<

>

Heinäkuu 2019: Polyreissut

Maanantai, 1.7. 2019

Päivän luxemburgilaisuus: "Welcome to Hotel Columbia! Bombed by the fascista rebels some years ago, but now back in business due to our loyal cocaine dealing clientele. Senor will be careful of cockroaches and unexploded munitions."

Polyreissut.org, majoitusarvio: Haus Otte

Haus Otte on mainio bed & breakfast –tyylinen majatalo Garlstorfissa, Pohjois-Saksassa. Check-in -ajat ovat perheyritykselle ominaiset ja huoneen hintaan sisältyy pieni mutta herkullinen aamiainen. Huoneet ovat kaikki erilaisia ja persoonallisia

Haus Otte vuokraa mukisematta huoneita useille aikuisille. Kolmen hengen huoneen mukana tulee ylimääräinen peti, mutta kolmipäinen moniskunta mahtuu ongelmitta myös useimpien huoneiden isoon parisänkyyn. Vuode on mukava, ja oman kylpyhuoneen ansiosta yksityisyyttä on riittävästi. Haus Otte on mainio pysähtymiskohde.

Edelleen paras ja mahtavin Haus Otte laskuttaa meiltä aivan pähkinöitä kolmen hengen huoneesta, jossa yövyimme. Tämän päivän tavoitteemme on päästä Burgundiin tutulle leirintäalueelle, mutta sinne on kymmenen tunnin ajomatka ja jo aamun liikkeellelähtö on vähän hidas. Kaksi mahdollista reittiä ovat melkein yhtä pitkiä, mutta valitsemme sen, joka on meille ennestään tuntematon. Valitettavasti moottoritie on tietöiden takia aivan tukossa, ja alkumatka sujuu kauniita mutta hitaita pikkuteitä pitkin. Sitten päädymme taas autobahnille ja nopeudet nousevat kattoon.

Saksan maaseudulta on vaikea löytää kasvisruokaa, ja kaupunkeihin emme halua lähteä. Niinpä myöhäisen lounaan virkaa toimittaa suuri mutta kuminen mozzarellaleipä huoltoasemalta. Sen voimin selviämme jälleen rajamaille, ja kuin varkain Saksa muuttuu Luxemburgiksi. En tiedä tästä valtakunnasta oikeastaan mitään muuta kuin että se on pieni ja oletettavasti jonkinlainen finanssikeplottelun paratiisi. Hinnat lienevät pilvissä, mutta se on okei, koska emme aio ostaa täältä mitään. Sen sijaan pällistelemme seutua ja koetamme luoda jonkinlaista mielikuvaa maasta. "Puuttuva rengas Saksan ja Ranskan välillä" on ehkä tarkin luonnehdinta.

Luxemburgin lentokentän läheltä löydämme parkkipaikan odottamattoman hirveässä kunnossa olevan hotellin vierestä. Käymme loggaamassa miellyttävän helpon geokätkön, ja sitten olemmekin valmiit hyvästelemään tämän valtakunnan ikiajoiksi. Mutta se ei tahdokaan päästää meitä lähtemään aivan helpolla, vaan jumittaa meidät jokseenkin hirveään iltapäiväruuhkaan. Ties minkä eurobyrokraattien ja muiden hyödyttömien ihmisten kanssa sulloudumme pilliin, jossa yksikaistainen tie koettaa ottaa neljä tupaten täyttä sisäänheittoväylää. Tulokset ovat ennustettavia.

Vasta Ranskassa tilanne helpottaa. Moottoritiet ovat illalla tyhjiä, mutta niin ovat vatsammekin, ja tässä työväen paratiisissa kaikki kaupat ovat menneet kiinni juuri kun alamme ajatella niiden hyödyntämistä. Epätoivoisina etsimme pikkukylästä jotain jossa syödä, ja törmäämme 24/7 toimivaan pizza-automaattiin. Juuri tällaista syömiskokemusta en Ranskasta olisi kuvitellut löytäväni: valitaan pizza, syötetään kortti, odotetaan muutama minuutti, saadaan valmis känkky. Pizzat eivät ole edes ala-arvoisen surkeita tai pieniä. Automaatio on tullut hätiin kun työntekijöitä ei ole varaa pitää iltatöissä. En tiedä, mitä mieltä tästä olisin, mutta sittenkin otamme laitteesta kolme pizzaa: kaksi niistä syödään heti ja kolmas jää säästöön.

Ilta pimenee ja täydet vatsat tuovat väsymyksen tullessaan. Tasainen maaseutu muuttuu kumpuilevaksi Burgundin kalkkikivialueella. Puoli yhdeltätoista saan meidät pikkuteiden läpi sisään Relais des Hautes-Côtesin leirintäalueen yhä avoimista porteista. Olemme nukahtamisen partaalla ja pimeys ympärillä tekee kaikesta vaikeaa, mutta jotenkin saamme silti valtavan telttamme kasattua ja kaaduttua sinne uinumaan.

Tiistai, 2.7. 2019

Päivän tajuaminen: Ennestään täyteen autoon pitää jotenkin tunkea myös tavaraa, jota reissusta ostetaan. Tästä tulee kauheaa.

Polyreissut.org, majoitusarvio: Relais des Hautes-Côtes

Burgundyssa, Ranskassa sijaitseva leirintäalue, muunmuassa kiipeilijöiden suosiossa. Portti on auki läpi yön, ja ravintola/leipomo diilaa päivisin pizzaa ja leipomotuotteita. Hämmästyttävänä bonuksena täällä on jopa kaasuliesi vieraiden käyttöön.

Leirintäalue on kohtalaisen vilkas, mutta riittävän suuri tarjotakseen yksityisyyttä telttailijoille. Hinnoittelukaan ei ole mononormatiivisen pariorientoitunut. Ikävänä yllätyksenä suihkuista tulee vain kylmää vettä mikäli ei maksa, ja lämmintä vettä voi ostaa niin lyhyissä pätkissä, että polyperheen yhteissuihkut ovat vaikeita. Suihkukoppien koko on leirintäaluestandardia, joten useamman kuin kahden (tai edes yhden) ihmisen tunkeminen niihin on muutenkin vaikeaa. Sentään tarjolla on sukupuolisegregoimattomia suihkuja, tosin ne sijaitsevat ulkona, ja ovat kylmällä säällä vilpoisempia kuin sukupuolten mukaan jaottelevat. Mitä lienee siveyspolitiikkaa tällainen.

Viimein pääsemme kauppaan sen oikeaan aukioloaikaan. Edelliskesän ruokahelvetti on edelleen kirkkaana mielessämme, ja sitä estääkseen Karo ostaa meille aivan järkyttävän määrän ruoka-aineita, sillä olettamuksella että enää tämän jälkeen aikataulumme eivät ranskalaisten kauppojen kanssa yksiin osu. Ruuan lisäksi Taina huomaa kenkähyllyn, josta nappaan itselleni uudet luolasaappaat. Kun supermarketti on tyhjennetty etenemme Fixinin kallioille.

Tyhmyytemme tähden osumme tänne juuri kun päivä on käymässä todella kuumaksi. Toistaiseksi säät ovat olleet ihan inhimillisiä, mutta Fixin on aina kesällä vähän pätsi. Muut kiipeilijät jättävät valkohehkuisen kalkkikiven, joten saamme olla täällä aivan keskenämme. Lähden oitis liidaamaan lähintä reittiä -- ja joudun perääntymään siltä ekan todella korkealla olevan pultin jälkeen kun rohkeus loppuu. Karo joutuu liidaamaan reitin loppuun, ja sen jälkeen minä ja Taina yläköysittelemme sitä.

Menneisyydessä ensimmäinen päivä Fixinissä on ollut aina ihan kuraa, mutta tällä kertaa tavoitteemme ovat riittävän matalalla. Otan jokaisen muuvin voittona: rikkinäinen olkapääni on pitänyt minut lähes vuoden poissa sisä- ja ulkoseiniltä, ja nyt vain kokeilen, onko kiipeily enää ollenkaan mahdollista. Onhan se. Samaan tulokseen tulee Taina, jonka leikattu polvi kelpaa yhä kiipeilyyn. Yläköysittelemme hankalahkoa 5c:n reittiä, ja demonstroin Karolle Pic Pontun pähkähullua loppuloikkaa. Sitten voimat ehtyvät ja pakenemme.

Taina paikantaa kymmenen kilometrin päästä uimapaikan. Olen hieman yllättynyt järvestä kalkkikivialueella, mutta tämä on ehkä enemmänkin vain levennetty kohta joessa. Helteen jälkeen vedessä lilluminen on jumalaista. Varsinaisesta uimisesta ei voi puhua, enemmänkin vain kellun selälläni ja nautin. Kiipeäminen onnistuu yhä; loppu onkin sitten detaljia.

Illalla Karo väsää ihan oikeaa ruokaa Hautes-Cotesin keittokatoksessa kokattava kookos-perunasössö on oikein mainiota.

Keskiviikko, 3.7. 2019

Päivän mahdottomuus: Ranskan puhuminen puhelimessa

Vaikka Burgundissa riittäisikin tekemistä, pakkaamme teltan ja poistumme. Käymme vielä Fixinissä vähän kiipeilemässä, mutta kun kuumuus alkaa, käännämme nokan kohti Vercorsia.

Vaihteeksi yritämme soittaa ja varata majapaikan etukäteen, mutta tämä ei onnistu kuin elokuvissa. Les Eymesin leirintäalueella ei osata englantia, ja Karo unohtaa miltei kaiken ranskansa heti kun joutuu yrittämään käyttää sitä. Emme ole ihan varmoja, tulemmeko mahtumaan, mutta päätämme tämän olevan Sen Ajan Murhe. Huomioin itsessäni aivan tarpeetonta kärttyisyyttä pelkästään, koska tulevaisuudensuunnitelmamme ovat niin epämääräiset.

Alunperin meidän oli ollut määrä aloittaa lomamme Itävallasta, mutta sääennuste oli ollut niin huono, että olimme sen sijaan päättäneet ensin mennä Vercorsiin. Viime hetkellä tehty suunnitelmanmuutos kuuluu toki road tripin henkeen, mutta koen itse että tässäkin tilanteessa ajorupeamien aikana pitää ennakoida ja laatia A-, B- ja C-suunnitelmat seuraaviin siirtoihin. Tämä on jotenkin vaikeaa ja johtaa kitkaan. Lisäksi harmistun pikkuseikoista, ja olen sokea omille mokilleni.

Taivallettava matka on onneksi melko lyhyt, ja kuumuutta paetaan taas matkan varrelta löytyvään järveen. En tiedä missä olemme, jossain Keski-Ranskan maaseudulla kuitenkin. Uinti on virkistävää ja paikalliset teinit riehuvat menemään. Koetamme olla vähintään yhtä pöhköjä.

Alkuillasta kohoamme jälleen mutkittelevaa tietä mykistävien maisemien halki Vercorsiin, ja ajamme Les Eymesiin. Siellä selviää, että uhkaava Vercors Festival on täyttämässä leirintäalueen lähes kokonaan. Kuitenkin paikan omistajan älyttömän söpö poika löytää meille telttasijan, jonne asetumme. Kummasti olo on täällä etäisen kotoisa, ja tiedän mitä kaikkea tahdon puuhata.

Torstai, 4.7. 2019

Päivän maan alla syntynyt idea: Luola-lehden ihmissuhdespesiaali. Artikkeleina vaikkapa "Parisuhteet ja luolaharrastus", "Monisuhteet ja luolaharrastus", "Homoskene ja luolaharrastus", "Elintasopakolaiset ja luolaharrastus: kuinka iskeä itselleen Brexitiä pakoileva luolasiippa" sekä "Mustasukkaisuuskosto ja luolaharrastus: täydellinen rikos maan alla"

Polyreissut.org, majoitusarvio: Les Eymes

Pohjois-Vercorsissa sijaitseva brittiläisten ja suomalaisten luolaharrastajien suosima leirintäalue. Kesäisin erittäin suosittu, mutta paikkaa pitävä voimatiimi Viiksimies & Poika ahtaa kyllä odottamattomatkin vieraat alueelle. Englantia puhutaan vain nimeksi. Tarjolla leivonnaisia, ravioleja, paikallisia hedelmiä ja kananmunia.

Les Eymesin henkilökunta on luolaharrastaja-asiakkaiden myötä tottunut erikoisiin vieraisiin, ja vuokraa ihmettelemättä paikkoja vaikka millaiselle porukalle. Suihkukopit ovat tasoltaan vaihtelevia, ja ne kopit joista oikeasti saa lämmintä vettä järkevällä paineella ovat taipuvaisia ruuhkautumiseen. Onneksi monen hengen yhteissuihkut helpottavat ruuhkaa. Telttapaikat ovat pieniä ja yhtään isompi teltta on helposti kiinni naapurin seinässä, mikä on yksityisyyden kannalta heikkoa. Les Eymesin tunnelma on pikkykylämäinen, ja testimoniskuntamme tuntui parin päivän jälkeen alkavan saada osakseen kummallista mulkoilua läheisten telttojen asukkailta. Syy saattoi olla paheellinen elämäntapa, mutta se saattoi myös olla rumat ja mutaiset teltan pihalla kuivuvat luolahaalarit.

Syötyämme valtaisan aamiaisen ajelemme vuoristoteitä pitkin Pont-en-Royansiin ja Expen luolatarvikekauppaan. Sieltä sekä minä että Taina ostamme vihdoin viimein uudet haalarit, joita lähdetään heti kokeilemaan Grotte du Bournillonissa. Kun puen luolan suulla päälleni uutta haalariani fiilis on todella outo. Olen niin tottunut vanhaan Warmbac-taistelupanssariini, ettei AV:n kevyt punainen haalari tunnu edes todelliselta. Onko mahdollista olla haalari, johon pukeutuminen ei ole tuskaa ja joka ei paina tonnia? Bournillonissa selviää nopeasti, että AV on erinomainen haalari, mutta Warmbacia viileämpi. Valokuvauspysähdyksillä palelen helposti, kun ylläni on vain kerrasto eikä furrya.

Vaihteeksi olemme lähteneet oikeaan suuntaan, ja toisin kuin viime vuonna, Bournillon näyttäytyy suurina kammioina täynnä pieniä kiipeily- ja reitinlöytöpulmina. Retken ensimmäiseksi luolaksi se sopii mainiosti. Uudet saappaat ovat kevyet, uusi haalari on joustava, meno on reipasta ja hienoa. Nopeasti selviämme luolan perällä sijaitsevaan vesiesteeseen saakka. Siellä otamme aikamme valokuvia, kunnes jostain kuuluu kummallista kumisevaa ääntä. Bournillon on yhteydessä paikalliseen vesivoimalaitokseen, ja ääni tulee varmaan jostain sulkuportista, mutta yhtä kaikki se ajaa meidät äkkiä paluumatkalle. Tällä kertaa intoa tehdä läpiretkeä ryömintöjen kautta ei ole.

Näppärästi pääsemme ulos reilussa tunnissa. Sentään alkeelliset luolataidot ovat meillä vielä tallella, eivätkä rammat raajamme haittaa menoa.

Perjantai, 5.7. 2019

Päivän eläin: Jääkarhun näköinen koira, joka innostui Trou qui soufflen viileästä sisäänkäynnistä ja jäi kuumana päivänä sen eteen vilvoittelemaan. Se oli meidän kaikkien henkieläin.

Kuvittelin käyneeni Saints de Glacessa aivan riittävästi yhdelle eliniälle, mutta niin vain päädyn menemään sinne tänäänkin, kun se mukavasti on leirin lähellä. Karo haluaa helppoa SRT-treeniä, ja itse tarvitsen helppoa riggaustreeniä. Kaikki ei vaan suju kuten pitäisi.

Olen itse valmis kohtalaisen varhain ja haluaisin lähteä SDG:iin etukäteen riggaamaan. Mutta: tovereillani ei ole karttaa eivätkä he löydä itse luolan sisäänkäyntiä. Puhelimissa ei ole nettiyhteyttä. Kamat ovat hukassa. Ennestään lyhyt pinnani palaa ja kiukuttelen kaikille. Seurue joutuu sietämään primadonnailuani kun mökötän kuin parempikin brittiluolailija jonka jokaista oikkua ei totella.

Lopulta pääsemme jotenkin liikkeelle. Kävely leirintäalueelta luolan suulle on lyhyt ja parantaa fiiliksiäni hieman. Viisaasti ilmoitan, että riggaus tulee olemaan a) hidasta ja b) huonoa, ja että minua kannattaa seurata luolaan vasta hyvän tovin jälkeen. Köysisäkin kanssa könyän sisään. Maan alla viileä viima puskee vastaan, ja uutena detaljina luolassa on luukku, joka ei onneksi ole lukossa. Sen takana ängen ahdasta käytävää, kiroan valtavaa säkkiäni, ja etsin ensimmäistä pulttia. Toisin kuin odotan, ne ovat kaksi hängerin holkkia Y-ankkurin muodossa. Mitä helkkaria? Missä on lähestymislinja? Käytän monta minuuttia etsien edeltävää pulttia tai paikkaa luonnolliselle varmistukselle, mutta kun sitä ei ole, totean että tämä on kai sitten vaan apuköysi, ja isken sen paikalleen. Kiipeän köysiavustettuna pari metriä alemmas, ja näen oikeita pultteja. Ei näitä tässä pitäisi olla. Mutta mikäs siinä, sovelletaan sitten.

Selviää, että riggausohjeeni on vanhentunut. Jotain tällaista olin muistelevinanikin. Uhkarohkeasti koetan korvata alun 23- ja 25-metriset köydet yhdellä nelikymppisellä, mikä vaatii vähän soveltamista. Solmut sentään muistan, mutta kun vastaan tulee ensimmäinen oikea muutaman metrin laskeutuminen, iskee turhautuminen. Miten helvetin vaikeasti nämä pultit on oikein sijoiteltu? Ja miten saan tästä sellaisen, jota pääsee alas ja ylös myös joku, joka ei ole 180-senttinen?

Olen paska riggaaja. Olen paska riggaaja, koska en koskaan harjoittele. En koskaan harjoittele, koska minulla ei ole mitään paikkaa missä harjoitella. Joskus olin tässä kelvollinen, mutta sitten taitoni ovat vain rapistuneet, ja ne rapistuvat tasaisesti tulevaisuudessakin, kunnes kelpaan vain köysisäkkien kantamiseen. Hyvälläkin riggaajalla tämä "rigataan samalla kun mennään luolassa" -lähestymistapa edellyttäisi tuttuja luolia, vieraissa luolissa riggaus vie aikaa. Aikaa ei oikein tahdo olla kuin isommilla ekspeditioilla, joissa on erikseen riggausryhmä ja riggauspäivät. Kolmen hengen retket, vieraat luolat ja huono riggaaja ovat ei-toimiva kombo.

Maan alla köysissä roikkuessani koen epätoivoa ja raivoa. Onneksi olen yksin. Vietän pari minuuttia kiukusta kiehuen, ja sitten palaan riggauksen pariin. Tämä on nyt harjoittelua. Tätä minun pitää tehdä. Oli se miten hidasta tahansa, se nyt tapahtuu. Teen ankkurit uudelleen, kunnes ne ovat turvallisia, helppokäyttöisiä ja selkeitä. Jos se tarkoittaa, että pääsemme vain yhden köydenpätkän viidessä tunnissa, se on sitten vauhtimme.

Neljänkymmenen metrin köysi on riittävästi, mutta sen viimeinen ankkuri on typerä. Teen sen uudestaan viisi kertaa ja lähden lopulta kokeilemaan sitä. Laskeutuessani kuulen takaani ääniä: Karo ja Taina ovat tulossa. Varsin oivallinen ajoitus.

Kun olemme pohjalla, pyydän riggauksesta kommentteja: tuntuiko jokin epäturvalliselta, oliko johonkin vaikea yltää, oliko jokin epäselvää, löytyikö ilmeisiä kohtia jotka olisivat olleet parempia toisin? Ainoat ongelmakohdat olivat ne, jotka olin itsekin havainnut ja joihin ei löytynyt helppoa lääkettä. Parempi riggaaja olisi nekin varmasti osannut viilata.

Jatkamme alaspäin. Seuraavassa pitchissä on ärsyttävän hankala köysiohjaus, jonka ensin teen ja jonka Taina sitten korjaa lyhyemmillekin sopiviksi. Karo treenailee köysiä ylös ja alas. Kun olemme kaikki köysien päässä, jätämme säkin, ja könyämme vielä tovin SDG:n käytävissä. Ne ovat ahtaita ja tympeitä. Jotenkin olin onnistunut unohtamaan tämän luolan ärsyttävyyden viimeisen parin vuoden aikana. Palaamme ylös. Köysien purkaminen on helppoa ja meditatiivista, tosin alun Y-ankkuri parin metrin pudotuksen päällä on vähän huolestuttava.

Olemme pihalla niin ajoissa, että ehdimme jopa käydä kaupassa ja syödä hyvää ruokaa valkoviinikastikkeessa. Retki on ollut hieman raskas, ja nukkumaan käydessäni epäilen jaksamistani huomenna.

Lauantai, 6.7. 2019

Päivän kaipuun kohde: Gouffre Berger

Pidämme jonkinlaisen vapaapäivän. Se tarkoittaa Autransin kylässä kävelemistä, lettujen syömistä ja postikorttien shoppailua. Tajuan, että pienessä kylässä käyskentely sopii temperamentilleni paljon paremmin kuin minkäänlainen kaupunkilomailu. Karo löytää sisäisen ranskalaisensa ja kommunikoi natiivien kanssa heidän omalla kielellään.

Taivas pudottaa pari vesipisaraa, ja pakenemme niitä pohjoiseen, Gouffre Bergerin lähellä sijaitsevalle Molieren parkkipaikalle ja sen näköalapisteelle. Idän suuntaan taivas on kirkas, ja kun vertailemme näkymää näköalatasanteen kuvaan, tajuamme että kaukaisuudessa näkyy Mont Blanc. Tai sitten se on vaan paikallaan pysyvä, juuri oikeassa kohdassa oleva pilvi.

Seudun näköalat ovat mahtavia, ja lähdemme kävelemään polkua pitkin ylös ylängön reunaa. Jotenkin tämä muuttuu patikkaretkeksi hämmentävissä maisemissa. Pieni kapea sola on kuin suoraan Sormusten herrasta, ja tunnen itseni hobitiksi jota sormusvarjo jahtaa. Karo tekee pitkän lenkin Autransiin, minä ja Taina kävelemme vain kuusi kilometriä metsillä, kallioilla ja niityillä.

Autransissa käynnissä olisi Vercors Music Festival, mutta paikallinen ruisrock maksaisi 30 per pää enkä tunne yhtään bändiä. Kiinnostukseni musiikkiin ei aivan riitä tähän. Telttaan asti kuulemme musiikin, jota säestää illalla ylängölle iskevä ukkonen. Salamat valaisevat taivaan ja sade pyyhkii saastan pois kaduilta.

Sunnuntai, 7.7. 2019

Päivän termi: Katastrofidominot

Urheasti olemme päättäneet lähteä luolaan, jossa kukaan meistä ei ole ollut aiemmin. Grotte Roche-Chalve sijaitsee varsin lähellä, ja kuvauksen mukaan se vaikuttaa kiintoisalta. Aamulla liikkeellelähtö on hieman takkuista, mutta sitten ajamme auton Nancesin metsätielle ja pysäköimme neulansilmämutkaan. Metsäkoneen raivaama tie kohoaa harjanteelle, ja seuraamme sitä. Jonkinlaisen polun pitäisi suunnata metsään, mutta sellaista ei tarkalleen löydy. Niinpä puskemme vain skuttaan.

Nousemme harjanteelle, josta aukeaa näkymä Gorge du Bournen ylitse. Olemme 1500 metrissä, ja metsäinen rinne laskeutuu jyrkkänä varmaan satoja metrejä. Meidän pitäisi jotenkin selvitä sitä alas kymmenisen metriä luolan suulle, jossain kohdassa. Lähestymisohjeen mielestä apuköysi voisi olla hyödyllinen aloittelijoille, mutta tuskin kaltaisillemme konkareille.

Kuljemme vähän matkaa harjannetta pitkin, kunnes vastaan tulee kohta, josta arvioin olevan mahdollista kavuta alas. Meillä on typerän paljon kantamuksia, joiden kanssa Karo ja minä lähdemme varovasti alaspäin. Tainan mielestä tähän pitäisi panna köysi ja laskeutua SRT:ä käyttäen, mutta tuumimme, että apuköyden pitäisi riittää.

Ensimmäinen köysisäkki lasketaan alas, sitten Ikea-kassi jossa ovat varusteeni, sitten Karon reppu. Mutta alusta ei olekaan tasainen, ja jokin laskettavista säkeistä tölväisee muita siten, että kaikki kolme lähtevätkin vierimään alas jyrkkää rinnettä. Varustekassini aukeaa ja kylvää luolakamojani minne sattuu. Köysisäkki rullaa seuraavalla harjanteeelle ja putoaa sen yli, Karon reppu perässään.

Oho.

Luolakamat ovat nyt ihan missä sattuu pitkin rinnettä. Ne on siis haettava. Minä ja Karo laskeudumme köysillä kamojen perään, Taina jää ylös siltä varalta että takaisin pääseminen vaatii täyttä SRT-operaatiota.

Tilanne eskaloituu nopeasti. Apuköysillä pääsee kyllä helposti alemmas, mutta sitten on jyrkässä rinteessä jossa ainoastaan puiden kohdalla on toivoa olla liukumatta alas. Rinne koostuu joko pystysuorista kiviseinistä tai kuivien lehtien peittämistä lähes yhtä pystysuorista pusikoista, joissa ei vaan voi olla. Pompimme puulta puulle köysien avulla ja keräämme levinneitä kamojamme kuin videopelihahmot. Sentään olemme tajunneet pistää kypärät päähän. Jahka saan SRT-kamani ja 70-metrisen köytemme liikkumiseen tulee hieman turvallisuutta, ja ylöspäinkin alkaa taas päästä.

Muut tavarat löytyvät suht helposti, mutta Karon toista saapasta ei näy missään. Hermomme kiristyvät kun etäisyys harjanteen huippuun kasvaa. Tainan ääntä ei enää kuulu, mutta sentään saan hänet kiinni puhelimella. Luolakaan ei ole tässä kohdassa vaan taaempana; Taina on löytänyt sen soitettuaan Paulille.

Paikannan rinteessä vaakatasossa kulkevan polun, jota pitkin pääsen luolan suulle ja Tainan luo. Jätän sinne ensimmäisen osan tavaroista. Karo on kadonnut jonnekin alarinteeseen etsimään bootsiaan. Hän ei vastaa puhelimeensa, varmaan koska se on autossa ja poissa päältä. Laskeudun pitkää köyttä alemmas, loputtoman tuntuista luiskaa, ja huutelen Karon perään. Lopulta paikannan hänet kaukana harjanteen alapuolelta. Saapas on kadonnut kuin maan nielemänä, ja pitänee hyväksyä varustetappioksi. Ilman saappaita luolaan ei voi mennä, ja muutenkin fiilikset ovat tältä päivältä menneet.

Nousemme ylös rinteestä ja sätimme toisiamme kuin kypsät aikuiset. Jotenkin selviämme luolan suulle asti, jossa tähän saakka meistä fiksuimmin käyttäytynyt Tainakin liittyy kiukutteluun. Olemme kaikki hyvän tovin täysin mahdottomia. Sentään meillä on olemassa jonkinlaisia de-eskalaatiostrategioita ja aikamme äristyämme saamme pahantuulisuuden ulos systeemeistämme. Olemme lopulta hyviä leppymään toisillemme, mikä on minusta hirveän tärkeä sosiaalinen taito. Omalta osaltani olen lopulta huojentunut siitä, että ainoa tappio on yksi saapas: minun ja Karon pomppiminen pitkin rinnettä olisi helposti voinut johtaa huonompiinkin tuloksiin.

Olisin itse valmis hyllyttämään kaikki toimintasuunnitelmat tältä päivältä, mutta Taina päättää, että me voimme Roche-Chalven sijasta käydä Pikku-Bergerissä kaukana etelässä. Lähinnä herkuista koostuvan välipalan jälkeen lähdemme ajamaan sinnepäin. Sielläkin lähestyminen on huolestuttavaa rinnettä pitkin, mutta sentään alas ei tarvitse mennä ja vaihteeksi tiedämme oikean reitin. Matalat fiilikseni paranevat pienessä mutta kauniissa luolassa, etenkin kun saavutamme luolan lopun suikeron jossa pieni puro solisee menemään. Puhtaaksi huuhtoutunut ahdas käytävä on kaunis ja sen kaiku on hieo. Retkemme päättyy kohtaan, jossa vesi sukeltaa yhtä tasoa alaspäin pelottavan näköisestä aukosta, josta saattaisi juuri ja juuri mahtua köyden kanssa. Emme lähde sinne tänään.

Maanantai, 8.7. 2019

Päivän jatkuva hämmennys: Kauppojen keskipäivän tauko. Toki tässä helteessä siestan tarpeen ymmärtää, mutta on vaikea tajuta, miksi isommatkin kaupat vetävät surutta lapun luukulle 12.30 - 14.00

Velo Vercors on Saint-Jean-en-Royansissa sijaitseva brittiexpattien pyöräilijämajatalo. Karo on varannut sieltä itselleen tälle päivälle maantiepyörän, aikeenaan pyöräillä kymmenien kilometrien lenkki. Vercorsin ylängön korkeuserot ja kapeilla teillä nopeasti ajavat autoilijat eivät mitenkään houkuttele minua tällaisiin puuhiin, mutta Karo kai tietää mitä tekee. Ranskan kuulemiseen brittienglanti tuo tervetullutta vaihtelua.

Jätän Karon pyöräilyn pariin ja siirryn itse Tainan kanssa muihin puuhiin. Metsästämme Karolle uudet saappaat, ja koetamme paikantaa uimapaikkaa. Kalkkikiviylängöllä ei järviä juuri ole, mutta Sainte-Eulalie-en-Royansin kylästä löytyy Cascade Blanche -niminen vesiputous, jonka alla joessa voi polskia. Vesi on kylmää, mutta se ei estä villejä paikallisia sukeltamasta kuusi-seitsemänmetrisen putouksen päältä alapuolella olevaan lampeen.

Jos vesi olisi lämpimämpää, tästä paikasta tulisi ehdoton suosikkini. Nykyisellään siellä ei aivan pysty uimaan, joten tyydyn katselemaan hullujen paikallisten toilailuja. Karon pyörälenkin päätyttyä haemme hänetkin vesileikkeihin. Hän pyöräili kuulemma 70 kilometriä, ylängölle Bournen solaa pitkin ja sitten sen toista laitaa takaisin alas. Jeera mitä menoa.

Tiistai, 9.7. 2019

Päivän ärsytys: Uuteen luolaan tunkeutumisen vaikeus

Päätämme tehdä uuden yrityksen Roche-Chalveen, nyt kun tiedämme sen suuaukon sijainninkin. Aiempaa helpompi lähestyminen vie meidät luolalle, mutta paljastuu, että Tainan löytämä kolo ei olekaan suuaukko. Oikea aukko löytyy vielä paria metriä alempaa. Onneksi sinne pääseminen ei vaadi superakrobatiaa.

Luola osoittautuu ahtaaksi ja tomuiseksi. Alun köysiosuus on helppo rigata, tosin paikalla on ennestään kiinteä köysi. Sen jälkeen retkikuvaus ja luolakartta ovat varsin viitteellisiä, "ilmeiset käytävät" ovat kaikkea muuta, ja "keskikokoinen tunneli" tarkoittaa "tunneli, josta keskikokoinen ihminen mahtuu vielä läpi". Olisin toivonut retkikuvauksen lupaamia kaunista virtaa ja vesiputouksia, mutta niihin päästäkseen pitää ensin könytä ärsyttävien mutaisten änkiöiden läpi.

Tavoitteemme on ollut vesiputous, mutta matkalla sinne vastaan tulee harvinaisen inhottava köysisektio. Se on suunnilleen vinoneliön muotoinen tosi ahdas luiska, josta normaalikokoinen luolailija onnistuu kyllä livahtamaan alas melko helposti, mutta josta ylös palaaminen näyttää viheläiseltä. Karo menee pienimpänä ensin, sitten seuraan häntä. Kokemus on alaspäinkin kuin livahtaisi sisään pulloon. Ylös ei ole mitään toivoa päästä normaalilla köysitekniikalla, hyvä kun valjaat päällä yleensä mahtuu ahtaimmasta kohdasta. Testaamme nousemista, ja parhaaksi keinoksi osoittautuu puhdas köydestä kiskominen, apuna tibloc ja slingi.

Kohta on niin kertakaikkisen inhottava, että päätämme olla jatkamatta siitä. Ei tämän luolan pitäisi supervaikea olla, ja voi olla että olen vain ylivarovainen tai minulta jäi jotain ilmeistä huomaamatta. Sittenkin kun koetan toista kertaa pusertaa itseäni takaisin liukkaan ahtaikon läpi joudun ihmettelemään, ketä tänne oikein tulee ja miksi. Edes Vesper Potissa en muista aivan näin kurjaa kohtaa.

Retki jää kolmetuntiseksi, mutta sentään pääsimme luolaan ja sain vähän riggaillakin. Sittenkin, tämä ei vastaa odotuksiani Vercorsin luolailusta. Aikaisen paluun vuoksi ehdimme sentään käydä syömässä Les Eymesin ravintolassa, ensimmäistä kertaa tällä retkellä. Raviolit ovat erinomaisia.

Keskiviikko, 10.7. 2019

Päivän idea: Jos olisin metsässä saalistava turisteja syövä hirviö, houkuttelisin turistit syvälle metsikkööni polkumerkeillä, jotka ovat ensin selkeitä mutta jotka näkyvät vain yhdelle puolelle puuta ja muuttuvat erittäin sekaviksi.

Leirintäalue on täynnä ja päivämme täällä hupenevat. Meidän pitäisi huomenna siirtyä jonnekin. Ylängön alapuoliset järvialueet houkuttavat, mutta jotenkin niiden leirintäalueet ovat myös aivan ääriään myöten täynnä. Säätäminen on ajaa minut epätoivoon, mutta lopulta Taina saa järjestettyä meille sunnuntaista alkaen paikan muualta. Välissä on kuitenkin vielä kolme päivää, joita en tahtoisi nukkua autossa. Alueen leirintäalueiden nettipresenssi on kyseenalainen ja online-varausominaisuudet vain ranskaksi.

Meaudren turisti-infosta löytyy apu, ja huomisesta sunnuntaihin meille varataan paikka Millieres-nimiseltä leirintäalueelta Choranchesta. Sijiainti on mainio, koska alue on aivan Grotte de Gournierin vieressä. Tämä on viimeinen päivämme varsinaisella ylängöllä.

Autransissa käymme laskemassa vuoristoradassa ja ihmettelemässä kameleita kaupunkiin saapuneen sirkuksen pihalla. Emme lähde varsinaiseen esitykseen, vaan suuntaamme pohjoiseen retkeilläksemme näköalapaikalle. Näköalapaikan löytäminen ei kuitenkaan onnistu, ja sen sijaan samoilemme pari tuntia sekavissa kuusimetsissä. Löydämme kyllä maasta luolien sisäänkäyntejä, mutta emme lähde niitä sen enempää tutkimaan.

Torstai, 11.7. 2019

Päivän elementti: Aivan saatanan kylmä vesi

Tungemme romppeemme autoon, kuittaamme itsemme ulos Les Eymesistä ja huristelemme Bournen rotkoa alas. Expestä poimimme lisää tarpeellista roinaa, ja kohtaamme siellä yllättäen brittiläisiä luolaharrastajia joiden kanssa vaihdamme vihjeitä alueen kohteista. Sitten palaamme Choranchen kohdalle, ja etsiydymme uuteen kotiimme. Alueella majailee pari muutakin, mutta Les Eymesin kuhinan sijasta tämä paikka on unelias ja rauhallinen. Maisemat ovat todella jylhät, kalkkikivisiä seinämiä kohoaa kilometriin monessa suunnassa.

Polyreissut.org, majoitusarvio: Millieres Camping

Millieres on Choranchen kylän kunnallinen leirintäalue. Se on ehkä pienimpiä kaltaisiaan joita arviontiryhmänne on koskaan nähnyt: kymmenkunta pensasaidoin rajattua telttapaikkaa, leikkimökin kokoinen toimisto ja simppeli mutta hyvin siisti kylpyhuonerakennus. Henkilökunnan edustaja on paikalla puoli tuntia aamulla ja illalla, eikä täällä ole oikeastaan mitään palveluita. Aivan vieressä virtaa Bourne-joki, jossa voi uidakin, ainakin teoriassa.

Telttapaikat eivät ole suunnattoman suuria, mutta niitä kaikkia ympäröi paksu pensasaita, joka takaa yksityisyyden. Saapuminen on mahdollista kellon ympäri, eikä ketään kiinnosta seurueen koko tai koostumus. Vaikka leirintäalue ei millään muotoa ole autio, se tuntuu paikalta jossa ihmiset ovat omissa oloissaan. Peseytymistiloihin kuuluu mainio liikuntarajoitteisten kylpyhuone, johon koko polyperhe mahtuu samaan aikaan ilman tunkemista ja jossa on jopa käsisuihku josta saa kuumaa vettä. Mikäli paikasta saisi vielä tilattuja leipomotuotteita tai edes lähellä olisi jotain palveluita, tämä olisi ehdoton suosikkimme tällä retkellä.

Kun teltta on saatu kasaan, käyn Tainan kanssa testaamassa jokea. Joki ei ole kovin leveä, ja sen toisella puolella on omaa tukikohtaamme kalliimpi paremman väen leirintäalue. Kuitenkin yksinkertaista livahtamista puolelta toiselle estää veden lämpötila. Cascade Blanchen vesi saattoi olla kylmää, mutta tämä on kertakaikkiaan hyytävää: kun jalan pistää veteen, tuntuu kuin pienet eläimet jyrsisivät sitä. Vesi on tässä paikassa juuri tullut ulos Bournillonin ja Choranchen luolista, eikä aurinko ole ehtinyt lämmittää sitä juuri lainkaan. Kieltäydyn kertakaikkiaan uimasta moisessa nestemäisessä jäässä, eikä edes avantouiva Taina innostu kuin kastautumaan.

Koska leirintäalueelta ei voi ostaa ruokaa, tutustumme parin minuutin kävelyn päässä olevan Choranchen tarjontaan. Sekään ei huikeita pisteitä saa: kauppoja ei löydy, ja 126 asukkaan kylässä näyttää olevan vain yksi kahvila-ravintola. Jotenkin kokonaisuus onnistuu silti olemaan erittäin sympaattinen, vaikkakin melko epäkäytännöllinen.

Laadimme suunnitelmia parille seuraavalle päivälle, ja käymme kerrankin ajoissa nukkumaan.

Perjantai, 12.7. 2019

Päivän kulkuväline: Kumivene

Choranchen parkkipaikka on leiriltämme vajaan kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Kaivamme vermeet autosta ja kävelemme maanalaiselle järvelle, josta Grotte du Gournier alkaa. Jonkinlaisen rutiinin ansiosta saamme alkusäädön tehtyä tunnissa: kumiveneellä ylitämme järven yksi kerrallaan, ja riggailen poikkarin varsinaiseen luolaan. Tässä auttaa jo valmiina paikalla oleva toisen ryhmän köysi. Karo on todennut, ettei mahdu märkäpukuun, joten hän on liikkeellä tavallisilla luolakamoilla.

Gournier olisi täydellinen luola, jos sen alun lohkaretunneli olisi reilun kilometrin sijasta vaikkapa vain 500 metrin pituinen. Onhan se kaunis, mutta paikoin tuskallisen vaikeakulkuinen, ja tunnin jälkeen lohkareikossa kulkeminen ei vaan enää kauheasti kiinnosta. Matkan varrella vastaan tulee toinen luolailijaryhmä, ja näemme kolmannen porukan varustekätköjä. Gournier jatkuu aivan käsittämättömän pitkälle, joten jos on tekemässä todellisen monivuorokautisen retken, on järkevää jättää ruokaa ja vettä kuiviin osiin.

Tälläkin kerralla epäonnistumme toisen jokisisäänkäynnin löytämisessä, joten luikahdamme sisään ensimmäisestä. Se merkitsee meille pidempää matkaa virrassa, mikä taas on lämpimänä pysymisen kannalta haastavampaa. Etenkin märkkäriä vailla oleva Karo saa liikkua varsin akrobaattisesti pysyäkseen olennaisilta osiltaan kuivana. Jotenkin hän onnistuu tässä jopa koskessa olevan lohkaretukoksen läpi.

Puskemme eteenpäin rima-askelmille saakka, mutta lopulta pääsemme vain vähän pidemmälle kuin viimeksi. Sitten kylmyys nujertaa meidät, ja lähdemme luikkimaan takaisinpäin. Alas virtaa, ylös lohkareikkoon, puuduttava scramblaus järvelle. Karon valo lakkaa toimimasta kunnolla ja tuloksena joudumme etenemään hitaasti ja varovaisesti. Liukastun kalsiittirinteellä, mutta ainoa vahinko koituu ylpeydelleni.

Ei suuria saavutuksia tällä kertaa, ainoastaan rutinoitumista riggaamiseen. Virtaan johtavan käytävän löytäminen tuntuu kerta kerralta vaikeammalta, mikä ei oikein käy järkeen. Olemme joka tapauksessa ulkona ajoissa ja ilmoitamme callouttina toimivalle Velmalle palannemme turvallisesti. Hän vastaa meille olevansa tiedeihmisten illanvietossa ja melkoisessa humalassa. Niin sitä pitää.

Lauantai, 13.7. 2019

Päivän kappale: Yhdeksän minuutin versio Proud Marysta. Siinä riitti rokattavaa.

Kuumassa keskipäivän auringossa koetamme paikantaa kiipeilykalliota Pont-en-Royansin yläpuolelta. Kiipeilyopas on kuitenkin lähestymisohjeiltaan varsin viitteellinen ja polkuja risteilee ohdakkeiden seassa aivan liikaa. Löydämme keskiaikaisen raunion ja hienoja näköaloja, mutta kiipeilemään emme pääse. Tämän reissun teema tuntuu olevan asioiden etsiminen huolestuttavilta rinteiltä.

Kun kiipeily ei onnistu, päädymme haahuilemaan ympäri Pont-en-Royansia. Täälläkin on uimapaikka, mutta vesi on melkein yhtä kylmää kuin leirintäalueella. Saan taas Hitman-fläsäreitä hämmästyttävästä ympäristöstä, ja voin kuvitella, kuinka vanhan talon ikkunoissa vaanii kalju murhaaja kiikarikiväärin kanssa. Joesta pääsee vapaakiipeilemään kuuden metrin korkeudessa oleviin porrasraunioihin, joista voi hypätä veteen jos on riittävän rämäpäinen. Itse en ole, en tahdo edes uida. Karo sitä vastoin ui täälläkin kuin jokin kylmää tuntematon neohylje ikään.

Syömme erinomaista pizzaa läheisessä ravintolassa, ja sitten käymme vielä Cascade Blanche -vesiputouksessa uimassa. Kylmät vedet leirialueella ja Pont en Royansissa ovat vakuuttaneet minulle, että itse asiassa putouksen vedet ovat aivan uimakelpoisen lämpimiä. Polskimme iloisesti.

Illan tullen Pont-en-Royansilla käynnistyy minimaalinen kyläfestari, jonne tietysti menemme. Coveribändi soittaa ranskalaisia balladeja ja vanhaa rokkia. Ennen kolmikkomme saapumista tanssilattia on vähän kuollut, mutta moninkertaistamme kerralla tanssivan yleisön lukumäärän. Poly pride -tyylinen menomme herättää paheksuntaa paikallisissa, ja Karo koettaa aiheuttaa perhekriisin, kun hänen tanssittamansa ranskalaismiehen vaimo hyökkää kiinni puolisoonsa. Musiikin taso vaihtelee, mutta tanssiminen on hauskaa.

Sunnuntai, 14.7. 2019

Päivän anagrammi: X is a lesbian

Puramme leirin ja lähdemme taas liikkeelle. On Ranskan kansallispäivä, joten järkevää touhua on varmasti lähteä retkeilemään. Ajamme pieneen kylään lähellä ylängön itäreunaa, ja lähdemme nousemaan polkua ylös Moucherotte-vuorta. Tavoitteemme on vain vähän fiilistellä paikkoja ja kiivetä ehkä ensimmäiselle näköalatasanteelle, mutta jotenkin nousemisemme vain jatkuu ja jatkuu, kunnes lopulta olemme hienolla paikalla aivan harjanteen reunalla ja katselemme yli tuhat metriä alapuolellamme aukeavaa Grenoblen laaksoa. Moucherotten huipulle olisi vielä toinen tunnin nousu, mutta en halua tähän ryhtyä. Niinpä palaamme alas. Alaspäin laskeutuminen on paljon tuskallisempaa kuin nouseminen. Olisipa liitovarjo.

Kapeita vuoristoteitä pitkin puikkelehdimme Grenobleen, ja lähdemme hieman pohjoiseen. Pysähdymme Bourget-järvelle, ja kirjaudumme sisään todella täydelle leirintäalueelle, josta olemme onneksi varanneet paikan. Pienen alkusäädön jälkeen saamme auton nurmikolle ja kokoamme teltan aihion. Cygnes Camping International tuntuu toistaiseksi kokemistamme leirintäalueista vähiten sympaattiselta: väenpaljous on huomattava ja saniteettitilat ovat puhtaat mutta ennätysmäisen epäkäytännölliset. Sentään aivan vieressä on järvi ja siis uimapaikka. Taivaalta purjehtii alas laskuvarjohyppääjiä.

Ajamme läheiselle Aix-les-Bainsin rautatieasemalle, ja kohtaamme junasta nousevan Velman. Hän on rautatiereissannut koko päivän Saksassa olleesta tieteellisestä konferenssista, ja tulee hengaamaan kanssamme muutamaksi päiväksi. Kohtaaminen on asiaankuuluvan hilpeä. Iltasella kokkaamme ja vaihdamme pöljiä tarinoita retkiltämme. Järven toisella rannalla on käynnissä festari ja veden yli kantautuu Scorpions. Lämmin sää vaihtuu kaatosateeksi ja Rock You Like a Hurricane saattelee meidät uneen.

Maanantai, 15.7. 2019

Päivän hassu nimi: Mont du Chat, Kissavuori

Polyreissut.org, majoitusarvio: Cygnes Camping International

Hienon järven ja jylhien maisemien välissä sijaitsevan ”Alppien rivieran” Cygnes mainostaa itseään ylisanoin. Järvi on hieno ja lähellä mukavasti palveluita. Leirintäalue sulkee porttinsa kymmeneltä, jonka jälkeen sisään tai ulos pääseminen on haaste.

Ainakin sesonkiaikana Cygnes on aivan täynnä, eikä mitään yksityisyyttä ole. Naapurit tuntuvat olevan aivan iholla, eikä mikään blokkaa ääniä. Toisaalta leirintäalue on suuri, kansainvälinen ja muutenkin täynnä kaikenlaista viheltäjää, joten tunnelma on isolla skaalalla anonyyminpi. Cygnes prosessoi kävijöitä sen kummemmin diskriminoimatta. Peseytymistilat ovat normaalin ahtaita ja välillä hankalan sokkeloisia. Maa-aines on kovinta testaamistamme, ja telttakeppien paikalleen saaminen vaatii välillä Thorin vasaraa. Puita tai varja ei ole, joten pyykkinarun ripustamispaikkaa saa etsiä. Ilmeisesti oletus on, että pienet matalat aidat tarjoavat aivan riittävästi pituutta.

Kumma kyllä, neljä ihmistä ei nouse teltasta yhtään sen nopeammin kuin kolme. Aamulla tuuli on hirvittävä, mutta kotimme on vielä pystyssä ja sade on päättynyt. Luvattua 29 asteen hellettä emme ole saaneet, sää näyttää vähän raa’alta.

Mitään kovin selvää suunnitelmaa meillä ei ole, joten päivän puuhaksi arpoutuu via ferrata. Läheinen Mont du Chat, Kissavuori, lupaa AD+ (C)-tasoista viaa, joten kruisaamme parkkipaikalle ja lähdemme ylös. Lähestymisen varrella on mm. kiipeilyseinä, jossa näyttää kuitenkin olevan lähinnä isojen poikien reittejä. Emme jää taitamattomuuttamme murehtimaan, vaan siirrymme vialle. Se osoittautuu lähinnä psykologiseksi haasteeksi: eihän se vaikea ole, mutta sittenkin ainakin itse kärsin korkeuskammoa ja etenen joka liikettä huolellisesti ajatellen. Näkymät järvelle ovat upeat. Korkealla aurinko paistaa ja uhkaa korventaa meistä jokaisen.

Via jää päivän ainoaksi touhuksi, mutta sen sijaan uppoudumme huomisen suunnitteluun. Karo ja Velma ovat paikantaneet hankalan luolan, jota he haluavat käydä kokeilemassa. Minä ja Taina taas haluamme lisää via ferrataa. Karttoja tutkimalla paljastuu, että luolan vieressä on tämänpäiväisen tasoiseksi mainittu via, ainoastaan lähestyminen on vähän pitkä. Sittenkin, jos jakaudumme kahteen ryhmään, logistisesti on helpointa että olemme lähellä toisiamme. Luolaryhmä sumplii köysiä, via ferrata -parin varustesäätö on kevyempää.

Tiistai, 16.7. 2019

Päivän profe meininki: Kaksi vaarallista toimintaa harjoittavaa ryhmää toimii toistensa backuppeina.

Lovettazin pikkukylän parkkipaikka sijaitsee 800 metrin korkeudessa, ja siitä alkaa tunnin lähestymiskävely kiintoisiin puuhiin. Fiilikset eivät lähtiessä ole kaikkein korkeimmat: hermot ovat monilla vähän kireillä, enkä itse ole todellakaan diplomaattisimmillani. Auringonpaiste on armotonta. Onneksi lähestymispolku on piilossa metsän varjossa, joten tunnin nousu ei ole ihan silkkaa murhaa. Luolaan pyrkivillä Velmalla ja Karolla on valtavasti sälää: tie luolan sisäänkäynnille on käytännössä via corda, ja sitä varten heillä on kiipeilyköysi, plus 40 metrin luolaköysi laskeutumista varten. Tähän verrattuna minun ja Tainan via ferrata -kamat ovat aivan kepeitä.

Korkealta löytyy pystysuora kalliomuuri, jonka juurella olevassa koskessa lauma seikkailulapsia ohjaajineen pesee kamojaan. Paikan kyltitys on aika ranskalaista, joten joudumme kysymään reittejä luolalle ja via ferratalle. Paikalliset kertovat kyllä suunnat: luolia on kaksikin, ja toiseen niistä joku mielipuoli on rakentanut sata vuotta sitten talon. Tämä on sinänsä kiehtovaa järjettömyydessään, muttei kuitenkaan se luola, joka meillä on kiikarissa. Paikalliset varoittelevat, että toisessa luolassa ei ole köysiä valmiina. Ilmeisesti he jotenkin onnistuvat missaamaan Velman ja Karon selässä olevat valtavat köysisäkit.

Ryhmät erkanevat tahoilleen. Vastuullisesti toimimme toistemme päivystyksinä, mikä tarkoittaa että jos Karo ja Velma jäävät jumiin luolaan ja minä ja Taina jäämme jumiin kallioseinälle, me kaikki neljä olemme mennyttä. Harhailemme ylöspäin hieman vaarallisilla poluilla. Lounaaksi syömäni juusto tuntuu sotkeneen vatsaani, ja ensimmäinen löytämämme kaapeli osoittautuu vain joksikin pieneksi leikiksi kieltämättä kauniin vesiputouksen takana. Palaamme jälkiämme taaksepäin, ja kiemurtelemme korkeammalle kallion juurta kohti. Lopulta löydämme vanhan ja haalistuneen kyltin, joka kertoo, että näiltä main lähtee kaksi via ferrataa: toinen on vaikeusasteeltaan AD+ eli keskivaikea, ja toinen ED eli superhypererikoisvaikea. Kyltin vierestä kaapeli lähtee ylös kallionseinää pitkin. Mutta: kyltissäpä ei olekaan ”olet tässä” –merkintää, joten ei ole mitään keinoa tietää, kumpi via ferrata tästä lähtee. Tieto olisi aika olennainen, koska ED ei millään ole taitojemme rajoissa.

Silmäilen kaapeleita ja tikkaita ja vertailen niiden reittiä kyltissä näkyviin piirroksiin. Tulen siihen tulokseen, että kulkusuunnasta päätellen tämä on AD+ -tason reitti, ja se, jota haluamme kulkea. Niinpä klipit kiinni kaapeliin, ja ylös terästikkaille, auringonpaahtamalle kalliolle.

Kaapelikulku nousee suoraan ylöspäin, ja melko nopeasti käy selväksi, että käsillämme oleva reitti on varsin haastava. Vaikeusaste AD+ on vähän alakanttiin, D olisi oikeampi, ja sellaisena hieman yli normaalista osaamisestamme tai jaksamisestamme. Nopeasti olen taas päätä huimaavan korkealla, ja hyvin peloissani. Tahtimme on hidasta, ja saksalaisryhmä kiitää ohitsemme. Kaaren muotoinen kallio ympärillämme on kaunis, ja välillä kuulemme muiden ulkoilijaryhmien ääniä. Innon tai kauhun kiljahduksia kantautuu seinältä tai metsästä. Ehkä tunnin edettyämme kuulemme aivan varmasti suomea – Karon tai Velman köysitekniikkaan liittyviä ohjeita.

Via ferrata kohoaa tasaisesti ylemmäs, sarjana pelottavia poikkareita ja hitusen negatiivisia pystyseiniä. Meillä on paljon vettä, onneksi, koska ilman sitä tästä ei tulisi mitään. Reitti jatkuu ja jatkuu. Alunperin tarkoitus oli yhdeksän aikaan noutaa Karo ja Velma, mutta alan epäillä, selviämmekö täältä alas yhdeksäksi. Epäilisin selviämistämme ensinkään, mutta Taina kiipii eteenpäin varmasti ja pelotta, ja valaa minuunkin uskoa siitä, että ehkä emme jää tänne.

Tämä via ferrata ei varsinaisesti loista monipuolisuudellaan: se on pelkkää raskasta nousua, vailla köysisiltoja tai erikoisuuksia. Kuntolenkkinä se kuitenkin toimii. Kaksi ja puoli tuntia käytämme kaapelissa, ja ehkä viisi kertaa kuvittelen seuraavan nousun varmasti olevan viimeinen ennenkuin viimein saavutamme huipun. Rinteen päältä näköala laaksoon on hulppea, mutta vielä suurempi on voitonriemuisuus siitä, että oikeasti jaksoimme koko vian vajoamatta epätoivoon.

Laskeutuminen takaisin autolle tapahtuu vähän huonosti merkittyä polkua pitkin. Sen alussa saan viestin luolatiimiltä: heidän lähestymisensä on ollut seikkailullinen, he ovat vasta päässeet luolan suulle, ja voisivat oikeastaan tavata meidät vasta kymmeneltä. Tämä sopii meille hyvin. Taivallamme alas Doriazin rinnettä, ja polveni valittavat laskeutumisesta. Huipuilta pitäisi aina olla alas liukumäki. Ehkä puoli tuntia ehtimme istua autolla lukemassa ennenkuin luolaharrastajien valot saapuvat polkua alas. Karon ja Velman retki on ollut ilmeisesti varsinainen seikkailulajien triathlon köysilähestymisineen ja harharetkineen, ja he ovat meidän laillamme väsyneitä mutta onnellisia.

Paluu tukikohtaamme on tarpeettoman hankala. Motarilla oleva tietyö eksyttää meidät. Autoa ei enää saa näin myöhään sisään leirintäalueelle. Nälkä on hirveä. Minulla ei ole housuja. I don’t give a damn what people think.

Keskiviikko, 17.7. 2019

Päivän teema: Kulttuurien kohtaaminen

Viidakko ympärillämme hengitti. Jokainen pensaikko matalan joen ympärillä saattoi kätkeä vihollisen tarkka-ampujan. Pienillä kiikkerillä kajakeilla suoritettava partioretki tuntui kuolemankaipuiselta. Meitä oli neljä, Charlieta neljä miljoonaa, ja Saigonin oikeat vuoteet ja kattotuulettimat olivat vain kaukainen muisto. Eksoottisia kaloja ja lintuja, joiden nimiä en koskaan oppisi, kierteli ympärillämme odottamassa, että puiden reunaan viritetty ansa saisi jonkun meistä.

Kajakeilla melominen on hauskaa ja leirintäalueen ympäristö jokseenkin hämmentävä. Eilisen jälkeen melonta on reippain toiminta, mihin kukaan pystyy: niin kaapeli- kuin luolatiimikin tahtoo antaa jaloilleen lepoa.

Katseltuamme ympäristön jokea ja metsää ensin vedestä lähdemme vielä pikaiselle kävelylle. Karo on paikantanut puolen kilometrin päästä lintutornin, joka kohosi mahtavan pöheikön keskeltä. Sieltä käsin tiirailemme erikoislintuja, jotka pörräävät ympäriinsä mainiossa rauhoitetussa kosteikossa. Metsikkö tornin ympärilläkin on todella hieno, ja sisältää jopa vanhan linnanraunion (johon ei kuitenkaan päässyt). Infokylteistä käy ilmi, että paikallliset grynderit tahtovat kuitenkin lanata metsän, jotta heidän parin kilometrin päähän kaavailemillaan kerrostaloasunnoilla olisi esteetön näkyvyys järvelle. Voi vittu mikä meno. Allekirjoitamme gryndereiden vastaisen vetoomuksen.

On Velman viimeinen ilta kanssamme, joten päätämme käydä oikeassa ravintolassa syömässä. Kokemus on jonkinlainen tragikomedia: läheisen ravintolan ruoka on kyllä hyvää, mutta tarjoilijamme on varsin pätemätön, unohtelee tilauksia, pudottaa aterimia syliini ja käyttäytyy kuin olisi lievässä humalassa. Maksaessamme Karo haastaa ravintolan tästä käytöksestä, ja seurauksena on lievä eskalaatio. Kiusaantumiseni on massiivinen. Ei introvertti nörtti kestä ranskalaista tapaa suhtautua kritiikkiin.

Torstai, 18.7. 2019

Päivän reaktio: MAISEMAT HOLY FUCK

Eilsiyö on venynyt pitkäksi ja aamun liikkeellelähtö ei ole nopeimpia. Vien Velman Aix-les-Bainsin rautatieasemalle, josta hän voi jatkaa kohti Luxemburgia ja seuraavaa tiede-etappiaan. Epätieteellinen kolmikko purkaa teltan ja häipyy Cygnes Campingista. Tätä hankaloittaa se, että porttikoodimme on puoleltapäivin lakannut toimimasta. Karo onnistuu kuitenkin saamaan auton ulos, ja pääsemme pakoon.

Ajamme parisataa kilometriä itään. Päämääräksemme on arpoutunut Chamonix-Mont-Blanc, josta en tiedä oikeastaan mitään. Reissufiilikseni ovat vähän väsyneet ja innottomat, mutta sitten joka puolella ympärillämme kohoaa valtavaa vuorta ja näkymät ovat henkeäsalpaavan mahtavat. Tämä ei ole enää mitään Alppien juuren kukkulaa, tämä on oikeaa vuoristoa. Moottoritie kiemurtelee laakson päällä kulkevaa siltaa pitkin. Kilometrejä korkeiden kivimassiivien päällä on lunta ja jäätikköä. Korkein möhkäleistä on Mont Blanc, valkohuippuinen jättiläinen vuorten joukossa. En ole milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista, en ainakaan näin läheltä.

Ajamme vuorten ympäröivän kaupungin keskustaan, ja toteamme olevamme jossain seikkailulajiparatiisissa. Joka toinen liike tuntuu myyvän kiipeily- tai retkeilyelämyksiä tai sitten näihin vaadittuja tarvikkeita. Katukuvassa näkyy köysiä, jäähakkuja ja paljon timmin sporttisia ihmisiä. Aivan kivenheiton päässä sijaitsevat Sveitsi ja Italia, ja liikkeissä osataan oikeasti englantia.

Emme tiedä mistään mitään, joten annamme turisti-infon ajatella puolestamme. Tämän tuloksena päädymme Les Deux Glacieres –nimiselle leirintäalueelle. Aivan teltaltamme aukeaa näkymä jäätikölle ja Mont Blancille. Ei saatana, ei tällaisia maisemia ole oikeassa maailmassa.

Perjantai, 19.7. 2019

Päivän lomahäiriö: Pelolla odottamani työpuhelu

Polyreissut.org, majoitusarvio: Les Deux Glacieres

Jos teltasta noustessaan tahtoo nähdä suoraan edessä kohoavan lumihuippuisen vuoren, on Les Deux Glacieres juuri oikea paikka jossa herätä. Kaikki muu onkin sitten vähän toissijaista. Englantia osataan, sisään pääsee myöhään, tarjolla on leipomotuotteita ja fondueta.

Kuten leirintäalueilla yleensäkin, sisään otetaan kummastelematta vaikka minkälaisen koostumuksen seurueita. Telttapaikkojen yksityisyys vaihtelee paikan mukaaan: keskeisimmillä paikoilla joka puolella on lapsiperheitä, jotka saattavat tuijottaa kummasti. Öisin ohi ajavat kuormurit ja vuorilla laukeavat lumivyöryt tuottavat äänimaiseman, jonka alle voi peittää vaikka millaisen paheellisen elämän äänet. Suihkutilojen joukosta löytyy useallekin henkilölle sopivia koloja. Ravintolassa tarjottava fondue on oletuksena suunnattu kahdelle tai useammalle, joten joudumme toteamaan että ruokatarjonta on ystävällisempää polyporukoille kuin sinkkuparoille.

Olen menossa aamusella suihkuun kun työpuhelin soi. Robottifirmassa verkko on täysin nurin eikä ketään muuta ylläpitäjää tavoiteta. Lomanviettoni keskeytyy hetkeksi ja pakenen läppärin kanssa toimistorakennuksen kellariin. Pari tuntia käytän jäljittäen häiriön syytä, vähän kauhuissani ajatuksesta, että tärkein reititinpalvelimemme on kuollut. Onneksi kuitenkin syy on arkisempi, ja lopulta tärkein panokseni on vain rauhoittaa ihmisiä siitä, että kaikki on kunnossa ja normaali tilanne palautuu pian. Sittenkin adrenaliinipiikki on melkoinen.

Työpaniikista toivuttuani varsinaiseksi touhuksemme Chamonixissa arpoutuu via ferrata. Se on simppeli mutta hauska poikkikulku laakson pohjoisseinällä ja jatkuvalla näköalalla Mont Blancille. Varmaan ensimmäistä kertaa eläessäni koen jäätikön kutsuvan minua. Mietin, millaista olisi kulkea lumitasangolla korkealla laakson yläpuolella. Tainalla on sama olo.

Illalla etsimme kiipeilyä. Melko lähellä leirintäaluettamme löytyy korkea kalliojyrkänne, jossa on rutosti kiivettävää. Suoraan parkkipaikan vieressä sijaitsevalla kiipeilykalliolla on paljon ihmisiä, ja kielisekamelska on huomattava. Ranskan seassa kuuluu espanjaa ja ruotsia, ja yllättäen jopa suomea. Chamonixin pitäisi olla vakavien kiipeilijöiden mekka, mutta tältä kalliolta löytyy helppojakin reittejä. Kivi on persoonallista pystyluisketta, jossa on hyvä kitka ja joka ei ole superlasittunutta. Kiipeämme pari melko helppoa reittiä ja juttelemme muiden skandinaavien kanssa. Ketään ei yllätä, että Chamonixissa on tasokas alppikiipeilykoulu, ja ainakin Karo tuntuu haluavan lähteä sinne oppimaan.

Lauantai, 20.7. 2019

Päivän fiilis: Lohduton

110 vuotta vanha kirjaimellinen vuoristorata kuljettaa meidät vuoristojunallaan ylös Montenversin asemalle. Siellä meitä odottaa yksi maailman ensimmäisistä (?) alppihotelleista, jonne joskus kauan sitten rakennettiin rata, jotta sitä voitaisiin markkinoida muillekin kuin kovan retkikunnon omistajille. Paikka on edelleen hyvin suosittu: parikymmentä minuuttia ylös kiemurrellut juna oli aivan täynnä. Montenversin vieressä on saroja metrejä leveä kuru, jonka pohjalla jäässä on oikea jääluola. Sinne johtaa pieni gondolihissi ja 400 porrasta. Laskeudumme alaspäin. Kurun seinät ovat karua kiveä ja lapsia poukkoilee vaijeriliukuja pitkin sen kaukaisemmalle puolelle.

Pohjalla sininen jää hohkaa kylmyyttä. Tämä on ensimmäinen turistiluola, jossa olen milloinkaan käynyt. Tajuan, että osa kurun kiviseininä pitämistäni asioista onkin itse asiassa hiekan peittämää jäätä -- ja jääluolan infotaulu kertoo, että tämä jää vetäytyy 3 cm päivässä. Jotenkin tajuan nyt vasta, että tämä rotko jonka pohjalla seison on vielä sata vuotta sitten ollut kokonaan jäätikköä: jään pinta on ollut ainakin 80 metriä korkeammalla.

Tämän tajuttuani jääluola on kaunis mutta masentava kokemus. Se on osa vanhaa, suurta luonnollista railoa, jota on paikoitellen muokattu turistiystävällisemmäksi. Osat, joissa käymme eivät ole suuren suuria. Sinisen sävyinen ympäristö on kieltämättä upea, mutta jatkuvasti päässäni takoo tieto siitä, että tämä ei ole tässä enää pitkään. Viiden vuoden kuluttua se on varmaan kokonaan poissa.

Noustessamme takaisin ylös huomaan kurun reunalla kylttejä. Ne kertovat tason, jolla jää on ollut aiemmin. Vielä 2015 se oli merkittävästi ylempänä. 1990 kuilua, jonne laskeuduimme, ei ollut olemassa. Gondolihissi, jolla tulimme alas, rakennettiin vasta 80-luvulla, kun jäätä oli sulanut niin paljon, ettei Motenversin asemalta voinut enää vain kävellä jäätikölle. Sulaminen on ollut hurjaa, nopeaa ja kiihtyvää. Mitä vähemmän jäätä on jäljellä, sitä nopeammin se sulaa pois.

Tottakai olen tiennyt, että näin nämä asiat menevät. Koskaan aiemmin en ole kohdannut niitä näin läheltä. Ja vaikka miten paljon olen kuvitellut jo kokevani massiivista ilmastonmuutosahdistusta, se ei näköjään ollut vielä mitään verrattuna siihen, mitä sulavaan jäätikköön koskettaminen saa aikaan. Jäätikkö itsessään on kaunis ja suren sitä, mutta vielä enemmän ahdistaa ja pelottaa asiat, joita sen nopea sulaminen kertoo kaikesta muusta. Voin elää ilman jäätikköä. En voi elää maailmassa, jossa meret ovat paljon nykyistä lämpimämpiä -- en oikeasti voi, kukaan ei voi, se ei ole mahdollista.

Nousu ylös kurusta menee massiivisessa ahdistuksessa. Päädymme kävelemään Grand Balcon Nord -nimistä polkua pitkin etelään, Plan de l’Aguillen suuntaan. Kuljemme rinteen reunaa. Oikealla puolellamme aukeaa tolkienistinen maisema Chamonixin laaksoon. Vasemmalla puolellamme kohoaa vuoristo, jonka kruununa loistaa Mont Blanc. Se näyttää valkoiselta ja ikuiselta. En halua ajatella, että senkin jääpeite sulaa nopeammin kuin lumisade ehtii sitä uudistaa.

Sunnuntai, 21.7. 2019

Päivän äänitehoste: Öinen jylinä, joka kertaa lumivyörystä jäätiköllä

Taina herää varhain aamulla lähteäkseen kanjonoimaan. Minä ja Karo otamme leirintäaluevieraalle ilmaisen bussin keskustaan. Shoppailemme hetken tarpeellisia ja kuvittelemme sitruunatiivisteen olevan mehua. Kuumuus on melkoinen. Sitten hakeudumme Brevenzin gondolihissin pohjalle. Olemme paikalla etuajassa, koska myöhästymishermoiluni on saanut minusta niskalenkin. Karo on hermostunut muista syistä. Sovittuun aikaan paikalle ilmestyy kaksi tyyppiä suurten reppujen kanssa. He ovat varjoliito-opettajat Alain ja Martin, ja he ovat viemässä meidät ilmojen halki.

Kaukaisessa menneisyydessäni, aikana ennen kuin aloin kirjata hölmöilyjäni näihin annaaleihin, kävin laskuvarjohyppykurssin. Suoritin vain kolme hyppyä, enkä koskaan hankkinut oikeaa hyppypätevyyttä: totesin, että aktiviteetin hupikerroin verrattuna tympeyteen oli minulle väärä. Mutta kun olin järvellä katsellut taivaalta putoavia laskuvarjohyppääjiä oli kipinä leijua taivaalla syttynyt uudelleen. Tandem-hypyt laskuvarjolla olivat törkeän kalliita, mutta varjoliito oli jo tuntuvasti edullisempaa. Ja kun siihen ei sisältynyt edes tarvetta lentää pienkoneella, oli se aika ilmeinen valinta. Chamonixin taivaalla on jatkuvasti näkynyt liiteleviä varjoilijoita, joten ajatus lopettaa loma tähän touhuun on ollut houkutteleva.

Gondolihissi kuljettaa meidät ylös Planprazille. Opettajamme puhuvat meille enimmäkseen englantia, ja selittävät, miten homma toimii. Puemme valjaat ylle, saamme kypärät, ja sitten olemme monien muiden tavoin ruohoisella loivasti viettävällä pohjoisrinteellä 2000 metrin korkeudessa. Kaupunki on 1000 metriä alapuolellamme. Nurmikolla U:n muotoinen varjo näyttää valtavan kokoiselta.

Olen kertonut Alainille hypänneeni 20 vuotta sitten laskuvarjolla muutaman kerran, ja hän on sanonut minulle tämän olevan aika tavalla samanlaista. Karo on ollut touhusta hermostunut koko aamun, ja nyt vasta alan itse tuntea moista myös. Mitähän tästäkin tulee? Mutta ei tämä varmasti ole pöhköimpiä asioita, joita olen tehnyt.

Olen valjaissa Alainin kanssa, ja olemme valmiita lähtemään. Käskystä otan ensin pari askeleta eteenpäin, sitten juoksen taaksepäin, sitten vaihdan taas suuntaa ja juoksen eteenpäin -- ja maa putoaa pois jalkojeni alta kun tuuli tarttuu varjoon, ja tempaisee meidät ilmaan.

Kokemus on pehmeä ja ystävällinen: yhtäkkiä tajuan vaan, ettei minun tarvitse enää kannatella itseäni. Istun valjaideni tuoliin ja kiljun riemusta kun liitovarjo kiihtyy 40 kilometrin tuntivauhtiin ja alkaa ratsastaa lämmintä ilmavirtaa korkeammalle. Alle minuutissa Planprazin rinne on kaukana alapuolellamme, ja me lennämme Chamonixin laakson yllä.

Maisemat olivat kauniit maasta katsottuna. Ne ovat vielä upeammat ilmasta. Olen aivan suunniltani hilpeydestä. Varjoon kiinnitetty selfie stick kuvaa kokemusta, mikä onkin hyvä, koska ilman videota en välttämättä uskoisi tätä jälkeenpäin. Puhun Alainin kanssa ilmavirroista ja matkaennätyksistä, mutta oikeasti tahdon vain nauttia lentämisen tunteesta. Laskuvarjohyppy oli makeeta, tämä on kuin kaikki sen hyvät osat, mutta kestää kauemmin ja ilman tarvetta hypätä ulos täysin toimivasta lentokoneesta. Kohoamme useita satoja metriä, ja ihastelen Mont Blancin jäätikköä.

Kymmenen minuutin jälkeen elimistöni nousee kapinaan, ja alan saada matkapahoinvointia. Jos olisin tajunnut syödä pahoinvointilääkkeen ennen aloittamista, voisin vielä jatkaa ja saisin ehkä jopa ohjata varjoa itse, mutta huonovointisena ei kannata. Vellova vatsani ei silti onnistu haihduttamaan kokemuksen eeppisyyttä. Jos loma olisi vasta alkamassa, kiusaus mennä kurssille opettelemaan tätä taitoa olisi kova. Nykyisellään, Alain ohjaa meitä alemmas ja laskee varjon tyylikkäästi kaupungin keskustan ruohoniitylle. Laskeutuminen on yhtä mutkatonta kuin muukin liitäminen. Pari minuuttia jälkeemme Karo ja hänen opettajansa tulevat myös alas.

Karo on vähintään yhtä riemuissaan kokemuksesta kuin minäkin. Kiitämme opettajiamme ja kun he jäävät pakkaamaan varjojaan, lähdemme etsimään kanjonista palannutta Tainaa. Hänellä on niin ikään ollut varsin mainiota. Kanjonointikin kuulostaa puuhalta, jota pitää joskus testata.

Varjoliidon jälkeen loppupäivälle ei edes yritetä mahduttaa mitään mutkikkaita puuhia. Ostamme kortteja ja sarjakuvia, ja illalla syömme ruokiamme loppuun. Aloitamme pakkaamisen huomista lähtöä varten.

Maanantai, 22.7. 2019

Päivän hämmennys: Miten kaikki Saksan tiet voivat olla samaan aikaan korjattavina?

Nopein tie kotiin Chamonixista kulkee Sveitsin läpi. Niinpä varhain aamulla, kun auto on pakattu, otamme kurssin koilliseen, ja vuorten läpi livahdamme rajan ylitse Sveitsin karmivaan valtakuntaan. Ostamme hirmuisen kalliin moottoritietarran, mutta se ei haittaa, sillä parin vuoden takaiselta retkeltä jäljellä oli ollut nippu Sveitsin leikkirahaa, ja sitä ei lasketa budjettiin. Leikkirahalla kuittaan ajoluvan, bensat ja aamiaisen jonka syömme Genevejärven rannalla olevalla leirintäalueella. Tämä on ainoa tapa suhtautua Sveitsiin ahdistumatta.

Genevejärvessä uiminen on hauskaa, ja Baselin läpi ajaessa tulee ikävä Ebua. Sitten olemme Saksassa, Karo ottaa ratin, ja nopeus kohoaa sataan viiteenkymppiin…

… ainakin puoleksi tunniksi. Sen jälkeen käynnistyy Suuri Tietyö, sarja autobahnien parannuksia, jotka tuntuvat kattavan koko tieverkoston Karlsruhesta Hampuriin. Ensin nopeus putoaa kolmannekseen, sitten moottoritie jumiutuu täysin. GPS lähettää meidät viime hetkellä eksoottiselle kiertotielle kaupungin keskustan kautta, ja tämä olisi mahtavaa, paitsi että tuhat muutakin on ohjattu kapeille lähiökaduille. En epäile, etteikö reitti olisi nopeampi kuin motarilla seisominen, mutta nopea se ei silti ole. Alkuperäinen arvio saapumisajastamme iltakohteeseemme Hannoveriin oli 18:30, mutta sitten se on 19:30, sitten 21:30, sitten vielä myöhemmin.

Päädymme vähän käytetyille syrjäteille. Heti rajan jälkeen olemme ostaneet jotain pientä purtavaa, mutta oikeaa lounasta emme ole syöneet. Nälkä vaivaa. Ulkona on yli kolmenkymmenen asteen helle ja voimassa on äärimmäisen sääolon varoitus. Taina löytää meille pizzerian, mutta siellä käy vain käteinen, eikä meillä ole kuin Sveitsin leikkirahaa. Etsimme seuraavaa ravintolaa, mutta karttasovellus kieltäytyy yhteistyöstä. Kaikki ovat nälkäisiä ja vähän B-vireystilassa. Käteistä saadaan nostettua, mutta ruokaa ei löydy. Lopulta paikannetaan 24 tuntia vuoorokaudessa auki oleva tienvarsidineri. Ajamme sen parkkipaikalle, joka on korventavan kuumuuden vuoksi autio kuin zombieholokaustissa. Dinerin ovi ei aukea.

Olo on kuin painajaisunessa, mutta valitettavasti en ilmeisesti nuku. Hätäapuna viereiseltä huoltsikalta löytyy elämää, ja sieltä ostetaan viimeiset ei-lihaleivät. Kun minä ja Karo palaamme autolle, Taina on löytänyt toisen oven, josta on päässyt sisään. Sisällä on melko autiota, mutta paikka on kuin onkin auki. Henkilökunnan reaktio Tainan huomautukseen siitä, että pääovi ei auennut oli olkiakohauttava "It happens". Miten tämä paikka saa ikinä ketään asiakkaita?

Joka tapauksessa fish & chips palauttaa meihin sen verran elinvoimaa, että pääsemme takaisin tien päälle. Hannoveriin on vielä satoja kilometrejä, mutta olemme jo varanneet sieltä Ibis Budget -hotellin yöksi, joten sinne saakka on ajettava. Moottoritie on jälleen auki, ja sitä pitkin kulkee loputon autojen virta. Liikenteen määrä on oikeasti täysin käsittämätön. Pelkästään Frankfurtin metropolialueella asuu yli 5.5 miljoonaa ihmistä, eikä Hannover ole kuin puolitoista miljoonaa pienempi. Päättymättömässä ruuhkassa Saksan autobahnit tuntuvat enemnmän autoilijan kiirastulelta kuin toiveiden ihmemaalta.

Vasta puolenyön jälkeen saavutamme hotellimme. Ulkona on edelleen +28, mutta aurinko ei enää korvenna. Sentään automaattinen sisäänkirjautuminen toimii tällä kertaa. Romahdamme simppeliin majoitustilaan kuin helvetillisen videopelin päähenkilö save pointtiin.

Tiistai, 23.7. 2019

Päivän kiero juoni: Ajatus käyttää ruotsalaisten ruotsalaisuutta heitä itseään vastaan

Polyreissut.org, majoitusarvio: Ibis Buget Hannover Messe

Ibis Budget on ihmiskontaktia pelkäävän matkustajan unelma: kirjautuminen tehdään täysin automatisoidusti, ja ainakin Saksassa se jopa toimii (Ranskassa automaatti ei osannut laskuttaa kaupunkiveroa, joten oli pakko käydä Ibiksen puolella henkilökohtaisesti). Tämän jälkeen pääsee siistiin huoneeseen, joka on minimalistinen mutta oikein mukava. Kirjautuminen on auki 24/7.

Ibis Budgetin kahden hengen huoneen vuoteeseen mahtuu mukavasti kolme ihmistä, ja koska kirjautuminen on vain koneellinen, kukaan ei kyttää asukkaiden oikeaa määrää. Tämä on kukkarostaan tiukalle polyperheelle oikein mainio ratkaisu. Kolmellekin aikuiselle löytyy virallinen huone, mutta sen sijaan että parisänky olisi leventynyt metrillä, kolmas vuode on turha yläsänky, jota emme voi suositella. Soveltuvuutta yli kolmen hengen ryhmälle ei ole kokeiltu. Patjat ovat paksuja, peitot leveitä, suihku tilava.

Läheisen leipomon aamiaisen jälkeen olemme valmiita jatkamaan. Tietyöt eivät lopu, mutta olemme jo voiton puolella. Sekavan Hampurin kierron jälkeen ajamme kohti Tanskaa, ja rajan jälkeen vaihdamme kuljettajaa. Ajan meidät valtakunnan halki. Emme pysähdy Kööpenhaminassa vaikka aikaa periaatteessa olisikin. Sen sijaan jatkamme suoraan Malmöön. Ruotsin rajavartioasemalla on yllättäen passintarkastus. Tämän laillisuus EU:n silmissä on hieman kyseenalainen, ja kuvittelin että viimeisimmän raportin mukaan nämä olivat päättyneet jo huhtikuussa. On hieman huvittavaa, että saimme ajaa Sveitsinkin läpi ilman minkäänlaisia kysymyksiä, mutta sveojen maassa nousee tie pystyyn. Passit meillä on toki mukana - mutta käy ilmi, että Tainan ja minun passit ovat itse asiassa vanhentuneet. Piruako näitä muista uusia kun ei näitä tarvitse kuin Britanniaan matkustaessa. Onneksi ajokorttikin kelpaa henkilöllisyyden todistamiseen, ja pääsemme Ruotsiin. Käymme Malmössä pikaisesti uimassa, ja syömässä intialaista ruokaa. Sitten matka jatkuu pohjoiseen. Tukholmaan emme edes yritä, kohteemme on jälleen Jönköping. Olemme löytäneet sieltä hotellin, josta varaamme taas kahden hengen huoneen. Tällä kertaa kuitenkin check-inissä on oikea ihminen, joten joudumme käyttämään hieman oveluutta livahtaessamme kaikki sisään huoneeseemme. Huomioiden Ruotsin sääntöviillityksen olen melko varma, että mikä tahansa yritys majoittaa kolme ihmistä kahdelle bookattuun huoneeseen johtaisi lähtöpasseihin koko hotellista.

Keskiviikko, 24.7. 2019

Päivän taideteos: Omituinen ontto veistos tukholmalaisessa puistossa. Ei näyttänyt johtavan maan uumeniin.

Polyreissut.org, majoitusarvio: Vox Hotel

Sympaattinen hotelli Jönköpingissä. Kirjautuminen ympäri vuorokauden, pienet hillittömän näköiset huoneet, erinomainen aamiainen, lähellä melko edullista pysäköintiä.

Vox on polyreissaajalle hankala kohde: huonetta ei saa kolmelle hengelle, ja tuntui siltä, että sisään ja ulos piti hiiviskellä. Kahden hengen huoneen vuode on niin ahdas, että jopa pienikokoisella testiryhmällämme siinä nukkuminen oli hieman hankalaa. Suihkutilat olivat kuitenkin reissumme parhaat ja aamiainen mainio. Suositellaan lähinnä seikkailunhaluisille moniskunnille, jotka eivät epäröi rikkoa hieman sääntöjä. Sentään aamiaisen voi ostaa erikseen, eikä sitä tarvitse syödä bluffilla.

Jönköpingistä Tukholmaan ei ole tämänhetkisten kriteeriemme mukaan matka eikä mikään. Viemme auton sataman läheiseen parkkiin ja haahuilemme vähän aikaa Östermalmin puistoissa.

Kaikilla meillä alkaa virta olla aika lopussa. En koeta edes järjestää meitä sarjakuvakauppaan, tyydyn lukemaan kirjojani. Kun laiva viimein avaa ovensa, hankkiudumme sinne epäröimättä. Makaamme laiskoina hytissä ja missaamme tilaisuuden käydä karaokessa, mikä ei lopulta ole välttämättä huono asia. Hytin ikkunasta näkyy, kuinka Ahvenanmeri ja Saaristomeri lipuvat ohitse.

Torstai, 25.7. 2019

Päivän leffayllätys: Far From Homen bonuskohtaus

Polyreisssut.org, majoitusarvio: Silja Mikälie, halvin hytti

Neljän hengen hytti jossa on neljä erillistä vuodetta. Kukaan laivalla ei halua tietää mitä näissä tapahtuu tai montako ihmistä niissä majailee. Patjat voi heittää lattialle ja tällä tavoin saa aikaan mukiinmenevän yhteisvuoteen, mutta tällöin pitää pelätä, että kyljelleen nostettu sänky kaatuu päälle - akuutti uhka etenkin kovassa merenkäynnissä. Suihku on mitä on.

Aivan typerän varhain lautta saapuu Turkuun. Syömme aamiaista vasta Karon luona. Turussa on kesä. Puramme ensimmäiset osat tavaroista, torkumme ja siivoamme Karon kotia hieman.

Iltapäivästä lähdemme ajamaan Helsinkiä kohti. Poimimme matkan varrella kyytiin Heinin, jonka olemme majoittamassa Ropeconin ajaksi. Olemme perillä ihmisten aikoihin, ja autonkaan purkuun ei mene loputtomasti. Palkkioksi hyvin tehdystä työstä käymme katsomassa uuden Hämähäkkimies-leffan, joka osoittautuu oikein mainioksi. Elokuvan myötä uskon palanneeni kotiin. Oma vuode tuntuu taivaalliselta.

Ropecon-perjantai, 26.7. 2019

Päivän työkalu: Hansca, suoraan Odysseuksesta

Lomalta palaaminen Ropeconiin on monivuotinen perinne, ja oikein toimiva: coni auttaa selviämään kulttuurishokistam, ja muistuttaa, että Suomessakin on tekeillä kaikkea metkaa.

Panelistina saan yhden päivän ilmaislipun, jonka tietysti laajennan koko viikonlopun rannekkeeksi. Saman tien ilmoittaudun roolipelaamaan. Vihaamani sähköinen ilmosysteemi ei vieläkään ole kuollut, mutta sitä on sentään paranneltu niin, että vihaan sitä merkittävästi vähemmän. Pääsen sisään heti ensimmäiseksi Terminaalivaihe-peliin, joka on Eclipse Phasea aloittelijoille. Peli ei ole yhtään hullumpi, tosin joskus olisi kiva pelata tässä maailmassa jotain muitakin kuin introtason skenaarioita.

Kaikki pelejä etsineet kaveritkin tuntuvat päässeen mukaan pöytäpeleihin. Aivan lupaavastihan tämä alkaa. En saa enää toista peliä perjantai-illalle, joten ajaudun sen sijaan katsomaan Odysseus-scifilarpin IT- ja AV-toteutuksesta kertovaa esitelmää. Se aiheuttaa minulle työflashbackeja, mutta vakuuttaa myös siitä, että Odysseus oli todella messevä peli. Sen missaaminen hieman harmittaa, mutta aikatauluihini se olisi oikeasti ollut täysin mahdoton.

Ropecon-lauantai, 27.7. 2019

Päivän pelihahmo: Badger, umpikiero puolituisvaras

Taika oli pyytänyt minua pari viikkoa ennen lomaa mukaan Ropeconin kirjailijapaneeliin, ja tietysti olin suostunut. Sitten minulle selvisi, että paneelin aihe oli "Myytit kirjallisuudessa" conin teeman mukaisesti. Kosketus roolipeleihin puuttui, enkä koe tietäväni myyteistä oikeastaan mitään. Näillä eväillä oli hyvä lähteä paneloimaan.

Yleisömäärä ei ollut valtava, tai sitten sali oli liian suuri. Panelistit ja puheenjohtaja ovat onneksi varsin tutkalla, ja lähestymme jokainen aihetta hieman eri vinkkelistä. Kuvittelen meidän olevan siedettävän informatiivisia tai viihdyttäviä, ja monet yleisöstä jaksavat ihan loppuun saakka.

Paneelin jälkeen seuraa omituista haahuilua. Törmäilen tuttuihin, ihmettelen proppinäyttelyä, pelaan Mikan tunnin mittaisessa B-leffakomediapelissä, ja lopulta ajaudun conin gaalaan enkä ksenopsykologiaesitelmään. Gaalassa ei enää istuta lattialla, mikä vähän harmittaa: lattialla istuminen oli minulle rakas muistutus harrastuksen leikittelevistä juurista. Näyttämö on niin kaukana, ettei pukuja näe kunnolla. Mutta juonto on erinomainen ja esitykset vaikuttavia.

Gaalan jälkeen olen onnistunut pääsemään taas peliin: Against the Cult of the Night God on Dungeon Worldia, ja lupaa reipasta miekka & magia -fantasiaa. Englanniksi pelattu peli ottaa seitsemän pelaajaa, mutta suoraviivaisesa seikkailussa määrä pysyy hyvin hallinnassa. Klassiset fantsuantisankarimme viisastelevat, tunkeutuvat vastustajan tukikohtaan, surmaavat kultisteja, varastavat aarteita ja tekevät kaikkea muuta genreen kuuluvaa. Pelikokemus on oikein mainio.

Ropecon-sunnuntai, 28.7. 2019

Päivän huvitus: Pikkulintu, iso lintu, erikoislintu

En pääse mihinkään peleihin sunnuntaiaamuna, mikä hieman sieppaa. Kolme ilmoittautumista, ja yhteenkään en kelvannut. Ei olisi tapahtunut paperi-ilmoilla jne. Ajaudun sen sijaan kuuntelemaan esitelmää sarjakuvista ja roolipeleistä. Sarjisostolistani kasvaa ainakin Kieron Gillenin Die-sarjiksella, jota ei kuitenkaan löydy Kaubmajasta.

Puheohjelma jatkuu, kun Taina puhuu roolipelien linnuista, asiaankuuluvan pöhköjä tietenkin. Lintuesitelmän jälkeen syön ja katson vielä Larppaajan kokema stressi -esityksen. Näköjään en ole todellakaan ainoa, joka on tuhoutua yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin pelin jälkeen, ja näköjään nimenomaan minun luonteenpiirteilläni on selvä korrelaatio näiden kokemusten kanssa. Vielä kun tietäisi, mitä asialle voisi tehdä -- mutta sentään tällä hetkellä asiaa tutkitaan.

Päättäjäiset ovat normaalin riemukas kulminaatio. Niiden jälkeen en lähde SMOF-illalliselle, vaan siirryn kavereiden kanssa syömään pizzaa ja höpisemään populaarikulttuurista. Tämä coni toimi minulle erittäin hyvin, eikä edes viimeinen päivä lässähtänyt; olisin vielä voinut conittaa lisääkin. Ensi vuoden teema on Maailmanloppu, ja keksin heti ropeidean, jonka voisin tämän tiimoilta toteuttaa.

Supersankarijuttelun ohessa ilmenee erimielisyys Chris Hemsworthista. Se voidaan ratkaista vain katsomalla Ghostbusters (2016). Leffa on vähän hutiloiden ohjattu eikä muuta mieltäni Chrisistä, mutta sen sijaan se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Kate McKinnon on nero. Seuraava ropehahmoni tulee perustumaan Jillian Holzmanniin.

Maanantai, 29.7. 2019

Päivän outous: Shekki

Ropeconin jälkeen töihin meneminen on aina kuolettava kokemus. Onneksi robottifirmassa ei odottanut mikään hallintopainajainen, ja saatoin kaikessa rauhassa keräillä työidentiteettini palasia ensimmäisen päivän. Pari palaveria koetti kyllä vaatia minusta enemmän kuin oli vielä tarjota, mutta useimpiin vaikeisiin kysymyksiin vastaukseni oli "tämä on eka työpäivä loman jälkeen, en tiedä".

Omituisena sivujuonteena, olin lomani aikana saanut postia sijoitusyhtiöltä. Taannoin osallistuin Phoenix Point -pelin rahoituskierrokseen, ja yllättäen jo ennenkuin peli oli edes markkinoilla olin saanut jo osinkoa - omani takaisin, ja vielä vähän ylikin. Uskoin tämän todeksi vasta, kun kävin viemässä shekin pankkiin. Hitto. Jos olisin sijoittanut muutaman satasen asemasta vaikkapa koko omaisuuteni, olisin nyt puolet rikkaampi. Olisi varmasti ollut todella hyvä siirto tämä joo. (Lisäksi, shekkejä, oikeasti?)

Kotona vegetoin Tainan kanssa sohvalla katsomassa Expansen kolmoskautta. Olenkin kaivannut moista sohvaperunointia kaiken toiminnan vastapainoksi.

Tiistai, 30.7. 2019

Päivän ärsytys: Kaupunkifillari, jonka satula ei nouse tarpeeksi ylös

Olin yhä Keski-Euroopan ajassa, ja heräsin kellontarkasti kahdeksalta enkä seitsemältä. Työvire palaili vähitellen, samoin kaikki suunnitelmat, joita aioin syksyllä toteuttaa. Saa nähdä, saanko toteuttaa niitä ilman minkäänlaista painetta, vai haluaako joku oikein suunnitelmia ja tuloksia.

Kuntosalilla käyminen tuntui melko kevyeltä. Ei ole kesäloma ainakaan surkastuttanut lihaskuntoa. Olisikin ollut vähän epäreilua jos kunto olisi kaiken liikunnan jälkeen romahtanut.

Keskiviikko, 31.7. 2019

Päivän saavutus: Päivärytmin normalisointi

Hallinnollinen palaveri palautti mieleen asioita, jotka pitäisi tehdä. Näitä on vaan liikaa ja ne ovat niin suuria, että ne tahtovat jäädä jälkeen aina kun tulee jokin pieni tulipalo jossakin. Olisipa IT-osasto yli kolmen hengen kokoinen.

Ulkona oli jotenkin viileää. Ehtihän sitä Suomessakin kaksi lämmintä päivää kokea ennenkuin helteet päättyivät. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono.