<

>

Joulukuu 2018: Pako yliopistolta

Viikonloppu, 1.-2.12. 2018

Ajankohdan painajainen: Kauppakeskus Redi. Mitä helvettiä.

Lauantaiaamuna olin juuri ja juuri riittävän terve lähteäkseni Joelin ja Caiuksen kanssa kiipeilemään. Toki vanhemmat olivat mukana turvana. Kohteemme oli Irti maasta -seikkailupuisto, kauppakeskus Redin sokkeloissa. Olin kuullut Rediä mainostettavan sekavana, ja eipä tässä kauheasti liioittelua ollut mukana. Pääväylä, mikä ihmeen pääväylä? Miksi pitäisi tietää missä on?

Irti maasta oli myös rakennettu minusta vähän typerästi: kiipeilyseinien joukossa ei tainnut olla yhtään oikeasti tosi helppoa, joten porukan kahdeksanvuotias ei päässyt oikein puusta pitkään. Tuloksena vierailu oli vähän turhauttava, enkä ihmettele. Höh. Ei jatkoon.

Lauantaina oli myös baari-ilta Tiemuksen ja Jannikan kanssa. Kuuntelin kauhutarinoita byrokratiasta ja mietin, kuinka mahtavaa olisi olla töissä Ikuisarkistossa (joka ilmeisesti on ihan oikea toiminto). Sunnuntaille taas osui Niinan synttäribrunssi. Aivan hirveästi sosiaalisia menoja. Tulipa vähän tasapainoa kolmen päivän putkelle omassa makuuhuoneessa.

Maanantai, 3.12. 2018

Päivän yritys: Pelinkirjoittaminen. Yksi idea, pari lausetta, ei hurraamista.

Jälkieni siivoileminen pääsi vaiheeseen, jossa piti vähän vilkaista Windows-koneiden tilaa. Yksinkertaisen migraation yrittäminen mikkisoftan työkaluilla ajoi epätoivon partaalle. Miten tällaisia voidaan käyttää, ja miksen osaa käyttää niitä oikein? Winkun ylläpitovälineissä on se ongelma, että ne näyttävät siltä, että niillä voisi saada asioita aikaan vaikkei oikein tietäisikään mitä tekee. Unix-kaltaisten järjestelmien (tai no, yleensä komentorivijärjestelmien; Windowskin pääsee tähän powershellillä) ylläpitotoimet on niin hyvin kätketty, että jos et tiedä tarkalleen mitä olet tekemässä, et luultavasti saa aikaan mitään.

Olo oli vieläkin vähän voimaton ja portaiden kiipeäminen hengästytti. Ulkona yritti vähän tulla lunta. Ilman sitä pimeys onkin vähän liian läpitunkematon.

Tiistai, 4.12. 2018

Päivän hyvä (?) uutinen: Britannialla olisi kyky perua Brexit pelkällä ilmoituksella. Voi kun tekisivät vielä niin, en jaksaisi katsoa saarivaltion romahtamista.

Suunnilleen hiuksista ja nenäkarvoista raahaamalla sain Windows-palvelimen migroitua toiselle virtuaalipalvelinalustalle. Olipa taas vaikeaa, ja tämä pitäisi vielä tehdä ainakin kaksi kertaa. Samalla katselin vähän kauhuissani paria vanhaa Windows-palvelintamme, ja mietin, miten kauan kestäisi että niiden taikasavut tulevat ulos.

Kotona minun olisi pitänyt kirjoittaa peliä, mutta sen sijaan tein vähän lisää töitä ja podin ahdistusta. Lopulta pakenin Hitmanin pariin ja pelasin yleisölajina eskalaatiomurhia. Ne olivat asiaankuuluvan kamalia.

Keskiviikko, 5.12. 2018

Päivän fantsutyranni: Tsingis-Reppuli (olisi ehkä ennemmin Reppuli-kaani, mutta se ei ole yhtä hauska)

Muuttopalvelimet muuttivat etelään, tai ainakin yliopiston konehuoneeseen. Paimennettuani niitä tarpeeksi lähdin räntäsateen kautta Oulunkylään Taikan ja Jukan luo syömään ja pelaamaan lautapelejä. Touhussa kuluikin kahdeksan tuntia. Mysterium oli tarpeettoman impressionistinen, puunkasvatuspeli (jonka nimeä en muista) outo, eläinten kauppiaspeli (jonka nimeä en myöskään muista) tarpeettoman strateginen. Mutta illan viimeisenä pelattu Small World oli juuri minun makuuni. Pöhköt fantsusivilisaatiot nousivat, sotivat ja tuhoutuivat hirveää tahtia: lentävät velhot, varastelevat haltiat sekä omat suosikkini, puolituisten verenhimoiset laumat ottivat yhteen ja kurmottivat toisiaan. Peliä saattoi pelata strategisesti, mutta se ei myöskään hajonnut siihen, että yksi tai kaksi pelaajaa pelasi sitä lähinnä fiilispohjaisena slapstickinä.

Nukkumaanmeno venyi todella myöhään. Onneksi huomenna oli itsenäisyyspäivä.

Torstai, 6.12. 2018

Päivän ansiot: Edellisvuoden lainauskorvaukset saapuivat, kokonaista öh 17 euroa verojen jälkeen. Ei kirjailijan ura oikein taloudellisesti kannata.

Itsenäisyyspäivän vuoksi oli taas tarpeen muistuttaa kaikkia, että natseja ja muita haittaisänmaallisia ei haluta peeloilemaan. Kävin ainoastaan Ei natseja Helsinkiin -marssilla, en lähtenyt aktiivisen vastarinnan posseihin enkä edes huutelemaan hyödyllisten idioottien soihtukulkueelle. Raporttien mukaan jopa poliisit olivat tänä vuonna ihan minimimäärän tehneet natsien vastustamiseksi: mustapunavalkoiset hakaristiliput olivat olleet jopa kytille liikaa.

Ei tämä kyllä mikään hauska itsenäisyyspäivän perinne ole. Ennemmin tekisin jotain muuta. Natsit voisivat esim. lopettaa natseilun. Tosin vähän synkästi tajusin, että jos ainoa poliittinen kanta on muukalaisviha ja mieltä painaa jatkuva vieraan pelko, mikä olisi oikea ratkaisu? Varmaankin terapia. (Ehkä myös panostus sosiaalisen eriarvoistumisen ehkäisemiseen auttaisi, koska sitten natsimielisissä jäljellä olisi enää kaiken maailman willerydmaneja ja jussihalla-ahoja.)

Viikonloppu, 7.-9.12. 2018

Ajankohdan inhottavuus: Talvi tuhoaa ihoni. Tai sitten olen vaan allerginen Karon paikallaololle.

Perjantai oli yhden työpäivän mittainen minityöviikkonsa. Ehdin tehdä asioita melko hyvällä tahdilla, koska olin ennakoinut monien pitävän päivän vapaata. Niinpä sain puukotella palvelimia aivan rauhassa.

Viikonlopun oli tarkoitus olla nonstop-roolipelaamista, mutta lauantain peli peruuntui pelinjohtajan sairauden vuoksi. Pelaamisen sijasta palasin romaanikäsiksen pariin ja nakuttelin sitä vähän eteenpäin. Kuukauden tauko on auttanut huomaamaan tekstissä rakenteellisen ongelman, joka täytynee korjata editointikierroksella. Toistaiseksi tyydyin vain merkitsemään sen muistiinpanoihini ja jatkamaan kirjoittelemista.

Sunnuntaina sentään pelautin Tainalle ja Karolle pienen pätkän Kuvernööri Quintus -fantsuhöttöä. Tämä oneshot se tuntuu vaan venyvän ja venyvän.

Maanantai, 10.12. 2018

Päivän luku: 46

Töissä näyttelyihmiset olivat jostain urkkineet tietoon syntymäpäiväni ja muistivat minua robottikortilla sekä rasialla karkkia. Jee? Muuten merkkipäivä oli kuten mikä tahansa työpäivä teknisine ja hallinnollisine kiemuroineen. Atk-valiokunta tarjosi jäsenilleen joululounaan, ja tajusin, että tämänkin ryhmän jäsenyyteni loppuisi. Oli hyvin pelottavaa.

Kotona Taina teki kukkakaaligratiinia syntymäpäiväruuaksi. En ansaitse mista erityiskohtelua. Maha täynnä juustoa romahdimme katsomaan tv-sarjoja. How to Get Away with Murderin neloskauden ekajakso vakuutti meidät molemmat siitä, että tätä ei tarvitsisi enää katsoa. Sen sijaan Haunting of Hill Housen ensijakso oli erinomainen.

Tiistai, 11.12. 2018

Päivän but-for-the-grace-of-god: Trafin tietotekniikkameiningit. Raportin mukaan siellä on seurattu tarkalleen ministeriöltä tullutta ohjeistusta, mutta ministeriö koettaa nyt täysillä pestä kätensä koko jutusta.

Museo sai Suomen akatemialta massiivisen rahoituksen. Tämä oli jo pitkään odotettu käänne onnessamme, ja tarkoitti omalta osaltani sitä, että jättäisin ihmiseni hyvään tilanteeseen lähtiessäni. Enää ei ollut rintamalta karkaava olo; porukka täällä selviäisi kyllä hyvin.

Illalla ohjelmassa oli ICT-tiimin pikkujoulut, jotka toimivat samalla minun ja toisen ihmisen läksiäisinä. Ensin ohjelmassa oli keilausta, joka oli omituista ja vaikeaa, sitten syömistä Chico'sissa, joka oli hidasta mutta sosiaalista. Oli varsin mukavaa hengata ihmisten kanssa ja hieman harmitti, että tämäkin yhteistyö oli nyt loppumassa. Sittenkin luulen tehneeni oikean valinnan.

Keskiviikko, 12.12. 2018

Päivän tajuaminen: Minulle saa viestiä tylysti tai loukkaavasti, mutta ei sekavasti.

Pikkujoulut eivät olleet venyneet aivan mahdottomiin aikoihin, joten pääsin töihin varhain. Vaikka Britanniassa käynnissä oleva tyhmädraama häiritsikin keskittymistä, sain silti kiskottua eteenpäin sekä teknisiä että hallinnollisia asioita. Lisäksi pöydälle putosi uusia juttuja, jotka pitäisi aloittaa, mutta en aikonut niihin koskea. Olisi typerä aloittaa jotain, jonka seuraajani pitäisi kuitenkin käytännössä aloittaa uudelleen; parempi antaa tässä asiassa hänelle tyhjä pöytä.

Kuntosalilla oli raskasta, Haunting of Hill House oli edelleen hyvä, ulkona oli vieläkin pimeää, ei mitään uutta siis.

Torstai, 13.12. 2018

Päivän pelisisältö: Terapiasessio

Projektipalaveri oli omalta osaltani kapulan siirtämistä eteenpäin, ihmiselle, joka ei ollut vielä paikalla. Mutta projekti, jota käsittelimme, ei joka tapauksessa ollut vielä edes alkanut, olin vain ollut mukana sen suunnittelussa.

Yhtä aikaa päälle kaatui hallinnollista spagettikastiketta monesta suunnasta. Ei se toki hirveästi enää haitannut, mutta ärsytti ajatus jättää asioita kesken. Tosin: aina jää jotakin kesken, ei koskaan kaikki ole käsitelty aivan loppuun saakka.

Kotimatkalla piipahdin Arabiassa pelauttamassa Kaisalle lyhyen soolopätkän Devil and the Deep Black Skyta. Samalla kierroksella pelasimme vähän lautapeliä maailman seitsemästä ihmeestä. Tietysti hävisin, mutta peli ei ollut hullumpi.

Viikonloppu, 14.-16.12. 2018

Päivän sankariyrittäjän viisastelu: "Never work for anyone but yourself."

Työpäivän jälkeen jätin museolaisidentiteettini hetkeksi, ja otin harteilleni robotti-identiteetin. Livahdin radan toiselle puolelle ja liityin uuden työpaikkani porukkaan pikkujouluja varten. Bussi viskasi meidät Nuuksioon, jossa pukeuduimme pilkkihaalareihin ja heittäydyimme ulkoilmaohjelmaan. Pilkkitreeniä, potkumölkkyä, keppirakentelua ja muuta kevyen pöhköä puuhattiin pari tuntia. Ilman haalaria olisi tullut pirun kylmä.

Ruoka, saunominen ja sosiaalinen ohjelma kelpasi, tosin huomasin taas olevani siinä määrin epäsosiaalinen, että olisin tahtonut lähteä aiemmin kuin muut. Kuitenkin uusien ihmisten seuraan sopeutuminen sujui yllättävän mutkattomasti.

Sain samalla omituisen oivalluksen yksityisellä sektorilla työskentelemisestä. Yliopistolla olen aina ollut puljussa, jossa olen ikään kuin osakkaana - maan kansalaisena ja akateemisen demokratian jäsenenä minulla on aina ollut vaikutusvaltaa yli tehtäväni, enkä koskaan ole ollut vain renki - oma onnellisuuteni työn ulkopuolellakin oli sidottu jossain määrin siihen, miten hyvin työpaikalla sujui. Ajatus siitä, että näin ei enää olisi ei miellyttänyt, mutta onneksi keksin keinon, jolla tähän voisi vaikuttaa.

Viikonloppu kului elokuvallisissa merkeissä. Katsoimme Widowsin, joka oli vallan jees, ja kuuntelimme hirveän paljon elokuvamusiikkia. Veikkasin, että ilman kontekstia tunnistaisin musiikin noin sadasta elokuvasta, sitten tein tarkkoja laskuja, ja arvioni osoittautui aika oikeaksi. (Musikaaleja ja populaarimusiikkia käyttäviä elokuvia ei lasketa - musiikin pitää olla nimenomaan elokuvaa varten tehtyä.)

Sunnuntaina pistäydyimme Arabian faunattaressa, jossa papukaijayhdistyksen edustaja oli kahden harmaapapukaijan kanssa. Eläimet olivat suloisia ja fiksuja ja hyvin käyttäytyviä. Olin aivan innoissani niiden kohtaamisesta.

Maanantai, 17.12. 2018

Päivän hämmennys: Maassa on lunta. Uhka vai mahdollisuus?

Talvi on ihan oikeasti tuhonnut ihoni. Outoa kyllä, sain nukuttua, mutta herätessäni olin kuiva kuin autiomaan savi. Golemina näytin karmivalta, mutta otan ehkä ennemmin ulkonäön joka pelottelee kaikkia kuin tuskakutinan ja unettomuuden.

Museolla vallanperimyskysymykseni oli saanut ratkaisun - ei ehkä aivan loistavaa, mutta kelvollisen. Valitettavasti se sisälsi taas pätevän asiantuntijan siirtämisen pois tehtävästä, jossa hän oli todella hyvä. Peterin periaate toimii. Museolta vapauduttuani käväisin robottifirmassa osallistumassa tulevan kevään suunnittelupalaveriin. Hieman hirvitti katsella, mitä kaikkea oikein pitäisi hoitaa, mutta sentään tehtävät eivät ole yksin minun takanani. Onhan meitä ainakin kaksi.

Haunting of Hill House pysyi edelleen erinomaisena.

Tiistai, 18.12. 2018

Päivän havainto: Konehuoneessa putki on alkanut vuotaa

Vallansiirto piti minut kiireisenä suurimman osan työpäivää. Vedin viimeisen tiimipalaverini ja päivitin dokumentaatiota kautta linjan. Kävin kuntosalilla, vaikka into olikin nollassa.

Haluaisin vain pelata Stellarista ja ropeja. Onneksi kohta on loma.

Keskiviikko, 19.12. 2018

Päivän suositus: "Hankkikaa tämä ohjelmisto", sanoin kun ohjelmiston myyjä oli paikalla. Helppoahan minun on näitä heitellä, en ole täällä enää pitkään.

Viimeiset asiat jatkuivat töissä. Viimeinen kahvinkeittovuoro, viimeinen palaveri, viimeinen vierailu konehuoneessa. Roudasin ensimmäisen satsin omia tavaroitani kotiin työpisteeltäni, ja katselin hämmentyneenä vielä jäljellä olevaa kasaa. Pitänee hakea ne autolla jossain kohdassa joululomaa.

Koetin myös vilkaista Travelers-sarjaa, kun se oli saanut kehuja, mutta ainakaan ensimmäinen jakso ei vakuuttanut. Tiedän että nykyään on olemassa perusteellisesti funtsittua tv-scifiä: Person of Interest, Westworld ja Expanse (Black Mirroria en laske, se ei pelaa reilusti), mutta ainakaan ensi vilkaisulta Travelers ei ollut tällaista. Toisaalta, Person of Interest vaikutti ensikosketuksen perusteella aivan skeidalta. Olisipa jossain joku palvelu, joka osoittaisi scifisarjoja, jotka ovat loppuun asti mietittyjä ja joilla on hyvät säännöt, niin löytäisin katsottavaa ilman tarvetta etsiä timantteja kurasta ihan omin käpälin.

Torstai, 20.12. 2018

Päivän huvitus: Tennispalatsissa olisi pyörinyt Die Hardin erikoisjoulunäytös

Sain vihdoin suoritettua tehtävieni handover-keskustelun. Hyvin olen ihmisiäni onnistunut byrokratialta suojaamaan, kun sellaiset asiat kuten "joo, tää pitää lähettää allekirjoitettuna, kuten melkein kaikki tuonne, ei ne sähköisiä dokuja ota" otettiin vastaan tyrmistyneenä. Tervetuloa yliopiston hallintoon, altaan matalaan päätyyn jossa ei saa uida eikä sukeltaa vaikka osaisi.

Käväisin lääkärissä valittamassa olkapäätäni. Oletettavasti toinenkin puoli on nyt päättänyt jäätyä, tosin se ei tunnu olevan yhtä paha kuin parin vuoden takainen peilikuvansa. Ärsyttävää, mutta tiedänpä tästä sentään sen, että se menee ohi. Sain lääkkeitä, joita mutustelin Stellaris-pelin ohella. Runollinen konehegemoniani tahtoo assimiloida kaiken suureen mieleensä, mutta jostain syystä biokonstruktit suhtautuvat tähän nihkeästi.

Perjantai, 21.12. 2018

Päivän luopuminen: Museon kellareiden avaimet. Niitä ainakin tulee ikävä.

Yhdeksän ja puoli vuotta sitten tein ensimmäisen työpäiväni museolla; tänään tein viimeisen. Se oli enimmäkseen pöydän siivoamista ja parin kesken jääneen asian viimeistelyä tai dokumentointia. Toki en vielä päässyt eroon aivan kaikista pikkudetaljeista, ja lupasin olla käytettävissä konsulttina kun jotain huonosti dokumentoitua löytyisi.

Neljän aikoihin sitten museon ovi sulkeutui takanani ja joululoma/siirtymsiloma alkoi. Ensimmäiseksi ohjelmassa oli sopivasti roolipelaamista Heikin Vihreässä kuulassa. Vaihteeksi ketään ei ammuttu tai poltettu, vaikka olisi ehkä pitänyt.

Joulunalusviikonloppu, 22.-23.12. 2018

Päivän säikyttely: The Haunting of Hill House. Hämmentävän hyvin on tämä kauhusarja onnistunut säilyttämään pelottavuutensa, vaikka se onkin siirtynyt jo tutkimisvaiheesta hutkimiseen.

Taina häipyi Loimaalle, minä rentouduin pelaamalla Stellarista ja pelauttamalla Kaisalle hieman Devil and the Deep Black Skyn sooloa. Tainan palattua jonkin verran pakkaamista tulevaa reissuakin varten tapahtui, tosin retkemme tulee olemaan tällä kertaa niin kevyt, ettei hirveästi seikkailukamaa edes tule mukaan.

Jouluaatto, 24.12. 2018

Päivän paikannimi: Constant Spring, Jamaika

Jouluaatto koostui jouluateriasta Tainan vanhempien luona, Stellariksen pelaamisesta sekä pelinkirjoittamisesta. Huominen peli oli rakenteeltaan outo, enkä tiennyt lainkaan, tulisiko se toimimaan, mutta sen näkisi sitten.

Joulupäivä, 25.12. 2018

Päivän mission statement: Xibalba on alun alkaen ollut peli mm. luonnon ihmeistä. Laajasti käsitettynä meteorikin on varmaan sellainen.

Pyrkimykseni siirtää karmavector.org pois museon palvelimilta ovat johtaneet outoihin tuloksiin, ja niinpä linkki tämän päivän Xibalba-peliin tulee myöhemmin. Mutta valtaosa päivän ohjelmaa oli tosiaan roolipelaaminen. Alunperin olimme ajatelleet viedä myös matkatavarat etukäteen lentokentälle, mutta Tjäreborgin FAQ:in syövereistä olikin löytynyt tieto, ettei se ollut mahdollista arkipyhänä. Niinpä pelasimme sen sijaan täydet 8 tuntia.

Xibalbassa meteori putosi Karibianmereen, ja peli oli suurelta osin sivusta seuraamista ja hämmästelyä. Tästä huolimatta lopputulos tuntui toimivan, ja pelaajahahmot olivat jopa lentokoneessa katsomassa kun se tapahtui. Käytin isojen juttujen ylisanani loppuun saakka kuvaillessani mitä oikein tapahtui. Olihan se eeppistä, melkeinpä kosmista, eikä siltikään edes johtanut mihinkään täydelliseen katastrofikuvastoon pelaajahahmojen kotikaupungissa. Tarina jatkuu tästä vielä.

Tapaninpäivä, 26.12. 2018

Päivän vaikea asiakkuus: Vaadimme huoneen, joka ei välittömästi tapa meitä allergeeneillään

Olen varmaan todennut aiemminkin, että on mahtavaa asua lentoasemalle johtavan junanradan vieressä. Mahtavuutta kuitenkin syö, että kaikki lentomme tuntuvat lähtevän aamulla juuri sellaiseen aikaan, että aamun ensimmäisellä junalla ei niihin ehdi. Onneksi Tainan isä heitti meidät kentälle, niin saimme nukkua jopa ruhtinaalliseen aamuviiteen.

Lomalento oli skeidaa, mutta Gran Canarian valo- ja lämpöterapia alkoi vaikuttaa heti kun koneesta astuttiin ulos. Vuokra-autolla kruisasimme Puerto Ricoon, mutta siellä meille varattu hotellihuone oli aivan järkyttävässä kunnossa, emmekä suostuneet ottamaan sitä vastaan. Hieman lisää kiukuttelua matkatoimiston suuntaan seurasi, jonka tuloksena meille osoitettiin hetkeksi uusi tukikohta neljän tähden rantahotellista nimeltä Ocean Beach Club. Alapuolellamme olevista huoneista oli portaat suoraan uima-altaaseen ja sviittimme oli suunnilleen kotimme kokoinen.

Päivän ohjelma oli lähinnä satama-alueella kävelemistä ja valoterapiaa. Se oli mielenterveydelle ja iholle erittäin tervetullutta.

Torstai, 27.12. 2018

Päivän eläin: Iso taskurapu

Hitmanin pelaaminen on vaikuttanut sekä Tainan että minun mielenterveyteen. Puerto Rico ja Moganin kaupungit muistuttavat siinä määrin vaikkapa Sapienzaa, että tuntuu kuin olisimme astuneet peliin. Eilisestä asti olemme katselleet kaikkia raolleen jääviä henkilökunnan ovia pohtien, minkä takaa löytyisi ruuvimeisseleitä, rotanmyrkkyä tai valepukuja. Kun vastaan tuli miekkakalasaalistuksella rehvasteleva kalaustussafarin mainos, suunnilleen kuulimme, kuinka Diana ilmoitti, että "your target is Jose Garcia, a local entrepreneur who enjoys hunting endangered species". Ocean Beach Clubilla herääminen jatkoi tätä teemaa: söimme parvekkeella aamiaista, ja katsoimme, kuinka ilmiselvästi puutarhaduunarin valepukuun pukeutunut Agent 47 sulautui paikallisväriin ja jynssäsi likaa aidasta.

Hotellimme on ällistyttävä, mutta valitettavasti matkatoimisto ei ollut sijoittamassa meiitä sinne loppuviikoksi. Ennen toiselle hotellille siirtymistä päädymme kapuamaan viereiselle kukkulalle, jossa hylätty hotellinrakennusprojekti koettaa sulautua maastoon. Pienellä urbex-reippailuhengellä pääsemme rakennuksen luurangon luo ja sisään. Koetamme arvailla, mitä minnekin olisi ollut tulossa: uima-altaat ovat ilmeisiä, samoin muutamat sviitit, mutta parin huoneen tarkoitus hämmentää meitä.

Varsinainen hotellimme on nimeltään Marianela, ja se on OBC:tä vaatimattomampi, mutta toisaalta huoneemme sijaitsee paikassa, jossa voisi yhtä hyvin olla allasbaari. Heitämme kamamme autosta sisään, vaihdamme vaatteita, ja lähdemme sitten märkäpukujen kanssa Amadoras Beachille snorklaamaan. Vesi on viileää, mutta märkäpukujen avulla pystymme uimaan pienten kalaparvien seassa ja ottamaan valokuvia. Ohuenkin märkkärin päälle pukeminen on rikkinäisellä olkapäällä vähän hankalaa: varmaan kannattaa suosiolla jättää sukeltaminen väliin tällä kertaa.

Minun pitäisi kaiken muun lomailun ohella myös kirjoittaa seuraavaa Näkymätön piiri -romaania. Pari sataa sanaa saankin dokumenttiin, mutta ei tästä siltikään tunnu puhdas kirjoitusloma tulevan.

Perjantai, 28.12. 2018

Päivän luonnonmuoto: Dyyni

Järkevät ihmiset lähtevät tropiikissa patikoimaan ennen päivän kuuminta hetkeä. Minä ja Taina aloitamme Venegueran ympärilenkin taivaltamisen puoleltapäivin. Onneksi tämä on vain kevyt viiden kilometrin kävely rinteillä, mutta varjoa ei juuri ole. Kasvillisuus koostuu lähinnä kaktuksista. Maisemat ovat hienoja. Molempien meistä kunto on aika surkea, joten tämä kevyt kukkularetki on juuri sopiva jaksamiseen nähden.

Patikan jälkeen ajamme saaren poikki Maspalomasiin. Vastustamme halua livahtaa jamesbondiaaniseen Riu-hotelliin toteuttamaan Hitman-fantasioitamme, ja sen sijaan etsiydymme luonnonsuojelualueen kylkeen katselemaan tirppoja. Haikaroita, harjalintuja, haukka, enemmän kyyhkysiä kuin laki sallii, sekä loppuhuipennuksena ainakin kahden eri lajin papukaijoja. Kaijaset kuuluvat enemmän kuin näkyvät, mutta kyllä niitä vilaukselta näkeekin.

Luonnon ihmeiden ohella kummastelemme paikallista arkkitehtuuria. Mikähän ADHD täällä oikein vaivaa kaupunkisuunnittelijoita? "Rakennetaan hotelli! Ei kun rakennetaankin parkkihalli! No niin, se on tehty, kukaan ei sinne pysäköi, rakennetaan katolle minigolf! Ei kun tehdäänkin jotain ihan muuta!" Kun vastaan vielä kävelee ihmisiä jotka ovat ulkonäön puolesta täysin toistensa kopioita, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että on vahingossa eksynyt jonkun ensimmäiseen kaupunginrakentelusimulaatiopeliin.

Lauantai, 29.12. 2018

Päivän onkalo: Vuoroveden muodostama pikkuinen luola vesirajan yläpuolella

Eilisen reippaan kävelemisen jälkeen olemme päättäneet tänään ottaa iisisti, ja harrastaa vain vesileikkejä. Yhden harhayrityksen jälkeen paikallisen Pasito Blanco -nimisen gated communityn takaa löytyy täkäläisittäin hiljainen ranta, johon kuitenkin lyö kohtalainen aallokko. Päätämme silti uskaltautua veteen. Selviää, että aaltojen lomassa snorklaaminen onnistuu lopulta melko vaivattomasti. Näemme kohtalaisesti erilaisia kaloja ja merisiilejä, ja Taina saa niistä jopa valokuvia.

Uhkaavat sadepilvet ajavat meidät takaisin Puerto Ricoon, mutta mitään sadetta emme rannalla saa. Sen sijaan Taina muotoiluttaa hiuksiinsa hassuja pikkulettejä. Minä luen Ian McDonaldin New Moonin loppuun (kovasti suositeltava), ja saan jopa kirjoitettua tuhat sanaa Näkymättömän piirin seuraavaa osaa. Käsiksen valmistuminen helmikuun dedikseen näyttää silti epätodennäköiseltä.

Sunnuntai, 30.12. 2018

Päivän sanamäärä: 700

Sääennustus uhkailee sateella, joten käväisemme saaren pohjoislaidassa, jossa olosuhteet ovat muutenkin märempiä. Siellä on vanha vulkaaninen kraatteri, jota ihailemme ensin näköalapaikalta ja sitten laskeutumalla siihen. Kaldera on rehevä vajoama, kummallinen Lost World -pöpelikkö, jota ympäröivät joka suunnalta hämmentävän näköiset laavakiviseinämät. Poluilla on muitakin turisteja, mutta vähän aikaa samoiltuamme löydämme vanhoja asumuksina käytettyjä luolia. Pienet ovat avoimia kaikille, osa on suljettu aidoilla, mutta eiväthän ne meitä pidätä. Suomalaisen tyylin luolaretkeily (ei kypäriä, valona puhelin) paljastaa pari ehkä 30-50 -metristä osittain louhittua käytävää, jotka eivät jatku kovin kauas. Tämä voi olla hyväkin, koska emme kuitenkaan tajuaisi kääntyä takaisin ennenkuin koko luola on pengottu.

Satojen metrien laskeutuminen ja nouseminen tuntuu jaloissa. Huomenna voisi oikeasti ottaa melko iisisti.

Maanantai, 31.12. 2018

Päivän eläimet: Ilotulitusta säikähtäneet kyyhkyt

Aivan oikea välipäivä puuhastelun välillä tarkoittaa kirjoittamista. Vihdoin saan jonkinlaisesta flowsta kiinni, ja tuloksena päivän aikana dokumenttiin ryömii 3200 sanaa. Jos loma jatkuisi vielä toisen viikon, käsikirjoitus olisi varmaan valmis. Teknisesti loma kyllä jatkuukin, mutta luulen, että kirjoittaa ei oikein ehdi.

Kirjoittamisen lomassa käymme geokätköilemässä läheisessä Puerto Moganissa. Yritämme päästä sukellusveneajelullekin, mutta meri on niin tuulinen, ettei sukellusvene liiku lainkaan. Sen sijaan saamme parkkisakon. En edes tiennyt, että Kanarian saarilla on pysäköinninvalvontaa, tähän mennessä on näyttänyt siltä, että kuka tahansa voi pysäköidä aivan minne tahtoo.

Uusivuosikin hyökkää päälle. Katselemme ilotulitusta hotellin uima-altaalta, mutta mihinkään sen aktiivisempaan rientoon emme ole lähdössä. Ei ole tarpeen, johan tässä on ihan riittävän aktiivista lomaa vietetty.