Lokakuu 2018: Deadline
Maanantai, 1.10. 2018
Päivän saavutus: Pelasin Little Alchemy 2:n läpi. 700/700 esinettä, kaikki yhdistelmät saavutettu. Tällä kelpaa kerskailla.
Työmotivaatio oli aika matalalla, mutta siitä huolimatta sain aikaan kaikenlaista, varmaan koska päivän fokus oli tekniikassa eikä hallintopainajaisessa. Lounastunnilla kävin Demossin kanssa juttelemassa, mutta vaihteeksi ei peli- vaan duuniasioista. Kun nyt kerran olen harkitsemassa työpaikan vaihtoa ilman aikataulu- tai rahallisia paineita, voin yhtä hyvin yrittää tehdä kotitehtäväni kunnolla ja selvittää etukäteen, millaiseen paikkaan saattaisin olla joutumassa.
Työpaikkakulttuurista jutteleminen oli omituista työhaastattelua väärinpäin: kyselin kaikkia sellaisia kysymyksiä, joita ei työhaastattelussa saisi työnhakijalta kysyä, kuten organisaation poliittisista suuntauksista. Vaikka nyt tällainen punikki ja ay-aktiivi olenkin, en kaipaa työympäristöstä välttämättä mitään ideologista puhtautta -- mutta jos kaikki muut paikassa ovat vaikka pesunkestäviä libertaareja, siellä työskentely voi käydä varsin raskaaksi. Samaten puljun sukupuolijakauma, ja vinoutumasta mahdollisesti seuraava fratboy-meiningin aste kiinnostivat. Vastaukset näihin olivat varsin myönteisiä, ja saivat minut jopa hieman kummastelemaan nykyistä ympäristöäni. Tuntuu siltä, että esim. ammattiliittojärjestäytymisen aste nykyisessä viiteryhmässäni on merkittävästi pienempi.
Tiistai, 2.10. 2018
Päivän havainto: On yllättävän vaikea kirjoittaa toukokuuhun sijoittuvaa ja muutenkin kevätteemaista tarinaa lokakuussa
Palaveria, omituisia matkustuskuvioita, lannistavaa syyssäätä, ahdistavia poliittisia kuvioita, raskasta salilla käymistä, synkkää brittidekkaria. Pitäisi ehkä tehdä jotain innostavaa joskus.
Hemmetin syysmasennus kiertää taas minua. Mikään ei innosta ja kaikki tuntuu turhalta. Nyt voisin olla taas viikon jossain lämpimässä kiipeilemässä ja sukeltamassa, ihan kuin joskus en muka voisi.
Keskiviikko, 3.10. 2018
Päivän ärsytys AV-viihteessä: Leffoissa ja tv-sarjoissa elvytys lopetetaan aina kesken parinkymmenen sekunnin jälkeen, kun joku (joka monesti ei ole lääkäri) sanoo "they're gone" tai jotain vastaavaa. Tämä on skeidaa ja opettaa ihmisille vääriä menettelytapoja. Lisäksi se on aivan tarpeetonta: leikkauksilla voisi aivan hyvin saada aikaan efektin, jossa tyypit elvyttävät kunnes voimat kerta kaikkiaan hyytyvät tai kunnes lääkintähenkilökunta tulee ja hakee elvytettävän heiltä. Ainakin minusta tämä olisi jopa voimakkaampi kuva. (Joo, katsoin taas Marcellaa, hemmetin sarja: kun yksi kohta oli tyhmä, aloin epäillä, että kaikki muukin varmaan on. Ilmeisesti tämä tulee Bron-sarjan kirjoittajilta, ja siinä sarjassa nyt ainakin oli tyhmyyksiä kestämättömästi.)
Näköjään mielialat sahaavat tehokkaasti. Tämä päivä oli selvästi eilistä parempi, ja tuloksena sain oikeasti töissä tehtyä paljon kaikenlaista ja kotona jopa kirjoitettua. En paljon (lopullisen dokumentin sanamäärä kasvoi vain sadalla, tosin tämä johtui siitä, että heitin paljon aiemmin kirjoittamaani roskikseen) mutta kuitenkin jotain. Viikon tavoitteesta olen kyllä vielä kaukana.
Torstai, 4.10. 2018
Päivän ärsytyksen eskalaatio: Epäreiluus rikosdraamassa
Etäpävän ja salin jälkeen katsoimme viimein Marcellan loppuun. Lopputuomioni sarjalle on hylkäävä, ellei peräti kirkonkiroava. Tunnistin Silta-sarjan kirjoittajan vakiotempun: kun asiat alkavat melkein sujua, ainoa ratkaisu on saada hahmo tekemään jotain helvetin tyhmää jotta kaikki menisi taas pieleen. Tässä sarjassa hän on keksinyt ehkä maailman niksin siihen: päähenkilö saa satunnaisia blackoutteja, joiden aikana hän voi tehdä ihan mitä tahansa. Tällainen diabolus ex machina sitten tarkoittaa, että yhtäkkiä päähenkilö päästi roiston menemään tai yritti murhata jonkun tai ihan mitä vittu tahansa.
Tämä on HUONOA TARINANKERRONTAA, etenkin dekkarissa, jonka pitää olla älyllisesti tyydyttävä. Se on hirvittävän epäreilua hahmoille ja katsojille, vaikka varmasti tarjoaakin vuoristoratamaisia jännittäviä käänteitä. Pelinjohtajana tunnistan kyllä idean viehätyksen: olisi ihan mahtavaa jos aina ropesessiossa kun asiat ovat menossa liian johonkin suuntaan jota en halua, voisin vain ilmoittaa että nyt hahmo X sai blackoutin, ja sitten tilanne onkin tämä, lol ja lälläslää.
Oikeasti blackout tarinankerronnan välineenä voisi olla hyväkin, jos muistikatkoille olisi jotkut selkeät säännöt, tai toimintaa sen aikana käsittelisi jokin muukin logiikka kuin "mikä vaan käsikirjoittajasta tuntuu hyvältä". Ja ehkä tällainen onkin, mutta nykyisellään se tuntui vaan maailman laiskimmalta ja epäreiluimmalta keinolta saada lisää draamaa kun kirjoittajan taidot eivät riitä.
Käsikirjoittaja Hans Rosenfeld pääsee Damon Lindelofin seuraksi siihen koppaan, josta en katso mitään ellen jostain syystä koe, että verenpaineeni on liian matala ja tarvitsen syyn kiukustua.
Viikonloppu, 5.-7.10. 2018
Viikonlopun huvitus: Pöljät kaupunkipeli-cosplayt julkkareiden yhteydessä
Perjantaina tehtiin valmisteluja, lauantaina suunnattiin Turkuun. Hakeuduimme Sannan ja Tommin uuteen kotiin valmistautumaan illan ohjelmaan, joka tietenkin oli julkaisubileet. Omituinen etukäteispaniikki vallitsi jostain syystä, mutta onneksi seuranani oli lauma kaupunkipelien veteraaneja, jotka hämäsivät huonoilla jutuilla minua edes tajuamasta, mitä oli tapahtumassa. Oikeasti oli jonkinlainen henkilökohtaisen taiteilijaelämän huippukohta tajuta, että saapuessani tapahtumapaikalle minulla oli ympärilläni suunnilleen faneista koostuva entourage.
Itse julkaisubileet olivat mainio tapahtuma, oikein energinen ja täynnä ihmisiä, sekä läheltä että kaukaa. Mutta helppoahan minun oli niistä pitää: olin huomion keskipiste (tai toinen niistä, mutta anyway) asiassa, jonka koin oikeasti olevan juhlimisen arvoinen ja joka tuotti vieläpä arvoa myös muille juhlijoille. Jaksoin hengata paikan päällä puoleenyöhön asti, sitten livahdin possen kera Sannan luo nukkumaan.
Sunnuntai kului vielä enimmäkseen Turussa. Taina vei minut paikallisiin tieteellisiin kasvihuoneisiin, jossa tropiikkihuoneessa oli kakaduja. Papukaijojen katseleminen oli hauskaa, ja trooppisten kasvien parista palaaminen suomalaiseen lokakuuhun oli raskasta. Jotenkin pääsimme kotiin ihmisten aikoihin. Ulkona oli kylmä, makuuhuoneessa oli kylmä, pitäisi ehkä heittää pussilakanoiden sisään täkkejä vähitellen.
Maanantai, 8.10. 2018
Päivän dedis: 12 vuotta
Reippaan viikonlopun jälkeen maanantai oli kuluttava ja ärsyttävä, ei vähiten koska maailman uutiset tunkivat viimein suojakilpieni läpi ja vaativat reagointia. Onneksi olen sekä työssä että elämäntilanteessa, jossa niihin reagoiminen on edes jotenkin mahdollista. Sittenkin olo oli paineen alla murskaantuva.
Palavereista koostuva työpäivä ei helpottanut oloa, ja kotiin viimein päästessäni olin aivan naatti. Onneksi Shimon Kirja tulee kirjan luo oli todella viihdyttävä lukukokemus, joka paransi fiiliksiä hieman ennen nukkumaanmenoa.
Tiistai, 8.10. 2018
Päivän olo: Ihmisten vittumaisuuteen väsynyt
Sentään edellisen päivän superahdistus ei jatkunut ja sain uppouduttua työhön. Toki sitten kun katselee työtäni yhtään kriittisemmin, tajuaa että esim. tämänhetkisessä operaatiossa teen asioita, joita ei täydellisessä maailmassa pitäisi tarvita ollenkaan. Lyhyesti: uhanalaisten lajien ja muiden arkojen luontoasioiden paikkatiedot ovat salaisia, ja jotta ne saisi käyttöön, niitä pitää erikseen pyytää. Teemme pyyntöjä varten järjestelmää. Syy salaisuuteen on, että vitun riemuidiootit käyvät häiritsemässä tai tuhoamassa paikkoja jos ne näytetään julkisesti, joten niitä pitää kätkeä - mutta kuitenkin tietoja tarvitaan joten...
Teini-iässä olisin ehdottanut "poikki ja pinoon" -tyylistä ratkaisua, jokon sitä mieltä, että kaikki data on julkista, mutta panopticon valvoo kaikkea, ja pesien tuhoajat ammutaan. Ei tarvitse tehdä salausjärjestelmää, mutta toisaalta tarvitsee prosessoida kuolemanrangaistukseen meneviä ihmisiä. Ehkä tämä ei olisi ihan optimaalinen toimintamalli kuitenkaan.
Keskiviikko, 10.10. 2018
Päivän mieleenpalautus: SMTP:n oikeaoppinen toiminta
Näköjään kaikki energia lokakuussa menee työntekoon. Kirjoittaminen on jäänyt vähälle, eikä roolipelejäkään ole. Pelauttaminen toisi energiaa, tiedän tämän kokemuksesta, mutta mitenkäs pelautat kun pelaajien aikataulut ovat mahdottomia.
Koetin kirjoittaa, mutta päädyin pelaamaan Dying Lightiä ja katsomaan elokuvia. Luin myös Justin Croninin Passagen loppuun. Miten voi näin kiintoisia asioita käsittelevä kirja jättää näin kylmäksi? Ei se huono tai ärsyttävä ollut, se vaan ei minuun iskenyt oikeastaan lainkaan.
Torstai, 11.10. 2018
Päivän ikävöinti: Katajanokan Scandic Marina Congress Center (?) merinäköaloineen sai aikaan kaipuun omaan merinäköalaan
Oikean työnteon asemasta käytin päivän Katajanokalla ammattiliiton erityisliittokokouksessa. Ammattiliitto Pro oli nielemässä yliopistojen henkilökuntayhdistykset, ja tämän uhka-vai-mahdollisuus -aspekteja sekä nykyisen yhteisliittomme kohtaloa puitiin kovasti. Ihan hyödyllinen päivä oli sinänsä, ja tehokaskin: ihan oikeita suosituksia liiton hallitukselle annettiin, ja vaikutti siltä, että ihmiset olivat kiinnostuneempia katsomaan eteenpäin kuin muutosvastustamaan.
Kotona sain vihdoin taas kirjoitettua. Vaatimattomat 342 sanaa kasvoi dokumentin pituus, pitäisi tällä viikolla jostain vielä 1700 pyöristää niin olisin tavoitteissa. Hengitystäni en pidätä.
Perjantai, 12.10. 2018
Päivän instrumentti: Teräslevy
Töiden jälkeen kävin pikaisesti salilla toteamassa, että kurkku oli vähän kipeä ja että tämä ei välttämättä ollut päivän välkyin ajatus. Sitten vilistin Tainan kanssa kaupungin halki Konepajan Brunoon kuuntelemaan Velman ja Ylioppilaskunnan soittajien konserttia.
Klassista musiikkia tulee kuunneltua aika harvoin, varmaan koska tapanani on kuunnella musiikkia enemmän koko kropalla kuin pelkästään aivoilla. Paikallaan istuminen konsertissa on vähän hassua. Mutta Mosolovin Teräsvalimo oli jo pelkästään todella makeeta kuulla. En ollut koskaan klassis-industrial-noisekomboon törmännyt. Sen jälkeen Sostakovits ei osunut minuun ehkä ihan yhtä hyvin, mutta kyllä senkin nyt kuunteli.
Viikonloppu, 13.-14.10. 2018
Ajankohdan elämä: Meriakvaarioon tuli yksi parvikala lisää. Jokin kriittinen massa ylittyi, koska parvi alkoi heti käyttäytyä parvimaisemmin.
Olo oli jotenkin kurkkukipuinen ja kärsivä, mutta siitä huolimatta jaksoin olla lauantaina sosiaalinen, kun se ei edellyttänyt kotoa lähtemistä. Lissu ja Savela olivat saapuneet meille hengaamaan, ja kerrankin olin seurassa, jota kiinnosti puhua lähinnä peleistä ja fiktiosta. Välillä jotkut työ- tai muut tylsyydet koettivat tunkea väliin, mutta joku ehti aina surmata ne ennenkuin niihin vajottiin täysin.
Aika iso osa nykyistä epäsosiaalisuuttani taitaa tosiaan johtua siitä, että viiteryhmistäni liian suuri osa haluaa puhua lapsista, työstä, ruuasta, sisustuksesta tai muista kertakaikkisen epäkiinnostavista asioista. Selvästi pitäisi vain enemmän hengata roolipeleistä ja sarjakuvista kiinnostuneiden ihmisten kanssa.
Sunnuntaina sain pitkästä aikaa kirjoitettua suhteellisen paljon. Tai no, 1700 sanaa, mutta yhdessä viikon lyhyiden pätkien kanssa se tarkoitti, että vaatimaton 2000 sanan viikkotavoitteeni ei ollut vielä romahtanut. Merkitsin urheasti Scriveneriin jopa dediksen, johon mennessä ekan vedoksen pitäisi olla valmis. Ei se välttämättä realistinen ole, viimeksi tällainen taisi pitää joskus vuonna 2012.
Maanantai, 15.10. 2018
Päivän hämmästely: Ongelmien puute
Viikonlopun työrupeaman jälkeen tein hyvin lyhyen työpäivän. Olin varautunut keräämään palasia migraation jäljiltä, mutta suuria kriisejä ei ollutkaan. Vain yhdellä ihmisellä oli ongelma, ja sen ratkaisin suht nopeasti.
Jos kaikki käyttäjäympäristöön vaikuttavat muutokset menisivät näin sujuvasti, olisin todella hyvä duunissani.
Tiistai-keskiviikko, 16.-17.10. 2018
Ajankohdan sopimus: Nagoyan protokolla
Kollegoiden kanssa junailin itseni aamulla Turkuun, jossa ohjelmassa oli kansainvälisiä geenivarojensiirtosopimuksia käsittelevä tapaaminen. Me ja muut luonnontieteelliset kokoelmayksiköt pohdimme kaksi päivää tietotekniikkaa, hallintoa ja juridiikkaa, ja koetimme saada sopimusvelvoitteet sopimaan yksiin käytäntöjemme sekä tekniikkamme kanssa.
Olin omalta osaltani todella yllättynyt siitä, kuinka paljon sain tilaisuudesta irti. Tämä johtui varmaan siitä, että se liikkui juuri omien osaamisalueideni ympärillä. Molemmat päivät olivat sekä kiintoisia että hyvin johdettuja. Jos kaikki konffat olisivat tällaisia, ei nukahtamisen vaarani niissä olisi alkuunkaan niin suuri.
Välissä ehdin pikaisesti nähdä Tonjaa ja Karoa. Karo tarjosi minulle yösijankin, johon tartuin. Tämä oli hirveä virhe, koska samassa paikassa oli myös jokseenkin yliaktiivinen koira. Ei se unien häiritseminen vielä mitään, mutta tajusin aamulla kun silmät olivat muurautuneet umpeen ja iho oli aivan rikki, että taisin olla eläimelle kohtalaisen allerginen. Kun viimein pääsin takaisin kotiin, heitin naamaan valtavan annoksen Ataraxia, aikeenani nukkua 12 tuntia ja herätä parempivointisena.
Torstai, 18.10. 2018
Päivän fiilis: Kauhea
Yleensä jos päädyn ottamaan Ataraxin, seurauksena on 12 tunnin tajuttomuus ja täysi työkyvyttömyys seuraavalle päivälle. Tällä kertaa otin näitä kolme, mutta sittenkin iho oli niin tulessa, etten kyennyt nukahtamaan ennen aamuviittä. Olo oli aivan jumalattoman hirvittävä.
Koetin maata sängyssä ja ottaa rauhallisesti. Sitten koetin istua koneella ja ajaa ajatukset jonnekin muualle. Kumpikaan ei tuntunut toimivan. Kun kaapin järein lääke on vaikutuksiltaan kuin kalkkitabletti, en tiedä, minkä puoleen kääntyä.
Kymmenen aikoihin olin nukkunut katkonaisesti hieman. Ajattelin pitää suosiolla saikkupäivän, mutta jotenkin päädyin lukemaan työposteja ja vastailemaan niihin. Vähiten pää selkesi sen verran, että totesin tämän olevan sairausloman asemasta vähän myöhään startannut etäpäivä. Olo oli hirveä, mutta tekeminen auttoi vähän.
Jotenkin sain tehtyä noin kahdeksan tuntia töitä. Sitten vetäydyin petiin katsomaan leffoja. En täysin tajua miksi, mutta päädyin katsomaan Bridget Jonesin päiväkirjan, joka oli hilpeä. Toki se oli kliseinen jne, mutta kerronta toimi kyllä hyvin.
Perjantai, 19.10. 2018
Päivän mieleenpalautus: Koko mutkikas kuvio, joka Devil and the Deep Black Skyssa on käynnissä. Olen tehnyt paljon poliittis-strategista taustatyötä, mutta se on jäänyt puoliväliin - joten se pitäisi tehdä loppuun, mikä edellyttäisi jotenkin aiempien ajatusteni tavoittamista.
Allerginen reaktio oli onneksi ohi, ja työpäivä oli ihan järkevä sisällöltään ja pituudeltaan. Töiden jälkeen kirjoittelin pelimateriaaleja, pitkästä aikaa. Ensi viikolla pitäisi taas osata pelauttaa, lähes kolmen kuukauden tauon jälkeen. Saa nähdä mitä tästä tulee. Kolmen kuukauden tauot ovat yleensä kampanjoilleni kuolemaksi.
Lauantai, 20.10. 2018
Päivän fiilis: Vihainen
Ilmastomarssi oli varsinainen pahan mielen mielenosoitus, vaikka paikalla olikin valtavasti ihmisiä ja draivi oli kova. Mutta aihepiiri oli vaan niin synkkä, ja tapahtuman päätteeksi kansanedustajat / ministerit puhuivat valtaosin niin helvetin typeriä että raivostutti ja teki mieli huutaa (ja huusinkin). Business as usual, kauniiden sanankäänteiden kätkössä. Vanhanen sai muistamaan Kepun aina pettävän, Kokoomus selitti lipevästi talouskasvusta, Rinne sönkötti työpaikoista, Sampo Terho saisi painua virhemarginaalipuolueineen suonsilmäkkeeseen. Vihreiden Ohisalolla oli vähän yritystä (tosin miksi näidenkin piti mainita talouskasvu, mitä helvettiä?) ja oikeastaan ainoastaan Vasemmistoliitto lähti siitä, että asiat on pakko tehdä ja ne tulevat olemaan vaikeita. Tämän perusteella ne saisivat ääneni.
(Paikalla oli myös kristillisdemokraattien Joku, joka luultavasti oli jeesushelluntaipuolueesta ainoa, jota asia oikeasti kiinnosti ja jolla siksi oli valta sanoa ihan järkeviä asioita. Hänet oli varmaan lähetetty puhumaan siinä toivossa, että kai tällä kortilla voisi pari irtoääntä saada, mutta puolueen pääfokus lienee edelleen seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen ja paluu 1800-luvun arvomaailmaan. Persut eivät viitsineet edes näyttäytyä, mikä oli varmaan aivan hyvä. Ajatus Halla-ahosta selittämässä lukionihilistisesti, kuinka paras ilmastonmuutoksen torjuntakeino on ampua kaikki afrikkalaiset, Huhtasaaresta valittamassa epäreilusta ajojahdista tai Hakkaraisesta, joka ei tajua koko asiaa, olisi saattanut johtaa spontaaniin kivitykseen.)
Illalla pakenin roolipelien pariin, kun pelautin Tainalle ja Karolle lisää Kuvernööri Quintus -antiikkifantsutarinaa. Pelissä näkyi ensimmäinen järeämpi maaginen vastus, ja keisarikunnan sotilaskomppania päätyi tekemään taktisen vetäytymisen sen sijaan, että olisi yrittänyt tapella sitä vastaan valmistautumatta. Tämä oli tilanteessa viisain mahdollinen päätös.
Sunnuntai, 21.10. 2018
Päivän ingame-dialogi: "Sä puhut kommunismista, mutta se ei ole ikinä ihmiskunnan historiassa toiminut." - "Ei, mä puhun kyllä ihan suorasta despotismista, ja se on toiminut."
Oulunkylässä oli Toisen vuoden pelaajatapaaminen ja black box -iltapäivä. Peli on lähtenyt kertaheitolla todella ahdistaviin suuntiin, ei vähiten koska hahmot itse ovat mokailleet ja käytännössä tuhonneet mahdollisuutensa selvitä hengissä talvesta. Jopa oma optimistinen väsääjäni alkaa suhtautua epäilevästi mahdollisuuksiin nähdä enää seuraavaa kevättä, niin omalta kuin muidenkaan osalta. Peli on edelleen kiinnostava, mutta voipi olla, että kahden viikon päästä koittava seuraava osa jättää viimeiseen peliin sisällöksi vain tuhon odottamisen.
Ei ehkä yllättäen, moinen hilpeys vei täysin voimat tehdä asioita illemmalla. Päädyin Tainan kanssa katsomaan Daredevilin kolmoskautta, joka sentään alkoi heti oikein reippaasti. Jotain nämä ovat Netflixillä oppineet, vaikka toki Daredevil on aina ollut näiden Marvel-sarjojen paras.
Maanantai, 22.10. 2018
Päivän syysfiilis: Olisinpa jossain kaukana täältä
Vihdoin sain museolle luennoitua helpdesk-järjestelmästämme. Saa nähdä, muuttaako tämä mitenkään ihmisten toimintatapoja ongelmien raportoinnin suhteen. Päivä oli muutoin turva-aukkojen ja kummallisten teknisten häiriöiden täyttämä.
Ulkona tuntui olevan jatkuvasti pimeää. Inhottava, kauhea syksy on taas vienyt toimintakyvyn. Kirjoittaminenkaan ei jotenkin automaattisesti lähtenyt kulkemaan, vaikka tuijotin näyttöä monta minuuttia. Muusani lienee liftannut etelään talveksi, ja haluaisin seurata häntä.
Tiistai, 23.10. 2018
Päivän saavutus: Yhtiestyökuvion mutkien suoristaminen
Neljä palaveria päivän aikana on vähintään kolme liikaa. Kuvittelisi, että pääkaupunkiseudulla liikkuu paikasta toiseen nopeasti, mutta päivän viimeinen miittini oli Tikkurilassa, ja kolme varttia kesti selvitä museolta sinne. Toki junien aikataulut olivat epäsuotuisat, mutta jotenkin tämä tuntuu aivan tyhmältä.
Viikon tauon jälkeen salilla rehkiminen oli aivan tuskaa, eikä minulla ollut edes uutta äänikirjaa distraktoimassa tylsyydestä. En tajua, miten olen näinkin ahkerasti saanut täällä käytyä, kun touhu kokonaisuudessaan on minusta niin ikävystyttävää.
Keskiviikko, 24.10. 2018
Päivän työkummastelu: Verkkoasema käyttäytyy todella hämärästi
Saimme viimein katsottua Daredevilin loppuun. Juoni, rytmi ja ohjaus olivat oikein toimivia, hahmokäsittely sai välillä kiristelemään hampaita. Henkilöt eivät ehkä kilpailleet tyhmäpallosta, mutta vuorotellen jokainen piehtaroi itsesäälissä ja/tai tekopyhyydessä, ja sitä oli vähän raskasta katsella. Lisäksi loppuratkaisu ehkä oikoi hieman liikaakin mutkia, mutta en olisi välttämättä enempää kierouksia kestänytkään. Ja onhan tämä edelleen whiny/grumpy white men: the series, mutta ei se silti lopulta huono ollut. Foggy ja Kingpin olivat parhaita.
Torstai, 25.10. 2018
Päivän odottamattomuus: Influenssarokotus, joka sattui minimaalisen vähän, eikä kipeyttänyt kättä jälkeenpäin. Noituutta.
Jostain syystä päädyin turhauttavaan sähköpostinvaihtoon British Telecom Internetin postmasterin kanssa. Kyseisen palvelun postimestari ei ilmeisesti suostunut uskomaan, että heidän spämmintorjunnassaan käytettiin tiukkuutta, joka ei vaan ollut mitenkään järkevä ja johti huomattavaan määrään vääriä positiivisia havaintoja. Yllättäen en saanut vakuutettua postimestaria tästä. Brexit nuo tolvanat vieköön.
Luolaseuran jäsentapaaminen Kaislassa oli kärsinyt väestökatoa, mutta oli meitä silti kuusi ihmistä paikalla. Vielä pari vuotta sitten tätä olisi voinut pitää yleisömenestyksenä. Luolaseuran muutkin vanhat tekijät kuin minä olivat alkaneet toki osoittaa väsymisen merkkejä järjestötoimintaan, mutta onneksi luolatoiminta itsessään voi paremmin kuin koskaan.
Viikonloppu, 26.-28.10. 2018
Ajankohdan tunnelmakuvaus: Hiivitään pitkin pimeän ja hiljaisen avaruusaseman käytäviä. Välillä jostakin kuuluu koneiden ääniä tai juoksuaskelia. Valitettavasti tämä oli lautapelissä, ei ropessani.
Perjantaina pelattiin piiitkän tauon jälkeen viimein Devil and the Deep Black Skyta. Peli oli takkuileva, kankea ja hajanainen; liki kolmen kuukauden breikki vie aivan kaiken rutiinin. En varsinaisesti jäänyt täyteen intoa jatkaa, mutta kai sitä pitää vielä kokeilla kun pelaajat eivät ihan vielä kapinoi tätä kuraa vastaankaan. Vastahan tämän kolmannen kauden sain aloitettua.
Peli ja baarissa istuminen veivät huomiota niin paljon, että seuraavan päivän piipahdus Turussa oli täysin unohtua. Päädyin Sannan ja Tommin tupareihin, jossa totesin, ettei minulla ole enää kavereita, vaan ainoastaan asiakkaita. Myin kirjaani tutuille ja tuntemattomille, mutta onneksi muutakin tupariohjelmaa tapahtui. Illan mittaan huomasin myös ihoni olevan aivan rikki: olin taas kuitannut jostain allergisen reaktion. Kasalla allergialääkkeitä onnistuin pitämään itseni toimintakykyisenä, mutta ne myös kolkkasivat minut petiin varhain.
Sunnuntaille kaavailtu sosiaalinen ohjelma enimmäkseen peruuntui: tahdoin vain kotiin aikaisin. Ennen kuin häivyimme täysin paikalta, ehdimme pelata erän aivan erinomaista lautapeliä. Heti kotiin päästyäni hankin itsellenikin sen print and play -version.
Maanantai, 29.10. 2018
Päivän sääilmiö: Lumi. Jos se pysyisi maassa, ehkä pimeyden tuoma synkkyys vähän väistyisi.
Henkilökohtaiset palaverit uuvuttavat. Kävin niitä aamupäivän aikana kolme, ja sen jälkeen olin jo aivan valmis lähtemään kotiin. Iltapäivällä oli onneksi helppoa teknistä säätöä.
En tiedä, olisiko palaverointi helpompaa, jos minulla olisi oikeasti oma työhuone. Nykyisellään minun on aina ensin etsittävä jostain tila, jossa voin keskustella rauhassa, ja kun tilaksi osuu luuvarasto tai joku muu vankityrmän kaltainen paikka (kuten tänään kävi), pitää kohdistaa sosiaalinen taito ensimmäiseksi vaikutelman lievittämiseen. Hitto että tämä inhimillinen vuorovaikutus on vaikeaa.
Kotona pyörittelin roolipeliasioita ja harmittelin osaamattomuuttani. Ehtisinpä pelauttaa enemmän, niin en olisi aivan näin ruosteessa..
Tiistai, 30.10. 2018
Päivän tila: Koko spektrin ahdistus
Vaikka olen yrittänyt noudattaa periaatetta "mikäli uutinen ei johda välittömiin toimenpiteisiin, sille ei kannata antaa tilaa ajatuksista", en ole näköjään onnistunut noudattamaan tätä ilmastonmuutosuutisten suhteen. Tämä ei sikäli ole ihme, koska työ on kuitenkin alalla, ja koska niitä pitää aina välillä lukea, jotta tietäisi mitä toimenpiteitä tehdä.
Mutta: mitä sitten kun vaikuttaa siltä, että kaikki on toivotonta? Kun saa fiiliksen, että mitään ei ole tehtävissä - että vaikka teoriassa olisikin, tämä vaatisi niin keskusjohdettua toimintaa ja yhteistä tahtotilaa, että tietää sen olevan mahdotonta?
Ruokavalio on jo vuoden aikana luisunut lähes vegaaniseksi, mutta ei sekään varmasti riitä. Polttaako auton, peruuttaako kaikki lomamatkat, katkaiseeko lämmityksen kotoa? Vastaus on varmaan kyllä, näin pitäisi tehdä (paitsi ettei autoa varmaan kannata polttaa kun moinen vain saastuttaa). Autoa tulee onneksi käytettyä lopulta kohtalaisen vähän (ehkä joitain kymmeniä kilometriä viikossa, enimmäkseen lähiöajoa), lomamatkojen varaamisen voi lopettaa, voi yrittää äänestää oikein, kotona voi pitää villasukkia... mutta kun kaikki viestintä sanoo, että tämäkään ei ole tarpeeksi, mitä sitten?
Pelkään, että aivan liian monelle vastaus on "fuck it, meni jo, kaikkipaskaksi.jpg", mikä siis ainakin varmistaa, että mitään ei voi korjata. Pitkästä aikaa huomaan toivovani pandemiaa, ja tuumivani, että Toinen vuosi -larp, jossa ensi viikonloppuna kuollaan nälkään, voi itse asiassa olla utopia eikä dystopia.
Keskiviikko, 31.10. 2018
Päivän sankari: Laurie Strode mummona
Xibalba-kampanja on ollut efektiivisesti tauolla lähes vuoden. Sitten, täysin odottamatta, minuun iski oivallus siitä, mitä voisin sillä tehdä. Ruokatunnilla funtsin asiat läpi, ja kotiin päästyäni aloin kirjoittaa. En vieläkään tiedä, lähteekö tämä tästä lentoon, mutta ainakin se toi rakenteeseen sen yhden asian, jonka olin arvellut siitä puuttuvan. Tunnistin (enkä välttämättä ensimmäistä kertaa) pari seikkaa, joiden ympärille pelejä yleensä rakennan ja jotka olivat paljolti puuttuneet Xibalbasta, osittain tarkoituksella. Mutta ilman niiitä ei ole peliä, joten kaipa ne kannattaisi tuoda tännekin.
Kotoa löytyi pian vanhenevia elokuvalippuja. Niinpä lähdin saman tien Tainan kanssa elokuviin. Uusi Halloween oli hyvin tyylikäs ja jopa aika tavalla omanlaisensa. Ei se ollut mestariteos, mutta se piti sarjan keskeisen kauhutarinaperiaatteen voimassa ja silti samalla oli enemmän psykologinen trilleri kuin suoranainen kauhutarina. Tämä voisi olla elokuvalle heikkous, mutta päätän olla sitä mieltä, että se oli sen sijaan vahvuus. (Toisaalta, voisi perustellusti väittää, että kauhutarinan pitää olla ensisijaisesti pelottava ja psykologisen trillerin ensisijaisesti järkeenkäypä, eikä tämä oikein ollut kumpaakaan.)