuri seinän viereen. Saamme sen lopulta takaisin kontrolliin ja tuomme alas.

Itse Piburger Seen vesi on suunnilleen yhtä lämmintä kuin eteläsuomalaisen viileähkön järven. Vedessä näkyy kaloja, joten snorklaamme hieman. Näkyvyys on oikein hyvä, mutta kalat suhtautuvat ainakin minuun hieman arasti. Tainalla on parempi tuuri, ja hän onnistuu saamaan pienen kalaparven ympärilleen.

Majoituksessa vilkaisemme uutisia. Suomi on näköjään pistänyt hyvin rankat matkustusrajoitukset päälle, eikä Itävalta esiintymisluvulla 12 ole sallittujen maiden joukossa. Sinänsä väliäpä hällä, tosin huomaan olevani hitusen skeptinen ilmoitetuista luvuista. Ei leipurilla toki välttämättä koronaa ollut, mutta meno täällä tuntuu sittenkin jotenkin vähän hällävälistiseltä. Luvut kertovat, että olemme silti täällä paremmassa suojassa virukselta kuin vaikkapa Helsingissä.

Keskiviikko, 7.7. 2021

Päivän oheislöytö: Kiipeilykallio 2100 metrissä. Lähestymiskävely on melkoinen, mutta reitit näyttivät hauskoilta.

Olen yrittänyt varata itselleni varjoliitoa täksi päiväksi, mutta lennättäjä raportoi puoli ysiltä, että sää ei suosi lentämistä. Sinänsä ymmärrän tämän: ulkona roikkuu matalalla pilviä, vaikka sadetta ei pitäisi ollakaan. Noustuani vuoteesta olo on vähän aikaa huolestuttavan hutera, mutta se menee parissa tunnissa ohi; ilmeisesti ongelma oli enemmänkin eilinen ruoka kuin koronaviruksen deltavariantti.

Joka tapauksessa varjoliidon peruuntuminen ja pahoinvointia vastaan taistelu vie mahdollisuudet varhaisesta lähdöstä mihinkään. Syntyy kuitenkin käyttökelpoinen idea. Majoituksemme ohi virtaa Fischbach-niminen suuri puro tai pieni joki, ja sen yläpäässä, kolme kilometriä itään ja 500 metriä ylöspäin, sijaitsee Gries-niminen kylä. Päätämme käydä vilkaisemassa sitä.

Lyhyt tie Griesiin on täyttä serpentiiniä, ja ihmekös tuo, kun sen pitää oikeasti nousta lyhyellä matkalla puoli kilsaa. Itse kylä on pikkuinen ja hiljainen. Se sijaitsee Ötztalista itään kurottavassa pienessä korkeassa Sulztalin laaksossa, jossa maa kohoaa nopeasti itäänpäin. Paikannamme kävelyreittejä ja lähdemme taivaltamaan kohti parin tunnin päässä sijaitsevaa mökkiä.

Reitti itsessään on tylsää soratietä, mutta maisemat ovat huikeat. Kun ehkä puolentoista kilometrin jälkeen puuraja ohitetaan, molemmilla puolilla kohoavat jyrkät kiviseinämät, ja vieressä jylisee Fischbach, joka jo täälläkin on yhtä pitkää koskea koko virta. Lehmiä ja vuohia laiduntaa nurmikaistaleilla. Parissa tonnissa lähtee reitti rinnettä ylös, kohti pohjoisessa sijaitsevia huippuja, ja nousemme joku sata metriä kuvaamaan. Varsinaisille vuorille meneminen vaatisi kuitenkin enemmän aikaa, varusteita ja luultavasti kuntoakin, joten palaamme tielle ja jatkamme sen päähän. Sieltä löytyy Amberger Hütte -niminen ravintola / erätupa, joka sijaitsee Niederer Suzkogel -nimisen huipun alapuolella ... 600 metriä huipun alapuolella.

Hütten ympäristö on erikoinen. 2100 metrin korkeudessa aukeaa uusi, vehreä, litteäpohjainen pienoislaakso, joka kai on nimeltään In der Sulze. Se on asumaton ja rakentamaton, ja koska se on puurajan yläpuolella mutta saa kuitenkin paljon aurinkoa ja vettä, se on käytännössä pelkkää suurta niittyä. Täällä Fischbach on vain matala ja leveä puro. Laakson halki kulkee vaelluspolkuja, ja sen takana kohoaa lumihuippuisia vuoria ja jäätiköitä. Näkymä on kuin suoraan fantsutarinasta.

Syömme ravintolassa aivan järkyttävän tuhdin annoksen jotain alppisapuskaa. Pidemmälle jatkaminen houkuttaisi, mutta kello on jo suhteellisen paljon eikä meillä ole yöpymisvarusteita. Niinpä edessä on paluu Griesiin. Maisemat ovat yhä tyrmäävät. Neljä kertaa olemme käyneet Längenfeldissä, ja aina olemme kuvitelleet, että oikeaa vuorierämaata varten pitää taivaltaa Söldenin lasketteluhelvettiin saakka, mutta kaiken aikaa aivan vieressämme, 10 minuutin ajomatkan päässä, on ollut vuorivaellusreittejä täynnä oleva alue. Epäilen, että tulemme tänne uudelleen.

Torstai, 8.7. 2021

Päivän tiede: Lehmät voivat saada vuoristotaudin

Sääennuste povaa sadetta puolestapäivästä eteenpäin suunnilleen kaikkialle Alpeille. Päätämme pitää kevyen välipäivän, ja livahdamme laakson etelä-/yläpäähän Obergurgliin, aikeenamme vähän opetella dronekuvausta. Kesken opettelun alkaa sataa, joten lopetamme lennättämisen ja kävelemme Zimberwaldin via ferratan alkuun. Siellä on syvän rotkon ylittävä makee kaapelisilta, ja kun sadekin tuntuu taukoavan, keksimme kipittää autolle hakemaan turvavälineet, jotta voisimme kuvata sillan ylittämistä.

Puolta tuntia myöhemmin sää on yhä selkeä ja Taina viittilöi riippusillan toiselta puolelta minua lähtemään kulkemaan sitä pitkin. Drone leijailee kanjonin yläpuolella, mutta en siihen kiinnitä huomiota. Riippusilta on viaferrata-tyylisen epämääräinen setti lankkuja ja vaijereita, ja 25 metriä jalkojeni alla virtaa vuolas koski. Korkeanpaikankammo kolkuttelee. Ylitän sillan -- ja sitten ylitän sen uudestaan, ja uudestaan, kun Taina hakee täydellistä otosta. Ekan muutaman kerran jälkeen alan rutinoitua pelottavaan kokemukseen, ja alan luottaa jalkoihini ja lehmänhäntiini. Eikä kipeä kätenikään tässä mitään rasitusta koe. Epävakaisen sään vuoksi olemme täällä aivan keskenämme.

Kun kuvaus on suoritettu, olemme via ferratan alussa. Parin helpon osuuden jälkeen täältä on pakoreitti, ja koska lääkäri on edelleen kieltänyt rasittamasta oikeaa keskisormea, on parempi varmaan käyttää sitä. Niinpä kierrämme kallion kulman, nousemme pakoreitin lyhyen tikasosuuden, ja päädymme pienelle nurmikaistaleelle. Polkuja tai kylttejä ei ole, mutta erääseen suuntaan lähtee kaapeli. Seuraamme sitä, ja pian tajuamme olevamme taas via ferratalla. Kaapeli kulkee kallionseinää pitkin, ja via ferrata ollen mikä on, sitä ei voi kulkea kuin eteenpäin.

Täydessä kunnossa ja hyvällä säälläkin Zirbenwaldin via ferrata karmii minua. Puolitoistakätisenä ja sadekuurojen nakuttaessa kypärään se on jokseenkin intensiivinen kokemus. Kaapeli kiemurtelee korkealla rotkon yläpuolella. Koetan olla laskematta painoani oikealle kädelle ja kuitenkin jotenkin samalla olla turvallisesti. Taina on edelleen elementissään ja ottaa valokuvia ja videoita elämää lähestyvästä kokemuksestani. Kaapelisillat ovat pelottavia ja kiipeilyt vajaalla sormikapasiteetilla hankalia, mutta minulla on paljon kokemusta soveltavasta kiivinnästä, ja lopulta selviän kunnialla loppuun saakka. Käsikään ei tunnu rasittuneen. Huh. Kai sitä voisi sitten harkita ottavansa helpommat via ferratat takaisin lomaohjelmaan.

Illalla sade palaa ja kiihtyy jopa ukkoseksi. Koetamme verkkoshoppailla tarvikkeita, ja koemme turhautumista erilaisten verkkokauppojen ja lähetyspalveluiden kanssa. Pelautan Tainalle Sirenum-sooloropea samalla kun pisarat hakkaavat kattoikkunoita ja parveketta.

Perjantai, 9.7. 2021

Päivän lelu: GoPro Hero 9

Innsbruckin liikenne on vähän sekavaa, mutta kun saamme auton vietyä parkkihalliin, olemme vapaat tutkimaan kaupunkia jalkaisin. Ruokatarjoilu FloJos-ravintolassa on hitaampaa kuin toivoisimme, mutta Taina ehtii ruokaa odottaessa käydä läheisessä Gigantti-analogiassa ostamassa kassillinen elektroniikkaa. GoPro hirveällä määrällä lisähärpäkkeitä liitetään varusteisiimme.

Ruokailtuamme käytämme varttitunnin koettamalla löytää paikan, jossa viereiselle vuorelle vievä vuorijuna lähtee. Kartat väittävät eri paikkoja, mutta käy ilmi että molemmat ovat oikeassa ja asemia on useampi. Hauska vinoraitiotie vie meidät pohjoiseen joen ylitse ja vuoren alarinteelle, josta sitten jatketaan kahdella gondolihissillä ylöspäin. Päätepysäkki on 2200 metrissä, Nordketten harjanteella.

On jotenkin käsittämätöntä, että aivan kaupungin vieressä on oikea vuori, johon pääsee julkisilla vartissa kaupungin keskustasta. Seuraava yllätys on vuoren rakenne. Gondolista käsin kivi oli näyttänyt jännittävältä, ja kosketettaessa selviää, että kivi on itse asiassa kalkkikiveä. Hämmentävää - Ötztalissa kaikki on graniittia, mutta näköjään täällä Inn-laakson pohjoislaidalla kivi onkin sitten erilaista. Koska luolat muodostuvat lähinnä kalkkikiveen, tämä kertonee mistä päin täällä kannattaisi niitä hakea.

Olemme liikkeellä myöhään, joten haahuilemme 2300 metrissä olevalla huipulla vain tunnin. Sen toisella puolella on asumaton karu laakso ja vuoristo jatkuu pohjoiseen. Täällä olisi vaellusreittejä ja via ferrataa, luultavasti kiipeilyäkin, mutta niihin ei ole aikaa (eikä jaksamistakaan - edellinen yöuni oli ollut jotenkin huono ja katkonainen). Viimeiset hissit lähtevät alas kuuden maissa, emmekä tahdo laskeutua jalan täältä 1800 metriä.

Kotona katselemme ottamiamme kuvia ja videoita, ja pistämme GoPron lataukseen. Samalla suunnitellaan loman myöhempää osaa. Näyttää siltä, että tänä kesänä oikeasti tulemme viettämään kaiken aikamme Itävallassa; Velma liittyy seuraamme suunnilleen viikon päästä.

Lauantai, 10.7. 2021

Päivän este: Korkealta vuorelta katsottuna etäisyydet ovat melkein liian pitkiä dronekuvaukseen

Aamu alkaa ottelulla ihminen vastaan GoPro. Taina koettaa saada hankkimaansa laitetta tottelemaan, mutta laite on yhteistyöhaluton. Olenko maininnut, että mitään en inhoa niin kuin toimimatonta laitteistoa? Kaiken arkeni käytän sellaisen kanssa tappelemalla, enkä siedä sitä, että moinen tunkee lomaankin. GoPro ei onneksi ole minun riesani, mutta tappelemisen seuraaminen sivustakin on rasittavaa. Käyn turisti-infossa ostamassa pyöräily- ja kävelyretkikartan, koska sellainen on tuntunut tarpeelliselta.

Kun kamera on viimein saatu kesytettyä, lähdemme Griesin suuntaan. Uudesta kartasta olen paikantanut hassusti Hochguteggiksi nimetyn huipun, jonka voisimme valloittaa. Griesin kylästä lähdemme ylös jyrkkää metsäpolkua, joka nousee kolmessa vartissa reteät 500 metriä Nisslalmin maatilalle / ravintolalle. Syömme siellä valtavan apfelstrudelin, ja sitten jatkamme ylöspäin. Metsä on onneksi loppunut, ja nyt maisemia alkaa jo vähän nähdä. Kauniin niityn halki löytyy paikka, jossa reiti haarautuu: yhdessä suunnassa on Hochguteggin huippu, toisessa taas vuoristojärvi. Päädymme lähtemään järvelle.

Schönrinnenkarsee-järvi sijaitsee 2370 metrin korkeudessa. Se on joku sata metriä leveä ja kaksisataa pitkä ja sen vesi on tumman turkoosia. Vaikka ilma on lämmin ja aurinkoinen, uinti ei houkuttele. Maa kasvaa kanervikkoa, ja polkuja kiemurtelee eteenpäin, kohti reunustavia korkeampia huippuja. Ne eivät meillä tänään ole korteissa.

Laskeudumme 200 metriä takaisin risteykseen, ja Taina päättää, että seuraavaksi lähdemme huipulle. Okei, mikäs siinä. Olemme jo nousseet tänään 800 metriä, ja nyt sitten nousemme liki 200 metriä lisää. Polku järvelle oli varsin leppoisa, polku huipulle on helvetillisen jyrkkä vertikaalinen pirunpelto. Kun kolmen vartin kuluttua olemme huipulla (2335 metriä, väittää GPS), ovat jalkani aika voimattomat. Näkymät Sulztaliin ovat kuitenkin mahtavat. Kuten useimmille huipuille, tännekin joku on raahannut roomalaisen kidutusvälineen, ja siinä olevaan vieraskirjaan raapustan jumalattomat terveisemme.

Tuhannen metrin nousun jälkeen pitää vielä selviytyä jotenkin 800 metriä alaspäin. On niitä, jotka väittävät, että laskeutuminen on kivempaa kuin nouseminen, mutta minusta tämä pitää paikkansa korkeintaan sukeltaessa ja köysittelyssä. Polveni huutavat hoosiannaa jo ensimmäisen kolmensadan metrin jälkeen, enkä tahdo pysyä tolpillani. Onneksi puolimatkassa sijaitseva Nisslalmin rafla on yhä auki, mutta vegesafkaa ovat vain jälkiruuat. Mustikkatäytteinen lettu kohottaa verensokeria, mutta oikein mikään ei tunnu korvaavan hikoilussa menetettyä suolaa. Täältä olisi vaan niin paljon kivempi pyöräillä alaspäin, mutta valitettavasti tilalta ei saa alamäkipyöriä raihnaisille.

Puoli kasin aikaan olemme jälleen majoituksessamme. Lillumme puoli tuntia lämpimässä kylvyssä siinä toivossa, että se auttaisi särkeviin lihaksiin. Selvästi tällainen nousu on mahdollinen, mutta tavoite olisi tämän loman aikana suoriutua vielä vähän korkeammistakin vuorista. Saa nähdä nouseeko kunto tarvittavalle tasolle riittävän nopeasti.

Sunnuntai, 11.7. 2021

Päivän artisti: Ultra Bra, joka paranee selvästi luolateemaiseksi väänneltynä

Eilisen rääkin jälkeen otamme tänään hieman iisimmin, ja käymme Zirbenwaldissa täydentämässä videoitamme. Via ferrata menee jonkinlaisella rutiinilla, haasteet löytyvät kuvaamisesta. Vesi ylivalottuu, drone ei löydä kuvauksen kohdetta, GoPro:n jälki on tutisevaa, kuvaaja ei saa kuvausta päälle, drone meinaa törmäillä kanjonin seinään tai ei suostu laskeutumaan, kuvauksen kohde sekoilee tai näyttää muuten vaan typerältä. Toisin sanoen, meno on kuin millä tahansa kuvausretkellä. Neljän tunnin operaatiosta syntyy ehkä tunnin verran liikkuvaa kuvaa, ja siitä on perattavissa noin 30 sekuntia käyttökelpoista videota. Tämä on vieläpä ihan kelvollinen onnistumisprosentti; sääli vaan, että pari parasta otosta onnistuivat melkein eikä täysin.

Tukikohdassa liitymme luolaseuran etätapaamiseen, jossa väsätään luolaväännöksiä olemassaolevista lauluista. Vääntelyn kohteeksi joutuvat mm. Hauki (Olmi), Mä tahdon töihin virastoon (Mä tahdon päästä aurinkoon) ja Heili Karjalasta (Heili Gandarasta). Ainakin tekijöiden mielestä tulokset ovat vallan hauskoja, saa nähdä onko muu maailma samaa mieltä.

Maanantai, 12.7. 2021

Päivän saksa: Laastari - das Pflaster

Oetzin gondolihissin lähtöpaikalla tapaan Oetz-Airin edustajan. Nousemme hissiin, ja pian olemme 2000 metrissä vinolla niityllä. On ensimmäinen oikeasti kuuma päivä lomallamme, joten minulla on ohjelmassa varjoliitelyä ja Tainalla vesiputousviaferrataa.

Odotamme ehkä puoli tuntia suotuisia tuulia. Muu joukkue puhuu saksaa; olen itse täällä viestinyt englanniksi, koska haluan turvaohjeet kielellä, jota oikeasti osaan. Meno on kuitenkin samanlaista kuin Chamonixissa kaksi vuotta sitten, ja kun koittaa aika pukea istumavaljas ja muut vermeet, on kuvio aika tuttua. Juostaan niittyä alas, sitten kun varjon vastus alkaa tuntua, juostaan kovempaa, ja sitten varjo tempaiseekin jo taivaalle.

Ötztal ilmasta on häkellyttävän näköinen. Oetzin ympäriltä näkyy pohjoiseen Längenfeldiin, ja kaukana sen takana siintävät Timmelsjochin solaa reunustavat lumihuippuiset vuoret. Etelässä kohoaa kalkkikivinen Inntalin eteläseinä, ja kello yhdessä näkyy hieman Imstin kaupunkia. Lennämme kukkuloiden yli ja allemme jää Piburger-järvi.

Nousevia ilmavirtoja ei ole liiemmin, mutta tämä on okei, koska lentopahoinvointi iskee taas kimppuuni. Ärsyttävää: otin ennen lähtöä pahoinvointilääkkeenkin, mutta sekään ei tunnu auttavan merkittävästi. Huolimatta huonovointisuudesta varjolla lentely on makeeta. Jos asuisin täällä, opettelisin oikeasti lentämään aivan itse, koska kalliita harrastuksiahan ei ole vielä läheskään liikaa.

Laskeudumme niitylle lähelle virtaa. Ylhäällä oli viileää, täällä alhaalla helle käy taas päälle. Erottuani lennättäjistä jään nuokkumaan penkille lukemaan, kunnes Taina ilmestyy paikalle omalta retkeltään. Stuibenfall oli ilmeisesti aika tungoksessa. Siirrymme sään mukaisesti Piburgerseelle uimaan ja kuvaamaan kaloja. Rantavedessä GoPron kanssa säätäessään Taina onnistuu liukastumaan ja lyömään varpaansa niin että veri lentää. Tyypillistä: olemme tänään roikkuneet kaapelissa vesiputouksen päällä ja lentäneet kangasrätin varassa, ja kaikki vammat tulevat yksinkertaisesta kahlauksesta.

Tiistai, 13.7. 2021

Päivän tappio: Vaellussauva, joka oletettavasti jäi funikulaariin

Oikeasti huono sää uhkaa laaksoamme, joten ajamme pohjoiseen sitä pakoon. Käymme pikaisesti Mittenwaldissa Saksan puolella, mutta emme pidä paikan ulkonäöstä, joten palaamme kymmenisen kilometriä Itävallan puolelle rajaa, Seefeldiin. Otamme funikulaarin ja gondolihissin läheiselle rinteelle, ja nousemme satakunta jäljelläolevaa metriä huipulle. Tämäkin kallio on kalkkikiveä, mutta luolia ei aivan lähellä näy.

Vaikka Seefeldpitze on vain reilussa 2300 metrissä, näkymät sieltä ovat erinomaiset -- tai olisivat, jos valtava pilviverho ei vyöryisi ylitsemme pari minuuttia sen jälkeen kun saavutamme varsinaisen lakipisteen. Tuuli on niin kova, ettei dronea uskalla lennättää, ja pian alkaa sataakin. Palaamme alas koronaturisteja väistellen. Isoimmaksi saaliiksi tulee aavemainen leffanpätkä, jossa gondolihissi ilmestyy usvasta.

Längenfeldissä sataa aivan kaatamalla, ja lähipäivät näyttävät lupaavan samanlaista kaikkialle. Juonimme sadepäiville toimintaideoita. Huomenna sentään aamu vaikuttaa vielä kuivahkolta.

Keskiviikko, 14.7. 2021

Päivän taidonnäyte: Drone ei suostunut laskeutumaan alustalle vaan koetti laskeutua metrin sivuun jyrkkään alarinteeseen, joten se piti napata kädellä.

Laakson paras sää löytyy korkealta Obergurglista, ja sielläkin pitäisi iltapäivästä sataa. Kerrankin saamme aikaan suht varhaisen lähdön, ja jo ennen kymmentä olemme nousemassa rinnettä vuorten suuntaan. 1900 metristä selviämme nopeasti 2300 metriin Schönwieshüttelle, ja siitä jatkamme ylöspäin. Niityillä hengaa lauma kloonatun näköisiä vaaleita hevosia. Sankka sumu ympäröi meidät. Kärrypolulta olisi varmaan mahtavat maisemat, mutta kaikki katoaa kymmenen metrin päässä sumuun.

Lentelemme vähän dronella kun sumu hetkeksi kaikkoaa. Olemme rinteellä Gurgltalin päällä -- Gurgltal ollen rotko, jossa kulkee Gurgler Ache -virta. Se muodostaa toisen koko laaksoa halkovan Ötztaler Achen sivujoista, Ötztaler Ache virtaa laakson pohjoispäässä Inniin, ja Inn puolestaan Tonavaan. Vuorilta valuu suuria ja pieniä puroja, joista muutamat kulkevat polkumme poikki ja yksi on niin vuolas, että se pitää ylittää pitkospuita pitkin.

Polku kulkee ylös ja alas, ja päättyy Langtalereckhüttelle 2450 metrissä. Syömme siellä tukevan lounaan, ja pohdimme jatkamista. Mökin seudulla ilma on todella kylmää, koska vieressä on kaksi suurta rotkoa, joita reunustavat jäätiköt. Toisen rotkon reunalla kulkisi via ferrata, josta olisi näkymä jäätikölle. Kuljemme vähän matkaa via ferratan alkua kohti, mutta se näyttää johtavan alemmas rotkoon ja olevan oikeasti vähän hankala. Koska meillä ei ole aietta lähteä vialle tänään, toteamme tutkimusretken päättyneeksi. Olemme kävelleet kolme tuntia.

Kotimatkalla sivuutamme reitin Hangerer-nimiselle huipulle, joka olisi 3020 metrissä. Reitti näyttää suoraviivaiselta, mutta jyrkältä. Obergurglin kylästä lähtien nousua olisi vain 1000 metriä. Rinteillä on lunta. Jonkinlainen houkutus herää.

Luvattu sade alkaa vasta paluumatkan loppupäässä. Emme kastu läpikotaisin, vaikka ennustus oli muuta uhannut. Kuuden tunnin retkeen on sisältynyt ehkä 600 metriä nousua ja 16 kilometriä kävelyä. Jalat ovat sen mukaisesti kuluneet. Onneksi eilisestä pinaattiruuasta on tähteitä, joita ei tarvitse kuin lämmittää.

Torstai, 15.7. 2021

Päivän nopea muutto: 30 minuutissa tavarat roudataan saman majatalon sisällä huoneistosta toiseen. Nyt olemme lähempänä ulko-ovea ja kotiin on kiivettävä vähempiä oprtaita.

Ulkona on loman kylmin päivä tähän asti ja heti aamusta sataa. Mikä on parasta toimintaa tällaiseen päivään? Tietysti vetää märkäpuku päälle ja lähteä pomppimaan suoraan jäätiköltä tulevaan virtaan!

Kanjonointia vetää Tirol Rafting ja ryhmässä on opas sekä 8 asiakasta. Olemme ainoat ei-saksankieliset, mutta opas osaa englantia. Siispä vermeet ylle, pakettiautoon (olemme ainoat, jotka noudattavat FFP-maskivelvoitetta), pahoinvointia aiheuttavaa tietä ylös Kuhtaihin, ja sitten köyteen ja sillalta alas koskeen. Eka lasku on about vapaapudotusta. Ulkona on melkeinpä räntäsadekeli ja vesi on hyytävää. Olen etukäteen kysynyt "pitäiskö ottaa neopreenihanskat?" ja opas oli että "näh semmoisia tarvii". Opas on valehteleva ihmishirviö. Eilisen jäljiltä jalat ovat vieläkin vähän heikot, silmälaseja en uskaltanut ottaa mukaan, ja veden kylmyyden läpi on vaikea sanoa, mitä rikkinäinen sormeni kokee. Rotko on, yllättävää kyllä, graniittia; emme ole menneet kalkkikivialueelle, koska sääoloista johtuen niiden kanjoneissa on tällä hetkellä liikaa vettä. On jännää nähdä, miten virtaava vesi on hionut graniittia sileäksi samaan tapaan kuin luolissa kalkkikiveä.

Alpenrosenklamm-nimisen rotkon syvyys on jossain kymmenen metrin kieppeillä, ja leveys suurimmillaan ehkä puolet siitä. Se kiemurtelee alaspäin kuten kiveen uurtuneen suikeron kuuluukin. Pohjan virta on todella vuolas ja meinaa pyyhkiä mennessään. Ensin seuraamme rotkon reunoja ja käytämme kaapelikulkuja, mutta pian vastaan tulee köysilaskeutumisia ja niiden jälkeen kuolemaa uhmaavia hyppyjä alas vesiputouksista. Eka on kolmemetrinen, ja pään upotessa veteen tunnelma on aika raikas. Seuraava loikka on about yhtä korkea mutta pohjalla vesi pyörii kuin pesukoneessa ja pintaan pääsyn jälkeen pitää uida epäintuitiiviseen suuntaan, jotta pääsisi pois.

Sitten tulee vielä hurja vesiliukumäki, jossa koski tempaisee mennessään. Opas neuvoo edellä kulkevia saksalaisia yksi kerrallaan. Eka menee, liukuu, katoaa veden alle, palaa pintaan. Toinen menee, liukuu, uppoaa, ilmestyy ylös vähän myöhemmin, jne. Minun vuoroni on viimeisenä. Opas opastaa englanniksi, että "vedä syvään henkeä liukuessasi, koska jotain jotain", en saa täysin selvää kohinan yli. Lisäksi jotain jumiin johonkin kulmaan jotain köysi blah blah, en täysin ymmärrä, mutta tässä istuessa jäätyy ja odottelu vie rohkeuden. Niinpä nyökkään kuten ymmärtäisin, ja potkaisen itseni liikkeelle.

Putous ärjäisee ympärilläni, ja liu'un vesimassan keskellä älytöntä vauhtia. Tiedän, että nyt pitäisi vetää syvään henkeä kun pää on vielä ilmassa, mutta nisäkkään refleksi pistää hanttiin. Jotenkin saan kiskaistua sisään vähän ilmaa, sitten liukumäki katoaa ja olen vapaassa pudotuksessa. Sekunnin murto-osaa myöhemmin osun veteen. Virta tempaisee minut pinnan alle ja puskee eteenpäin. En ehdi edes säikähtää, asemoidun virran vietäväksi. En osaa jälkeenpäin sanoa, ovatko silmäni auki vai kiinni; kuvittelen näkeväni jotain, mutta muisto voi olla valheellinen. Vesi kiskoo minua eteenpäin, ja muutaman sekunnin päästä pulpahdan pintaan. Olipa se hilpeä kokemus.

Kanssaretkeilijämme ovat aivan jäässä, mutta Taina ja minä olemme tajunneet pukea märkäpuvun huput ylle. Vaikka ne vähän haittaavat kuulemista ja tarkkailua, ne estävät kaikkein pahimman palelun. Vesiliukumäki on tämän luonnonhuvipuiston viimeinen kokemus; sen jälkeen edessä on vain kahlaamista, pieni luisu, ja sitten nousu ylös kanjonista. Nytkö tämä jo loppui, juuri kun olin pääsemässä fiiliksiin?

Tukikohtaan palattuamme lueskelemme uutisia. Ilmeisesti koko Keski-Eurooppaa piinaava saderintama on aiheuttanut alavammilla mailla apokalyptisiä tulvia. Täällä vuoristossa mitään sellaista ei näy, mutta Velman, jonka on määrä liittyä seuraamme parin päivän päästä, pitäisi matkustaa Saksan tulva-alangon halki tänne päästäkseen. Saa nähdä, miten helppoa tämä on.

Perjantai, 16.7. 2021

Päivän pyörämerkki: Cube

120 eurolla saa vuokralle naapurin Intersportista kaksi sähkömaastopyörää päiväksi. Meille molemmille sähköavusteinen meno on uusi kokemus, joten testailemme fillareita ensin lähiseudun maanteillä. Kun olemme jotenkin päässeet jyvälle härvelin toiminnasta, suunta kohti metsää ja ylös Griesiin kiemurtelevaa tietä.

Ensimmäinen mutka matkaan tulee sadan metrin nousun jälkeen, kun Brandin alppiniityn juurelta Griesin suuntaan lähtevän tien sulkee puomi, joka kertoo tien olevan suljettu maanvyörymän takia. Vartin haemme vaihtoehtoista reittiä, mutta vaihtoehdot ovat joko kiemurteleva autotie tai vain jalankulkijoille soveltuva metsäpolku. Niinpä toteamme, että maanvyörymä ei meitä pelota, ja lähdemma suljetulle tielle. Muutaman minuutin kuluttua sen katkaisee hirveä kivikasa, joka on ilmeisesti valunut ylärinteeltä. Alapuolella on monen metrin pudotus jyrkkään metsärinteeseen. Mutta taluttamalla ja vähän varomalla pyörät saa vietyä sortuman yli, ja sitten fillarointi Griesiin sujuukin kuin tanssi vaan.

Sähköpyörillä ylämäkeen ajaminen on niin kevyttä, että se tuntuu fuskaukselta. Vaikka sääennusteen vastaisesti alkaa sataa, välillä rankastikin, olemme hujauksessa Griesissä, pian sen jälkeen lounastamassa Sulztaler Almilla, ja kymmentä minuuttia myöhemmin Ambergerhüttellä, jonne pyöräiltävä tie päättyy. 1000 metrin nousu ei ole vienyt voimia kuin nimeksi, ja jos tietä vielä riittäisi, voisi hyvin jatkaa. Mutta ehkä tässä on aika lähteä alaspäin.

Suunnitelman heikkous käy ilmi tässä kohdassa. Olen ajatellut, että kunhan ylös pääsee, fillarilla alaspäin tuleminen on helppoa -- ja onhan se, jos ei ole niin tarkkaa, missä kunnossa pohjalla on. Kuitenkin mikäli haluaa pitää luunsa ehjänä, kannattaa tulla tietä pitkin, ja tie on mutkainen sekä muhkurainen, ja välillä hyvin jyrkkä. Raskasta alaspäin ajaminen ei todellakaan ole, mutta hermojaraastavaa kylläkin, kun pitää koettaa tasapainotella jarruttamisen ja jarrujen jäähdyttämisen välillä. Itse hyväksyn välillä kuolemaa halveksivankin vauhdin, Taina ei ole ihan samoilla linjoilla.

Onnettomuuksia ei kuitenkaan tule, vaikka maisemia ei kauheasti ehdikään ihailla. Jos minulta kysytään, sähköpyöräily vaikuttaa täydelliseltä tavalta tehdä isompien vuorinousujen alkumetrit. Paluu on vielä ongelma, mutta mieluummin rasitan sähköpyörän jarruja kuin omia risoja jalkojani.

Illalla vedän Tainalle lyhyen pätkän sooloropea. Takaumissa on ehditty jo Lankeemukseen, jossa koneälyt ottavat hengiltä 95% ihmiskunnasta. Eclipse Phase on iloinen peli.

Lauantai, 17.7. 2021

Päivän outo hankinta: Itävaltalainen tyyny. Valtavan suuri ja eri muotoinen kuin suomalainen tyyny.

Velma on edellisiltana lähtenyt yöjunalla tulva-alueiden halki kohti Itävaltaa. Yön aikana on tipahdellut raportteja myöhässä olevista junista ja muista vastoinkäymisistä, ja aamulla selviää, että juna tulee saapumaan Innsbruckiin arviolta kaksi tuntia myöhässä. Mutta sentään se on pääsemässä perille, vaikka ennustettu saapumisaika oskiloikin puolen tunnin takkuudella. Ulkona sataa katkotta. Ajamme parin ostoskeskuksen kautta Innsbruckin asemalle. Kohdeajan epätarkkuudesta huolimatta ajoituksemme on loistava: juna saapuu pari minuuttia meidän jälkeemme, ja Velma plus hirmuiset kantamukset liittyy seuraamme.

Yöjuna ilman makuupaikkaa on ollut tuhoava kokemus. Käymme ravintolassa syömässä brunssia, ja sitten palaamme Längenfeldiin. Sadepäivä julistetaan vapaapäiväksi, joka käytetään enimmäkseen lukemalla ja nukkumalla. Oma kirjani on Jeremy Robert Johnsonin The Loop, jonka poimin aivan sattumalta ja joka osoittautui tosi hyväksi, mikäli sattuu pitämään karusta splatterkauhusta ja rosoisista hahmoista.

Illalla tipahtaa vielä mailia kustantajaltakin. Näkymätön piiri 2:een tuli kauhea lista korjausehdotuksia ja kuukauden dedis. Kai tästä selviytyy.

Sunnuntai, 18.7. 2021

Päivän koriste: Jeesuksenpönttö, puussa oleva häkkyrä joissa jeesus pesii

Polyreissut.org, majoitusarvio: Haus Weidmannsheil

Yksi Längenfeldin keskustassa sijaitsevista monista majoitusvaihtoehdoista. Edullinen ja mainio sijainti, mutta jotkut huoneet ovat neljännessä kerroksessa, ja internet-yhteys on huono. Majatalonpitäjä puhuu vain saksaa, mutta toisaalta tämä säästää kielitaidottomia reissaajia hankalilta keskusteluilta.

Majoitusta saa monen kokoisille yksiköille, ja testattujen huoneiden vuoteet olivat oikein suuria, varmaan suurimpia koskaan testaamistamme. Lisäksi eräässä testihuoneistossa oli useampi makuuhuone, mikä mahdollistaa tarvittaessa vetäytymisen omiin oloihinsa. Joissain huoneissa suihkutila on riittävän iso kokonaisen moniskunnan yhteissuihkuille, toisiin taas yhdenkin hengen peseytyminen vaatii ahtautumistekniikoita. Jos käy hyvä onni, Weidmannsheil on mainio, jos huono, vähemmän mainio.

Ulkona on edelleen hieman sateinen päivä. Kapuamme ylös petistä kasin aikoihin, syömme aamiaista ja mietimme päiväohjelmaa. Velma ei ole vielä aivan varma jaksamisestaan, ja ulkona on liian pilvistä huippujen tavoitteluun, joten päätämme tehdä kevyen kävelyretken.

10 kilometriä kävelyä ja 450 metrin nousua ja laskua myöhemmin kevyt kävelyretki on tehty. Olemme kuvanneet läheisellä riippusillalla, nähneet hassun värisiä lampaita sekä pienä vuohia, ja syöneet aivan valtavia juustopohjaisia ruokia ja kalibroineet ryhmämme jaksamista. Yllätyksiä ei ole tullut.

Pureudun myös romaanikäsikirjoitukseen. Kustannustoimittajan korjauksista suurin osa on kielellisiä, mikä on aikarajan huomioiden ihan hyvä. En oikein kuukaudessa tahtoisi kiskoa tarinan sisuksia ulos ja uudelleenjärjestää niitä. Pusken päivässä läpi 25% käsiksen yksinkertaisista korjauksista; lopuksi aikeeni on sitten puuttua pariin rakenteelliseen juttuun.

Maanantai, 19.7. 2021

Päivän tyhmyys: Pizza Piztal, laakson paras pizzeria

Aurinko on ilmestynyt näkyviin. Sen kunniaksi hyppäämme autoon ja ajamme seuraavaan laaksoon. Pitztalin tie on kauheaa pahoinvointia aiheuttavaa serpentiiniä ja laaksossa tuntuu olevan vähemmän infraa kuin turismioptimoidussa Ötztalissa. Mutta maisemat ovat yhtä hurjia, etenkin aivan päässä sijaitsevassa Mittelbergissä.

Laakson päässä on sata vuotta sitten ollut jäätikkö, mutta nyt se on sulanut ja jäljelle on jäänyt vain omituisen sileä vuorenrinne sekä aika massiivinen vesiputous. Kierrämme putousta ja päädymme sen vieressä nousevalle via ferratalle. Näitä olisi neljä, mutta me otamme helpoimman. Sen kivikko tuntuu huolestuttavasti murenevalta. Lopussa kuitenkin mennään vaijerikulkua putouksen yli, joka on aina tosi makeeta.

Vian jälkeen jatkamme ylöspäin. Maisemat ovat yksinkertaisesti hurjia. Jos täältä kävelisi muutaman tunnin ja olisi valmis ylittämään pienen jäätikön, pääsisi laaksojen välisen harjanteen yli, ja saavuttaisi Söldenin korkeimmat hiihtorinteet. Olemme nousseet 1740 metristä 2380 metriin. Välillä olemme kulkeneet jotain korkeaa autotietä, mutta pian se vaihtuu rinnettä pitkin kulkevalle polulle. Helikopteri ja tavaragondolihissi kuljettavat roinaa. Viisi kilometriä etelään ja puolitoista ylöspäin olisi Wildspitzen huippu, mutta siihen ei ole näköyhteyttä.

Emme lähde yrittämään korkealla sijaitsevalle mökille, koska sieltä emme pääsisi takaisin ennen yötä. Näköalapaikalla laakson yllä vaihdamme alaspäin suuntaavalle polulle, ja päädymme aika pirun hurjalle reitille. Kalliota pitkin alaspäin kiemurtelee jyrkkä portaikko, joka tuntuu olevan kuin Frodon ja Samin matkalta Mordoriin. Nouseminen on edelleen minulle helpompaa kuin laskeutuminen, ja jalat menevät aivan tohjoksi matkalla takaisin.

Pitkän ja korkeuserollisen retken jälkeen laitamme kotona ruokaa. Tofu-ananaskorma on erittäin tervetullutta viikkojen Käsespetzlen ja Spinatknödelien jälkeen.

Tiistai, 20.7. 2021

Päivän maisema: Upeat lumikentät

Söldenin yläpuolella sijaitsee Hochsölden, ja sinne johtaa jäätikkötie, jota voi ajaa vain kesäisin. Se on hirmuinen spagetti, joka kohoaa 1500 metristä 2800 metriin. Ajamme ohenevan ilman ja katoavan kasvillisuuden läpi, ja viimeisellä parkkipaikalla olemme kirkkaiden jääkenttien vieressä. Lämpötila on matava, mutta kirkas auringonpaiste grillaa.

Lähdemme kävelemään korkeaa polkua pitkin, aikeenamme päästä mökille parin kilometrin päässä. Kenkämme eivät kuitenkaan sovellu tähän tehtävään. Jäätikön pinnalla on inhottavaa nuoskalunta, ja polut ovat hyvin jyrkkiä. Puolisen kilometriä edettyämme näemme edessämme reitin, jossa pitäisi nousta varsin jyrkkää lumen peittämää rinnettä. Ehkä ei tänään. Vetäydymme takaisin, ja vaihdamme taktiikkaa. Nautimme mauttoman ruokalalounaan hieman alempana sijaitsevassa laskettelukeskuksessa, ja otamme Schwartze Schneid II -gondolihissin ylöspäin. 3300 metrissä sijaitsee lumen peittämä huippu, jonne viimeiset muutamat kymmenet metrit saamme nousta kävellen. Näkymä sieltä on jokseenkin kosminen. Lennätämme dronea ja otamme valokuvia. Muita ihmisiä on vain vähän, koska olemme lähellä gondolihissien sulkemisaikaa. Lumi peittää rinteitä. Täällä olisi heinäkuussakin laskettelukelit, mutta rinteet eivät ole vielä auki.

Kotiinpaluun yhteydessä väsymys saa meidät kiukuttelemaan toisillemme. Onneksi lopulta pääsemme kukin yli mahdottomuudestamme, saamme laitettua ruokaa ja valmistauduttua huomiseen operaatioon.

Keskiviikko, 21.7. 2021

Päivän riggausohje: Angerlochin riggaamiseen tarvitaan 35-metrinen köysi ja 7 sulkkaria tai maillonia. Kuudellakin pärjää, jos tekee keskelle köyttä vain yhden Y-ankkurin kahden asemasta (ja yksi on oikeasti ihan riittävän hyvä)

Olemme eilisiltana pakanneet luolakamat varhaista lähtöä varten, mutta emme tietenkään pääse ylös varhain. Yhdentoista maissa kapuamme lopulta autoon ja suuntaamme rajan yli Saksaan. Matkan varrella syömme Seefeldissä kalliissa ravintolassa herkulliset vegaanipurilaiset. Olemme Angerllochin luolalla kahden jälkeen. Taina on värvännyt Robert-nimisen paikallisen luolailijakontaktinsa toimimaan ulkopäivystäjänä.

Luolan riggaus sujuu helposti. Kiemurtelemme alas pohjan virtaan. Viime viikon tulvat ovat kulkeneet tämänkin luolan läpi, ja matalan kohdan katossa näkyy vaahtoa, joka kertoo, että muutama päivä sitten käytävä oli kattoon asti täynnä vettä. Mutta nyt vesi on yhtä matalalla kuin edelliskäynillämme. Otamme valokuvia ja videoita, ja jatkamme ylävirtaan. Vastaan tulee syviä altaita, joissa on pakko kahlata hartioitaan myöten. Huomaan, että märkäpukuni takapuolessa on kädenmentävä vekki, josta kylmä vesi humahtaa sisään ja tekee kahlailusta vilpoisen kokemuksen.

Kiinteää köyttä pitkin jatkamme ylös hankalasta paikasta. Jossain täällä pitäisi olla Volksbad-niminen allas, josta klassisesti yritetään kiivetä ohi ja aina epäonnistutaan. Löydämme kohdan, jossa ahtaan kanjonin pohjalla on syvää vettä. Siellä kahlaaminen ei enää onnistu, joten vaihdan uimiseen. Allas tuntuu olevan umpikuja. Toinenkin etenemissuunta on, mutta sekin näyttää märältä. Olemme arpomassa mitä teemme, kun takaamme kuuluu ääniä. Paikalle pelmahtaa luolatyyppi, joka tervehtii meitä englanniksi, ja kysyy "So, which one of you is Taina?" Ulkopäivystäjämme Robert on päättänyt ajaa luolalle liittyä seuraamme. Emme varsinaisesti odottaneet tapaavamme ketään saksalaista luolaharrastajaa, saati sitten että sellainen ilmestyisi paikalle kesken retken.

Volksbad on näköjään jo takanamme, ja olimme ohittaneet sen köydellä. Robertin kanssa jatkamme Kristallsiphon-nimisen altaan läpi luolan järkevään loppuun, joka on enää parinkymmenen metrin päässä. Siellä on ylöspäin johtava köysi, jonka yläpäätä vain Robert käy vilkaisemassa; se näyttää sen verran epäilyttävältä, ettemme vaivaudu SRT-kamojamme sitä varten hakemaan. Valokuvien jälkeen on aika kääntyä takaisin. Robert kertoo meille paluumatkalla tarinoita luolasta. Tämä on seudun käydyin luola, ja valtavat turistien laumat ovat tehneet yläosasta liukkaan ja kuluneen. Useimmat käytävät ovat kahdessa tasossa. Täältä löytyy myös ahdas läpiretki toiselle sisäänkäynnille, mutta sinne emme lähde tunkeutumaan.

Köysiä purkaessa tulee jo vähän viileä. Kolmen tunnin jälkeen pullahdamme takaisin kalliorinteeseen. Pieni luola, mutta monipuolinen, kaunis, ja tämänhetkiseen taitotasoon oikein sopiva.

Olemme kotona vasta pimeän tultua, mutta läheinen italialainen ravintola on auki myöhään. Emme ole täällä paljon pimeällä liikkuneet. Längenfeld on auringon laskettuakin todella kaunis.

Torstai, 22.7. 2021

Päivän ruoka: Helvetin paha vegepurilainen

Spagettitietä pitkin ajamme jälleen Pitztaliin. Luolaretki oli ollut varsin paikkoja särkevä, ja yön jälkeen minulla on jostain syystä päänsärky. Apteekista saatu ibuprofeeni hätistää sen pois Mittelbergiin saapumiseen mennessä. Ostamme liput Gletscherexpress-vuorimetroon, joka kulkee vuoren sisällä nelisen kilometriä etelään ja yhden kilometrin ylöspäin. Se pudottaa meidät 2800 metrin korkeudessa sijaitsevaan pienoislaaksoon. Maisemat ovat karuja, ja rakennuksessa on lähinnä krääsäkauppa sekä tylsän näköinen ravintola. Jatkamme ylöspäin Wildspitzebahn-gondolihissillä, joka nimestään huolimatta ei johda Wildspitzelle vaan Hinterer Brunnenkogel -nimiselle huipulle 3438 metrissä.

Maisemat hissistä ovat jokseenkin eeppisiä. Näin korkealla ei kasva enää kuin sammalia ja satunnaisia alppikukkia. Ehkä puolet ympäristöstä on terävää, kaunista kivikkoa, ja toinen puoli jäätikköä. Huipulla sijaitsee ufoa muistuttava näköala-asema / ravintola, josta avautuu kertakaikkisen eeppinen näkymä kaikkiin suuntiin. Voisin istua täällä tuntikausia vain ihaillen lumihuippuisia vuoria ja niiden välissä olevia jäätiköitä. Minun ja maisemaorgasmin välilssä on kuitenkin kaksi estettä: pilvinen sää, joka hieman haittaa näkymiä useisiin suuntiin, sekä monisatapäinen turistilauma, joka on myös tunkenut tänne. Toisin kuin vaikkapa Schwartze Schneidin huippu Hochsöldenissä pari päivää sitten, täällä turistit eivät saa harhailla vapaasti, vaan meidät on tiukasti karsinoitu ufon ravintolaan ja ulkoilmassa sijaitsevaan pieneen näköalatasanteeseen. Isot osat paikasta on vieläpä suljettu remmeillä. Niinpä tunnelma on kuin pandemiaa edeltävän ajan ravintolajonossa. Kaikilla on toki maskit, mutta tungos latistaa tunnelmaa. Eläkeläisjoukkue ottaa selfieitä näköalatasanteella ja jumittaa pitkäksi aikaa sitä kiertävän jonon.

Huolimatta rajoittavista tekijöistä, näkymä Hinterer Brunnenkogelilta saattaa olla hienoin koskaan kokemani. Meistä muutaman kilometrin etelään näkyy lumen peittämän Wildspitzen kaksoishuippu. Jossain sisälläni on kummallinen halu lähteä jäätikkövaeltamaan sinne.

Ufon ravintola on kallis, täysinäinen ja epäviihtyisä. Vaikka tahtoisimme olla täällä pitkään ja nauttia maisemista, ei se tässä tungoksessa kerta kaikkiaan ole mahdollista. Niinpä vetäydymme gondolihissillä takaisin väliaseman laaksoon, jossa on kyllä tilaa, mutta näkymät ovat masentavat verrattuna huippuun. Ruokalan ruoka on huonoa, ja kaiken kruunaa ehkä rumin koskaan näkemäni betoninen kappeli. Kun taivas alkaa paiskoa vettä, häivymme täältä nopeasti. Glantscherexpress tuppautuu täyteen ihmisiä, joilla on sama ajatus. Onneksi maskinkäyttöaste on 100%.

Tukikohdassa saan editointikierroksen romaanikäsiksestäni suunnilleen loppuun. Vielä muutama taiteellinen ratkaisu ja neuvottelu kustantajan kanssa, ja sitten voin päästää tämänkin tekstin käsistäni kohtaamaan välinpitämättömän maailman.

Perjantai, 23.7. 2021

Päivän eläin: Murmeli. Näitä näkyy matkalla ylös ja niistä otetaan noin kiljoona valokuvaa.

2600 metrissä Ventin kylän yläpuolella nousemme tuolihissistä, ja lähdemme taapertamaan polkua ylöspäin. Viime vuonna jouduimme kääntymään tältä polulta takaisin, koska olimme liikkeellä liian myöhään. Nyt olemme omilla standardeillamme varhain matkassa, mikä siis tarkoittaa että kello on 11.40. Takanamme aukeaa Ventin laakso, ja sen eteläpuolen vuorten takana on Italia. Polku muuttuu parinsadan metrin nousun jälkeen skrämbläykseksi. Kiipeily ei ole vaikeaa ja sää on lämmin mutta tuulinen. Kuitenkin ilman ohuus tuntuu jo, eikä kulkumme ole aivan niin ripeää kuin alhaalla kylässä.

3019 metrissä sijaitsee Wildes Mannle -huippu. Sinne on pystytetty risti, kuten täällä tapana on, ja paikalla on muitakin reippailijoita. Huolimatta korkeudesta tämä huippu on helppo saavuttaa, koska hissin jälkeen tarvitsee nousta vain neljäsataa metriä. Wildes Mannlelta näkee hienosti Wildspitzen kaksoishuipun, joka on meistä vain pari kilometriä luoteeseen. Kaukana jäätiköllä näkyy pieniä hahmoja - retkikuntia, jotka ylittävät jäätä. Muihinkin suuntiin näkymät ovat mainiot. Vaikka Wildes Mannle on kohtalaisen korkealla, huipulla ei ole jäätä, ainoastaan jääkausien ja eroosion jälkeensä jättämää lohkaresilppua. Dronekuvaus päättyy yhteyshäiriöön ja potkurin lohkeamiseen laskeuduttaessa, mutta laite ja video selviävät.

Fiilisteltyämme huippua ja syötyämme eväät lähdemme kiertämään toista kautta alaspäin. Tämä reitti on pitkä ja vaihteleva. Se sisältää välillä kohtalaisen hurjaa kaapeliavusteista laskeutumista tai kapeaa harjannetta pitkin kulkemista. Polku kulkee ylös ja alas, ja päättyy Breslauer Hüttelle. Vaikka vuoret saavat kaiken näyttämään pieneltä, alppimökki on oikeasti melkoisen suuri: nelikerroksinen kivinen maja, jonka yhteydessä toimii ravintola. Paikalla on paljon ihmisiä. Monet ovat meidän kaltaisiamme päiväretkeilijöitä, mutta lisäksi mökillä hengaa myös oikeita vuoristo- tai jäätikkövaeltajien näköisiä tyyppejä köysineen, jäähakkuineen ja järeine kenkineen.

Kolmikostamme jokainen on tainnut saada jonkinlaisen jäätikkövaellusinspiraation täällä ollessamme. Katsomme vähän kateellisia vuoristosankareita ympärillämme, ja mietimme, mitä taivallus oikeasti jäiselle huipulle vaatisi. Osaamista pitäisi kasvattaa, varusteita hankkia, ja luultavasti kunnonkin olisi syytä olla kovempi. Kyltti kertoo, että täältä Wildspitzen huipulle olisi 3.75 tunnin vaellus -- ja saman verran pitäisi jaksaa takaisinkin. Melkein koko retki tapahtuisi yli 3000 metrissä, jalkojen alla lunta ja jäätä.

Tänään emme jäätikölle lähde. Sen sijaan hajaannumme kahtia: minä ja Taina palaamme Ventiin tuolihisseillä, ja Velma kävelee alas kylään polkua pitkin. Tuolihissi tuntui oikealta valinnalta: kylään laskeutuminen hitaalla leijuvalla tuolilla on hieno kokemus. Kohtaamme reilua tuntia myöhemmin paikallisen hotellin aulabaarissa. Jäätelöitä ja pirtelöitä nautitaan. Paikallisten saksan murre on niin paksua, ettei meistä tahdo kukaan ymmärtää sitä.

Lauantai, 24.7. 2021

Päivän pohdinta: Mitenkähän hankalaa olisi oikeasti kanjonoida ilman opasta?

Sää lupaa sadetta ja ukkosta, ja olo on eilisen jälkeen vähän väsynyt. Jonkin aikaa pohdittuamme päätämme lähteä Kühtain juurella sijaitsevaan via ferrataan. Netissä olleen pysäköintiohjeen mukainen paikka on pikkuinen levennys kiemurtelevalla vuoristotiellä, joten jätmme sen sijaan auton laakson pohjalle, ja lähdemme nousemaan retkeilypolkua pitkin kohti vian alkupistettä. Sää käy kuumaksi, vettä on liian vähän ja vaatteita liian paljon. Lisäksi viaa ei näytä olevan mitenkään järkevästi merkitty.

Polun lähellä kulkee Auerklammin kanjoni, jonka enemmän kuulee kuin näkee ja josta aina välillä kantautuu kanjonoijien hihkuntaa. Ensimmäinen kartan osoittama paikka on lähellä niittyä, jossa on mökki ja mehiläispesiä. Se osoittautuu vaaralliseksi paikaksi: parikymmentä metriä käveltyäni keltainen paitani houkuttelee jostain mehiläisen, joka pörrää yhtäkkiä naamaani. Typerän vaistomaisesti huitaisen sitä, ja kostoksi se pistää minua ylähuuleen. Tajuan, että niitty on oikeasti aivan täynnä mehiläisiä, ja luultavasti ne kaikki pitävät paidastani. Huudan varoituksen Tainalle, mutta liian myöhään: mehiläinen on jo pistänyt häntä otsaan. Velma on jotenkin välttänyt niiden huomion ja selvinnyt niityn toiseen laitaan, minä ja Taina peräännymme vauhdikkaasti.

Mehiläisvälikohtauksesta toipumiseen menee hetkinen. Sitkeästi päätämme jatkaa ylemmäs, kohti pistettä, jossa toinen osa via ferrataa pitäisi alkaa. Yhteensä 400 metriä noustuamme ylitämme kanjonin siltaa pitkin, ja löydämme kartan osoittaman alkupisteen -- jossa kyltti kertoo meille, että kaapelit täällä ovat vain kanjonin alkupiste, eikä via ferrataa ole. Näköjään internetin tiedot ovat vanhentuneet.

Taina menee kuitenkin kaapeleita pitkin ottamaan pari kanjonivalokuvaa, samalla kun seuraava posse kanjonoijia kulkee ohitsemme. Sitten myönnämme tappiomme, ja kierrämme kävelypolun loppuun. Se pudottaa meidät pieneen kylään, jossa näkyy merkkejä epäpyhistä menoista. Jo muutamaa päivää aikaisemmin Burgsteinin kyläpahasessa meitä on tervehtinyt omituinen vaihtoehtokristus, johon on ripustettu pari ristillä riippuvan kuninkaan kokoista maissintähkää. Nyt kuitenkin maissijeesus kohtaa voittajansa, kun aution oloisessa Oetzteraun kylässä näkyy pönttökristuksen pesässä ilmeisesti Y'golonacin alttari. Poistumme vikkelästi. Alempana meitä uhkaa liian pitkän ketjun päässä oleva muriseva helvetinhurtta. Meno on nyt selvästi vähän liikaa kauhugenreä.

Kolmenkymmenen asteen helle rasittaa aivoja, mutta laakson pohjalla ravintolasta löytyy varjoa ja myöhäistä lounasta. Käymme pikaisesti Piburger Seessä pulahtamassa, mutta sitten sade ja ukkonen käyvät päälle ja ajavat meidät kotiin.

Sunnuntai, 25.7. 2021

Päivän pehmolelu: Puolitoistametrinen jättiläismurmeli. Valitettavasti (?) emme ostaneet sitä.

Näen unta, jossa yritän etsiä pelaajia roolipelikampanjaan, mutta ketään ei kiinnosta. Herään ahdistuneena ja vakuuttuneena siitä, että uni vastaa todellisuutta. Kolmen viikon jälkeen alan yleensä näillä reissuilla potea koti-ikävää, niin selvästi tälläkin kertaa. Eikä kotona ole odottamassa Ropeconia tai mitään itse vetämääni pelikampanjaa. Pelikampanja tuntuu muutenkin jotenkin epärealistiselta unelmalta. Korona-aikana en ole nähnyt ketään enkä pelauttanut kuin huonoja etäpelejä, ja alitajuntani on vakuuttunut siitä, että pelinjohtotaitoni ovat kuolleet pois.

Itsesäälin läpi päädyn päivän ohjelmaan. Käymme sateesta huolimatta juoksemassa läpi lyhyen harjoitusviaferratan Piburgissa, ja sitten siirrymme Innsbruckiin. Katselemme hassuja eläimiä Alpenzoossa (paras eläin on huuhkaja, saksaksi der Uhu) ja käymme pikaisesti kaupungin viereisellä vuorella, mutta huipulla tuulee niin kovaa, ettemme sinne jää.

Majoituksessa pakkaamme roinaamme ja viemme sitä autoon. Huomenna on melko varhainen poistuminen.

Maanantai, 26.7. 2021

Päivän hasardi: Kaksikaistainen autobahn. On mahdollista joko ryömiä rekkojen kanssa 90 km/h tai ajaa urheiluautojen seassa 150 km/h, muttei oikein mitään välissä.

Kamat autoon, maksaminen majoitusemännälle, tien päälle. Tietyöt ja ruuhkat hidastavat kulkua, kuten tavallista, mutta kahdeksan tunnin kuluttua saavumme Luxemburgiin ja Velman luo.

Luxissa kooma koettaa kaataa, mutta linssikeiton voimin jaksamme vielä lähteä iltakävelylle. On kummaa kävellä tasaisella maalla, paikassa jossa horisontti ei ole pelkkää vuorta. Vastaan tulee rehevää kasvillisuutta ja lepattavia lepakoita.

Tiistai, 27.7. 2021

Päivän materiaali: Hiekkakivi

Luxissa sataa, mutta säähän on vain pukeutumiskysymys, joten sadehousut ja goretex-takit niskaan ja ulos! Ajamme Müllertalin ulkoilualueelle, jossa pitäisi olla kauniita kallioita ja kiipeilyä. Olen oikeasti vähän väsynyt ja innoton, mutta kun yhtäkkiä maa edestäni putoaa 40 metriä suoraa jyrkännettä, kiinnostukseni herää.

Paikallinen hiekkakivi on mielettömän näköistä. En muista koskaan aiemmin törmänneeni suuriin hiekkakivijyrkänteisiin, mutta täällä ne muodostavat oikean sokkelon. Ohuita kanjoneita puikkelehtii veistetyn näköisten muotojen välissä, ja osa on kiipeilysektoreita. Kilometrien korkuisten vuorten jälkeenkin täysin pystysuorat monikymmenmetriset seinät ovat hämmentävän näköisiä. Sadekuuroista välittämättä pari tyyppiä kiipeilee.

Kiertelemme aikamme kanjonisokkeloissa, joissa tulee ikävä haalaria ja kypärää. Ne olisivat toki autossa, mutta en halua enää haalaria liata, ja autokin on vähän kaukana.

Sokkelon jälkeen Velma tarjoutuu esittelemään meille paikallisen oikean pikkuluolan. Sinne otamme kypärät mukaan. Kun saavumme luolan parkkipaikalle, sade alkaa yltyä, eikä enää hellitäkään. Ukkonen jylisee aivan pään päällä. Pääsemme luolaan jokseenkin vettyneinä, ja luola on tietenkin viileä. Sittenkin se on hieno ja luolaisa, ja jos meillä olisi haalarit, viettäisimme siellä pidempäänkin. Nykyisellään parikymmentä minuuttia riittää. Ukkosen jyly kuuluu luolaan asti.

Paluu autolle tapahtuu vedenpaisumuksen läpi. Pihalla kävely on kuin suihkussa kävisi, eikä mikään goretex enää auta. Ulkoilu saa tältä päivältä riittää. Velman luona tilailemme ruokaa ja katsomme AV-viihdettä.

Keskiviikko, 28.7. 2021

Päivän korvamato: Cotton-Eyed Joe

Auto täynnä luxemburgilaista halpaa bensaa lähdemme viimein kotiinpäin Saksan halki. GPS väittää, että Koblenzin ja Kölnin kautta kulkeva reitti olisi suorempi ja nopeampi, mutta se menee tulva-alueen läpi, plus sen keskellä tapahtui eilen massiivinen kemikaaliräjähdys, jonka jälkiä selvitellään vieläkin. Emme tahdo ihan näin apokalyptista menoa road tripillemme, joten reitti on suosiolla Lux - Frankfurt - Hannover - Hampuri - Lübeck. Se on suoraviivaista motarihuristelua, paitsi silloin kun se on hidasta tietyöpainajaista. Onneksi tietöitä on vähemmän kuin joinain kertoina.

Eka pysähdys on Wiesbadenissa, jossa syömme eväät ja bongaamme kauluskaijat puistostaan, sekä käymme ottamassa ilmaiset koronapikatestit. Negatiivista pukkaa, yllätyksettömästi. Sää on epävakainen, mutta mitään hirveää saderintamaa ei yllämme missään vaiheessa ole, ja enimmäkseen sateellakin ulkona on lämmintä.

Toki Saksa on yhä paska maa. Vastaan tulee mm. riistohintaisia tienvarsihuoltoasemia, syrjäisiä huoltoasemia, joilla voi maksaa vain niiden omilla korteilla tai joissa ei voi tankata kuin oikealla puolella olevaan tankkiluukkuun, täydellinen mobiiliverkkopimento Frankfurtista Göttingeniin, sekä ravintoloita, joilla ei ole ensimmäistäkään kasvisannosta. Päivä on ruuan puolesta aika köykäinen. Onneksi illan tullen löytyy Hampurin Harburg-niminen esikaupunki, ja sieltä kävelykatu, josta löytyy kasapäin eksoottisia ravintoloita. Brasilialainen ruoka on uusi tuttavuus.

Vähän ennen yhtätoista saavutamme lopulta Finnlinesin terminaalin, ja parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen auto saadaan ajaa laivaan. Kompuroimme väsyneinä hyttiimme, ja silkalla pässinpäisyydellä täytämme Finentry-palveluun tietomme. Ainakaan väsyneillä aivoillamme tämä ei ole helppoa.

Torstai, 29.7. 2021

Päivän comfort reading: Laundry Files

Laiva keikkuu yli Itämeren. Luxemburgista saatavat pahoinvointilääkkeet olisivat olleet pelkkää homeopatiaa, koska totta kai sellaisia kannattaa myydä vakavassa apteekissa. Onneksi Saksasta on saanut ihan oikeaa lääkitystä eikä pelkkään pyramidijoogalentämiseen nojaavaa taikauskoa.

Taina oikolukee Näkymätön piiri 2:n vikaa vedosta. Minä laiskottelen kirjan parissa. Buffetissa on pelottavaa syödä, vaikka ihmisten maskikuri onkin hyvää. Enimmäkseen laivamatkailu on tylsää, mutta kestettävämpää tylsää kuin lentomatka.

Perjantai, 30.7. 2021

Päivän säikähdys: Vähän aikaa näytti siltä, että yksi kaloistamme oli kuollut loman aikana, mutta onneksi ei sittenkään

Laiva saapui Suomeen ajallaan. Finentryn maahantuloilmoitus on kahden ja puolen tähden arvoinen: kätevämpi se lopulta oli kuin paperinen lappu, mutta webbisivua oli hankala saada toimimaan, ja tarkistusjonossa on niin vähän kaistoja, että se eteni typerän hitaasti. Kuitenkin lopulta pääsimme ajamaan kotiin, odottamaan vielä yhtä koronatestiaikaa. Pelleilyähän tämä oli, koska Tirolissa koronavirusluvut olivat paljon pienemmät kuin Helsingissä.

Auto purettiin, loman aikana kertyneitä asioita hoidettiin, ja sen jälkeen edessä oli lomajälkeinen alakuloisuus. Etäropecon käynnistyi, mutta intoa mihinkään etäviestintään ei yhtään ollut. Kavereilla olisi ollut ropecon-bileet, mutta ilman toista rokotusta ei ollut kiinnostusta mennä sisätiloihin ihmisten kanssa, ja sää ulkona oli jokseenkin syyskuinen. Niinpä vain hengasimme kotona. Onneksi olin ostanut Hitman 3:n, joka oli yhtä hyvä kuin aiemmatkin Hitmanit.

Lauantai, 31.7. 2021

Päivän käännösongelma: Miten kääntyisi sana "cad" ?

Olimme ehkä koronakaranteenissa, mutta vastuuttomasti kävimme silti Taikan ja Jukan luona varjoconissa. Emme tosin menneet sisään vaan vietimme aikaamme pihaterassilla. Varjoconin hengessä ohjelma oli pelailua: ensin The Dead of Winter -nimistä zombielautapeliä, ja sitten Obsession-nimistä Austen-henkistä kartanoromantiikkaa.

Dead of Winter oli armoton yhteistyöpeli, jonka hävisimme. Se oli myös presentaatioiltaan vähän hämmentävä, koskapa kaikki hahmot näyttivät olevan mutkattoman valkoihoisia; oikein tarkasti katsomalla pari osoittautui tummemmiksi, mutta sittenkin vaikutelma oli Whitetown, Oklahoma. Tämä oli genren huomioiden pöljää, koska 60-luvulta lähtien zombieleffoissa musta jätkä on selvinnyt hengissä viimeiseen asti.

Obsession taas oli maailman englantilaisin kokemus, jossa pelattiin krikettiä, juotiin teetä, rakennettiin kartanoa ja huolehdittiin palvelijoiden riittämisestä sekä käytöksen sopivuudesta. Se ei tuntunut parodialta, vaikka oli vaikea olla pelaamatta sitä moisena. Viktoriaaninen aika on minulle nykyään kolonialistista helvettiä, ja tuntui väärältä lähestyä sitä tyhjäpäisten yläluokkaisten kuhnurien kautta. Toki samaa voisi sanoa nykyajastammekin.